|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 11, 2007 2:19:07 GMT 3
Tuska, syvältä sisimmästä kumpuava tuska tuntui vääristävän kaiken mustavalkoisuuteensa. Kasvot olivat kovettuneet, silmät sumeat kyynelistä, joita tuo ei itse huomannut. Ne pirstoutuivat pisaroiksi poskille sekoittuen meren pärskeisiin, jotka jo valmiiksi kostuttivat kasvojen pisamaista ihoa. Suru, jota ei osannut nimetä, tuntui valtaavan alaa. Juuri se suru ja tuska, joita oli niin kauan piilottanut sisimmässään painavana taakkana, joka kasvoi kasvamistaan. Lapsellisesti nainen oli luullut pystyvänsä unohtamaan. Scarlet O'Haran tapaan Miranda oli elänyt periaatteella: 'En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna!', huomisesta oli tullut ylihuominen, ylihuomisesta ensi viikko ja ensi viikosta ensi kuu. Aina oli tuo ajattelemista lykännyt kauemmas, kunnes luuli unohtaneensa. Nyt kaikki purkautui yhdellä kertaa. Miranda oli ollut pitkään kuin äärimmilleen puhallettu ilmapallo, joka vain odotti poksahtamistaan. Pieni puhallus, ja kaikki särkyisi.
Samassa nainen tunsi kosketuksen, joka oli niin varovainen ja pelokas, silti luja ja turvallinen. Se oli viimeinen niitti, itku tuli, padot alkoivat hiljalleen antaa periksi. Padot, joita Miranda oli rakentanut niin kauan, vuosia. Tuolla piilossa, nainen saattoi lopettaa estelyn ja pinnistämisen. Pää laskeutui legioonalaisen olkapäälle ja lopulta koko hento, nyyhkäysten vavisuttama vartalo painautui tuota mykkää miestä vasten luovuttaen. "Aina on vain jaksettava... pitää nousta ylös kerta toisensa jälkeen vaikka mieli tekisi luovuttaa. Silti, aina kun nouset, tipahdat uuteen kuoppaan, joka on syvempi kuin edellinen. Joka ainoa kerta jatkat nousemista, luovuttaminen ei tule kyseeseenkään... tuntea ei saa, kun pitää taistella eteenpäin.. se ei ikinä lopu, se vain pahenee kerta toisensa jälkeen. Pitää olla vahva, järkevä ja kylmäpäinen.. Joskus tuntuu, etten enää pysty, mieli tekisi heittää kamera seinään ja karjua pomolle, että menee itse kastomaan ja napsimaan kuvia murhatuista lapsista.... silloin pettäisin itseni, ja siihen en suostu. Pettäisin isäni... hän jaksoi ja niin on minunkin jaksettava. Se on vain niin hiton vaikeaa... esittää vahvaa, kun oikeasti haluaisi vain sulkea silmänsä ja uskotella, että kaikki on paremmin kun herää... kun oikeasti sielu huutaa kauhusta kaiken sen mielettömyyden ja väkivallan edessä!" Miranda kuiski kyyneltensä lomasta. Puhe tuli kuin itsestään, purkautuen kyynelten lailla suusta pisaroina, jotka muodostivat puroja, palasia siitä ahdingosta, missä nainen taisteli itsensä kanssa.
Hiukset liimautuivat kosteina poskien ihoon ja tärisevä käsi nousi koskettamaan miehen kättä. Nainen henkäisi tuskastuneena. "Ja kun luulet, ettei maailma voisi enää pahemmaksi mennä, päällesi pudotetaan pommi. Yksityisyyttäsi ja olemassaoloasi vastaan hyökätään säälimättömästi ja sinut yritetään lyödä maahan viimeisellä mahdollisella tavalla.. ja vain koska olet nainen.. Nainen, jonka kuuluisi olla heikko ja miehiä pelkäävä.. kun et näytä pelkoasi, se kaivetaan esiin viidakkoveitsen terällä..." Mirandan ääni särkyi. Asiasta ei oltu sanallakaan puhuttu tapahtuman jälkeen. Ikinä. Ensimmäistä kertaa tuo edes viittasi järkyttävään välikohtaukseen, jonka seurauksena ehdoton suojelus vaadittiin. Mieli oli halunnut kieltää tapahtuneen, työntää sen syvälle pimentoon, sillä ei voinut sitä käsitellä. Siinä se oli onnistunut, ainakin hetken aikaa, mutta arpi ei koskaan katoaisi. Ja se oli elävä todiste, jonka Miranda näki aina itseään peilistä katsoessaan. Se varmisti, ettei nainen ikinä unohtaisi kohtalokasta virhettään. Ei koskaan unohtaisi, kuinka jollain oli kerran valta ottaa hänen henkensä. Valta tehdä, mitä ikinä halusi...
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 11, 2007 4:33:10 GMT 3
Mitä mä teen? Meri tuijotti takaisin odottavana. Voi helvetin kuustoista.. Hei.. Hei.. Hei, älä itke...! Aava ei tarjonnut vieläkään apua. Älä jumalauta itke.. Mä en tiä mitä sulle pitää tehdä, mä vaan.. Perkele.. Irti ei enää uskaltanut päästää, ei jättää murtunutta aaltojen kehtoon kun ensimmäinen sipaisu oli jo ottanut vastuun kannettavakseen. Mun piti vaan päästä lomille, vetää pää täyteen, pesää ja sotapoliisin kyydissä putkaan. Ei tässä nyt näin... Merde. Rine irvisti paljastaen hieman terävät hampaansa laskevalle auringolle ja painoi päänsä sileitä hiuksia vasten. Operaatio on pyhä. Kanna vastuusi loppuun asti. Koulutusta ei ollut, ei omakohtaista kokemusta, eikä vanhempien neuvoja, joten Noel seurasi pientä vaiston heittämää vihjettä ja paransi syleilevää otettaan hieman jääden silittelemään meriveden kastelemaa käsivartta. Ei mitään hätää. Pieni, tuskin huomaamaton, keinunta teki osansa pyrkiäkseen tuudittamaan itkevän rauhallisemmaksi, kädet pitivät vakautensa. Ihan rauhassa.. Sileäksi ajeltu poski painui päätä vasten kevyesti, mutta katse jäi taivaan ja meren rajalle. Tatuoitu tuijotti. Suklaanruskeat silmät eivät nähneet oikeastaan mitään, mutta valuivat hiljalleen suolaisia kyyneliä ranskalaisen kapeille kasvoille. Jotain särähti rikki.
Särkynyt peili samettisessa pimeydessä.
Se on sinun syytäsi. Miten niin? Näit sen, särön. Mitä vittua...? Siihen piti kajota, eikö niin? Saatanan mulkku, kato mitä menit tekemään. Oli pakko vai? Sä näet jotain, mikä rikkoutuu helposti ja potkaiset sitä. Jumavita, en! TURPA KIINNI KU MÄ PUHUN SULLE! Sä potkaisit. Sä potkaisit siinä vaiheessa ku toit sen rannalle. Miks sä teit sen? Tiätkö sä itekkään? E-en.. Halusin näyttää jotain mukavaa, ettei ois aina sitä baariin viemistä ja örvellystä jossain discossa... Väärin molo! Sä näit särön, sä näit herkän kohdan, koska sä oot hyvä siinä - niin saatanan hyvä. Mut sä et kestä sitä. Oui, sä et voi sietää sitä, että joku on heikko, koska sillon sä näet, että sä olet heikko runkkari, joka juoksis heti karkuun jos vain umpikujastaan pääsis! Kato itteäs! Pirun miinaharava, siinä sä oot urheeta poikaa ja lohduttelet neitosta hädässä mutta tiäksä itekkään miks sä teet sen?! QUE?! . . . J-jotta se ei itkis.. Mä en halua, että se itkee kun se tuntuu mustaki pahalta.. VÄÄRIN! Kusipää, sä teet tuon vain sen takia, ettei tämä meidän puhdas, armollinen, valkea herkkä ruusu tässä näkisi mikä SÄ olet. Kato ny jumalauta itteäs... Sun kätes valuu verta. Ja minkä takia? Que? Sam, mä tiedän sen pohjimmaisen syyn, miksi sä olet täällä. Mä tiedän miksi susta tuli Hyeena. Sillä nimellähän ne sua Kolwezissa sano, oui?
