|
Post by lonelywolf on Jun 26, 2007 1:00:43 GMT 3
Marei hiljeni kuin ruoskaniskusta aistiessaan kireän ilmapiirin heidän ympärillään, ja kuullessaan kipakan vastauksen tytön huulilta. Ei kyllä mennyt niin kuin olin ajatellut.. mies ajatteli hiljaa, katsellen välillä lattiaa kun taas välillä tyttöä. "En tarkoittanut.." hän aloitti hiljaa, ja yskähti selvittäen kurkkuaan ennen jatkamista: "En tarkoittanut sitä niin." Hän sanoi uudestaan hieman kuuluvammalla äänellä nauliten toisen katseensa alle. "Ja mitä vaatteisiin tulee, niin en päästä sinua ulos täältä ennen kuin alat voimaan paremmin, ja kunnes vaatteesi kuivuvat." Marei sanoi lopulta, alkaen taas kovalla tohinalla kohentaa tulta, mikä varmasti näytti hullunkuriselta, sillä juuri äsken oli mies tehnyt aivan samaa. "Voit jäädä kunnes paranet, tai pidemmäksikin aikaa sen jälkeen jos niin haluat. En voi sinua kuitenkaan estää jos haluat lähteä, joten päätöksesi on omasi." Marei jatkoi.
Mies käveli sulavasti ja nopeasti tytön viereen polvilleen, kuin ei koskaan olisi siitä lähtenytkään, ja painoi hellästi mutta voimalla hänet takaisin lepäämään, tutkien samalla tytön haavoja mitä hän oli saanut merellä. "Näyttää siltä että olisit selvinnyt ilman suurempi haavoja, mutta nämä silti täytyvät hoitaa ellet halua että ne tulehtuvat." Marei sanoi hiljaa, mutta silti kuuluvasti. Hän kurotti pyödällensä takanaan, vetäen mukanansa takaisin erillaisia yrttejä sekä pienehkön kulhon. Sanaakaan sanomatta mies musersi eri hajuisia ja kokoisia kasveja kulhoon, ojentautuen takaisin pyödälle, ja kaataen jotain tuoksuvaa nestettä kasvien joukkoon. Hetken pyöriteltyään kasveja nesteessä Marei käänsi katseensa tytön haavoihin. "Tämä tulee sattumaan hiukan, mutta haavojen polttaminen vielä enemmän." ja niin sanoen mies levitti äkisti jonkin näköistä tahnaa tytön haavoille välittämättä siitä, että tyttö alkoi kiemurtelemaan hänen kätensä alla.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 26, 2007 1:37:51 GMT 3
Adaira katsoi pois miehestä, maahan. Eikä välittänut laittaa kovin paljoa vastaankaan kun tämä tuli painamaan hänet maahan. "Voin ihan hyvin.." Tyttö sanoi hiljaa vältellen. "Voitko nyt mennä..?" Hän jatkoi kysymällä ja käänsi katseensa tähän yrittäen samalla vääntäytyä pois, ei kivusta, hän ei vain halunnut miehen koskevan häneen. Ei autavan. Hän halusi pois. "Voitko lopettaa.." Tyttö sanoi ahdistuneella äänellä. Adaira yritti vääntäytyä pois, kiemurrella, mitä vain, kunhan vain pääsisi pois. Tyttö oli väsynyt, mutta jostain hän sai voimia yrittää päästä ylös, uhmata. En minä nyt niin haavoilla ole, että pitäisi hoitaa.. hän ajatteli
Adaira katsoi miestä, tämä ei näyttänyt välittävän vastaväitteistä. Tyttö tuhahti ja käänsi katseensa pois, päättäen luovuttaa ajatellen. Samahan se mitä tapahtuisi. Lopettaen kiemurtelemisen tyttö sulki silmänsä ja käänsi päänsä pois. Äkillinen jaksamisen tunne oli poissa, tyttö halusi nyt vain päästä pois, vapaaksi. Hän ei jaksanut enää. Tyttö antoi itsensä vaipua johonkin unen ja hereillä olon rajamaille, antaen itsensä viimein levätä.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 26, 2007 16:23:10 GMT 3
Saatuaan viimesteltyä tytön haavat, Marei nousi ja levitti viltin paremmin hänen yllensä palaten itse takaisin tuoliin istumaan. Tyttö näytti nukkuvan, mutta silti mies aisti jotain muuta ilmassa. "Sinuna minä nukkuisin ja keräisin voimani takaisin.. kun olet kunnossa voit lähteä." hän sanoi hiljaa, ja nousi ylös ottaen kulhon tytön vierestä, täyttäen sen sivuhuoneessa uudelleen ja jätti sen samaan paikkaa takaisin. "Nuku vielä kun voit.." Marei jatkoi vielä hiljemmalla äänellä, nousten ylös tuolistaan ja avasi oven siirtyen mahdollisimman äänettömästi ulos sulkien oven takanaan. Mies ei kumminkaan pistänyt ovea säppiin, sillä jos tyttö halusi lähteä hän pystyi sen tekemään, ei hän toista komentanut. Hetken aikaa katsottuaan taaksensa taloonsa, Marei katosi yön pimeyteen.
Mies käveli hiljaa luolastossa merituulien puhaltaessa hänen ympärillään, tuoden mukanaan raikkaan viileän tunteen Marein ympärille. Tällaisinä öinä hänen todella teki mieli lähteä metsästämään, ja vielä se että hänen luokseen oli monien vuosien jälkeen ilmsetynyt ihminen oli saanut hänen janonsa todella tulemaan pintaan. Kuu paistoi yllättävän kirkkaana tummalla yötaivaalla miehen astuessa kallion sisästä aukealle maastolle. "Mikä sopiva kuu metsästykseen." Marei sähähti itsekseen, naksutellen hampaitaan lepakon tavoin, ennen kuin katosi paikaltaan virnistäen ilkikurisesti.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 27, 2007 18:59:19 GMT 3
Adairan herätessä hän ei tiennyt kuinka kauan oikein oli nukkunut, mutta takassa loimunnut tuli oli jo melkein sammunut ja talossa oli hämärää, punaisten kekäleiden hehkuessa omaa lempeää valoaan. Tyttö nousi, kuntoaan tunnustellen, hitaasti istumaan hakien katseellaan miestä, joka ei nähtävästi ollut paikalla. Tyytyen tähän tulokseen, tyttö etsi katseellaan vaatteitaan, nousten horjuvasti seisomaan viltti ympärillään. Adaira käveli, toisella kädellä seinästä ja muista talon huonekaluista tukea pitäen, takan luokse, löytäen vaatteensa kuivumasta sen vierestä. Tyttö lisäsi varovaisesti muutaman puun takkaan, jääden tuijottamaan kuinka liekit nuolivat ahnaasti lisättyjä puita, rentoutuen hetkeksi, kunnes muisti säpsähtäen missä oli. Adaira kiersi katseellaan ympäri huonetta, etsien, löytämättä mitään. Tyttö nosti vaatteet syliinsä pukien ne, huomattuaan vaatteet kuiviksi, pikaisesti päälleen. Kuin luullen jonkun tarkkailevan häntä varjoista, istuen tämän jälkeen takaisin takan edessä olevalle tuolille.
