Post by submarine on Aug 14, 2007 16:01:26 GMT 3
Kneri vilkuili ympärilleen astellessaan pimeässä. Hän ei nähnyt juurikaan, ja olisi antanut kaikin mokomin ogren mennä edessä, ellei se olisi ollut niin täydellisen kömpelö. Köntys olisi vain paljastanut heidät jokaisessa mahdollisessa käänteessä edes tajuamatta koko asiaa. Rotta oli oppinut, ettei sitä voinut käyttää hiipimään. Kolmen kulkenut sen sijaan liikkui hiljaa, niin hiljaa ettei tätä voinut edes aistia. Hän olisi mielellään antanut tämän mennä ensin, ellei mies olisi ollut käytännössä mahdotonta saada edes vastaamaan.
"Vaiti, älä puhu täällä", Kneri ähkäisi miehelle. "Saat kyllä, mitä haluat."
Mitä pidemmälle edettiin, sitä pimeämpi tuli. Pian Kneri ei voinut omaa kättään erottaa, ei edes silmien edestä. Ainoastaan seinänviertä kulkemalla saattoi saada jonkinlaisen viitteen suunnasta. Kivinen lattia vietti loivasti alaspäin, eikä tuntunut suoristuvan ollenkaan. Ajantaju katosi, mutta rotta arveli jossakin vaiheessa matkaa kuluneen jo tunnin - tai ehkä sitten kymmenen minuuttia. Hän uskoi moneen kertaan aistivansa tukahduttavassa ympäristössä, kuinka jokin kulki läheltä. Eikä hänellä ollut pienintäkään halua ottaa selvää, mikä se oli.
Jokaisella askeleellaan Kneri tunsi sen, sykäykset. Mahti suorastaan kulki seinissä, lattiassa ja katossa, luikerteli jopa ilmassa. Jokin ruokki sitä, kyllästi koko valtavaa vuorta. Hän ei ollut koskaan kokenut tällaista. Alkoi näyttää siltä, todellisuudessakin, ei vain hänestä, että pimeyskin oli väistymässä himmeän hehkun tieltä. Se ei ollut mitään erityisesti, hehku tuli kaikkialta. Mutta se ei kuitenkaan ollut juuri mitään, niin vähän että saattoi vaivoin erottaa jalkansa lattiassa. Mutta valoa se kuitenkin oli. Rotta ei kuitenkaan sanonut mitään, jatkoi vain leveää käytävää alas. Ei saanut pysähtyä.
Yhtäkkiä tunkkaisen ilman täytti vieno lemu, sanoinkuvaamattoman oksettava. - vaikkakin vieno vain hetken, se vahvistui nopeasti. Kneri jähmettyi paikoilleen, mutta lähti juoksemaan jo ennen kuin edes tajusi, mistä tarkalleen oli kyse. Ei sillä ollut väliä, juoksemisella oli! Ähkäisyä suurempaa ääntä ei kuitenkaan kuulunut. Pian haju tuntui jo suorastaan iskevän sieraimia vastaan. Ogrella ei ainakaan ollut ollut tarpeeksi järkeä lähteä eteenpäin, tämä oli ilmeisesti jäänyt nuuhkimaan hajua paikoilleen.
Kneri ei tiennyt, mitä kumpikaan miehistä oli ehtinyt tehdä, kun yhtäkkiä takana leimahti. Mutta toisin kuin olisi luullut, se ei tuonut lisää valoa, pikemminkin imi sitä. Vihreää, höyryävää tulta, joka suorastaan nielaisi keskellä seisovan ogren. Polttamisen sijaan se sulatti ja höyrysti, näytti suorastaan tuhoavan tämän ruumista. Kneri tuijotti jonkin luonnottoman lumon vallassa, kuinka suuri hahmo hajosi haisevaksi, märäksi lihaksi - mutta ei kauaa. Lieskoja seuraava haju oli äärettömän paljon pahempi, kuin aikaisempi. Rotta oli tottunut järkyttäviin hajuihin, mutta tämä meni ylle. Kykenemättä vastustelemaan hän antoi ylen, hoiperrellen kauemmas etsimään ilmaa, jota voisi hengittää. Mitä oikein tapahtui?
"Vaiti, älä puhu täällä", Kneri ähkäisi miehelle. "Saat kyllä, mitä haluat."
Mitä pidemmälle edettiin, sitä pimeämpi tuli. Pian Kneri ei voinut omaa kättään erottaa, ei edes silmien edestä. Ainoastaan seinänviertä kulkemalla saattoi saada jonkinlaisen viitteen suunnasta. Kivinen lattia vietti loivasti alaspäin, eikä tuntunut suoristuvan ollenkaan. Ajantaju katosi, mutta rotta arveli jossakin vaiheessa matkaa kuluneen jo tunnin - tai ehkä sitten kymmenen minuuttia. Hän uskoi moneen kertaan aistivansa tukahduttavassa ympäristössä, kuinka jokin kulki läheltä. Eikä hänellä ollut pienintäkään halua ottaa selvää, mikä se oli.
Jokaisella askeleellaan Kneri tunsi sen, sykäykset. Mahti suorastaan kulki seinissä, lattiassa ja katossa, luikerteli jopa ilmassa. Jokin ruokki sitä, kyllästi koko valtavaa vuorta. Hän ei ollut koskaan kokenut tällaista. Alkoi näyttää siltä, todellisuudessakin, ei vain hänestä, että pimeyskin oli väistymässä himmeän hehkun tieltä. Se ei ollut mitään erityisesti, hehku tuli kaikkialta. Mutta se ei kuitenkaan ollut juuri mitään, niin vähän että saattoi vaivoin erottaa jalkansa lattiassa. Mutta valoa se kuitenkin oli. Rotta ei kuitenkaan sanonut mitään, jatkoi vain leveää käytävää alas. Ei saanut pysähtyä.
Yhtäkkiä tunkkaisen ilman täytti vieno lemu, sanoinkuvaamattoman oksettava. - vaikkakin vieno vain hetken, se vahvistui nopeasti. Kneri jähmettyi paikoilleen, mutta lähti juoksemaan jo ennen kuin edes tajusi, mistä tarkalleen oli kyse. Ei sillä ollut väliä, juoksemisella oli! Ähkäisyä suurempaa ääntä ei kuitenkaan kuulunut. Pian haju tuntui jo suorastaan iskevän sieraimia vastaan. Ogrella ei ainakaan ollut ollut tarpeeksi järkeä lähteä eteenpäin, tämä oli ilmeisesti jäänyt nuuhkimaan hajua paikoilleen.
Kneri ei tiennyt, mitä kumpikaan miehistä oli ehtinyt tehdä, kun yhtäkkiä takana leimahti. Mutta toisin kuin olisi luullut, se ei tuonut lisää valoa, pikemminkin imi sitä. Vihreää, höyryävää tulta, joka suorastaan nielaisi keskellä seisovan ogren. Polttamisen sijaan se sulatti ja höyrysti, näytti suorastaan tuhoavan tämän ruumista. Kneri tuijotti jonkin luonnottoman lumon vallassa, kuinka suuri hahmo hajosi haisevaksi, märäksi lihaksi - mutta ei kauaa. Lieskoja seuraava haju oli äärettömän paljon pahempi, kuin aikaisempi. Rotta oli tottunut järkyttäviin hajuihin, mutta tämä meni ylle. Kykenemättä vastustelemaan hän antoi ylen, hoiperrellen kauemmas etsimään ilmaa, jota voisi hengittää. Mitä oikein tapahtui?