|
Post by Kalin D. on Oct 27, 2007 19:09:52 GMT 3
Mielenkiintoista, että tuli valittua juuri tämä baari. Se oli kyllä lähellä merta ja hiekkarantojen rinnalla nousevia kivikkoisia jyrkänteitä, joilla Legioona harjoitteli, mutta ennen kaikkea terassille vielä sallittiin sotilaita. Pitkin hampain. Ainakin Rine tiesi miksi putosi juuri penkille, jolla istui. Se oli jokseenkin keskellä pitkänmallista terassia, siitä näki joka puolelle hyvin, myös kivetylle kadulle, ympärillä oli väkeä ja ennen kaikkea turisteja, jotka nuuhkuttelivat raikasta merituulta. Legioonalainen oli todellakin saalistamassa, mutta pyrki näyttämään mahdollisimman luonnolliselta ja vaarattomalta. Niin monet kulkivat baarista toiseen etsimässä humaltuneita turistityttösiä, joiden hotellihuoneisiin livahtaa, mutta se oli tylyä ja halpamaista. Noel vaati hieman enemmän kuin pöytään sammuneen teinin mikäli nyt edes lähti leikkiin mukaan. Rine vaati haastetta ja tarinoita tulille kun komennus taas tulisi ja olisi jätettävä siviilit rauhaan. Oui, tyttö istui samassa pöydässä -ei vain kissan- mutta gepardin kanssa. Rauhallisuus oli harkittua ja kontrolloitua, vaikka tuoppi kävikin tikatuilla huulilla hyvään tahtiin. Aikaa oli kuitenkin rajallisesti.
Hiljainen mies meni vinkeän näköiseksi huomattuaan, että lehtiö herätti ihmetystä, eikä neiti hoksannut alkuunsa katsoa sitä. Oliko kyse ujoudesta vai jostain muusta? Sudanista...? Putain de merde... Rentous särähti, lehtiön reunalla kynää pitelevä ja lepäävä käsi tärähti pienesti, ote tiukkeni pikkuisen. Voi helvetti. Nyt skarppina, jätkä. Ei sanaakaan. Käsi kirjoitti, mutta katse pysyi tytössä. Se oli helppoa kun piti pikkusormensa lehtiön reunalla tukemassa, sai seurattua rivit vaikkei katsonutkaan mitä oli kirjoittamassa. "Siellä on sitten näemmä rauhoittunut sen verran, että ihmisiä voi päästää alueelle. Tosi hieno kuulla. Baareja saa varmasti kyllä silti hakea. Oletko jo ehtinyt miettiä mitä haluat tehdä tänään? Kauanko viivyt Calvissa?" Eihän se nyt oikein ollut koskaan, mutta Rine valehteli päin näköä, toivoen, että lukiessaan tyttö ei huomaisi pientä kireyttä, jota sotilas taisteli pois kasvoiltaan kirjoittaessaan. Darfur. Ei onneksi yhtä paha kuin Kolwezi, mutta voi Luoja. Ne olivat asioita, joista ei puhuttu siviileille - ei etenkään naisille. Nyt sitte leikit vaan tietämätöntä, etkä puhu Darfurista mitään. Compris?
Molemmat siis pitivät salaisuutensa siltä osin, kumpikin omista syistään. Legioonalainen ei halunnut leimata itseään kasvottomaksi sinikypäräiseksi sotilaaksi, joka seisoi ja katsoi sivusta voimatta tiukoilta säännöiltä puuttua tilanteisiin. Joskus niitä oli aivan nenän edessä, provosoimassa ja huutamassa päin näköä, mutta jos käsky oli pitää oma turpansa ummessa, sehän pysyi. Darfur opetti itsehillintää ja nielemään omat mielipiteensä ja ajatuksensa näkemänsä muistoista. Ne saattoi myöhemmin hukuttaa tuoppiin ja polttaa tuhkaksi savukkeiden hehkussa. Ne saattoi sitten joskus unohtaa. Mitä tyttö sitten oli siellä nähnyt, se ei voinut olla mitään kaunista. Ei komeaa aavikkoa ja arabien karavaaneja, kuten postikorteissa vaan tauteja ja sotaorpoja. Älä kysy, se pahentais sun omaa oloas ja se on nainen, se kuitenki syyllistäis sua. Okei, Noel oli pelkuri siltä osin, ettei halunnut ottaa syyttävää katsetta naiselta kaiken muun lisäksi, riitti, että oli voimaton pysäyttämään väkivaltaisuuksia.
Hei, wau. Niska. Katse tosiaan tarttui magneettina hetkeksi ohimennen esille ilmestyneeseen kaulaan ja tummat silmät räppäsit kerran, ennen kuin katse siirtyi nykäisemällä kasvoihin. "Oui, kolme kuukautta. Edellisen lomani vietin tukikohdassa, en päässyt silloin kaupunkiin. Minun on oltava ennen keskiyötä takaisin Camp Raffallissa tai sotapoliisi lähtee perääni." Hartiat kohahtivat ja Noel veti henkeä sihisten hampaidensa välistä. Sille ei aina mahtanut mitään, eikä olisi ensimmäinen kerta kun kyseinen kersantti raahattiin käsiraudoissa takaisin. "Mikäli ihmettelit, olen mykkä. Pahoitteluni siitä. Puhuisin kyllä äärimmäisen mielelläni, mutten ole vain koskaan kyennyt siihen." Taisi olla aika selittää hiljaisuutensa. Ei ujoutta, ei erikoisempi iskuyritys tai mielenkiinnon ylläpito-kikka, vaan mykkyys. Kynä laskettiin hetkeksi muoviselle puutarhapöydälle, jotka kukittivat terassia tuoppeineen. Legioonalainen osoitti itseään, avasi vasemman kämmenensä vetäen etusormellaan viivan kämmentä myöten ja alleviivasi rintapielessään oikean taskun päällä olevan pienen nimilapun. Sgt. Noel Rine. Äänettömän esittäytymisen jälkeen tatuoitu ojensi kätensä avoimena kohti.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Oct 27, 2007 19:56:40 GMT 3
Tarkkoihin silmiin osui pienoinen jännittyneisyys vastapuolessa ja lähes huomaamaton otsanrypistys kävi naisen kasvoilla. Mikä ihme se toisaalta oli, Darfurin mainitseminen sai tyypin kuin tyypin hieman varautuneeksi. Ai että rauhoittunut? Paskanmarjat.. tilanne kiristyi ja paheni entisestään. Miranda katsoi suoraan suklaasilmiin miettien hetken, miten kommentoisi tuohon oletukseen, jos kommentoisi. "En nyt sanoisi aivan niinkään, että rauhoittunut..", tuo lopulta tokaisi kuin ohimennen ja laski katseensa takaisin lehtiöön lukeakseen loput kirjoituksesta. Ai baareja vai? Nainen oli purskahtaa nauruun ajatuksesta. Tiukassa, sodanruntelemassa muslimimaassa sai baareja todellakin hakea. Mutta toki siellä aineita oli, millä päänsä sai sekaisin. Niitä olikin tullut käytettyä pahimpina aikoina, ettei menettänyt mielenterveyttään.
Äh, nyt hän unohtaisi koko asian. Mies oli todellakin erittäin, erittäin mielyttävää seuraa, eikä hän halunnut tilannetta pilata kipeillä muistoillaan. Huojentunut tunne valtasi tuon, kun hän sai todeta, ettei mies asiasta enempää utelisi. Kuvat tuo sai varmasti nähdä (ja oli jo ehkä nähnyt) aikakausilehdistä, jotka naisen ottamia kuvia käyttivät. Kuvien alareunassa luki aina hänen nimensä pienellä fontilla. Olipa noita muutama internettiinkin eksynyt. Piti ihmisten sentään saada nähdä, miten siellä asiat etenivät. Ihmisten piti nähdä totuus ja siitä Miranda piti huolen.
Kuinka satumaista. Kello kaksitoista takaisin kotiin. Nainen hymyili ilkikurisesti ja pilke kävi tuon sinisissä silmissä, jotka olivat valon vähyyden takia tummuneet syvän sinisiksi, kuin tumma turkoosinsininen meri. Ne todella täyttivät puheet "sielunpeileistä", sillä niistä tuntui näkyvän välähdyksiä naisen menneisyydestä ja ehkä ripaus jopa tulevaisuudesta. Syvyysvaikutelmaa, ei muuta, mutta hyvän mielikuvituksen omaava saattoi nähdä paljon muutakin.
"Minulla ei ole suunnitelmia. Vien minne tuuli kuljettaa... kunhan istun iltaa ja rentoudun... Viivyn Calvissa siihen asti, että saan uuden käskyn. En koskaan tiedä kauanko yhdessä paikassa olen. Ehkä kuukauden tai kaksi.. ehkä joudun lähteä jo ensi viikolla. Varmaa on vain se, että olen täällä tämän viikonlopun. Muu on vielä auki." Nainen sanoi sen enempää selittelemättä. Työ, jota hän teki, ei itsessään ollut salaista. Ainoastaan seuraavat määränpäät ja kuvat, joita ei oltu julkaistu. Niistä hänellä oli varmuuskopioita paljon, ja kaikki lukkojen ja salasanojen takana turvassa. Hätätapausten varalta hänellä oli oltava vähintään piippari matkassa minne ikinä menikin. Nyt hänellä oli myös työpuhelin piipparin lisäksi. Pomon käskystä. Mitä sekin nyt sitten tarkoitti.. siitä ei ollut tietoa, mutta hyvältä ei olut kuulostanut. Viikonloppuvapaastaan hän pitäisi kynsin ja hampain kiinni. Se oli ansaittu.. lähettäköön jonkun muun, jos joku pakko on lähettää.