Vaatteet, jotka hänellä oli ollut laivalla, olivat nyt kuluneet repaleisiksi, ja tuoksahtivat suolalle, merelle. Hän oli tuntemattomalla saarella, erikoisen miehen seurassa, tämän kodissa tällä hetkellä, muistamatta mitään, mitä ennen laivatapaturmaa oli sattunut, edes nimeään. Adaira huokasi. "Mitä tästä vielä kehittyisi..." Ja lisäsi takkaan vielä yhden puun, antaen katseensa jäädä liekkeihin, seuraamaan niiden iloista liikehdintää, tuhoavaa liikehdintää. Hän saisi olla hetken rauhassa, hämärässä, yksin kenenkään häiritsemättä, yksin. Miten ihanalta ajatus kuulosti. Adaira tieso samalla ettei sitä kestäisi kauaa, mies tulisi kuitenkin jossain vaiheessa takaisin kotiin, mutta ei antanut tämän tiedon häiritä itseään. Hän oli kunnossa, vaikkakin vain fyysisesti, hengissä, vaikka kaukana kaikesta tutustu, mutta elossa kuitenkin ja kykeneväinen liikkumaan normaalisti.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 27, 2007 20:05:16 GMT 3
Marei juoksi aukealla antaen kaiken itsestään, hän juoksi pienen vuoristosolan läpi jäämättä miettimään kahta kertaa. Hän tiesi ettei kukaan olisi näkemässä, hänen salaisuutensa olisi turvassa. Saaren asukkaat kyllä tiesivät hänen olevan paikalla, mutta eivät koskaan vielä olleet tienneet miehen olevan vampyyri. Päästyään kauemmaksi luolastosta, ja tytöstä hänen talossaan Marei hidasti vauhtiaan pysähtyen muutaman sadan metrin päähän villeistä harmaakarhuista, jotka asuttivat sitä osaa saaresta. Heissä olisi tarpeeksi vastusta tyydyttämään janoni, ainakin toistaiseksi, kunnes saan tilaisuuden metsästää ihmisiä jälleen ja saan täydennettyä voimani. Marei ajatteli, vilkuillen välillä harmaakarhujen suuntaan vaikka hän aistikin heidän edelleen olevan paikalla. "Tein lupauksen kauan sitten kun saavuin tänne, että en hyökkää saarelaisten kimppuun joten tyttö löytää turvan heidän luotaan kun palaan viemään häntä heille." mies sanoi hiljaa.
Vaikka Marei olikin kauempana, oli jo muutama harmaakarhuista huomannut hänet - tai pikemminkin aistinut miehen tavoin. Se siinä olikin hauskaa hänen mielestään, he todella antaisivat tyydyttävän vastuksen. Viimein isoin - joka näytti olevan tuon perheen suojelija ja uros - karjaisi paljastaen hampaansa, yrittäen saada toisen luopumaan ajatuksesta, mutta Marei vain hymyili ja astui hiljalleen lähemmäksi. Otettuaan edes kahta askelta, karhu nousikin jo kahdella taka-tassullensa nousten lähemmäksi kahta ja puolta metriä pitkäksi ja hyökkäsi miestä kohti. Marei tyytyi vain virnistämään paljastaen kulmahampaansa harmaakarhun rynnistäessä kohti. Maallisen silmään tapahtuma olisi voinut näyttää hurjalta, 200 kiloa puhdasta raivoa juoksemassa päin hentoa alle kaksi metristä miestä, mutta jos joku olisi aistinut miehen tavoin, olisi hän huomannut että Marei oli pikemminkin huvittunut kuin peloissaan.
Kului sekunti, harmaakarhu oli jo lähellä. Kului toinen sekunti, ja karhu iskeytyi sellaisella voimalla päin miestä joka kaatoi molemmat maihin. Pian ilman täytti kaiken pauhinan yli kuuluva rämäkkä ilkeämielinen nauru. Marei. Mies seisoi kaatuneen harmaakarhun takana kädet ristissä rintansa korkeudella, ja tuijotti verenpunaisilla silmillään harmaakarhua nauraen samalla kolkkoa nauruaan. Se riitti, mitään sanomatta tai tekemättä miehen ilme hyytyi kuin mitään ei olisikaan tapahtunut ja iskieytyi vauhdilla kiinni karhuun vetäen eläimen niskan nurin ei-inhimillisellä voimalla, ja iski hampaansa toisen kurkkuun. Juoden vielä lämmintä verta Marei hyppäsi kuin sähköiskun saaneena pystyyn, ja repi samalla harmaakarhun kurkun auki. Hänen mielensä täytti mitä ihmeellisempi tunne, kuin hän jälleen eläisi nuoruuttansa täysin monta sataa vuotta sitten kun vielä sankaruus kukoisti. Magia.
Marein silmät laajentuivat hänen katseensa suodattaen kaiken mihin se vain ylsi, yrittäen saada selville mistä kaikesta todella oli kyse. Ensimmäistä kertaa aikoihin mies todella tunsi jälleen pelon sisimmässään. Hänen silmänsä täytti valkoinen valo joka hohti kauempaa, ja Marein oli pakko räpäyttää silmiään ettei kokonaan olisi sokeutunut äkillisessä valkeudessa. Mutta mikä oli tuo hahmo jonka ääriviivat mies pystyi huomaamaan, ja mikä oli se tunne joka täytti hänen päänsä saaden pelon nousemaan pintaan. En ole tavannut olentoa yli seitsemänsataan vuoteen joka on saanut minut voimaan pahoin tällä tavalla. Mitä enemmän katson, näyttäisi siltä että se olisi hevonen. Mutta millä hevosella on tuollaiset voimat. Marei mietti. Mies sähäti kulmahampaat irvessä, ja syöksyi läpi valkeuden rikkoen sen mielessään ja juoksi silmää nopeammin takaisin luolaansa kohti, hänen ei todellakaan tehnyt mieli jäädä ottamaan selvää kuka toinen oli. Päästyään takaisin luolaston suulle Marei käännähti nopeasti ympäri tajuessaan, että tekemällä noin olisi hän voinut johdattaa olennon suoraan tänne, ja alkoi haravoimaan seutua pikaisesti ennen kuin katosi luolan pimeyteen avaten kotinsa oven nopeasti edes tajuamatta enään että tyttö oli sisällä.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 27, 2007 21:03:31 GMT 3
Adaira hätkähti ,kuullessaan oven avautuvan äkisti, ja nosti katseensa liekeistä, tietämättä kuinka kauan niitä oli oikein katsonut.Rauhallinen hetki oli tiessään, eikä tyttö ollut kovinkaan iloinen keskeytyksestä, ja katsoi tulijaa ensin hiukan vihaisena, kunnes tunnisti tämän häntä auttaneeksi mieheksi. Tyttö ei ollut tunnistaa miestä, jotenkin tämä vaikutti erilaiselta kuin aiemmin, ainakin likaisemmalta tämä vaikutti, mutta tunsiko hän pelkoa ilmassa? Ei, ei se sitä voinut olla. Adaira ajatteli. Tuo nyt ei tunne mitään.. Tyttö katsoi miestä kysyvästi, pysyen muuten hiljaa paikallaan, mahdollisimman huomaamattomana. Mies ei näyttänyt huomaavan tyttöä laisinkaan, joten Adaira känsi katseensa takaisin liekkeihin, aikoen olla välittämättä miehestä.