Ja kun luulet, ettei maailma voisi enää pahemmaksi mennä, päällesi pudotetaan pommi.
Sä tyttö, olet aika helvetin tuju miina. Et taida edes tietää. Legioonalainen silitti hiljaa kastanjanruskeita hiuksia, leikitteli suortuvilla ja nieli huimauksen tunteen sisuksiinsa. Horisontti hämärtyi hieman ja monistui epätasaisesti keinuviksi päällekkäisiksi kerroksiksi hetkeksi, mutta niin helposti sotilas ei pyörtynyt. Kokoa ittes. Olisi ollut tavallaan syytä sanoa tietävänsä tunteen, mutta ei niin voinut sanoa. Kukaan ei halunnut kuulla sellaista vastausta. Väkivalta kaivoi viimeisetkin salaisuudet esiin. Jokaisella oli rajansa, jonka jälkeen selviytymisvaisto parkuisi ulos sisuksistaan kaiken, mikä auttaisi vain elämään ja jatkamaan olemassaoloaan - miten kurjaa tahansa. Kersantti sai itsensä kasaan, hellitti hieman otettaan ja koukkasi käsivartensa pienemmän olennon polvitaipeista nostaen naisen kannettavakseen. Ei mitään hätää.. Suolainen vesi valui pitkin käsivarsia, mutta Noel tunsi siinä veren tahmeuden ja haistoi raudan. Rannalle, takaisin irti tunteiden merestä, ennen kuin itsekin hukkuisi. Ulkoisesti legioonalainen vaikutti ja näytti rauhalliselta, hallitsevan tilanteen viimeistä piirua myöten, mutta lähellä saattoi kuulla sydämen hakkaavan mielipuolisen nopeasti, melkein runnovan läpi kylkiluidensa vankilasta. Lihakset jännittyivät kireiksi ja pyrkivät nykimään pakotetun rauhallisuuden alla. Nuotiopaikalle, ajopuun leveälle selälle, mutta pois vedestä. Yksi vaihe kerrallaan, ettei operaation kulku häiriinny. Niin oli pakko ajatella ja toimia, pakko.
Umpikuja. Taas.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 12, 2007 0:24:13 GMT 3
Pidä kiinni! Älä, älä jumalauta päästä irti.. älä ikinä päästä irti!
Noihin ympärille kietoutuneisiin, vahvoihin käsivarsiin tarrattiin, kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Ote kiristyi ja viilatut, huolitellut kynnet, painuivat ihoon otsan painautuessa paljasta kaulaa vasten. Tuo hetki meren aaltojen keinussa, suojelevassa syleilyssä, tuntui kestävän ikuisuuden. Aika pysähtyi, se seisahtui odottamaan, antamaan lisäaikaa parantua. Sanoja ei enää tullut. Ei lauseita särkynyttä mieltä ja sydäntä kuvaamaan. Värisevä hengitys tasaantui pikkuhiljaa. Suljettujen silmäluomien alta puski kyyneleitä tummiin ripsiin tarttuen, mustehelmet jatkoivat matkaansa jättäen jälkensä sileälle iholle.
Mustaa, niin lohduttoman mustaa. Musta sai punertavan sävyn, kuin paljastaisi sisäisen verenvuotonsa. Kuvat pyyhkäisivät ohi jossain mielen takamailla. Ne lähenivät, värisevät kuviot, jotkai saivat muodon. Silmät, kasvot.. EI! Luomet rävähtivät auki ja sininen katse jäi tuijottamaan aaltoja sumeana. Kosketus hiuksissa palautti todellisuuteen. Hellä silitys, joka olisi voinut saada naisen kehräämään missä tahansa muussa tilanteessa, mutta ei tuossa, ei tuolla. Siellä se lohdutti, rauhoitti, muistutti siitä, ettei ehkä ollutkaan niin yksin, kuin luuli. Viileä vesi ja turvallinen syli. Sydämen raivokas syke, oliko se oma? Vai miehen, joka vaikutti niin vahvalta, hillityltä ja varmalta? Järkähtämätön kallioko, jonka kuoren alla laava pulppuaa polttavana odottaen purkautumistaan..? Naisen ote käsivarsista muuttui, ei hellittynyt, mutta muuttui hellemmäksi, rauhoittavaksi. Katsoa ei uskaltanut, ei vielä.
Hän tunsi kohoavansa, olevansa nyt kokonaan tuossa suojelevassa sylissä. Sirot kädet nousivat vahvan niskan taa kietoutuen kaulan ympäri kevyesti. Vesi teki puroja pitkin sääriä, tippuen helmeilevinä pisaroina märistä helmoista takaisin meren kuohuihin. Hengitys värähti yhä välillä ja kyyneleet valuivat, mutta rankat nyyhkäykset olivat hävinneet. Olo oli rauhoittunut, ainakin ihan pikkuisen. Katse kääntyi miehen olan yli merelle odottavana. Vaahto, kimmellys... ei mitään, tyhjää... Silmät sulkeutuivat jälleen raskaan henkäyksen saattelemana ja ote kaulan ympäriltä tiukkeni pienesti. Ei enää mitään.. Pää painautui vasten ajeltua poskea kyynelten kastellessa kaulan lämmintä ihoa. Ei mitään...
Pois merestä ja sen pyörteistä. Pois muistoista takaisin ja todellisuuteen. Rauhoittua piti.. täytyi koota itsensä. Olla taas vahva. Piti unohtaa. Oli jatkettava eloaan kuin ennen, mutta ei vielä. Ei ihan vielä. Sisin huusi yhä. Katsetta ei uskallettu nostaa, ei sillä se, mitä sieltä näkyi... Rikkinäinen ihmismieli, se oli jotain, mitä ei halunnut kenenkään näkevän. Sitä, kuinka hajalla oikeasti oli. Mitään muureja tai suojaa ei sillä hetkellä ollut. Ei voimaa kohdata katse, jonka tiesi näkevän syvälle kaiken suojavarustuksen läpikin. Ei, vielä ei saanut katsoa.. ei ihan vielä.. Ruskeat silmät näkisivät heikkouden liiankin helposti.. huomaisivat, ettei brunette ollut muuta, kuin palasiksi revitty ihmisriepu, joka yritti turhaan kasvattaa piikkejä estääkseen muita näkemästä ja tulemasta liian lähelle.
Suojele, pidä turvassa...ole vahva puolestani..älä ihan vielä päästä irti!
