Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 14, 2007 17:50:36 GMT 3
((Manan hahmoa odottelen^^))
Oli kadonneen kuun yö. Tähdet loistivat etäistä valoaan mutta eivät niin sietämättömästi, kuin kuu oli valaissut edellisenä yönä. Silloin oli ollut niin kirkasta, että se oli sattunut Vaalmanuelin silmiin. Kuuton yö sopi varjopojalle. Itse asiassa se sopi hänelle paljon paremmin kuin yhdellekään muulle yöeläimelle. Ajatuksissaan Vaalmanuel kulki ympäriinsä etsien.
Jossain se on, jossain sen on pakko olla.
Jokainen kuuton yö veti häntä selittämättömästi puoleensa. Jokainen kuuton yö veti häntä myös kohti tätä hautausmaata, jolla hän nyt käveli. Vain hiljainen pöllön huhuilu rikkoi hiljaisuuden, jonka varjopoika kuuli. Ja edelleen tuo kulki etsien sitä yhtä ainoaa hautaa. Tumma yö ympäröi häntä ja hän ympäröi yötä. Nuo kaksi tunsivat toisensa parhaiten ja sopivat toisilleen täydellisesti. Pimeys oli kaikki, mitä varjopoika tunsi ja mitä hän tarvitsi. Ja silti hän yhä etsi.
Ihmissilmin olisi pimeys näyttänyt läpitunkemattomalta, mutta Vaalmanuelin silmät erottivat kaikki mustan sävyt. Tämä musta maailma oli hänen ystävänsä, mutta tässä jossain mustassa maailmassa oli myös hänen hautansa, hänen edellisen elämänsä muisto. Vaalmanuel ei muistanut, millaista oli olla ihminen. Hän ei myöskään muistanut, millainen hänen ruumiinsa oli ollut silloin, mutta jostain syystä hän tiesi, missä hänen hautansa sijaitsi. Se kutsui, ja Vaalmanuel seurasi kutsua.
Viimein hän saapui hautansa luokse. Se oli hoitamaton, vaikkakin siinä oli vielä jäljellä merkkejä siitä, että joku oli joskus siistinyt sitä. Kuka tuo "joku" oli ollut, siitä ei varjopojalla ollut aavistustakaan. Elinaika oli Vaalmanuelin mielestä ollut naurettavan lyhyt. Hän tunsi itsensä iättömäksi katsellessaan tuon muinoin kuolleen pojan elämää, joka mahtui pieneen hautakiveen. Pojan nimeä hän katsoi pitemmän aikaa. Enää se ei merkinnyt mitään, mutta kerran se oli ollut hänen nimensä. Vaalmanuel ei aikonut kuitenkaan muistaa tuota nimeä enää koskaan ja vannoi, ettei enää seuraavana kuuttomana yönä saapuisi. Nyt hänellä oli uusi nimi, Vaalmanuel Ilaarvar, ja hän oli varjokansan kasvatti.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 14, 2007 18:27:00 GMT 3
Samalla hautausmaalla harhaili toinenkin yksinäinen matkaaja. Tämänkin matkaajan ihmiselämä oli jo päättynyt, mutta siitä oli jo niin kauan, ettei tämä itsekään enää muistanut kuka oli kerran ollut. Hänen ainoa toivonsa muistaa ja pelastua oli löytää hänen oma hautansa, mutta se oli jo kauan sitten kadonnut näkyvistä. Eikä hän tiennyt ehtisikö edes löytää sitä ennenkuin hänen toivonsa loppuisi tuonpuoleisessa elämässä. Kulkija oli nimeltään Sanguine. Hän oli vaeltanut valtaosan tämän maailman kolkista, eikä vielä koskaan ollut tuntenut itseään kotoisaksi tähän mennessä. Mutta sillä ei ollut hänelle merkitystä, sillä hänen elämänsä oli hyvin pitkälti Isännän tahdon alaista, eikä muulla ollut hänelle väliä, koska paremmasta hän ei tiennyt.. tai muistanut. Sanguine kuljeskeli hautausmaalla välillä hipaisten kädellään kylmiä hautakiviä. Kaikki nämä viattomat, jotka muistetaan vain ohikiitävän hetken heidän kuolemansa jälkeen, ja jotka pian vaipuivat ikuiseen unohdukseen, aivan kuten hänkin. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Millä yleensäkään todella oli merkitystä täällä? Yhtäkkiä Sanguine havahtui hiljaisiin askeliin. Hän kuunteli hievahtamatta. Pian hän huomasi aivan lähettyvillään haudan, jonka luona oli... Sanguine yritti kuunnella hahmon hengitystä. Siitä hän pystyi päättelemään kenestä oli kyse. Hän kuunteli hetken, ja tajusi kohdanneensa varjokansan asukin, sellaisen rodun edustajan, johon hän ei ollut vielä koskaan ennen törmännyt. Sanguine vetäytyi nopeasti puun taakse ja tarkkaili tätä hahmoa. Aivan kuin hänessä olisi ollut jotain tuttua, mutta Sanguine ei saanut mieleensä, mistä oli kyse.
