|
Post by spyrre on Dec 9, 2020 20:57:04 GMT 3
Akela nyökkäsi rohkaistuneempana miehen pohdintaan, harhautuen sitten itsekin katsomaan hetkeksi pienen lohikäärmeen ateriointia. Se kävi hanakasti kiinni saamaansa palaseen ja eittämättä tämänkin katsominen kiehtoi häntä oudolla tavalla kuten suuremman lajitoverinsakin... pienemmän touhujen seuraaminen oli muutenkin huomattavasti vähemmän kuumottava kokemus. Ohimennen hän oli laittavinaan merkille vaivihkaisen aasvistuksen kylmäkiskoisessa Galdaniksessakin, kuin tämä olisi ollut hetken hieman vähemmän ilmeetön.
Sarvekas nainen valpastui kun toinen aloitti kertoakseen kansastaan mutta tämä keskeytyi äkkiä kun niin soturi kuin pedotkin karkasivat jaloilleen kesken syömisensä. Akela säpsähti voimakkaasti ja jännittyi itsekin silmänräpäyksessä kiskaisten keihäänsä käsiinsä. "Mitä nyt?" hän töksäytti kireästi siristäen silmiään auringossa. Ainakaan heti hän ei saanut silmiinsä mitään erityistä... mutta jotain oli selvästi meneillään. Jopa suuret pedot olivat levottomia... ja Galdanis oli itsekin valmis taisteluun. Akela rypisti kulmiaan toisen varoitukselle mutta nyökkäsi nopeasti ja pyörähti kyräilemään ympärilleen aseensa takaa. Hän ei ollut varma mitä toinen oli havainnut mutta terästi itsekin aistejaan varuillaan. "Missä? Mikä se on?" nainen sihahti lopulta. Oli eittämättä huolestuttavaa kuinka jopa suuret pedot olivat reagoineet siihen mitä ikinä aistivatkaan...
|
|
|
Post by submarine on Dec 10, 2020 1:37:26 GMT 3
Galdanis pyyhki katseellaan ympäristöä, etsi uhkaa jonka läsnäolon hänen aistinsa olivat jo paljastaneet. Hän aavisti sen kuin eläin, ymmärsi läsnä olevan rujon epäluonnollisuuden, jonka oli kohdannut monesti aikaisemminkin. Hänessä ei ollut merkkiäkään pelosta, mutta hän suhtautui asiaan selvästi täydellä vakavuudella. Hänen aistinsa havainnoivat ja hänen mielensä arvioi, valmiina iskemään ja tappamaan sillä silmänräpäyksellä, kun hän löytäisi vihollisensa. "Olen kohdannut velhoja ja noitia. Ole valppaana. Taikuus on paksuna ilmassa, mutta se voi ottaa minkä muodon tahansa", haltia ärähti taakseen. Hän kohdisti naiseen vain häviävän pienen osan huomiostaan samalla kun vahti kaikkia suuntia ja paikkoja.
Äkkiä haltian aistit löysivät vihdoin kiinnekohdan. Hän ärähti ja hänen miekkansa oli hänen kädessään silmänräpäyksessä. Kaukana kallioilla, niin kaukana ettei typerämpi olisi ymmärtänyt edes katsoa sinne, seisoi nyt ihmishahmo. Se oli pelkkä silhuetti taivasta vasten. Sen muoto ja olemus kertoivat sen pukeutuneen paksuun, raskaaseen kaapuun tai peittävään kangasvaatteeseen. Välimatkaa oli liikaa, että tästä olisi voinut sanoa mitään selkeämpää. Hahmo itsessään olisi voinut olla vain jokin muukalainen, pelkkä typerä onnenonkija muiden joukossa, mutta Galdaniksen kaikki aistit ja kokemus kertoivat muuta. Teräs välähteli hänen kädessään, vaikka välimatka tekikin eleestä hyödyttömän. Seuraavassa hetkessä kaukainen hahmo kohotti kummatkin kätensä kohti taivaita. Jos tämä huusi jotakin tai muodosti merkkejä käsillään, välimatka teki siitä mahdotonta sanoa. Varmaa oli vain, että hahmo syleili taivaan ääretöntä syliä.