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 12, 2007 1:40:28 GMT 3
Miten voi joku olla näin kevyt? Vähäinen paino kannateltavana ei tuntunut miltään nostaa ilmaan ja kuljettaa takaisin nuotiopaikalle. Keveyden tunteen oli ehtinyt unohtaa monien muiden asioiden mukana Legioonan karkeassa koulutuksessa, jossa kevein kannettava oli rynnäkkökivääri. Sekään ei ollut enää hirveän kevyt koko päivän käsissä pidettävänä. Pienikokoinen, kevyt, mereltä tuoksuva nainen niinkin lähellä, hengittämässä katkonaisesti kaulalle, sai sydämen jättämään muutaman lyönnin toisinaan välistä. Mihin mä sut pistän? Mitä mä teen sulle? Noel ei oikein vieläkään tiennyt miten tulisi toimia, mutta kynnet ihossa ja hellittämätön rutistus vahvistivat, ettei ollut välttämättä hyvä idea yrittää väkisin irti. Parempaakaan keksimättä, itsekin hieman tärisevin polvin, sotilas laskeutui istumaan ajopuulle ja piti brunetin sylissään. Oo siinä. Ei mitään kiirettä, ei tarvi mennä minnekään.
Miten tällaisiin tilanteisiin joutui? Miten sitä onnistui aina jollain tavalla pitkän onnistuneen välttelyn jälkeen astumaan aina miinaan? Mikä teki hänestä kävelevän maalitaulun? Se oli jotenkin kierolla tavalla jopa naurettavaa. Maastopuvussaan vartiopaikalla, viidakossa vyötäisiä myöten mudassa tai vasta taivaalta pudottuaan Rine oli siviileille ja taistelutovereilleen suoranainen sanaton uhka, rauhallisen väkivallan ruumiillistuma, jota oli vaikea nousta uhmaamaan. Mutta. Jotkut siviilit, enimmäkseen lapset, joille ei ollut vielä kasvanut aikuisten sääntöjä pelätä univormuja ja nimettömiä miehiä rajojen ylityspaikoilla, näkivät suoraan läpi. Tämä nainen saattoi nähdä, todennäköisesti näkikin, muttei ehkä itse tajunnut sitä. Vielä. Univormu oli naamio ja nimettömyys, joka riisui kantajaltaan identiteetin ja teki hänestä yhden kasvottomista sotilaista, joiden riveihin kadota. Tämä pieni tärisevä leidi märässä mekossaan oli riisunut kepín, kirkkaat epoletit ja kunniamerkit yhden kerrallaan Noelin edes huomaamatta. Yhtä hyvin valokuvaaja olisi voinut istua sen miehen sylissä, joka oli kävellyt värväystoimiston ovista revityissä farkuissa ja nahkatakissa, t-paita anarkiaa julistaen. Mitä sitten kun nuo siniset silmät nousisivat viimein ylös ja katsoisivat silmiin? Miranda näkisi sielun peileistä läpi. Juuri siitä samasta syystä Noel pelkäsi sotaorpoja ja lapsia. Ne näkivät myös suoraan läpi, helpommin kuin aikuiset.
Jotain oli kuitenkin tehtävä. Kersantti vilkaisi hätäisesti ympärilleen. Ei ääniä rannalta, eikä ylhäältä useamman kymmenen metrin korkeudesta. Ei todistajia. Ja jos tää menee käteen, mä hirtän itteni. Riski oli otettava, vaikka siitä oli nimenomaan varoitettu. Ihmiset eivät pitäneet siitä, että niille tapahtui asioita, joita eivät itse toteuttaneet. Käsi jatkoi hidasta silittelyä, silmät painuivat kiinni keskittymisestä tuohon keveään rauhalliseen liikkeeseen. Mieli keräsi silmiensä pimeästä hopeiset langat, kutoi ne yhdeksi hillitsen silityksen kanssa. Jos ihmismieli olisi kyennyt näkemään ja ymmärtänyt, jotain tapahtui sotilaan tahdosta yli näkyvän maailman rajojen. Säikeet hopeaa satoivat pieniä hileitä ylös vasten painovoimaa, hehkuivat vain Malkavin lapsen suljettujen silmien nähtävänä. Silitys rauhoitti, siloitti sielun rypyt tyyneksi aavaksi, vaan ei pakottanut isoimpia kumpareita mataliksi. Pieni kyky vaikuttaa tunnetiloihin tasoitti vain pinnan. Se oli jotain, mitä legioonalaisen toinen herra oli opettanut. Mitätön temppu verrattuna siihen, mitä joskus voisi kyetä tekemään, mutta tarpeeksi suuri saadakseen mykän varuilleen ja toimimaan mahdollisimman hienovaraisesti. Vain vähän, mutta kosketus lepytti luonnollista enemmän.
Merde, jonkun täytyi aina olla vahva. Kahden kesken se ei jättänyt paljoa vaihtoehtoja, mutta jo astuttuaan itsekin mereen sotilas oli tehnyt päätöksensä. Noel, sä oot Legioonassa just tuosta syystä. Sä oot valmis uhraamaan itses vaikka yhden täysin tuntemattoman puolesta. Sä sovitat syntejäs. Ääni takaraivossa puhui viimein hiljaa ja lempeästi, antaen kersantin rentoutua ja sydämen sykkeen tasaantua. Merivesi tuntui yhä vereltä, mutta jotenkin sen hyväksyi. Tuntui hyvältä tahmean nesteen alkaessa kuivua ja menettää lämpöään, vaikka se olikin vain piinatun mielen harhaa. Kyllä sen tiesi olevan vain vettä, mutta miksi silti haistoi raudan kuin olisi kahlannut teurastamossa? Kuoleman haju ei koskaan lähtisi täysin pois, sanoivat. Se takertuisi ihoon ja hiuksiin, kynsien alle ja kämmeniin. Sen saattoi haistaa pitkistä ruskeista hiuksista häivähdyksenä. Siinä se oli. Mirandassa tuoksui kuolema. Tatuoidun silmät revähtivät auki ja jäivät tuijottamaan epäilevän kysyvinä kallioon maalattua pääkalloa. Turistit eivät tuoksuneet samalta, ne eivät kiinnostaneet sitä yhtä asiaa pidemmälle. Ne eivät saaneet murtumaan näin. Oli oltava näin. Muuta selitystä ei keksinyt. Hiuksia silittävä käsi pysähtyi hetkeksi. Oman heikkoutensa ja eläimellisyytensä näki vain jos oli suoraan verrattavana toinen sielunsa peilin särkenyt yksilö. Siksi yksikään oman komppanian vuosia seurana palvelleista tovereista ei ollut koskaan nähnyt Mykän menettävän hermojaan.
Olenko mä todella näin rikki? Nyt se tuntui käsittämättömältä. Vieraalta ja oudolta. Kuin kasvot peilissä eivät olleet omat. Itseään katsoi jostain kaukaa ja kieltäytyi uskomasta, vaikka tiesi todeksi. Millaisen eläimen mä oon itestäni tehny? Ja miks? Meren hiljaisuus ei sanonut mitään. Mutta joku toinen sanoi. Noel, mon ami. Tympääntynyt huokaus. Mä olen tehnyt susta petoeläimen. Älä syytä itseäs, ei se ole sun vikas. Oo ihan huoleti vain, älä murehdi yhtään. Huolehdi tehtävästäs. Mit..? Ou. Käsi muisti jatkaa silitystään, katseen uskalsi viimein kääntää alas ja kohdata toinen murtunut. Rohkeutta oli taas, itsevarmuus palasi horjahtelun jälkeen aitona, eikä pakotetulla näyttelemisellä.