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 14, 2007 20:59:00 GMT 3
Yhtäkkiä yössä oli jotain. Vaalmanuel havahtui ajatuksistaan vaistotessaan jonkun läsnäolon. Tämä ei ollut varjokansan asukki, sillä pimeys olisi kutsunut häntä, mutta jotenkin tämä tuntui silti kuuluvan mustaan yöhön Vaalmanuelin tavoin. Hautausmaalla piileskelijällä ei kuitenkaan palanut elämänliekki eikä varjopoika ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi ollut elossa muttei elävä.
Kylmästi ja tunteettomasti Vaalmanuel analysoi tilannetta ja päätyi sitten siihen tulokseen, että tämä outo kuollut, joka oli elossa olisi selvittämisen arvoinen. Hänenhän kuului tuntea jokainen, joka kulki yössä. Ja vieläpä hänen hautausmaallaan. Sillähän ei tosin ole merkitystä, hän muistutti itseään. Sitä paitsi, jos tämä ei olisi tarpeeksi kiinnostava tai aiheuttaisi hankaluuksia, hänet voisi aina tappaa. Tavasta Vaalmanuel ei ollut aivan varma, mutta hän voisi aina "kumauttaa tajun kankaalle epäsikiöltä" (sanonta, jota eräs "Barbaari"-niminen henkilö oli käyttänyt ennen kuin oli kuollut. Ilmeisesti se tarkoitti tajuttomaksi tekemistä. Luultavasti se ei tarkoittanut sitä, että antoi tappaa itsensä, kuten Barbaari oli antanut. Vaalmanuel ei totta puhuen ollut aivan varma.) ja viedä olennon sitten iättömimmän Toisen, varjokansan vanhimman luo.
"Tule esiin, kuka oletkin", hän sanoi äänellä, joka ei heijastanut mitään tunteita eikä elämää. Sitten varjopoika jatkoi: "Minä en aio tappaa tai muutenkaan vahingoittaa sinua ellet hyökkää kimppuuni." Jostain kumman syystä tämä tuntui aina rauhoittavan niitä olentoja, joissa tanssi levoton elämänliekki. Vaalmanuel ei ollut aivan varma, miten tämä outo piileskelijä reagoisi, mutta päätti kaiken varalta sanoa sen ääneen. Sitten hän suuntasi mustat valoa imevät silmänsä sen puun taakse, mistä häiriö oli lähtöisin.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 15, 2007 17:57:10 GMT 3
((sorry, tulee nyt vähän lyhyempi vastaus... ens kerralla yritän vähän laajemmin. Oli vaan vaikea keksiä ko. tilanteeseen jotain "järkevää", he heh.))
Sanguine kuuli hahmon kutsuvan häntä esiin. Hän epäili, pitäisikö hänen paljastaa itsensä vai jatkaa kulkuaan eteenpäin, jolloin heidän kahden tuntemattoman kulkijan tiet eroaisivat lopullisesti. Halusiko Sanguine tavata tämän pienen olennon, vai olisiko parempi vain antaa molempien jatkaa elämäänsä eteenpäin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Tätä päätöstä Sanguine ei saanut tehdä itse, sillä yhtäkkiä hautausmaan takaa avartuvasta metsästä kuului karmivaa ulvontaa. Sanguinen aistit kävivät ylikierroksille, ja verenhimo heräsi hänessä. Hänen jokainen raajansa valmistautui syöksymään kimppuun, mutta hän yritti hillitä itsensä. Muuten tuo pieni varjokansalainen voisi sotkeutua tähän liiaksi mukaan, olihan tämä jo valmiiksi kuviossa mukana, sillä olihan tämäkin varmasti kuullut äskeisen ulinan. Ulina jatkui jatkumistaan. Pian tuo ihmissusi lähtisi tappamaan jonkun viattoman silkassa päättömässä raivossaan. Ellei Sanguine menisi väliin, mutta toisaalta, miksi hän menisi? Ei hänen tarvinnut huolehtia muista kuin omista asioistaan. Mutta silti asia vaivasi häntä jostain syystä. Ulinan kutsu kävi Sanguinelle ylivoimaiseksi, eikä hän voinut vastustaa pientä tappelua. Samassa hän ryntäsi piilostaan ulos melkein liitäen vauhdilla kohti metsää. Aivan hautausmaan reunalla Sanguinen tie kuitenkin pysähtyi kuin seinään.
