|
Post by lonelywolf on May 20, 2007 18:51:04 GMT 3
((Eli Astaraelin ja D'allanin kanssa sovittu kutsupeli, pelin tarina on tuttu molemmille eli eikun pelaamaan vaan. Itse pelaan vampyyri Marei hahmollani joka on mies tässä tarinassa )) Raikas merituuli kävi asutusten läpi saarella, ja Marei antoi sen iskeä kasvoihinsa vetäen syvään henkeä katsellen horisonttiin missä auringon ensimmäisiä säteitä alkoi tulla näkyviin kovan myrskyn jälkeen. "Sateet tuntuvat pahenevan päivien myötä.. ja minun aikani on jälleen mennyt" hän huokaisi hiljaa astuen kalliolta alas laguunia ympäröiviin luoliin minne hän oli asuinpaikkansa rakentanut. Miehen punaiset silmät loistivat hieman synkässä ilmassa kääntäessään katseensa vielä kerran taivaalle kadoten luolaan sisään. Laivoja ei ole näkynyt vähään aikaan.. Marei mietti. Siitä oli pitkä aika kun hän viimeksi oli ulkomaailmasta nähnyt tulevan yhtään mitään, syynä olivat tietenkin myrskyn aiheuttamien tuhojen laajuus ja kuolleisuuden nousu saaren lähettyvillä ja vaaralliset merivirrat jotka ympäröivät saarta. "On parempi etteivät tiedä minun olevan hengissä, sillä täällä saan asua rauhassa osana kansaa missä minut hyväksytään." mies puhui itsekseen vajoten syvään uneen auringon kajotessa saaren ylle.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on May 20, 2007 19:04:55 GMT 3
Nuori nainen pysytteli heiveröisesti veden pinnalla pelastusliiviensä avulla. Hän oli vaivoin selvinnyt hengissä laivansa uppoamisesta, eikä tiennyt missä oli ja mistä tuli. Oli vain merta. Adaira nosti päätään vaivalloisesti ja näki kauempana saaren. Tuonne minun on päästävä. Hän ajatteli ja yritti sinnikkäästi potkia vettä jaloillaan. Aurinko paistoi paahtavasti, ruuan ja nälän puute kalvoi tyttöä. Hän oli vähällä antautua, mutta sai jostain uutta puhtia. Tällä hetkellä Adairan tavoitteena oli vain päästä pois merestä, kuivalle maalle. Adairasta tuntui kuin jokin olento olisi hänen allaan, kiertelisi, odottaisi oikeaa hetkeä jolloin tyttö olisi sopivan väsynyt. lamauttava pelko käväisi hänen mielessään hetken, jähmettäen Adairan hetkeksi. Tyttö yritti karkoittaa pelon ajattelemalla jotain muuta. Mansikkäjäätelö. Adaira ajatteli, ja hymyili hieman. Ei saa ajatella ruokaa. Hän torui itseään ja jatkoi matkaansa vähä vähältä. Tyttö tiesi ettei jaksaisi enään kovin pitkälle, toivoi vain löytävänsä jonkin kohdan, josta pääsisi jyrkän saaren sisälle. Adaira lähti väsyneenä kiertämään saarta, yrittäen löytää paikan, luolan. Adaira löysi viimein etsimänsä, luolan saaren seinämässä. Pieneksi hetkeksi ilo täytti tytön mielen, ja tämä löysi uusia voimia jatkaa. Sisälle päästyään Adaira huomasi luolan olevan onkalo, joka johti syvemmälle saaren sisään. Tyttö huokasi. Hän oli päässyt sisälle saareen, mutta kuivaa maata ei ollut vielä näkyvissä. Tähänkö tämä päättyy? Adaira ajatteli surkeana, huomaten kauempana vedenpintaa korkeammalla olevan pienen ulokkeen. Tämän luo päästyään tyttö yritti nosta itseään sille, huomaten toisella yrityksellä sen olevan käytävän alku ja ajatus ihmisistä käväisi tytön mielessä. Lopulta, neljännellä yrityksellä tytön onnistui pääsemään kuivalle maalle. "Viimein" Adaira kuiskasi, ja pyörtyi autuaana.
|
|
|
Post by dallan on May 21, 2007 1:55:51 GMT 3
((Täältä tullaan. Aloitusvuoroni nyt on aika pitkä, mutta jatkossa kirjoitan sitten vähemmän. Ensimmäiseen vuoroon vain on joskus niin paljon sanottavaa.))
Yksinäinen sateen piiskaama normaalisti kirkkaan valkea yksisarvinen seisoi saaren kallioisella osalla vailla ainottakaan inhimillisesti ajattelevaa olentoa ympärillään. Vain hyönteiset olivat hänen seuranaan, kun eläin oli kiinnittänyt huomiotaan tuonne kaukaiseen taivaaseen. Mitä sieltäkin voisi elämästä lukea? Varmaan paljonkin jos ymmärsi maailmojen kieltä, mutta yksisarvisen mielelläkään siitä ei saanut tolkkua. Tosin D'allan uskoi, että vika oli ennemmin silmissä kuin mielessä, sillä hänen olisi pitänyt saada katsoa tarkemmin, että mistä oli kyse, jotta olisi ymmärtänyt tuon taivaalista tuosta taivaasta.
Se oli ollut joskus ennen niin. Nykyhetki oli velvollisuuksia ja työmatkoja kiireiseen elämäntapaan kuten ihmiset sen tahtoivat olevan. D'allan käytti ajatuksissaan yleisnimitystä "ihminen" kaikista hänen mielestään ihmisten kaltaisista olennoista. Sellainen helpotti ajattelemista, kun asioita vähän yksinkertaisti, vaikka toki se jonkin verran totuutta vääristi. Se ei nyt kuitenkaan haitannut. Siellä missä uros nyt tällä hetkellä oli ei tähtitaivaita tai romanttisia harjaa hulmuamaan saavia tuulia ollut lähelläkään. Tämä oli autio saari, josta piti hakea täydennysvarantoja alkemistien tarpeksiin ja koska normaalisi näitä reissuja tehnyt henkilö oli sairaana ja D'allanistakaan ei ollut häntä parantamaan, kun kyse oli lemmenkipeydestä, niin nyt oli sitten yksisarvisen itsensä vuoro olla matkassa jossain tuntemattomassa maailmakolkassa. Ei sitä toki voinut valittaa, kun systeemi oli sen verran oikeudenmukainen, että jokainen realistisesti tällaiseen matkaan kykenevä joutui sellaisen vuorollaan tekemään, kun se kuului akatemian palkkalistoilla olemiseen ja ei sopinut valittaa asiasta, kun oli itse työsopimuksensa allekirjoittanut.
