|
Post by R.C. on Jan 30, 2006 22:28:49 GMT 3
(( …repliikkisi sai minut haukkomaan henkeäni, Glaciar. oO;;; ))
Haltialordi kohotti kyllä hieman kulmiaan neidon odottamattomalle sanavalinnalle, mutta ei huomauttanut siitä sen enempää. Olihan ilta jo nopeasti yöhön hämärtymässä, ja järvellä alkoi puhaltaa viileä tuuli. Nyt oli viimeistään aika lähteä. ”Ymmärrän hyvin uupumuksenne, lady Daliah, enkä halua teitä turhaan viivyttää. Sallikaa minun silti saattaa teidät kotiinne. Pimeillä metsäteillä ei ole hyvä kaltaisenne nuoren neidon yksin vaeltaa.”, totesi haltia ja nousi joutuin ylös kiveltä, ollen jo ojentamassa kättään toista auttaakseen. Muistaen kuitenkin olemuksensa jätti hän eleensä puolitiehen, puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen huokaisten rinnalleen. Tuskainen ilme käväisi lordin kasvoilla hänen pahoitellessaan: ”Tarjoaisin teille käsivarteni, m’lady, jos se vain kävisi päinsä… On kuitenkin harvoja asioita, joista nykyään voin enää nauttia. Nukkuminen ei lukeudu kyseisiin mahdollisuuksiin, mutta olen yhtä kaikki imarreltu kauniista ajatuksestanne, lady Daliah…”, hän hymyili ja jatkoi matkan alkaessa ja edetessä rupatteluaan. Nähtävästi lordin aiempi tarjous oli ollut retorinen, eikä mahdollista kieltävää vastausta olisi neidon taholta edes hyväksytty. Eihän haltia voinut ottaa omalletunnolleen toisen lähettämistä yksin yönselkään. ”…asumuksista puheenollen esittelisin teille mielelläni oman linnani ja hovini, kaunis enkelini. Tilasta ei tulisi ongelmaa ja voisitte viipyä niin kauan kuin itse haluaisitte. Kaltaisenne neidon kuuluisi yhtä kaikki elää ylellisemmin ja paremmissa piireissä, kuin tällaisen vanhan, rapistuvan linnoituksen varjossa… mutta suokaa anteeksi, jos loukkaan tällä tavoin rakasta kotiseutuanne, sillä se ei suinkaan ole tarkoitukseni.”, korjasi hän nopeasti ja hymyili anteeksipyytävästi. Siinä neidon vierellä kulkiessaan ei häilyväisestä haltiaylimyksestä olisi kuvitellut olevan kummoistakaan vastusta, mikäli jonkinlainen roisto tai metsänpeto olisi toisen kimppuun päättänyt hyökätäkin, vaan kenties mustanpuhuva vartija häälyi yhä lähistöllä valmiina teurastamaan jokaisen, joka hänen herraansa julkenisi häiritä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 31, 2006 0:16:51 GMT 3
Todellakin uupumus alkoi viimein tuntua silmissä ja jaloissa. Lämmin, leppoisa kesätuuli oli saanut ilkeän säväyksen viileästä pohjoisilmasta ja leyhyttäessään purppuraista leninkiä se kiusasi tyttösen paljaita jalkoja. Hän oli salaa todella tyytväinen siitä, että lordi viitsi ystävällisyydessään saattaa häntä, edes metsänreunaan. Pimeä laskeutui niin nopeasti, ettei nuori nainen kohta olisi edes nähnyt mihin astui. Ei niin ,kyllähän hän tunsi tien, muttei silti ollut mukavaa vaeltaa yksin metsässä, jonka polkuja oli hetki sitten tallannut pieni armeijallinen rahanahnneita miehiä. "Voi, eivät sananne loukkaa." Hiljainen ääni naurahti. "En minäkään ihan täältäpäin ole. Kunhan nyt halusin kokeilla siipiäni, ennenkuin asettuisin äidin ja isän taloon jatkamaan perheyritystä. Jotenkin en vain näe itseäni kovinkaan innokkaana teurastajan eukkona." Pieni yskähdys. Mikä siinä nyt on, että noiden palkkatappajien seurassa hän käyttäytyi kuin mikäkin etikettiprinsessa, mutta oitis kun hän saapui tämän jalon herrasmiehen läheisyyteen, hänen kielensä irtisanoi yhteistyösopimuksensa. "Siis, hyvä lordi, olen immarreltu kutsusta. Todella olisikin mukavaa nähdä välillä hiukan maailmaa näiden laaksojen ulkopuolelta, mutta mitäpä sitä turhia toivoja elättelemään." Hiukan likaantuneet jalat hyppelivät haltialordin rinnalla. Nuori nainen koki helpommaksi kulkea varpaillaan nyt kun maa oli jo alkanut viilentyä ja muuttua hiukan kosteaksi. Matka kohti Linnaa tuntui käyvän miellyttävää tahtia, he olivat jo puolivälissä. Toisaalta neito olisi mielellään viettänyt vielä hetken tämän salaperäisen miehen seurassa. Hänen ansiostaan nuori nainen oli elänyt yhden elämänsä