Shh.. Ei hätää. Mä olen tässä, vaikka sä et ees tiä mun oikeaa nimeä. En oo katoamassa minnekään.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 12, 2007 21:13:07 GMT 3
Suru ja tuska, jotka puskivat yhä kyyneleitä todistaen murtuneen äänetöntä itkua alkoivat hellittää. Hiljalleen, kuitenkin liian nopeasti, tuska irrotti jäätävät sormensa sydämen ympäriltä ja surun musta, sankka pilvi alkoi rakoilla. Lempeä silitys jatkui, aivan kuin se olisi pyyhkinyt pahan olon rätin lailla sivuun. Jättänyt puhtaan pinnan jälkeensä, johon pöly voisi myöhemmin taas laskeutua. Se tuuditti. Lupasi. Piti huolta. Paransi? Kylmät väreet lävistivät vartalon ja yllättynyt henkäys pääsi sileiltä huulilta. Sininen katse nousi, se nousi epäuskoisena, tarkkaavaisena ja kysyvänä. Lopulta kaksi rikkinäistä kohtasi ja katse oli enää vain hämmentynyt. Jotain oli muuttunut, se oli selvää. Nuo eivät olleet samat silmät, jotka nainen oli kohdannut lentokentällä. Vai olivatko? Eikö Miranda vain ollut osannut katsoa aikaisemmin, tai halunnut katsoa? Oliko hän pelännyt näkemistä? Sotilas, kersantti, legioonalainen.. vai jotain aivan muuta?
Kuka olet?
Kuolema sitoi ihmiset. Se sitoi heidät näkymättömin, katkeamattomin sitein yhteen. Kuoleman saattoi nähdä ja tunnistaa. Saattoi tunnistaa vain, jos tiesi mitä etsiä. Katse etsi, se etsi ja löysi. Löysi, muttei tiennyt löytäneensä, ei vielä. Mieli ei ollut valmis vastaanottamaan. Se ei ollut valmis ymmärtämään. Mutta se tunsi outoa huojennusta, silti jokin leijui härnäävästi niin lähellä. Niin lähellä, mutta siitä jostain ei saanut otetta. Ei, vaikka sen melkein näki silmiensä edessä. Hahmon, mytyn, jolle ei osannut antaa nimeä.
Olemmeko me sittenkään niin erilaisia?
Siinä sylissä, turvassa, uskalsi paljastaa pieniä paloja itsestään. Jokin muu, jota ei osannut selittää, lisäsi rohkeutta. Mitä tapahtui? Vastauksia yritettiin löytää suklaasilmien takaa. Yllättävä luottamus, jollaista ei aikaisemmin ollut tuntenut, sitoi Mirandan mykkään mieheen. Mieheen, joka vieraudestaan huolimatta tuntui yhtäkkiä niin tutulta.
Mitä teit? Vai teitkö edes? Katse kysyi vaatimatta vastausta.
Kyynelten jättämät mustat viirut tahrasivat poskien sileän ihon kuin salaiset, kielletyt teot, jotka lopulta syöksisivät sielun kohti tuhoaan. Varoen, epävarmasti, siro käsi nousi ja sormenpäät koskettivat hellästi miehen poskipäätä. Herkät sormet jatkoivat vaellustaan leualle ja nousivat kiinni tatuoiduille huulille. Silmät seurasivat sormien liikettä tutkien, vilkaisten välillä ylös kohdatakseen ruskean katseen ja jatkaen taas retkeään kasvojenpiirteisiin, jotka milli milliltä paloivat muistiin, jottei vain unohtaisi. Sormenpäät jatkoivat tutkimusmatkaansa silmäkulmaan, ja siitä ylös, myötäillen tatuoinnin liikerataa. Hengitys oli tasaisen rauhallinen, ehkä hitusen normaalia raskaampi, mutta silti vakaa. Vielä muutama kyynelhemi kimalsi silmissä muistona murtuneen ihmisen tuskasta. Muistona halusta olla jälleen kokonainen.
Ei, et katoa... Pysyt aina... muistan kyllä... en unohda!
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 13, 2007 19:46:21 GMT 3
Se tuli viimein, astui näyttämölle vääjäämättä ja otti parrasvalot. Katseiden kohtaaminen. Lyhyt hetki liikkumattomuutta pysäytti sydämen lyönnin ajaksi, rutisti pallean kovan kirveltäväksi möykyksi rintalastan alla ja lopulta vapautti. Hentoinen kosketus oli pisara tyynen veden pinnalla, joka lähetti väreet juoksemaan kauas rannoille asti. Noel ei voinut liikkua, ei estää saati tuskin hengittääkään pään kallistuessa aivan vähäsen silityksen mukana kohti lipuvaa kämmentä. Hiipuneen surun näki yhä, mutta vahvemmin naisesta näki uudelleen elämään syttyneen lohdun. Se oli henkilökohtainen pelastus myös sotilaalle. Eivät asiat olleet niin pahasti. Täytyi enää vain.. vain.. Rinen silmät laskivat puoliumpeen, harhautuivat uneliaiksi ja melkein saattoi kuulla legioonalaisen kurkusta nousevan matalan kehräyksen. Jännitys katosi lihaksista ja jätti jälkeensä ison kehräävän kissan. Silmän päältä nousevassa tatuoinnissa ei ollutkaan läheltä katsottuna vain kahva poikkiviivaa korvan tienoilla vaan myös yksi piilossa kulmakarvan alla. Ennen taistelua kulmat ajeltiin. Se sai terävät ranskalaiset piirteet näyttämään asteen verran oudoilta ja uhkaavammilta. Vaan nyt mikään ei hohkannut jäistä särmää ja vaaraa.
Noel... Hei, Noel! Merde, älä nyt mee tekeen mitään... Iso kämmen liukui ristiselältä lapojen välistä ylös, tukeutui niskaan kosteiden hiuksen sekaan. ...harkitsematonta. Tikatut huulet painoivat suudelman naisen huulille vailla ajatuksia tai logiikkaa, puhtaasti vain halusta tehdä niin ja olla miettimättä isompia. Pieni ääni takaraivossa huokaisi luovuttaneena. Noel. Mä tapan sut tästä hyvästä. Kipu oli jo repinyt niin paljon sielua auki, paljastanut luut, jottei ollut mitään menetettävää vaikka korville saisikin. Joku oli joskus sanonut, että jokainen päivä oli sotilaalle viimeinen. Jokainen ateria oli viimeinen. Jokainen hetki lepoa viimeinen. Jokainen suudelma viimeinen. Se joku oli ollut täysin oikeassa ja antanut kipinän elää viimeisen hetken vimmalla. Jos tämä nainen, jonka pelkkä läsnäolo sai mielen repeytymään kahtaalle, vei jalat alta niin se sai tapahtua kersantin pystymättä tai haluamatta hillitä itseään. Vittuun kohteliaisuus tai häveläisyys, jos turpaan tuli niin sitten oli tulkoon, muttei ennen kuin legioonalainen olisi saanut uutta muistoa kokoelmiinsa; Pidättelemättömän intohimoista suudelmaa.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 13, 2007 23:14:19 GMT 3
Leikki, jahti, kalastus.. ne menettivät merkityksensä. Kumpi oli kissa ja kumpi hiiri – silläkään ei enää ollut väliä. Ei, kyse ei enää ollut pelistä, johon molemmat olivat luulleet osallistuneensa. Olivat uskotelleet sen olevan tavallista hetken huumaa. Ainaista valtataistelua, jota eri sukupuolet keskenään niin mielellään kävivät. Halu lievittää tuskaa, antaa hyviä muistoja matkalle ja ottaa vastaan, ohjasi kättä. Sama se, tapaisiko enää koskaan. Jotain kantaisi kuitenkin aina mukanaan. Jotain muistamisen arvoista. Jotain salaista ja lempeää, joka saisi hymyn hiipimään huulille elämän pimeimpinäkin hetkinä.