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 15, 2007 23:04:54 GMT 3
((ei se mittään, tästäkin saattaa tulla vähän lyhyttä ja sekavaa, kun väsyttää -heräsin näet juuri)
Hetkeen mitään ei tapahtunut. Vaalmanuel ajatteli, että antaa asian olla. Vaikka hänellä oli tänä yönä erityisen paljon yön antamaa voimaa, taisteleminen ja tappaminen eivät jaksaneet houkutella häntä. Se oli jossain määrin omituista, yleensä varjokansa tappoi ihan tappamisen ilosta. Vaalmanuel ei kuitenkaan antanut ajatuksen vaivata.
Sitten hänen aistinsa herkistyivät. Yön hiljaisuudessa kuului ihmissuden kutsu. Jo toinen rauhanhäiritsijä tälle illalle, ajatteli Vaalmanuel tuntematta kuitenkaan erityistä ärtymystä sen enempää kuin iloakaan. Ihmissudet eivät ikinä olleet koskeneet Vaalmanueliin. Eräs epätoivoinen otus oli kerran yrittänyt hyökkäystä, ilmeisesti nälkä oli turruttanut sen aistit... ja hengissäpysymisvaistot. Lähes poikkeuksetta elävät olennot kiersivät varjokansalaiset kaukaa.
Vaalmanuel ei ollut liikahtanutkaan äänen suuntaan mutta sitten hän näki puun takana piileskelijän liikkuvan metsää kohti vauhdilla. Nyt Vaalmanuel näki tämän kuolleen, joka ei ollutkaan kuollut. Hänen täytyi myöntää, että tämä näytti mitä suurimmassa määrin elävältä mustanvioletteine hiuksineen, suippoine korvineen ja ennen kaikkea nopeine liikkeineen. Varjopoika harkitsi hetken, mitä tekisi. Hän oli käynyt haudalla, joten hän voisi viettää loppuyön miten halusi. "Haluta" oli outo sana, eikä Vaalmanuel tiennyt kunnolla, mitä se tarkoitti. Hän ei uskonut haluavansa erityisesti mitään. Paitsi ikuista yötä. Kaunista, pimeää ikuisuutta. Tämä ajatus vain hipaisi hänen tietoisuuttaan mutta hän ohitti sen heti. Sen sijaan hän päätti ottaa selvää tässä toisesta pimeässävaeltajasta. Niinpä varjopoika sulautui yöhön ja ilmestyi hautausmaan reunaan juoksevan olennon eteen.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 16, 2007 18:53:08 GMT 3
((ei ollutkaan kuollut? jos Sanguine on vampyyri, niin eikö sen ole vähän pakko olla kuollut...))
Sanguine oli ollut tekemisissä tuon ihmissuden kanssa ennenkin. Nyt olisi viimein ollut tilaisuus selvittää tilit lopullisesti, mutta yhtäkkiä hänen juoksunsa oli keskeyttänyt.. varjopoika? Sanguine seisoi paikallaan ja kuunteli. Varjopoika seisoi hänen tiellään, aivan hänen edessään. Yrittikö tämä kenties härnätä häntä? Vai varoittaa? Vai kenties tappaa? Sanguine oli kuullut juoruja varjokansan tappamisvimmasta, mutta hänhän ei ollut tehnyt pojalle mitään. Ainakaan toistaiseksi, ellei tuo poika väistyisi hänen tieltään. Yhtäkkiä metsän takaa alkoi kajastaa kirkasta valoa. Oliko jo aamu? Oliko Sanguine todellakin näin totaalisesti menettänyt ajantajunsa, ettei ollut tajunnut hakeutua turvaan nousevalta päivältä? Valo poltti Sanguinea, aivan kuin hän olisi ollut tulessa. Kivun vääristämänä hän etsi kuulollaan lähintä mahdollista turvapaikkaa. Minne ihmeeseen hän voisi suojautua? Lähellä ei ollut mitään muuta varjoa kuin kirkko, ja sinne Sanguine ei menisi vaikka palaisi tuhkaksi. Kirkko jos mikä sai hänet tuskiinsa ja voimaan pahoin. Valon lisääntyessä Sanguinen tuska vain paheni. Hänen ihonsa paloi haavoille, ja lieskat riehuivat koko hänen vartalossaan. Hän sähisi tuskasta. Yhtäkkiä valo katosi. Se vain häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Yön pimeys laskeutui taas hautausmaan ylle, ja liekit Sanguinen kimpussa sammuivat. Hän oli kuitenkin