|
Post by submarine on Nov 16, 2020 2:18:17 GMT 3
Sanottiin, että vain epätoivoinen tai hullu, tai epätoivoinen hullu, olisi kulkenut Atrukin erämaassa. Se oli Kuolemattomien hylkäämä, kammottava loukko, jossa kerrottiin odottavan vain kiveä ja hiekkaa - ja loputtomiin kammottavaa kuolemaa. Jos hirviöt eivät tappaisi muukalaista nopeasti, nälkä ja jano tekisivät sen hitaasti - tai sitten jonkin kasvin tai jalan alle jääneen pikkupedon myrkky tekisi siitä erityisen tuskallista. Varmaa oli vain, että kuolema odotti kaikkia niitä, jotka olivat tarpeeksi typeriä kulkemaan tässä kurjassa paikassa. Aikanaan, sanottiin, Atruk oli ollut yltäkylläinen maa, jossa olivat virranneet monet syvät virrat, ja jonka kallioilla olivat kohonneet hohtelevat kaupungit. Vanhat tarut kertoivat viisaista ja mahtavista, jotka olivat hallinneet lujalla, mutta lempeällä kädellä. Ja toden totta, Atrukin kallioilla kohosi yhä ikivanhoja raunioita, vanhempia kuin yksikään elävä muisti. Mutta jos kaupungit todellakin olivat olleet loisteliaita, tai niiden hallitsijat viisaita ja mahtavia, ei sitä pystynyt enää kukaan sanomaan. Nyt oli jäljellä vain auringon ja tuulen riipimiä luita ja sortuneita raunioita, joissa asuivat enää katkerat pedot. Ja jos maassa olivat koskaan virranneet yltäkylläiset virrat, jotka olivat synnyttäneet vihantaa ja vehreää elämää tähän paikkaan, ei kukaan halunnut edes ajatella asiaa. Nykyinen, kurja todellisuus olisi ollut liian julma päätös sellaiselle tarulle.
Tuuli ulvoi hiljaisilla kallioilla ja piiskasi hiekkaa. Aurinko paahtoi yläpuolelta, julmana kuin olisi yrittänyt polttaa erämaan pois ja pyyhkiä viimeisetkin jäljet siellä sitkeästi kituuttavasta elämästä. Jalkojen alla rasahteli vain hiekka ja lyhyt, kitukasvuinen heinä. Ympärillä kohoavat kivikot todistivat täällä kulkevaa vaitonaisina ja pahaenteisinä. Liikkuiko kivien välissä jo petoja, jotka mittailivat muukalaista? Vai odottivatko ne kaikessa rauhassa, tietäen, että tänne eksyneen hulluudella voisi olla vain yksi loppu? Kivinen erämaa jatkui joka suuntaan pidemmälle, kuin silmä kantoi. Kivikot ja kalliot muodostivat sokkeloita, joihin kokenutkin eränkävijä olisi helposti eksynyt. Mutta ne tarjosivat edes hieman varjoa. Kallioiden päällä, tai avoimella maalla, odotti vain armoton ja julma aurinko. Jossain kaukana kallioiden päällä kohosi rikkinäisiä, epäsäännöllisiä muotoja. Kukaties yksi Atrukin rauniokaupungeista. Jotkut huhusivat, että niissä piili uskomattomia rikkauksia. Monet olivat ajan saatossa etsineet niitä... mutta suurin osa näistä oli löytänyt sieltä vain pohjatonta kärsimystä ja kurjuutta. Sillä tämä oli hirviöiden ja petojen maata. Tarpeeksi moni oli kuitenkin palannut helyjen tai rikkauksien kanssa, jotta huhut elivät - ja jotta uudet typerykset kuolivat.