"Kai sinä voisit minulle paikkoja näyttää. Taitaa olla ensimmäinen kertani täällä..." Tuo lisäsi silmäänsä iskien. Aaah.. mykkä.. no sehän selitti. Nainen katsahti Rineä hymy huulillaan. Mykkyys ei näyttänyt vaivaavan, päinvastoin. Oh tosiaan.. esittäytyminen.. Miranda kumartui hieman läemmäs (vaikka se ei olisi oikeastaan ollut tarpeen) lukemaan miehen nimeä. Edistystä, komistuksella oli nimi.. Ojennettuun käteen tartuttiin ja sitä puristettiin napakasti. "Miranda Cantuaria" lausuttiin ilmoille nimi, jonka paljon maailmantapahtumia seurannut saattoi huomata oudolla tavalla tutuksi.
|
|
|
Post by Kalin D. on Oct 27, 2007 21:45:14 GMT 3
Ei baareja, ei ainakaan turvallisia tai sellaisia, joihin olisi tervetullut suoriltaan. Sotilailla nyt aina oli baarit, etenkin legioonalaisilla. Saattoi olla muitakin viihdykepaikkoja, mutta ne jos mitkä pidettiin visusti salassa. Joskus oli rauhallista, joskus hermoja repivän levotonta. Ainakaan sotilas ei näyttänyt haluavan kommentoida sitä tai sitten ei vain ollut käynyt alueella. Mistä sitä ikinä tiesi millä alueilla Legioona vaikutti. Loppupeleissä heikäläisiä saattoi löytää aivan mistä päin palloa tahansa, yleensä rauhanturvajoukoista. Heistä ei vain puhuttu hirveästi, ei kyllä salailtukaan. Legioonalaisia ei välttämättä erottanut muista ranskalaisista sotilaista mitenkään, ellei tuntenut merkkejä. Yksi noista merkeistä oli pieni tähti laskuvarjon varassa, lehvien koristamana, kersantin rintapielessä nimilapun yläpuolella. Rintataskun napissa riippui vihreäkankainen kolmio kärjellään, kantaen metallista laattaa. Vihreää ja punaista vaakunassa, jonka takaa kurkotti kippurainen ja irvistävä lohikäärme. Jollekin se sanoi jotain, tietämättömälle se oli vain kaunis yksityiskohta.
Keskiyöllä. Kriittinen hetki. Vahdin vaihto. Taitekohta, jolloin yöoperaatiot pistettiin yleensä käyntiin. Hetki, jolloin siviilit tiesivät suojautua kellareihinsa. Marssitauko. Aika laskea reput maahan ja istuutua nuotiolle oikaisemaan väsyneitä jalkojaan. Kotiinpaluun aika. Monessakin mielessä. "Käskyn?" Kynä kirjoitti nopeasti ja jäi häälymään lehtiön laitamille. Ei tyttö voinut olla naissotilas, sen olisi nähnyt heti liikkumisesta ja tavasta, jolla ihminen kantoi kehonsa, mutta Rine oli täysin varma, että kyseessä oli siviili. "Vapaata elämää, olen melkein kateellinen. Tietenkin voin näyttää paikkoja. Olen asunut täällä useamman vuoden ja tunnen kaupungin hyvin. Millaisissa paikoissa viihtyisit?" Sotilas tarttui käteen ja puristi kevyesti, muistaen viimetingassa, ettei hentojen naisihmisten käsiä sopinut puristaa samalla voimalla ja napakkuudella kuin kollegoiden. Ote varautui selkeän varovaiseksi, isokokoinen kämmen tuntui otteessa karhealta ja kovalta, työmiehen kädeltä. Pitkä kämmen ja sormet olisivat silti voineet olla myös soittajan kädet, kuulua vaikka pianistille. Tai pomminpurkajalle, kuten tukikohdan puolella oli toisinaan naurettu. Nyt viimeistään brunetilla oli nimi, jonka muistaa vuosien päästä ja yhdistää syvänsinisiin silmiin. Hetkinen. Neiti Cantuaria, M. Miksi se kuulosti niin hirveän tutulta? Noel rypisti kulmiaan ja näytti miettivältä, katsoen tarkemmin neitosta. Pienet rypyt tummien kulmien välissä syvenivät ja silenivät nopeasti. Merde! Selvästi jotain tuli mieleen. Valokuvaaja, just se, josta luutnantti silloin kävi mesoamassa ja uhkailemassa jättää rivoudet pois jos tuli vastaan. Mä oon nähny niitä kuvia. Siltä piti kieltää pääsy parille alueelle ja kattoa, ettei se tapata itseään. Ote irtosi sekuntti sen jälkeen kun kättely oli venynyt soveliaisuuden rajasta yli, vaan ei viipynyt niin pitkään, että kummankaan olisi tarvinnut tuntea oloaan vaivautuneeksi. Sinivalkoinen kynä nousi uudelleen lehtiölle ja tarkkaava, nyt tosin miettivämpi ja puolittain huvittunut, katse pysyi kuvaajassa. "Olen kuullut sinusta. Nähnyt joitakin kuvia mitä Le Mondea ehdin lukemaan. Liikut hengenvaarallisilla alueilla ja meillä on ollut täysi työ pitää sinut poissa ongelmista."
Sänkinen mies oikaisi ryhtinsä hetkeksi ja tyhjensi tuoppinsa jämät kurkustaan alas. Eipä ihmekään, että nimi raksutti. Tuo oli se nuori nainen, jonka takia ykköskompania joutui näkemään käsittämättömästi pään vaivaa ja tekemään tuplasti töitä muidenkin toimittajien ja kuvaajien eteen. Rinen kompania oli säästynyt siltä työltä, mutta ohjeistus oli tullut kaikille. Toimittajien ja kuvaajien nimet olivat kulkeneet vartiopaikoilla listoina ja ne oli ajan kanssa oppinut ulkoakin. Kyllä se siellä oli ollut erikoishuomautuksen kanssa, että nainen tarvitsi aina mukaansa vartijat. Rauhatonta, etenkin olla nainen moisessa paikassa. Täysin tarpeen, sen sai sanoa ilman sovinismiakin.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Oct 28, 2007 23:37:24 GMT 3
Käden puristuksen varovaisuus sai huvittuneen pilkkeen nousemaan naisen silmiin. Ei hän rikki mennyt ihan noin helposti, mutta huomaavaisuus otettiin kohteliaisuutena ja se tuntui hyvältä. Katse vilahti käsissä tutkivana. Käsiä katsomalla pystyi tulkita paljon ihmisestä ja hänen elämäntavastaan. Pieni, sileä ja huoliteltu käsi viilattuine kynsineen suuressa kourassa näytti hauskalta. Miehen kädet voisivat hetkessä puristaa luut säpäleiksi, sen näki jo ensisilmäyksellä. Kuitenkin, ote oli hellä ja varovainen. Mielessä vilahti, mitä kaikkea muuta noilla käsillä voisi tehdä, ja oli jo tehty. Kauniit kädet, olivatko ne tosiaan kykenevät riistämään hengen toiselta? Mahassa kouraisi tuttu kiihko. Mies oli kävelevä ristiriita tatuointeineen, univormuineen ja lempeine suklaasilmineen. Ristiriita, jonka halusi selvittää. Se herätti mielenkiinnon ja utelijaisuuden. Kuka oli tuo mykkä sotilas, joka tuntui olevan täynnä salaisuuksia?
'Meillä?' Sana tarttui silmiin kuin kirkas väri tasapaksussa massassa. Hetkinen, hetkinen! Naisen silmissä välähti ja hetkeksi hän vetäytyi kauemmas tarkkaillakseen miestä paremmin. Katse kävi läpi arvomerkit palaten aina välillä silmiin. Yllättynyt hän ei ollut siitä, että mies oli kuullut hänestä, vaan siitä, että tuo oli ollut Sudanissa samaan aikaan kuin nainen itse. Oi kyllä hän muisti kädenväännön rauhanturvaajien kanssa. Kuvauspaikat, jotka oltiin sovittu etukäteen, eivät yhtäkkiä käyneetkään ja jokapaikkaan sai sotilaat mukaansa. Toki hän jossain määrin sen ymmärsi, heillä oli vastuu, sillä nainen oli YK:n suojeluksessa noilla matkoillaan. Mutta toisinaan olivat rauhanturvaajat "turhalla" huolehtivaisuudellaan haitanneet työntekoa. Olihan siinä ollut myös se fakta, että hän oli työtiimin ainoa nainen. Yleensä kaikki vastaavanlaisille kriisipaikoille menevät olivat miehiä, ja ihan syystäkin. Valkoisia naisia raiskattiin ja heidän peräänsä kytättiin toisin kuin miehiä, siitä hänellä oli todisteena arpi rinnassaan. Eikä vaara ollut vain paikallisissa, vaan myös muissa joukoissa. Aina mukana oli joku, joka ei pystynyt selviä käskyjä noudattaa ja antoi puutteen sumentaa järkensä. Miehiä, jotka olivat kuukausia, kenties jopa vuosia, olleet ilman naista ja saattaneet seota kaikesta järkyttävästä, mitä olivat todistaneet. Niin, päänvaivaa ja lisähommia hän tosiaan oli rauhanturvaajille tuonut, mutta useinmiten vastoin tahtoaan.
