|
Post by lonelywolf on Jan 7, 2008 16:07:56 GMT 3
”Me emme ole tehneet yhteistyötä yksisarvisten kanssa sitten meidän lajien sodan, jonka te aloititte!” Marei jylisi yksisarviselle. ”Te jätitte meidän tänne kuolemaan, kun itse pakenitte meren yli. Pakenitte kun olisimme teitä täällä eniten tarvinneet!” vampyyri jatkoi, ja pysytteli visusti etäämmältä tosiesta, sillä tiesi hyvin, että yksisarvisten sarvi, oli hyvin terävä sekä tappava ase oikein käytettynä. Marein viha ei tuntunut millään vähenevän, vaan pikemminkin mitä enemmän aikaa kului, sitä kireämmäksi ilmapiiri tuntui nousevan. Vanha viha oli noussut pintaan. Siitä oli kulunut monia satoja vuosia kun viimeksi yksisarvisia oli ollut saarella, mutta silti miehen viha oli vain aikojen myötä kasvanut sisällä, sillä hän tiesi että jonain päivänä he tulisivat takaisin, ja silloin hän saisi kostonsa kaikkien hänen kaltaisensa puolesta.
”Sinä sanot että tulit hakemaan tänne jotain kasveja, mutta minä epäilen sinua. Te valon olennot olette aina olleet piikki lihassamme, piikki minkä me olemme aina halunneet saada pois.” Marei lausahti, tällä kertaa paljon kesyemmällä äänellä. ”Nimeni on Marei. Olen tämän saaren viimeinen lajiani, sillä ajan myötä ovat sukulaiseni vain kadonneet täältä, sillä me elimme aikoinaan symbioosissa, teidän valonne piti myös meidät hengissä, mutta sitten te lähditte, ja valo muuttui pimeydeksi, ja me kuihduimme ajan myötä.” vampyyri yhtäkkiä vaihtoi totaalisesti aihetta, kuin äskeisestä vihanpidosta ei olisi ollutkaan enään minkäänlaista tietoa miehen päänsisällä.
”Ajan myötä kumminkin opin, että voin selviytyä ilmankin valoa, varjon avulla ja saada siitä uuden elämän voimani, mutta tietenkin kaikella on hintansa, joko minun henkeni, tai muiden minun puolesta. Joten tietenkin olen valmiina tappamaan selviytyäkseni itse hengissä.” Marei sanoi hiljaa, mutta silti tarpeeksi kuuluvasti, ottaen muutaman harppauksen lähemmäksi yksisarvista, ollen silti varovainen liikkeissään, sillä hän ei edelleen luottanut toiseen niin paljoa, että olisi tyhmänä vaarantanut oman henkensä jonkun tuntemattoman vuoksi.
|
|
|
Post by dallan on Jan 8, 2008 10:45:32 GMT 3
Yksisarvinen höristi hieman korviaan aivan kuin ei olisi varma, että kuuliko oikein. Hänen oli vaikea uskoa kuulemaansa, pienen hetken, kunnes muisti sen historianluennon, mikä tuntui kuvaavan menneiden aikojen olleen täynnä sotia. Se oli ihmiskunnan tarinoita, mutta vaikutti, etteivät lajit olleet niin erilaisia, ettei heillä olisi ollut samankaltaisia taipumuksia tunteisiin, jotka johtavat keskinäiseen vihanpitoon ja harmin tuottamiseen toiselle. Oli D'allankin ollut vihainen joskus, jopa niin vihainen, että olisi toivonut, ettei toista olentoa olisi ollut olemassakaan, mutta ei hän muistanut tappaneensa kuin vain muista syistä. Niitä syitä luonnehti toisenlainen pakonomaisuus kuten itsensä puolustaminen, onnettomuudet ja muu ei sellainen, jonka olisi voinut helpostikaan jättää tekemättä.