Tänne saapuvat olivat tosiaankin epätoivoisia ja hulluja, jos uskoivat tämän kurjan maan tarjoavan mitään suojaa tai mahdollisuutta elämään. Tai sitten he olivat toiveikkaita ja hulluja, koska uskoivat saavansa pitää oman henkensä lisäksi muinaisten aarteita ja viisautta. Kuolleen Atrukin unohdetut jumalat seurasivat heitä kaikkia hiljaisilla katseillaan. Mutta yhdellekään heistä ne eivät suoneet sääliä. Pian ne saisivat taas nähdä, millainen hullu, epätoivoinen vaiko yltiöpäinen, tällä kertaa kostuttaisi kuivaa maata verellään...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 16, 2020 14:58:55 GMT 3
Se mitä Atrukin maa enää tarjosi kellekään oli vähäistä, mutta se ei tarkoittanut että erämaassa ei olisi elämää. Sitä oli, karua ja epämääräistä ehkä, sekä useimmiten vaarallista. Tämä todellakin oli yksi seikka lisää miksi matkalaiset, ainakin järkevät sellaiset, harkitsivat hyvin tarkkaan jalkansa laskemista sen kuivalle ja kiviselle arolle. Mutta kaiketi jopa täällä liikkui muutakin kuin kammottavia, muotopuolia hirviöitä. Epätasaisen maan ylle kurottavan kallion päällä häivähti hahmo, joka piirtyi tummana auringon hohdetta vasten. Se luikahti esille kielekkeelle ja pysähtyi hetkeksi pälyilemään ympärilleen. Kyseessä oli jokin suuri kissapeto, ehkä kookas puuma, joka oli ilmestynyt kivien varjosta. Kukaties eläin ei ollut hirviö, mutta se ei vähentänyt otuksen vaarallisuutta. Kauempaakin saattoi tuntea tuoreen veren löyhkän joka kantautui kissan suunnalta kuten erottaa häivähdyksen punaista tämän turkilla. Tämä peto oli selvästi jo saanut saalista... mutta se ei tällä kertaa ollut kukaan onneton kulkija päätellen villilampaanruhosta jota se riiputti leuoissaan. Ei sillä että sekään olisi ollut helppo saalis, varsinkaan tällaisessa paikassa.
Otus ei kuitenkaan tainnut olla aivan yksin. Kun puuma oli pysähtynyt mittailemaan maisemaa, liikahti kauempana, ylempänä kallioilla jotain muutakin. Kukaties pedolla oli seuraa, vaanimassa varomattomia. Tosin mikä ikinä ylhäällä kärkkyikään pysyi tarkasti piilossa, liikkuen varsin eri tavalla kuin mikään tavanomainen eläin.
Ei tarvittu kuin se hetki jonka peto käytti hetkelliseen varautuneeseen pysähtymiseensä. Äkkiä kalliolta sinkosi ilman varoitusta lohkare suoraan päin eläimen kylkeä. Voima ja tarkkuus olivat murskaavia, eikä kyseessä ollut mikään pieni murikka. Kuului julma rusahdus ja kissa sortui tuskaisen ulahduksen keralla alas rinteeseen, yhtenä mylläkkänä saaliinsa kanssa. Samaan aikaan piilotellut väijyjä harppasi esiin kallionreunalle, kumartuen katsomaan otuksen perään. Kyseessä ei tosiaan ollut peto tai hirviö, vaan selvästi jotakin inhimillistä vaikka olikin kääriytynyt epämääräisiin nahkoihin ja kankaisiin. Tämä oli selvästi solakka ja lyhyenläntä mutta puristi kädessään keihästä. Hänen päätään peitti sotkuinen, musta kuontalo, jonka seasta työntyi pari suippoja korvia jotka viittasivat haltiavereen kauempaakin. Nainen kumartui katsomaan aikaansaannoksensa perään eittämättä arvioiden tilannetta.