Katse palasi jälleen silmiin ja hymy häivähti huulilla. "Haluan nähdä rannat.. En ole pitkään aikaan nähnyt merta kunnolla." Miranda sanoi äänessään hienoinen varautuneisuus ja lisäsi: "Teillä? Totta minä liikun vaarallisilla alueilla, mutta siitä minulle maksetaan. Ja vain sieltä löytyy totuus, jonka haluan kuvieni kautta kertoa." Äänensävy oli hieman uhmaava, kuin toruja saaneella lapsella, kun hän puolustelee tekojaan, jotka tietää uhkarohkeiksi. Niin, vaarallisilta alueilta ja pakolaisleireiltä. Poltetut kylät, silvotut lapset. Naiset, jotka raiskattiin ja jotka usein kuolivat oman perheensä käden kautta. Vanhempien suru kadonneista lapsista, jotka eivät koskaan päässeet turvaan. Eksyneet lapset, joita noukittiin mukaan matkalla (käskyjä uhmaten) leireille, jotka olivat kuin pieniä kaupunkeja telttoineen. Jatkuva sahaaminen Darfurin ja Tšadin väliä. Joukkomurhat, kuin Ruanda aikoinaan. Vaan vieläkään ei kansainvälisesti hyväksytty termiä "etninen puhdistus", kun kyseessä oli Darfurin-konflikti. Faktat sanoivat muuta ja se oli yksi niistä asioista, joita Miranda pyrki edistämään. Tuomaan kansan tietoisuuteen todellisen tilanteen. Saamaan myös johtoportaat tajuamaan asian vakavuuden. Hän oli vain yksi kipinä satojen joukossa, jotka samaa asiaa edesauttoivat, mutta noista kipinöistä oli roihahtamassa liekki. Ja kun se tuli syttyisi, se leviäisi kulovalkean tavoin, eikä sitä enää voitaisi pysäyttää. Nyt hänen työnsä Darfurin osalta oli loppusuoralla ja seuraava määränpää mitä todennäköisemmin olisi salametsästykseen ja uhanalaisiin lajeihin liittyvä. Ainakin niin tuo sinisilmäinen nainen toivoi. Vähän rennompaa menoa kaiken sen kärsimyksen ja kuoleman jälkeen.
Jotta saisi ajatuksensa muualle, tuo kaivoi laukustaan MarlboroMenthol-askinsa ja nappasi tupakan huuliensa väliin jättäen avoimen askin pöydälle, kuin sanoen 'ota vain jos maistuu'. Keltainen, pieni sytkäri oli myös askissa ja se napattiin siroihin sormiin, jotka tarttuivat pian sytytettyyn tupakkaan hieman hermostuneella eleellä. Savukiehkurat nousivat kytevästä päästä ensin rikkoutuen ja sitten häviten tuuleen. Huulten välistä savu valui aluksi hitaasti, kuin hyväillen noiden sileää pintaa ja lopulta se puhallettiin voimakkaasti ulos, varoen kuitenkin, ettei savu menisi suoraan miestä kohti. Silmät viipyivät sotilaan kasvoilla pidempään kuin oli suotavaa. Katse oli kysyvä, hämmentynyt ja tavallaan utelias. Kävelevä ristiriita todellakin. Nyt, enemmän kuin ennen, hän todellakin halusi selvittää tuon mysteerin.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 2, 2007 17:31:20 GMT 3
Ranta. Oui. Sitä tiesi heti minne veisi sievän brunetin. Sen verran maailmaa olivat molemmat nähneet, että mikään tavallinen se ei saisi olla. Ei turistiranta rikottuine lasipulloineen ja myyntikojuineen vaan jotain - erikoista, puhdasta ja mukavaa. Ei grillejä joka nurkalla tai lapsiperheitä etsimässä sopivaa läiskää kahlata matalikoissa. Saarella riitti lämpöä tuulen vireestä huolimatta iltamyöhään asti ja joillekin Korsikan yöt olivat kuumia, mikäli ei ollut tottunut yli kolmeakymmentä kiipeäviin lämpötiloihin. Miltä nuo tummat hiukset näyttäisivät tuulessa? Kuinka ne liikkuisivat lempeässä ilmavirrassa ja miten laskevan auringon valo heijastuisi niissä? Noel! Merde! Olet nyt ihan asiallisesti tai joudut taas pulaan.
Kersantti Rine tajusi kirjoittamansa virheensä heti kun oli saanut sanansa lehtiölle. Moka! Ei pitäisi hairahtua puhumaan kenenkään kanssa liian tarkasti töistä, sitten kävisi näin. Ehkä se menisi ohi? Harhautuneet ajatukset olivat varmasti syypäinä kämmiin. Korjaa se nyt jumalauta! Kuria, sotilas! Kersantti yritti pitää pokkansa särähtäneestä hermostuksesta huolimatta. Tyttö tajusi aivan varmasti, joten enää ei voinut oikein kiistääkään mitään. Käsi kirjoitti, mitä suu ei voinut sanoa. "Bon, mon ami.. Olin myös Sudanissa ennen kuin pääsin vaihtoon tänne, mutta en saisi puhua mistään, mikä liittyy operaatioon siellä. Turvallisuuden takia. Olin pääasiassa rajavartijana ja vähän muissakin hommissa." Niin, missähän muissa? Ryömimässä pitkin aavikkoa henki kurkussa ja tökkimässä tikulla hiekkaa miinoja etsien. Pelkäämässä kuollakseen bunkkerissa ja jahtaamassa siviilien leirejä tulittavia ryöstelijöitä. Se vasta olikin romanttista ja sankarillista kerrottavaa iltojen ratoksi. Tatuoitu halusi vain unohtaa näkemänsä ja tekemänsä, tunkea ne kaappiin luurankojen seuraksi. Tila vain alkoi loppua hiljalleen ja huuto kävi kovemmaksi. Ne sentään saattoivat huutaa ja äänet kuuli, mikä oli laiha lohtu inhimillisyydestä, jonka sotilas oli vuosien aikana onnistunut pitämään hengissä. Jotta huomio ei kääntyisi liiaksi puolittaiseen pahoitteluun alun valehtelusta, mykkä jatkoi kirjoittamista lehtiö käännettynä brunetin puoleen. Katse pyrki harhailemaan irti kynästä tuon tuostakin. "Non, en syytä sinua siitä, että teet työtäsi. Tuotte vain paljon lisää vastuuta kriisialueille, joilla on jo valmiiksi polttavaa. Paikallisten kuolemat menevät sodan uhreiksi, mutta kuollut toimittaja on erittäin huonoa PR:ää kaikille." Se kyllä toisi huomiota konfliktille, Rine ei voinut olla hymähtämättä ajatukselle, paljon enemmän huomiota kuin kuvat luurangon laihoista lapsista, joita olisi voinut kantaa säkeittäin tuliaisina mukanaan.
Kersantti puisti päätään hymyten tupakkiaskille, ei kiitos. Sitä ei polttanut, ellei ollut aivan tajuttoman hermostunut. Hieman oli, muttei niin pahasti, että olisi ollut nikotiinin tarpeessa. Sen sijaan legioonalainen vilkaisi nopeasti ympärilleen, kurotti kätensä ja nappasi naapuripöydästä yksin jätetyn tuopin, piilottaen sen kepínsä alle pöydälle. Aivan selvästi samaa hyppykaljan metsästystä oli harrastettu ennenkin. Sama vaikka baarimikko näki, kunhan tuopin omistaja ei huomannut. Parempi varakkaampien turistien ostaa se kadonnut olut kuin legioonalaisen, jolla ei kuitenkaan ollut varaa paljoon. Tiskin takana mulkaistiin, mutta annettiin olla. Pieni virne kävi tikatuilla huulilla laskuvarjojääkärin vilkaistessa mitä mieltä valokuvaaja oli pienestä tempusta. Kepí oli juuri sopivan kokoinen kätkemään tuopin alleen. Aivan kuin joku olisi nimenomaan sitä varten lakin mitoittanut. Ei Noel aikonut selittää tai puolustella tekoaan, sen verran oli moraali osiltaan löyhällä, ettei ollut mitään väärää puhaltaa jotain omaan taskuunsa kun kerran tilaisuus oli. Jotta ei jäisi kiinni tai päätyisi epäilyksen kohteeksi oikean omistajan palatessa, Rine nousi ja ujutti tuopin kämmenelleen kepín kanssa. Noin, pysyisi jos ei tönittäisi. Lakki lepäsi suht normaalisti ja rennosti otteessa lähellä kehoa. Piikkilankainen käsi ojentui ja avautui. Sallitteko? Sanoja ei tarvinnut elekielen ja itsevarman kohteliaan hymyn puhuessa puolestaan. Kasvot osasivat hakea oikeat ilmeet ja tummat silmät pitivät sisällään tuikkeen, josta ei voinut erehtyä. Mennään. Meri odotti.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 2, 2007 18:56:14 GMT 3
Lisää salaperäisyyttä, miten kiehtovaa. Olihan se ymmärrettävää, ettei toinen saanut työstään puhua, eikä nainen siitä halunnut udellakkaan. Jokin sanoi Mirandalle, ettei hän halunnut edes tietää, mitä muuta mies oli Sudanissa tai missä tahansa muualla tehnyt. Silti tuo pieni vihi vaarasta kiehtoi. Vei mielikuvituksen ihan toiseen ulottuvuuteen. Ja vilkas mielikuvitus tuolla brunetilla oli, todella vilkas.
"Oh, minä tiedän.. ei ollut kiva olla vaivaksi, kun tiesi, että teillä oli niin paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin meidän vahtimisemme.. varsinkin minun vahtimiseni. Jos olisin saanut päättää, niin pomoni olisi joutanut palkkaamaan meille ne pakolliset henkivartiat projektin ajaksi." Nainen sanoi vieden tupakan huulilleen. Varsinkin hänen vahtimisensa.. aivan. Mielessä välähti kuva heilahtavasta viidakkoveitsestä ja mustat, verestävät silmät. Miranda värähti ja painoi käden kasvoilleen hetkeksi hengähtäen raskaasti. Sama kuva toistui unissa yö toisensa jälkeen, vaikka tapahtuneesta oli jo muutama vuosi. Miksi se ei koskaan mennyt pois? Miksi se vain jaksoi kummitella? Yksi moka, yksi typerä moka oli maksaa hengen! Olikohan mies kuullut tapauksesta? Toivottavasti ei.. ei tuo ainakaan näyttänyt siltä, tai sitten vain oli kohtelias, eikä ottanut asiaa puheeksi. Jos se oli asian laita, Miranda oli kiitollinen, ettei mies antanut ymmärtää tietävänsä. Sillä sentään saattoi lohduttautua, ettei samaa mokaa toistamiseen enää tehtäisi.
