|
Post by spyrre on Nov 23, 2020 14:42:06 GMT 3
Ei ollut vaikea nähdä että vieläkin maahan iskettynä ja tokkuraisena nainen selvästi oletti vieläkin uutta iskua hetkellä millä hyvänsä. Tämä päästi uhmakkaan ärähdyksen kun hänen kuin viimeistä oljenkortta tavoitteleva kätensä pyyhkäistiin sivuun samalla kun soturi miekkoineen kohosi hänen ylleen. Suoraan kohti kohotettu terä ja hänen omat tyhjät kätensä viimeistään pakottivat sisun ulos jopa sarvekkaasta haltiasta ja tämä jännittyi raskaasti hengittäen. Hän olisi voinut vannoa että mies oli juuri äsken paiskannut miekkansa pois mutta nyt se osoitti jälleen suoraan häntä, valmiina iskemään... mitä se ei kuitenkaan tehnyt. Kuumeisesti pälyilevä nainen irvisti, eikä voinut olla säpsähtämättä hieman kun mies puhui jälleen.
Oranssit silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin ja hetken verran sarvekas nainen näytti rehellisesti hämmentyneeltä. Sitten tämä kuitenkin siristi silmiään epäluuloisesti kuin olisi yrittänyt arvioida mitä selvässä voittajanasemassa seisova soturi aikoi. "Puhua... mistä?" hän ähkäisi lopulta kireästi. Vaivihkaa katse pyyhkäisi ympärille kuin etsien jotain mutta palasi nopeasti. "Minulla... ei ole muuta! Jos rahaa haet, sitä ei ole! Tuskin ruokaakaan, miksi luulet että juoksin tuon otuksen perässä?" Sanat olivat hengästyneistä ja kivuliaita, mutta uhmaa niistä ei kyllä puuttunut vieläkään. Siltikään edes tämä ei kaiketi ollut tarpeeksi typerä yrittääkseen jotain miekanterä suoraan naamallaan. Pistävä katse mittaili kuitenkin miehen elkeitä tämänkin takaa varautuneena... siitäkin huolimatta että tässäkin uhmassa oli jo melkoinen annos nöyryytystä. Tuskin edes kovapäisin pukari saattaisi väittää tässä vaiheessa ettei olisi jo toivottomasti lyöty, vaikkakin soturi hänen onnekseen vaikutti haluttomalta viimeistelemään voittoaan.
|
|
|
Post by submarine on Nov 24, 2020 1:07:22 GMT 3
Haltia kohotti miekkansa pois toisen yltä. Terä väistyi, mutta sen uhka häilyi yhä läsnä: jo aikaisemmankin pohjalta oli aivan varmaa, että mies pystyisi kyllä heilauttamaan asettaan varsin nopeasti, jos syytä olisi. "Me voimme puhua monistakin asioista. Ellet sitten halua jatkaa äskeistä", mies tokaisi kärkevästi. Hän oli tosiaankin voittanut, ja hän määrittelisi mitä nyt tapahtuisi. Toisen oli paras hyväksyä se. Hän tuhahti ääneen toisen äreille vastalauseille. "Minua eivät rahasi kiinnosta, eikä mikään muukaan. En aio ottaa sinulta mitään, mikä ei minulle kuulu", hän napautti ja laski jalkansa paljon puhuvasti puuman ruholle. Lammaskaan ei ollut kaukana. "Minä tarvitsen tätä enemmän kuin sinä, ja minulla on voima ottaa tämä liha. Se siis kuuluu minulle. Kumpikin niistä", mies jatkoi, kasvot yhä tuimina mutta tyyninä. Ainakaan hän ei enää kohdannut vastustajaa silmästä silmään kuolettavassa taistelussa.
"Mutta sitä on paljon, ja kohtalo on suopea. Sinä et olisi pystynyt syömään tätä kaikkea muutenkaan. Ruhot olisivat vain houkutelleet paikalle paljon minua julmempia saalistajia. Nyt minä voin sen sijaan antaa sinulle siitä osan ja käyttää loput järkevämmin", haltiamies jatkoi varsin tasaisesti ja jämäkästi. Hänen jokainen sanansa oli itsestäänselvä tosiasia, eikä niissä ollut mitään kyseenalaistettavaa tai väiteltävää. Hän tiesi miten asiat olivat. Mies ei jäänyt odottamaan, että sanojen merkitys uppoaisi toisen tajuntaan. Sen sijaan hän päästi ilmoille terävän, kovan vihellyksen. Se kaikui kallioilla pitkälle, eikä haltia tarjonnut sille mitään selitystä.
"Nouse ylös. Muuten jokin haaskansyöjä luulee sinun jo kuolleen ja iskee hampaansa sinuun", hän tokaisi. Se ei selvästikään ollut mikään vitsi.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 24, 2020 16:34:37 GMT 3
Tilanne oli kireä, eikä nainen varsinaisesti rentoutunut vaikka miekka siirrettiinkin pois hänen yltään. Tämä yritti selvästi vieläkin arvioida tilannetta eikä rehellisesti ollut edes varma mitä tehdä seuraavaksi. Paras mihin sarvekas haltia kykeni tähän hätään oli yrittää koota itsensä vaivihkaisesti miten saattoi... vaikka varsinkaan ylpeyden kohdalla se ei ollut helppoa. Hän siristi jälleen terävästi silmiään kun mies ilmoitti ettei aikonut ilmeisesti muuta kuin ottaa saaliit itselleen. Eittämättä tämäkin oli aavistuksen odottamatonta että muukalainen tyytyi pelkkään lihaan edes katsomatta mitä muuta olisi saattanut olla otettavissa, mutta toisaalta hänen kevyet kantamuksensa olivat ilmeiset sekä vain vaivalla jahdatun saaliinkin menetys näin oli aivan tarpeeksi paha. Nainen sihahti ja kohottautui varuillaan kyynerpäillään avaten jo suutaan protestiin, mutta joutui sitten tyytymään turhautuneeseen ja katkeraan ähkäisyyn. Hän oli jo tehnyt mitä oli voinut puolustaakseen kantaansa sekä sitä mikä hänen (epäilemättä!) oli, mutta se ei ollut riittänyt. Nyt hän saattoi vain kyräillä nöyryytettynä kun kalpea haltia julistautui kaiken omistajaksi. Tämä kuitenkin jatkoi, ja sanat saivat arpisen naisen kyräilyn keskeytymään ainakin hetkeksi pelkkään hämminkiin. Toteamusta jakamisesta ei selvästikään oltu odotettu.