|
|
|
Post by submarine on Nov 17, 2020 1:49:22 GMT 3
Puuma sortui tomuiseen, kuivaan maahan raskaasti ja holtittomasti. Se valitti voimattomasti ja sen käpälät haroivat otetta maaperästä mutta tapa, jolla sen takajalat seurasivat velttoina perässä, puhui omaa, julman lopullista kieltään: paiskattu lohkare oli murtanut pedon selän, ja se olisi yhtä hyvin voinut olla jo kuollut. Se yritti yhä taistella vastaan, sohi ja kiemursi, mutta se oli jo surmattu - sen pitäisi enää ymmärtää se itse. Muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen kissapeto lyyhistyi huohottamaan ja nakkelemaan päätään. Saalistajasta oli tullut hetkessä saalis, ja nyt sitä odotti vain kuolema, jonka hitaus tai nopeus oli muiden käsissä... vaikka Atrukin julmassa maassa odotus ei tulisi olemaan pisimmilläänkään pitkä. Joku oli tehnyt jo päätöksen asiasta. Ilman halki leikkasi nopea, raskas keihäs, joka syöksyi suorana, haparoimattomana juovana suoraan kohteeseensa. Puuma ei ehtinyt edes ulahtaa, kun se iskeytyi sen kurkkuun. Äärimmäisen siisti ja tarkka heitto, joka kysyi voimaa ja taitoa... ja joka oli tullut jonkun muun kuin eläimen tappajan kädestä.
Kapean rotkon toiselta puolella, vastakkaisen kallion laella, kohottautui pystyyn toinen hahmo. Hän erkani kivien joukosta kuin puuma äskettäin, muuttui näkymättömästä vaanijasta näkyväksi sellaisella vaivattomuudella, että kokenut samoojakaan tuskin olisi pystynyt siihen. Mutta hän ei ollut mikään kissapeto tai julman maan vaaniva hirviö, vaan jotakin - ainakin pintapuolisesti - inhimillisempää. Hahmo oli lyhyt ihmisten mittapuulla, eikä hän ollut pitkä haltiaksikaan - sillä se hän selvästikin oli. Terävät, kapeat piirteet ja suipot korvat, jotka työntyivät esiin hänen tuuhean, villin harjansa alta, kertoivat tarpeeksi. Mutta pituus oli toissijaista, sillä hän oli eittämättä peto; jäntevä, voimallinen, harjaantunut peto. Haltia oli mahdottoman kalpea. Hänen ihonsa kuulsi melkein kuin jää, jollaista tämä maa ei koskaan ollut nähnyt. Hänen raskas hiusharjansa oli hopeanvaalea ja valui selkään paksumpana kuin mitä olisi luullut mahdolliseksi. Hän ei selvästikään kuulunut tähän maahan, mutta seisoi silti täydessä mitassaan ilman mitään epäilystä tai varovaisuutta, varmuudella joka oli täydellisessä ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, ettei hän ollut paljastanut itsestään mitään merkkiä ennen kuin iski.
Vieras haltia seisoi hetken kivien joukossa kallion päällä, ennen kuin loikkasi alas. Hän ei valikoinut tietään hetkeäkään tai suonut edes kahta vilkaisua vaaralliselle kallionrinteelle, vaan harppasi suoraan sen varaan ketteränä kuin kissapeto itsekin. Hänen jalkansa löysivät kivien joukosta mahdottomia paikkoja, eivätkä hänen kätensä edes koskettaneet seinää. Ja koko ajan hänen huomionsa oli kiinnittynyt eteenpäin, surmatun puuman, sen pudottaman lampaan, ja kivien joukossa piilottelevan välille. Haltian varustus ja vaatetus olivat petollisen yksinkertaisia. Niitä olisi voinut väittää jopa karkeiksi. Hänen yllään oli vain nahkainen liivi ja karkeat, kokoon parsitut housut - ei edes kenkiä. Hänen lanteilleen oli kietaistu jonkin pedon talja, kuin helmukseksi, ja hänen kaulaansa ja käsiään koristivat luista ja helmistä tehdyt korut. Mikään siitä ei pystynyt peittämään hänen jäntevyyttään ja petomaista ruumistaan, jonka voima kumpusi joka liikkeestä. Ilmeinen oli myös raskas miekka, joka hänen selästään pilkotti.