Jälleen Miranda yllätti itsensä tuijottamasta ja käänsi katseensa tuhkakuppiin hieman nolostuneena. 'Pysy nyt tyynenä äläkä käyttäydy kuin mikäkin teinityttö..' Silti katse lähti harhailemaan miehen käsiin ja ylös kasvoihin eikä millään meinannut pysyä aloillaan. 'Miranda, Miranda... olet ollut liian kauan samojen vanhojen kaakkien keskellä... Olet tuhat kertaa ollut ulkona miesten kanssa! Kyllä sinä tiedät miten homma toimii!'
Huultaan puraisten Miranda nappasi askin pöydältä ja laittoi sen takaisin laukkuunsa. Kissa-hiiri - leikki tuntui tiivistyvän, vai kuvitteliko hän vain. Hieman rentoutuneempana nainen imaisi vielä savut tupakastaan ja tumppasi sen sitten tuhkakuppiin nauliten silmänsä tumppia piteleviin sormiinsa. Mikä häntä vaivasi? Ehkä se johtui vain väsymyksestä.. Katse nousi nyt hallitusti miehen kasvoihin ja hymy kipaisi huulilla. Nyt oli kuitenkin kipeä puheenaihe käyty läpi. Eikä siitä tarvitsisi enää puhua. Ajatus lohdutti ja rauhoitti mieltä. Myös Miranda halusi työntää kipeät muistot pois, joten tilanne oli myönteinen molemmille.
Legioonalainen sai huvittuneesti yllättyneen ilmeen osakseen tempauksestaan varastaa tuoppi. Leikkisä pilke kävi naisen silmissä. Ei, hän ei paheksunut. Ilmaista juotavaa.. siitä myös Miranda aikoi ottaa osansa. Olo oli kuin teinillä, joka ensi kertaa pääsee juomaan salaa. Kielletty tuntui aina kiehtovalta. Pieni rike toi vain lisäkipinää iltaan ja sai naisen rentoutumaan entiselleen. Äsken niin vakava puheenaihe unohdettiin ja käsi oli nostettava suun eteen, ettei tuo olisi purskahtanut nauruun. Valtavan kätevää. Lakin alle piiloon, eikä kukaan huomaisi! Miranda tarttui ojennettuun käteen ja nousi laukku olallaan. Minne sotilas veisi hänet? Vatsassa pörräsi jännityksen perhoset ja säteilevä hymy tuntui jämähtäneen kasvoille. Sitä tuskin mikään hetkeen pois pyyhkisi. 'Oh.. meri ja ranta. Kahdestaan mykän, salaperäisen miehen kanssa. Oi oi.. Pysy nyt rauhassa!' Mennään.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 2, 2007 21:12:43 GMT 3
Se oli välillä mielenkiintoista, miten mystisenä ja kiehtovana ihmiset pitivät legioonalaisia. Melkein taianomainen mystiikka kätki palkkasotilaat salailun ja kasvottomuuden taakse, sallien vain toisinaan pilkahduksia todellisuudesta, jonka Legioona piti huolella povellaan. Kaikki piilottelu ja viralliseen armeijaan toiminnassa sulauttaminen rääkyivät ristiriitaa perinteitä vastaan. Legioona myös marssi Cameron-päivänä keskellä Pariisia esitellen kalustoaan ja sotilaitaan kansanjoukoille, paljastaen kasvonsa ja periaatteensa hetkeksi. Honneur et fidélité. Kunnia ja uskollisuus. Ne olivat upeita kulkueita, täsmällistä marssia Legioonan omalla uniikilla rytmillä, joka oli huomattavasti hitaampi sekä vaativampi muita armeijoita. Kahdeksankymmentäkahdeksan askelta minuutissa. Se vastasi hyvää tahtia kulkevan ihmisen sydämensykettä. Kaiken glorian ja salamyhkäisyyden takana oli kuitenkin ahne tai pelokas, yleensä nurkkaan ajettu mies vailla mitään hävittävää. Pakko oli upea motivaattori. Näky ei olisi koskaan kaunis paljaaseen päivänvaloon vedettynä. Vilkas mielikuvitus todellakin saisi aikaan aivan millaisen kohtalon tahansa, eikä mikään spekulaatio ollut varmasti väärä, pitäisi vain osua oikeaan ihmiseen.
Mitä tytt-- ei, nainen oikein huokaisi? Sitä kersantti ei osannut päätellä mistään, pisti kuitenkin merkille ja muistiinsa, mikäli asia selviäisi. Tai ei selviäisi. Lyhyt vavahduksen hetki oli yksi niitä inhimillisiä asioita ja muistoja, joita Noel keräsi itselleen lohdukkeeksi silloin kun elämä ja olosuhteet eivät niitä kyenneet tarjoamaan. Eli jokseenkin aina. Siksi ne olivat tärkeitä ja suklaanruskeat silmät tarkkoja keräämään jokaisen talteen. Ne rakensivat haavemaailmaa, ihmisten ja elämän kukoistamaa karttaa, jota katsoa kun eksyi sotaan ja ankaraan rutiiniin. Isommin ei sanottuun kuitenkaan voinut kommentoida, vain henkäistä pienesti hymyten ja kallistaa päänsä lempeän nuhtelevasti katsoen. Älä huoli, kuuluu meidän työhön pitää ihmiset turvassa. Mielummin Legioonan palkatut ammattilaiset kuin hätäisesti kokoon kyhätty lauma epäpäteviä rahan ahneita idiootteja. Siitä seurasi vain harmia ja aavikolle ryöstettyinä hylättyjä turisteja.
Hennomman käden kosketus veti kylmät väreet iholle, sai sähkön kipunoimaan pitkin selkärankaa ja sydämen hyppäämään lyönnin välistä, vaikka sitä oli osannut odottaa. Siltikin, Rine tunsi sänkisten niskakarvojensa nousevan pystyyn. Tukka tuntui olevan pystyssä, vaikkei se näkynytkään lyhyeltä sänkipellolta. Oma käsi näytti valtavalta, suorastaan lapiomaiselta työkalulta naisellisen siron käden alla, jonka auttoi ylös ja ohjasi herrasmiehenä terassin penkkien ja pöytien esteradan läpi kivetylle kadulle. Tuoppi pysyi vakaasti aloillaan ja piilossa, kukaan ei katsonut kahdesti tapaa, jolla sotilas kantoi kepíään, mutta baarimikko tyrskähti nauramaan. Vanha temppu. Tuopin sai viedä kun oli poistumassa, useamman källiminen täydellä terassilla olisi ollut jo riskialtista ja saanut henkilökunnan heittämään pihalle.
Rine antoi otteen kirvota ja tarjosi käsivartensa vaihtoehdoksi kulkea, nostettuaan ensin lakkinsa takaisin peittämään sänkeä. Ote vain lipasta, sileään huopaiseen osaan sotilas ei hipaissutkaan. Tuoppi pysyi sievästi kämmenellä pystyssä sormien tukemana. Suuntana oli loivasti alaspäin katua pitkin, ohi suljettujen kojujen ja kohti aina vain enemmän asuinalueelta näyttävälle seudulle. Voimatta kirjoittaa kävellessään mykkä nyökkäsi toisinaan päällään ja osoitti katseellaan pientä nähtävää; Kauniin koristeellisia parvekkeita, kellaritasossa olevien kauppojen ikkunoita, asunnoista toisinaan kantavien äänien suuntaan. Jostain soi virkeä salsa, jostain kantoi avoimen TV:n pauhu. Äänettömänä kuunteli hyvin paljon ja havaitsi nopeasti erikoisuudet, jotka saattoi osoittaa opastettavalleen. Kauas ei tarvinnut kulkea, ehkä vain pari korttelia, kun tie päättyi T-risteykseen. Katu tuntui katkeavan ja putoavan tyhjään vanhan kivisen muurin takana. Meri aukesi laajana ja rikkomattomana ilta-auringon oranssiksi ja verenpunaiseksi värjäämänä linjana. Vähäiset pilvet heijastivat valon merestä, maalaten taivaankin täyteen punaisen ja puhkeavan violetin häivähdyksiä. Kersantti saattoi brunetin lantion korkean muurin reunalle ja laski tuopin alas, nojaten kämmenensä sileäksi kuluneeseen kivaan. Juuri ajoissa. Tätä olikin laskeskellut. Paikka oli katsottu taksista noustessa, jotta sille olisi saattanut palata yksin tai seurassa. Joka tapauksessa, sotilas nautiskeli hetken aikaa tuulesta kasvoillaan, pakokaasuttomasta ilmasta ja illan huomaamattomasta viileydestä, ennen kuin uskaltautui katsomaan hentoa olentoa. Se jopa pelotti, katsoa miten nainen reagoi, miltä hän näytti kullanhehkuisessa valossa ja tuulessa.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 2, 2007 22:11:27 GMT 3
Kosketus sai kipinät sinkoilemaan pitkin vartaloa sähköiskun tavoin. Tuntui hyvältä antaa käden levätä suuressa kourassa, se tuntui turvalliselta. Jälleen mielessä kävi, mitä kaikkea noilla käsillä saikaan aikaan. Nainen ei uskaltanut kastoa toista. Sen sijaan katse harhaili terassilla kaksikon kävellessä sen poikki. Kuvia, välähdyksiä, kokokonaisuuksia näkyi kaikkialla. Sammunut teini oluttuopin vieressä. Vanha pariskunta nauravana, yhä rakastuneina toisiaan silmiin katsoen. Nuoripari suutelemassa. Naurava baarimikko tiskin takana. Kännissä remuava miesporukka korttia pelaamassa. Katseita, surua. Niin paljon tunteita. Tavallista, huoletonta elämää. Onnellisuutta. Kaiken Miranda olisi halunnut tallentaa kameralleen. Muistoksi siitä, mitä ei ehkä voisi enää saavuttaa. Ei kaiken kokemansa jälkeen. Ja vielä oli niin paljon koettavaa. Niin paljon nähtävää, että sydän oli pakahtua odotuksesta. Yllättäviä käänteitä kulman takana. Jännitystä, mistä tavallinen tallaaja voi vain uneksia. Itse hän oli tiensä valinnut. Oman tiensä. Tien joka kaikesa kurjuudessaan oli hänen kohtalonsa, jos nyt kohtaloon oli uskominen.
