Post by Kalin D. on Feb 4, 2008 22:48:56 GMT 3
Sotilas henkäisi vaimeasti ja rentoutui, antaen huolensa murentua tuuleen. Älä ajattele nyt, ajattele myöhemmin. Hämärä sai valua hiljalleen täyttämään taivasta violetin ja tumman purppuran sävyihin. Yö tulisi kyllä ajallaan, nostaisi tähdet kirkkaiksi. Ranta oli tuolloin kauneimmillaan, hiekka hopeanvaaleaa ja meri loputon. Merenneidon katseeseen luotti, mutta Noel tulkitsi sen väärin. Tietenkin. Ajatus kulki jämähtäneenä varsin toisenlaiseen ratkaisuun, koska muunlaisia mahdollisuuksia ei koskaan tarjottu. Ei hän olisi osannut edes arvata nuoren naisen taustaa siltä kantilta. Hymy ja naurahdus tarkoittivat sotilaalle pillereitä ja sukulinjan pysymistä jatkumattomana. Se oli liian pelottava ajatus edes miettiä pidemmälle, joten Noel kieltäytyi ajattelemasta ja antoi itsensä rentoutua uudelleen. Kiirettä ei ollut, ei mitään muuta kuin tuuli ja merilintujen vaimeat äänet kallioilta. Äänettömällä rauhalla ja kahden kehon hehkulla olisi voinut elää, täyttää maailmansa ja unohtaa täysin missä oli ollut, kuka oli ollut, millaisista helveteistä oli kävellyt läpi.
Hurr-hurr-hurrr.. Ei taas. Simpukkamainen kännykkä liikahteli värinällään hiekassa aivan sängelle ajellun pään vieressä. En vastaa. Hurr-hurr-hurrr.. Tummat silmät avautuivat hieman, tuijottivat hiipuvaa taivasta kallioiden välistä. Ei, en vastaa. Hurr-hurr-hurrr.. Miksi se hälyttää noin kauan? Merde.. Hurr-hur. Click. Kansi napsahti auki ja linja jonnekin kauas särähti merkiksi. Hetkeen ei kuulunut mitään, aivan kuin soittaja toisella puolella olisi odottanut mykän vastaavan. Hiljaisuutta piti pari sekuntia, sitten se alkoi ukkosen kumuna. Huuto räjähti pienestä kaiuttimesta läpi säpsähdyttävän kovaa, matala ääni repi rikki ja tuntui melkein hyökkäävän puhelimesta läpi. Se oli ranskaa, mutta kaukana siitä kielestä, joka elokuvissa esitettiin pehmeänä ja hienostuneena. Kivien karahtelua, vahvoja ääneitä ja ennen kaikkea raivoa. Puhuja kirosi suurimman osan puheesta, joka muistutti enemmän konekivääri tulta kuin ihmistä. Kiire...Saatanan...yt heti!...missä...ä olet?!...Dresscode alpha...Tchad! Ääni särkyi paikoin käheyteen, kirjaimellisesti murisi manaukset juoksemaan kylmiksi väreiksi legioonalaisen selkärankaan. Tatuoitu tuijotti puhelinta lamaantuneena, tuntien vain veren jäätyvän suoniinsa. Kynsi naputti morsetuksella lyhyen vastauksen heti kun huuto lakkasi edes hetkeksi. Ja puhelin kiinni.
Hiljaisuus palasi.
Kalliot olivat yhä paikoillaan, mutta taivas näytti pyörivän ja vääntävän kivenkin mutkalle mukanaan. Tajunta yritti puskea ulos sen, mitä huuto oli tuonut mukanaan paratiisiin. Käärme. Hiljaisuus tuntui epätodelliselta ja äkkiä myös pelottavalta. Se sai mykän käpertymään tiukemmin kiinni merenneitoon, vetämään lähelle ja pitämään henkensä edestä sylissään. Meren kuohun läpi kuunteli nyt kauhulla etsien moottorin ääntä, huutoja tai juoksuaskelia. Sydämen syke nousi, takoi hengityksen nopeammaksi tummilla hiuksilla. En halua. Kämmen haki otteensa niskasta, ujuttautui hiusten lomaan. En halua. En saatana halua! Vasten naisen kasvoja irvisti sanaton kivun naamio, joka ei halunnut avata silmiään.