Yhtäkkiä valtava varjo kohosi taivaalle. Hiekan ja tomun aalto pyyhkäisi taivaanrannasta ylöspäin kuin laivoja tuhoava hyökyaalto merellä, ja aurinko peittyi sen vellonnan taakse. Kammottava, vaikertava ulina täytti ilman ja pyyhki näkyä seuraavien kuolevaisten ylitse julmasti kuin veitsi. Valtava hiekkamyrsky oli kohonnut kuin tyhjästä, mutta se peitti kaukana seisovan hahmon hetkessä alleen vyöryessään eteenpäin, niellen kiviä ja kallioita. Galdanis päästi sanattoman, terävän kirouksen, joka kumpusi petomaisen raivon siivittämä ilmoille. "Tuo myrsky nylkee lihan luistamme! Liiku, typerys!" hän karjaisi ja työnsi hyödyttömän miekkansa pois. Nyt oli aika etsiä suojaa. Teräs oli tuomittu tuhoon luonnonvoimien edessä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 10, 2020 13:43:47 GMT 3
Muiden hälytystila oli laukaissut eläimellisen epäluulon jälleen Akelassakin vain silmänräpäyksessä. Hän heitti säkkinsä olalleen sen nyöreistä, ja jäi keihästään nyt molemmin käsin puristaen vahtimaan ympäristöä terävin ja valppain elkein. Ehkä nainen ei ollut laittanut merkille samoja merkkejä kuin Galdanis, mutta ilmapiiri iski kyllä hänenkin tietoisuuteensa. Varsinkin kun mies viimein ärähti ja ja pyörähti kohti kallioita kauempana...
Sarvekas nainen päästi yllättyneen, vihamielisen sihahduksen kun äkkäsi esiin piirtyvän ihmismäisen hahmon. Tämä oli kaukana, liian kaukana että tästä olisi voinut sanoa mitään kovin tarkkaa, mutta se mitä hän näki ei selvästikään miellyttänyt häntä. Akelan olemus oli kiristynyt silminnähden lähes hurjistuneeseen tapaan kuin nuori haltia olisi hetkessä varautunut upottamaan keihäänsä johonkin... mutta ikävä kyllä etäisyys ei sallinut moista hänelle siinä missä se ei selvästikään haitannut esiin noussutta muukalaista. Jo kun tämä kohotti käsiään arpinen nainen harppasi kireästi taaksepäin, ja sitten ulvova tuuli äkkiä peitti taivaan läpitunkemattomalla myrskyllä. Ainakaan hiipparin tarkoitusperiä ei selvästikään tarvinnut miettiä tämän enempää...
Näky sai Akelan silmät leviämään ja nainen ähkäisi tyrmistyksestä samalla kun terävä, ulvova viima pyyhki heidän päälleen. Vain hetki ja raivokas myllerrys seuraisi tämän perässä... Oli vaikea sanoa oliko se Galdaniksen huuto joka havahdutti toimintaan mutta sarvekas haltia pyörähti villisti ympäri lähes samantien. Murhaava, luonnoton myrsky ei selvästikään ollut jotain jonka kanssa nainen halusi mitellä voimiaan ja tämä loikkasi liikkeelle sähähtäen hurjan kirouksen. "Se pelkurimainen saasta--!" töksäytettiin kaiken lomasta samalla kun Akela heitti kiireisen, siristelevän katseen ympärilleen. Myrskyä pakoon juokseminen oli eittämättä tuhoon tuomittua... ainoa mahdollisuus mikä heillä oli, oli heidän etumatkansa eikä sekään riittäisi pitkälle. Erämaan tarjoamat suojat kallioita nielevälle myräkälle olivat vähissä. Aiemmasta nilkutuksesta ei näkynyt nyt merkkiäkään kun Akela loikki lohkareiden lomaan, osoittaen sitten ärähtäen jotain sivummalla. Matala kieleke kohosi jo ajat sitten kuivuneen uoman ylle, luoden pienehkön sopen alleen. Tämä ei rehellisesti varmasti ollut paras mahdollinen suoja, mutta.... silti jotain. Ainakaan nainen ei epäröinyt suunnatessaan sitä kohti. Oli kaiketi toivottava että Galdaniksen pedotkin sopisivat turvaan...