Asetelma oli käynyt entistä oudommaksi nuoren villihaltian kannalta. Kova, äkillinen vihellys sekä komennus nousta ylös sentään havahduttivat tämänkin pahimmasta hämmennyksestään. Nainen hätkähti ja terävöityi heittäen rivakan katseen ympärilleen olematta varma mitä äkillinen vihellys merkitsi mutta alkoi sitten ilmeisen varuillaan kerätä jalkojaan alleen. Hän suoristautui hieman huterasti ja pyyhkäisi kasvoilleen valahtanutta verta räsyiseen hihaansa ennen kuin astahti taaemmas. Edelleen kyräillen nainen hivuttautui kurottamaan maahan lennähtänyttä nyssäkkään käteensä. Se oli enemmänkin olalle ripustettu säkki kuin edes laukku ja sisukset joita se oli levittänyt maahan olivat tosiaankin vähäiset. Siltikin haltia harppasi tämän tuntumaan ja kaapaisi sen otteenseensa. Tämä näytti pitäneen sisällään jokseenkin tavanomaista tavaraa... vaikkakin tarkemmalla vilkaisulla maahan pudonneen huovan sisältä pilkisti jotakin kulmikkaampaa. Nainen nappasi tämän nopeasti ja työnsi sen huopineen takaisin.
"Minulla ei ole aavistustakaan mitä aiot, mutta... jos yrität jotain..." tämä enemmän tai vähemmän jupisi epäluuloaan, vaikkakin tästä rehellisesti puuttui aiempi tarmo. Mies sai uuden varautuneen katseen sarvekkaan naisen kurottaessa sitten kohti maahan paiskattua keihästään. Elkeet eittämättä kertoivat että tämä oli vieläkin kireä, ja piti tilannetta silmällä. "Leikitkö kanssani? Miksi hyökkäisit ja sitten kuitenkin... jakaisit tuon?"
|
|
|
Post by submarine on Nov 25, 2020 1:31:40 GMT 3
Haltiamies tuhahti toisen sanoille. "Koska en tarvitse kaikkea. Ja koska sinä ymmärrät tämän selvästi paremmin kuin mitään yrityksiä sopia asioista puhumalla. Tämä kelpaa minulle. Kaikki on selkeämpää näin. Sinä tiedät, että hävisit. Minä tiedän, että en joudu turhaan väittelemään asioista", hän totesi hyvin yksinkertaisesti ja kaartelematta. Asiassa ei selvästi ollut enempää mietittävää. Mies työnsi miekan takaisin paikoilleen ja nosti keihäänsä maasta. Hän ei pälyillyt toisen tapaan ympärilleen tai selvästikään odottanut varautuneena, mitä tuleman piti; hän eittämättä tiesi sen jo oikein hyvin. "Tai jos se ei miellytä, voit nääntyä nälkään tai etsiä muuta saalista. Minä otan vain tämän päivän lihani", hän lisäsi ohimennen.
Haltia vilkaisi ympärilleen ja päästi epämääräisen äänen, joka oli kukaties jotakin murahduksen ja tuhahduksen väliltä. Kuin hän olisi yrittänyt nähdä jotakin ja todennut, että se jätti toivomisen varaa. "Tämä ei ole sinun paikkasi muutenkaan. Noilla taidoilla sinä et selviydy tässä maassa", hän huomautti. "Ota se mitä annan ja mene takaisin sinne mistä tulit. Seuraava peto, jonka saalista yrität ottaa, ei tule tuntemaan mitään armoa."
|
|
|
Post by spyrre on Nov 25, 2020 20:44:02 GMT 3
Soturin suorasukainen toteamus sai aikaan lisää näreää kyräilyä. Voittajan oli hyvä määrittää asiat eikä sarvipäinen nainen voinut tähän paljoakaan. Tämä suoristautui pussia sekä keihästään puristaen mutta ei yrittänyt enää mitään. Kaiketi veriseksi ja kipeäksi huitaistu pääkoppa hillitsi tämänkin luuloja tarpeeksi tähän hätään... kuten eittämättä myös jyskyttävä päänsärky. Hän pyyhkäisi kalloaan vaivihkaa ja niiskaisi veristä nenäänsä kuitenkin valittamatta, mutta sitäkin enemmän kyräillen. Tosin miehen loput sanat toivat esiin uuden kiukkuisen leimahduksen.