Muuten D'allan olisi kaikesta oikeudenmukaisuudesta huolimatta varmaan purnannut ja protestoinut lähtemistään, mutta matkasta oli luvassa lisäraha, jolla hän voisi ostaa viimein rakkaalleen sen kauniin kiven, minkä oli jo pitkään haaveillut ostavansa. D'allan ei tiennyt, että pitäisikö tamma sellaista lahjoista, mutta D'allan itse piti niistä joten menetettävää ei sinällään ollut ja sopihan sitä kokeilla, kun kivi kuitenkin oli kaunis ja tamma oli aiemmin osoittanut merkkejä kauneuden arvostamisesta. Teko vaikutti järkevältä, joten nyt vain pitäisi löytää sitä mustaa, aika heikkoa kiveä, mistä yksisarvinen oli selostuksensa saanut. Uros ei tosin ollut enää varma, että oliko hän edes oikeassa paikassa paikassa. Se saari, josta yksisarviselle oli kerrottu oli sellainen autio iso saari, mutta jotenkin eläimestä nyt tuntui, että hän ei ollut täällä vain vielä tähän aikaan päivästä piilossa olevien taivaan tähtien ja hyönteisten kanssa. Ei täällä sitä kiveäkään ainakaan heti näkynyt. D'allan ei toki ollut etsinytkään sitä kunnolla ja ei edes tiennyt, että miten sitä piti etsiä, kun koko etsiminen oli hänestä kovin käytännöllistä ja ei hän nyt käytännöllisiä asioita halunnut osata. Haluttomuus osata sitten heijastui haluttomuutena edes yrittää kunnolla. Näin D'allan oli vain jonkin aikaa ollut paikallaan miettien syntyjä syviä. Tarkemmin ottaen yksisarvinen oli pohdiskellut, että jos olisi omena ensimmäiselle päivälle ja sitten toinen toiselle päivälle ja niin edelleen ilman, että ne loppuisivat koskaan. Se oli vähän kuin saisi omenan päivässä. Kyllä se tuntui järjevältä, kun sen sijoitti aikaan, kun syksykin tuli aina vain ja toi tullessaan uusia omenoita vaikka kuinka paljon. Sitten jos kävisikin sillä tavalla, että olisi maailma numero 2, joka olisi ihan tämän kaltainen ja sielläkin kasvaisi omenapuita. Sekin tuntui järkevältä, kun kyllähän sitä tavallaan oli useita maailmoja. D'allankin asui yhdessä sellaisessa rakkaansa kanssa aina työaikansa ulkopuolella. Jos tälle maailmalle 2 nyt tapahtuisi kriisi. Jos D'allanin musta veli vaikka suuttuisi ja päättäisi, että tämä maailma nyt saa kärsiä. Se teki sellaista joskus. Ei valkoinen sitä mustaa ymmärtänyt, kun oli niin kamalan väkivaltainen ja puhui jostain välttämättömyyksistä ja mahdollisuuksista ja siitä miten välttämättömyydet tekivät velvollisuuksista olemattomia. Oli miten oli, jos tällainen kriisi tulisi, ja kun se kuulosti aivan mahdolliseltakin, niin joku voisi vaikka tahtoa siirtää kaikki omenat turvaan sieltä maailmasta, mutta miten ihmeessä se onnistuisi, kun tässä maailmassa oli jo äärettömästi omenoita, yksi joka päivälle. Kun omenat korvasi vaikka oravilla, niin alkaisi nopeammin olla hätä saada ne pelastettua, mutta onnistuiko se? Tämä maailma vaikutti jo täydeltä, kun oli jo omena tai orava yksi joka päivälle. Siinä vasta ongelma. Joku oli nimittäin ajatellut, että se onnistuisi, mutta mihin se voisi perustua? Maailmalla menisi vielä pitkään sulattaa tämän kysymyksen vastausta, kun ääretöntä määrää oravia tuskin moni vailla tunnereaktoita tahtoi saattaa kuolemaan mustien sarvekkaiden verenjanon tielle.
Yksisarvisella oli oikeastaan oikein hyvin aikaa miettiä tätä ongelmaa. Hän oli jo karvansa kampauttanut ja nyt se oli vielä kohtuullisen suoraa ja melko puhtaan valkoista. Vaatteet D'allan oli suosiolla jättänyt kotiin, kun ne voisivat mennä rikki ja hänellä ei ollut koskaan ollut mitään ongelmaa kulkea ilman. Sitäpaitsi enemmän ihmetystä se herätti, kun hänellä oli kankaat mukanansa kuin että asiat olivat tällä tavalla. Uros nyt vain odottelisi tässä, että joku tämän saaren mahdollisista asukeista löytäisi hänet ja toivottavasti hän sitten osaisi heidän kieltään. Jos näin onnellisesti olisi, niin eläin voisi kysyä tästä mustasta kivestä, että onko sitä täällä. Kävi miten kävi, niin yksisarvinen ei vaivautunut miettimään sen pidemmälle vielä. Se oli jotain käytäntöä ja tuntui paljon tärkeämmältä pohtia ratkaisua kahden äärettömän omenamaan ongelmaan kuin murehtia jonkin kiven perään. Kun yksisarvisen ulkonäössäkään ei ollut sellaista moittimisen varaa, mille olisi voinut helposti tehdä jotain, niin ei tässä olisi syytä kerätä stressiä elimistöönsä käytännön juttujen takia. Punaisena verestäville silmillekään ei valitettavasti kuulema voinut tehdä mitään. Se oli kyllä tosi harmi ja sen verran yksisarvinen asioita sentään murehti sen lisäksi, että murehti sitä, ettei keksinyt ongelmaansa ratkaisua. Piti vain toivoa, että matka ei venyisi liian pitkäksi, etteivät eväät loppuisi kesken. Sitten ei silmienkään tilasta tarvitsisi niin murehtia. Tuo vatsan ympärille paksulla kangasnauhalla kiinni sidottu pussi tuntui ainakin vielä painavalta ja sen sisältämien lehtien voimakkaan pisteliäs haju tuoksahti ilmassa. Onneksi se ei ihmisille sentään ollut niin voimakkaan pisteliäs, sillä muuten he olisivat varmaan nousseet kapinaan asian korjaaminen motiivinaan. Yksisarvista vain oli siunattu melko hyvällä hajuaistilla. Onnekseen hän oli kuitenkin jo tottunut lehtiensä hajuaistia ruokkivaan ominaisuuteen ja oikestaan piti niiden tuoksusta. Kai se johtui viehätyksestä noihin piristeinä toimiviin kasveihin, joita ilman uros ei enää osannut elää.