Hämmästyneisyys muuttui äkkiä pahemmaksi oloksi, D'allan todella tunsi sääliä tätä ihmistä kohtaan. Hän oli menettänyt toverinsa, suuren osan itsestään ja oli joutunut kärsimään valtavasti. Se oli jotain, mitä ei soisi tapahtuvan kenellekään. Ei yksisarvinen tahtonut yrittää sellaisia kohtaloita jakaa ja hiljaa mielessään toivoi joskus, että mahdollisimman harvan tarvitsisi kärsiä jos sitä tietä ei omasta halustaan valinnut. Eläimen oli vaikea hyväksyä sitä, että hänen lajitoverinsa olivat aiheuttaneet jotain tällaista, vaikka ei hän heitä vielä olisi valmis jyrkästi tuomitsemaankaan, kun tiesi asiasta, ja ennen kaikkea heidän päätökseensä relevantisti vaikuttaneista tekijöistä kovin vähän. Ei D'allan tiennyt, että oliko heidän pakko tehdä niin, oliko jokin lietsonut heidän vihaasta niin, että he olivat siihen ryhtyneet vai mitä historiassa oli tapahtunut. Ehkä asiat selviäisivät. Arvokkainta olisi nyt, jos tämä kohtaaminen ei kasvaisi väkivaltaisuuksien mittoihin, sillä D'allanilla itsellään ei ainakaan ollut mitään tätä kaksijalkaista olentoa vastaan, vaikka hän saikin kuunnella voimakkaita sanoja hänen suustaan. Yksisarvinen olisi voinut suuttua pahanpäiväisesti ja siitä ei yleensä hyvää seurannut, kun kyseessä oli varsin herkkä olento. Nyt hänellä oli kuitenkin tavallaan rotunsa maine puolustettavaan, tosin olihan niin liki aina, sillä monille valkoinen oli ainoa yksisarvinen, jonka he koskaan elämässään kohtasivat, mutta tällä kertaa se merkitsi enemmän, että hän kuului juuri tähän lajiin. Lisäksi uros oli aidosti pahoillaan siitä, mitä toiselle oli tapahtunut ja tavallaan ymmärsi hänen ärtymyksensä. Se auttoi sulattelemaan noita sanoja, joista olisi muuten ollut helppo loukkaantua kipeästi.
"Olen pahoillani lajitovereideni tekojen puolesta." yksisarvinen vastasi nöyrästi. "En tunne heidän hyvien aikojen rooliaan täällä, mutta jos vain jotenkin kykenisin olemaan teill e avuksi, niin yrittäisin sitä mielelläni." Eläin ei maininnut mitään omista tavoitteistaan. Olisi liikaa tässä vaiheessa edes pyytää luottamusta saati sitten odottaa saavansa sitä. Hän oli esittänyt alkuperäiset päämääränsä totuudenmukaisesti ja nyt oli vain toisen valinnasta kiinni päättikö hän uskoa D'allania. Lisäksi kuulostaisi keinotekoiselta alkaa perustella lisää omien sanojensa uskottavuutta, sillä ei tässä oikeudessa oltu, joten moinen käytös saattaisi vain herättää kummastusta ja kasvattaa epäluottamusta.
Valkoinen piti niskaansa laiskemmin paikallaan. Hän lakkasi jännittämästä sitä, mikä ei oman turvallisuuden kannalta ehkä ollut positiivista, sillä niin ja vähemmän tilanteen seuraamiseen keskittymällä reaktionopeus mahdolliseen hyökkäykseen romahtaisi. Toisen rauhoituttua aika tavalla D'allan ei vain enää katsonut tarpeelliseksi varautua väkivaltaisuuksiin. Kenties se oli tavallaan luottamuksenkin osoitus, että laski omia aseitaan vähän matalammalle, vaikka ei yksisarvinen sitä niin ajatellut. Sen teki vain vanhasta tottumuksesta ikään kuin automaattisesti, vaikka sitähän sillä automatisoituneella tavallaan tarkoitti jos asiaa lähtisi pidempään miettimään.
D'allan ei ollut oikein mieluissaan siitä, mitä kaksijalkainen puhui varjoista ja elämän riistämisestä. Ei sikäli kuulostanut hyvältä, että toinen puhui ensin tappamisesta ja heti sen jälkeen tuli lähemmäs, mutta uros päätti olla tärisemättä. Hän yritti olla mahdollisimman rennon näköinen, vaikka oma olo oli itsevarmuudesta kaukana.