Nainen hätkähti, kun miehen ote yhtäkkiä irtosi. Yllättynyt katse kohtasi legioonalaisen silmät ja viipyi niissä. Miranda kietoi kätensä tarjotun käsivarren ympärille pakottaen katseensa irti sotilaasta. Sydän hakkasi vimmatusti ja nainen pelkäsi pyörtyvänsä, vaikka sitä ei koskaan ollut tehnyt. Olo kävi vain kummallisen heikoksi ja katse sumeaksi. Käsivarsi oli kuitenkin luja ja varma. Ei hänelle kuinkaan kävisi. Tuo käsivarsi ohjaisi, vaikka Miranda yhtäkkiä menettäisi näkönsä kokonaan, siitä hän oli varma. Outoa olla noin lähellä. Hän saattoi haistaa miehen tuoksun ja aistia tästä huokuvan lämmön. 'Tytöseni, tarvitset kylmän suihkun!'
Kaikkea näkemäänsä nainen katsoi ihmettelevän innostuneena. Hiljaisuus tuntui intiimiltä, ei lainkaan vaivautuneelta. Mihin sanoja tarvittiin? Liian usein sanat johtivat harhaan, elekieli oli rehellistä, sen sanomaan saattoi luottaa. Viimein meri avautui aavana. Tuuli puhalsi huolet pois ja kuivasi näkymättömät kyyneleet. Siniset silmät katselivat kimaltelevaa vettä ja avaruutta säteillen. Mekon helmat liehuivat tuulessa painautuen reisiä vasten ja hiukset hulmusivat auringon värjätessä ne punertaviksi. Hetken nainen vain seisoi paikoillaan kädet muurilla leväten, pieni, onnellinen hymy huulillaan. Tätä hän oli tarvinnut. Meren läheisyyttä. Silmät sulkeutuivat, tuulen lempeä hyväily vei jokaisen ikävän muiston mukanaan muru murulta, ainakin hetkeksi. "Kiitos.." Tuo sanoi hiljaa silmät yhä suljettuina.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 3, 2007 20:27:57 GMT 3
Calvi oli vielä toistaiseksi rauhallinen yöelämältään, joka vasta pyrki heräämään ja nousemaan kaduille. Menisi vielä jokunen tunti, ennen kuin katuja kansoittaisivat ja koristaisivat nuorten rieha sekä humalan hehkuinen nauru. Ja sotilaspoliisien kiertävät partiot. Kersantti nautiskeli vielä siitä rauhasta, joka kaduilla vallitsi vain muutamien paikallisten kulkiessa koteihinsa tai ostoksille asuinrakennuksien katutasojen pikkukauppoihin ja kioskeille. Varsinaiset basaarikadut olivat sisemmällä punakattoisten talojen kujilla ja katujen varsilla, reunemmalta löytyivät vanhan eurooppalaisen tyylin pikkumarketit ja erikoisemmat liikkeet, jotka myivät turistirihkaman sijaan paikallisia erikoisuuksia vaativammille asiakkailleen. Mausteita, mereneläviä, antiikkia, joka päiväistä ruokaa, pieniä hämyisiä pubejakin löytyi. Ne eivät olleet saaneet sotilaan huomiota osakseen, eipä niihin ollut asiaa univormussa ja siviilivaatteitaan kersantti ei ollut nähnyt vuosiin, eikä uskonut niitä enää edes säilytettävän. Ne olivat jääneet Strasbourgiin.
Taakse oli jäänyt paljon muutakin. Vapaus kulkea meren rantaan iltaisin, helppous tehdä asioita päähänpistosta ja luoda kontakteja jos siltä sattui tuntumaan. Rine henkäisi hiljaa antoi katseensa vaeltaa kullan ja hopean kimaltavassa aallokosso, sekä rannalla, jonka hiekkaa turistit eivät olleet vielä vallanneet. Se oli paikallisten ranta, joka pyrittiin pitämään hiljaisena ja piilossa. Lyhyitä hetkiä, niistä piti nauttia. Katse kulki hiljaa meren ja naisen välillä, eikä palkkasotilas voinut olla hymyämättä. Täysin oikea paikka, oikea hetki. Hiljainen sana sai mykän melkein lopettamaan hengittämisen, nielaisemaan muutaman kerran ja nyökkäämään pienesti. Käsi teki lyhyen pehmeän eleen kuin pyyhkäisten kaarevasti pallean korkeudelta kahdesti, ojentuen poispäin kehosta. Ole hyvä. Huomasi valokuvaaja elettä tai ei, se oli minimoitu ja sipaisevan kevyt jäännös hovikumarruksesta viittomakieleen. Ja voi hyvä Jumala, ei olisi pitänyt katsoa. Noel jäi vain tuijottamaan hypnotisoituna näkyä, joka täydensi auringonlaskun koristamaa rantaa. Tummat hiukset tarttuivat tuuleen liikkeen pieneksi tanssiksi, sininen mekko lainehti aalloillaan kehon ääriviivat hetkittäin esiin ja jokin näytti muuttuneen arven viiltämässä neidossa. Jännityksen näki huuhtoutuvan pois, lihaksien rentoutuminen muovasi brunetista tasku-Venuksen, vaikka ero olikin tuskin havaittava. Sen näki olemuksessa paremmin kuin ainoassakaan kiristyneessä niskalihaksessa. Näki kuitenkin. Hetken rauha levottomuudesta. Sitä se taisi olla, se pieni asia, jota legioonalainen ei ollut osannut nähdä vielä terassilla. Ehkä sitä ei ollut ainoa, jonka normaali olemus oli aina jollain tavoin kireä ja varautunut, vaikka pyrkikin näyttämään rennolta. Rine näki oman levottomuutensa ja huolensa, tietyn samankaltaisuuden hetkessä ja paikassa. Nielaiseminen oli vaikeaa, muuria vasten nojaavat kädet tuntuivat äkkiä tärisevän kuin olisi juuri tehnyt viitisenkymmentä punnerrusta. Rauhoitu. Näytä lungilta. Ei mitään hätää. Ehkä matkaan ei ollutkaan tarttunut tyhjäpäinen turistityttö, joka etsi jännitystä ja hetken mielenkiintoa klassisista sotilaista, kuten suurin osa jenkeistä. Merde, Irakin takia sotilaat olivat suuressa huudossa ja ylenpalttisessa ihailun valokeilassa. Voi kun vain tietäisivät... Parempi, etteivät tienneet.
Pieni sipaisu kosketti käsivartta, haluamatta rikkoa seesteistä hetkeä. Jotain oli kuitenkin vielä näytettävänä. Kaiken ajan sai, sitä tuntui olevan loputtomiin. Ranteessa lepäävä hopeinen kello oli unohtunut mitättömäksi koristeeksi ilman käyttötarkoitusta ja virkaa. Nyökkäys muurin reunalta laskevia portaita kohden näytti tietä, käsivarsi nousi tueksi. Tule. Mykän oli helppo olla sanoitta, antaa tuulen ja merilintujen luoda äänet puolestaan. Niin monet hermostuivat mykkyydestä, sanoitta annetuista vastauksista, jotka vaativat usein katsomaan silmiin. Sekin oli joillekin vaikeaa, katsoa täysin suoraan ja pakosta tatuoituja kasvoja sekä käsiä. Legioonassa silmiin katsomisen saattoi tulkita hyökkäykseksi tai uhaksi. Se oli tehokas tapa pelotella, upseerit tekivät sitä paljon testatakseen alokkaiden pokkaa ja kärsivällisyyttä. Rine itsekin teki sitä juoksuttaessaan omia alaisiaan. Siviilit olivat eri asia. Jotkut eivät ymmärtäneet pelätä, jotkut säikähtivät heti suurien tummien silmien suoraa kontaktia. Pistävä terä oli tänäiltana poissa, ei vaatinut mitään, ei käskenyt mihinkään, ei painanut ketään maahan, ei kipunoinut jäistä uhkaa ja vaaraa. Askeleet ohjasivat vuosikymmeniä, ehkä satoja, vanhoille portaille, jotka laskivat useita metrejä korkean muurin viertä rantaan vaalealle hiekalle.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 5, 2007 19:11:52 GMT 3
Silmät avautuivat ja katsoivat aavaa ulapaa, kimmeltäviä laineita, jotka liplattivat kultaiselle hiekalle. Muistoja, muistoja lapsuudesta. Naurua ja loisketta. Hiekkalinnojen rakentelua isän kanssa, joka oli lomalle päästyään aina surumielinen ja hiljainen. Noina pieninä hetkinä rannalla isä aina rentoutui ja hymyili. Jopa nauroi ja innostui leikkimään. Voih, niitä valtaisia linnoja, joita he olivat yhdessä rakentaneet ja koristelleet simpukoin ja kukkasin. Isä oli opettanut Mirandan uimaan ja sukeltamaan. Yhdessä he olivat naisen nuoruusaikoina tehneet retkiä tuohon vedenalaiseen maailmaan, joka enää oli vain muisto. Isän hellässä kasvatuksessa ranta ja meren läheisyys olivat olleet niitä elämän pienen pieniä jalokiviä, joita Miranda vaali ja suojeli. Jotka auttoivat jaksamaan.
Isän mukana hautaan oli mennyt turvan lisäksi lapsuus ja viattomuus. Miranda oltiin repäisty elämän hullunmyllyyn ja purppuranpunainen verho oli vetäisty hänen silmiltään varoittamatta. Yhtäkkiä hänen pitikin kasvaa aikuiseksi ja tulla toimeen itsekseen. Yhtäkkiä hän oli ollut orpo. Oliko hän onnistunut, olisiko isä ylpeä tyttärestään jos näkisi, mikä hänestä oli tullut? Yhä ranta, meren kimallus ja aaltojen äänet toivat hyvät muistot mieleen. Paluttivat hänet takaisin. Saivat sen uinuvan lapsen heräämään syvällä sisimmässä, missä se oli ollut tukahdutettuna, piilossa. Aallot siloittivat särmät ja piikit, nostattivat Mirandan herkän puolen esiin, antoivat sille tilaa kasvaa ja kukoistaa. Katseen kova ja kylmä verho, jonka taakse tuo pieni nainen itsensä piilotti turvaan, oli poissa.