|
|
|
Post by submarine on Dec 11, 2020 2:21:07 GMT 3
Ajatuksille ei ollut aikaa, oli toimittava tai kuoltava. Kuten jokainen kokenut matkalainen näillä seuduilla tiesi, hiekkamyrskyt pystyivät tukahduttamaan kulkijan hetkessä - eikä tämä ollut pelkkä luonnon raivon purkauma. Se kohosi tyhjästä ja iski suoraan kaksikkoa kohti kammottavalla voimalla, määrätietoisena kuin ulvova demoni. Galdanis ei tuhlannut lyhyitä hetkiä sen enempää kuin Elarakaan. Hän pyyhkäisi lohikäärmeenpoikasen otteeseensa ja loikkasi kivikkoa kohti naisen tapaan. Samalla hetkellä suuri, sininen lohikäärme päästi ilmoille raivoisan huudon, joka veti vertojaan jopa kohoavan myrskyn vaikerrukselle. Se pyyhkäisi silmilleen kuin käskettynä, ampaisten poispäin myrskystä. Sille ei varmasti ollut suojaa täällä, mutta se ei ollut kahlittu maahan, omien jalkojensa armoille ja kivikoiden keskelle. Se ehtisi pakoon. Sokea aarnikotka ei voinut kohota silmilleen. Ainoana mahdollisuutenaan se hyökkäsi pakenevan kaksikon perään, rääkyen vihaisesti. Se ei epäröinyt kaksikkoa enempää, mutta sen liikkeissä oli silti outoa määrätietoisuutta, joka korvasi vaistot jota pedolta olisi voinut olettaa. Se teki päätöksen paeta, niin helppo kuin se olikin, sen sijaan, että olisi vain seurannut vaistojaan.
Kaikki kolme pakenevaa hahmoa kiisivät kivien välistä, loikkien niiden ylitse, kun ensimmäiset hiekkamyrskyn lennättämät puuskat jo piiskasivat heidän kintereitään. Galdanis ei jäänyt epäröimään tai arvioimaan Akelan osoittamaa paikkaa hetkeksikään, vaan harppasi jo notkelmaa kohti. Se tarjoaisi tuskin paljoakaan suojaa... mutta se tarjoaisi sitä silti paljon enemmän kuin avonainen maasto ympärillä. "Pesen nämä tomut sen velhon veressä!" Galdanis ärähti harpatessaan suojaan. Hänen äänessään oli raivoa, ei pelkoa. Kuolema tai sen vaara eivät herättäneet hänessä mitään todellista pelkoa. Hän oli kohdannut tuon rajoista lopullisimman useaan kertaan - astunut jopa sitä päin. Ainoa ajatus hänen päässään oli viha kurjia noitakeinoja kohtaan.
Vihan olisi kuitenkin odotettava. Haltia iskeytyi notkelman perää kohti raskaasti ja painautui sitä vasten, kun myrsky jo ulvoi ympärillä ja riepotteli. Olisi ihme, jos heidän surkea suojapaikkansa todella pystyisi pidättelemään tulevaa raivoa ja myllerrystä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 11, 2020 16:01:13 GMT 3
Vihaiset puuskat ja pistelevä hiekka riepotteli jo hänen hiuksiaan ja selkäänsä kun Akela loikkasi kuivan joentörmän ylitse. Hän kompuroi ja enemmänkin luisui hiekkaa myöten alas, seuraten sitten hampaidensa lomasta kiroten Galdaniksen jäljessä. Kummallakaan heistä ei selvästikään ollut aikeita jäädä kyseenalaistamaan suojan laatua, ei nyt kun muutakaan ei ollut tarjolla... Ja lähes samaan aikaan villi, ulvova hiekkaseinämä iski heidän ylleen.
Akela sihahti ja suojasi kasvojaan miten saattoi hyökätessään viimeiset metrit kielekkeen alle. Se sai ainakin alkuun pahimman tuulen pyyhkäisemään enemmänkin ylitse, mutta tuskin estäisi myllerrystä kun se olisi suoraan heidän yllään. "Jos ehdit... ennen kuin... minä lävistän sen saastan... sisälmykset" sarvekas nainen puhisi vihaisesti kannattaen Galdaniksen raivoa. Sen sijaan että olisi kuitenkaan rynnännyt mahdollisimman syvälle seinämän suojaan hän seisahtui kuitenkin heittämään kiireisen katseen ympärilleen silmiään kivuliaasti siristellen. Hän tajusi varmasti itsekin että oli vain ajan kysymys koska myrsky iskisi sisälle. Akela ähkäisi ja harppasi sivuun aarnikotkan tieltä, ennen kuin astahti tämän ohitse tuskin jäämättä miettimäänkään. "Mene! Mene nyt siitä!" hän hätisti otusta siitä huolimatta kuinka oli aiemmin vakaasti päättänyt pysyä loitolla niin tästä kuin lohikäärmeestäkin. Hän veti sihahtaen henkeä keskittyen, ja kohotti sitten ärähtäen käsiään. Jokin näkymätön voima leimahti jälleen sarvekkaan naisen ympärillä ja iski nyt hurjistuneesti vastaan sisään puskevaa myrskyä. Ulvova tuuli joutui perääntymään... ainakin toistaiseksi...