pahoin palanut, ja paraneminen kestäisi tunteja... ellei sitten... Sanguine kaivoi paidan altaan amuletin, ja puristi sen nyrkkiinsä. Amuletti alkoi hohtaa violettina. Hän kutsui Isäntäänsä apuun. Sanguine vajosi tajuttomaksi. Oman pimeytensä keskeltä Sanguine erotti kirkkaan valon, joka poltti hänen silmiään ja sai hänet mielessään irvistämään tuskasta. Valo lähestyi, ja muuttui hopeiseksi, kirjailluksi vaarnaksi. Hitaasti se työntyi suoraan Sanguinen rintakehän lävitse pakottaen Sanguinen nousemaan ylös kuin itsestään. Vaarna tunkeutui Sanguinen kehon lävitse ja tuli ulos hänen selästään. Sanguine huusi tuskasta, ja hänen kehonsa vääntyi. Hetken ajan Sanguine oli kuin kuollut, mutta yhtäkkiä hän heräsi, ja hänen voimansa olivat palautuneet. Herättyään Sanguine muisti kirkkaan valon, joka oli vähällä tuhota hänet. Mistä se oli tullut... ja miksi?
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 16, 2007 20:35:56 GMT 3
((väsymys.. tarkoitin siis sitä, että Vaalmanuel ei aisti sitä elämänliekkiä, joten hän käsittää Sanguinen kuolleeksi. Mutta toisaalta taas häntä hämää se, että tämä kuitenkin on "elossa". epaselvatselitykset.com))
Vaalmanuel tarkkaili edessään olevaa olentoa, joka nyt oli pysähtynyt. Samoin hän tunsi toisen tarkkailevan häntä, vaikkakin huomasi nyt tämän olevan sokea. Ilmeisesti tällä oli muita tapoja "nähdä". Saisikohan hän selvitettyä, miten tuo pystyi näkemään ilman silmiä? Olikohan kyseessä samantapainen kyky kuin varjopojalla itsellään? Se ei tuntunut kovin todennäköiseltä, mutta parempaakaan selitystä Vaalmanuel ei keksinyt. He tarkkailivat toisiaan edelleen puhumatta. Varjopoika oli hiljaa, vielä hän ei tuntenut tarvetta puhua.
Sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä Vaalmanuel aisti kasvavan valon voimaa. Se tunkeutui piikkinä hänen sielunsa pimeyteen. Hän ei ehtinyt varoittaa vastapäätä seisovaa olentoa kuin pienellä kuiskauksella: "Varo!" Varjopoika ei ollut varma, oliko toinen kuullut hänen varoitustaan tai ehtinyt toimia -mikäli tätä nyt valo vahingoittikaan- sillä hänen itsensä täytyi suojautua. Kirkon viileä varjo tuntui kutsuvalta ja vaikka Vaalmanuel ei jostain itselleen tuntemattomasta syystä tuntenut oloaan kovinkaan mukavaksi viileässä rakennuksessa, tuntui se ainoalta varmalta turvalta. Kirkas liekki poltti hänen sisintään sietämättömästi mutta ainakin hänen herkkä ruumiinsa oli suojassa. Vaalmanuel kokosi kirkossa vallitsevan pimeyden suojaa ympärilleen ja sisimpäänsä. Kun hän tunsi voimiensa palaavan, hän antoi pimeyden energian kerääntyä itseensä ja suuntasi sen sitten tuohon tuskallisen valon lähteeseen yhden ainoan sanan avulla: "Ojrat."
Hetken varjopojasta tuntui, kuin valo olisi ollut liian suuri ja kuluttanut sekä pimeyttä että häntä itseään. Viimein se taipui pimeyden tahtoon ja katosi. Tuska Vaalmanuelin sisällä laimeni ja kooten voimiaan hän sulautti itsensä jälleen varjoihin ja aineellistui jälleen hautausmaalle jättäneensä olennon viereen. Tämä näytti pahoin loukkaantuneelta, ilmeisesti valolla oli häneen vaikutusta. Kyseessä oli siis pimeyden olento. Hänen katsellessaan tuskasta sähisevää olentoa tämä kaivoi paitansa alta jotain, joka alkoi hohtaa violettia valoa. Varjopoika tarkkaili tapahtumia ja hänen valoa imevät silmänsä laajenivat hieman, kun hän huomasi, mikä esine oli. Jo se, ettei valo vahingoittanut hänen silmiään, merkitsi sitä, että sen täytyi olla peräisin pimeydestä.