Älä puhu, ellei ole pakko, tai ellei sinulta kysytä jotain.. Tyttö ajatteli rauhallisesti katsellen sivusilmällä miestä. Tämä ei tainnut vieläkään huomata tytön olemassaoloa, mutta ei se Adairaa pahemmin haitannut. Tyttö lisäsi takkaan muutaman puun lisää, edelliset olivat melkein loppuun palaneet jo. Jälleen liekit nuolivat puita iloisesti, tartuttaen iloisuuden, rauhallisuuden tyttöönkin. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan laskenut suojamuurejaan alas, miehen läsnäollessa. Adaira katsahti mieheen uudestaan, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin liekkeihin, jonkin säikäyttäessä hänet. Missä mies oli ollut ja mitä hänelle oli tapahtunut.. Adaira ajatteli ehkä hieman huolissaan, mutta miksi olla huolissaan tuntemattomasta miehestä..? hän kysyi itseltään nostaen samalla katseensa takaisin mieheen.
|
|
|
Post by dallan on Jul 13, 2007 19:35:31 GMT 3
Ei tieto ollut luulon väärti. Perinteisestihän sitä oli mallinnettu tuota mystistä tiedon sanaa siten, että piti uskoa jotain uskomusta, mikä oli sekä tosi että hyvin perusteltu. Marein salaisuus verenjanostaan ja sitä kautta omasta todellisesta lajistaan ei ollut D'allanin aisteilta aivan turvassa. Veren haju kantoi yksisarvisen sieraimiin asti ja eläin veti vielä vähän ylimääräistä ilmaa keuhkoihinsa haistaakseen paremmin. Se todella vaikutti olevan tuota samaista ainetta, mitä omistakin suonista kelpasi vuodattaa pulloon, kun tarvitsi vähän lisätienestejä. Uros haistoi karhuja, luontoa, ihmisen ja verta, mutta ei nähnyt sille tapahtumapaikalle, missä joku vuosi varsin runsaasti. Vaara tuntui leijuvan ilmassa. Taistelun hiki, pelko, tuska ja valta pitää toisen salaisuuksia salaisuuksina tai levittää niitä sille kansalle, joiden korviin niiden sanojen päätymistä yritettiin estää, kaikki aikaansai tunteellisia jännitteitä. Se heijastui hermostumisena, nopeina valintoina ja epävarmuutena oman turvallisuuden suhteen. Epävarmuus taas sai miettimään tekojensa sellaisia puolia, jotka normaalisti saattoi helposti sivuuttaa, kun ne eivät olleet arkielämän kannalta oleellisia. Kukapa normaalisi olisi kiinnostunut vaikka siitä oliko tuo puun lintu täytetty, mitä tahtoi satakieleksi sanoa.
Jännitys oli kovin paljon maukkaampaa maistella, kun ei itse ollut vaaravyöhykkeellä, vaikka nautintoa vähensi se, että tuntui väärältä olla iloinen jostain, mikä seurasi toisten kriiseistä ja rasittavista elämänhetkistä. Ei D'allan tahtonut sellaista väriä harmaaseen arkeen, jonka polttoaineeksi tarvitsi henkilökohtaisia katastrofeja. Uros pudisti vain päätään tuolle halulle ja keskitti kiinnostuksensa tuohon tapahtuman eniten ajattelevaan jäseneen, jonka D'allan uskoi olevan merkittävin syy tähän veren löyhkään, mikä pilasi muuten mukavammantuoksuisen ilman hajua. Se oli se ensimmäinen merkittävä syy, miksi tämä hetki oli montaa aikaisempaa merkittävästi epämukavampi. Kurjuudet vain kasaantuivat, kun pian eläin jo tunsi vaimean sykäyksen jalassaan kuin joku olisi hiljaa yrittänyt päästä suonesta ulos. Yksisarvisen pää painui alemmas, jotta hän saattaisi katsoa kurjalta tuntuvaa jalkaansa. D'allan näki kuitenkin vain maata ja sen pientä kasvillisuutta, josta osa tulisi varmaankin pian jäämään hänen sorkkiensa alle. Se sai tuntemaan murhetta, kun asioiden olisi tahtonut olevan toisella tavalla ja ei voinut niitä sellaisiksi muuttaa.
Eläin ei mennyt minnekään vaan keskittyi vain aistimaan ja ajattelemaan. Ihmisen haju tuntui liikkuvan. Siinä hajussa oli jotain vastenmielistä, muutakin kuin veren haju, josta yksisarvinen ei luonnollisesti pitänyt, kun se muistutti kivusta ja pahasta olosta, mitä oman varallisuutensa eteen tarvitsi kestää. Kaunistautuminen vaati uhrauksia ja kun tuska oli hetkellistä ja ohimenevää, niin eläin mielellään altisti itseään sille, että kykenisi elämään mukavaa elämää ja tehdä töitään ilman akatemian taloushallinnon työntekijöillensä kasaamia paineita siitä, miten tarvitsi saada tietty määrä suorituksia saadakseen elantonsa. D'allan loukkaantuikin niin usein, että kuulosti tyhmältä, ettei sitä olisi hyödyntänyt jotenkin. Silti kaikesta tuosta huolimatta eläimen ruumiissa ei ollut arpeakaan. Haju sentään meni nopeaa tahtia pois, joten olo helpotti hieman, mikä tuli näihin fysikaalisiin murheisiin. Yksisarvista alkoi kuitenkin kuin sen tilalle mietityttämään, että mikä olento tuo oikein oli ollut, kun hän oli liikkunut aivan valtavaa vauhtia pois karhuista kuin tuo tunne olisi mahtunut eläimen kokemustilaan, kun jotain muuta lähti sieltä pois. Karhuko sitä oli vuotanut, kun kaksijalkainen tuntui olevan enemmän kuin elämänsä kunnossa. Magialla oli varmaankin osansa tässä kaikessa, kun muuten tuollainen vauhti kahdella jalalla tuntui kovin epäuskottavalta. Sen oletuksen D'allan teki ja piti sitä hyvin perusteltuna. Lisäksi vuotanut veri saattoi hyvin olla karhusta peräisin, kun kuulosti kummalliselta, että ihminen olisi voinut vuotaa noin paljon ja silti liikkua noin nopeasti.
Mies tahtoi yksisarvisesta poispäin, joten ihmeisesti hän ei ollut joko huomannut häntä tai sitten hän ei ollut kiinnostunut. Kyse tuskin siis oli yksisarvisenmetsästäjästä. Ainakaan ihmisen käytös ei ollut niin hyökkäävää, mitä D'allan oli tuon ammattiryhmän edustajilta tottunut näkemään. He harvoin poistuivat nopeasti paikalta jos olivat lähellä saalistaan. Kun ihminen ei nyt ollut D'allanista kiinnostunut, niin kannattaisiko yksisarvisenkaan vaarantaa itseään liiallisella uteliaisuudella, kun asia ei kerran häntä koskenut, se oli vaaraksi hänen tehtävälleen täällä ja tuo kaksijalkainen vaikutti vielä erityisen vaaralliselta olennolta? D'allan päätti, ettei sotkeutuisi moiseen ainakaan jos hän ei saisi siihen jotain hyvää syytä, kun oli vielä sekin vaihtoehto, että kyseessä oli jonkinlainen yksisarvisenmetsästäjä, joka yritti ajaa D'allania ansaan. Lisäksi sarvekasta vähän ujostuttikin tuo kaikki. Mitä hän sitten sanoisi jos he pitäisivätkin häntä jonain jumalallisena olentona? Ei uros ollut koskaan tiennyt, että miten käyttäytyä niin arvokkaasti ja puhua niin viisaasti, ettei tuottaisi pettymystä muille. Muutenkin ihmiset tuntuivat kovin vaikeilta ennustaa, kun D'allan ei oikein ymmärtänyt heidän käyttäytymistään.