|
|
|
Post by submarine on Dec 12, 2020 3:13:48 GMT 3
Sokea aarnikotka rääkäisi kiukkoisesti Akelan hätistelyille, mutta totteli siitä huolimattakin. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? Pieni kivennotkelma muuttui hetkessä surkean ahtaaksi. Se ei varmasti tarjoaisi suojaa kaikille kolmelle tätä ylimaallisen raivokasta, heitä suorastaan vainoavaa myrskyä vastaan. Asialla ei ollut paljoakaan väliä, jos totta puhuttiin: lovi kivikossa ei olisi riittänyt tarjoamaan suojaa edes yhdelle heistä... "Tästä kolosta tulee hautamme!" Galdanis ärähti jostakin aarnikotkan takaa. Äänessä ei ollut minkäänlaista epätoivoa tai kauhua, ainoastaan ärtynyttä raivoa. Kuin vääjäämätön kuolema olisi ollut pelkkä turhauttava hidaste. Äkkiä Akela harppasi eteenpäin ja puski voimiensa takaa myrskyä vasten. Haltiamieskin vilkaisi tämän toimia vaitonaisesti. Hän tunnisti kyllä jo, mitä tämä teki: naisen voimat oli äsken iskostettu hänen ruumiiseensa varsin kirjaimellisesti ja kouriintuntuvasti ja hänen aistinsa kyllä tunnistivat ne nytkin. Ne saivat myrskyn väistymään ja tekivät kielekkeen alle jääneestä kolosta melkeinpä kelvollisen suojan... mutta miten pitkäksi aikaa?
"Tuo myrsky ei tule väistymään hetkessä. Sinun voimistasi en menisi sanomaan", Galdanis murahti suuremmin kaartelematta. Hän vilkaisi toista arvioiden, mutta ei lopulta nähnyt syytä korjata epäilyksiään; aikaisemmankin pohjalta oli päivänselvää, että jo nopeatkin ponnistukset olivat vaatineet paljon voimia naisesta. Nyt tämä yritti kuitenkin iskeä kokonaista myrskyä, eikä vain yhtä miestä vastaan. Hänen ei tarvinnut tuntea tämän käyttämää mystistä voimaa ymmärtääkseen, että lopputuloksia oli vain yksi...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 12, 2020 15:36:43 GMT 3
"Tuo ei... auta" nainen onnistui sihahtamaan taakseen kärkkäästi, mutta joutui vaikenemaan nopeasti uudestaan. Kukaties hänkin joutui väkisinkin tunnistamaan Galdaniksen tokaisun pitävän paikkansa... Oli selvää että Akela joutui ponnistelemaan torjuakseen myrskyä, ja tällä menolla se ei kestäisi kauaa. Nopea purkaus oli vielä asia erikseen kuin jokin tällainen raju pitkäkestoinen ponnistus... mutta mitä muutakaan oli tehtävissä?
Sarvekas nainen kirskautti hampaitaan, kunnes ärähti uudestaan. Äkkiä tämä tuntui pinnistävän voimiaan entistä kovempaa, koko kehoaan jännittäen. Hiekka hulmahti hetkellisesti sisälle, mutta jokin rusahti ulkona ja päästi sitten korvia riipivän äänen. Kauempana törmän pohjalla hiekan seasta kohosi jotakin suurta, hitaasti ja vaivalloisesti. Raskas kivipaasi nousi huojahdellen kuin näkymättömien, suurien käsien kiskomana ja alkoi raahautua kohti joen törmää. Se rutisi ja horjahteli mutta löysi lopulta tiensä pienen piilopaikan reunamille, tömähtäen raskaasti kielekkeen reunaan. kallio rusahti uhkaavasti ja maa ropisi piilottelijoiden niskaan. Akela huojahti ähkäisten mutta ei hellittänyt. Useampikin järkäle uoman pohjalla lähti liikkeelle hakeutuen samaan suuntaan.
