|
Post by WhiteNoiseMonster on Jan 25, 2006 21:22:52 GMT 3
Nuori palkkasoturi seurasi touhukkaan oloista neitoa vaitonaisena lopun matkaa rengaspaitansa kilahdellen ja helähdellen vähän väliä askelten tahdissa miltei rytmikkäästi. Kilpensä tuo asetti selkäänsä repun päälle kilpeen kiinnittämänsä narunpätkän avulla.
Metsä oli aina jostain syystä hyvin miellyttävä paikka. Vaikka tälläkertaa suuremman joukon marssiminen metsässä hätistelikin tehokkaasti linnut ja muut vähänkään hyönteistä suuremmat eläimet tiehensä, oli sen rauhallinen olemus aina yhtä mukava. Lapsena tuo oli usein etsinyt lähimetsistä mielenkiintoisia paikkoja yksin tai joskus ystäviensä kanssa. Pääosin siitä syystä että tuon kodin ympäristö koostui lähes ainoastaan metsästä.
|
|
|
Post by Noir on Jan 25, 2006 21:40:41 GMT 3
Kolmikon nuorimmainen oli huomattavasti kiinnostuneempi jonkinverran edessään kulkevasta vaaleahiuksisesta neitokaisesta kuin ympäröivästä metsästä, vaikka paikka toki kaunis olikin. Hän virnisti itsekseen ja sipaisi tummanruskeita, pitkähköjä hiuksiaan mietteliäänä. Tyttö ei ollut vielä suonut huomiotaan tuolle, mutta aikaa varmasti olisi ja tilaisuuksia uusille yrityksille ilmaantuisi. "Varohan poika, ettei silmäsi tipu päästä, kun noin kyyläät.", Oswaldo naurahti ja tuuppasi nuorempaa miestä suurella nyrkillään selkään. Nuorukainen vilkaisi olkansa yli taakseen hieman ärtyneenä. "Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, vanha mies. Olet onnekas, jos se mystinen herra antaa töitä tuommoiselle vatsakkaalle köntykselle.", nuori soturi virnisti ylimielisesti ja harppoi sitten hieman lähemmäs edessään kulkevaa kaksikkoa, jotta kuulisi, mitä nämä keskustelivat, välittämättä harmaaviiksen ärähtelyistä.
Pian metsä alkoi harveta ja edessä näkyi avarampi aukio ja järven oranssina kimalteleva pinta. Nuori palkkamiekka suoristi ryhtinsä ja katseli valppaana ympärilleen, nähdäkseen viimein tämän tuntemattoman, mahdollisen työnantajan. Muukin joukko lähestyi jo paikkaa yhtälailla kiinnostuneina.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 26, 2006 19:04:17 GMT 3
Nuoren neidon ja tätä seuraavan soturijoukkion määränpäässä, tuolla välkehtivällä Soreija-järvellä tiheän metsän sylissä, valoi laskevan auringon valo maiseman ensin kirkkaalla kullalla. Seuraavaksi, illan edetessä ja valon vähetessä, nuo kauniit sävyt tummuivat nopeasti taivaankannen yli noruvaksi verenpunervaksi usvaksi, ja vain jonkin verran myöhemmin, yön lopulta koittaessa, olisi aivan sysimustaa. Joku syvällisempi ajattelija olisi tänä iltana nähnyt tässä kaikessa jonkinlaisen enteen merkit. Järven edessä seisoi tumma hahmo. Perille saavuttuaan saattoivat tulokkaat erottaa hänet haltiaksi, joka oli kuitenkin harvinaisen roteva rakenteeltaan ja synkkä olemukseltaan. Muukalainen nimeltä Rajaion oli musta sanan koko merkityksessä. Vain hänen silmissään näkyi hiven valkoista, ja iirikset olivat vaaleanharmaat. Vyötteellään haltia kantoi kahta mustaa miekkaa molemmilla sivuillaan, ja jalkojensa juureen hän oli laskenut raskaanoloisen mustan säkin, jonka sisältöä ei voinut vielä nähdä. Kätensä rinnalleen ristittyinä tarkkaili tämä vakava ilmestys valppaasti paikalle saapuvaa miesjoukkoa, tarkistaen, ettei joukossa ollut väärää ainesta, kuten neidolle jo aiemmin mainittuja huijareita tai muita vakoojia. Kun koko saapumiserä oli silmäilty tuikeasti läpi ja todettu vaarattomaksi, siirtyi musta haltia sivuun ja kääntyi niin, että palkkasoturit ja neito saattoivat viimein havaita varsinaisen herran, joka oli heidät paikalle kutsunut. Lordi Sýrán oli tähän mennessä seisonut näkymättömissä palvelijansa varjossa, selin tähän sekä tulijoihin. Korkeamman etiketin päälle mitään ymmärtävät tajusivat kenties tämän asetelman tarkoituksen - palvelija ei olisi voinut kääntää herralleen selkäänsä. Moni palkkamiekoista oli saattanut erehtyä luulemaan Rajaionia luvatuksi työnantajakseen, ja vielä useammalla oli varaa hämmästyä Lordi Sýránin kääntyessä hitaasti