Hiljalleen yksisarvista alkoi kuitenkin kyllästyttämään. Ei se montaa minuuttia vienyt, kun maaperä alkoi tuntua epämukavan kylmältä, kovalta ja kostealta, ilma viileältä, maasto roskaiselta ja ongelmakaan ei enää tuntunut niin näissä oloissa kiehtovan. Se oli erilaista lämpimässä huoneessaan tulen äärellä tunnelmallisessa valaistuksessa. Joskus yksisarvinen oli enemmänkin elänyt tällä tavalla luonnossa ja tämä paikka toi ne muistot mieleen. Nuo ajatukset taivaasta ja yksinäisyydestä tuntuivat nykyään kovin kaukaisilta ja onneksi tuntuivatkin, sillä se oli ollut ikävystyttävää ja kivuliasta aikaa verrattuna nykyiseen. Ehkä sillekin kuitenkin olisi nyt hyvä uhrata ajatus ja antaa oravien yrittää selvitä itsekseen hetken aikaa. Ehkä esimerkin musta yksisarvinen ei tappaisi niitä vielä, vaikka ongelma saisikin odottaa, mikä toki kasvattaisi sen pedon verenhimoa, kun julma se kerran oli. Tosin omien sanojensa mukaan välttämättömyys teki julmuudesta puhumisesta mieletöntä, mutta se nyt ei tämän onglelman kannalta ollut edes kiinnostava väite, joten antoi sen nyt olla. Antoi koko esimerkin ja akatemian asioiden hetken olla. Täällä saarellahan voisi pitää lomaa vähän aikaa! Siinä vasta idea. Yksisarvinen olikin kaivannut aikaa rentoutua poissa kaikesta kiireestä ja velvollisuuksien ääreltä, kun viime aikoina ylirasitus oli roimasti alentanut työtehoa ja lääkäri oli osoittanut tutkimuksella, että rentoutuminen olisi kokonaisaikaansaannosten kannalta tässä vaiheessa edullista. Tällaiset ajatukset olivat jo niin kiehtovia ja voimakkaita, että niillä saatiin laiskakin liikkeelle. Tässä tapauksessa puhe oli D'allanista, jonka nimi jakoi sanan "laiska" kanssa sentään 3 kirjainta. Se ei tosin edes kuulostanut paljolta, mutta ei se niin tarkkaa näin lomalla ollut. Kiinnostavampaa olisi, että mitä tässä satunnaisessa saaren suunnassa olisi. Ehkä siellä pohjoisemmassa, jonka ilmansuunnasta yksisarvinen nyt ei tosin ollutkaan tietoinen, maaperä ei olisi niin kylmää ja kosteaa kuin täällä saaren keskiosissa oli. Loma se vain kuulosti vieläkin hassulta, mutta tavallaan kiinnostavalta ajatukselta.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 21, 2007 17:21:20 GMT 3
Aallot löivät kovempaa kallion seinämiin tuulen riepotellessa niitä, saaden Marein valveille ja uteliaaksi lähtien näin kävelemään luolastoa pitkin ääniä kohti. Mies huomasi vähän matkan päässä maan tulvivan merivedestä ja naurahti hiljaa "Meri on nähtävästi vaatinut jälleen yhden uhrin ja näin ollen juhlii riemuvoittoaan.." Ilkikurisesti virnuillen Marei jatkoi matkaa, mutta jäi kauemmaksi luolansuulta katsomaan ulos uudelleen alkaneeseen myrskyyn. Kauempaan hän pystyi havaitsemaan eri kokoisia puun palasia ajelehtivan kuten jo aikaisemmin ajatteli niiden olevan laivan jäännöksiä, ja kun kerran ne olivat jo tuossa kunnossa niin tuskin ketään olisi jäänyt eloon sieltä, mutta sitä hän ei tiennyt että yksi neito oli selvinnyt onnettomuudesta ja ajatunut juuri samaiseen luolastoon missä hän asui.
Mies naurahti kolkosti hänen punaisten silmiensä loistaessa juuri iskeneen salaman valossa ja oli kääntymäisillään takaisin päin kun toinen salama iski. Äkillisessä valossa Marei pystyi havaitsemaan nuoren tytön ruumiin makaavan kauempana hänen edessään. "IHMINEN..!" hän sihahti peloissaan, kunnes tajusi neidon olevan tajuton ja haavoittunut. Miten tuo on tänne päässyt ja miten hän on selviytynyt hengissä tuosta myrskystä? mies ajatteli ja astui varovasti askeleen lähemmäksi tutkimaan tarkemmin oliko hän pahassa kunnossa. En voi häntä tänne jättää, aallot vielä pyyhkivät hänet mennessään jos hän ei päästä täältä turvaan Marein ajatteli mutta toinen ääni hänen päässään keskeytti hänen ajatuksensa. Hän on ihminen ja vaarallinen sinulle, teet vain palveluksen päättäessäsi hänen tuskansa.. "Se on totta, häntä tuskin tullaan etsimään sillä kukaan ei ole koskaan uskaltanut lähestyä saarta vuosikymmeniin." hän puhui hiljaa itsekseen kunnes vaikeni nähdessään neidon liikahtavan hieman.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on May 21, 2007 17:58:37 GMT 3
Tyttö ynähti hieman, heräten vähitellen pimeydestä joka häntä oli vanginnut. Adaira liikkautti hieman kehoaan kivun täyttäessä koko kehon, todeten ettei kykenisi liikkumaan ilman että joka paikkaan särkisi. Adaira huokaisi syvään ja ajatteli. Sentään olen elossa. Avaten samalla silmänsä, huomatakseen vain katsovansa suuntaan, josta oli aikaisemmin tullut. Kovat aallot löivät uloketta ja kylmä viima iski häntä kasvoihin, saaden tytön sulkemaan silmänsä. Tämä ei ole ollenkaan hauskaa. Adaira ajatteli kammeten itsensä istumaan,hänen oli kylmä, ja koko paikka jotenkin karmi häntä. Mikä tämä hyytävä paikka on? Adaira kysyi itseltään, avaten silmänsä uudelleen.