jännittävimmistä päivästä. Hitot! Tämä oli varmasti ollut koko hänen elämänsä uskomattomin päivä ja nyt se olisi ohi. Huomenna hän taas heräisi auringonnousuun verhottomassa kammiossaan, joisi lasin vettä ja kiiruhtaisi sammuttamaan ylimmän kerroksen kynttilät, sitten kierros ympäri linnaa, sitten kirjastolle... Kuu pilkahti hetkisen puiden välistä ja sen säteet valaisivat polulla kulkevia. Nyt vihreä katse saattoi todella erottaa seuralaisensa omituisen olomuodon. Mutta väsynyt mieli ei enää jaksanut siihen pureutua. Mies oli yhtä selvästi pelkkää unta, kuin mitä oli koko tämä päivä ollut.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Jan 31, 2006 19:43:06 GMT 3
Illan jo pimettyä saapui vihdoin palkkasoturijoukko takaisin linnaan. Matkan aikana oli esitetty joitain ehdotuksia menettelytavasta, esimerkiksi kohteena olevan Raymond Cebreran tarkkailemisesta ennen iskua. Tämän liikkeet ja asuinympäristö asettelisivat lisää ehtoja suunnitelman kannalta, joten tarkkaa suunnitelmaa oli vaikea tehdä etukäteen. Tämä sai nuoren palkkasoturin hieman entistä levottomammaksi. Haltialordi vaikutti arvovaltaiselta henkilöltä eikä tämä välttämättä pitäisi siitä, että tarkkaa suunnitelmaa ei vielä huomenissakaan ehkä olisi. Tosin tuohan oli luvannut antaa vielä lisätietoja kohteesta.
Ensitöikseen saliin saavuttuaan tilasi nuorukainen vielä itselleen tuopillisen olutta rentoutuakseen ennen nukkumaanmenoa mikäli se mitenkään oli mahdollista. Tuopillisensa äärellä tuo viettikin jonkun tovin mietiskellen mitä kaikkea edessä saattaisi vielä olla ja mihin olisi syytä varautua. Olihan vastassa kuitenkin vanha ja ilmeisesti aika voimakas velho. Luvattu palkkiokin tosin oli sen mukainen. Hieman myöhemmin tuo varasi itselleen huoneen vielä yöksi ja painui nukkumaan siinä toivossa että saisi unen päästä kiinni.
|
|
|
Post by Noir on Jan 31, 2006 21:40:03 GMT 3
Jonkinlaisia ehdotuksia suunnitelmasta saatiin kasaan, mutta mitään lopullista ei kuitenkaan, yksityiskohtia oli vielä liikaa kertomatta. Nuori palkkasoturi tuumi, että jonkinlainen johtaja tähän hommaan tarvittaisiin tai koko juttu hajoaisi vielä käsiin. Hän harmitteli hieman, että Reinhart ei ollut lähtenyt mukaan, sillä hän varmasti olisi johtamisen ottanut käsiinsä, jos kestään muusta siihen ei olisi. Linnalle takaisin saavuttaessa sysäsi nuorukainen kuitenkin huolehtimiset sivuun. "Huomenna sitten tiedämme enemmän.", tuo lausahti muulle porukalle ja lähti sitten kulkemaan sisälle porteista ja kohti asuintiloja joissa itse majaili kahden toverinsa kanssa. Jonkinlaiset jäähyväiset palkkasoturi-veteraaneille olisi kai heitettävä, olihan tuo kulkenut heidän matkassaan viimeisen vuoden ajan.
Levottomana vietetyn yön jälkeen tuo nuori mies ilmaantui aamunkoitteessa itsekseen linnan porteille muita tehtävän vastaanottaneita sotureita odottamaan, tälläkertaa täydessä taisteluvarustuksessa. Hänellä olisi vielä aikaa ostaa ruokaa ja muuta tarpeellista matkaa varten muita odotellessaan.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 1, 2006 16:09:48 GMT 3
“Toistan varmasti tarjoukseni kenties jo lähipäivinä, lady Daliah, nyt kun tiedän kantanne.”, hymyili haltiaylimys, jota viileä tuuli tai polulla väijyvät kivet tai kannot eivät juuri häirinneet. Hänen askeleensa olivat äänettömät. Matka halki metsän eteni joutuisasti, ja ainakin lordin kasvoilla häälyvästä haikeudesta päätellen se oli päättynyt jo ennen kuin kunnolla alkoikaan. “Näenhän teidät taas aamulla, enkelini? Huominen saattaa olla toipumiseni aatto yhtä hyvin kuin viimeinen elinpäivänikin, enkä soisi tuhlaavani sitä juronpuoleista palvelijaani katsellen. Ettekö siis ilahduttaisi läsnäolollanne merkittävää päivää, jos vain askareiltanne saatatte, kaunis Daliah?”, tiedusteli haltia syvään kumartaen ja jättäen ajatuksen ilmaan. “Odotan teitä. Hyvää yötä, m’lady.”, hän lisäsi ja perääntyi sitten selkäänsä kääntämättä, kunnes näytti katoavan pimeyden halki paistavan hopeisen kuun valoon.