heidän puoleensa. Piirteiltään hän näytti jalolta haltiaylimykseltä ja hopeaisenmustalta hiuskruunultaan jopa jonkin sortin kuninkaalliselta. Kaapumaisen asunsa yläosana toimi kevyt ja koristeellinen haarniska, josta nousi kaksi, kaarevaa piikkiä kummankin olkapään ylle, ja kalliilla vyöllä lepäsi hopeisessa huotrassa pitkähkö miekka. Sekä ase että haarniska vaikuttivat jokseenkin muinaisilta. Mikä tässä nuoressa haltiassa lieni sitten omituista, oli ehdottomasti hänen puolittain läpikuultava olemuksensa, joka hohti himmeästi aikaisten tähtien valossa. Keskellä yötä häntä olisi helposti voinut pitää kummituksena. ”Lady Daliah!”, totesi nuori lordi ilahtuneena ja kiiruhti miesjoukosta vielä vähääkään välittämättä näitä saattaneen neitosen luo. ”Mikä ilo nähdä teidät jälleen, m’lady…”, lausahti hän ensin syvään kumartaen ja sitten syvälle neidon silmiin katsoen. Ei ollut vaikea huomata toisen hermostuneisuutta. ”Mutta tehän melkein tärisette, lady Daliah. Suokaa anteeksi, että olen vaivannut teitä näin, kaunis enkelini…”, huolehti haltiaylimys ja rypisti hieman kulmiaan. ”Olette tehneet minulle suuren palveluksen, ja haluaisin vaihtaa muutaman sanan kanssanne mitä pikimmiten. Odotattehan sen aikaa kun puhun näille miehille, m’lady?”, toivoi hän pienesti hymyillen, vartoen neidon vastausta ennen kuin kääntyisi tarkastelemaan sotureita, joita tuo oli luokseen ohjannut. (( Jotkut ovat ehkä kuulleet että rakastan pelien kuvittamista ja teen sitä usein omalla, lapsekkaalla tyylilläni. ;^^ Joten pistän ainakin joksikin aikaa linkin luonnokseen, jota väsäilin taas tässä yksikin levoton ilta ja joka tuntui sopivan replaani: www.sunpoint.net/~ketunkolo/someseriouspunks.jpg ...olkoonkin, että nuo äijät voisivat pikemminkin perustaa jonkin punk-bändin kuin olla kovinkin edukseen. Älkää kommentoiko, alan kuitenkin katumaan että laitoin jotain tällaista esille. ;- - ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 26, 2006 19:31:54 GMT 3
Nuoren naisen olo oli kuin humaltunut. Tapahtumat hänen ympärillään muistuttivat yht'äkkiä kuin unennäköä, hän ei itse olisikaan mukana näissä tapahtumissa, vaan seuraisi sivusta kuvajaistaan, joka tapailisi haltialordeja ja vittelisi matkaansa palkkasotureita. Järvelle saapuminen metsän kätköistä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi raottanut hapetonta arkkua, johon hänet oli suljettu. Hänen koko kehonsa tuntui hiukan kevyemmältä, kohta pääsisi takaisin Linnan luo ja omiin askareisiin. Mutta lordia ei ollutkaan näkynyt misään, vain joku tai jokin, joka ei todellakaan näyttänyt ystävälliseltä. Joku joka vain tuijotti tuikeasti ja neitokaisesta ehti jo alkaa tuntua siltä, että kohta olisi tosi kyseessä, kun täällä alkaisivat veriset taistelut. Mutta ei, hetkessä oli tuo tummanpuhuva vartija väistynyt ja häilyvä haltiaylimys oli kiiruhtanut hänen luokseen. Lordi oli pyytänyt häntä jäämään. Hän ei saanutkaan juosta oitis omaan vuoteeseensa pelkäämään kuolemaa. Voi kuinka hän olisikaan halunnut vain kääntyä ja kipaista juoksuun. Haltialordin katse oli vangitseva, hänen olemuksensa oli lempeällä tavalla orjuuttava, kuin vastustamaton. Hänen sanansa olivat niin ystävälliset ja kauniit, ettei hälle voinut panna vastaan. Nuori nainen nyökkäsi tuijottaen lumoavia silmiä, jotka katsoivat häntä korkealta. "Minäh.. minä odotan. Jos vaikka istun..." Hän viittasi laakeaa kiveä hiukan sivussa siitä mihin miesjoukko oli pysähtynyt, aivan veden rajassa. Hän nyökkäsi vielä toistamiseen ja otti sitten pari askelta taa'päin kohti kiveä.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Jan 26, 2006 20:00:15 GMT 3
Matkalla metsän läpi nuori soturi oli jo ehtinyt kuvitella tuon neidon 'isännän' aivan joksikin muuksi kun tuo loppujenlopuksi järven luona osoittautui. Mustista haltioista tuo ei ollut ikinä kuullut mitään. Jonkinlaisia iltasatuihin verrattavia legendan tapaisia huhupuheita ehkä, mutta oikeasti nuorukainen ei ollut ottanut noiden olemassaoloa koskaan tosissaan.