Tuskin oli vaikea arvata naisen yrittävän epätoivoisesti kiskoa lisää suojaa heidän ympärilleen... vaikkakin taisi olla turha toivo että sekään riittäisi tukkimaan paikkaa kokonaan. Mutta ehkä se suojaisi tarpeeksi... Järkäleitä kokoontui vierien ja raahautuen pienen luolan ympärille, kasautuen suuren kivipaaden tuntumaan kunnes ilmeisen kivuliaasti jännittynyt Akela päästi tukahtuneen ähkäisyn. Nainen huojahti ja lysähti sitten kasaan maahan. Vaivalloisesti ulos puskettu myrsky pyyhkäisi pistelevänä sisään kivien lomasta entistä ahtaammaksi käyneeseen koloon... mutta ainakin vähäisempänä kuin aikaisemmin. Tällainen ponnistus oli kuitenkin ollut selvästi enemmän kuin mitä Akela olisi kyennyt käsittelemään. Hän tuskin oli nähnyt muutakaan mahdollisuutta kuin käyttää kaikkensa yrittääkseen epätoivoisesti jotain, sen sijaan että olisi jäänyt odottamaan voimiensa hupenevan myrskyn edestä... Oli kai vain toivottava että se riittäisi.
|
|
|
Post by submarine on Dec 13, 2020 2:11:43 GMT 3
Galdanis päästi epämääräisen äänen Akelan tuskaisille sihahduksille, mutta tyytyi kuitenkin seuraamaan vaiti, kun tämä ponnisteli voimiensa takaa tehdäkseen jotakin heidän eteensä. Mitä muutakaan hän olisi todella voinut tehdä juuri nyt? Turhautuminen sai hänen iskemään nyrkkinsä kalliota vasten, kuin toivoen sen antavan periksi ja paljastavan jonkin pakoreitin, mutta kallio pysyi periksiantamattoman lujana. Pakoreittiä ei ollut. Vaikka kaikki olikin näyttänyt surkean tuhoon tuomitulta, pääsi voimiensa takaa ponnisteleva nainen yllättämään; pelkkä hyödytön pyristely luonnonvoimia vastaan ei ollut kaikki, mihin tämä pysty. Jopa Galdanis kurtisti kulmiaan yllättyneenä, kun ikiaikoja niillä sijoillaan levänneet kivipaadet alkoivat äkkiä siirtyä paikoiltaan, eittämättä toisen voimien johdosta. "... kukaties emme kuolekaan tänne", haltiamies myönsi lopulta tasapaksusti. Hän ei voinyt nyt muutakaan kuin seurata tilannetta vierestä, mikä ei selvästikään miellyttänyt häntä.
Kun kivipaadet olivat lopulta siirtyneet paikoilleen, surkea kolo oli äkkiä muuttunut paljon varteenotettavammaksi suojapaikaksi. Myrsky kurotteli yhä sisään aukoista kuin paennutta saalista hamuava peto, mutta sen todellinen raivo oli suljettu ulkopuolelle. Se oli kuitenkin vaatinut veronsa, ja Akela lysähti niine hyvineen maahan... tai olisi lysähtänyt, ellei mies olisi napannut hänestä otetta. "Hyvää työtä", Galdanis tokaisi, ihmeen vilpittömän oloisesti, ja kumartui laskemaan toisen maata vasten. Sitten hän kiskoi nahkaisen liivinsä yltään ja survoi sen pahimpaan rakoon kivessä. Ei sekään sitä täysin tukkinut, mutta auttoi kuitenkin. "Toivottavasti saat kerättyä voimiasi tarpeeksi, että pystyt raivaamaan tiemme ulos. Tuo ei ole haltiataikuutta, eikä minulla ole aavistustakaan miten teet sen, mutta se ei selvästikään ole helppoa", mies huomautti. Hän kumartui itsekin alas ahtaassa, käytännössä pimeässä tilassa. Kivet kyllä tarjosivat suojaa, mutta ne tekivät loukosta vieläkin ahtaamman... etenkin kun he jakoivat sen pienen lohikäärmeen ja valtavan aarnikotkan kanssa.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 13, 2020 18:04:46 GMT 3
Äskeinen oli selvästikin polttanut kaiken mitä naisella oli annettavanaan, eikä edes puhdas härkäpäisyys riittänyt enää pitämään häntä jaloillaan. Päässä jyskytti ja rintaa poltti tukahduttavasti kuin valtavan fyysisen ponnistuksen jäljiltä, ja toviin hän kykeni vain haukkomaan tuskaisesti henkeään. Hän tajusi hämärästi Galdaniksen sanat kun tämä laski hänet maahan mutta vaikka nainen siristikin silmiään kului hetki ennen kuin hän sai vastattua. "...mitä se... sitten olisi?" ähkäistiin lopulta, kunnes sarvekas haltia sihahti ja vääntäytyi vaivalloisesti istualleen. Toisen toteamus oli aiheellinen, vaikkakaan ei sellainen jota olisi mielellään miettinyt juuri nyt aivojensa velloessa ja kipinöidessä villisti. "....ehkä. Katsotaan sitten. Tai sitten meidän pitää vain kaivaa. Mutta ainakin se... taitaa toimia nyt." Nainen töksäytti lopulta koottuaan itseään hetken. Hän siristi itsekin ympärilleen ahtaassa hämäräksi käyneessä loukossa, voimatta olla kyräilemättä vaivihkaa sinne heidän kanssaan ahtautunutta aarnikotkaakin.