D'allan jäi melkein siihen, missä olikin mitä nyt vähän siirteli sorkkiaan siirtyäkseen kauemmas noista karhuista, jotka olivat ilmeisesti veressä ja sitä kautta luultavasti agressiivisia. Maailma kun ei ollut sellainen, että kaikki eläimet olisivat kovin kilttejä yksisarvisille ja odottaisivat noiden valkoisten tulevan parantamaan itseään hädän hetkellä. Karhut luultavasti vain käyttäisivät väkivaltaa päästääkseen vieraasta eläimestä, joita ei ainakaan D'allanin tietojen mukaan täällä asunut. Miten karhut voisivatkaan sitten tietää, ettei vieraalta eläimeltä olisi välttämättä tarvinnut puolustautua ja kun loukkaantuminen vielä kasvatti tuollaisten eläimien agressiivisuutta, niin oli parasta pysyä poissa.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jul 14, 2007 3:46:31 GMT 3
Marei vain läinäytti oven takanaan kiinni, tajuamatta enään ollenkaan mitä juuri oli tapahtunut tai ketä oli missäkin ollut. Mies pyöri talossa levottoman oloisena, vilkuillen välillä taakseensa ovelle, kuin luullen että minä hetkenä tahansa voisi se avautua ja valkea valo tulvia sisään. Mitä ihmettä se oli sitten ollut, sitä ei hän tiennyt. Mutta se sai hänet tuntemaan, kuin hänellä olisi ollut sydän jälleen, kuin hän todella olisi elänyt, kuten tuhansia vuosia sitten oli tehnyt. "Ei se oli vain kuvitelmaa, niin ei käynyt. Minä olen kuollut niin olen kuollut, ketään ei voi palauttaa takaisin henkiin tämän kuollessa, ja niin on myös minun kanssani." Marei räyhäsi itsekseen, huomaamatta ollenkaan että neito, jonka oli hän aikaisemmin pelastanut varmalta kuolemalta, istuikin takan edessä ihan kuin mitään ei olisikaan sattunut ja katsoi häneen. Mies pinkoi talon toisesta päädystä toiseen mutissen ja sähähdellen välillä, jollekin omalle kommentilleen. "Vain valontuojat, ja muut kirkkauden olennot voivat tehdä tuollaista, mutta ketään heistä ei ole tällä saarella. Tämä saari on minun ja minä kontrolloin tätä!" Marei sekosi lopulta huutaen.
Siinä vaiheessa alkoivat jo tavarat lennellä pöydältä alas, kun mies rysähti sitä päin kävellesään talon sisällä. Mikä tahansa joka tuli hänen eteensä tuossa tilassa, sai kyytiä ja lujaa. Tuolit pirstoutuivat, pöytä halkesi kahtia, monet kupin särkyivät lentäessään seinään, ja muutama seinävaate tipahti alas. Marei ei tuntunut ollenkaan rauhoittuvan, vaikka esineet alkoivatkin loppua hänen tieltään eikä ollut enää paljoa jäljellä, johon mies olisi voinut raivonsa ja pelkonsa purkaa. Jos joku vampyyri voisi joskus pelätä, niin Marei juuri teki sen. Pelon pystyi selvästi jopa aistimaan ilmassa, se suorastaan täytti kaiken miehen läheltä eikä sitä päässyt pakoon. Ja vaikka lähellä oleva ei ollutkaan kouluttanut itseään yli-inhimillisillä voimilla, olisi hän silti tuntenut Mareista lähtevät pelon. Lopulta mies sulki silmänsä, ja pysähtyi täysin paikoillensa, kuin patsas joka ei olisi koskaan liikkunutkaan. Hengitystä tuskin edes huomasi, ellei sattunut olemaan aivan kasvojen vieressä. Marein iho pingottui kireäksi ja hänen suonensa paksunivat, vaikka niissä ei verta kulkenutkaan enään. Miehen silmät rävähtivät auki täysin mustina tämän päästäessä ilmoilla vertahyytävät kiljaisun, tai siltä se kuulosti jos muutamia sanoja ei olisi kuullut välistä kuten Vampir. Se oli muinaista kieltä, täynnä vihaa, raivoa, ja pelkoa.
Marei otti kaiken energia irti itsestään kuin inhimillisesti oli vain mahdollista, rikkoen oman kehonsa rajan kymmenkertaisesti, vetäen viimeisenkin tipan energiaa mitä hänen kehossaan vain mahtoi olla antaen kaikkensa. Mies ei tuntunut vetävän henkeäkään sanojen välissä, saati liikuttamaan huuliaan, mutta silti sanoja purkautui hänen suustaan alituisena ryöppynä. Ääni lakkasi kuin piiskaniskusta. Marei tuijotti tyhjillä mustilla silmillään, jotka olivat kuin pohjaton kaivo, suoraan neitoa joka istui takan edessä ja tuijotta häneen takaisin, ilmeensä niin täynnä pelkoa kuin vain pystyi olemaan. Miehen silmät alkoivat haalenemaan, ja pientä punaisen väriä alkoi palaamaan niihin, ja lopulta tuttu verenpunaisuus kiilsi vampyyrin silmistä. "Minä... en... sinä..." Marei yritti sanoa, mutta loput sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, tämän silmien alkan sumetessa ja lopulta mies menetti tajuntansa, iskeytyen kovalle puulattialle, mielessään vain neidon pelokkaat silmät.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Aug 4, 2007 15:52:40 GMT 3
Adairasta miehen huomiotta jättäminen oli hyvinkin vaikeaa, sillä mies oli hyvin levottomalla tuulella. Tavaroita lensi ympäri taloa ja huonetta, eikä tämä näyttänyt tajuavan ollenkaan, että hänkin oli paikalla. Adaira yritti suojautua parhaan kykynsä mukaan lenteleviltä tavaroilta tuolinsa taakse piiloutuen. Tyttö ihmetteli, mikä miehelle oli tullut. Pelko tuntui selvänä ilmassa, eikä vain Marein suunnalta, myös Adairan suunnalta. Se oli kuin verkko, joka tiukensi otettaan hetki hetkeltä. Tyttö ei tiennyt kuinka kauan hän oli katsellut miehen raivoamista, mutta raivoaminen lakkasi yhtä äkisti, kuin oli alkanutkin. Hän kurkisti tuolinsa sivusta, peloissaan, nähdäkseen miehen sopertavan hänelle jotain ja kaatuvan tämän jälkeen maahan hyvin luonnottomaan asentoon, kuin olisi viimein kuluttanut kaiken voimansa.
Adaira kalpeni, nostaen kätensä suunsa eteen säikähtäneenä. Tyttö istui siinä tovin kykenemättä liikkumaan, kunnes jokin sai hänet liikkeelle. Tytön mieli oli edelleen jonkinlaisessa shokissa, mutta hänen kätensä löysivät jostain tyynyn tapaisen ja viltin. Jonka jälkeen hän käänsi miehen varovaisesti selälleen. Tytön kädet liikkuivat tottuneesti, johtuen oletettavasti edelleen pyörtymisen aiheuttamasta shokista, asettaen tyynyn miehen pään alle, ja peitellen tämän. Enempään tyttö ei kyennyt. Adaira katseli tätä hetken, ja siirtyi sitten takaisin takan ääreen, muuta hän ei osannut tehdä. Hän siirsi katseensa tuleen, yrittäen rentoutua, mutta edes liekkien rauhoittava liikkuminen eivät rentouttaneet hänen oloaan, vaan tytön oli vähän väliä katsottava miten mies voi lattialla. Marei ei vielä näyttänyt virkoamisen merkkejä, joten tyttö käänsi katseensa takaisin tuleen lisäten sinne muutaman puun. Miksi hän kantoi huolta miehestä, tyttö kysyi itseltään. Tämä oli kuitenkin pelastanut hänet, palvelus palveluksesta. Adaira yritti järkeillä.
|
|
|
Post by dallan on Aug 21, 2007 1:20:38 GMT 3
Uros ottaisi nyt hatkat täältä nopeasti. Hän ajatteli karhujen olinpaikan ja sen suunnan, mihin tuo mystinen kaksijalkainen oli mennyt, välille jonkinlaisen suoran ja lähti noin suorassa kulmassa sitä suoraa vasten eteenpäin, että näin saavuttaisi maksimaalisen etäisyyden kumpaankin vaaraan. Oli niiden geometrianluentojen pakkokuunteluttamisesta siis edes jotain hyötyä tässä elämässä, vaikka liikkumisen avulla sitä ei todistettu mitään mielenkiintoisia lauseita.