Nuori mies hämmentyi entisestään nähdessään toisenkin haltian, ja hetken kuluttua alkoi melkein uskoa että tämä oli jotain kummallista unta. Musta haltia tuotti soturille kylmiä väreitä, sellaisista ei koskaan kerrottu mitään iloisia tarinoita. Mahdollisesta työstä vähän väliä itseään muistutellen tuo pyrki kiinnittämään huomionsa haltiaylimykseen ja pyrki samalla palauttamaan ajatuksensa takaisin tähän paikkaan ja tilanteeseen, siinä jotenkuten onnistuen. Hieman hermostuneena paikoillaan seisten tuo odotteli että jompikumpi haltioista esittäisi tarjolla olevan työn kuvan.
|
|
|
Post by Noir on Jan 26, 2006 23:29:07 GMT 3
Nähdessään tuon mustanpuhuvan hahmon seisomassa siinä kaikessa rauhassa, kädet puuskassa ja miekat vyöllään, hätkähti nuorukainen hieman. Hän kohotti vaistomaisesti vasemman kätensä suuren miekkansa kädensijalle, mutta laski sen sitten kuitenkin nopeasti tajuttuaan, mitä oli tekemässä. Tuo kohtasi mustan muukalaisen katseen omilla harmailla silmillään ja yritti näyttää itsevarmalta ja pelottomalta parhaan kykynsä mukaan, vaikka sisimmässään tuo oli hieman hermostunut. Hän oli odottanut jotakin pulleaa ylimystä eikä uhkaavan näköistä soturia.
Myös perässä seuranneet Reinhart ja Oswaldo, sekä muut palkkasoturit saapuivat paikalle melkein heti tuon perässä. "Mitä hemmet-", Oswaldo murahti nähdessään soturin ja laski suuren kouransa tapparalleen, kunnes mustaparta nosti rauhoittavasti kätensä toisen miehen eteen. "Hiljaa typerys!", silmäpuoli palkkasoturi sähähti nopeasti ja sai harmaaviiksisen näyttämään hieman nolostuneelta. Muutkin katselivat epäröiden edessään seisovaa haltiaa. Kuului epäileviä lausahduksia ja kuiskuttelua.
Kun musta haltia sitten väistyi ja paljasti herransa, vaikeni miesjoukko nopeasti. He tuijottivat hämmästyksissään tuota ylhäisen näköistä haltiamiestä ja tämän arvokkaan näköisiä varusteita. Myös nuori palkkasoturi henkäisi vaimeasti hämmästyneenä. Noin ylhäisen ja rikkaan näköistä isäntää ei hänen palvelemiensa ihmisaatelisten joukossa ollut ollut. Hän odottikin kärsimättömänä, jotta saisi kuulla mitä asiaa haltialordilla olisi heille.
Kun tuo ylimys sitten suunnisti ensiksi heidät kutsuneen neidon luokse ja puhutteli tätä, saattoi nuoren miehen kasvoilla näkyä hetken ripaus kateutta. Tyttö kun näytti täysin huumaantuneelta tuon miehen edessä. Nuorukainen vilkaisi takanaan seisovia tovereitaan ja jäi sitten muiden tavoin odottamaan, mitä asiaa tuolla näille sotureille loppujen lopuksi olisikaan.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 27, 2006 13:46:32 GMT 3
Neidon suostuttua jäämään kääntyi haltiaylimys nyt kokonaan paikalle kerääntyneen miesjoukon puoleen. Kaikki se lämpö ja ystävällisyys, joka nuorelle naiselle oli hetkeä aiemmin suotu, oli nyt kuollut hänen siropiirteisiltä kasvoiltaan. Palkkasoturit tiesivät paikkansa, ja hyvin sen tiesi myös haltiaylimyskin. Niinpä hänen oli muutettava suhtautumistaan ja äänensävyään, mikäli mieli tulla ensinkään vakavasti otetuksi, eikä vain narutettavaksi. Hän hymyili yhä ympärilleen, vaikkakin viileästi ja hieman välinpitämättömästi, antaen nyt vuorostaan liian sinisten silmiensä katseen vaeltaa miesjoukossa, arvioiden sitä kuitenkin huolimattomammin kuin mustanpuhuva vartijansa.
”Huomaan, että rakas lady Daliah on ylittänyt itsensä ja tuonut minulle enemmän miehiä kuin odotinkaan.”, aloitti nuori lordi tyytyväiseen sävyyn. ”Älkää suotta antako henkivartijani säikyttää teitä. Rajaion ei puhu, joten hoidan itse itseni ja asiani esittelyn. Olen lordi Sýrán, tärkeä henkilö tahoilla, joita ette tunne. Tarvitsen miehiä, jotka kyselevät vähän ja tekevät sen, mistä sovitaan, ja tässä tilanteessa te astutte kuvaan. Jotkut teistä ovat nähtävästi melko nuoria, mutta tämä ei haittaa, ei laisinkaan, sillä sen, minkä vanhat voittavat kokemuksessa, he saattavat usein hävitä luovuudessa…”, totesi haltia hyvin suopeasti, kietoen kuulijoitaan yhä lempeästi sointuviin sanoihinsa kuin hämähäkki seitteihinsä. ”…ja itse asiassa tehtävä, joka minulla olisi teille tarjolla, saattaa vaatia jonkin verran kekseliäisyyttä, joten jokainen teistä on tervetullut yrittämään.”, lisäsi hän lopuksi ja oli sitten jonkin aikaa vaiti, kunnes hämmästys, jota viimeinen ilmoitus oli varmasti herättänyt, ehti kulua miehistä pois. Lienihän epätavallista, että jollakulla yksityisellä henkilöllä olisi varaa palkata näin monta miestä yhtä aikaa. Yleensä siihen tarvittiin vähintään kokonaisen pienen maan kituliaasti kokoon kerätyt varat.