Tyttö katseli ympärilleen, samalla hiljaa luetellen asioita, jota näki. "kalliota, kalliota, käytävä, ihminen, lisää kalliota.." Hetkinen! Adaira ajatteli ja käänsi päänsä takaisin ihmiseen. Ihmiseen jolla oli luonnottoman valkea iho, ja punaisilta näyttävät silmät. Tyttö värähti, ja hieraisi silmiään. Ei täällä ole ketään, sinä vain kuvittelit kaiken. Tyttö sanoi ajatuksissaan ja avasi silmänsä, todeten vain hahmon olevan edelleen samalla paikalla, ja huokasi kuluvasti. Tässä sitä nyt ollaan. Hän ajatteli surkeana. Adaira laski katseensa maahan, kykenemättä katsomaan oikein mihinkään. Hän tunsi kuinka suru nosti päätään hänen sisällään. Pienen pieni kyynel vieri hänen poskelleen, jättäen jälkeensä vain ohuen kostean vanan.
|
|
|
Post by dallan on May 26, 2007 5:31:02 GMT 3
Mitä kaikkea lomalla voisikaan tehdä? Ainakaan D'allan ei laskisi mitään. Ei edes askeliaan, joten nyt kyllä mieli lopetat tuon 1,2,3,4,5,6,7,8,9... jonon muodostaminen. Sellainen lukujono oli vielä varsin tylsä. Paljon mielenkiintoisempi jono oli vaikka 1,(1/2),(1/4),(1/8)... Mitä jos sitä laskisi nuo kaikki yhteen? Mitä mahtaisi tapahtua? Luvut nyt eivät loppuisi koskaan, mutta toisaalta ne pienenivät koko ajan. Se oli kyllä mielenkiintoinen kysymys, jota olisi hyvä miettiä... joskus toiste.
Nyt oltiin lomalla ja lomalla ei saisi laskea. Sitä voisi vaikka katsella ympärillä olevaa luontoa ja sen mielenkiintoista kivilajistoa, jota omat sorkat nyt askelilla kuluttivat, kun sattui olemaan luonnollista, että elävän olennon toiminta hänen maailmassaan jätti vaikutukset maailmaan. Ei kyllä voinut vähempää kiinnostaa, mutta sitä voisi ehkä maistella eksoottista ruohoa täällä vieraalla saarella. Paitsi että D'allan ei syönyt mitään. Huumaavia lehtiäkin hän vain imeskeli ja sylki sitten pois sen loppuosan, kun ruuansulatuselimistö ei sitä enää näiden kaikkien ravinnottomien vuosien jälkeen olisi kyennyt käsittelemään. Olikohan sellaista enää? Ainakin yksisarvinen oli vatsan kohdalta langanlaiha, joten ei sitä edes tiennyt.
Mitäs sitä sitten keksisi? Luonnossa ei tosiaan ollut enää mitään nähtävää. Ties kuinka monta vuosikymmentä valkoinen uros oli käyttänyt luonnon pintapuoliseen tuijottamiseen ja vähemmästäkin ehti jo kyllästyä. Onnellista siinä suhteessa oli lähinnä, ettei luonto kuunnellut tai muuten se olisi varmaan loukkaantunut pahasti niistä asioita, joita arvon sarvekas metsien suojelijanakin tunnettu olento sille esitti. Uroksella oli vain ollut tylsää. Ei se sen kummempaa. Vaihtoehtoisesti sitä olisi ehkä voinut varastella silmiä suurilta kaaosolennoilta ja pitää kuolevaisia poissa omasta maailmastaan kunnes heittäisi henkensä johonkin kyllin mahtavaan kuolevaiseen? Ehkä se olisi mielenkiintoisempaa elämää. Ainakin päivissä olisi enemmän jännitystä ja ei sitä tiennyt, että mitä kuolema tuollaisellekaan olennolle sitten lopulta tarkoittaisi. Kuulostaisi absurdilta, että kyse olisi jostain vakavasta jos sitä niin innolla oli sotimassa tunkeutujia vastaan. Tosin ei sitä tiennyt. Olivat ihmisetkin sotimassa vaikka kullattujen metallinpalojen perässä, joiden kantajalla oli valtaa.