"En... tiedä kuka se saasta oli joka teki tämän, mutta... Ehkä se luulee meidän kuolleen. Tai häipyneen. Kunhan tämä loppuu, niin... se noita tulee katumaan" Akela murahti. Ääni oli voipunut eikä nainen rehellisesti näyttänytkään paljoa paremmalta mutta tässä oli silti rehellistä kaunaa. Koston vannominen tosin saattoi olla helpommin sanottu kuin tehty kun ei pysynyt edes jaloillaan ja piileskeli keskellä hiekkamyrskyä, mutta oli helppo nähdä että henkeään tukalasti haukkova nainen oli vakavissaan... vaikkakin tätä seurasi nopeasti turhautunut puuskahdus. "Täytyy kai... odottaa. Minä vain... lepään hetken." Jos rehellisiä oltiin, kukaties ulkona myllertävä myrsky oli tietyllä tavalla onnenpotkukin. Kukaan ei toivottavasti ilmaantuisi sen seasta heidän kimppuunsa nyt kun Akela näytti olevan kaikkea muuta kuin valmis uuteen yhteenottoon.
|
|
|
Post by submarine on Dec 14, 2020 1:54:35 GMT 3
Valtava aarnikotka asettui makuulle parhaansa mukaan loukossa, joka oli aivan liian pieni sen suurelle ruholle. Galdanis laski käden sen arpiselle lonkalle ja veti henkeä. Sitten hän hymähti tavalla, ja ei ollut edes aivan yhtä tuima, kuin aikaisemmin. Kuin pieni kuolemanvaara ja hetken epävarmuus elämän jatkumisesta olisivat jollakin käsittämättömällä tavalla vain virkistäneet häntä. Hänen verensä virtasi suonissa nopeana ja voimakkaana. Kun kohtasi kuoleman, tiesi elävänsä. "Kerää voimiasi, ystävä", Galdanis murahti. "Se velho, olipa kuka oli, tuskin jättää asiaa tähän. Hän on valmis ajamaan aavikon voimat päällemme; hän ei taltu helpolla." Aarnikotka kirahti ärtyneesti ja napsautti nokkaansa. Se ei jakanut toverinsa paloa tällaisiin vaaroihin, mutta se ei selvästi kavahtanut vaaraa haltiaa enempää. Galdanis nyökkäsi, kuin ääni olisi tarkoittanut enemmänkin, ennen kuin vaikeni. Hän katsahti tuupertuneeseen naiseen ja jäi tutkimaan tämän piirteitä hämärässä, joka ei ollut mikään este haltian silmille. Tämän kasvojen arvet ja kovat linjat kertoivat yhtä ja toista. Kukaties hän ei ollut vielä varma, mitä tarkalleen, mutta hänellä oli jo oikein hyvä aavistus. Ainakaan nainen ei pakenisi vaarojen edeltä.
Määrittelemättömän ajan jälkeen Galdaniksen käsi laskeutui äkkiä Akelan hartialle. Jäntevät, pitkäkyntiset sormet puristuivat sen ympärille. "Oletko hengissä? Myrsky on katkonut hampaansa", mies tokaisi. Toteamukselle tuskin tarvitsi kysellä juurikaan selvennystä; kivien tuolta puolen ei kaikunut enää myrkyn kammottavaa ulinaa, eikä hiekka piiskannut sisään niiden väliin jääneistä raoista. He olivat kestäneet velhon tempun... jos se todella oli ollut sellainen.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 14, 2020 16:53:11 GMT 3
"Oli kuka oli. Minä rikon sen noidan luut ja... jätän ruhon pedoille" Akela jupisi hakiessaan itselleen paikkaa kiviseinän tuntumasta johon nojata. Nainen oli voipunut mutta oranssit silmät kipinöivät silti vihaisesti, tavalla jota ne eivät olleet tehneet edes silloin kun hän oli ottanut yhteen Galdaniksen kanssa. Kytevän vihan saattoi lähes aistia... vaikka se joutuikin nyt odottamaan.