Noin, gebardi kesyyntyi, rauhoittui ja rentoutui. Käsi kosketti jo varmempana; edelleen hellänä se kulki ajellun takaraivon kautta niskaan, jota kynnet kevyesti raapaisivat. Silmät seurasivat jännittyneinä miehen reaktiota, muutosta hillitystä ja asiallisesta legioonalaisesta intohimoiseksi ja ajattelemattomaksi rakastajaksi. Älä liiku, ettei se vaan säikähdä ja häviä... Liike pysähtyi, kämmen jäi lepäämään niskaan sormet liikkumattomana. Miranda unohti hetkeksi hengittää ja vartalo jännittyi odotuksesta silmänräpäyksen ajaksi vain, jotta se taas voisi rentoutua ja muuttua sulaksi vahaksi miehen käsissä. Suudelma toi mukanaan kuuman aallon, joka väreillen kävi naisen läpi ja jäi lepattamaan rintaan, kuin ikkunalaudalla räpyttelevä perhonen. Hento vartalo painui vasten miestä aluksi tunnustellen, mutta lopulta tunteet ottivat vallan ja kädet vetivät toista -jos vain mahdollista- vieläkin lähemmäs. Hiljalleen ranta, meri ja kallio hävisivät. Tietoisuuteen ei mahtunut muuta, kuin noiden tatuoitujen huulien kosketus. Nopeat sydämenlyönnit sekoittuivat miehen rauhallisempaan pulssiin ja huimaava painottomuuden tunne valtasi Mirandan, jonka joka solu janosi lisää, vaati aikaa pysähtymään. Olet mennyttä...
Sulkeutuneiden luomien alta äsken silmissä kimaltaneet kyyneleet valahtivat kuumottaville poskille, vieden mukanaan viimeisenkin rippeen hetkellisestä särkymisestä. Palaset sulautuivat hiljalleen yhdeksi, aivan kuin mies olisi suudelmallaan puhaltanut menetetyn voiman takaisin. Korjannut pala palalta. Mirandasta tuntui kuin hän olisi sulautunut yhdeksi tuon täysin vieraan sotilaan kanssa, joka erilaisuudestaan huolimatta ei tuntunut lainkaan vieraalta. Tämän täytyi tapahtua... eikö? Pieni ääni kuiskasi jostain kaukaa ja hiljeni lopulta. Elämä oli tämä hetki, muuta ei tarvinnut ajatella. Huomista ei vielä ollut, eikä tulevaa.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 18, 2007 19:48:15 GMT 3
(( Olen pahoillani, nyt tulee hieman kestämään. Jouduin juosta koko viikon tuhannen kiireessä ja stressissä hallilla töiden kanssa ja yritän parhaillani toipua säikäytyksestä. Ehdin saada infoa, että ystävä olisi kuollut perjantaina, mutta se olikin kaverin äiti, joka kuoli Kuusamossa auto-onnettomuudessa. Keräilen hieman itseäni. ))
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 19, 2007 21:54:03 GMT 3
((Tottakai, ymmärrän hyvin... hitto, kamalaa tuommonen, jos luulee, et kaveri ois kuollu. Huhhuh.. Ihan rauhassa vaan toivut ja keräilet itteäs. Täällähän tää peli pysyy, enkä miekään ole minnekään karkaamassa! ^^ Voimia ja jaksamista!!!))
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 27, 2007 23:37:03 GMT 3
Tästä on puhuttu. Sä tiät mitä mieltä mä oon ja mä en pidä tästä. Me ollaan niin helvetin kusessa tästä hyvästä, ettet sä ees tajua. SÄ kannat vastuun, en mä. Muista se. Ja ääni oli poissa. Täysin.
Pienet hetket täyttivät tyhjää tilaa muistojen leikekirjassa, jonne jokainen sekuntti ja sekuntin puolikas liitettiin kuluvista hetkistä jona kädet nousivat haparoiden iholle, jota ei aikonut edes uskaltaa koskettaa. Hehkuvaa rautaa, mutta sileää ja pehmeää. Elämä ei ollut parkinnut ihoa vielä kovaksi ja karheaksi, kuten legioonalaisen käsiä. Ne olivat luotu kampeamaan esteet tieltä, kantamaan murhan työkaluja sama minkä asian puolesta niiden väitettiinkin taistelevan. Ennen kaikkea sirolle varrelle hakeutuvat kädet olivat käsketty kirouksin ja huudoin pitämään omistajansa hengissä puhtaan itsesuojeluvaiston voimalla. Ainoa kohdattava arkuus oli pelko satuttamisesta vahingossa. Ettei tarttuisi liian lujaa hartiaan vetäessään naisen lähemmäksi. Ettei jättäisi niskaan ruhjetta pitäessään suudelman omanaan, suostumatta luopumaan siitä. Ettei rusentaisi kallisarvoista merenneitoa antaessaan painonsa valua hitaasti taakse ja lopulta pudota selkä edellä ajopuulta maahan. Ettei olisi ahdistanut kiihtyvää hengitystä kääntäessään brunetin vaalealle hiekalle alleen. Pienet valkeat jyväset syvänsiniseksi kastuneella mekolla käänsivät maan ja meren ympäri, ottivat tummat suortuvat tuuleksi sormien lomaan.
Ranta pysyi häiriöttä, tuuli kuiski ja pyyhki taivaan violetin sekä sinisen sävyistä raskaaksi hitaan varmoin vedoin. Tasainen meren pauhu piti mielen rauhallisena, muistutti jatkuvasti päästämättä petoa täysin irti. Ei ollut viidakkoa, aavikkoa tai routaista tundraa provosoida hyeenaa täyteen raivoon vaan inhimillisyyttä, joka ehkä säästi nuoren naisen kokemukselta, joka olisi repinyt lisää haavoja auki. Hellyys ja varovaiset suudelmat vaalivat jotain erikoista, jotain mikä oli sodan merkitsemää, muttei rikki revitty kuten ne kaikki muut. Tai sotilaan itsensä vahingoittamia. Ei, tämä pidettäisiin ehjänä vaikka väkisin. Ajatuskin siitä, että jokin repisi sinisen mekon riekaleiksi - hän itse tai joku muu - nosti kipeän irvistyksen tatuoiduille kasvoille ja vaati kädet hennon varren suojaksi. Lähemmäksi, varoen ja suojaten, pitämään ja ottamaan omakseen. Sininen kangas pysyi ehjänä, mutta aaltoili kämmenen alla pois iholta. Varovaisuus hiipui asteittain legioonalaisen saadessa rohkeutta koskettaa ja hakea neidon paremmin alleen. Kyllä sen tiesi mihin kaikki johti. Aavistuksen oli nähnyt jo terassilla, mutta keinoja ja paikkaa ei vain tiennyt. Jokin olisi aina voinut kääntää suunnan ja säikäyttää irti tilanteesta. Ylempi upseeri olisi aina voinut kävellä ohi ja käskyttää kersantin mukaansa. Vaan ei täällä, ei rannalla, vaikka sen sijainti ei ollutkaan salaisuus.