Haltia laskeutui julkeasti, suoraan ja empimättä kohti rotkon pohjaa. Hän oli kukaties häkellyttävä ilmestys, mutta hänen aikeensa olivat kukaties paljon karkeammat ja ilmeisemmät; tässä säälimättömässä paikassa vain mielipuoli olisi antanut kaadon jäädä oman onnensa nojaan, tai sallinut sen veren valua janoiseen maahan oman kurkkunsa sijaan. Nopein ja voimakkain söi, heikommat ja hitaammat saattoivat vain vaikertaa...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 17, 2020 15:54:49 GMT 3
Puuman kituutus ei kestänyt kauaa, mutta sen loppuminen tuli hyvin odottamattomasta suunnasta. Jopa aikaansaannostaan punnitseva haltianainen kavahti yllättyneenä kun toinen keihäs iskeytyi eläimeen juuri ennen kuin kalpea hahmo kohottautui kallioille vähän matkan päähän. Kenties hän oli ollut niin keskittynyt omaan jahtiinsa ettei ollut edes tullut ajatelleeksi ettei olisikaan yksin, mutta oli silti häkellyttävää kuinka taidokkaasti toinen haltia astui esille kuin haamu tomuisen ilman keskelle. Tämä iski naisen pasmat selvästi sekaisin... ainakin siihen saakka kun kalpea mies harppasi rinteeseen suunnaten kohti eläimiä. Ei tainnut olla vaikea arvata miten julkeat liikkeet äskeistä tappoa kohti tulkittiin, eikä alkuperäinen metsästäjä selvästikään arvostanut moista. Hämmentynyt pälyily korvautui nopeasti ärähdyksellä ja tumma haltia suoristautui rivakasti paikaltaan terävin elkein.
Metsästäjä suoristautui ja jännittyi, kohottaen sitten kättään. Kyseessä ei ollut kuitenkaan keihästä tai mitään muutakaan asetta puristava, eikä se varsinaisesti osoittanutkaan mitään, vaan heilahti sen sijaan ärhäkästi alarinteeseen. Äkkiä toinen lohkare rusahti kielekkeen ylitse ja sinkosi rytisten rinteeseen jossa muukalainen jo kapusi. Se ei rehellisesti näyttänyt olevan erityisen suuressa vaarassa osua ellei toinen suorastaan kompuroisi sen alle, mutta kukaties sen ei ollut tarkoituskaan. Epäilemättä se toimi ainakin omanlaisenaan painavana mielenilmauksena. "Hei! Se on minun!" nainen ärähti yleiskielellä ennen kuin harppasi itsekin rinteeseen... vaikkakaan ei yhtä ketterästi kuin toinen. Hän joutui hakemaan paikkaa ja jalansijaa luisuen tuon tuostakin, mutta se ei selvästikään vähentänyt motivaatiota tai ärhäkkyyttä jolla tämä lähestyi niin muukalaista kuin saaliitakin. Vähintään villin näköinen ilmestys harppoi eläinten äärelle kyräillen epäluuloisesti kuin koira, jolta yritettiin riistää palasta lihaa. Ei ollut epäilystäkään etteikö myös resuisiin pukimiin kääritynyt, keihästä puristava nainenkin olisi ollut haltia... vaikkakin lähestulkoon kalpean miehen vastakohta. Hänen mustat hiuksensa levisivät hoitamattomina sekä villin rastoittuneina, ja tummista kasvoista tuijottivat leiskuvat, meripihkan keltaiset silmät. Niitä oli korostettu mustilla poskille kurottavilla kuvioilla, mutta lähempää paljastui eittämättä jotain muutakin. Ensimmäinen oli varmastikin pari teräviä sarvia jotka kohosivat hänen otsastaan... ja toinen olivat lukuisat tatuointeja sekä kasvoja halkovat arvet. Nainen ei rehellisesti vaikuttanut erityisen vanhalta varsinkaan haltioiden mittapuulla ja näytti lähes hintelältä vaatteidensa alta, mutta se toisaalta ei häirinnyt tippaakaan ärhäkkää asennetta jolla tämä mittaili muukalaista. Hän tuntui olevan täysin varautunut puolustamaan saalistaan kovinkin ottein.