D'allankin tiesi, mitä oli olla yksin mielensä kanssa pitkiä aikoja vailla tovereita ja elää karua, korutonta elämää. Sitä hiljaiseloa hermojensa kanssa, kun kaikki ympärillä oleva oli jo koettu. D'allanin ei ollut tarvinnut ruokakulhoaan kerjätä tai riistää sitä joltakulta toiselta. Sitä tiesi, että jokin on pielessä, kun nukkuminen on parasta aikaa elämässä.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jan 29, 2008 15:07:12 GMT 3
Marei uskalsi jälleen ottaa muutaman askeleen lähemmäksi yksisarvista, mutta ei ottanut turhia riskejä siitä, että liian paljon laski puolustustaan. ”Aikoinaan tällä saarella asui lauma yksisarvisia, kuten myös meitä varjokansaa, jotka aikoinaan tunnettiin valonlapsina myös. Mutta ajan saatossa pimeys hiipi meidän keskelle, ja myrkytti toisiamme vastaan.” vampyyri lausahti hiljaa, katsoen toista punaisilla silmillään. ”Yksisarviset, jotka elämänsä asuvat auringon alla, sekä valossa tunsivat tuon pimeyden, ja aistivat tulevan tuhon, ja siten jättivät tämän saaren ja sopimuksen jonka he tekivät meidän kanssa, ja jättivät meidän kuolemaan tuon pimeyden keskelle.” mies jatkoi uhmakkaammalla äänenpainolla.
”Mutta kuoleman sijaan pystyin tekemään sopimuksen sen pimeyden kanssa, ja aloin palvelemaan häntä, ja säästyin, mutta maksu siitä oli maksettava.. elettävä pimeydessä lopun elämääni, näkemättä valoa tai koskematta sitä.” Marei sähähti, paljastaen terävät kulmahampaansa yksisarviselle. ”Sopimus jonka piti suojella meitä molempia rikkoutui, kun yksisarviset laukkasivat turvaan tältä saarelta, ennen kuin meri nieli mantereen kulkuväylät, ja tuhosi yhteyden muuhun maailmaan, ja varjokansa kutistui miltein olemattomiin.” vampyyri jatkoi vihaisesti, ja otti jälleen uhkaavasti muutaman askeleen lähemmäksi toista.
”Mutta nyt te olette tulleet takaisin, kuin maksaaksenne velkanne meitä kohtaan, mutta se on jo liian myöhäistä ja minä ainoana jäljellä tällä saarella!” Marei jylisi. ”Ehkä minä viimein voin saada minun kostoni, jota olen vuosisatoja odottanut. Sen koston, josta syystä minun sukuni valo sammui ja siirtyi valosta pimeyteen, ja katosi synkkiin maailman kolkkiin, eikä heitä koskaan näkynyt uudestaan.” mies jatkoi, ja pysähtyi muutaman askeleen päästä yksisarvisesta, tuijottaen toista vain.
|
|
|
Post by dallan on Jan 29, 2008 16:49:48 GMT 3
Dallan laski päätään vähän kuunnellessaan varoen kuitenkin, ettei sohaisisi sarvellaan mitään ilmaa kiinteämpää. Hän oli todella pettynyt ja surullinen ja syystäkin. Vieläpä hyvin monesta sellaisesta. Niissä tarinoissa, joita yksisarvinen oli itse kuullut ja kuvitellut ei kerrottu tällaisista yksisarvisten teoista ja valinnoista. Jokainen uusi sana uutena informaation palasena oli lisäsytykettä sille tunteen palolle, mutta toki myös informaatiota jatkon varalle, että osaisi tulevaisuudessa elää sitä vertaa tietoisempana maailmasta ja sen raadollisuudesta myös siinä, mitä itse oli. Tai ehkä olisi parempi ilmaista se niinä asioina, mitä ei enää kaiken tämän kuulemansa jälkeen voinut kuvitellakaan olevansa.