"Minä en ole menossa mihinkään! Menen minne haluan ja ylitän tämän paikan!" arpinen haltia töksäytti äkäisesti suoristautuen. "Mitä sinä muka tiedät? En pelkää mitään petoja tai rosvoja, olen tappanut molempia! En tarvitse mitään armoa. Ja se oli minun saaliini! Ehkä.... ehkä minunkaan ei olisi pitänyt varoa mitään! Olisin voinut tähdätä sen ensimmäisen kiven kunnolla tuolla rinteessä! Et ole väkeäni, mutta en vain--" nainen keskeytti vuodatuksensa epämääräiseen sihahdukseen, ja päätyi harppaamaan turhautuneesti sihahtaen ympäri, kaiketi yrittäen turhaan verhota kiihtymystään. Se ei tosiaan tainnut toimia kovin hyvin, ei varsinkaan äskeisen jälkeen. Tämä jäi hetkeksi puhisemaan paikalleen ja pyyhkäisi uudemman kerran kasvojaan. "Mihin piruun sinäkään muka edes tarvitset noin paljon lihaa? Et sinäkään noin paljoa syö!" tokaistiin lopulta syyttävästi, epäilemättä huonona yrityksenä siirtää huomiota. Viileähermoisuus ei selvästikään kuulunut tummahipiäisen haltian vahvuuksiin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 26, 2020 1:24:11 GMT 3
Haltia vilkaisi naista sivusilmällään, ennen kuin tuhahti tuimasti tämän vihaisille sanoille. "Tee mitä haluat. Mutta pedot ja hirviöt ovat pienin murheesi täällä. Tämä on hirviöiden maa. Sinä et ole tullut tänne valmiina tappamaan heikompiasi tai kuolemaan vahvempiesi edessä. Tämä maa syö kaltaisesi", hän totesi sävyyn, joka kertoi asian olevan lopulta itsestäänselvä, mutta myös yhdentekevä. Ohimennen mies pyyhkäisi jäntevät sormensa hiustensa läpi muutaman kerran, yrittäen pakottaa entisestään seonneen harjansa ruotuun. Se ei kuitenkaan onnistunut, eikä todennäköisesti olisi voinut onnistuakaan; tarkemmin katsoen hänen päänsä todellakin muistutti enemmän pedon harjaa kuin haltian hiuksia. Se peitti hänen niskaansa paksuna ja vuolaana ja työntyi kaikkiin suuntiin. Eikä hän silittänyt sitä kuten haltian tai edes ihmisen olisi luullut silittävän. Hän pyyhki sitä kuin ainakin peto, joka pesi itseään. Totta puhuen hänen sormenkyntensä olivat huomattavan pitkät ja terävät. Niin olivat olleet ne hampaatkin, jotka hän oli paljastanut taistelun aikana... "... mutta sinä et olisi voittanut. Taistelun lopputulos oli päätetty jo ennen kuin sinkosit kivesi. Minä tulin tänne ollakseni se joka tappaa ja syö. Enkä minä tullut yksin", haltia totesi äkkiä. Hän kohotti keihästään kohti kaukana kohoavia kallioita, kuin kiinnittääkseen toisen huomion johonkin.
Suuri, sinertävä hahmo kohosi tomuisesta maasta. Se pyyhkäisi taivasta vasten ja kaarsi ympäri, ennen kuin otti suuntansa... suoraan kaksikkoa kohti. Peto oli ainakin hevosen kokoinen, todennäköisesti suurempikin... ja se tuli kovaa. Siitä kajahti raivoisa karjaisu, joka sai kalliot ja solat kaikumaan... ja mikä karmaisevinta, huutoon vastattiin maasta. Yhtäkkiä haltia päästi ilmoille pedon karjaisun, joka ei voinut olla inhimillisen suun tuottama. Mutta hänestä se kuitenkin lähti. Tilanteesta tuskin teki yhtään sen vähemmän karmaisevaa, kun haltian vastaus kirvoitti uusia vastauksia lentävän pedon suunnasta... mutta se ei tullut siitä. Jokin muu rääkäisi vastauksensa maasta käsin, jostakin kallioiden takaa mihin täältä ei voinut nähdä. Kaiusta päätellen se ei ollut ainakaan pienempi...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 26, 2020 15:27:43 GMT 3
Nainen pihisi aikansa kunnes sihahti saamaansa läksytykseen. "Minä en aio kuolla tänne. Tai muuallekaan" tämä mutisi kiristäen leukaansa. Tässä oli eittämättä mukana enemmänkin kuin aavistus katkeruutta mutta kaiketi sarvekas haltiakin koki suuremman inttämisen jo turhaksi. Ei sillä, että se olisi jäytänyt hänen sisuksiaan yhtään vähempää siltikään.
Kalpea soturi ei näyttänyt piittaavan varmistettuaan jo kantansa. Nyt kun varautunut nainen ehti katsoa tätä paremmin, oli niin miehen olemus kuin ulkonäkökin vähintään outo ja hurja. Hän rypisti kulmiaan tälle punniten varuillaan näkemäänsä, ja askelsi kireästi paikallaan kuin epäluuloinen eläin. Tilannetta arvioitiin varmasti vieläkin kun toinen äkkiä viittasi jonnekin kallioille, todeten ettei tosiaan ollut yksin. Nainen käänsi rivakasti päätään, voimatta tukahduttaa tyrmistynyttä ähkäisyä kun siivekäs peto kohosi ilmaan ja kaarsi suoraan kohden. Se karjaisi villisti ja tähän vastasi kaksi muutakin ääntä... joista toinen kajahti aivan hänen vierestään. Sarvekas haltia kavahti typertyneenä taaksepäin jännittyen hetkeksi tuijottamaan oranssi katse leviten. Tämä oli ollut silminnähden kahden vaiheilla tilanteen suhteen jo aiemminkin mutta epäilyttävä asetelma oli äkkiä kääntymässä hänen näkökulmastaan välittömästi uhkaavaan suuntaan. Mitä vieras, outo haltia sitten aikoikaan oli selvästi täysin poissa hänen käsistään... ja oli hän kuinka sinnikäs hyvänsä, edes arpinen villihaltia ei ollut niin mielipuoli että olisi edes elätellyt ajatuksia mitellä sen kanssa mikä oli tulossa. Oudon soturin kanssa kukaties, ehkä odottamattoman pedonkin... mutta ei näiden kaikkien, jos ne päättäisivät tehdä jotakin. Alkukantainen selviytymisvaisto taistella ja puolustautua kääntyi silmänräpäyksessä paon kannalle, eikä hän jäänyt miettimään tälläkään kertaa.