Auringon noustessa oli hän lupauksensa mukaisesti toista vastassa, joten eilinen ei ehkä sittenkään liennyt pelkkää harhanäkyä. Ja jos neito oli valmis tavanomaisista töistään tinkimään, saattoi haltiaylimys tämän hyvillään järvelle, jonne oli palkkasotureitakin kehottanut palaamaan. Kulkipa toinen tänä aamuna sitten vierellään tai ei, vaikutti hän hieman harmistuneelta kauniin päivän ja puitteiden tuhlaamisesta moiseen kokoontumiseen. Työ oli yhtä kaikki saatava alkuun, joten pian paikalle saavuttuaan ja palkkamiekkojen joukkion nähdessään kääntyi hän heille taas puhumaan. Musta haltia tarkkaan vartioimine aarteineen oli niin ikään ilmestynyt paikalle puiden varjoista ja asettui herransa taakse ja läheisyyteen odottamaan.
“Olette pysyneet sanassanne ja palanneet…”, totesi haltiaylimys tyytyväisesti tehtäväänsä valmistautuneita palkkamiekkojaan silmäillen. “…niin ikään pidän lupaukseni ja evästän teidät matkaan. Olette kaiketi jo järjestäytyneet keskenänne tehokkaaksi yksiköksi ja laatineet alustavaa suunnitelmaa. Kuka on johtajanne?”, tiedusteli lordi kiinnostuneesti ja mittaili miehiä omasta puolestaan sen verran laskelmoivasti, ettei kaiketi olisi sopinut ihmetellä, vaikka hän itse olisi harkinnut seuraavat kymmenen siirtoaan etukäteen. Haltia tiedosti osan sotureista olevan vielä nuoria ja vieraita toisilleen, mutta jonkinlainen järjestys ja suunta oli hyvä pystyä muodostamaan. Hän päätti auttaa toisia jälkimmäisessä päätöksessä ja jatkoi vain hetken viiveellä: “Olen saanut tietää, ettei kohteenne ole nyt kaukana. Hän ei vielä tiedä teistä ja pyrkii omia aikojaan kohti kartanoaan, mutta sinne teidän ei pitäisi häntä päästää. Portti noille tiluksille sallii vain Cabreran suvun ja näiden kutsuttujen vieraiden kävellä lävitseen. Toivottavasti tämä auttoi teitä alkuun, ja lisää on tulossa… mutta ensin haluaisin nähdä johtajanne…”, toisti lordi hieman kärsimättömämpään sävyyn, sillä seikka tuntui olevan tärkeä kaltaisilleen valtaa pitäville. Eiväthän he tavallisesti rivimiehille edes puhuneet.
Musta haltia käänsi nyt aavistuksen päätään vaihtaakseen ajatuksineen sanan tai kaksi herransa kanssa: “Herrani… vihollisemme on heikko. Tarvitseeko meidän luottaa tällaisiin kurjimuksiin nyt, kun paras hetki iskeä on koittanut? Voisin lähettää lohikäärmeet…” “Vastustaja on heikko, mutta myös monin verroin valppaampi, Rajaion.”, keskeytti lordi palvelijansa käyttäen hänkin sanoja, jotka kaikuivat vain kaksikon mielissä, ja joita siis ulkoapäin ei olisi saattanut arvata puhutun. “ Jos hän näkisi edes vilauksen mustista suomuista, saati kaavusta, hän käyttäisi amulettia ja hankkiutuisi tavoittamattomiimme. Näihin ihmisiin sen sijaan hän suhtautuu todennäköisesti pitkämielisemmin, ja juuri tämä huolimattomuus saattaa hänet ansaan.” “Tietenkin, herrani. Suokaa anteeksi, että kyseenalaistin valintaanne…”, vastasi Rajaion ja oli sitten hiljaa, seuraten lähinnä pitkästyneesti, mitä nuo ihmiset tekivät.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 1, 2006 18:36:18 GMT 3