Mitäs tässä sitten polttavan auringon valokeilassa seisoessa elävänä muistona ja todisteena sopimusrikkeellä ja petoksella aikaansaadusta itsekkäistä motiiveista juontaneesta massamurhasta ja ikuisesta piinasta? Kaikki ne aiheutetut arvet eivät edes mahtuisi yhden eläimen kehoon eikä siitä olisi tuntemaan kaikkea aikaansaamaansa kipua, vaikka se heitettäisiin kaikkine aiheuttamine arpineen syvälle kirvelevän meriveden paineen puristeeseen. Niin mitäs tässä tosiaan, kun se oli aika lailla ei mitään. Murheet eivät tässä auttaisi. Ne olivat vain yhden tämän hetken olennon reaktion osa siihen, mitä oli tähän asti ollut ja mikä olisi aina oleva historiaa. Sekin pelotti, että aika ei antaisi yhtäkään virhettä anteeksi vaan ei se yrittämättömyyttäkään lempeällä kädellä kohdellut. Siitä pitivät pitkälti huolen nämä "rakkaat" lajitoverit. Tosin olihan se todella itsekästä ajatella, että omat elämäntavat ja arvot olivat ne, jotka kaikkien muidenkin pitäisi jakaa, mutta osa arvoista tuntui niin voimakkailta, ja niin oikeilta tai vääriltä, ettei niistä tahtonut tinkiä ja sitä koki oikeutetuksi vaatia niitä tai olla hyväksymättä tietynlaisia tekoja. Oli se kai oikein olla vihoissaan näin voimakkaista rikkeistä, mistä tässä oli kyse jos tahdottiin yleensäkään oikeuttamisesta puhua.
Sanat loppuivat ajallaan ja yksisarvinen kunnioitti niitä hetken hiljaisuudella omistamalla kaiken kapasiteettinsa niiden tuntemiseen ja ajattelemiseen. Eläin koki kuinka ne sekoittivat mielen ja alistivat kantajansa kyvyttömäksi edes liikuttaa jäseniään saati sitten että niitä olisi voinut selvittää niin, että olisi saattanut rakentaa jotain niiden arvoista ilmaistavaa, oli ilmaisukeinona sitten teot tai sanat. Mitä sitä luonnollisella kauneudellakaan tai ovelilla ilmaisuilla, kun nekin tuntuivat kuin villiruusun terälehdiltä verisuonten punan esiin repivine lehtien alle kätkettyine piikkeineen.
Vain fyysisistä syistä uros ei itkenyt, sillä hänellä ei ollut biologista taipumusta siihen. Se seisoi vain niska velttona jalat suorana. Tovin ja toisenkin. Ei sillä niin väliä, että mitä sekin hämärä sana tarkoitti, kun ei se tieto maailmaa juuri muuttanut. Typerintä olisi viilata pilkkua, kun sanat olivat kuoleman teräviä ilmankin.
"Kiitän" yksisarvinen aloitti hetken päästä saaden suustaan aluksi vain tuon yhden murheen nuotittaman sanan. Eläin nielaisi ennen kuin jatkoi eteenpäin. "että selvensitte." "Olin.., tai olen kasvanut kuvittelemaan lajistani aivan muuta, mutta tämän informaation valossa... voin ainakin itse yrittää elää astetta paremmin." Yksisarvinen puhui pätkittäin. Ei hän osannut sen paremmin. Niin heikko oli ruumis, vaikka se lukisi tuhat kirjaa, että teki mieli heittää se romukoppaan. Vaan älä itse kulta pieni, ostetaan sinulle uusi. Ehkä jossain sateenkaarihaavemaailmassa...
"enkä erehdy suhtautumaan itseeni tai kaltaisiini ennakkoluulottomasti tai puolustamaan ainuttakaan omistani rotuyleistysten valossa... Omasta puolestaanhan sitä vain saattoi tehdä parhaansa."
Yksisarvinen olisi ehkä pyytänyt toista antamaan anteeksi, ellei olisi tiennyt moisen turhuudesta. Olivat elinhetket edes jonkin arvoisia ja niitä ei sopinut pilkata.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jan 30, 2008 11:29:26 GMT 3
Marei vihasi tuota valon olentoa, mutta samalla hän tunsi kaipautta takaisin siihen puhtauteen missä hän vuosisatoja sitten oli asustanut, mutta hän myös tiesi että paluuta ei olisi, sillä hänen sielunsa oli jo menetetty pimeydelle ja hänet syövytetty sisältäpäin. ”Nähtävästi me varjokansa, sekä te valonkansa emme sovi yhteen, sillä siitä vain tulisi uusi sota välillemme.” vampyyri sanoi yhtäkkiä.
”Sanoit etsiväsi jotain yrttejä tai jotain tältä saarelta, etkö vain? Minä autan sinua jotta ne löydät, ja pääset lähtemään omille teillesi mahdollisimman pian, ja näin vältämme yhteenotot.” Marei jatkoi, ja käveli jälleen lähemmäksi yksisarvista.