”En kuitenkaan ole palkkaamassa teitä sotaan, mikäli sellaista epäilette.”, jatkoi haltiaylimys kohta puhettaan kuultuaan sanan ’sota’ käväisseen useampienkin palkkamiekkojen välisissä mutinoissa. ”Ongelmani on hieman erikoisempi, vaikkakin siitä seuraava työnkuva vastaavasti paljon yksinkertaisempi…”, totesi nuori lordi ja yskähti pienesti. ”Kuten olette toivon mukaan jo ymmärtäneet, en ole haamu, vaikka vaikutankin varmasti hieman… poissaolevaiselta.”, haltia naurahti pienesti, mutta katsoi pahasti jokaista, joka uskalsi nauraa hänelle, ja vakavoitui taasen. ”Henkilö nimeltä Raymond Cabrera langetti vuosisatoja sitten tämän kirouksen ylleni. Hän on kohteenne.”, totesi haltiaylimys töksähtäen, ja hiljeni odottamaan, minkälaisen reaktion saisi aikaan.
Vähintään jotkut jälkijoukon palkkasotureista, jotka olivat kuluttaneet paljonkin kievareiden penkkejä ja kuulleet näissä liikkuvia juopuneiden juoruja, tunnistivat nimen, joka oli kuin ilmoille julkilausuttu kirous. Miesten mutina voimistui, kulmia rypisteltiin ja puhuttiin ”pahanilmanlinnusta, jonka tulo oli kuin rutto, joka sai ihmisiä selittämättömästi katoamaan”. Tämä ei niin ikään liennyt ensimmäinen kerta, kun miehiä kyseisen myytin päänmenoksi palkattiin, joten sopi ihmetellä, missä aiemmilla kerroilla oli mennyt vikaan. Osa miehistä kääntyi nyt heti alkuunsa ja päätti luopua leikistä kuulematta, mitä siitä olisi maksettu. ”Harva on koskaan tullut takaisin niiltä reissuilta, jotka ovat tuota paholaista koskeneet…”, he jupisivat ja tekivät lähtöä takaisin oluttuoppiensa turvaan.
”Oletteko huhujen säikyttelemiä hiiriä vai miehiä?”, kivahti haltiaylimys tuikeasti tätä väen harvenemista seuratessaan. Hän oli toki osannut odottaa joukon pienenevän, eikä tietenkään ollut järin hyvillään kuulemistaan huhupuheista, joista osa saattoi olla täyttä liioittelua. ”En suinkaan kehoittanut teitä tappamaan tätä henkilöä. Hän saattaisi olla siihen hieman liian haastava, mikäli vastakuulemiini tarinoihin on uskominen. Sitä paitsi haluan hänet myöhemmin itselleni…”, lisäsi nuori lordi astetta julmemmin hymyillen. ”Tehtävänne olisi ainoastaan hankkia häneltä takaisin eräs esine, tietynlainen amuletti, jonka hän minulta vuosia takaperin varasti, ja jonka syytä nykyinen tilani on…”, selitti haltia häilyväiseen olemukseensa viitaten. ”Siihen vaaditaan todennäköisesti yhteistyötä keskenänne, mutta miten tahansa sitten päätättekin menetellä, olen valmis maksamaan hyvin…Rajaion.”, kutsui nuori lordi palvelijaansa, joka nyökkäsi kuuliaisesti ja kumartui maassa levänneen mustan säkin ylle. Hän avasi sen nyörit ja paljasti välkehtivän sisällön: kultaa, hopeaa, jalokiviäkin. Musta haltia nosti kourallisen rikkauksia ja antoi niiden sataa iloisesti kilisten takaisin säkkiin. Hän tuijotti palkkasotureita yhä pahantuulisesti. Haltialordi sen sijaan hymyili pienesti. ”Noh, oletteko mukana vai pakenetteko hurjia juoruja?”, hän tiedusteli paikallejääneiltä ennen kuin jatkaisi tehtävänsä selontekoa.
|
|
|
Post by Noir on Jan 28, 2006 1:07:34 GMT 3
((Koska Glaciar ilmoitti olevansa matkoilla viikonlopun ajan, ehdottaisin tässä nyt sitten, jos muille vain sopii, että Akula ja allekirjoittanut vastaisivat nyt ainakin tähän viestiin, koska se on lähinnä meidän hahmojamme koskeva. Kun Glaciarin hahmoa käsitellään jälleen, odotamme luonnollisesti hänen vastaustaan. Mielipiteitä? ))
((Edit: Juu siis Glaciar tosiaan itse ilmoitti chatin puolella, että tälläinen käy päinsä, joten tuskinpa R.C. tarvitsee pään menetystä ihan pelätä... Pistetään allekirjoittaneen kaali siihen sijalle... =) ))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 28, 2006 1:14:58 GMT 3
(( ...pyhä kärsimättömyys sentään... *virn* Olkoon, myönnyn ehdotukseen, mutta Glaciar saa sitten pistää pääni pölkylle kun olen mennyt tällaista tekemään... ;^^ ))
(( Edit: Whewh, asia selvä. ;^^ Jatkan peliä nyt vähän keveämmin mielin... ))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Jan 28, 2006 14:54:08 GMT 3
Haltiaylimyksen sanat nuorista ja luovista sotureista miellytti hieman nuorta palkkasoturia, mutta tämän vastapainoksi epäilykset heräsivät muutaman muun palkkasoturin livahdettua paikalta kuultuaan tuon nimen Raymond Cabrera. Kaiketi hänkin oli haltia, tai ainakin hyvin hyvin vanha olento. Nimi kuulosti tutulta. Tuo oli melko varmasti kuullut sen joskus oluttuopillisen äärellä, muttei muistanut asiasta tarkemmin yhtään mitään.