Taas täällä. Nuosi nainen pohti katsellessaan aamuauringon ehkä turhankin suloisesti hellimiä raavaita miehiä, joille lordi jälleen puhui. Tällä kertaa nuori nainen oli asettautunut hiukan vielä kauemmaksi. Haltiamiehen palvelija, tuo tummanpuhuva olento näytti, kummallista kyllä, näin päivänvalossa vielä eilistäkin uhkaavammalta, eikä neitokainen todellakaan halunnut aiheuttaa tuolle soturille mitään aihetta puollustaa isäntäänsä naista vastaan. Pieni helähdys kuului kun nyt huolellisesti pesty ja hoidettu käsi nousi kohti tavallaan siroja kasvoja, tuoden näin vihreän omenan huulten ulottuville. Voi mitä juoksemista koko aamu oli ollutkaan. Lyhyiden unien jälkeen oli nuori nainen kiirehtinyt aamuaskareensa aikaisemmin kuin normaalisti, jotta viimeinen työ jonka hän teki oli kynttilöiden sammutus. Ennen pitkää ja perusteellista peseytymistään oli hänen pitänyt ottaa loppuun kiehuneet värit padoistaan, kaataa paljuihin ja asetella niin langat kuin kankaatkin niihin niin, että ne värjäytyisivät tasaisesti. Sitten piti taas kiertää kaikki öljylamput Linnan yleisissä tiloissa ja niitähän ei vain paria ollutkaan ja välimatkat kyllä osasivat kiukuttaa. Sitten vielä pölyt kirjastosta ja vielä nopea kiillotus temppelin astioille ja se sai riittää. Nyt jäivät freskot ja kankaat muuten rauhaan, niille ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Pieni haukotus karkasi omenan kostuttamilta huulilta ja vihreä katse kääntyi taas Linnan suunnalta pieneen joukkioon. Lordi ei jostain syystä vaikuttanut täysin tyytyväiseltä, sillä hänen äänensä kuulosti hiukan kireältä. Aamusella työllä muotoillut kulmat hiukan kurtistuivat, toivottavasti mikään ei nyt olisi vinossa, sillä hänen huomionsa miehistä ja heidän puheistaan oli hetkeksi täysin herpaantunut. Tyttönen huomasi mustan olennon kiinnittäneen hetkeksi huomionsa hänen puoleensa, se oli varmaan se haukotus, kirottua miten herktä vaistot tuolla olennolla oli! Hämmentyneenä katse laski purppuraisiin helmoihin, joita hän hiukan asttelei paremmin. Tosin hänen kätensä taisivat hiukan väristä hermostuksesta. Nyt vaan katse muualla ja huulet supussa, niin kellään ei olisi syytä häntä moittia. Tosin tämä omena olisi kyllä syötävä loppuun ja nuori nainen nappasi hedelmästä palan hampaidensa väliin.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Feb 1, 2006 22:20:30 GMT 3
Nouseva aurinko lämmitteli mukavasti paikalle saapuneita palkkasotureita. Leveähartiainen nuori palkkasoturi haukotteli vielä paikalle saapuessaan, vaikka olikin saanut yllättävän hyvin nukuttua. Muutamat muut nuoremmat soturit olivat selvästi kärsineet nukahtamisvaikeuksista viimeyönä hyväpalkkaisen työn riskejä jännittäen. Siitä huolimatta soturit kiinnittivät tarkkaavaisesti huomionsa haltiaan. Kaikki varmasti halusivat osansa tuosta muhkeasta aarteesta jota eilen oli esitelty palkkiona.
Lordin udellessa joukon johtajaa (josta ei välttämättä kaikkien kuullen oltukaan vielä puhuttu), alkoi osa sotureista vilkuilla toisiaan hieman hämillään. Tästä huolimatta pian suurinpiirten joukon keskeltä marssi esiin ehkä hieman muita lyhyempi tummahiuksinen soturi yllään kulunut, kovetetusta nahasta valmistettu panssari, vyöllään pitkämiekka ja selässään kilpi. Tuon kasvoilla oli vakava ilme, ja harmaiden silmien katse kohdistui tiukasti haltialordiin. Vaikka tuo oli muita hieman lyhyempi, hänen ryhtinsä ja itsevarma olemuksensa antoi sen kuvan, että tuo oli ehkä kokenein soturi, ja johtaja koko porukassa. "Minä olen tämän joukon johtaja. Nimeni on Warren.", ilmoitti tuo kuuluvalla äänellä. Tyytymätöntä mutinaa ei joukosta pahemmin kuulunut, ja mikä vähä kuuluikin, vaikeni nopeasti muutamien muiden sotureiden ilkeännäköisesti mulkaistessa tai jopa merkitsevästi tönäistessä näitä, täten kehottamaan pitämään suunsa kiinni.