Kävellessä D'allanille tule mieleen yksi uusi ajatus. Hän voisi nyt tehdä sen tehtävänsä ja lähteä etsimään niitä materiaaleja. Sillä tavalla sitä voisi lomailla täällä rauhassa sen jälkeen, kun työt oli jo hoidettu. Ajatus joidenkin materiaalejen etsimisestä oli vain niin pitkästyttävä. Se sai yksisarvisen suorastaan haukottelemaan makeasti. Silmätkin menivät jo kertaalleen kiinni, kun ajatus oli niin väsyttävä. Se tuntui erikoiselta, sillä eihän uros normaalisti edes juuri nukkunut kuin sitten pitkiä kausia kerrallaan, kun nukkui ja hän oli nukkunut koko pitkästyttävän matkan tänne asti tehdäkseen reissusta vähemmän pitkästyttävän. Ei häntä nyt pitäisi väsyttää.
Eläin ei ehtinyt tilannettaan kovin pitkään pohtimaan, kun häneltä pettivät jalat alta. D'allan ei ollut muistanut katsoa, että mihin oikein astui ja oli kompastunut maassa olevaan oksaan, kun se ei ollutkaan pitänyt samalla tavalla kuin maa antoi tukea ja näin maan tuen varaan askeleensa laittaneena eläimen jalka lipesi taaksepäin ja sen heilahduksen voimalla hän lensi nurin asti. Uros sai pienen naarmun jalkaansa. Siitä putosi pari pisaraa verta, mutta se hyytyi nopeasti. Yksisarvinen oli satuttanut henkisesti pahemmin henkisesti. Se ei saattanut ymmärtää, että miten tässä oli päässyt käymään tällä tavalla. Hän kaatuilemassa keskellä julkista luontoa. Kuinka nolostuttavaa sellainen saattoikaan olla. Omalla tuurilla joku olisi vielä katsomassa. Olikohan joku? Äh, sitä varten olisi pitänyt jaksaa siirtää päätään, kun ei tästä hajujen sekamelskasta erottanut mitään. No ei ihmekään, kun sieraimiakin kutitti. Mitä sielläkin oikein oli? Jotain ruohoa varmaan. Yksisarvisen silmät menivät toisen kerran kiinni. Hän avasi ne vain vaivoin ja mietti, että miten tästä nousisi, että voisi kerätä edes arvokuutensa rippeet tältä maankamaralta talteen. Jotenkin jaloilla ponnistamiseen ei vain olisi jaksanut millään keskittyä. Sitä vain tahtoi olla tekemättä mitään. Liekö se omaa tahtoaan seuraten vai muuten, mutta kerrankin yksisarvinen todella oli tekemättä juuri mitään. Hän vain makasi kyljellään maassa, mihin oli kaatunut ja keskittyi parantamaan jalkansa haavaa, jotta siihen ei kirvelisi enää. Haavan kirveleminen kun tuntui hämmästyttävän epämukavalta, kun sen päällä oli jotain roskaa, mitä ei edes saisi helpolla pois, kun täällä oli vain merivettä lähellä ja merivesi jos joku saisikin haavat kirvelemään. Ihan hetken päästä parantamisen uuvuttanut yksisarvinen painoi silmänsä vielä kolmannen kerran kiinni ja nukahti siihen paikkaan. Ei hän ollut pienen pientä haavaansakaan ehtinyt kokonaan parantaa.
|
|
|
Post by lonelywolf on Aug 26, 2007 10:09:31 GMT 3
Marei ei tajunnut oliko hän hereillä vai nukkuiko hän, mutta silti hän näki omin silmin talonsa, sekä neidon joka istui takan edessä, vaan miksi hän näki itsensä myös makaamaassa edelleen maassa liikkumattomana. Ja vaikka monet olisivat luulleet tulleensa hulluiksi tässä vaiheessa, mies vai kääntyi ympäri astuen ulos talostaan luolan kylmyyteen. Vampyyri käveli ja käveli, vaan ei tuntenutkaan sitä kylmyyttä mitä aina ennen, eikä myöskään kovaa kallioperää jalkojensa alla, ei merituulta kasvoillansa. Oli kuin hän olisi kuollut. Mutta eihän niin voi olla, me vampyyrit emme kuole niin helposti, eikä se neito ole millään voinut olla vampyyrinmetsästäjä. Marei mietti, eikä tajunnut vaeltavansa koko ajan siihen suuntaan missä oli ensimmäisen kerran törmännyt siihen valoon.. siihen puhtauteen.
Aurinko kipusi ja taivaanrantaa pitkin ylöspäin, ja vaikka tavallisessa olosuhteessa olisi aurinko ollut kuolemaksi hänelle, ei se edes polttanut hänen silmiään millään lailla. Hän näki kuolleen karhun jo kaukaa, sekä ruumiin ympärille kerääntyneet muut lauman jäsenet, vaan valkeutta ei hän nähnyt, eikä tuntenut. Vaan pian Marein tajunnan täytti valkea sumu, ja taas tämä omituinen tunne että hän olisi elossa ollut jälleen. Mutta tällä kertaa ei hän pelännyt. Sen sijaan että mies olisi lähtenyt karkuun, hän jäikin paikoilleen odottamaan kaiken hälvenemistä, odottamaan mahdollisuutta nähdä tämä olento joka oli kaiken takana, jos sellaista nyt oli. Aikaa kului ties kuinka kauan, mutta silti ei aurinko ollut kohonnut yhtään enempää horisontissa kuin se oli alkujaan ollut. Sumu hälveni, mutta tunne jäi hiipumatta paikoilleen, ja Marei sirristi silmiään tässä mahdollisuudessa nähdä edes pienesti kyseisestä olennosta. Vaikka aamu oli vasta alkanut, ja aurinko oli punainen, silti valoisuus oli kaikkea muuta, mutta sen takana, valkea hevonen.
Punaiset silmät leiskahtivat auki, kun Marei hätkähti hereillä kylmällä puulattialla satojen metrien päästä hevosesta. Pikaisella katseellaan hän erotti neidon istuvan edelleen takan edessä, mutta ulkona oli edelleen pimeää. "Yksisarviset ovat tulleet takaisin." mies sai sanottuaan ja nousi istumaan huojuen kylmästä mikä velloi hänen sisällänsä
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Aug 30, 2007 19:03:50 GMT 3
Adaira ei tiennyt kauanko oli siinä istunut, lisännyt puita takkaan, ja tarkastanut miehen hyvinvointia pikaisilla silmäyksillä. Kauan joka tapauksessa, sillä hän alkoi tuntea kangistumisen merkkejä jäsenissään, ja käveli hetken ympäri huonetta, tuntien levottomuuden kasvavan sisällään. Palaten sitten paikalleen takan ääreen. Luoden tämän jälkeen pikaisen silmäyksen lattialla makaavaan mieheen. Ei mitään. Tyttö käänsi katseensa takaisin liekkeihin, takka valoi lämpöä muuten kylmään huoneeseen. Millaistakohan olisi maata tuolla lattialla noin? Adaira kuuli itsensä ajattelevan ja hymähti. Puut alkoivat vähitellen olla lopussa, eikä tyttö tiennyt mistä hän niitä voisi hakea lisää, toivoen miehen heräävän ennen puiden loppumista.