(( Pahoittelut kestosta, täällä puoleen on ollut sosiaalista draamaa, räjähtänyt kovo ja liikaakin töitä. Mutta enpä ole unohtanut peliä. Kuvia tulee lisää jossain vaiheessa, kunhan saan fiiliksen kohdilleen piirtää lisää. ))
Hurr-hurr-hurrr.. Ei taas. Simpukkamainen kännykkä liikahteli värinällään hiekassa aivan sängelle ajellun pään vieressä. En vastaa. Hurr-hurr-hurrr.. Tummat silmät avautuivat hieman, tuijottivat hiipuvaa taivasta kallioiden välistä. Ei, en vastaa. Hurr-hurr-hurrr.. Miksi se hälyttää noin kauan? Merde.. Hurr-hur. Click. Kansi napsahti auki ja linja jonnekin kauas särähti merkiksi. Hetkeen ei kuulunut mitään, aivan kuin soittaja toisella puolella olisi odottanut mykän vastaavan. Hiljaisuutta piti pari sekuntia, sitten se alkoi ukkosen kumuna. Huuto räjähti pienestä kaiuttimesta läpi säpsähdyttävän kovaa, matala ääni repi rikki ja tuntui melkein hyökkäävän puhelimesta läpi. Se oli ranskaa, mutta kaukana siitä kielestä, joka elokuvissa esitettiin pehmeänä ja hienostuneena. Kivien karahtelua, vahvoja ääneitä ja ennen kaikkea raivoa. Puhuja kirosi suurimman osan puheesta, joka muistutti enemmän konekivääri tulta kuin ihmistä. Kiire...Saatanan...yt heti!...missä...ä olet?!...Dresscode alpha...Tchad! Ääni särkyi paikoin käheyteen, kirjaimellisesti murisi manaukset juoksemaan kylmiksi väreiksi legioonalaisen selkärankaan. Tatuoitu tuijotti puhelinta lamaantuneena, tuntien vain veren jäätyvän suoniinsa. Kynsi naputti morsetuksella lyhyen vastauksen heti kun huuto lakkasi edes hetkeksi. Ja puhelin kiinni.
Hiljaisuus palasi.
Kalliot olivat yhä paikoillaan, mutta taivas näytti pyörivän ja vääntävän kivenkin mutkalle mukanaan. Tajunta yritti puskea ulos sen, mitä huuto oli tuonut mukanaan paratiisiin. Käärme. Hiljaisuus tuntui epätodelliselta ja äkkiä myös pelottavalta. Se sai mykän käpertymään tiukemmin kiinni merenneitoon, vetämään lähelle ja pitämään henkensä edestä sylissään. Meren kuohun läpi kuunteli nyt kauhulla etsien moottorin ääntä, huutoja tai juoksuaskelia. Sydämen syke nousi, takoi hengityksen nopeammaksi tummilla hiuksilla. En halua. Kämmen haki otteensa niskasta, ujuttautui hiusten lomaan. En halua. En saatana halua! Vasten naisen kasvoja irvisti sanaton kivun naamio, joka ei halunnut avata silmiään.
You hold the candle I once lit You shine your light When you forgive I cry You run your fingers through my hair And tell me it´s worthwhile, it´s all worthwhile Even when I hate myself Even when I feel your pain when you cry Even when my heart is cold You assure me it´s worthwhile, it´s all worthwhile You see what can´t be seen You repair the damage done to me.. |
(( Pahoittelut kestosta, täällä puoleen on ollut sosiaalista draamaa, räjähtänyt kovo ja liikaakin töitä. Mutta enpä ole unohtanut peliä. Kuvia tulee lisää jossain vaiheessa, kunhan saan fiiliksen kohdilleen piirtää lisää. ))