Astuttuaan soturijoukosta erilleen, lähemmäs haltiaa, jatkoi Warren puhumista. "Alustava suunnitelmamme oli kerätä hieman tietoa kohteesta tarkkailemalla tätä ennen iskua, mutta nähtävästi tämä suunnitelma ei nyt tässä tilanteessa ole käyttökelpoinen. Suunnitelmaa on näinollen paras muuttaa pelkäksi väijytykseksi ellemme nyt saa parempaa kehiteltyä. Se riippuu tietysti käytettävissä olevasta ajasta..."
|
|
|
Post by Noir on Feb 1, 2006 23:28:00 GMT 3
Muiden mukana järven rannalle saapunut nuorukainen seisoi ryhdikkäänä, kädet rinnalleen ristittynä muiden joukossa ja kuunteli tarkkaavaisena ylimyksen puhetta edessä olevasta tehtävästä. Hänellä oli yllään haarniska, joka koostui erinäisistä kasaan haalituista metallipanssarien osista, luultavasti taistelukentiltä saaliina kerätyistä. Se ei suojannut nuoren palkkasoturin vartaloa jokaiselta viillolta, mutta ajoi asiansa peittämällä tuon ylävartalon, reidet ja muutkin kriittisimmät alueet. Vyöllä roikkui nahkaisessa lenkissä kuhmuja saanut kypärä ja selässään tuo kantoi eilisestäkin tuttua kahdenkädenmiekkaa. Lisäksi tuolla oli nyt mukanaan reppu ruokaa ja muuta tavaraa varten.
Kun haltia sitten tivasi joukkion johtajaa, vilkaisi nuorukainen vaiteliaana muuta porukkaa. Kun sitten tämä "Warreniksi" itseään nimittänyt mies astui esiin oli nuori palkkasoturi hieman tyytymätön siihen, että johtaja oli valittu jokaisen mielipidettä kysymättä, mutta hän piti suunsa kiinni ja tyytyi toistaiseksi tilanteeseen. Jonkun piti olla johtaja ja ei hän itse siihen pestiin olisikaan hinkunut. Toivottavasti vain palkkiota jaettaessa mikään "sisäpiiri" ei yrittäisi kahmia itselleen muidenkin osuutta.
Nuori soturi tuhahti hiljaa ja huomasi sitten myös järvelle jälleen saapuneen purppuramekkoisen neidon. Tuo virnisti itsekseen ja jäi tarkkailemaan tytön tekemisiä kuunnellen kuitenkin samalla haltian ja tämän Warrenin käymää keskustelua.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 2, 2006 19:37:35 GMT 3
Kysymystään seuranneesta epävarmuudesta päätellen saattoi haltialordi hyvinkin ymmärtää, ettei johtajasta oltu palkkasotureiden kesken vielä puhuttu, saati yksimielisesti päätetty. Niinpä hän tarkastelikin huvittuneella tyytyväisyydellä tummatukkaista miestä, joka rohkeni erota muiden joukosta ja julistaa itsensä joukon päällepäsmäriksi. Lordi arvosti kyllä kunnianhimoisia miehiä, joilla oli itsetuntoa etsiä valtaa muista. Niinpä hän kohdistikin nyt huomionsa mieluummin tälle ‘Warreniksi’ itsensä esitelleelle palkkamiekalle, vaikka muutkin saattoivat yhä helposti kuulla, mitä haltialla oli sanottavanaan: “Pidän näkemästäni ja kuulemastani, Warren. Rohkea väijytys saattaisi hyvinkin säästää aikaa, jota meillä on kuitenkin rajallisesti. Jonkinlainen tiedustelu ennen iskua ei välttämättä sekään olisi huono varotoimi. Hyvin organisoituhan on aina puoliksi taisteltu…”, totesi lordi hymyillen ja jatkoi: “Jäljellä lienee siis enää kohteenne kuvailu… Kuten jo aiemmin mainitsin, on Raymond Cabrera velho ja hylkiö, jollaiseksi tunnistatte hänet helposti tummanpunaisesta kaavusta, joka ei kuitenkaan noudattele mitään tunnettua maagikuntaa. Hän on ulkonäöltään melko nuori, vain päälle kahdenkymmenen, mikä on tietenkin vain silmänlumetta. Hänen ihonsa on hyvin kalpea, silmänsä kellertävänkultaiset ja hiuksensa valkoiset kuin vanhalla miehellä. Mukanaan tämä luopio kantaa yleensä matkasäkkiä, mutta amulettia hän kuljettaa kaulassaan. Joudutte sitä riistäessänne siis mitä todennäköisimmin yhteenottoon. Amuletti on kultainen, pyöreä ja kiinni renkaista punotussa riipuksessa. Pinnalla on erinäisiä kohokuvioita. Esineellä ei ole juuri rahallista arvoa, eikä teidän kannata yrittää käyttää sitä, ellette toivo jatkossa viettävänne… perin väritöntä elämää…“, varoitti haltia ja viittasi olemustaan. Tämän jälkeen hän käännähti puolittain mustan haltian puoleen.