Ajatuskin moisen, hyvin vaikutusvaltaiselta vaikuttavan henkilön tielle asettumisesta arvelutti suuresti, ja sai tuon vilkuilemaan paikalle jääneitä sotureita. Yhteistyö olisi kaiketi ainoa keino miten tästä voitaisiin mahdollisesti selvitä. Paikalle oli kuitenkin jäänyt joukko sotureita, joita tuo nimi ei ollut pelottanut tiehensä, tai he eivät sitten yksinkertaisesti tienneet siitä mitään että olisivat voineet pelästyä.
Nuoren soturin empiminen loppui viimeistään mustan haltian esiteltyä palkkion. Niin suurta aarretta tuo ei ollut koskaan nähnyt. Hetken verran tuo katseli levottomana vuoronperään mustan haltian esittelemää palkkiota ja haltiaylimystä. Jokin tuon soturin mielessä epäili tarjouksen uskottavuutta, mutta tuo kuitenkin päätyi ajatukseen, että haltialta oli viety jotain todella arvokasta, ja palkkio oli myös sen mukainen esineen palauttamisesta.
Haltiaylimyksen viimeinen kysymys kiinnitti jälleen tuon huomion aarteesta itseensä. Pieni vilkaisu vielä paikallaoleviin sotureihin. Rahasta oli ollut puutetta, ja riskejä oli joskus pakko ottaa. Nuorukainen rykäisi "Minä olen mukana." -tuo sanoi hieman käheällä, mutta ymmärrettävällä äänellä.
|
|
|
Post by Noir on Jan 28, 2006 17:32:25 GMT 3
Kun tuon ylimyksen katse pyyhkäisi nuoren palkkasoturin kohdalta, laski hän katseensa maahan hieman kiusaantuneen oloisena. Nuo epäluonnollisen siniset silmät lisättynä läpikuultavaan olemukseen saivat tuon olon tuntumaan epämiellyttävältä. Haltian makeilevat puheet saivat tuon kuitenkin unohtamaan epäilyksensä ja tuo virnisti tyytyväisenä, harmaaviiksistä toveriaan vilkaisten. Vanhempi mies vilkaisi nuorukaista ja tuhahti happamasti.
Kun haltia sitten alkoi kertoa kyseessä olevan työn yksityiskohtia kävi nuorukainen mietteliääksi. Raymond Cabreran nimi ei sanonut tuolle mitään, mutta se kuullosti pikemminkin ihmisen kuin haltian nimeltä. Mutta ylimys oli myös puhunut varkauden tapahtuneen vuosisatoja sitten, eikä kukaan ihminen voinut elää niin pitkään. Nämä seikat, lordin puheet päälleen langetusta kirouksesta ja muutamien palkkasotureiden jupinat saivat tuon olon jälleen hermostuneemmaksi kuin olisi halunnutkaan vaikka tuo sen ulospäin hyvin peittikin. Nuorukainen vilkaisi kahta vanhempaa soturia. Reinhartin kasvot olivat jäykistyneet ja hän raapi parrakasta leukaansa sen näköisenä kuin miettisi itsekin paikalta liukenemista. Nuorukainen tiesi, että silmäpuoli ei ollut mikään pelkuri ja siksi hän olikin ymmällään, kun näki tuon noin säikähtäneen näköisenä.
Kun ylimyksen palvelija avasi säkin ja paljasti tulevan palkkion, pyyhkäisi kuitenkin kullan ja jalokivien kimallus epäilykset nuoren miehen mielestä. Hän tuijotti mustan soturin sormien läpi jouksevia kolikoita ja muita kalleuksiaan suu auki unohtuneena ja vilkaisi sitten lordia arvioidakseen oliko tämä tosissaan moisia rikkauksia tarjotessaan. Nuorukainen yskähti selvittääkseen kurkkuaan ja lausahti sitten kuuluvasti: "Minä en pelkää huhupuheita. Tulen mukaanne.", tuon sanottuaan soturi kääntyi katsomaan kahta toveriaan ja muita paikalle jääneitä palkkamiekkoja. Reinhart ja Oswaldo mulkoilivat nuorta toveriaan hieman närkästyneinä. "Oletko varma tästä, poika? Löydämme kyllä muitakin töitä täältä, jos haluamme.", mustaparta kysyi hiljaa ja siristi ainokaista silmäänsä. "Tällaisella palkkiolla? Ei ikinä. Tässä on nyt tilaisuus rikastua kertaheitolla ja minä en ainakaan jätä sitä käyttämättä.", nuori soturi sihahti hiljaa vastaukseksi ja kääntyi sitten takaisin odottamaan lordin jatkavan puhettaan. "Selvä. Teet kuten tahdot. Jos haluat mennä, niin mikäpä minä sinua olen estämään...", Reinhart murahti ja loi kalsean katseen haltiaylimyksen puoleen, kunnes kääntyi kannoillaan ja lähti takaisin kohti linnaa. "Nähdään linnassa.", Oswaldo mumisi vaimeasti ja lähti seuraamaan toista miestä. Nuorukainen vilkaisi kahden vanhemman miehen perään ja aprikoi hetken, mitä oikein oli mennyt tälläkertaa tekemään. Hän kuitenkin tuhahti sitten hiljaa ja sysäsi epäilyt mielestään. Tämä olisi hänen tilaisuutensa jollaista tuskin toiste tulisi.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 29, 2006 2:35:35 GMT 3