Kaksijalkaisia. No johan oli. Toisaalta, tästä voisi syntyä jotain kiinnostavampaa. Ei D'allan nyt ihmisillä leikkisi mitenkään, sillä sellainen olisi kyseenalaista ja lisäksi eläin oli täysin kyvytön moiseen. Hän ei ollut sitä sorttia, joka varastaisi kaoottisia silmiä tai kontrolloisi toisia, mutta ehkä hän kykenisi auttamaan noita olentoja jotenkin. Kovin moni tarvitsi tukea raskaisiin päiviinsä nykypäivänä ja kannattaisi ainakin vilkaista, että mistä oli kyse, kun saarella, josta oli kerrottu, että se olisi autio olikin jotain, mikä aikaansai, ettei saari ollut autio. Tuosta saattoi päätellä, että näiden olentojen ei kenties pitänyt olla täällä, mistä taas saattoi ajatella, että olisi joku syy, minkä vuoksi heidän ei pitänyt olla täällä ja edelleen, että tämä syy oli sellainen, etteivät he ehkä kyenneet tai halunneet täältä poistua. Tässä kohtaa he sitten saattaisivat tarvita apua, kun ehkä vasten tahtoaan tai jostain ikävästä syystä he täällä saarella olivat. Toinen vaihtoehto tietenkin olisi, että yksisarvinen itse olisi aivan väärällä saarella tai sitten hänelle oli kerrottu väärää tietoa saaren siitä, että saari olisi autio. Noh, asiat selviäisivät ajallaan. Yksisarvinen vain asteli tämän rannalla olleen miehen sijainti pisteenä, jota hän lähestyi. Ei uros lähelle menisi, sillä sellainen saatettaisiin kokea uhkaavana, kun oli hänellä kuitenkin pitkä ja terävä sarvi, mistä olisi myös tarvittaessa tuottamaan vahinkoa. Hän kuitenkin löi sorkkiaan maata vasten pikkuisen normaalia lujempaa, jotta askeleet pitäisivät enemmän ääntä veden pauhun ylitse. Sellainen lisäsi mahdollisuutta, että uros tulisi huomatuksi, kun hän tällä kertaa huomatuksi tulemista toivoi. Jostain syystä D'allan ei edes muistanut olla ujo, mitä hän usein oli. Ehkä tylsyys aikaansai senkin asian. Eläin jännitti vain sitä, että miten häneen reagoitaisiin. Eihän näillä ihmisillä saattanut olla mitään tietoa hänen motiiveistaan ja jos heidän motiivinsa olivat lainopillisesti kyseenalaisia, niin ehkä he säikähtäisivät ja luulisivat, että nyt jokin pyhä olento oli tullut heitä vahingoittamaan. Tai sitten kaikki olisi vain vielä perinteisemmin ja he tahtoisivat D'allanin sarven rikastuakseen. Kuinkahan paljon siitä saisi rahaa? Joskus sitäkin oli tullut mietittyä, kun niin moni oli jo tämän ruumiinosan anastamisessa henkeään vaarantanut. Mahdollisesti ihmiset myös pelästyisivät ja luultavasti he eivät olisi varmoja siitä, että osaako D'allan puhua heidän kieltään vai ei. Olisi ollut fiksua miettiä ratkaisuja näihin hankaliin tilanteisiin hetki sitten, mutta se oli nyt mennyttä se hetki. Ei voinut kuin antaa asioiden tapahtua ja harkita jälkikäteen suunnitelmaa tilanteeseen.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 29, 2007 22:48:04 GMT 3
Neito näytti olevan elossa, vaikkakin väsynyt ja kylmästä turta oltuaan ties kuinka pitkään tuulen ja meren riepottelemana, ja kaiken päätteeksi hän näytti olevan nälkäinen. "En tiedä miten ihmeessä olet elossa kaiken tuon jälkeen mtä takanasi näet." Marei sanoi syvällä bassoäänellä katsellen pikemminkin tytön taakse horisonttiin kuin itse häneen. "Tuo myrsky tappaisi paljon sinua kookkaammatkin ja taitavammat, ja jos he selviytyisivät aallokoista merellä he joutuisivat yhteen vaarallisten merivirtojen kanssa jotka pitävät varmasti huolen siitä ettei kukaan astu saarelle." mies jatkoi siirtäen tällä kertaa punaiset silmänsä neitoon. Tulen varmasti katumaan tätä jälkeenpäin, mutta en sentään ole raakalainen ainakaan. hän mietti lähtien kävelemään pois päin, kääntyen kumminkin pikaisesti tyttöä kohden sanoen turhankin vihaisella äänensävyllä: "Aiotko kauankin siinä vain istua ja toljottaa kunnes todella saat pahanlaisen kuumeen itsellesi, vai aiotko sinä tulla?"
Marei käveli pikaisesti takaisin toisen luo nostaen hänet pystyyn voimakkaalla nykäisyllä enempää sanomatta, ja lähti sitten kävelemään suht nopeaan tahtiin takaisinpäin, varmistaen kumminkin aina välillä että neito todella seurasi häntä. Jos näitä luolia ei tuntisi, voisi tänne sattunut harhailla todella kauan ilman vettä sekä ruokaa löytämättä haluamaansa tai uloskäyntiä, ja pahimmin se voisi jopa koitua kohtalokkaaksi. "Voit kuivatella luonani ja samalla kertoa tarinasi." mies sanoi kääntämättä päätään ja jatkoi: "Tosin minulla ei ole paljoa ylimääräistä ruokaa mihin varmaan olet tottunut siellä mistä tulet, mutta saat luvan pärjätä sillä." Pienen matkan päästä pimeydessä pystyi näkemään kauempaa hohtavan tulen kajon Marein pienestä majasta.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on May 30, 2007 14:06:22 GMT 3
Adaira hymähti hiljaa, nostamatta katsettaan maasta. Hän ei kyennyt reagoimaan miehen sanoihin, niin kylmissään ja väsynyt hän oli kaiken kokemansa jälkeen. Vasta tuntiessaan voimakkaan nykäisyn Adaira kykeni liikkumaan hieman. Tyttö nosti katseensa maasta, siirtäen sen henkilöön, joka oli juuri hänet ylös auttanut. Hän kavahti hieman, nähdessään miehen silmät. Epäluonnollisen väriset. Adaira ajatteli ja käänsi katseensa pois kavahtaen uudestaan. Koko paikka karmi, eikä hänen oloaan juuri parantanut punasilmäinen seuralaisensa.
Mies sanoi vielä jotain, mutta tyttö ei kyennyt kuuntelemaan saati vastaamaan. Tämän jälkeen mies lähti kävelemään pois nopeaa tahtia. Liian nopeaa. Adaira ajatteli surkeana, yrittäen kompuroida kohmettuneilla jäsenillään tämän perään. Joka paikkaan sattui,eikä tytön olokaan ollut kehuttava. Adaira oli monesti melkein kaatunut tuntiessaan huimausta, jonka takia hän pysähtyi useasti nojaamaan kylmään ja kosteaan luolan seinään. Adaira huokasi, kun hän viimein huomasi tulen kajon loistavan kauempaa, toivoen sen olevan lähellä. Samassa Tyttöä alkoi taas huimaamaan. Taas se alkaa.. Adaira ajatteli, tietäessään ettei ehtisi ottaa tukea enää. Tyttö kaatui, ei kovin pahasti hänen onnekseen. Maatessaan maassa, Adaira yritti ottaa tukea maasta käsillään, hengittäen samalla syvään yrittäen olla pyörtymättä. Adaira haki katseellaan miestä. Lopulta tyttö ei jaksanut enää edes yrittää. Liian kauan oli hän ollut merellä juomatta, syömättä. "Väsyttää.." Adaira kuiskasi hiljaa.
|
|
|
Post by dallan on Jun 12, 2007 3:30:12 GMT 3
((Anteeksi, että kirjoitin tästä juuri tähän vuoroon.