“Vartijani auttaa teidät alkuun. Hän tietää jo kohteen sijainnin ja ohjaa teidät rikollisen jäljille. Tällä tavoin vältytte samoilemasta turhaan lähimetsiä. Muistakaa, ettei teidän tarvitse saada kohdettanne hengiltä, vaan ainoastaan hankkia häneltä amulettini takaisin. Oletteko valmiit lähtemään?”, kysähti haltia retorisesti ja kohotti kättään merkiksi mustalle haltialle. Rajaion nyökkäsi, sulki silmänsä ja nosti kaksi sormea huulilleen, viheltäen hyvin korkea-äänisellä nuotilla, kuin kutsuen jotakin luokseen. Lähipuista alkoi samassa kuulua rapinaa, ja kohta pyrähti järvelle parvi mustia lepakoita, jotka kaartelivat ilmassa kuin pieni, verenhimoinen, synkkä pilvi. “Nämä koulutetut otukset liikkuvat äänettömästi päivisin ja öisin ja johtavat miehesi nopeasti vihollisen kintereille. Seuraan teitä hieman jäljempänä. Rajaion, laske mustasiivet jäljille. Jahti alkakoon.”, ilmoitti haltialordi ja laski kätensä, jolloin hänen palvelijansa vihelsi uudelleen, ja samassa lehahtivat mustat lepakot kohti suuntaa, joka vei järven viertä pitkin kauemmas linnasta. Ne lensivät sulavana joukkona, mutta pysyttelivät kuitenkin miesten näköetäisyydellä, kunhan nuo eivät vitkastelleet.
Saatettuaan palkkasoturit näin tehtävänsä alkuun, ja olettaen, ettei noilla ollut muuta kysyttävää, siirsi haltia huomionsa taas mieluummin nuoreen neitoon, joka oli häntä pitkämielisesti jaksanut odottaa. “Jännittävä päivä, eikö vain, lady Daliah?”, totesi hän hymyillen neidon luo saapuessaan ja pienesti kumartaessaan. “Toivottavasti lepakot eivät säikäyttäneet teitä. Ne ovat vaarattomia, ja nyt jo kaukana tiessään. Tulettehan mukaani, m‘lady, ja seuratkaamme sivusta tätä harvinaista ristiretkeä, jonka te, kaunis enkelini, niin huomaavaisesti autoitte alulle. Haluanhan osoittaa kiitokseni mitä pikimmin pelastajattarelleni, kunhan nämä miehet ovat hoitaneet pienen haasteensa päätökseen. Eikä meidän suinkaan tarvitse pitää kiirettä, sillä vaikutatte hieman uupuneelta. Aamunne on varmasti ollut kiireinen, m’lady…”, puheli lordi melko huolettoman oloisesti, vaikka tällä oli nyt paljon pelissä. Eihän hän halunnut suotta neitoa pelotella, vaikka suunnitelmansa saattoi johtaa yhtä hyvin tuhoon kuin pelastukseenkin. Musta haltia seurasi herraansa jonkin verran jäljempänä. Tämä näytti selvästi hieman tympiintyneeltä, kun ihmiset saivat hoitaa taistelemisen ja hänen piti pysyä sivussa, vaan kukapa muu olisi puolustanut tarpeen tullen lordia, ellei hän olisi sitä tehnyt…
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 3, 2006 2:05:59 GMT 3
"Voi tämän jännittävämmäksi on vaikea päästä. Vanhoja taruja, loitsuja ja aarteita.. Kuin eläisi todella jossain, jota omat lapsenlapset saavat kertoa jälkipolvilleen." Nuori nainen oli kohottanut katseensa helmoistaan ja vastasi varsin kiinteästi lordin katseeseen. Hän ei ollut edes huomannut mitään elikoita taivaalle ilmaantuneen, tuon huomio oli mustalta haltialta saamansa katseen jälkeen pysynyt hämmästyttävän tiiviisti leningin helmojen kaarteissa. "Lepakot? En minä mitään lepakoita nähnytkään." Hiukan kummastunut vilkaisu kirkkaalle taivaalle, jota aurinko alkoi jo iloisesti valaista. Kyllähän nyt lapsikin tietää noiden nahkasiipien olevan yöeläjiä. "Eivätkä minua lepakot niinkään pelota, niitä on Linnassa kaikki nurkat täynnä. Täytyy myöntää," tässä kohtaa neito naurahti heleästi hullunkuriselle muistolleen "että kun ensimmäisen kerran jouduin yksinäni sellaisen häätämään, eläinparka kun oli jostain syystä joutunut kammiooni, niin kyllä siinä sydän läpätti, kun luulin sen minua purevan. Ja siinä rytäkässä hajosi vaasi pöydältä ja olen aivan varma, että kaunein hiussolkeni lensi ikkunasta, kun koitin sitä elikkoa sillä heittää, tuhosin kokonaisen saavin kangasväriä, värin avulla lattiaan tuli hirmuinen läikkä ja... ja..." helmenvaaleat hampaat puraisivat alahuulta miltei kivuliaasti. Nyt taas pysytään aiheessa eikä