Kun peto kaarsi taivaalta, sarvekas haltia ei selvästikään aikonut jäädä katsomaan mitä moinen otus, tai sen komentaja, aikoi tehdä. Hän ähkäisi ja tarrasi molemmin käsin keihääseensä ja loikkasi liikkeelle. Kukaties hän kompuroi vielä jalkoihinsa äskeisen jäljeltä mutta se ei estänyt aikomusta syöksyä kivikon suojiin. Oli täyttä typeryyttä jäädä avoimelle kun lentävä hirviö liisi kohti, ties mitä muuta vanavedessään... Kaiken keskellä tämä ei edes tullut hoksanneeksi kompuroidessaan pudottamaansa säkkiäkään, saati sitten saalista joka jäi niille sijoilleen maahan.
|
|
|
Post by submarine on Nov 27, 2020 1:57:38 GMT 3
Haltiamies odotti vailla mitään pelonmerkkejä, kun suuri, lentävä peto lähestyi. Tämä kaikki oli hänelle selvästi täysin normaalia - hänhän juuri oli kutsunutkin pedon äsken. Miksi hänellä olisi ollut mitään syytä pelätä sitä? Lähestyessään peto kasvoi nopeasti, pelkästä epämääräisestä muodosta suureksi, karmaisevaksi hirviöksi. Se tosiaankin oli hevosta suurempi ja siivet sen selässä levisivät valtavan suuriksi, heittäen maahan kammottavia varjoja - kuoleman varjoja, olisi joku voinut sanoa. "Et pysty pakenemaan sitä. Se nappaa sinut jos haluaa", haltia huomautti kuivakkaan sävyyn naiselle, jonka sisu tuntui olevan kovaa vauhtia loppumassa. Hän ei kuitenkaan estänyt tätä rämpimästä kivikkoon etsimään millaista surkeaa suojaa luulikaan löytävänsä.
Valtava peto saapui nopeammin kuin olisi voinut edes pelätä. Se pyyhkäisi maahan, miehen eteen, kaikessa mahdissaan, iskien siivillään jotka nostattivat tomupilviä ja karjuen äänellä, joka poukkoili kallioiden joukossa. Nyt läheltä oli kammottavan helppo ja selvä nähdä, mikä peto todella oli, sillä kun se seisoi edessä, vaihtoehtoja oli lopulta vain yksi. Se oli päällepäin liskomainen, mutta sen rakenne oli kuin jäntevällä kissapedolla - joskin sen lihaksikkaan kaulan päässä odotti leukapari, jonka rinnalla suurinkin niistä olisi ollut häpeissään. Päästä kohosivat myös suuret sarvet, ja olennon katse oli pirullisen terävä, liian terävä eläimelle. Pitkä häntä piiskasi sen perässä, ja sen siivet asettuivat aloilleen selkää vasten. Voimakkaat, pitkäkyntiset jalat polkivat kiveä vasten. Se oli lohikäärme, siitä ei voinut olla mitään epäilystä. Vaikka se ei kukaties ollutkaan myyttien ja tarujen hirviöiden kokoinen, se oli eittämättä samaa verta ja lihaa kuin ne. Sen sinertävät suomut säkenöivät auringossa kuin läpäisemätön panssari ja sen leuat lupasivat kuolemaa kenelle tahansa typerykselle, joka tohtisi tulla sen tielle. Ja yhä vain haltia seisoi sen edessä tasaisesti ja tyynenä.
Mies katsoi hetken petoa, ja teki sitten jotakin, mikä lähenteli jo silkkaa hulluutta; hän käänsi selkänsä hirviölle. Lohikäärme jäi hänen taakseen, kun hän kääntyi etsimään katseellaan naista, joka oli paennut jonnekin kivien suojaan. Siinä katseessa oli melkoisesti tuimaa itsevarmuutta. "Minä olen Galdanis, petojen herra. Enkä minä tullut tänne yksin", haltia jyrähti. Tällä hetkellä hän ei näyttänyt hiukkaakaan lyhyeltä.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 27, 2020 14:51:42 GMT 3
Kyseessä ei selvästikään ollut suurtakaan taktikointia tälläkään kertaa, saati minkäänlaista käsitystä soturikunniasta. Se oli nopea reaktio uhkaan joka ilmestyi yllättäen valmiina pyyhkäisemään kimppuun ja villihaltia ei epäröinyt tarttuessaan selviytymisvaistoihinsa... siitäkään huolimatta että kalpea mies jäi paikalleen tasaisena ja tuomitsevana. Kukaties se antoi kompuroivalle naiselle jopa hieman lisää vauhtiakin kun valtavien siipien varjo pyyhkäisi heidän ylleen juuri ennen kuin peto laskeutui. Hän ei aikonut olla sen kynsien ulottuvilla kun hirviö tömähti maahan ärjyen ja tomupilviä ilmaan iskien.