Kevyt kosketus sai naisen värähtämään pienesti ja kasvot kääntyivät hämmentyneinä kohti tuota tatuoitua, ristiriitaista miestä. Hengitys kiihtyi ja kädet valahtivat veltoksi. Aivan kuin mies olisi tuolla pienellä kosketuksellaan imenyt kaiken voiman naisen ruumiista. Siniset silmät etsivät toisen katsetta hieman sumeina unohtaen hetkeksi kaiken muun ympäriltään. Perhosia vatsassa, pienoinen heikotus, mies tuntui saavan tuon normaalisti niin itsevarman naisen täysin tolaltaan. Syynä ei ollut se, että mies oli sotilas, legioonalainen, kersantti, ei, vaikkakin sekin teki tehtävänsä, syy oli jossain syvempänä. Jokin tuon miehen olemuksessa ja ristiriitaisuudessa sai Mirandan naisenvaistot heräämään ihan erilaisiin ulottuvuuksiin kuin aiemmin. Hiljaisuus, missä kuitenkin oli niin paljon sanoja. Jokainen ele ja ilme viesti jotain. Mies tuntui elävän joka solullaan ja sai myös naisen kaikki aistit valpastumaan. Olo oli jollaintapaa alaston, paljas. Sotilaan edessä ei ollut pakotietä, ei voinut valehdella tai esittää. Se tuntui pelottavalta, ei ahdistavalta, ei, vain pelottavalta. Hän oli täysin tuon legioonalaisen vallassa. Vailla kuorta, jonka taakse piiloutua. Piiloutuminen huomattaisiin heti, esitys osuisi noihin ruskeisiin silmiin helpommin kuin liekki pimeässä. Loukussa...
Irrottamatta katsettaan miehestä Miranda tarttui ojennettuun käsivarteen sallien toisen näyttää tietä. Mieli teki painautua lähemmäs, antautua täysin ja unohtaa. Vanhat portaat, joka askelmalla tuo tunsi herkkyytensä kasvavan. Järjen ääni sumentui, se oli hyvä. Liian kauan oli järki ohajnnut ja estänyt tuntemasta, sillä tuntea ei voinut, ei saanut. Tunteet olisivat olleet turmioksi. Liian kauan oli siitä, kun tuo oli saanut tuntea hiekan jalkojensa alla, kuulla aaltojen äänet ja tuulen laulun puissa. Liian kauan hän oli nähnyt, muttei katsonut. Nainen kumartui riisumaan kenkänsä ja astui hiekalle paljain jaloin käsi yhä toisen käsivarressa kiinni. Irti hän ei halunnut päästää. Nämä olivat niitä pieniä hetkiä, joiden toivoi jatkuvan ikuisuuksia. Vapaa käsi piteli siroja korkokenkiä niiden hihnasta ja toinen oli kiertyneenä miehen käsivarren ympäri.
Miranda näytti hyvin tyttömäiseltä seistessään siinä laskevan auringon hohteessa paljain jaloin, hiukset hulmuten ja villit pisamat ruskettuneita kuparinhohtoisia kasvoja koristaen. Juuri sillä hetkellä nainen ei vaikuttanut lankaan maailman pahuuden kovettamalta kuvaajalta, vaan herkältä taiteilijasielulta, joka näki ihmeitä ja kauneutta kaikessa ympärillään. Se ihminen oli Miranda, ei kylmä freelancervalokuvaaja, joka selvisi paikassa kuin paikassa menettämättä järkeään, vaan tuo herkkä nainen, joka halusi olla heikko ja halusi tulla pelastetuksi, ilman että joutui kerta toisensa jälkeen itse pelastaa itsensä.
Sininen katse kohosi taas etsien, huulet värähtivät lähes huomaamattomasti vähän raolleen ja suupielet kääntyivät pieneen hymyyn. Tuo ei uskaltanut sanoa mitään. Ei halunnut rikkoa kihelmöivää hiljaisuutta, joita laineiden liplatus säesti. Sen sijaan sormet puristivat hetken hieman tiukemmin käsivartta ja peukalo silitti tatuoitua ihoa höyhenen kevyesti.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 9, 2007 22:03:32 GMT 3
Meri muutti ihmisiä. Se teki niin aina. Kenelle tahansa turisteista kovaksi keitettyihin ja rääkättyihin sotilaisiin. Djiboutissa meren rannalla sijainnut koulutuskeskus oli jotenkin rauhallinen paikka, siellä viihtyi, vaikka päivät olivat pitkiä ja paahtavan kuumia. Siellä viihtyivät paikalliset lapset kalassa, Legioona treenaamassa ja amerikkalaiset joukot läträämässä aalloissa. Tappeluita ei nähnyt hirveän usein, ellei tilanteeseen liittynyt paljon alkoholia. Sisämaassa tapeltiin huomattavasti useammin. Aaltojen huokaileva pauhu piti myös Noelin rauhallisena ja rentoutuneena, vähemmän aggressiivisena mitä tavallisesti olisi ollut. Tuuli ja vesi saivat huuhtoa raskaat ajatukset ja riivaavat unet hetkeksi, vapauttaa tietämisen tuskasta ja sallia vain tuntea.
Hiekka tuntui hyvältä jalkojen alla, helpotti maihinnousukenkien koviksi polkemia askelia ja rääkättyjä pohkeita. Saattoi kävellä. Kävellä! Ilman minkään maailman kiirettä ja aikarajaa ehtiä jonnekin. Saattoi laskea jalkansa pehmeästi upottavaan hiekkaan vailla marssin pakottavan hidasta tahtia tai kehoa repivää juoksua kuin henkeä oltaisiin viemässä. Huolimatta jalkojensa vapaudesta kersantti käveli marssitahdilla huomaamattaan, joskin jännittämättä enää selkäänsä luotisuoraksi tai siirtämättä käsiään kannattelemaan näkymätöntä kivääriä. Lasinen oluttuoppi oli ainoa kannettava. Ja kevyt ote tatuoidulla käsivarrella. Iho tuntui lämpimältä ja sileältä, maagisen raikkaalta kaiken pölyn ja lian jälkeen. Iho oli puhdas. Pesty virheettömäksi putkiston vedellä ja suihkusaippualla, jonka hennon tuoksun saattoi melkein havaita. Pieni asia Noel, mutta huomaatkos, silti se merkitsee äärettömän paljon. Saippua, laadukas ja kauniin värinen nestemäinen saippua, on niitä perusasioita, jotka kuuluvat siihen elämään, jonka on jo kerran menettänyt. Se on arkipäiväisyyden viehätys ja meille kirkkaan keltaisena rääkyvä huutomerkki.. Legioonalaisen teki mieli nauraa ajatuksilleen, nauraa sille kaikelle, minkä oli jo melkein unohtanut ennen kuin ne putosivat esiin varoittamatta ja vilkuttivat sen kuilun toiselta puolen, jonka reunalla hän seisoi. Toisaalta, Rine olisi voinut naurunsa jälkeen räjähtää huutamaan raivoaan ja antaa itsensä vain murtua. Sitä ei voinut tehdä. Ei missään nimessä. Toisiaan vastaan taistelevat ajatukset repivät sielun kahtaalle, saivat auringon punertavan kultaisen kehrän vuotamaan verta tummissa silmissä. Hän itkisi itsekin joku kaunis päivä verta. Se oli varmaa. Joskus hänkin murtuisi. Mykän huulilla leikkivässä tyynessä hymyssä oli jotain pientä, jotain mikä kiristi kaulan jänteet leuan ollessa jännityksessä ja antoi ilmi hymyn taakse kätkeytyvän surun.
Kauas rantaa ei täytynyt kulkea, halki kultaisen hiekan ja kadonneen sandaalin ohi, suoraan kohti tummina ja jylhinä nousevia kallioita, jotka näyttivät puskevan suoraan merestä ylös. Ne vaikuttivat olevan kersantin päämäärä, ei niinkään ranta, vaikka lämpöistä hiekkaa riitti miniatyyri-aavikoksi. Vanha kivi katsoi merta iättömänä maanpovesta nousseena ja valmiina vastaanottamaan meren silittelyn ja raivon lähes pystysuoralle seinämälleen. Se näytti melkein leikkaavan rannan poikki ja katkeavan rantaviivan tuntumassa kuin maan ja meren sopimuksesta olla rikkomatta toistensa rauhaa. Samainen raja oli Noelin päämäärä ja virstan pylväs, jonne pienillä liikkeillä ohjaava käsivarsi oli kuljettamassa neitoa. Valo tanssi upeasti avoimilla hiuksilla, nosti kolmiulotteisuuden yksityiskohdat häikäisevästi esiin melkein lyijyisen tummaa kiviseinämää vasten. Merde, älä harhaudu liikaa tai alat saada ajatuksia karkaamisesta... Jostain kaukaa kaupungin puolelta kantoi melodia, joka vaati tanssiin, jättämään istuimensa ja nousemaan hiipivän viekkaaseen tangoon kivetyille kaduille. Kissa ja hiiri-leikkiä. Sen saattoi ehkä ajatella niinkin, pälkähti mieleen. Jokainen tähän astinen teko oli spontaani, silkkaa kokeilua - koska saattoi kokeilla. Ei hävinnyt enää mitään. Kaikki oli menetetty jo. Sama vaikka kuolisi huomenna, mutta askeleet veden rajassa märällä hiekalla eivät kantaneet sellaisia huolia enää mukaan johtaessaan hentoa seuralaistaan ohi jyrkän kivisen seinämän. Meri pyyhki tasaisesti jalkoihin kätkien jalanjäljet. Kastuneet kengät eivät paljoa enää merkinneet. Oli jotain näytettävää...