Kun mies viimein alkoi osoittaa heräämisen merkkejä, tyttö rentoutui. Se ei ainakaan kuollut, hän ajatteli ja lisäsi toiseksi viimeisen puun takkaan, huomaten hymyilevänsä, hätkähtäen tätä hieman. Hetken päästä Adaira kuuli miehen liikkuvan, ja käänsi katseensa tähän. "Yksisarviset ovat tulleet takaisin." Hän kuuli miehen sanovan noustessaan istumaan. Adaira katseli hämmästyneenä mieheen, mitä hän oikein tarkoitti tuolla? Eihän yksisarvisia ollut.. ”Yksisarviset?” Adaira kysyi ja katseli epäuskoisena mieheen. ”Mitä oikein tarkoitat..?” Miksi hänellä oli punaiset silmät? Tyttö kysyi itseltään, nyt vasta huomaten tämän erikoisen piirteen, tätäkin hieman hätkähtäen.
|
|
|
Post by dallan on Sept 15, 2007 18:26:02 GMT 3
D'allan ei niin ikään tajunnut, että oliko hän hereillä vai nukkuiko hän. Hänen unikuvansa kertoivat tuulisesta arosta, jossa makasi muutaman kasvinsyöjäeläimen luut, kun jäätyneistä versoista ei ollut ollut riittäväksi ravinnoksi. Yksisarvinen ihmetteli hieman, että mitä nuo eläimet olivat näillä mailla tehneet, kun luulisi, että he olisivat matkanneet viheriäämmille luonnonvyöhykkeille. Luilta ei kuitenkaan enää auttanut kysellä tapahtuneen syitä. Ne kertoivat vain parin lihansyöjälinnun nälästä, kun jopa luissa saattoi nähdä nokanjälkiä.
Kun katsoi tarkkaan, niin luiden läheltä saattoi nähdä jossain kallon alueella ilmeisesti työstettyä nahkaa, kun kyseessä oli pidemmän nahkasuikaleen jäänteet. Sellaista luonto tuskin itse jättäisi jälkeen. Näky oli surullisuudessaankin pikkuisen mielenkiintoinen. Se kertoi, että täällä oli ilmeisesti ihmisasutusta jossain. Se taas selitti, että mitä nämä kasvinsyöjäeläimet luultavasti tekivät täällä. Ehkä he olivat olleet jonkinlaisia kotieläimiä, jotka olivat syystä tai toisesta menehtyneet ja heidän ruumiinsa jäänteet olivat nyt tässä kovalla maaperällä hajoamassa hitaasti. Luut kaikessa elottomuudessaankin olivat D'allanista kovin inhottavaa katseltavaa. Ne kuin viestivät viimeisten hetkien sietämättömästä palelemisesta, minkä aikana kaikkialle pisteli, kun kehosta ei ollut lämmittämään tarpeeksi. Ne kertoivat pitkäkestoisesta aliravitsevuusta, sillä luut eivät olleet aivan siinä kunnossa, missä yksisarvinen oli niitä vaikka hyvävointisilla ihmisillä tottunut näkemään, vaan tuo valkoinen rakennemateriaali oli hauraampaa ja jotenkin muutenkin erilaista. Vaikea sitä oli sanoa, kun ei ollut luuasiantuntija kuten esimerkiksi lääkärit ja kokit ehkä saattoivat olla.
D'allan katsoi viimein toisaalle. Siellä näkyi pieni puinen talo, jonka laudat olivat jään kiillottamia. Lähempää olisi ehkä saattanut erottaa oman kuvajaisensa ja olisi voinut katsella tuota heijastustaan liikutellen silmiään sen tahtiin. Oli näytti olevan käytetympi ja siten se oli vähemmän luonnon passiivisen kulutustyön pureman näköinen. Ilmeisesti rakennuksessa oli ainakin viime aikoina todella asunut joku. Ehkä heillä ei ollut muuta paikkaa mennä kuin tämä jäinen saari kaukana hyvinvoinnista ja siedettävistä oloista. Kotieläimiä ei ainakaan ulkona enää näkynyt. Kukapa tällä säällä olisi tuulen purtavaksi tahtonutkaan.
Talo tuntui houkuttelevalta. Tuntui kuin se olisi halunnut D'allanin tulevan sinne. Tai no jos rehellisiä oltiin, niin yksisarvisen oli kylmä täällä ja talossa olisi varmaan ollut lämpimämpää. Jos siellä kuitenkin asui joku, niin asukas ei välttämättä olisi tyytyväinen, että saisi kutsumattomia vieraita kyläänsä. Toisaalta ehkä hän olisi yksinäinen ja ilahtuisi valtavasti, että joku tulisi tapaamaan häntä. Uroksesta tuntui, että molemmat vaihtoehdot huomioiden olisi pienempi paha käydä kokeilemassa kuin lähteä vain pois ja jättää tuo rakennus muistikuvaksi ja mahdollisen rakennuksen asukkaan reaktio ratkeamattomaksi pieneksi kysymykseksi. Eläin tepasteli siis lähemmäksi. Hänet varmaan kuultiinkin jo täältä asti, kun jäätyneet kasvit rätisivät sorkkien alla aika ärsyttävää ääntä pitäen. Se sai työntämään korvia vähän taaksepäin ja vähensi haluja astella eteenpäin. Yksisarvinen keskittyi ottamaan pitkiä askelia päästäkseen vähemmällä.
Ovelle saavuttuaan hän koputti sitä hiljaa jalallaan. Monta kertaa vastaavaa tehneenä eläin oli jo oppinut tuntemaan voimansa sen verran, että ei nyt lähtenyt ovea hajottamaan tullakseen kuulluksi. Äänekkäästi uros asian kuitenkin toimitti, mutta ei pieneksi yllätyksekseen saanut vastausta siihen. Hän oli niin voimakkasti uskonut, että joku tulisi avaamaan tai edes vastaisi jotain, kun ovesta näkyi elon merkkejä ja maassakaan ei ollut jälkiä siitä, että joku olisi vastikään kulkenut talon ulkopuolella. Yksisarvinen päätti avata oven itse. Kädettömälle se oli vähän konstikasta, kun talot oli suunniteltu erilaista ruumiinrakennetta palvelemaan. Ovi kuitenkin aukesi ja sisätiloista juoksi lämmintä ilmaa ulos. Yksisarvinen meni nopeasti sisään ja sulki oven perässään.