Kun sinisenä kiiltävä peto kaarsi alas, syöksähti nainen puolestaan lohkareiden lomaan, hakien suojaa kivien ja kallioiden tuntumasta. Ehkä tämä olisi ollut melkoisen pieni lohtu jos peto olisi pyyhkäissyt hänen peräänsä, mutta ainakin jotain... Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Nuori haltia painautui matalaksi asettaan puristaen ja pidätti raskasta hengitystään odottaen kyseenalaisessa suojassaan, kunnes totesi itsekin ettei mikään tainnut olla hyökkäämässä. Epäluulostaan huolimatta hän terästi aistejaan ja kurotti kurkistamaan kiven ympäri. Tuskin oli epäilystäkään siitä että lentävä peto oli varmasti nähnyt hänet äsken... puhumattakaan siitä että mies joka sen oli kutsunut tiesi minne hän oli livahtanut vielä varmemmin.
Epäluuloisen naisen kyräillessä kääntyi pedon luona seisova soturi jälleen ympäri. Oli mitä mieltä kaikesta olikaan, näytti tämä väkisinkin vaikuttavalta ja ääni sai hänet säpsähtämään. Tuntui vähintään häkellyttävältä kuinka itsevarmasti muukalainen, Galdanis, seisoi hirviön edessä. Sarvekas haltia empi, mutta astahti lopulta varuillaan kiven takaa joka rehellisesti tuskin olisi edes suojannut häntä tarpeeksi. "Onko tuo... lohikäärme? Miksi ruokit... tuollaisia?" tämä töksäytti viimein, ilmeisestikin yrittäen ymmärtää mitä parhaillaan katsoi... eikä se tainnut olla ihan helppoa. Kukaties hän ei ollut kohdannut vastaavaa hirviötä aikaisemmin, mutta jopa hän tiesi mikä se oli nähdessään sellaisen edessään. Tähän oli jokseenkin hankala suhtautua, mutta ainakaan tämä ei ollut paennut. Ja selittihän se kaiketi miksi mies tarvitsi paljon lihaa... "...mitä varten sinä sitten tulit tänne?" tiedusteltiin lopulta varovaisesti... eittämättä vähemmän ärhäkästi kuin aikaisemmin. Tämä oli korvautunut varauksella sekä rehellisellä ihmetyksellä. Kyse ei selvästikään ollut enää raadoista nahistelemisesta tai sarvien kalistelusta, jossa hän oli auttamatta jäänytkin toiseksi. Ilmeisesti miehellä oli muitakin, oikeita motiiveja kuin vain ilmaantua viemään hänen saaliinsa...
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2020 2:23:30 GMT 3
Galdanis, kuten hän oli nimekseen kertonut, katsoi naista kohti tyynenä, kunnes tämä lopultakin uskaltautui työntämään edes päänsä esiin. Tämän epäluuloinen kysymys sai hänet tuhahtamaan. Jälleen. "Minä ruokin tietysti omani", mies vastasi yhdentekevästi. Se oli ainoa kysymys, johon hänen tarvitsi edes vastata. Toinen oli vielä yhdentekevämpi. Tietenkin se oli lohikäärme. Lohikäärme tuijotti myös haltiaa miehen takaa. Sen katse oli terävä ja tarkkaavainen... ja monella tapaa kammottavan säälimätön. Se oli selvästi älykäs, eikä sen älyä kahlinnut mikään inhimillinen. Se olisi varmasti syönyt naisen siinä missä minkä tahansa muunkin ruhon, jos sen olisi sallittu tehdä niin.
"Tässä kuivassa, kuolleessa loukossa on raunioita, jotka ovat vanhempia kuin aika itsekään muistaa. Niissä on jotakin, joka kiinnostaa minua", mies vastasi oltuaan hetken vaiti. Hän vilkaisi kohti taivaanrantaa, jossa toden totta kohosi jotakin muinaisia raunioita - jälkiä ajalta, kun rotkojen pohjalla oli virrannut vesi, ja kallioiden laet olivat kantaneet elämää. "En ole tullut ryöstämään yhdentekeviä helyjä. Moni typerys on kuollut niiden eteen, mutta minä en piittaa jostakin niin samantekevästä. Minä etsin mahtavampia saloja", hän jatkoi, äkkiä aavistuksen kärkevämpänä. Kuin jo pelkkä ajatuskin, että nainen luulisi hänen olevan pelkkä aarteenmetsästäjä, olisi ärsyttänyt häntä.
Lohikäärme Galdaniksen takana tuntui menettävän kaiken mielenkiintonsa keskustelua ja haltianaista kohtaan. Se astahti kohti maahan suistunutta ruhoa ja pitkä, terävä kieli pyyhkäisi sen valtavasta kidasta. Se olisi varmasti vointu ahmia kummankin ruhon kitaansa saman tien... mutta mies vilkaisi sitä kohti aavistuksen terävämmin. Suuri peto hätkähti kuin lyötynä ja nakkeli vihaisesti niskojaan, karjaisten mielenosoituksellisesti. Mutta hänen ei tarvinnut kuin pitää katseensa siinä hetki, ennen kuin se perääntyi lihan luota alistuneesti. "... mutta sinun en usko olevan edes onnenonkija. Näytät liian surkealta siihen. Väittäisin sinun paenneen tänne henkesi edestä, mutta vain hullu yrittäisi säilyttää henkensä pakenemalla tänne", mies jatkoi äkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänen sävynsä oli yhä varsin terävä eikä hän kierrellyt ollenkaan sanojensa kanssa; nainen ei ollut selittänyt syitään sen enempää kuin hänkään.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 28, 2020 15:44:51 GMT 3
Sarvekkaasta naisesta ei varsinaisesti voinut lukea häpeää varautuneesta reaktiostaan tai siitä, että tämä piti vieläkin etäisyytensä niin kalpeaan haltiaan kuin lohikäärmeeseenkin. Rehellisesti tämä saattoi hyvinkin vielä punnita tilannetta ja sen riskejä, mutta ilmeisesti kiinnostus oli kuitenkin vetänyt tämän vielä esille. Asetelma ei vieläkään rauhoittanut mieltä ja arpinen nuori haltia puristi asettaan mittaillen häntä silmäilevää lohikäärmettä, sekä etäisyyttä otukseen kuin arvioiden paljonko aikaa hänellä olisi jos peto päättäisi loikata. Viileä soturi ei piitannut tästä tippaakaan mutta hän ei pitänyt hirviöstä tai sen elkeistä... oli epäilemättä hyvin selkeää mitä lohikäärmeen mielessä liikkui. Nainen piti petoa silmällä, mutta ei liikkunut paikaltaan kuten onneksi ei sekään. Kaiketi soturi ei ollut ainakaan kaavailemassa ruokkivansa häntäkin hirviölleen...