Lopulta jopa jupina ja uho sai väistyä, ainakin toistaiseksi. Sarvekas haltia vaikeni kootakseen jälleen voimiaan. Kaiketi se oli merkki jostain (tai vain puhtaasta väsymyksestä) että tämä sulki jopa silmänsä, vetäen polvensa itseään vasten. Hiljakseen hengitys alkoi tasautua ajan kuluessa eikä olemuskaan kielinyt enää samanlaisesta tuskaisuudesta. Kun Galdanis viimein kurotti kätensä, nainen havahtui säpsähtäen. Hänen kätensä nytkähti vaistomaisesti kohti veistä vyöllä mutta pysähtyi järkensä ehtiessä jälleen mukaan nykyhetkeen.
"Aivan tarpeeksi hengissä" Akela murahti ja heitti katseen ympärilleen hämärässä loukossa. Myrsky ei enää ulvonut tai kurotellut heitä kivien lomasta ja se toi voipumuksesta huolimatta synkän tyytyväisen häivähdyksen naisen arpisille kasvoille. "Hyvä. Nyt on aika rikkoa jotain muutakin" hän ähkäisi kostonhimoisesti kiskaisten itsensä jaloilleen. Selvästikin aiempi aikomus vain ylittää erämaa ja etsiä jotain oli kokenut mutkan matkaansa. Hänen aseensa sekä kantamuksensa olivat jääneet niille sijoilleen mihin olivat pudonneet hänen kamppaillessaan myrskyä vastaan, ja nyt sarvekas haltia harppasi niiden tuntumaan poimiakseen ne takaisin itselleen ennen kuin keskittyi raskaaseen kivimuuriinsa. Askelet olivat eittämättä vielä epävakaita, mutta se ei selvästikään riittänyt pidättelemään aivan noin vain. Akela heitti säkin olalleen ja kurotti sitten kiskaisemaan nahkaliivin kivien lomasta jääden hetkeksi silmäilemään ulos paljastuneesta aukosta. Valo sai siristelemään silmiä, mutta varovainen kyräily ei paljastanut ainakaan heti mitään ulkopuolella väijymästä.
"Pidä se otus pieni siellä. En ole varma miten nämä kaatuvat kun niitä alkaa härkkiä" nainen tokaisi, lykäten liivin ohimennen taakseen. Sitten hän veti henkeä ja keskittyi jälleen, painaen kätensä järkälettä vasten. Sora rapisi ja kivi rutisi kunnes sarvekas haltia horjahti tukalasti ähkäisten taaksepäin. Oranssit silmät räpyttelivät muutamaan kertaan kuin yllättyneenä ennen kuin siristyivät kiukkuisesti ja tämä sihahti turhautuneen kirouksen. Ilmeisestikään moinen touhu ei ollut niin helppoa kuin olisi toivonut... ei varsinkaan aiempien ponnistusten jäljiltä joista nainen ei ollut kunnolla toipunut. "Pirut! Se on... tiukassa!" Akela ärähti tuskastuneena. Hän askelsi röykkiötä myöten ja juoksutti kättään sitä vasten arvioiden. "Voisin... yrittää toisesta kohdasta. Se saattaisi irrota paremmin, jos kaivaisimme sitä enemmän irti. Sitten voisin vain... iskeä sen nurin, ehkä." Nainen jupisi, kunnes veti henkeä ja irvisti. Tuntui kieltämättä nöyryyttävältä kuinka hänen voimansa loppuivat kesken, mutta sille ei tainnut voida juuri nyt paljoakaan. Hän saattoi vain tarttua keihääseensä ja katsoa kuinka saisi runnottua maata irti sen varrella järkäleen alta, toivoen horjuttavansa sitä tarpeeksi. Ehkä tarpeeksi kova, nopea purkaus riittäisi sen jälkeen iskemään tämän pois tieltä. Paljon suurempaan hänellä tuskin oli voimia juuri nyt jäljellä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 15, 2020 2:47:02 GMT 3
Galdanis seurasi Elaran elkeitä vaiti ja tarkkaan. Hänellä ei ollut osaa tai arpaa siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi, joten hän tyytyi tarkkailemaan, kun nainen siirtyi kiviröykkiön luokse avatakseen tien vapauteen. Hän ei kuitenkaan tarkkaillut passiivisesti, vaan tutki ja kiinnitti huomiota yksityiskohtiin; soturin ja pedon katse arvioi tarkkaan tätä mystistä ja tuntematonta voimaa, teki huomioita ja arvioita. Tässä ahtaassa, tomun ja hiekan täyttämässä loukossa hänellä oli hyvin tarkka näköala tähän kaikkeen. Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan edennyt kuten ennen. Nainen ponnisteli ja ähki, mutta nyt hänen sisukkuutensa ei tuntunut riittävän viemään voittoa valtavasta kivimassasta, joka oli suojannut heitä... ja joka nyt vangitsi heitä yhtä varmasti kuin teljetty ovi vankisellissä... tai varmemminkin, sillä tätä telkeä ei edes pystyisi avaamaan, vaikka haluaisikin. "Siinä tapauksessa tästä tulee hauta, jonka sinä jopa sinetöit", haltiamies huomautti. Hän vaihtoi asentoaan tavalla, joka saattoi hyvinkin kieliä ärtymyksestä. Hän ei kuitenkaan kohottanut sormeakaan tehdäkseen mitään... ei edes, kun nainen astui eteenpäin keihäs kourassaan. "Säästä voimiasi. Tuon kiviröykkiön siirtämiseen ei riittäisi edes härkäpari. Sinun keihääsi on kuin oljenkorsi tässä kohtaa", hän murahti.