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 9, 2007 23:46:52 GMT 3
Märkä hiekka hieroi ja kutitti paljaita jalkapohjia jättäen painaumat suurempien jälkien viereen, jotka vesi sitten pyyhki jäljettömiin. Unohduksiin? Kuinka monet askeleet olivat hiekkaan painuneet aikojen saatossa? Kuinka monia tarinoita pyyhkiytyi jäljettömiin meren aaltojen siloittaessa kaiken tieltään? Hiekka oli kuin mieli, joihin muistot painuivat jalanjälkien tavoin. Tunteet pyyhkivät osan muistoista pois aaltojen lailla, jotta mieli voisi aloittaa alusta. Puhdistetulta pohjalta, joihin uudet tapahtumat voisivat jättää jälkensä. Silti, tunteiden mereen jäi aina jotain pysyvää noista muistoista. Jotain, joka sääteli tunteita tuoden ne pintaan äkkinäisesti, varoittamatta. Aika kulki aina eteenpäin, aivan kuin laineet aina jatkoivat liplattamistaan tuulen puhaltaessa ja merivirtojen viedessä. Aika oli raaka ja säälimätön. Se sekoitti mielen harmonian, tunteet ja muistot. Se pyrki jättämään jälkensä kaikkialle, kulkemaan nopeampaa silloin, kun halusi ajan pysähtyvän. Ja se mateli, kun toivoi pääsevänsä pian pois tilanteesta. Se leikitteli tunteilla ja mielellä luoden muistoja miten halusi, kysymättä lupaa. Painaen ikävät muistot sinne, minne aallot eivät yltäneet. Tehden niistä kompastuskiviä elämän mutkittelevalle ja jo valmiiksi kuoppaiselle tielle. Voi kuinka monta tuollaista kompastuskiveä Mirandan tiellä olikaan. Syyvään kaivettua muistoa, jotka oli peitetty heiveröisin oksin ja lehdin. Ne olivat ansoja, joita hänen piti vahtimalla vahtia, ettei olisi pudonnut alas. Sillä alas pudotessaan ei voinut olla varma, jaksoiko kavuta takaisin ylös. Olisiko seuraavan pudotuksen jälkeen enää voimia nousta? Luovuttaminen, se tuntui houkuttelevalta, oi kyllä. Joskus todella teki mieli haistattaa pitkät ja antaa tunteiden viedä hyökyaallon tavoin, upottaa alas, hukuttaa. Muttei nyt, nyt mieli oli kuin tuo kultainen hiekka, johon askeleet painautuivat. Hyvä olo siloitti ne kompastuskivet pieneltä matkalta elämän tietä laineiden tavoin.
"Oletko koskaan käynyt Portugalissa? Siellä on mahtavia rantoja.. osa yksityisiä ja hiljaisia, kuten tämä. Isälläni oli tapana viedä minut eräälle autiolle rannalle.. se oli meidän salainen piilomme, jota kukaan ei tiennyt. Vaikean matkan takana, hyvin, hyvin piilossa. Vaikka sinne joutui kävellä kuumassa auringossa tuntikausia, oli perille pääsy aina vaivan arvoista. Saatoimme vain istua ja tuijottaa turkoosin sinisenä kimmeltävää ulappaa pimeäntuloon saakka, joskus jopa yövyimme siellä tähtiä katsellen..." Naisen ääni rikkoi hiljaisuuden varovasti. Tuo laski katseensa hiekkaan naurahtaen. "Isä kertoili tarinoita.. ihan hulluja tarinoita merenneidoista ja siitä, miten tähdet olivat pienenpieniä keijuja, jotka laskeutuivat joka täysikuu meren pinnalle tanssimaan merenneitojen kanssa. Joskus tuijotimme pimeässä meren kuohuja etsien noita keijuja ja merenneitoja. Isä näki niitä kaikkialla ja sai minutkin näkemään. Pieniä kimaltavia vilahduksia aaltojen seassa, pärskeitä, jotka olivat merenneitojen 'pyrstöevät'. Hänellä oli mahtava mielikuvitus... Vielä murrosikäisenäkin teimme retkiä isän kanssa ja yhä pystyin näkemään keijut ja merenneidot, vaikka tiesin, ettei niitä siellä oikeasti ollutkaan. Isä näki ne silloin selvemmin, ihan oikeasti. Hän alkoi näkemään niitä kotonakin. 'Ne hakevat minut luokseen Miranda, lähden heidän mukaansa ihan kohta..', isä sanoi aina sairaskohtauksen iskiessä. Lopulta niin tapahtui. Ne tulivat ja ottivat isän mukaansa tanssiin. Isä kuoli hymy huulillaan..." Naisen ääni oli tasainen, mutta haikeuden saattoi kuulla. Muistot saivat surullisen hymyn nousemaan tuon huulille. Hän saattoi puhua tuolle miehelle. Hetken teki mieli kertoa kaikki, syytää suustaan joka ainoa asia, joka mieltä painoi. Esti nukkumasta ja varjosti jopa sen hetken haikeaa onnellisuutta. He tuskin koskaan enää tapaisivat. Mikään ei estänyt puhumasta, ei ainakaan mikään järkevä syy...
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 10, 2007 20:03:15 GMT 3
Kirkas vesi sai pyyhkiä jäljet, kätkeä nopeasti reitin jonnekin salaiseen ja varjeltuun. Hiekasta pistävä kivikko ja iän vanhat lohkareet tekivät jyrkänteen ja meren rajasta labyrintin, jonka näkymätöntä polkua legioonalainen seurasi hairahtumatta tai katsomatta kertaakaan ympärilleen etsivästi. Se oli tuttu tie jonnekin, mitä turistit eivät olleet päässeet näkemään. Paikalliset tiesivät siitä, mutta vain uhkarohkeimmat kulkivat mutkikkaan reitin rosoisen seinämän kiertäen. Ei kannattanut oleilla liian kauaa alueilla, joilla liikkui petoeläimiä.
Katse kääntyi sanoihin, irti horisontin utuisista sävyistä ja pilvien laiskasta vaelluksesta. Portugalissa... Mykkä puisti hitaasti päätään, naurahtaen pienesti. Se oli niitä harvoja maita, joissa hän ei ollut vieraillut. Jos tietäisit...ja kohta tiedät...minne sinua ollaan viemässä. Noel antoi neidon puhua, purkaa ajatuksensa aaltojen raukeaan rytmiin ja rauhaisiin askeliin, jotka veivät aina vain lähemmäksi toisenlaista piilopaikkaa. Se oli satumaista, miten joku saattoi puhua vanhemmistaan tuolla tavalla. Ei minulle koskaan kerrottu merenneidoista ja keijuista... Suklaisten silmien katse tipahti alas jotenkin liian nopeasti, seurasi aaltojen mukana ohi kelluvan merilevän tuskaisen hidasta tanssia. Älä katso kohti. Älä vielä. Se riipaisi, lempeän rakastava sävy, jolla brunetti puhui isästään. Puhui yksityisistä hetkistä. Ei kersantti aikonut estää puhumasta tai halunnut näyttää sisällään kulkevaa kylmän kourivaa tunnettaan. Tuuli tuntui hetken iholla tulikuumalta, kuin nahka olisi kylmennyt äkisti. Kuitenkin, kaikki kuultu oli jottain tavalla myös kivuliaan lisäksi lohdullista. Karvaan suloista viiniä kuivuneilla huulilla.
Tuopista vapaa käsi kohosi osoittamaan siroa naista, etu- ja keskisormi viittasivat tummiin silmiin ja osoittivat katseen suunnan merelle. Kämmen jäljitteli aaltojen pehmeän keinunnan ja laskeutui repimään kynsin sydämen päällä lepääviä kunniamerkki-nauhoja. Sattuuko sydämeesi kun katsot merta. Viittomien merkityksen saattoi ymmärtää helposti, ne olivat selkeitä kuvauksia ja käsien vaivatonta ympäristön jäljittelyä. Kasvot elivät jokaisen merkin tähyten horisonttia sormien osoittaessa katsomista, kevyt henkäys karkasi tatuoitujen huulien raosta merellä kulkevaksi tuuleksi ja piinaavan kivun naamio ilmaisi sydänsurun. Noel olisi voinut helposti nousta teatterin lavalle, vaikkei sanonut sanaakaan. Aina ei tarvinnut lehtiötäkään. Eikä liitua piirtää melkein mustaan kiveen, jonka seinämä katkesi lähes yllättäin.
Aallot saivat vapauden kiriä pitemmälle rannan hiekkaan, kivien torahampaat harvenivat ja avasivat kallion mustan kidan. Järkäleet olivat joskus murtuneet meren raivosta ja leppymättömästä nälästä, joka oli lohkaissut vähän kerrallaan epätasaiseen rantaviivaansa poukaman. Sitä ei nähnyt rannalta, sen ei olisi voinut tietää edes olevan siellä, ellei olisi kiivennyt kallion päälle ja seurannut jyrkänteen reunan linjaa katsoakseen alas. Vesi ja virrat olivat aikoinaan kaivaneet kapeasta raosta kattoaan kohti kapenevan luolan, mutta hylännyt aikaan saannoksensa myöhemmin. Paikka antoi suojaa jonkin verran, tarpeeksi kätkeä ison nuotiopaikan hehkun ja suojata sateelta ainakin osittain. Seinämät nousivat jyrkästi ylös merkittyinä valkealla maalilla. Kirjoitukset julistivat Legioonan pyhää veljeyttä ja kunniaa yhtä paljon kuin totesivat tiettyjen upseerien olevan mulkkuja. Kaikkein suurin karkeista ja nopeasti maalatuista kuvista oli pääkallo ja sääriluut. Le Diable Marche Avec Nous luki kalloa kiertäen. Paholainen marssii kanssamme. Joku tai jotkut olivat raahanneet nuotiopaikan luokse ajopuun ja puutarhapenkin istuinalustoiksi. Perillä, Rine nyökkäsi ja henkäisi. Laskuvarjojääkärien oma yksityinen ranta ja vielä tyhjänäkin onneksi. Nuotiopuutakin näytti olevan sikin sokin hiekalla, ne oli helppo pudottaa ylhäältä rotkon pohjalle.