(( Pahoittelen lyhyyttä, mutta pääsinpä viimein hetkeksi irti hommista. Sairaana kotona on hyvä olla. ))
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 29, 2007 22:05:09 GMT 3
Tuo legioonalainen, todennäköisesti hyvinkin tehokas tappokone, oli ansainnut kovaa esittävän pienen brunetin luottamuksen hiljaisuudellaan. Pelottavan nopeasti oli vaivoin pystyssä pidetty muuri sortunut suklaasilmien edessä ja yleensä niin vaikeasti lähestyttävä nainen antautunut miehelle, sotilaalle, jota tuskin tunsi. Kovia kokeneen pinnan alla hellyys ja antamisen ilo heräsivät asteittain antaen suntaa herkkien käsien kosketukselle. Mikään ei tuntunut oudolta tai vieraalta. Herkkä iho otti vastaan hellät hyväilyt, jotka jättivät polttavia jälkiä minne ikinä vaelsivatkin. Noiden käsien kosketusta oltiin odotettu. Niitä oltiin janottu jo terassilla pelonsekaisin tuntein. Nyt ne herättivät haikeaa onnellisuutta, saivat hennon vartalon myötäilemään ja painautumaan lähemmäs.
Jokin pieni ääni takaraivossa yhä yritti kuiskia varoituksen sanoja, mutta korvat olivat sulkeutuneet tuolle äänelle jo aikaa sitten. Tietoisuuteen ei mahtunut muuta, kuin tuo tilanne. Väreilevä hengitys imi itseensä miehen tuoksua, joka sai maailman pyörimään ja sydämenlyönnit kiihtymään. Aluksi niin herkkä ja varovainen suudelma muuttui intohimoiseksi haluksi olla lähellä. Haluksi tuntea jäntevät lihakset vasten omaa vartaloa ja muistaa.
Jokainen lihas, jokainen kaarre ja mutka jättivät jälkensä muistiin, kuin hehkuva rauta puun viileään pintaan herkkien sormenpäiden vaeltaessa pitkin vahvoja käsivarsia kohti niskaa. Sormet seurasivat lihasten ääriviivoja tarkasti ja vaalien, haluten pyyhkiä pois sodan muistot. Sotilaan paino tuntui turvalliselta vahvojen käsien lopulta kääntäessä naisen selälleen hiekalle. Kevyet suudelmat pitkin kaulaa ja kasvoja halusivat rohkaista helläksi pakottautuvaa legioonalaista. Halusivat avata solmuja ja antaa jotain kuoleman tilalle, joka tuntui vainoavan tuota tatuoitua kersanttia. Aina suudelmat löysivät kuitenkin tiensä takaisin tikatuille huulille ja yhä uudestaan ja uudestaan ne lähtivät omille teilleen kiihtyveien henkäysten saattelemana. Kädet tutkivat ja tutustuivat, etsiytyivät univormun napeille ja lopulta varoen selän iholle. Kaikki tuntui samalla kertaa utuisen unenomaiselta ja kuitenkin niin todelta. Siniset silmät avautuivat hetkeksi ja katsoivat miestä kuin varmistaakseen, ettei tuo vain katoaisi. Lopulta tummat ripset laskeutuivat pisamien peittämille poskille ja mielen täytti suurten käsien kosketus. Suojeleva, loputtoman varovainen kosketus sai siron varren nousemaan kaarelle ja vaatimaan lisää. Kynnet painuivat selän ja niskan lihaksiin hellästi. Hetken halusi omistaa ja tulla omistetuksi. Halusi kuulua jollekin ja antautua.
Rauhallinen ranta ja tuulen sekä meren äänet, hieno hiekka paljaan ihon alla. Ne kaikki saivat mielen unohtamaan todellisuuden ja ympäröivän maailman. Turva, suojainen satama, jonne laiva myrskyn jälkeen saattoi rantautua korjaamaan vaurioitaan. Sitä tuo salainen piilopaikka oli. Piilopaikka, joka kantoi murheiden yli ja auttoi uuteen huomiseen. Auttoi lopulta kohtaamaan todellisuuden uudestaan.
|
|
|
Post by Kalin D. on Dec 7, 2007 0:57:12 GMT 3
Lähemmäksi, lisää, rohkeammin. Vaan aina sama pelko satuttamisesta varjosti ja painoi jarrua juuri kun mielen olisi kuulunut heittää estot täysin syrjään ja antaa halujensa viedä kuohuvan meren pauhuun. Pysykööt mieli ja teot vain koskena, kanavoituna ja osittain ohjattuna virtajan. Saattoi siihenkin hukkua, mutta ranta oli aina lähellä. Ei kersantti voinut mitään omalle varovaisuudelleen, se oli liian alitajuista heitettäväksi koskaan täysin syrjään. Pienten käsien kosketus siirteli kiviä yksi kerrallaan veden virrata vuolaammin, mutta isoimpia ne eivät saaneet liikutettua. Jokainen kosketus rikkoi yhden padon, jokainen suudelma mursi yhden vallin. Se, koska viimeisinkin hidaste pyyhkäisisi tunnekuohun ja intohimon alta virtaan jäi nähtäväksi. Rine ei enää kyennyt ajattelemaan tekojensa, häpeämättömän kosketuksensa ja ahneiden huuliensa seurauksia. Tapahtukoot miten tapahtui, kunhan nainen ei joutuisi kärsimään mistään. Hänen oma kärsimyksensä tulisi myöhemmin, hiljaisina iltoina jossain tuntemattomassa maailman kolkassa Suden Hetkinä.
Siellä missä ihon oletti olevan vielä suhteellisen sileää, selässä, kyljillä, isojen lihaksien päällä, väkivalta tuntui ihoa rikkovina uomina. Ne olivat rosoisia ja siistejä. Repeämiä ja viiltoja. Kuoppia ja kohoumia. Ampumahaavoja ja mustelmia. Etenkin selässä. Jäntevän lihan alla kulkevissa linjoissa oli säröjä murtuneista kylkiluista, hiertymiä raskaista repuista ja hankaavista vöistä. Univormu oli kevyt ja hengittävää kangasta, helppo riisua sotilaan taipuessa hentojen käsien hellän vaativaan tahtoon. Noel oli siinä paljaana arpineen ja vikoineen, ne olivat elämän merkit ja arvokkaampia kuin yksikään mitali. Ne olivat täysin rehellisiä ja koruttomia, vailla juhlapuheita ja peittelyä. Mitalit univormun rinnuksilla eivät kertoneet kuin paikan, arvet taas hien ja todellisen tuskan, jonka sotilas oli käynyt läpi jonkun muun aatteen, hengen tai politiikan puolesta. Niitä oli yllättävän paljon piilossa vaatteiden alla. Pieniä ja ihoon hiljalleen kadonneita, vuosia parantuneita ja muutamia tuoreita. Kuinka kauan sai taistella, jotta ehti kerätä ne kaikki? Viisi vuotta, kymmenen, enemmän? Mykkä ei hiiskahtanutkaan, vaikka tunsi sormien kulkevan oman kehonsa taistelukentillä. Se tuntui pelottavan aseista riisuvalta sähköiseen hekumaan sekoittuessaan.
Ja kynnet.