En tiedä, että milloin pääsen jatkamaan. Voitte vaikka hypätä yli joksikin aikaa jos tahdotte, kun nyt se on vielä juonen puolesta tosi helppoa.))
Eivät kaksijalkaiset sitten huomanneetkaan. Ehkä pitäisi pitää enemmän ääntä, jotta he olisivat kuulleet. Luultavasti sitä vain katuisi, kun kaikki oli jo liian myöhäistä. Lopulta kaikki kuitenkin menisi pilalle ja näin voisi käydä aivan hyvin nyt. Sitä varmaan ajatteli näin, koska vanhemmat olivat opettaneet varomaan ihmisiä, varomaan heidän seuraansa, heidän vaarallisia ajatuksiaan ja heidän fysikaalista vaarallisuuttaan. D'allan ei tiennyt, mitä ohjenuoraa seurata. Pitäisikö kuunella omaa kaipuutaan, joka janosi lohduttajaa viemään yksinäisyyden pois, vai vanhempiensa oppeja, jotka olivat laajemmasta kokemuksesta rakennetut ja näin tuntui uskottavalta, että ne olisivat tarkempia käyttää ennustamiseen?
Sanoivat kuitenkin, että jokainen hetki on mahdollisuus, joten tuosta tuntui seuraavan, että olisi myös muita vaihtoehtoja kuin toimia oppimansa määräämänä. Valkoiselle tuli mieleen mustan veljensä sanat siitä, miten asiat tapahtuvat toimijasta riippumatta ja kannatti olla kutsumatta pahuudeksi niitä veritekoja, joita agentti teki, kun hänellä ei ollut mahdollisuutta toimia toisin, ja keskittyä niiden asioiden tarkastelemiseen, mihin oma vaikutusala ylsi. Ensialkuun tämä ajatus tuntui ristiriitaiselta sen kanssa, että jokainen hetki olisi mahdollisuus. Koska valkoinen luotti veljeensä, niin hän ei tahtonut ainakaan nyt uskoa, että jokainen hetki olisi mahdollisuus. Tästä seurasi, että oli mahdollista, että on olemassa hetki, joka ei ole mahdollisuus, mutta mikä mielenkiintoista, niin tämä oli vain mahdollisuus eikä väittämä siitä, miten asiat aktuaalisesti olivat. Jos kuitenkin voitaisiin löytää hetki, joka ei ole mahdollisuus, niin tämä olemassaoloväite saataisiin todistetuksi ja voitaisiin mielekäästi puhua näiden ei-mahdollisuuksia olevien hetkien olemassaolosta. Olisiko tämä kyseinen hetki sellainen, että D'allan ei voisi kuin katsoa löytävätkö nämä ihmiset hänet sen enempää teoillaan vaikuttamatta siihen, mitä nyt luonnonlait sattuivat omaan ruumiiseen juuri nyt vaikuttamaan. Ei se tuntunut siltä. Tuntui kuin sitä olisi voinut nostaa jalkaansa ja iskeä sen maata vasten ja näin parantaa sitä mahdollisuutta, että olisi tullut huomatuksi ja edelleen vaikutti siltä, että tämä oli vapaa teko eikä minkään pakonomaisen determinoima tapahtuma. D'allan ei nyt kuitenkaan kokeilisi suorittaa tätä tekoa, sillä se olisi voinut johtaa siihen, että hänet huomattaisiin. Ehkä hän kokeilisi vain nostaa jalkaansa. Vaikka se ei nousisikaan, niin ehkä sittenkin voitaisiin sanoa, että D'allan oli suorittanut jonkinlaisen teon. Sitä voisi vaikka kuvata yrityksenä nostaa jalkaansa. Yritys kun tuntui teolta, sillä jos pieni ihminen yrittäisi työntää suurta kiveä, mutta ei onnistuisi siinä, mutta olisi vahvasti uskonut, että onnistuisi siinä, niin vaikutti siltä, että hän oli yrittänyt työntää kiveä, vaikka minkäänlaista näkyvää lopputulosta tästä ei oltaisikaan saatu.
Mutta mutta voisiko sitä vaikka yrittää kuolla? Jos sitä vain yrittäisi kuolla sen enempää liikuttamatta itseään tai sellaista. Se ei tuntunut onnistuvan, mutta tämä tuntui nyt kuitenkin johtuvan siitä, ettei D'allan tiennyt, miten kuoltiin liikuttamatta itseään aivan kuin hän ei tiennyt miten heiluttaa hampaitaan. Ei sitä kyvyttömyyttä tuntunut luontevalta laskea haetuksi mahdollisuudeksi, kun näistä asioista ei vain yksinkertaisesti ollut mitään käsitystä miten ne tehdään. Asian estävä tekijä oli siis eri tekijä, minkä olemassaoloa tässä haettiin.
Ei se ollut helppoa löytää tekijää, mikä tekisi agentin kyvyttömäksi valita toisin. Niin verestään kun sitä kaipasikin, kun elämä heitti varjoja tien päälle saattaessaan rakkaimpia tuntemattomien kammioiden sydämeen tavalla, joka kaikin tavoin tuntui jonkun toisen vapaalta aloitteelta. Sitä tahtoi vain selitystä, tahtoi ymmärtää eikä tuijottaa tuntemattomaan synkkään käytävään pisteliään kylmän purevan sateen pudotessa niskaan. Kaipasi ja luonto vastasi ja kivitti kiinni tuon tien varjojen uneksittuihin saloihin. Se piti poissa tuon jo mielikuvituksen taivuttaman suloisen ruumiin näyn, ja se murskasi kaikilta halun harhauttaen liikkumaan tahtovat ulos yrittämästä kulkea heiltä muurattua tietä. Mitä sitä siinä valinnanvapaudella, kun teoista sumennettiin se, miten ne tehdä? Siksi sitä kai janosi selitystä ylitse sadepisaroiden. Vaan sitä sai tuijottaa tuohon syvään synkkään hautaan, joka jakoi unelmoinninkin, ja nukkua kaukana kadotetusta, kuunnella mielen kuiskivan, että voi kun et voi käsittää, minkä vuoksi kuolleellekin itket, sinäkin hatarana ja heikkona. Kun samalla madot jo järsivät ennen niin kauniita poskia turhautuneen katumuksen tavoin.