pitkästytetä tätä jaloa herraa millään typerillä kommelluksilla. "..ja siitä seurasi vähän huutia." Ääni hiljeni pieneen yskähdykseen. Taas sama juttu kuin eilen. Luulisi kunnon yöunien selvittäneen hänen päänsä, mutta toive etikettitaitojen taianomaisesta palaamisesta tuntui turhalta. Tyttönen ei eläissään ollut ollut tekemisissä näin arvokkaan henkilön kanssa ja mitä hän tekeekään? Höpöttää kuin mielipuoli ja varmaan röhkiikin kuin porsas. Ajatuskin mokomasta heläytti pirteän punan poskille ja nolostumistaan hän yritti peittää kääntämällä huomionsa suunnalle, jolle urhot olivat tekemässä lähtöä. "Siis haluatte, että seuraamme heitä?" Vihreä katse mittaili joukkoa ja erityisesti muutamaa nuorempaa soturia, jotka toisissa oloissa olisivat saattaneet vaikuttaa tutustumisen arvoisilta, mutta näin varsin epämiellyttäviltä tuttavuuksilta. "Tuota.. Minun täytyy sanoa, että ajatus hiukan hirvittää. En todellakaan ole mikään seikkailija luonne. Tai no kyllähän lähdin kotoa sitä teurastajan uraa karkuun.." Hahaa, nyt hän ymmärsi pysäyttää tarinoinnin tähän, pieni voitonriemuinen hymy käväisi puraisusta vielä aroilla huulilla, mutta jäljistään huolimatta nuori nainen käänsi kasvonsa taas lordin puoleen. "Niin siis mitä yritän sanoa on, että pieni kello päässäni kilisee ja kertoo minulle, että nyt on kyseessä hiukan suuremmat asiat kuin pikkutyttöjen kapinointi. Olisin arvattavasti vain jaloissa." Vastapainoksi apeille sanoilleen, joita vastaan hän todella mielessään taisteli, väläytti neito haltialordille kauneimman hymyn minkä osasi, eikä hän mielestään näyttänyt koskaan hassumalta hymyillessään, sillä samoin kuin muillekkin hymyilyyn syyn saaneiden, hänenkin kasvoilleen karkasi ilmeen mukana hiukan valoa ja aavistuksen elämäniloa. Voi olisi itsemurhaa lähteä mukaan matkalle, jolla hän ensinnäkin olisi ainoa nainen, mutta toisaalta, tämä olisi nyt varmasti se syy, miksi hän alunperin kotoa karkasi. Näin upean seikkailun jälkeen sitä voisikin palata sikoja nylkemään.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Feb 4, 2006 16:46:24 GMT 3
Warren näytti seuraavan tarkkaavaisesti mitä sanottavaa lordilla vielä oli tehtävästä ilmeensäkään värähtämättä. Ja kun lepakot olivat ilmaantuneet metsästä järven ylle (mikä oli aiheuttanut hieman hämmennystä), ja sitten etenemään kohteen suuntaan, kääntyi tuo muihin sotureihin päin. "Meidän on paras lähteä liikkeelle ettemme kadota noita." Totesi tuo sotureille ja lähti johtamaan joukkoa lepakoiden näyttämään suuntaan parasta mahdollista kulkureittiä pitkin.
Muiden sotureiden mukana nuori, yksin paikalle edellisenä päivänä saapunut soturi lähti muiden sotureiden tapaan seuraamaan tuota johtajaksi itsensä nimittänyttä. Ehkä mies vaivautuisi vielä selittämään toimintaansa. Nuorukaisen silmissä soturi näytti kyllin itsevarmalta ja jollaintapaa kokeneelta tehtävää varten, eikä hänellä oikeastaan ollut parempaakaan ehdotusta joukon johtajaksi, kun ei ketään joukosta oikein tuntenut.
Vaikka tuo olikin hieman suurikokoinen, ei matkantaittaminen tuottanut suurempia ongelmia täydessä varustuksessakaan. Nuoruusvuotensa peltotöissä ja muissa maatilan askareissa huhkinut nuorukainen oli tottunut ruumiilliseen rasitukseen, mikä oli ilmentynyt aikaisemmissa pesteissä yleiskunnon lisäksi myös kykynä käyttää vilja- ja sotavarstoja vihollista vastaan.
|
|
|
Post by Noir on Feb 5, 2006 22:50:14 GMT 3
Nuori palkkasoturi kuunteli muiden miesten tapaan vaitonaisena lordin ja ryhmän uuden johtajan käymän keskustelun loppuun ja nyökkäsi itsekseen tyytyväisenä, kun keskustelu saatiin päätökseen. Hän halusi jo päästä käsiksi annettuun tehtävään, jotta saisi muuta ajateltavaa kuin kaikenmaailman noitajutut ja kiroukset. Tuo nuori soturi ei tuntenut pelkoa miekalla aseistautunutta vastustajaa kohtaan, mutta luonnottomat asiat kuten kaikenmaailman velhoudet saivat hänet hermostuneeksi ja hän ei pitänyt siitä tunteesta.