Hyväksyvästi hymyillen nyökkäsi haltialordi noille kahdelle nuorelle palkkasoturille kuten muillekin mukaan ilmoittautuville miehille, joista osa oli niin ikään nuorehkoja ja toiset taas sen verran raavaita, jotta heillä riitti varmasti rohkeuttakin. Loppujen lopuksi paikalle jäänyt joukko ei ollut suuren suuri, jos kohta ei aivan mitätönkään. Haltiaylimys vaikutti ainakin tyytyväiseltä. Hän oli halunnut erottaa mahdolliset karkurit ja keinottelijat rehellisten ja kyvykkäiden joukosta, ennen kuin siirtyisi tehtävän huhuttua mahdottomuutta lieventäviin seikkoihin. ”Näin karsitaan heikot vahvoista ja pelkurit rohkeista.”, hän totesi kannustavasti, kun viimeinenkin paikalta vetäytyjä oli ehtinyt raahata ruhonsa silmänkantamattomiin. ”Älkää antako heidän lähtönsä häiritä, mieheni. Pienemmällä joukolla pärjäätte loppujen lopuksi paremmin, jos joudutte samoamaan metsäteitä ja välttämään suuren armeijan aiheuttamaa hälyä. Kaiken lisäksi teille jää enemmän rikkauksia jaettavaksi, kunhan tehtävä on saatettu päätökseen…”, muistutti haltia hymyillen ja asteli hieman lähemmäs palkkasoturijoukkiota.
”Kerronkin nyt hieman lisää työhönne liittyvistä olennaisista seikoista, ennen kuin päästän teidät hiomaan suunnitelmaanne. Annan teille nimittäin hyvin vapaat kädet tähän tehtävään. Voitte valita, lähestyttekö vastustajaanne aseinenne suoraan ja sievistelemättä, vai yritättekö taivutella häntä ensin puhein, tai turvaudutteko kenties huijaukseen, jolloin hän saisi maistaa vain omaa lääkettään…”, haltiaylimys naurahti pienesti, mutta seuraavine varoituksineen hän oli taas totinen kasvoiltaan: ”Muistakaa kuitenkin, että Raymond Cabrera on hylkiövelho, paatunut rikollinen ja valehtelija, johon teidän ei tule ensinkään luottaa. Ja mikäli joudutte taistelemaan, älkää antako hänen koskettaa itseänne, sillä ette nauttisi seurauksista…”, vihjasi haltiaylimys vakavana, mutta jätti sen tarkemman selityksen sikseen. Hän ei halunnut pelotella jo valmiiksi hieman hermostuneilta vaikuttavia palkkasotureita. Oli tullut taas aika keventää ilmapiiriä: ”…tällä hetkellä tiedän viholliseni olevan kuitenkin heikoimmillaan, minkä myötä tilaisuus on mitä parhain iskemiseen. Hän koettaa ilman muuta pakoilla, mutta Rajaionilla on keinonsa pitää vastustajaani silmällä samalla, kun itse pyrin tämän huomiota välttämään. Hän uskoo yhä kukistaneensa minut kauan sitten, ja jos totuus valkenisi, olisin ilman muuta taas vaarassa… joten edellytän, ettette missään tilanteessa lausu hänelle nimeäni ääneen.”, vannotti lordi ja oli sitten pitempään hiljaa, palkkasotureita tarkastellen.
”Huomenna aamunkoitteessa odotan teitä kaikkia palaavaksi tälle järvelle, jolloin haluan kuulla alustavan suunnitelmanne ja samalla selvitän teille vastustajanne ulkonäön, sijainnin sekä kohteenne, mainitsemani amuletin, tuntomerkit.”, ilmoitti haltialordi lopuksi. ”Palkitsen teidät riippumatta siitä, onnistutteko tehtävässänne vaiko ette. Mikäli onnistutte, on palkkionne tietenkin oleva ruhtinaallisempi. Jos viholliseni taasen saa vähäisintäkään vihiä olemassaolostani, voitte unohtaa koko palkkionne. Asetan henkeni varaanne, joten oletan teidän suhtautuvan tehtävään sen vaatimalla vakavuudella…”, totesi haltiaylimys ja nyökkäsi sitten lyhyesti. ”Voitte poistua.”