Yhtäkkiä hänen edessään oleva olento näytti menettäneen tajuntansa. Sitten se parkaisi tuskasta ja varjopojan katsellessa hän näytti kokevan suunnattomia tuskia. Tuntui kuin Vaalmanuel olisi seurannut omituista kuolemannäytelmää mutta yhtäkkiä toinen palasikin tajuihinsa. Oliko tämä amuletin outo voima ja oliko toisen outo elämä siitä peräisin? Varjopoika ei kuitenkaan antanut ajatustensa näkyä kasvoillaan, kun hän viimein aloitti keskustelun: "Oletko kunnossa?" Välittämättä kohteliaisuuksistaan sen enempää hän jatkoi: "Tiedätkö, kuka lähetti tuon valon? En piittaa siitä, että se oli tuhota sinut, mutta se olisi saattanut viedä minutkin mennessään. Sain sen tuhottua, mutta sen luojaa en havainnut."
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 17, 2007 9:48:35 GMT 3
Sanguine naurahti kolkosti. Pojan röyhkeys vastasi niitä juoruja, joita hän oli kuullut. Mutta toisaalta, eihän Sanguine itsekään välittänyt kenenkään muun asioista kuin omistaan. "Tuo valo oli peräisin Vartijalta. Hän ilmeisesti löysi meidät." Sanguine tiesi olennaisen Vartijasta, muusta hän ei välittänytkään. Vartijan ainoa tehtävä oli tuhota yön asukit, keinolla millä hyvänsä. Siellä hän varmaan nytkin istuu tornissaan katsellen paheksuen kaikkia ja kaikkea, kun luulee itse olevansa niin paljon parempi kuin muut. Sanguine puristi kättään nyrkkiin. Hän vihasi Vartijan kaltaisia olentoja. Hän havahtui ajatuksistaan ja sujautti amuletin takaisin paitansa alle. Sanguine lähti kävelemään kohti suurta puuta, jonka luona oli vastikään ollut. Hän painoi korvansa vasten sen kaarnaa kuunnellen, kuinka mahla virtasi sen sisällä. Sanguine hiveli sormellaan kaarnaa ja piirsi siihen merkkejä. Ne olivat ikäänkuin loitsuhieroglyfejä. Kun merkit olivat piirtyneet kaarnaan, ne hohtivat hetken violetteina, kunnes sitten painuivat syvälle puun runkoon. "Sinä opastat minua kun palaan." Sanguine istui puun varjoon ja kuunteli yön ääniä. Kaikki oli rauhallista, mutta outo epäilys kasvoi hänen sisällään: tämä ei ei päättyisi rauhallisesti. Samassa maa alkoi tärähdellä. Tärinä oli aluksi vaimeaa, mutta pikkuhiljaa se voimistui. Lopulta koko hautausmaa tuntui tärähtelevän. Sanguine nousi ylös ja tunsi maan jalkojensa alla liikkuvan. Yhtäkkiä hautausmaan keskelle ilmestyi musta pyörre, joka alkoi imeä kaikkea sisäänsä. Maa valui aukkoon vieden mennessään kaiken. Pimeä yötaivaskin alkoi valua alas. Pyröteen vauhti kiihtyi koko ajan, ja nyt se repi jo Sanguineakin mukaansa. Sanguine antoi virran viedä itsensä mukanaan. Se, millaiseen maailmaan hän päätyisi, jäisi arvoitukseksi. "En tiennytkään että Vartija keksisi tällaista." Sanguine ajatteli itsekseen pudotessaan yhä syvemmälle kuiluun. "No, se nähdään toisella puolella. Olen valmis taistelemaan."
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 18, 2007 21:48:44 GMT 3
Vaalmanuel kuunteli toisen selitystä ja katseli, kun tämä piirsi puuhun outoja merkkejä. Tylysti hän keskeytti toisen puuhat: "Kuka on Vartija?" Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa enempää, koska maa alkoi tärähdellä. Katsellessaan yhä laajenevaa mustaa pyörrettä poika tunsi sen vetävän itseään puoleensa. Sen musta tyhjyys vaikutti houkuttelevalta, mutta toisaalta Vaalmanuel tunsi oudon tunteen, mikä oli harvinaista. Jokin ei tuntunut olevan kohdallaan, sillä edes Vaalmanuelin valoa imevät silmät eivät erottaneet kuin mustaa.