Hän ei ollut varma oliko olettanut saavansa vastausta kylmäkiskoiselta mieheltä mutta kun tämä kuitenkin antoi sellaisen, valpastui nuori haltia silminnähden. Tämä irrotti jopa katseensa (ainakin osittain) taustalla häälyvästä lohikäärmeestä ja kallisti aavistuksen päätään, varsinkin kun toinen tarkensi että etsi jotakin aivan muuta kuin aarteita. Nainen päästi mietteliään äännähdyksen ja katsahti itsekin kaukana kohoavia raunioita hieman siristäen. Hän ei vastannut heti mutta harhautui jännittyen lohikäärmeen oikuttelua. Otus ei saanut haluamaansa vaan perääntyi hämmentävän kuuliaisesti... tämä sai silti useammankin epäluuloisen katseen.
Jos sarvekas nainen pohti jotakin, niin se keskeytettiin nopeasti kun Galdanis jatkoi hetkahtamatta omalla terävällä kysymyksellään. Oranssi katse käännähti takaisin toiseen räpsähtäen kunnes kapeni nopeasti, selvästikään arvostamatta sitä mitä sanottiin. Haukkumista "liian surkeaksi edes onnenonkijaksi" ja "typerykseksi" oli vaikea tulkita miksikään muuksi kuin melkoiseksi loukkaukseksi (olivat ne totta tai ei) ja villihaltian olemus terävöityi uudestaan. "Surkea? Mitä sinä muka tiedät?!" tämä ärähti katse leimahtaen ja suoristautui ärhäkästi, unohtaen varovaisuutensa hetkellisesti. "En ole mikään onnenonkija! Mutta älä luulekaan että olisin vain pakenemassa!" Loukattu sarvipää ei selvästikään harkinnut sanojaan eikä salaillut ärtymystä mitä alentuva kommentti oli saanut aikaan, mutta siltikin tämä nosti kätensä terävästi viittaamaan kohti samaa horisonttia, lähes syyttävään sävyyn. "Minähän sanoin että ylitän tämän, ja menen tuonne. Siellä on... jotain, ja haluan nähdä sen! Olen taistellut tännekin saakka enkä luovuta ennen kuin pääsen perille!" ilmoitettiin kärkkäästi ennen kuin nainen astahti eteenpäin, tarkemmin katsottuna kohti maahan jääneitä tavaroitaan. Hän heitti vielä terävän, epäluuloisen katseen niin mieheen kuin lohikäärmeeseenkin kunnes kumartui sieppaamaan säkin käsiinsä ja alkoi etsiä sieltä jotakin. Siinä ei lopulta kulunut kauaa kun tämä löytyikin ja esiin vedettiin jotakin, joka näytti epäilyttävästi vanhalta nahkaan sidotulta kirjalta. Eittämättä sama jota oli aiemmin piiloteltu käärittynä huovan sisälle.
|
|
|
Post by submarine on Nov 30, 2020 1:40:05 GMT 3
Jos toisen ärhentely sai Galdaniksessa aikaan mitään suurempia tunteita, hän ei niitä näyttänyt - korkeintaan kallisti päätään aavistuksen vaihtaakseen tapaa, jolla katsoi naista. Sitten hän heilautti kättään ympärilleen kuin hänen sanojensa yksinkertainen totuus olisi näkynyt kaikkialla ympärillä. "Olen nähnyt vain kahdenlaisten onneaan etsivien typerysten luita täällä. Niiden, joiden ympärillä lepäävät kokonaisten karavaanien jäänteet, koska he uskoivat voivansa kukistaa tämän maan rahalla. Ja niiden, jotka kuolevat puristaen tyhjiä vesinassakoita ja miekankahvoja, jotka kummatkaan eivät riittäneet kaikista heidän harhaluuloistaan huolimatta pitämään elossa täällä. Ensimmäiset olivat lihavia kauppiaita tai aatelisia, jälkimmäiset tämän maan aliarvioineita sotureita tai rosvoja - onnenonkijoita kaikki. Sinä sen sijaan, sinulla ei ole edes sitä vähää, jota noilla hölmöillä oli... ei myöskään heidän toiveikasta ahneuttaan, joka sokaisi heidät. Sinä olet liian surkea onneonkijaksi", haltia vastasi yksinkertaisesti, häpeilemättä tai puolustelematta sanojaan. Hän tiesi mitä sanoi ja sanoi mitä tarkoitti.