Olettaen palkkasoturien tekevän pian lähtöä kääntyi lordi Sýrán jälleen nuoren neidon puoleen, tämän luo astellen. Hän hymyili uupuneesti kumartaessaan toiselle pienesti. ”Suokaa anteeksi, lady Daliah, että olen odotuttanut teitä.”, aloitti haltiaylimys pahoitellen. Hän muisti sitten jotakin ja vilkaisi merkitsevästi olkansa yli valppaasti palkkamiekkojen poistumista vahtineeseen henkivartijaansa. ’Jätä meidät, Rajaion.’, lieni se sanoma, joka lordin katseesta välittyi, sillä musta haltia kumarsi välittömästi päätään, nosti maassa levänneen, raskaan säkin mukaansa, perääntyi ja näytti sulautuvan takanaan kohoavien puiden ja pensaiden pimeyteen. Hän ei nähtävästi tarvinnut muiden tallaamia metsäteitä, saati käyttänyt niitä. Synkän palvelijansa mentyä keskittyi haltia taas kahta mieluummin viehättävään seuralaiseensa. Hän istahti laakealle kivelle neidon viereen, tai ainakin näytti näin tekevän, sillä häilyvänä kuvajaisena moinen oli varmasti melko vaikeaa. ”Onneksi se on ohi…”, huokaisi haltiaylimys silmänsä sulkien. ”Kuinka tukehduttavaa onkaan pelätä kirotun olemassaolonsa jokaisena hetkenä vihollistaan, joka saattaisi saada sinut lopullisesti katoamaan…”, totesi hän värähtäen ja oli hetken hiljaa, kunnes avasi taas silmänsä ja katsoi toiseen. ”…mutta riittävästi huolistani. Olen pahoillani, että sain teidät tällä tavoin pelkäämään, lady Daliah. Minun olisi pitänyt harkita tarkemmin pyyntöäni ja siitä aiheutuvia rasituksia, ennen kuin sen teille esitin… Olin vallan toivoni sokaisema, sillä vaikutitte joltakulta, johon tunsin pitkästä aikaa voivani luottaa. Enkä erehtynyt, kaunis enkelini. Kiitos.”, lausahti haltia ja hymyili valloittavasti.
(( käsitelkää noita npc-palkkasotureita miten kuten tarvitsette. Heitä oli kuitenkin parempi ottaa mukaan.. =) ))
(( Edit: Tähän peliin en mielelläni ota enää uusia pelaajia, jotta nykyiset vuorot pysyvät järjestyksessä ja vastausväli kohtuullisissa mitoissa. Mukana ovat tällä hetkellä Glaciar, -Noir-, Akula ja vähän myöhemmin cutter, sillä eräs olennainen hahmo on tekemisissä hänen hahmonsa kanssa pelissä "Yksinäinen kulkija." Kai tämä sopii muillekin pelissä mukanaolijoille? ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 29, 2006 17:57:23 GMT 3
((Mukavaa, ettei poissaoloni peliä häirinnyt.))
Istuuduttuaan aloilleen oli nuori nainen kääntänyt katseensa vastarannalle, eikä ollut sitä enää takaisin kääntänyt. Hän kyllä kuuli jokaisen sanan, muttei halunnut osoittaa kuulleensa, sillä eiväthän ne olleet hälle tarkoitettuja. Tosin pariksi hetkeksi hänen muka välinpitämätön ilmeensä petti, hetkellä kun lordi oli maininnut palkkasotilaiden kohteen nimen. Tuo nimi oli hänelle tuttu jo niin monesta tarusta, niin monien vuosien ajalta. Yhtä kauan kun hän oli Linnassa viihtynyt ja työskennellyt oli hän kuullut Raymond Cabrerasta tai "Kerpeerasta" niinkuin kyökin muorit kutsuivat tuota tarujen paholaista. Neidon hyvä ystävätär vuosien takaa, nyt jo aikaa sitten rokkoon kuollut, oli ottanut Kerpeeran lempiaiheekseen töihinsä, tyttö kun oli ollut armoitettu tarinoitsija ja piirtäjä. Hän oli kuluttanut suurimman osan pienestä kuukausittaisesta palkkiostaan paksuihin paperinippuihin, jotka hän töherteli ja kirjoitteli täyteen. Tuo pikku-taiteilija kuvasi suhdettaan mokomaan piruparkaan viha-rakkaus suhteeksi, kukapa nyt voisi todella pitää noin läpipahasta olennosta, mutta toisaalta julma mies toimi valtavana, jatkuvana inspiraationa. Daliah muisteli tytön kuoltua koonneensa kaikki hänen arkkinsa kansien väliin, joiden nahka oli ollut törkyhintaista, mutta viidestä täyteen taiteillusta opuksesta oli tullut Linnan pienen kirjaston itäsiiven suurimmat aarteet, ainakin hänen mielestään. Uusi ääni herätti neitokaisen huomion ja se oli kilinä. Hän vilkaisi sivusilmällä, manasi uteliaisuuttaan ja käänsi katseensa oitis takaisin kaukaisuuteen, mutta hän oli ehtinyt nähdä sen, tuon äänen lähteen. Lordin vaarallisen ja vertahyytävän näköinen palvelija oli avannut säkin, jota oli vartioinut, ja nyt tuo mustanpuhuva olento antoi käsistään tippua takaisin säkkiin jotain, mitä nuori nainen ei eläissään ollut saattanut kuvitellakkaan näkevänsä: laskemattoman kulta-aarteen. Voi noilla kivillä ja kolikoilla hän elelisi varsin leveästi koko ikänsä. Nyt levoton mieli oli jättänyt lordin puheet kauas taakseen ja alkoi haaveilla elämästä rikkaana ja hyvinvoivana naisena. Hänen haaveilunsa keskeytyi miesten mutinaan ja jupinaan ja raskaisiin askelesiin, jotka lähtivät etääntymään metsään. Ja samassa arvon lordi jo ilmestyi, todellakin ilmestyi, sillä tuon miehen olemus ja tapa liikkua olivat vielä hämmentävämmät, kuin hänen käytöksensä tai kauniit sanansa, nuoren naisen viereen laakealle kivelle ja kah, hän oli sanonut jotain. Nuori nainen huitaisi hiukan kädellään, yrittäen hakea eleeseen huolettomuutta ja ehkä välinpitämättömyyttäkin. "Ei minulle mitään vaivaa tullut. Sainpahan vähän liikuntaa ja hyvän syyn olla kerrankin ulkona." Naurahdus, joka lausahdusta seurasi jäi lähinnä säälittäväksi yskähdykseksi, mutta kyllä kalvenneilta kasvoilta huomasi pahimman mielenmyllerryksen ja huolen jo väistyneen ja terveen uupumuksen jo alkavan vallata alaa. "Sainpahan kerrottavaa lastenlapsille sitten joskus." Nainen käänsi katseensa toisen puoleen ja kohtasi lordin omituisen sinisen katseen, josta ei oikein tiennyt kylmäsikö se vai rauhoittiko, kun mies oli muutenkin niin häilyvä, ettei silmiäkään niin helpolla tulkinnut. "Oli ihanaa olla avuksi." Hän vielä kuiskasi, itsekkin hiukan hämmästyen adjektiivin valintaansa, mutta ilme jäi arvoitukseksi pienen haukotuksen karatessa naisen huulilta. "Jos teitä, hyvä lordi, ei haittaa, lähtisin jo yöpuulle. Tarjoaisin teillekin yösijan, mutta omaan kammiooni tuskin mahdun itsekkään."