|
|
|
Post by submarine on Nov 18, 2020 1:49:57 GMT 3
Kalpea haltia harppasi sivuun kohti paiskatun kiven tieltä. Liike oli jo itsessäänkin melkeinpä hullunrohkea jyrkillä, liukkailla kallioilla, mutta hänen liikkeissään ei ollut mitään hätäilyä tai haparointia. Hänen jalkansa löysivät uudet paikat kivien joukosta ilman mitään todellista yritystä, ilman horjahtelua tai epäröintiä. Sen sijaan hän heitti hyökkääjään - jos äskeistä hyökkäykseksi saattoi todella sanoa - tuiman, vaitonaisen katseen... ja loikkasi. Haltian jalat jännittyivät melkein kuin toisen ärhäköiden sanojen usuttamana, ja samassa silmänräpäyksessä hän loikkasi suoraan rotkon pohjalle. Hän ei selvästikään ollut pysähtynyt arvioimaan temppuaan tai miettimään hetkeksikään, selviäisikö siitä ehjin nahoin - hän joko tiesi jo vastauksen tai oli valmis ottamaan selvää. Hyppy oli nopea, uhmakas ja hallittu. Seuraavassa hetkessä haltian jalat jo koskettivat maaperää. Hän laskeutui suoraan naisen ja ruhon eteen, kompuroimatta tai horjahtamatta piiruakaan. Paljon sujuvammin, kuin millään luonnollisella taidolla olisi uskonut voivan laskeutua.
Haltia kohtasi toisen silmästä silmään, katsoi tätä suoraan ja kaartelematta, ja heitti sitten yhtä suorasukaisen katseen myös kuolleeseen puumaan. Hän kohotti leukaansa aavistuksen, kuin olisi arvioinut toista vaiti. "Minun keihääni on jo siinä. Selvempää merkkiä ei ole!" haltia tokaisi terävästi ja kaartelematta. Hänen kätensä olivat yhä alhaalla, mutta oli selvää, ettei se tarkoittanut mitään: ne olivat arpien kirjomat ja jänteikkäät tavalla, joka kertoi niiden harjoitetusta, kokeneesta nopeudesta ja voimasta. Oli varmaa, että ne kohoaisivat taisteluun nopeasti kuin ajatus kulki, jos sille olisi tarvetta. Hänen koko olemuksensa oli samaa maata: näennäisen hillitty, mutta jännittynyt ja valmis. Hän ei selvästikään ollut aikeissa luopua kaadosta noin vain.
Mies olisi varmasti voinut vastata muillakin tavoin. Millainen kulkija tuhlasikaan sylkeään ja voimiaan väitelläkseen ensimmäisen eittämättä viikkokausiin kohtaamansa älyllisen olennon kanssa? Mutta hän ei selvästikään ollut aikeissa alistua toisen haasteen edessä sanomatta sanaakaan. Kukapa tiesi, yltäkylläisemmissäkin paikoissa muukalaiset surmasivat toisiaan nälän ja paljon yhdentekevämpienkin asioiden vuoksi. Kukaties Atrukin unohtuneet jumalat todistaisivat pian taas yhtä murhenäytelmää lukemattomien muiden joukossa...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 18, 2020 21:34:19 GMT 3
Haltiamies liikkui tosiaan hämmentävän ketterästi kivisellä rinteellä, mutta vaikka räpäyttikin silmiään tälle nainen seurasi silti tätä vaiteliaan jäykästi. Hän jatkoi kireää kyräilyään keihästään sormeillen kun toinen loikkasi alas ja jäi sitten suorasukaisesti tuijottamaan niin häntä kuin saaliitakin. Ja kun toinen päätyi vastaukseensa, nainen kavensi silmiään niin sanoille kuin ilmeisen arvioivalle katseellekin. "Pilailetko? Yhtä hyvin voisit iskeä keihääsi raatoon ja väittää että kaadoitkin sen!" sarvipäinen haltia protestoi terävästi. "Se ei ollut enää menossa minnekään! Näimme molemmat että osuin ensin! Se on minun. Kuten oikeastaan nuo