Aivan pehmeää kipua. Se sai legioonalaisen henkäisemään nopeasti, leimahtamaan täyteen tuleensa. Mikä vastakohta se olikaan kaikelle, mitä palvelusvuodet olivat heittäneet silmille. Tummanruskeissa silmissä paloi roihu, jonka hillitsemiseen tarvittiin paljon enemmän tahtoa mitä mieheltä itseltään löytyi. Kontrolli piti juuri ja juuri. Aivan rajoilla. Häälyen. Sen tunsi puristavammaksi käyvistä otteista, jotka kulkivat naisen vartalon linjoilla ahmien muodot lihasmuistiinsa silmien ollessa suljettuina ja maistoi nälkäisistä suudelmista. Minun. Yksin minun. Hyeenan sielu sai karjaista kerran katseessa, jonka olisi voinut tulkita raivostuneeksi. Rauhassa. Ei pidä satuttaa. Siinä oli lupa irrottautua varovaisuudesta ja viimeisestäkin epävarmuudesta. Merenneito oli saatu verkkoon ja vangittu hetkeksi ajan hylkäämään rantaan. Mikään ei enää estänyt liu'uttamasta sinistä kangasta täysin pois, ottamasta naista ajatuksettomalla halulla. Ennen kaikkea, mikään ei voinut enää syyllistää Rinea mihinkään sopimattomaan tai luvattomaan. Solmujen kahlitsema tahto vapautui sirojen sormien luvasta. Olisi ollut leveilyä väittää legioonalaisen kestävän pitkään, jaksavan venyttää itsehillintäänsä loputtomiin kuukausien selibaatin jälkeen. Siitä saattoi tuntea aavistuksen rintakehässä väreilevää pettymystä, ainakin Noel tunsi, mutta osasi jo alistua sen tunteen väistämättömyyteen. Ruumiinlämpö säilyi silti, kevyet suudelmat pyyhkivät tummanruskeita hiuksia nauttien meren ja hiekan tuoksusta. Naisen tuoksusta.
(( Kone elvytetty voodoolla ja rakoille palaneet sormet hoivattu bepanteenilla. \o/ ))
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Dec 12, 2007 18:29:46 GMT 3
Kukaan, ei kukaan ollut saanut koskea tuohon naiseen muutama vuosi takaperin tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Miehet, heitä oltiin vältelty. Eipä tuo ollut muita miehiä nähnytkään kuin paikallisia ja Yk:n sotilaita, ja tietenkin omat kollegansa. Mutta pelko ja varovaisuus, ne olivat seuranneet mukana takaraivoon upotettuna hälytyskellona. Nyt tuo hälytyskello oli vaiennut. Tunteet riepottelivat pyörremyrskyn lailla ja nainen tarttui tuohon legioonalaiseen, joka suudelmillaan ja hyväilyillään sai mielen unohtamaan ja ottamaan vastaan uutta.
Turva, isojen käsien kosketus. Lisää, lähemmäs.. ihan, ihan lähelle.. Silmät avautuivat sumeina kohti tummenevaa taivasta ja sulkeutuivat jälleen. Kosketuksen tunsi sielussa asti. Hyväilyt muuttuivat vaativimmaksi ja kiihkeämmäksi. Vartalo liikahteli hyväilyjä myötäillen ja imi itseensä jokaista pientä yksityiskohtaa kuin sieni. Arpia.. Sormet seurasivat noiden taistelunjälkien linjoja hellästi. Jokaisella oli tarina kerrottavanaan, jokainen tuskan kautta saatu. Sirot kädet puristivat miestä äkillisesti lähemmäs. 'Jotain hyvää.. jotain, mikä ei satuta.' Halusi nainen sanoa, mutta suudelmat ja hyväilyt tekivät tehtävänsä sanojen puolesta.
Sinun.. ihan kokonaan.
Huulilta pääsi tukahtunut voihkaisu patojen viimein antaessa periksi. Kynnet tarrasivat tiukemmin lihaksiin toisen käden poistaessa esteet tieltä. Lähellä, yhtä... Sininen katse vastasi tuohon raivoisan omistavaan suklaasilmien katseeseen antautuen, haluten ja myös omistaen. Mikään noissa sinisissä sielujen peileissä ei jättänyt epäilykselle varaa. Ne ahmivat sotilaan ilmeitä ja piirteitä halun sumentamina. Pää painui kaulan ja olan kaarteeseen huulten kiihkeästi hyväillessä ihoa. Aallot, ne pyyhkivät paljasta vartaloa saaden naisen voihkaisemaan toistamiseen. Nautinnon ryöppyjen mukana tuli myös tunteiden kirjo, joka pakotti kädet tiukemmin toisen ympärille ja vartalon lähemmäs.
Ei pettymystä, haikea onnellisuus piti ja pysyi. Kädet hyväilivät yhä selän arpia ja huulet etsivät tietään uudestaan kohti tikattuja huulia. Kun olisi osannut sanoa, kertoa, kuinka paljon toinen juuri sillä hetkellä merkitsi ja tulisi merkitsemään. Vaikka ei toista tuntenutkaan, niin silti tunsi.
((No nyt tuli lyhykäinen.. anteets ^^' ))
|
|
|
Post by Kalin D. on Dec 15, 2007 23:38:24 GMT 3
Rauha. Sitä oli hakenut pitkään, etsinyt maailman ääret ja kalunnut laidat paljaiksi luihin asti, mutta se löytyi hetkeksi aivan koruttoman kodin liepeiltä ja siltä saarelta, jonka oli kotimaakseen ottanut kuin orpo majapaikan. Meri oli ollut lähes aina lähettyvillä, nyt se kuohui tasaisen maailman sydämensykkeen rytmillä ja tuoksui tuulessa iholla. Jatkuvasti vaivaavat ajatukset työstä, kaikesta raadollisuudesta ja yksinkertaisesta raskaudesta, olivat hetkellisesti poissa ja velvollisuuden taakka vieritetty harteilta. Kenellekään ei ollut vastuussa nyt, ei muulle kuin itselleen. Ja senkin saattoi unohtaa maatessaan puolittain hiekalla, jalkaterät sidottuina hentoihin nilkkoihin ja merenneito yhä hehkuvan lämpimänä sylissään. Jokin pieni ääni hurisi katkonaisesti. Hurrr-hurrr-hurrr. Hurrr-hurrr-hurrr. Noel ei välittänyt siitä, antoi kännykän soida värinähälytyksellä jossain housujensa taskussa ja sulki silmänsä, piilottaen kasvonsa tummiin silkkisiin suortuviin. Hurrr-hurrr-hurrr.
Putain de merde.
Sen verran sotilas kurotti, että löysi jostain jaloistaan mytyn ja hurisevan pienen Samsungin kännykän. Click Puhelu katkaistu. Ei, en tasan oo vastaamassa nyt. Älkää edes kuvitelko. Hetkellinen häiriö muistutti maailman yhä olevan kielekkeen takana ja rannan kaistaleen olevan vain pieni piilopaikka. Ei sinne kukaan kuitenkaan tulisi, ei täältä etsittäisi. Ne raivaisivat baarit ja ilotalot, tutkisivat tiet ulos kaupungista ja lähettäisivät koirapartiot vuorille. Yleisimmät reitit karata tutkittaisiin, ennen kuin kukaan edes tajuaisi katsoa kielekkeeltä alas. Ei kersantista karkuriksi ollut, ei etenkään nyt. Kännykkä jäi huomiotta hiekalle. Se tulisi pian, hetki, jota Noel pelkäsi. Ei vielä. Ei vielä, sen saattoi kiistää ja painaa kasvonsa brunetin ohimolle, hengittää vienoa tuoksua ja antaa hengityksensä tasaantua hiljalleen.