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Jan 30, 2006 14:46:17 GMT 3
Haltialordin sanat jäivät soimaan palkkasoturin mieleen vielä tuon käännyttyä takaisin linnaa kohti vievälle polulle. Hylkiövelho ja paatunut rikollinen? Ja ilmeisesti hänen kosketuksensa voisi koitua kohtalokkaaksi? Ei kuulosta helpolta. Mutta jos hän nyt olisi todella haavoittuvainen kuten haltia oli sanonut, voisi tehtävän onnistuminen olla hyvinkin mahdollista.
Matkalla takaisin tuo siirsi sitten katseensa muihin tehtävästä kiinnostuneisiin sotureihin. "Mitä te mietitte? Mitä meidän pitäisi tehdä?" uteli nuorukainen muilta. Yksi palkkasotureista pitkä, kalju, miltei keski-ikäinen mies joka vaikutti saaneensa ehkä turhankin monta iskua päähänsä, avasi miltei heti suunsa. "Livahdetaan sen kotiin yöllä kun se nukkuu. Tapetaan se sänkyynsä ja viedään kaikki mikä näyttää siltä amuletilta... Ja vähän muutakin."
Toinen soturi, mustahiuksinen ehkä hieman nuorempi mies, joka kantoi vyöllään pitkäämiekkaa ja selässään lyhytjousta, vaikutti oitis tyytymättömältä tähän, "Minusta olisi paras seurata sen liikkeitä. Eihän meille annettu mitään tiukkaa aikarajaa ainakaan vielä. Tarkkaillaan sitä ja isketään kun se on pois kotoa... Siis jos se jossain asuu, ja jos se ei pidä sitä amulettia mukanaan."
Nuorukainen itse hymähti mietteliäänä. "No mitä me voidaan hävitä jos me pidetään sitä vähän silmällä? Paitsi jos se saa meidät jotenkin selville ja tietää varautua." Lausui tuo vilkaisten sitten muiden suuntaan kysyvästi.
|
|
|
Post by Noir on Jan 30, 2006 15:47:49 GMT 3
Nuori soturi seisoi hetken vielä järven rannalla mietteliäänä, kunnes havahtui ajatuksistaan kuullessaan muiden miesten lähtevän takaisin linnalle päin. Niinpä hänkin kääntyi kannoillaan ja lähti seuraamaan muita palkkasotureita joukkion hännillä, yhä pohtien annettua tehtävää ja kuinka se oikein tulisi suorittaa. Velhojen kanssa tuo ei ollut koskaan joutunut tekemisiin ja suoraansanoen hän pitäisikin tilanteen mieluummin sellaisena edelleen, sillä tuo ei pitänyt ajatuksesta joutua vastakkain jonkin sellaisen kanssa, joka käytti hämäriä pimeyden voimia rehdin teräksen sijaan.
Kun muut sitten alkoivat hahmotella alustavaa suunnitelmaa työn hoitamiseksi, kuunteli tuo aluksi vaiteliaana muiden ehdotuksia. Kaljupään ehdotus velhon kotiin murtautumisesta ja hänen sinne surmaamisestaan houkutti nuorta miestä lähes yhtä paljon kuin nuolen saaminen vatsaan. Jos velho jouduttaisiin kohtaamaan taistelussa pitäisi sen tapahtua heidän ehdoillaan sopivassa paikassa eikä tuon omassa kodissa, jossa olisi ties mitä yllätyksiä odottamassa. "Olen samaa mieltä.", tuo lausahti joukon hänniltä tarpeeksi kuuluvalla äänellä. "Sitä noitaa olisi syytä seurata ainakin aluksi... Jos sillä on jokin asumus jossakin pitäisi se tietysti päästä tutkimaan jotenkin ja mieluiten silloin, kun tämä Cabrera ei itse ole paikalla. Minusta olisi kuitenkin vielä syytä odottaa lisätietoja haltialta... Emmehän tiedä edes onko hänellä montakin miestä palveluksessaan vai majaileeko hän yksin...", tuon sanottuaan nuori soturi vaikeni ja jäi vuorostaan odottamaan muiden kommentteja.
|
|