Galdanis kohottautui pystyyn ja tuijotti synkästi pimeydestä kohti reikiä, josta päivänvalo kiiri sisään. Ne olivat yhtä tyhjän kanssa. Jos Akelalla ei ollut voimia saada kiviä siirtymään, ei siitä mentäisi millään muullakaan. "Sitä paitsi hiekan alla on kalliota. Tylsytät vain keihääsi. Loikkasin typeränä kuolemasta toiseen, kirottua", mies tuhahti. Hän kohotti kätensä onkalon matalaa kattoa vasten kuin rajojaan kokeileva, häkkiin vangittu peto ja jännitti turhaan lihaksiaan. Se oli pelkkä ärsyyntymisen osoitus, ei mitään todellista. "Edes lohikäärme ei siirtäisi noita kiviä vaivatta. Ja todennköisemmin se murskaisi meidät yrittäessään puskea niitä sivuun", hän pohti ääneen. Aarnikotkasta oli turha puhuakaan... tai pienemmästä lohikäärmeestä, joka oli kiivennyt taas hänen harteilleen. "Jos et olisi käyttänyt voimiasi holtittomasti ja raivonnut niillä turhaan minua vastaan, emme tuijottaisi nyt hidasta kuolemaa silmästä silmään", hän ei voinut olla huomauttamatta. Siinä ei ollut mitään napakkaa tai iloittelevaa. Haltian toteamus oli kuivakka ja nuiva.
((I have a way to get us out of here if you don't >:I ))
|
|
|
Post by spyrre on Dec 15, 2020 16:13:20 GMT 3
Turhautunut Akela kääntyi heittämään pistävän katseen olkansa ylitse miehen synkälle toteamukselle ja oransseissa silmissä välähti jälleen kiukkuisesti. "Enpä nähnyt kauhean montaa muutakaan mahdollisuutta!" nainen ärähti. "Ehkä jos et olisi hyökännyt kimppuuni aikaisemmin, niin minun ei olisi tarvinnut tehdä niin! Mistä minä tiesin että joku mielipuoli aikoo usuttaa myrskyn kimppuumme!" Protestit olivat eittämättä kärkkäitä mutta defensiivisiä... Akela itsekään ei ollut tyytyväinen tilanteeseen vaikka ei myöskään siihen että syy sysättiin hänen niskoilleen. Vaikka kaipa se tietyllä tavalla hänen syytään olikin. Ainakin lohkareiden irrottaminen pelkällä keihäänvarrella alkoi tosiaan näyttää kyseenalaiselta, kun puu kolahti maakerroksen läpi kallioon.
Sarvekas nainen kyräili synkeää miestä ennen kuin ärähti uudestaan ja iski nyrkkinsä turhautuneena lohkareeseen. Mokoma ei liikahtanutkaan mikä tuntui ärsyttävän häntä entisestään. "Älä ole niin valmis kuolemaan, minä en ainakaan aio tehdä niin! Keksin kyllä jotain!" tokaistiin lopulta. Se, mitä tämä "jokin" olisi, taisi tosin olla asia erikseen... Akela pyörähti ympäri mielenosoituksellisesti ja jäi jälleen askeltamaan kireästi kivien kupeeseen, yrittäen epäilemättä löytää jonkinlaista heikkoa kohtaa. Ehkä järkevämpää olisi ollut yrittää levätä ja koota voimiaan lisää, mutta arpinen nainen ei näyttänyt juuri nyt kovin halukkaalta sellaiseen suljettuna tähän pieneen loukkoon.
((Go ahead, then. Akelaa kiukuttaa. >=( ))
|
|