rakennus oli kovin vaatimattomasti sisustettu. Siellä oli yksi vuode ja vuoteen äärellä kaksi asukasta, joista kumpikin oli menehtynyt. Toinen näytti nuoremmalta naiselta ja toisen sukupuolesta oli vaikeampi sanoa mitään. Tämä toinen yksilö oli reilusti pidempi ja pukeutunut jonkinlaiseen reikäiseen valkoiseen turkikseen. Hänen silmänsä verestivät tosi pahasti, joten ilmeisesti ruumiit olivat tuoreita. Lattialla lojui pari hammasta kuolleiden lähettyvillä. Naaraspuolinen ihminen vaikutti kuristetulta, joten ilmeisesti näiden kahden välillä oli ollut jonkinlaista todella pahaa riittaa. Kaikki tuntui kummalliselta. Miten ihmiset olivat asuneet pienessä talossa kaksistaan, jossa oli vain yksi yhden ihmisen nukuttava vuode ja ei ainottakaan muuta huonekalua? D'allan meni vilkaisemaan ruumiita lähemmin tutkiakseen tuota pidempää ihmistä. Hänen kuolinsyystään oli vaikea sanoa mitään. Punaisten silmien tuijotus tuntui vielä niin elolliselta kuin ihminen olisi millä hetkellä hyvänsä voinut nousta ja hyökätä seuraavan uhrinsa kimppuun. Yksisarvinen kavahti sitä hieman ja katseli ihmistä yhden jalan yhden askeleen kauempaa. Kylmä ja hengittämätön ihminen kuitenkin vaikutti olevan. "Hyvät ihmiset, siirtyisittekö jonkin verran siitä, että pääsisin tarkastelemaan vuodettanne lähemmin." yksisarvinen pyysi kuulemattomilta korvilta. "Kyllä vain herra yksisarvinen. Emme me sitä enää itse tarvitse." eläin vastasi itse asetellen leikkisästi sanoja ihmisten suuhun. Kuolema oli vakava asia ja ei siitä olisi sopinut laskea leikkiä, mutta täällä ei ollut ketään lähimainkaan, joka olisi voinut asiasta pahastua. D'allan siirsi ihmiset varovasti vuoteen läheltä syrjään aivan huoneen toiseen laitaan ja palasi takaisin vuoteen lähelle katsoakseen sitä. Sen jalat olivat kulumattomat ja patja vaikutti pehmeältä. Luultavasti se oli täytetty jonkin eläimen karvoilla. Vuode kyllä kestäisi D'allanin painon. Siinä oli peittokin, joka oli tehty yksisarviselle tuntemattomasta materiaalista. Uros löysi myös pari hammasta lisää ja siirsi ne syrjään. Ne eivät ihmisen hampaita muistuttaneet vaan olivat hieman petoeläimen terävämpien hampaiden näköisiä. Eivät ne D'allania niin kiinnostaneet. Hän vain lakaisi ne lattialle ja kuuli kuinka ne kolahtivat puupintaa vasten säilyen kuitenkin pudotuksesta ehjänä.
Eläin asettui maaten. Tässä oli paljon mukavampi kuin ulkona kylmässä tuulessa. Rakennuksessa oli erittäin hyvä lämmöneristys ja sisällä oli mukavampaa, vaikka tulta tai muuta lämpötilaa nostavaa täällä ei ollutkaan. Yksisarvinen katseli vielä noita edesmenneitä asukkaita. Hän oli tottunut kuolemaan ympärillään, kun oli ollut töissä useissa sairaaloissa henkiä pelastamassa ja anastamassa. Lisäksi D'allan oli ollut todistamassa useaa katastrofia auttaen heitä, jotka olivat vielä pelastettavissa ja rankaisten sellaisia, jotka ansaitsivat jotain muuta kuin uuden mahdollisuuden. Näitä ihmisiä katsellessa tuntui kuin ne olisivat tuottaneet ääniä D'allanin päähän. Luultavasti ne olivat vain mielikuvituksen sanahelinää, mutta niitä oli silti mielenkiintoista kuunnella. "Fríða rakas. Upeaa nähdä teitä taas." "Samoin teitä Octavian." "Miten meditaationne on sujunut. Kuulin, että se olisi piakkoin ohi ja saisitte aloittaa työnne temppelin valittuna." "Jumalat ovat olleet minulle armollisia. He ovat ruokkineet minut ja suojelleet tupaani luonnonvoimilta." "Mutta oletko te varma olevasi kunnossa. Näytät niin kalpealta ja laihalta." "Olen minä koettelemuksia nähnyt, mutta uskoani ne eivät horjuuta ja niin kauan kuin luotan johdatukseen, niin kohtaloni on jumalteni käsissä."
Äänet jatkoivat ilmeisesti varsin pitkän ajan päästä. "Octavian, ratsuni on menehtynyt ja joku on syönyt sen. En ymmärrä miten. Miten minä nyt pääsen kotiin?" "Se nälkiintyi ja paleltui pois." "Mistä te tiedätte?" "En... en minä tiedäkään. He ovat taas ääninä päässäni. Edelliset meditoijat. En kestä heitä enää. He kuiskivat minulle viimeisistä hetkistään ja siitä kuinka uskoni pettää vielä ja valkorutto syö pääni järjen ja nälkäni saa vallan."
Äänet lopettivat. Ne eivät koskaan kertoneet, että mitä lopulta kävi, mutta antoivat vahvoja vihjeitä siitä. Ilmeisesti tämä rakennus oli jonkinlainen pyhättö, jossa uuden temppelikokelaan on vietettävä ruuatta tietyn aikaa vain rukoillen jumaliltaan resursseja elossa pysymiseen. Jos kokelas selviäisi, niin hän pääsisi temppelin jäseneksi, mutta jos ei, niin hänen tuomittu sielunsa jäisi vangiksi tähän taloon vailla sijaa muunlaiseen ikuiseen elämään. Pidemmän ihmisen punainen katse oli kuin pään sisäisten liekkien hehkua kuvastamassa viimeisten päivien polttavaa tuskaa kylmässä ja nälässä, kun rakennuksen vanhat asukkaat alkoivat ottaa heikosta ruumiista valtaa. Mutta miksi nuo tuomitut sielut yrittivät saattaa uusia kokelaita samaan kohtaloon itsensä kanssa? Ehkä ne olivat itsekkäitä ja yksinäisiä sieluja tai sitten kateellisia eivätkä tahtoneet todistaa kenenkään onnistuvan siinä, missä he itse epäonnistuivat. Oli varmasti vaikeaa katsella vankeudestaan sitä kuinka joku omassa kokemusmaailmassa peittoaa sinut siinä, missä onnistumisen eteen annoit koko elämäsi ja vielä enemmän. D'allan itse ei kyllä tässä talossa meditoisi kenenkään nimeen. Hänelle tuskin olisikaan ennustettavissa kovin kurjaa kohtaloa ainakaan täällä, kun voisi olla, että yksisarvinen heräisi pian ja huomaisi olevansakin toisenlaisella saarella, jossa kuolevien roolia pitivät hyökkäyksen uhriksi joutuneet karhut.
|
|
|
Post by lonelywolf on Sept 15, 2007 23:07:56 GMT 3
Marei nousi nopeasti takaisin pystyyn, siirtäen katseensa hetkeksi neitoon kadoten toisen huoneen perukoille jääden tuijottamaan sänkyä verenpunaisin silmin. "Oppilaat.." hän lausui hiljaa. Talo oli aikoinaan ollut erään temppelin käytössä, mutta oli ajan saatossa jäänyt raunioiksi ennen kuin mies oli saapunut saarelle ja rakentanut talonsa vanhan päälle. Legendan mukaan veljeskunnan oppilaat ennen hyväksymistä täysinäisiksi jäseniksi, suorittivat rituaalin tässä samaisessa paikassa, mutta ajanlaskun arkistot kertoivat mystisistä kuolemista sekä hengistä jotka kirosivat talon. "Miksi yksisarviset ovat tulleet takaisin." Marei kysyi itseltänsä, muistellen aikaisempaa untansa. Saarta oli aikoinaan hallinut yksisarviset, ihmiskansan ohella, mutta pimeyden olentojen saapuessa tänne, olivat he jättäneet ihmiset kuolemaan ja kärsimään pelastaakseen omat henkensä. Vampyyri penkoi puuarkkua vierellänsä, nostaen näkyviin vanhan öljymaalauksen loistavasta kaupungista auringonpaisteessa, sekä yksisarvisista ihmiset kyydissänsä.