Äkkiseltään nainen teki kuitenkin jotakin, joka sai Galdaniksenkin kurtistamaan kulmiaan hieman. Tällä oli kuin olikin ilmeisesti jotakin todellisia syitä ja rahkeita uhmata kuolemaa erämaassa... jos nyt tämän esiin tonkima kirja todella oli jotakin sellaista. "Ja mikä tuo on? Yksi niistä lukemattomista kehnosti väärennetyistä tekeleistä, joita kunniattomat miehet yrittävät myydä hyväyskoisille muinaisina aikakirjoina tai jonakin muina salaisina aarrekarttoina? Minullekin yritettiin myydä muinaisten prinssien salattuja kirjoituksia Atrukin kruununjalokivistä, ja muinaisten hovivelhojen kiellettyjä merkintöjä salaisten tornien ihmeistä", hän tuhahti kaikkea muuta kuin vaikuttuneena. "He katuivat typeryyttään, kun uskoivat minut helpoksi saaliiksi", mies murahti enemmänkin itsekseen.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 30, 2020 15:02:20 GMT 3
Galdanis sai uusia varsin teräviä katseita arvioidensa johdosta kun nainen harppoi tavaroidensa luokse. Hänen ylpeyttään oli epäilemättä kolhaistu jo aivan tarpeeksi eikä moinen ylenkatsominen auttanut tippaakaan, ja kirja nykäistiin esille suorastaan ärhäkällä tarmolla. Ei sillä, että sekään olisi näyttänyt tekevän kovinkaan suurta vaikutusta mieheen. Sarvekas nainen tuhahti ja suoristautui näreästi.
"Kuinka typeränä minua pidät? Ei se ole mikään typerä aarrekartta! Se kauppias ei olisi edes halunnut minun saavan tätä! Sanoi, että se on liian arvokas. Jos se olisi väärennös, ei se olisi tehnyt niin!" protestoitiin samalla kun hän kohotti kapinetta hieman. Kirja näytti eittämättä oikeastaan melkoisen vanhalta. Sivut olivat kellastuneet ja sen kanteen oli kuviotu lähes kuluneita koukeroita. "Tämä kuului väelleni! Tunnistan merkit! Se on vanha, mutta..." Sarvekas haltia avasi kannet vieläkin närkästynein elkein mutta jossain määrin varovaisemmin ja selasi sivujen poikki kunnes ilmeisesti löysi jotain. Tämä loi vielä jokseenkin epäluuloisen katseen mieheen, mutta siitä huolimatta kohotti kirjaa uudestaan näyttäen eittämättä jonkinlaista riipustettua karttaa. Siihen oli merkitty niin maamerkkejä kuin mystisempiäkin merkintöjä sekä iästä kärsinyttä tekstiä, mutta ainakin nuori haltia näytti mielestään pitelevän käsissään jotakin hyvin vakuuttavaa. Jos kyseessä oli jotakin arvokasta olisi luultavasti pitänyt olla huomattavasti varovaisempi jonkun sellaisen edessä joka oli jo osoittanut olevansa niin kykenevä kuin halukaskin ottamaan mitä mieli, mutta... ilmeisesti loukattu vakuuttamisenhalu vei tähän hätään pidemmän korren.
"Katso nyt! Siellä on... tai on ainakin ollut jotain tärkeää! Täällä on jotain-- tiedän sen! Vertasin sitä toiseen karttaankin, ja se näytti samanlaiselta... ainakin melkein. Se voi hyvinkin olla tämä paikka, luultavasti" tämä lisäsi uhmakkaaseen sävyyn siltä varalta että mies kehtaisi aikoa pilkata tätäkin. Hän viittasi vielä varmuuden vakuudeksi kohti muodostelmia horisontissa, ja sitten sivulle piirrettyjä merkkejä... jotka kukaties kuvasivat jotain samankaltaista. Ehkä. Vanhat muistiinpanot eivät välttämättä olleet niitä kaikkein selkeimpiä, varsinkaan enää Atrukin maan kohdattua kohtalonsa ajat sitten.
|
|
|
Post by submarine on Dec 1, 2020 2:27:14 GMT 3
Galdanis seurasi kaikessa hiljaisuudessaan, kun ärhäkkä nainen kiskoi esille kirjaa ja esitteli sitä kuin suurtakin palkkiota. Hänen ilmeensä tai olemuksensa ei juuri muuttunut, ja kaikesta päätellen hän ei tosiaan ollut erityisen vakuuttunut, että kyseessä oli mitään hölmöä väärennöstä erikoisempaa... mutta toisaalta hän ei näyttänyt myöskään sivuuttavan sitä heti. Se ei näyttänyt kukaties kummoiselta... mutta ei myöskään aivan ilmiselvältä väärennökseltä. "... tämä paikka on vanha ja hullut tietäjätkään eivät tiedä siitä juuri mitään todellista. Vain yhdentekeviä huhuja", haltiamies myönsi lopulta. Toisen väite ei ollut mahdoton. "Mutta et tule löytämään täältä väkeäsi, etkä todennäköisesti juuri muutakaan - paitsi kuolemasi kukaties. Etsitpä jotakin oikeista syistä tai pelkästä ahneudesta, lopputulos on täällä samanlainen: suurin osa päätyy kalutuiksi luiksi auringon paahteeseen", hän tokaisi sitten.