Miksi tässä pitäisi yrittää yhtään mitään? Olisi vain olemassa.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 19, 2007 22:02:10 GMT 3
Mies liikutti kättään puisella ovella hiljalleen kääntymättä kertaakaan matkan aikana katsomaan olisiko tyttö hänen perässään, vaikka ääni ei ollutkaan luja ja monet ihmiset eivät varmaan olisi edes ottaneet kantaa ääneen. Marei kääntyi silmääkin nopeammin ympäri, ilmestyi tytön viereen, nosti tämän lempeästi käsillensä, ja kantoi hänet taloon sisään laskien pehmeälle olkipatjalle makaamaan. Pitemmän aikaa tyttö vain tuntui nukkuvan sikeästi, kuin olisi pitemmän aikaa ollut lepäämättä muutamaa hetkeä kauempaa. Marei nosti viereltään ohuen viltin, ja levitti sen tytön päälle pitääkseen tämän lämpimänä, riisuen hänen päällimmäisensä märät vaatteet pois hänen yltään. Pidellen tytön asusteita, vampyyri käveli takan luoksen kohentaen tulta, jonka jälkeen hän levitti vaatteet lähelle takkaa kuivumaan mennen itse sulkemaan auki jääneen oven.
Istuen patjan lähistöllä olevaan puutuoliin Marei suuntasi verenpunaisen katseensa tyttöön, ja kaivoi jostain lähettyviltään paksun pergamentti rullan, kääri sen auki ja pitäen katseensa tytössä hän alkoi sitä lukemaan. Vaikka mies kuinka yritti pitää mielensä lukemassansa, hänen mielensä harhaili pahemman kerran. Minun elämäni kyseessä, tyttö ihmisten maailmasta selviytyi meren raivolta ja silti minä menin ja pelastin hänen henkensä, kun olisi helposti voinut sen häneltä ottaa pois. Marei ajatteli, ja laski paperin kädestänsä huokaisten. Tyttö liikahteli hieman, hän tuntui alkavan heräillä. Mies ei tehnyt elettäkään noustakseen tuolistaan vaan lausui hiljaisella mutta silti kuuluvalla äänellään: "Sinun ei kannata vielä nousta, olet heikossa tilassa. Ja jotta säästyisin sinun kysymyksiltä, niin vaatteesi olivat märät ja ajattelin sinun lupaasi kysymättä kuviattaa ne. Vaatteesi ovat takan edessä, mutta sinun kannattaisi levätä.. yötä on vielä pitkälti.." Jos jokin olisi katsonut Marein suuntaan, olisi hän nähnyt miehen hymyilevän hieman.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 25, 2007 21:48:37 GMT 3
Adaira tunsi makaavansa jollain pehmeällä alustalla, liian pehmeällä ollakseen maata, mutta liian kovalla ollakseen tavallinen patja. Missä.. olen..? Tyttö ajatteli raukeana, ja liikahti hieman avaten samalla silmänsä. Mies nähtävästi huomasi hänen olevan hereillä ja sanoi jotain, mikä sai tytön ensin hätkähtämään ja sitten jäykistymään. "..Vaatteesi olivat märät ... lupaasi kysymättä... Takan edessä.." Sanat jäivät kaikumaan tytön mieleen jättäen jälkeensä pelonsekaisen tunteen. Adaira puristi tiukasti vilttiä käsissään, ja varoi katsomasta mieheen. Mitä hän oikein ajatteli?? Riisua nyt noin vain ventovieras nainen.. Tyttö ajatteli vihaisena sulkien silmänsä. Kuinka hän oikein kuvittelee, että pystyisin nukkumaan nyt?!
Adaira nousi hitaasti istumaan, kietoen vilttiä tiukemmin ympärilleen. He olivat jonkinlaisessa asumuksessa. Tyttö katseli ympärilleen mahdollisimman huomaamattomasti, kietoen kätensä varovaisesti polviensa ympärille. Häneen ei koskenut enää niin paljoa kuin ennen, mutta riittävästi saadakseen tytön liikkumaan vähän, ja silloinkin varovaisesti. Adaira oli edelleen hieman järkyttynyt ja levoton. Katse harhaili ympäri asumusta, tutkien, tarkkaillen. "Kiitos" Hän sanoi lopulta, pitkän ajan kuluttua. Laskien samalla päänsä käsiensä päälle, pitäen silmänsä kuitenkin miehessä. Tyttö ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi suhtautua häneen tai koko juttuun, joten päätti olla vain hiljaa ja ajatella. Yrittää selvittää kuka on ja mistä tulee, antaen vihansa haihtua hiljakseen pois.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 25, 2007 23:28:42 GMT 3
((Eli D'allanin luvalla jatkamme tätä peliä tässä kaksistamme kunnes D'allan pystyy hänen mielestään tulla takaisin kuvioon.))
Marei ei tuntunut alkuun kiinnitävän tyttöön minkäänlaista huomiota, kunnes havahtuen kuin unestaan hän huomasi toisen nousseen istumaan. "Minähän sanoin että sinun pitäisi levätä vielä, sillä et ole siinä kunnossa että voisit vain lähteä kävelemään." mies sähähti, ehkä hieman turhankin vihaisella äänensävyllä. Hän tiesi kyllä että oli mennyt liian pitkälle, tyttöhän oli tuiki tuntematon eikä hänellä ollut minkään näköistä valtaa häneen, mutta silti ei Marei suostunut pyytämään anteeksi, tyytyi vain tuijottamaan toista verenpunaisillä silmillään, kuin yrittäen pelkällä katseella hänet saamaan tottelemaan. "Jos epäilet että olisin sinuun koskenut, niin en ole. Otin vain päälimmäiset märät vaatteesi pois, sillä olisit saanut kuolemantaudin jos niitä olisit pitänyt päälläsi." mies lausahti nähden tytön vihaisen ilmeen.