molemmat!" Nainen kohotti sormensa kohti runneltua lammasta ennen kuin suoristi itsekin selkäänsä uhmakkaan äreästi. Tarkemmin katsottuna tästäkin eläimestä törrötti jotain, joka näytti lapaan uponneelta veitseltä. "Seurasin sitä kauan, ja sitten... tuo ilmestyi ja vei sen. Minä otin sen takaisin... ja nyt sinäkin yrität samaa! Minulta ei ryöstetä enää mitään!" Sormi kääntyi verisestä lampaasta huomattavasti syyttävämmin ensin puumanraatoon, ja sitten sohaisemaan kohti kalpeaa muukalaista. Se että mies eittämättä näytti silmämääräisesti melkoisesti vahvemmalta ei selvästikään vähentänyt röyhkeyden aiheuttamaa närää. Sitä ei edes yritetty salailla vaan nainen vaikeni vain heittääkseen uuden terävän katseen keltaisilla silmillään kiihtyneesti puhisten ennen kuin harppasi iskemään jalkansa raadon päälle. Pitäen miehen koko ajan katseessaan sarvekas nainen kumartui tarttuakseen keihääseen ja kiskaistakseen sen irti puumasta tuohtunein elkein, ja nakatakseen sen alleviivaavasti maahan. Hän oli saanut tarpeekseen siitä miten kaikki yritti viedä saaliin hänen nenänsä edestä... siitäkin huolimatta että tällä kertaa haastaja oli joku aivan muu kuin satunnainen erämaan peto. Sekin oli sivuseikka tähän hätään, varsinkin toisen haltian haastavan olemuksen edessä joka ei jättänyt paljoa arvailun varaan.
|
|
|
Post by submarine on Nov 19, 2020 1:51:40 GMT 3
Haltiamiehen ilme ei juuri muuttunut tuimasta tuijotuksesta, mutta hän selvästikin tarkkaili ja arvioi naista herkeämättä... joskaan ei millään muotoa varuillaan. Hänen olemuksensa oli yhä tuima kuin ärsytetyllä pedolla, mutta minkään todellisen varautumisen näyttäminenkin olisi ollut kukaties liian suuri myönnytys. "Se eli ennen keihästäni. Se ei elänyt sen jälkeen", hän vastasi täysin yksioikoisesti toisen sanoille. Hän ei ollut ottanut askeltakaan suuntaan tai toiseen, mutta jo paikallaan pysyminen, silmästä silmään, kertoi aivan tarpeeksi. "Tässä maassa kaikki on saaliin perässä. Sillä ei ole merkitystä. Minä vein sen loppuun", hän jatkoi, kohottaen jälleen leukaansa. Sanoihin kätkeytyi eittämättä myös sanomaton merkitys: sanat tai sivistyneiden oikeutukset eivät painaneet täällä mitään... eivät ainakaan tekojen rinnalla. Ja kohta nainen saattaisi joutua todistamaan rahkeensa myös käytännössä.
Nainen näytti saavan tarpeekseen kaikesta mittailusta ja mittelystä. Seuraavassa hetkessä tämä liikkui jo määrätietoisesti ruhoa kohti - sanoista tekoihin, sitä ei käynyt kiistäminen. Mies jännittyi samassa hetkessä, kun toisen jalka iskeytyi raadolle. Hän päästi vihaisen sihahduksen kuin hermostunut peto, ja samassa silmänräpäyksessä kun toinen riuhtaisi keihään käteensä, hänen omansa kohosi raskaan miekan kahvalle. Se olisi ollut ihmismiehellekin kookas, ja hänen kepeissä käsissään se näytti valtavalta. Mutta tapa jolla hän veti sen esiin oli kokenut, eikä sitä hidastanut mikään näennäinen aseen raskaus. Teräs välähti kohtalokkaasti, kun miekka kiskaistiin huotrastaan... ja yhtäkkiä ase kalahti maahan. Mies paiskasi sen surutta sivuun, kuin olisi vetänyt miekkansa vain saadakseen sen pois tieltä. Kukaties niin olikin... sillä hänkään ei jäänyt paikoilleen.