Mies piti tauluja edelleen käsissään tullessaan ulos huoneesta, laskien ne pöydälle kääntäen jälleen katseensa neitoon. "Olet turvassa täällä yöt, mutta olet vapaa myös lähtemään milloin haluat, vaan jos et löydä sitä mitä etsit saarelta, niin muista tämä paikka. Täällä on ovet auki sinulle, sillä en ole vielä saanut selville sinun tarinaasi siitä, miten ihmeessä päädyit tänne tyttö." Marei lausui kylmästi tuijottaen neitoa verenpunaisilla silmillänsä. "Löydät myös talosta syötävää jos siihen tulee tarve, mutta suosittelen edelleen pysymään yöt sisällä, sillä pimeydessä liikkuu ties mitä olentoja, eivätkä kaikki ole ystävällistä sorttia." mies jatkoi osoittaen pientä pataa suuressa huoneessa. Pikaisesti hän nosti taulun viereltään takaisin käteensä, kätkien sen vaatteidensa suojiin ja astui ulos aamun pimeyteen. Vampyyrilla oli kiire jos hän aikoisi ehtiä ennen aamua, joten heti päästyään kauemmaksi talosta pinkaisi hän nopeaan juoksuun kadoten horisonttiin hetkessä, sillä hänellä ei ollut hetkeäkään hukattavana ja niin paljon tehtävänä.
Marei juoksi yli kallioiden sekä laaksojen, seuraten veren hajua mahdollisimman kauan kun se vielä oli tuoretta. Hänellä ei ollut varaa sekoittaa kulkusuuntaansa, sillä elämä tiimalasissa ehtyä joka hukattu sekunti. Kuvia aikojen alusta kiisi hänen päänsä sisällä Marein juostessa yhä lähemmäksi määränpäätään. Yksisarvisia hyökkäämässä, tappamassa hänen kansaansa. Hän ei kerta kaikkiaan voinut antaa anteeksi heidän petostaan, vaikka pitemmän aikaa olivat pimeyden sekä valkeuden kansa asunut hyvin yhdessä, vaan yhtenä iltana kaikki muuttui hetkessä, ja monia kuoli puolustaessaan elämäänsä. Valkeus täytti hänen ajatuksensa jälleen kerran, syövytti hänen sisintänsä. Vaan ei enää kauaa. Tämä tulisi olemaan viimeinen kerta kun kirottu valkeus tukahduttaisi jonkun elämän liekkiä. Vampyyri hidasti kulkunsa vauhtia pysähtyen viimein erään kumpareen reunalle, katsoen hieman matkaa eteenpäin maassa makaavaa yksisarvista hampaat irvessä sihisten. "Miksi tulitte takaisin!" Marei jylisi heittäen taulun valkean hevosen eteen, jääden tuijottamaan verenpunaisilla silmillänsä toista hampaat edelleen irvessä.
|
|
|
Post by dallan on Oct 29, 2007 0:30:10 GMT 3
Se olikin melkoinen ilmestys ja liikkui valtavalla tarmolla ja voimalla. D'allan kuuli sen ensin unissaan ja sitten havahtui äkkiä säikähtäen sen tultua liian lähelle. Uros ei vaivautunut ponnistamaan pystyyn ja ei olisi toisen sanat kuultuaan enää sellaiseen kyennytkään, kun yksisarvinen ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse ja hämmästyi niin suuresti, ettei saanut itseään edes jaloilleen. Eläin tuijotti tuota kaksijalkaista hämmästyneenä, vaikka normaalisti olisi pitänyt kyseisenlaista käytöstä liian epäkohteliaana. Vielä D'allan ei kuitenkaan muistanut miettiä sellaista, kun hänen päässään sekottuivat sekä liian äkillisen heräämisen tuottama kipu ja ajatusten sekamelska. Toinen puhui hänelle monikkomuodossa. Kohteliaisuustilanteissa kyseisenlainen teitittely oli tavallista ihan yhdellekin olennolle puhuttaessa, mutta uroksella oli vain pieni aavistus, ettei nyt ollut kyse siitä päätellen tuon kaksijalkaisen kiireestä tänne sekä kiukkuisesta äänestä. Ei kuitenkaan ollut niin tyypillistä käyttää kohteliasta puhuttelutapaa vihaisia sanoja ja syytöksiä vaihdettaessa. Äänensävystä päätellen tämä takaisin tuleminen oli jotain, mikä oli epätoivottua. Mutta minkä vuoksi? Vastausta hakiessaan eläin tuli vilkaiseeksi eteensä heitettyä taulua. Mitä tuhlausta se olikaan kohdella taidetta näin kovakouraisesti. Komea teos ei olisi entisessä kunnossaan edes nyt saati sitten, kun tämä välikohtaus olisi ohitse. Maalauksen tekniikassa tosin oli puutteita, mutta oli se silti ansiokas työ ilmeisesti erityisesti historialliselta arvoltaan päätellen siitä, että tämä kaksijalkainen puhui takaisin tulemisesta, mikä viittasi menneiden tapahtuminen ja tämänhetkisen voimakkaaseen yhteyteen. Kaikki liittyi siis jotenkin tähän maalaukseen, jossa oli lisää näitä ilmeisesti älyllisiä kaksijalkaisia yksisarvisten kyydissä. D'allania itseään kuvassa ei kuitenkaan ollut ja nopea vilkaisu ympärille ja ilman nuuhkinta paljasti, että lähellä ei ainakaan uroksen omien tietojen mukaan ollut toisia yksisarvisia. Näin ollen tämä ihminen luultavasti puhui yksisarvisista yleensä ja nyt omaksi harmikseen D'allan ressukka oli yksisarvisen ilmentymä tällä saarella väärässä paikassa väärään aikaan muistuttamassa ilmeisesti ikävästä yhteisestä menneisyydestä, josta uros itse ei tosin tiennyt yhtään mitään. Jokin oli tämän maalauksen asetelmasta ilmeisesti muuttunut, sillä ihmisistä yksisarvisten kyydissä ei ainakaan D'allanin oman kokemuksen mukaan ollut tapana nostaa syytöksiä tilanteissa, joissa toiset lähdettyään tulivatkin takaisin. Eron hetket olivat tunnetusti raskaita ja tunteita jakavia, joten jo se yksinään saattoi johtaa tähän kaikkeen. Muita mahdollisia mukana olleita tekijöitä D'allan ei osannut arvaillakaan, joten hän ei niitä sen enempää miettinytkään.
"Olen pahoillani, mutta en tunne näitä maalauksen lajitovereitani ja muiltakin osin olen tietämätön tämän alueen ilmeisesti aikaisempina aikoina kansottaneiden lajitoverieni historiasta, joten oma läsnäoloni ei näin ollen liity yksisarvisten takaisintulemiseen siinä mielessä, miten osa meistä on menneisyydessä täällä toiminut, kun henkilökohtaisesti olen paikalla vain etsimässä tällä saarella kasvavasta kasvustosta akatemiani tarvitsemia komponentteja kuitenkin tavoitellen käytökselläni sitä, etten vahingoittaisi saarenne luontoa. Näin ollen ja myös oman lajini yksilöiden voimakkaaseen erilaisuuteen vedoten olisin teille kiitollinen jos voisimme elää vailla keskinäistä vihanpitoa."
|
|