Oli kuitenkin myöhäistä vastustaa, ja siksi Vaalmanuel antoi mennä. Hän mietti, olivatko puuhun piirretyt merkit aiheuttaneet pyörteen ja jos olivat, joutuisiko hän taistelemaan. No, valo oli ainoa, mikä pystyi tappamaan hänet, ja sama näytti pätevän toiseenkin. Taistelusta tulisi tasainen, jos siihen ajauduittaisiin. Ja mitä todennäköisimmin myös turha. Vaalmanuel näki hautausmaalla kohtaamansa olennon ajautuvan mustaan pyörteeseen edellään ja turhia ajattelematta hän ajautui perään. Sen, mitä vastaan tulisi, näkisi sitten.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 18, 2007 22:24:36 GMT 3
((sorry, kirjoitan nyt vähän kiireessä, voi tulla virheitä, kun oon koko illan ähränny niitä läksyjä, ja kohta pitää mennä jatkamaan, niin alkaa olla väsymys päällä...))
Sanguine putosi putoamistaan. Hänen ympärillään vilisivät eri maisemat ja elementit. Millaisenhan maailman Vartija loisi tällä kertaa? Sanguine tunsi olevansa kuin unessa, mutta silti hereillä. Aivan kuin olisi myrskyn silmässä. No, tätä autuutta ei kestäisi kauan. Toisella puolella odotti taistelu, ja Vartijan tuntien ei mikään hassumpi erä.
Sanguine ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä nyt. Hän piti ilmavirrasta ympärillään, ja rauhasta joka oli hänen pudotessaan. Lopulta tämä kuilu kuitenkin päättyi, ja Sanguine laskeutui uudenlaisen maan pinnalle. Tämä tosin ei ollut kaunista katsottavaa: se oli sotatanner. Kaikkialla oli ruumiita, jossain paloivat kokot ja koko maa oli poltettu tuhkaksi. Taivaskin oli verenpunaisen ja likaisen harmaan värinen, ja koko maisema näytti lohduttomalta kaikkine ruumiineen. "Olen siis ikäänkuin hautausmaan alla, siellä missä ruumiit ovat. Tämä on vain näköala siihen, miten nämä kaikki kuolivat." Sanguine ajatteli ja jatkoi katselemista. Missä viipyi itse Vartija?
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 20, 2007 17:07:56 GMT 3
Vaalmanuel alkoi erottaa ympärillään muotoja ja värejä. Ne olivat niin kirkkaita, että hänen silmiään särki. Hän sulki silmänsä, mutta ne erottuivat silti. Viimein putoaminen tuntui pysähtyvän ja poika avasi silmänsä. Samantien hän sulki ne uudestaan, sillä kirkkaana leimuavat kokot saivat tuskan leviämään hänen silmiensä kautta myös sisimpään. Hän etsi lähimmän varjon, keräsi voimaa itseensä ja kuiskasi ilmaan "Ojrat". Yksi toisensa perään liekit sammuivat jättäen jälkeensä vain palaneiden ruumiiden hajun.
Vaalmanuel katseli ympärilleen. Verenpunainen taivas ei hohtanut enää auringon valoa, vaan itse valokin tuntui täällä vääristyneeltä ja kuolleelta. Se ei sattunut hänen silmiinsä, ikään kuin tämä valo olisi ollut vain illuusio ja oikeasti kuuton yö olisi hallinnut. Jostain syystä varjopoika tunsi olonsa oudoksi eikä hän ymmärtänyt, mistä tämä johtui. Lohduton maisema, veri, ruumiit ja poltettu maa. Aivan kuin olisin aiemminkin ollut täällä
Vetäen itseensä voimaa viileästä varjosta Vaalmanuel uskaltautui viimein kävelemään ympäriinsä. Hämmästyksekseen hän huomasi, ettei todellakaan aistinut valoa ympärillään, ikään kuin sitä ei todella olisi ollut olemassa. Sen sijaan hän vaistosi jälleen oudon eläväkuolleen, jota oli seurannut. Tämä vain seisoi paikallaan, ikään kuin tarkkaillen ja odottaen. Mutta se ei ollut kaikki, mitä Vaalmanuel tunsi. Kummastuneena hän kulki eteenpäin kummallisen voiman vetämänä.