Päästyään tarpeeksi lähelle, vampyyri kohotti kättään kuin silittääkseen yksisarvista, mutta vetikin äkisti kätensä pois, ja kavahti taaemmaksi. Tuo valo poltti häntä, se puhtaus syövytti häntä samalla tavalla kun pimeys oli häntä syövyttänyt aikoinaan.
Äkisti Marei hypähti taaksepäin, ja jäi tuijottamaan toista kauempaa. ”Siis kerro mitä olet vailla, niin minä teen parhaani jotta sinua voin auttaa siinä asiassa.” mies lausahti, ja tuli muutaman askeleen lähemmäksi uudelleen, mutta ei kertaakaan enään koettanut tulla lähemmäksi, sillä hän pelkäsi yksisarvista, ja sitä valoa mitä hän kantoi sisällänsä.
|
|
|
Post by dallan on May 14, 2009 1:28:12 GMT 3
((Reilun vuoden kypsynyt vuoro. Kuin halpaa viiniä siis. Jos tämä peli tästä taas lähtisi liikkeelle.))
Yksisarvisen mieli ei aivan hetkeen seljennyt kuulemistaan uutisista. Eläin ei enää oikein tiennyt mitä sanoa tai oikeastaan tarkemmin sanottuna miten kertoa vielä lisää huonoja uutisia tähän jo jo valmiiksi kireään tilanteeseen. Ei sen ajatuksen työstämisestäkään oikein tuntunut tulevan mitään. Yksisarvinen ei olisi juuri nyt jaksanut puhua tai ajatella velvollisuuksia ja jatkoa ollenkaan vaan olisi vain halunnut jonkin aikaa käsitellä kuulemaansa. Vampyyrille asia varmaan oli edes jonkin verran selvempi, kun hänellä oli ollut paljolti aikaa sopeutua elämään sen tosiseikan kanssa, mutta yksisarvinen joutui vielä elämään ne ensijärkytyksen hetket, kun sai asiasta ensi kertaa tietää.
Oman rauhan toivominen tähän hetkeen oli kuitenkin varsin omakohtaisista lähtökohdista lähtevä toive. Jonkun mielelle helpomman asian kohdalla koko ajatus olisi tässä tilanteessa olisi ansainnut tulla välittömästi poissuljetuksi. Oli nimittäin hyvin epäkohteliasta viivyttää asioita vielä entisestään, kun vampyyri toivoi asioiden pois hoitamista mahdollisimman nopeasti, että yksisarvisesta saaren epämiellyttävänä vieraana sitä myöten sitten päästäisiin eroon. Mielellään uros olisikin toiminut tämän toiveen mukaisesti, mutta järkytyksen sekoittamalla mielellä ei vain tahtonut keksiä mitään järkevää toimintamallia, millä sitten pyrkiä saavuttamaan tämä edellä mainittu tavoite.
"Anteeksi" yksisarvinen vain totesi tunnetilamyrskystään, minkä eläimen eleistä saattoi kyllä helposti päätellä.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 14, 2009 14:55:20 GMT 3
((Ja näin vuoden jälkeen kypsynyt halpa viini onkin muuttunut todella harvinaiseksi ja maukkaaksi viiniksi, ainakin näin pitäisi olla, mutta katsotaan onko se näin. Kiitos kun jaksoit odottaa minua ja tukea minua kun sitä tarvitsin.))
Mies oli kuin patsas yksisarvisen edessä, katsoen kuinka toinen vain kärsi sisällänsä kuulemiensi uutisten edessä. "Anteeksi pyydettävää ei sinulla ole. Kyllä olet yksisarvinen, kuten aikaisemmatkin tällä saarella, mutta samalla et kuulu heidän joukkoon." Marei lausui kylmästi, ja tuntui katselevan tuskaisin silmin yksisarvista. "En tiedä miten tai mistä tänne tulit, mutta sen tiedän että näytät tarvitsevan apua, ja jos minun avustani on hyötyä, niin otathan sen vastaan?" vampyyri sanoi yhtäkkiä kuin toisen persoonan valtaanottamana. "Me aikoinaan kuuluimme yhteen, meidän rotumme, ja sitä liittoa aion myös kunnioittaa." mies jatkoi, ja laski katseensa maahan.