Hei Noel. Hm? Unohikko jotain? Que...? Pysy ny saatana poissa. Mä nautin kerranki elämästäni. Sä unohdit jotain. Iltaloman päättymisaika, jäljellä vielä pari tuntia. Ilmoitettu esimiehelle. Ase varmistettu ja lukkojen takana. Ryhmä komennettu yövartioon. Davison otti komennon ku oon poissa. Mitä mä muka unohdin? ....vitun idiootti. Ei muurien sisällä. Tummat kulmat rypistyivät vaimean sisäisen äänen äksystä murinasta. Mitä muka? Huulet, tikeillä koristetut, hamusivat pieniä suudelmia korvalehdelle hiussuortuvien alla. Mitä mä unohdin? Se on vieläki sun housujes taskussa. Se ääni oli ärsyttävän avulias. KRISTUS! Avulias ja vittumaisen oikeassa. Ehkäisy olisi ehkä ollut hyvä muistaa, ennen kuin antoi itsensä sokaistua halusta ja kauneudesta. Mitä tästä on puhuttu, jätkät? Rine tunsi hetken aikaa jäisen veden virtaavan selkäänsä pitkin. Pitäisikö nyt aukaista suunsa (tai alkaa liikuttamaan käsiään) vai toivoa parasta? Kumpaakaan ei olisi halunnut tehdä. Molemmat rikkoisivat sen rauhan ja tyyneyden, johon piinattu sielu oli viimein saanut upota ja antaa edes hetkeksi kaiken anteeksi itselleen. Vähän aikaa tuuli sai juosta aaltojen kanssa ajojahdissa, mutta omatunto pisti miehen ahtaammalle hetki hetkeltä. Ei tässä voinut vain olla ja jäädä sitten arvailemaan. Vieraan vallan käskystä tehdyt teot saattoi unohtaa ja antaa muiden hoitaa. Univormussaan oli nimetön ja suvuton, vastuussa vain ylemmilleen ja sotaoikeudelle, mutta...
Hitaasti, silittäen kuin särkyvää, arpinen nousi ja teki varoen tilaa. Kullanvaaleat hiekanjyvät syvänruskeilla suortuvilla lumosivat katseen hakemaan pitkään, ennen kuin ne tarttuivat nuoren naisen katseeseen. Ja siinä ne myös sitten pysyivät, kurottivat sielun peileistä läpi näkemättä kauemmaksi. Mykällä ei ollut sanoja rikkoa hiljaisuutta, vain hermostunut katseensa ja huoli, jolla kämmen jäi lepäämään naisen hartialle ja peukalo silittämään käsivartta. Älä katoa. Hiljainen karahdus kurkussa etsi tietä ja rohkeutta. Katse kävi alhaalla, jumittui alastomaan vartaloon, pakotettiin takaisin silmiin. Helvetin omatunto...
(( Jej, heitin nopalla mitä Rinen omatunto sanoo ja se oli vahvasti sitä mieltä, että nyt ois jätkä paree miettiä askel pitemmälle. ))
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Dec 19, 2007 17:21:46 GMT 3
Aallot, rytmi, lämpö... Ne rauhoittivat, vaivuttivat unelmiin. Miehen vahvat kädet ympärillä.. ne toivat rohkeutta muistaa ja unelmoida. Mikä tahansa oli mahdollista. Pikkutyttönä tämä tunne rinnastettiin ritariin ja valkoiseen ratsuun. Niistä unelmoitiin. Prinsessoista ja prinsseistä, onnellisista lopuista. Vanhempana huomasi, ei onnellisia loppuja ollut olemassakaan. Sillä vaikka löytäisikin onnen, sen lopulta menettäisi. Menettäisi kuolemalle. Kuolema.. Se oli kaikkialla. Väistämätön paha, joka jokaisen olisi pakko kohdata ennemmin tai myöhemmin. Menettämisen kirvelevä tuska, joka eloonjääneille jätettiin muistoksi siitä, mitä joskus oli ollut. Ja mitä ei enää koskaan saisi takaisin. Tässä maailmassa ei paha saanut palkkaansa lopussa, vaan se paisui ja valtasi alaa kuin pimenevä yö. Se oli kaikkialla ja hyvä hiipui pahan mustan verhon alla. Tukahtui liekin lailla, joka ei saanut happea ympärilleen. Vaan tuolla, salaisella rannalla. Sinne ei pahan koura tuntunut yltävän. Siellä liekki paloi saaden happea, jotta voisi kasvaa ja roihuta.
Brunetti huokaisi kevyt hymy kasvoillaan, pisamaiset posket punoittaen. Sormet hyväilivät kevyesti legioonalaisen sodan runtelemaa rintaa. Puhelimen hurina keskeytti hempeän unelmoinnin ja palautti maan pinnalle. Käsi pysähtyi hetkeksi ja katse nousi kysyvänä suklaasilmiin. Sitten, äkisti, myös Mirandan päässä välähti. Reisien välisä tuntui lämmin virta. Ehkäisy! Äkillinen vakavoituminen muuttui pian rauhoittavaan hymyyn ja pieneen naurahdukseen. Mitä sitten..? Oot katolinen, jos muistat. Tulkoon, jos on tullakseen! Sininen katse oli ja pysyi. 'Älä huoli..' Tuo kaste halusi sanoa. 'Minä hoidan ja huolehdin kyllä..'
Käsi nousi silittämään tatuoituja kasvoja, huulia ja leukaa. Hitaasti alaston varsi nousi ja tikatuille huulille painettiin kevyt suudelma. Ei hätää.. en katoa. Kuin tuosta noin, oli nainen jättänyt vastuun ja järjen, joka ei vieläkään löytänyt tietään tunteiden sumentamaan mieleen. Ehkäisyn pois jäämisestä ei tunnettu huolta. Ei kannettu vastuuta, ei välitetty. Ei ainakaan vielä. Jälleen vanha malli: 'Älä ajattele nyt, ajattele myöhemmin.', vei voiton. Se toimi.. Toimi niin pitkään, kunnes olisi pakko ajatella. Kunnes olisi yksin, ja tämä ilta olisi vain muisto, kaunis uni. Silloin ajateltaisiin, silloin mietittäisiin ja pohdittaisiin. Vaan ei nyt. Ei, kun tiesi, ettei tätä välttämättä enää koskaan löytäisi. Että hetken onni olisi se, minkä muistosta myöhemmin pidettäisiin kynsin hampain kiinni. Mitä vihattaisiin ja rakastettaisiin. Mikä hajottaisi ja kokoaisi sielun kerta toisensa jälkeen. Yhä uudestaan ja uudestaan...
Kaikki tuntui tuossa, mykä kersantin lähellä, niin helpolta ja varmalta. Kohtalo.. Vaikka Miranda ei kohtaloon pahemmin uskonutkaan, ei suonut sille ajatuksiaan. Niin silti, jokin sanoi, että tässä oli jotain enemmän. Jotain paljon enemmän, kuin vain hetken pako ja toisen lämmöstä nauttiminen. Sitä ei osannut selittää. Ei kyennyt antamaan sanoja tunteelle, joka antoi rohkeutta katsoa suoraan suklaasilmiin. Rohkeutta ilmaista katseellaan, että päätös pitäisi. Jos kuoleman kohdanneista syntyisi jotain uutta, niin silloin sen pitäisi antaa tapahtua. Silloin brunetti saisi elävän muiston ja todisteen, että oli kerran onnellinen. Silloin hän saisi pitää osan salaperäisestä legioonalaisesta itsellään...
Ritarini.. Merenneito hymyili.
((Sori kun kesti.. on ollut täällä ruudun toisella puolella aika tiukka tahti elämisessä.. =DD Oi voi.. nyt kävi kalpaten! Olkoon tämä muistutuksena pienimmille (ja myös meille vähän isommille), että kannattaa se ehkäisy muistaa! xD ))
|
|