Nyt, lähempänä kohdettaan Vaalmanuel tajusi, mitä hänen aistihavaintonsa oli. Se oli pieni, mitätön elämänliekki, joka -kummallista kyllä- tuntui kutsuvan häntä luokseen. Hän kulki yhä nopeammin ja nopeammin saapuen viimein valonlähteen luo. Kyseessä oli ihminen. Lähemmäksi kävellessään Vaalmanuel näki, että kyseessä oli nuori mies, miltei poikanen vielä. Hän oli hentorakenteinen ja hänen kalpeat kasvonsa olivat osaksi lapsen, osaksi aikuisen. Vaalmanuel tunsi outoa varmuutta siitä, että tätä ihmistä elämä ei ollut vielä ehtinyt kuluttaa. Tosin nyt tämä oli kauttaaltaan lian ja veren peitossa. Osa verestä oli kuivunutta, mutta osa oli tuoretta ja sitä virtasi pojan haavoista.
Varjopojan tarkkaillessa pojan elämänliekki himmeni. Hänen hengityksensä kulki hitaasti ja katkonaisesti, mutta hänen silmänsä olivat auki. Niiden harhailevan katseen osuessa Vaalmanueliin pojan silmäterät laajenivat ja hänen suunsa aukeni. Hitaasti, ponnistellen tämä sai muodostettua sanoja suullaan. Vaikka sanat olivat hiljaisia, kuin tuulen kuiskaus ilmassa, Vaalmanuel kuuli ne.
Hämmentyneellä äänellä poika lausui: "Minä.. näen.. itseni... ruman.. sieluni.. peilikuvan." Hänen äänensä hiljeni, ja elämänliekki himmeni edelleen. Vaalmanuel aisti kuitenkin, että poika oli edelleen elossa ja kuuli tämän jatkavan: "Sinä... olet..." Vaalmanuel kääntyi poispäin. Hän ei halunnut kuulla enempää syistä, joita ei täysin tajunnut itsekään. Kävellessään kauemmas hän lausui hiljaa: "Ojrat ka'shui." Pojan häiritsevä elämänliekki sammui hänen tajunnastaan, mutta hänen viimeinen sanansa jäi kaikumaan varjopojan mieleen: "..minä."
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 21, 2007 19:20:09 GMT 3
Sanguine tarkkaili edelleen ympärilleen. Kokot olivat sammuneet, samoin kuin kaikki valon värit olivat ikäänkuin..vääristyneet. Se helpotti Sanguinen oloa, sillä kirkkaat valot eivät enää paahtaneet häntä. Hetken ajan oli aivan hiljaista. Vartija oli siis tuonut heidät näiden soturien hautoihin. Hän aavisteli pahaa. Oliko Vartija näiden ruumiiden takana? Sillä jos oli, niin Vartija voi myös...
Samassa maa alkoi väreillä oudosti. Tuuli vinkui, ja kantoi mukanaan kumahduksia, jotka voimistuivat ja vaimenivat kaikuen. Ei, ei voinut olla totta... Vampyyri tajusi, että hänen aavistuksensa oli käynyt toteen.
Hitaasti ruumiit alkoivat liikehtiä. Ne oikoivat jäseniään ja vaikeroivat lohduttomasti. Ne alkoivat kammeta itseään ylös, ja etsiä aseitaan. Satapäiset ghouljoukot nousivat kuolleista kuin unesta mylvien ja rääkyen raastavasti. Veren ja mädän haju leijaili niiden ympärillä, ja niiden suusta valui jotain outoa limaa. Ghoulit alkoivat vaivalloisesti liikkua kohti Sanguinea ja varjopoikaa.
...käskeä niitä. Herättää ne jälleen henkiin tappaakseen... meidät.
Sanguine katsahti varjopojan suuntaan. Hän oli kyllä tiennyt Vartijan toimivan usein epäreilusti, mutta ghoularmeijan herättäminen kahden yöolennon tappamiseksi oli jo liikaa. Ellei sitten... Sanguine kääntyili ja katseli kiivaasti ympärilleen. ...täällä ollut joitain muitakin Vartijan tuhottavia. Sanguine keskittyi kuuntelemaan hengitysääniä ghoulien mylvinnän yli. Täällä täytyi olla joitakin tuttuja olentoja lähettyvillä.