Kului hetki, mutta sitten Galdanis kääntyi poispäin toisesta ja astui kohti maassa lojuvaa ruhoa. Hän kiskaisi samalla suuren miekkansa esiin sulavasti ja tottuneesti. Asee näytti vieläkin suuremmalta hänen käsiinsä nyt, kun hän ei joutunut käyttelemään sitä nopeasti ja ärhäkästi. Tavassa, jolla se liikkui hänen kädessään, ei ollut kuitenkaan mitään kankeaa. Mies tarttui puuman toiseen takajalkaan ja kiskaisi pedon ruhon ylös. Sitten hänen miekkansa heilahti, ja kammottavalla voimannäytteellä hän iski koko ruhon halki yhdellä iskulla. Vielä lämmin veri ja sisuskalut lankesivat tomuiseen maahan. "Pedot eivät piittaa siitä, millaista lihaa syövät. Sinä haluat todennäköisemmin lammasta kuin puumaa. Me voimme jakaa sen. Toverini voivat jakaa tämän", haltia tokaisi ja heivasi puuman takapään sivuun.
Galdaniksen takana ärtyneen kärsivällisesti odottanut lohikäärme ei tuhlannut enempää aikaa, kun hän lopulta paiskasi ruokaa sen suuntaan. Se harppasi eteenpäin ja iski murskaavat hampaansa ruhoon. Yhdellä ainoalla riuhtaisulla se kiskoi kokonaisen jalan irti, ja sen leuat runtelivat raajan hetkessä täysin tunnistamattomaksi. Haltia ei suonut karmaisevalle näylle kahta vilkaisuakaan. Hän katsahti taas naiseen edessään, kukaties aavistuksen pohtivammin kuin aikaisemmin, ja etsi vaatteistaan kohdan johon pyyhkiä tahriintunut miekkansa. "Meillä on joka tapauksessa sama matka", hän mutisi melkeinpä haluttomasti.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 1, 2020 15:57:30 GMT 3
Vaikka suvaitsikin esitellä pitelemäänsä kirjaa toisellekin, arpinen nainen piti silti Galdaniksen liikkeitä tiukasti silmällä. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut yrittävän varastella enää mitään... eikä mies rehellisesti näyttänyt vieläkään kovin vaikuttuneelta. Tämän sanat eivät olleet rohkaisevia taaskaan ja sarvekas haltia kyräili soturia rastoittuneiden hiustensa lomasta, mutta tyytyi puuskahtamaan... ja oikeastaan kohauttamaan aavituksen synkeästi harteitaan kuin ei olisi enää varsinaisesti viitsinyt kiistää asiaa. Hänellä oli motiivinsa, mutta hän ei ollut niin typerä etteikö olisi ymmärtänyt tilanteen vakavuutta... ainakin suunnilleen. Oli kuinka oli, erämaan ylitys tuskin olisi helppo asia yritti hän saada sen näyttämään muukalaiselle miltä tahansa. Ja oli asia erikseen antoiko nainen moisen estellä itseään. "Kukaties, sitten. Mutta siellä on ollut jotain, vaikkeivat he enää siellä olisikaan. Minä menen sinne" hän tokaisi vetäessään kirjan takaisin itselleen ja napauttaen kannet painokkaasti kiinni. Närkästyksessä oli aavistus hieman epämääräistä latteutta kuin naisella ei olisi ollut vaihtoehtoja kuin tehdä mitä teki.
Sarvekas haltia vaikeni kaiketi pahimman turhautuneisuutensa purkaneena ja työnsi kirjan takaisin säkkiin. Hän valpastui kuitenkin uudelleen kun Galdanis veti miekkansa ja astui kohti puuman raatoa. Toisen oikeastaan huolestuttavan kevyitä liikkeitä suuren aseen kanssa seurattiin varautuneena mutta ainakaan ei vaikuttanut siltä että tumma nainen olisi enää olettanut soturin hyökkäävän muitta mutkitta kimppuunsa. Siltikin aivan vain sivusta katsomalla oli varsin selvää että mies tiesi täysin mitä teki käsitellessään asettaan. Villihaltia seurasi voimatta täysin kätkeä tuntemuksiaan kun toinen halkaisi suuren ruhon yhdellä liikkeellä ja paiskasi siitä puolet pedolleen, joka oli tähän saakka odottanut kärsimättömästi. Lihaksikas kissapeto ei selvästikään vetänyt mitään vertoja nälkäisen lohikäärmeen leuoille.
Toteamus ei saanut heti vastausta kun nainen harhautui hetkeksi katsomaan hiljaisen vaikuttuneena kun sinisuomuinen peto repi raatoa kappaleiksi, kunnes tajusi pienellä viivellä että soturi oli sanonut jotain. Katse kääntyi takaisin Galdanikseen ja mittaili miestä hetken, kaiketi itsekin punniten sanottua, eittämättä ristiriitaisesti. "No. Minä en ainakaan ole vaihtamassa suuntaan" töksäytettiin lopulta. "Jos sinä ilmeisesti tiedät kaiken kaikesta, niin varmaan löydät vettä ja muutakin ongelmitta täälläkin. Ehkä minä sitten seuraan sinua ja katson miten on. Et kaiketi aio ruokkia minua tuollekaan tai olisit tehnyt sen jo." Sarvekas haltia päätti lopulta jokseenkin suoraan, voimatta silti olla heittämättä hieman pisteliästä katsetta mieheen. Tämän kovia sanoja hänen kyvyistään ei oltu unohdettu, mutta jos rehellisiä oltiin, taisi niissä olla jonkinlaista perääkin... halusi sitä myöntää tai ei. Pian pieni ryppy löysi kuitenkin taas tiensä naisen otsalle ja tämä silmäsi aterioivaa lohikäärmettä sekä toista jäljelle jäänyttä raadonpuolikasta. "...onko sinulla lisääkin noita?" Tämä tiedusteli lopulta varautuneesti, lähes epäillen jo arvaavansa vastauksen.
|
|