"Olen asunut tässä saarella jo kauan.. kauemminkin kuin olisin itse halunnut, mutta paeta en voi, sillä tekemääni sopimusta ei voi rikkoa, ja itse sen valitsin, säästyen kuolemalta. Pelkäämällä tein raukkamaisen päätöksen jäädä ikuisiksi ajoiksi varjoon, ja nyt maksan velkaani. Mutta tule, minulla on asunto luolastossa ei kaukana täältä, en ole kuullut vielä sinun tarinaasi, joka varmasti on aterian ja yösijan arvoinen, sillä aurinko on nousemassa, enkä minä voi jäädä pidemmäksi aikaa." Marei lausahti, ja viittoi yksisarvista seuraamaan. "Kenties löydämme yrttisi, en osaa sanoa, mutta nyt tule ja kiirehdi jos haluat apuani." vampyyri jatkoi ja lähti juoksuun.
((Nuin tällaisella nyt sitten aloitan taas pitkästä aikaa, toivottavasti kelpaa.))
|
|
|
Post by dallan on Jun 22, 2009 2:03:20 GMT 3
Lohduttavat sanat helpottivat vähän. Dallan ei silti tiennyt oikein mitä vastata niihin. Yksisarvinen ei osannut ennustaa vampyyrin reaktioita liki ollenkaan, joten koko aihe tuntui tulenaralta kommentoida yhtään mitään. Hän oli kyllä pahoillaan toisen puolesta eikä halunnut satuttaa, mutta jokin yksinkertainen vastaus kuten sanallinen osanotto ääneen kaikkien näiden tapahtumaan liittyneiden vuosien jälkeen oli lopulta melko turhaa. Ei sillä kylläkään, että yksinkertainen vastaus itsessään oli jotenkin huono. Se oli turvallinen tapa viestittää asia ja usein toinen ymmärsi kyllä siitäkin, miten tosissaan toinen saattoi olla, vaikkei hän sen kummempia sanakoukeroita osannutkaan loihtia. Sanakoukeroissa piili lisäksi aina oma vaaransa. Aivan kuten yleensä tässäkin tilanteessa yksisarvinen ei vain voinut ajatella itseään Marein asemassa. Noin voimakkaita tunteita oli mahdotonta kuvitella miettiäkseen, mitä tahtoisi sillä hetkellä kuulla tai kokea. Useimmat voimakkaat tunteet nimittäin olivat väistämättä todella kaukaisia siitä, miten itse saattoi kokea maailman juuri sillä hetkellä, joten niiden lähestyminen tuntui kuin olisi kysynyt itseltään kysymyksiä kuten "mitä tekisit jos puut muuttuisivat yhtäkkiä punaiseksi ja alkaisivat laulaa". Sellaiseen kysymykseen oli helppo arvata jotakin vastausta, mutta aivan hyvin se vastaus voisi olla aivan väärin. Voimakkaiden tunteiden tapauksessa tunteiden kuuluessa vielä jollekin toiselle asia mutkistui entisestään, sillä jokainen reagoi niihin niin yksilöllisesti. Kokemusten vertaaminen vaikka surua käsiteltäessä paljasti usein paljon samankaltaisuuksia ja saattoi helpottaa, kun asiasta kykeni puhumaan jonkun kanssa, joka vieläpä oman menneisyytensä kautta todella tunsi, mistä on kyse. Myös silloin oli silti syytä olla varovainen kertomasta kaikkia asioita sitä enemmän, mitä enemmän oli kuuntelijan roolissa, sillä kokemuksista kertominen kohdissa, joissa ne erosivat jyrkästi, ei välttämättä ollut ainakaan hyväksi.
Yksisarvinen valitsi sen turvallisimman vaihtoehdon ja valitsi kuunnella hiljaa sitä tarinaa, mitä vampyyrilla oli kerrottavanaan. Eläimestä näki kyllä, että hän keskittyi ja painoi mieleensä joka sanan. Lähdön ajan tullessa uros vastasi kutsuun lähtemällä saman tien liikkeelle. "Kiitos" yksisarvinen vastasi. "Olen varma, että tämän saaren tuntevana siitä olisi suuri apu."
|
|