|
|
|
Post by .:BlackPanther:. on Nov 10, 2007 22:25:56 GMT 3
Silmät sulkeutuivat hetkeksi. Isän kasvot olivat ihan edessä. Nauravina, hieman surumielisinä, kuten aina. Koskaan ei isä ollut kertonut surujensa syytä. Koskaan ei tytär ollut saanut tietää huolesta ja murheesta, joka isän mieltä repi kahtia saaden sen vihdoin hajoamaan sirpaleiksi ja katoavan meren mustaan kuohuun. Sattuiko meren läheisyys? Oi kyllä, se sattui, se särki sydämen katkeransuloisella raakuudellaan. Se houkutteli hyppäämään syvyyksiin enää ikinä nousematta ja vaipumaan uneen, joka oli tyhjä ja pimeä. Miranda puraisi huultaan estääkseen vapinan, joka puski kyyneleitä itsepintaisesti silmiin. Äkkinäisellä liikkeellä silmäkulmiin ilmestyneet kyyneleet hävisivät käsivarteen ja katse nousi miehen silmiin jälleen kuivana. "Olin vasta neljätoista kun isä kuoli... äitiäni en edes muista..." Tuo sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana. Yrittäen vaikuttaa siltä, ettei se enää koskenut niin paljoa, kuin todellisuudessa teki. Kauaa ei katse kuitenkaan pysynyt tummissa silmissä, ei Miranda yksinkertaisesti pystynyt.
Silmät seurasivat eteensä äkillisesti ilmestynyttä näkyä: salaista rantaa, joka suojaisen sijaintinsa puolesta vaikutti kovin, kovin turvalliselta ja hyvältä piilopaikalta. Ote irtosi miehen käsivarresta ja kangaslaukku sekä kengät jättivät värikkään kasan hiekkaan tämän viereen. Askeleet veivät kohti seinämiä, sormet seurasivat kiven karheaa pintaa hyväillen, etsiytyen tekstille, joka luettiin kerta toisensa perään. Muutama sana, ja niin totta! Mirandaa hymyilytti kärkäs huumori, joka noihin sanoihin kätkeytyi. Olikohan se tarkoitettu, vaiko vain vahinko? Kallo ja sääriluut vain lisäsivät huumorin pistelijäisyyttä, ehkä naisen oma mieli oli muuttunut kokemuksen mukana hieman erikoiseksi, mutta niin oli kirjoituksen laatijankin. Paljaat jalat hakeutuivat vedenrajaan ja syvemmälle laineiden sekaan. Vasta, kun kimmeltävä aallokko hipoi mekon helmoja, nainen pysähtyi. Katse tuijotti kauas, se kurotti jonnekin, jonka vain tuo nainen saattoi nähdä. Vaahto, kimmellys.. pyrstö...siellä! Vanha tapa, jota ei voinut unohtaa. "Ketä minä yritän huijata? Tottakai se sattuu.. Helvetti soikoon särkee sydämen! Miranda huusi merelle lyöden nyrkeillään veden pintaa. Pisarat kastelivat kasvoja ja värjäsivät tummempia läikkiä sinisen mekon kankaaseen. Nainen tärisi, tärisi kuin haavanlehti, pidätetystä itkusta ja katkeruuden nostattamasta vihasta.
Meri, sen aava, aaltoileva pinta, jonka alla tuhannet elämät jatkoivat vaellustaan autuaan tietämättömänä yllään riehuvasta kaaoksesta. Kyllä, sitä Miranda rakasti. Hän rakasti ja vihasi merta. Aina sen ääreen ikävöiden, aina sen luo kuitenkin takaisin päätyen. Rinta kohoili kiihtyneen hengityksen johdosta ja pisarat valuivat kasvoilta takaisin mereen. "Kuitenkin... se kipu elvyttää... tunnen eläväni taas.. niin kauan olen.. olen ollut tuntematta. Kieltänyt itseltäni kaikki inhimilliset tunteet.. tämä kipu vain todistaa, että olen yhä ihminen.." Nainen lisäsi naurahtaen kuivasti. Tosiaan, vaikka vaikea itseä oli ihmiseksi enää sen kaiken jälkeen sanoa.
|
|
|
Post by Kalin D. on Nov 11, 2007 0:22:28 GMT 3
Oui, se näemmä sattui, vaikka muistot olivat hyviäkin. Noel henkäisi hiljaa tietämättä oikein uskaltaisiko tehdä mitään tai lohduttaa. Miten sen olisi tehnyt? Lohdutettavana oli ollut vain äijän köriläitä, jotka itkivät ensimmäisen tapponsa tuomaa inhimillisyyden ja katumuksen puuskaa tai naishuoliaan humalassa. Tai pelkoaan jähmetyttyään taistelussa. Miten naisia lohdutettiin? Rehellisesti; Noelilla ei ollut harmainta aavistustakaan. Se sai monet kerrat julmuutta ja hallitsematonta raivoa silmiin katsoneen sotilaan täysin avuttomaksi ja aseista riisutuksi. Tällaiseen tilanteeseen ei ollut koulutusta, ei teoriaa, eikä käytäntöä. Tätä ei voinut koota ja purkaa, ei ampua, ei taktikoida saati organisoida minkään toimintakaavan pohjalta. Mitä mä teen?! Pelastus puolikkaan paniikin täyteisen sekunnin jälkeen tuli otteen irrotessa käsivarresta.
Ehkä salainen ryyppypaikka oli turvasatama myös niille, joilla ei ollut virallista oikeutta siellä kulkea. Yleensä legioonalaiset eivät tuoneet seuralaisiaan sinne, paikka pidettiin salassa ulkopuolisilta, jotta jääkäreillä olisi oma alueensa antaa univormun ja tunnuksien painon pudota harteiltaan täysin - ilman mahdollisuutta upseerien ilmestymisestä. Se oli sanaton sääntö. Sotilaspoliisit eivät tulleet rannalle elleivät etsineet karkureita. Luolamainen rotkon pohja oli pyhitetty inhimillisyydelle ja tilaisuudelle murtua salassa. Kivillä reunustettu nuotiopaikka oli aina toiminut tilana avautua ja purkaa itsensä pala palalta ilman upseereiden arvioivia silmiä niskassaan. Kunnia ja uskollisuus. Julistivat vanhat kiviset seinät. Non, je ne regrette rien. Ei, en kadu. Rine pysähtyi punaisella spraylla maalattujen sanojen kohdalle ja laski hetkeksi kämmenensä meren hiomille karheille uurteille sanojen alla. Ei katumusta. Tekstien näki olevan peräisin monelta ajalta, ehkä vuosikymmenienkin takaa, ja käsialoja oli lukemattomia. Tatuoitu mies käytti hetken hiljaisuuden tarkistaakseen nuotiopaikan ympäristön, noukki kuivuneita puita ja oksia kannettavaksi nuotioon. Ei onneksi lasin sirpaleita missään. Tyhjät pullot olivat heitelty railon perälle kapeimpaan kohtaan, jonka toisensa kohtaaviin seinämiin oli maalattu punavalkea maalitaulu. Osuppa tuohon nuotiolta asti.
Huudetut sanat saivat nuotiovärkit putoamaan pehmeälle hiekalle, sotilaan ottamaan kaksi harppaavaa askelta kohti puhtaasta refleksistä liikkua äkillisten äänien suuntaan. Ihmiset juoksivat luonnollisena reaktiona pois kovista ja uhkaavista äänistä, kuten laukauksista. Sitä sanottiin ihmisfobiaksi. Se oli vahvempi kuin maailman yleisin pelko käärmeitä kohtaan ja piilevänä. Ammattisotilailla se toimi päinvastoin. Laukaukset ja huudot saivat heidät juoksemaan kohti samalla tavalla kuin koirat singahtivat heitetyn kepin perään ilman kahta ajatusta. Rine irvisti tympääntyneenä itselleen. Älä juokse. Ei mitään hätää. Kai? Tämä oli taas niitä tilanteita, joihin ei ollut minkäänlaista toimintamallia. Puut saivat jäädä, samoin kepí penkille lasketun oluttuopin viereen. Askeleet hukkuivat mereen asettuen sen rytmissä näkymättömiksi. Mitä perkelettä mun pitäis tehdä?! Sininen mekko hiipui yhdeksi meren kanssa, muuttui aalloksi. Merenneito. Rine joutui pysähtyä hetkeksi ja vain tuijottaa, kuunnella sanoja, jotka olivat kaikuja hänen omasta mielestään. Ja silti aivan erilaisia. Kipu elvyttää. Se oli täysin totta. Kipu kannusti repimään itsensä ylös mudasta ja hiekasta, takaisin liikkeelle. Eniten itsensä tunti eläväksi ja punaista energiaa sykkiväksi olennoksi kun luodit olivat lävistäneet kehon pulputen hurmetta maastopuvulle. Eikä se ollut vain fyysinen tuska. Merenneito seisoi aivan hänen edessään, käsivarren mitan päässä, rohkeana sielunsa tuska verenpunaisena kukkana käsissään. Sitä Samuel ei koskaan uskaltanut tehdä. Itsensä tunsi heikoksi, mitättömäksi sellaisen edessä, jolla oli voimaa näyttää syvimmät haavansa.
Käsivarret ojentuivat ja kietoutuivat hitaasti hennon kehon ympäri, kämmenet laskeutuivat olkavarsille. Miten voi jokin olla niin kevyt ja pieni. Merde, luut sileän ihon alla voisi rikkoa niin helposti vahingossakin.. Ote puristi pienellä pelolla naisen vasten arpien ja palvelusmerkkien koristamaa sotilasta, äänettömät huulet koskettivat tummia hiuksia. Putain. Miksi piti aina sortua siihen, jota yritti niin ankarasti välttää?
|
|