Marei nousi nopeasti ylös tuolistaan kadoten toiseen pienempään huoneeseen talon sivustalla, jättäen tytön hetkeksi yksinään. Palatessaan mies kantoi pientä höyryävää kulhoa mukanaan, laskien sen siten lähelle makaavaa tyttöä. "Tein omat päätelmäni siitä että olisit nälkäinen kun heräisit, joten valmistin ruokaa enemmän kuin tarpeeksi." Marei sanoi palaten takaisin istumaan tuoliinsa. Mies todella oli valmistanut suuren määrän ruokaa, sillä ei hän tiennyt kuinka paljon ihmiset todella söivät. Hän itse taas piti enemmän siitä että sai metsästää ruokansa ja syödä tuoreena, mutta sitä ei hän kertonut tytöllä vaan tyytyi katselemaan mitä toinen aikoisi keiton kanssa.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 25, 2007 23:56:55 GMT 3
Adaira pysyi hiljaa, katsoen vain silmät totisina miestä, välittämättä tämän vihaisesta äänensävystä. Seuraten katseellaan, kun tämä hävisi jonnekin sivuhuoneeseen hetkeksi. Kyllä hänen periaatteessa oli nälkä, mutta jotenkin hänen ei tehnyt mieli miehen tarjoamaa keittoa ollenkaan. Kohteliaisuudesta tyttö kuitenkin otti höyryävän kulhon käteensä, antaen sen jäähtyä hieman ennen kuin maistoi sitä hieman. Pakkohan minun jotain on syödä, en halua olla riesana täällä kovin kauaa.. Adaira ajatteli, ja huomasi keiton olevan ihan hyvää, ja söi sitä hieman lisää. Miehen tuijotus kyllä häiritsi hieman tytön keskittymistä syömiseen. Adaira lopetti syömisen, ja laski kulhon kädestään.
Tyttö katseli keiton pyörteitä hetken, ja nosti sitten katseensa takaisin ylös, huomaten vain miehen katsovan häntä edelleen. Adaira vastasi tuijotukseen omalla, jäätävämmällä katseellaan. Mikä minussa nyt noin..? Hän ajatteli. Tyttö työnsi kulhon kauemmaksi, pois patjalta. Häntä ei oikeastaan huvittanut syödä enää.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 26, 2007 0:16:35 GMT 3
Marei ei voinut piilottaa näkyvää huvittunutta ilmettään, hänen seuratessa tytön syömistä. Olihan hän nähnyt aikaisemminkin ihmisten syövän, mutta siitä oli satoja vuosia kun hän todella oli törmännyt yhteen. "Onko keitossa jotakin vikaa, vai olinko väärässä sen suhteen että sinulla olisi nälkä?" mies lausahti yllättävän nopeasti, nähdessään toisen laskevan kulhon maahan vierelleen. "Luulin että osasin valmistaa ruokaa, mutta nähtävästi olin väärässä." Marei jatkoi ja nauroi itsekseen, katsellen yhä tyttöä samalla. Viimein mies luopui toisen katselemisesta, ja nousi jälleen ylös suunnaten askeleensa takkaa kohti, ja ryhtyi kohentamaan tulta. "Jos olisi silti sinä..." hän aloitti mutta lopetti nopeaan, pitäen pidemmän tauon ennen kuin jatkoi: "Tietenkään en ole, enkä tiedä miten käyttäytyisin jos olisi sinä, mutta en halua että tapatat itsesi olemalla tyhmä." Kohennettuaan tulta, ja lisättyään puita mies jäi nojaamaan läheistä seinää vasten tuijottaen lattiaa.
"En tiedä mitä oikein aioit rantautumalla tänne. Oli pelkkää onnea että selviydyit elossa hyytävässä meressä, ottaen huomioon myös saaren hengenvaaralliset merivirrat jotka ympäröivät saarta. Ne olisivat voineet hakata ruumiisi rikki voimakkaiden aaltojen ja kalliota vasten." Marei puhui nopeaan ja hieman vihaisella sävyllä, välillä suunnaten murhaavan katseen tytölle. "Syö niin jatkan samalla." hän sähähti tytölle eikä suostunut puhumaan ennen kuin näki hänen tarttuvan kulhoon uudestaan. "En tiedä kuka olet, tai mitä teet saarella ja mitkä ovat tarkoituksesi tänne saavuttuasi, mutta seuraavalla kerralla kun löydän sinut merestä, saat myös jäädä sinne." Marei sanoi kovemmalla äänellä.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 26, 2007 0:46:56 GMT 3
Adaira katseli miestä selvästi kuunnellen vain osittain, mutta tarttui silti uudestaan kulhoon tietämättä itsekään oikein miksi. Mies oli selvästikin vihainen hänelle syystä, joka jäi epäselväksi tytöltä. "Ei ole hyvä syödä liian nopeasti pitkän paaston jälkeen" Hän sanoi hiljaa laskien katseensa maahan. Tyttöä ei huvittanut tapella asiasta sen enempää. Oli hänen oma asiansa söisikä hän vai ei. Mitä se miestä liikuttaisi. Adaira otti pienen kulauksen keittoa, ihan vain miehen mieliksi. "On tämä ihan hyvää.." Hän jatkoi kuin selitelläkseen, ettei se ollut hänen syömättömyytensä syy, pitäen samalla katseensa visusti keitossaan.
"Asia selvä, voin lähteä jos kerran niin haluat. En itsekään tiedä kuka olen, näin tiedoksi vain." Adaira sanoi miehen lopetettua, ei enää hiljaisella äänellä, terävällä pikemminkin, ja huokasi hiljaa itsekseen. "Anteeksi jos vaivasin kovin. Saisinko nyt vaatteeni?" Tyttö jatkoi hieman närkästyneenä ja katsoi samalla pitkään miestä piilottaen tunteensa melkein kokonaan. Sitten jos vielä pääsisin ylös tästä.. Adaira ajatteli katsoen samalla toisiko mies hänelle vaatteita, vai sanoisiko niiden olevan vielä märkiä, tai keksien jonkin toisen syyn, pienen hymyn livahtaessa varkain hänen huulilleen. Tyttö peitti hymynsä nopeasti. Pysy rauhallisena.. Hän hoki hiljaa mielessään.Itseasiassa hän ei halunnut lähteä ulos kylmään, mutta ei hän oikein sisällekään voinut nähtävästi jäädä. Adaira huoksi syvään ja antoi itsensä valahtaa patjalle. Mitä väliä enää? Tyttö ajatteli vetäen vilttiä toisella kädellään tiukemmin ympärilleen.
|
|