Kun haltiaylimyksen palvelija sitten kutsui parven mustia lepakoita paikalle, yllättyi nuorukainen perinpohjin. "Mitä hemmettiä?", hän kuiskasi hiljaa itsekseen ja katseli järven yllä lenteleviä eläimiä. Lepakothan liikkuivat öisin ja nukkuivat päivällä, joten tuolla oli asian kanssa ihmettelemistä. Eikä hän koskaan ollut kuullut koulutetuista lepakoista. Kirjekyyhkyistä ja metsästyshaukoista kyllä, mutta ei lepakoista.
Kun joukko sitten lähti liikkeelle mustaa parvea seuraten lähti tuo nuorukainen kulkemaan muiden mukana yhä vaiteliaana pysytellen. Nuorukainen vilkaisi vielä olkansa yli järvelle jäänyttä haltiaa ja nuorta tyttöä. Hän oli hyvillään, kun pääsisi eroon lordin aavemaisesta olemuksesta, vaikka olisi voinut viihtyä tuon neidon seurassa pitempäänkin. Haltia oli ilmoittanut heidän kohteensa olevan lähellä, joten toimintaa saattaisi olla luvassa pikemmin kuin tuo oli aluksi kuvitellutkaan. Nyt pitäisi vain rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olisi tulossa.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 7, 2006 22:50:59 GMT 3
Haltialordi ei suinkaan näyttänyt käyvän neidon kertomuksista kärsimättömäksi. Päinvastoin vaikutti siltä kuin toisen huolettomat höpinät olisivat vieneet hänen huomionsa hetkeksi päivän varsinaiselta spektaakkelilta, tuon rikollisen ‘Kerpeeran’ jäljitykseltä, mikä ei välttämättä ollut lainkaan huono asia. Hermoileminen ei kuulunut haltian tapoihin, vaikka tilanne olikin kireä, ja niinpä toinen onnistui kenties osaltaan helpottamaan hänen odotustaan. Häilyvä olento katsoi neitoon vähintään yhtä jakamattomalla huomiolla kuin tuokin häneen, ja hymyili merkillisesti. Lordin silmissä tässä nuoressa ihmisessä oli todellakin mitä mieltä keventävintä valoisuutta ja eloisuutta, kukaties hieman huvittavuuttakin. “Älkää suotta väheksykö itseänne, lady Daliah. Näenhän teissä tällä hetkellä enemmän rohkeutta kuin joissakin noista palkkamiekoista, jotka juuri lähtivät. Enkä suinkaan sallisi teidän sotkeutuvan mihinkään uhkaavaan, joten unohtakaa kaikin mokomin se vähäkin epäilys, jota mukaantulostanne vielä elätätte. Pidän huolen, että pysymme kiivaimpien tapahtumien ulkopuolella, ettekä joudu minkäänlaiseen vaaraan, kaunis enkelini.”, lupasi haltialordi naurahtaen, tarkoittaen tällä kaiketi lähinnä sitä, ettei hänen vartijansa päästäisi näitä kahta silmistään, ja niin kauan kuin tuo musta hahmo häälyi lähettyvillä, saattoivat tämän suojeluksessa olevat tuntea olonsa kohtalaisen turvallisiksi.
“Tulkaa siis vain, rakas Daliah, seuratkaamme heitä kaikessa rauhassa ja nauttikaamme ennen kaikkea kauniista päivästä, joka on päättänyt suosia meitä mitä parhaimmalla ilmalla. En haluaisi heittää arvokkaita hetkiä hukkaan, jos vain voin viettää ne kaltaiseenne viehättävään neitoon tutustuen. Kaiken lisäksi olette tuottaneet minulle pelkkää onnea tähänkin asti… lady Daliah, olette todellakin kuin kaukainen valo, joka on auttanut minua kestämään kiroustani vielä hetken tai kaksi kauemmin. Ja teidän seurassanne saatan uskoa pakenevani viimein pimeyttä, joka ympäröi tietoisuuttani koettaen tukahduttaa sen kokonaan. Olkaa siis tukenani, kaunis neito, sillä vain teillä on voimaa, jota nyt kipeästi tarvitsen.”, pyysi haltiaylimys ja hymyili hyvin aseistariisuvasti, vaikka kenties aavistikin, että ajatus seikkailusta saattoi sittenkin viehättää neitoa enemmän kuin lordin kauniit puheet tuolta saamastaan tuesta. Tarkoitus oli kuitenkin saada toinen tuntemaan olonsa tärkeäksi, eikä vain taakaksi. Ja kukaties neidosta olisikin vielä hyötyä tässä ihmeellisessä näytelmässä, vaikkei tuo sitä vielä itse tiennytkään…
(( Peli alkaisi nyt osittain painottua 'Metsän' ja otsikon 'Takaa-ajettu' alle. Vuorot ovat taas vähän sekaisin, mutta löytäväthän kaikki paikkansa? *toivoo* ;^^ ))
|
|