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 22, 2007 17:32:04 GMT 3
Vaalmanuelin mieli oli oudon kiihtynyt pojan tapaamisen seurauksena. Sen mietiskelylle ei kuitenkaan ehtinyt uhrata aikaa, sillä ilmeisesti hänen edellään saapunut violettihiuksinen "liekitön" aikoi taas vetää hankaluuksia heidän yllensä. Ripeästi Vaalmanuel siirtyi hänen viereensä, kun maa alkoi väreillä. Oudot äänet kaikuivat vääristyneessä ilmassa ja varjopoika katseli ympärilleen valppaana. Hän näki maassa makaavien ruumiiden nousevan, mutta katsoessaan niistä lähintä tajusi, että näilläkään ei ollut elämänliekkiä. Silti ne olivat erilaisia kuin Vaalmanuelin seurana oleva "liekitön".
Kääntyen tämän puoleen varjopoika kysyi: "Kuka nosti nuo ruumiit maasta ja mitä ne oikein ovat? Minkä kirouksen oikein olet yllesi hankkinut?" Itsekseen hän mietti, kenellä voi olla voima liikuttaa kuolleita. Hän kuitenkin tajusi, että nyt ei ollut oikea aika pohdiskeluille ja jatkoi: "Ja vielä tärkeämpää, miten noista pääsee eroon?"
((tulee nyt lyhyttä... pöh, näitä kiireitä... tajusin muuten juuri, että Vaalmanuel antoi aivan uuden merkityksen sanalle "itsemurha" ^^))
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 22, 2007 18:51:20 GMT 3
((ääh... pitäis sitä hissan juttua alkaa vääntämään... menee ihan infernaaliseksi jos ei tänäänkään saa mitään aikaan... että nyt tulee mullakin vähän lyhyempi vastaus, että ehdin kirjoittamaan sitä esseetä... ääh...))
"Vartija. Hän on nämä ihmiset tappanut, ja hän voi nyt heitä käskeä tappamaan meidät. Tuskin minun päälläni mitään suurempaa kirousta on kuin sinunkaan. Vartija vain haluaa tappaa kaikki epäkuolleet." Sanguine katseli ympärilleen. Tässä oli oltava jokin vika, siis Vartijan suunnitelmassa. Ei mikään voi olla näin epätoivoisen ylivoimaista. Tässä oli oltava jokin keino.. Sitten vampyyri tajusi, miten ratkaista tilanteen. Tämä oli vain Vartijan luoma illuusio, tämä maailma, sillä tämä on menneisyyttä. Joten, jos tämä on vain harhaa, on siis uskottava ettei se ole totta. Silloin ghoulit eivät voisi heille mitään. Ainoa ongelma on, että tämä vaatisi keskittymistä, ja siinä vaiheessa kun ghoulit hyökkäisivät, se olisi mahdotonta. Sanguine alkoikin katsella lähintä mahdollista turvapaikkaa. Jossain oli oltava piilopaikka. Tai sitten... toinen vaihtoehto on tietysti löytää sen kuilun, mistä he olivat tulleet tänne, toinen portti. Sitä kautta he pääsisivät takaisin hautausmaalle, mikäli kuilu ei ole kääntänyt suuntaa.
|
|
Akvandarium
Member
What is any achievement, however great it was, once time itself is dead?
Posts: 125
|
Post by Akvandarium on Mar 22, 2007 20:11:49 GMT 3
((äh.. enkunaine ei ota sujuakseen, pakko tehdä jotain muuta, muuten pää räjähtää. ja sitä hissaa en ees halua miettiä. siksi pikainen ja lyhykäinen jatko tänne. ärrh, ja en pidä vaalmanuelin tavasta jäädä aina omiin ajatuksiinsa. tosin, itsehän sen sellaiseksi loin, että ketä tästä pitäisikään syyttää ^^; ) Vaalmanuel kuunteli toisen yöolennon puhetta. Hän mietti hetken ja kysyi sitten: "Kuka tämä Vartija oikein on? Ja sinäkö kuulut epäkuolleisiin?" Hetken tauon jälkeen varjopoika jatkoi, kuin miltei itsekseen: "Mutta minähän en ole kuollut. Vai olenko? Minä tiedän kuolleeni mutta minä... olen eri tavoin elossa kuin tuo liekitön tai nuo olennot tuolla... mutta.." Yhtäkkiä hän havahtui takaisin ympäröivään todellisuuteen ja huomasi ruumiiden olevan jo uhkaavan lähellä. "Miten me voimme voittaa heidät? Tai miten täältä pääsee pois?" Vaalmanuel kysyi. "En ole suuremmin kiinnostunut viettämään aikaani jossain vääristyneessä todellisuudessa." Enkä etenkään sen ruumiin luona, hän ajatteli itsekseen. Ääneen hän kuitenkin sanoi: "Tässä paikassa on jotain vialla. Sen ei kuuluisi olla tällainen."
|
|