Haltiamies liikkui samalla pelottavalla nopeudella ja varmuudella, jolla oli laskeutunut alas vuorenrinnettä. Mutta siinä missä hän oli äsken ollut ketterä kuin vuohi, nyt hän oli tosiaankin nopea kuin iskevä peto. Hänen jalkansa iskeytyi naisen jalan viereen ruholle, siihen missä hänen keihäänsä oli vielä äsken törröttänyt, ja samassa silmänräpäyksessä hän survaisi toisen kätensä eteenpäin. Jäntevät, petolinnun kynsien kaltaiset sormet tavoittelivat otetta toisen hartiasta paiskatakseen tämän tomuiseen maahan, pois saaliin päältä. Haltia oli pelottavan nopea... mutta hän oli myös kammottavan vahva. Sormissa oli teräksinen, murskaava voima, ja käsi sen takana ei tosiaankaan jäänyt toiseksi. Raavas mieskin olisi luhistunut hänen välittömän hyökkäyksensä alla - todennäköisesti vaikka olisi ehtinyt valmistautumaan. Tämä kulkija ei ollut tullut kuolleeseen hirviöiden maahan hulluuttaan tai epätoivoisuuttaan... hän oli tullut kohtaamaan itsensä veroiset pedot silmästä silmään.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 19, 2020 15:13:32 GMT 3
"Se olisi kuollut itsekseenkin hetkessä! Olet vain varas!" Tumma, sarvekas haltia sihahti vastaan. Miehen perustelu ei selvästikään vakuuttanut tätä, mutta ehkä sen ei ollut tarkoituskaan. Haaste oli eittämättä selvä puolin ja toisin eikä kummallakaan ollut aikomustakaan perääntyä mielestään oikeutetun tapon ääreltä. Oli se järkevää tai ei.
Arpien kirjoma nainen päättikin tehdä kantansa hyvin selväksi, eikä se miellyttänyt muukalaista. Hän ei ollut päästänyt miestä silmistään liikkuessaan ja kun tämä sihahti tavoitellen miekkaansa myös nainen jännittyi entisestään välittömästi. Siinä missä toinen oli esiintynyt kylmän tasaisena osoittamatta merkkejäkään varautumisesta, hänen epäluulonsa oli ilmiselvää eikä aseeseen tarttuminen tullut naiselle yllätyksenä. Hän kiskaisi toisen keihään paikaltaan rivakalla liikkeellä ja pudotti sen samantien kädestään valmistautuen, tarratessaan tiukasti omaan aseeseensa. Se että seuraavaksi suuri, raskas miekka kalahti maahan oli selvästi suurempi yllätys. Silmänräpäykseksi sarvekas haltia häkeltyi mutta tälle ei suotu paljoakaan aikaa. Kalpea soturi hyökkäsi, nopeasti ja arkailematta sekä varsin suoraan. Hetkessä tämä oli harpannut raadolle ja tavoitteli otetta joka ravisteli kaiken hämmingin naisesta välittömästi. Hän ei edes ajatellut vaan toimi vaistomaisesti harpaten kärpän ketteryydellä sivuun ja kauemmas käden ulottuvilta joka olisi selvästi riittänyt iskemään hänet maahan ellei enemmänkin. Ja samoin ahdistetun kärpän tavoin, nainen syöksähti ärähtäen matalammaksi ja kaarsi kohti miehen kylkeä survaisten hurjistuneesti keihäällään. Ehkä hän ei ollut varma miksi toinen oli luopunut miekastaan äsken, mutta nyt tilanteen puhjettua sarvekas nainen ei selvästikään jäänyt miettimäänkään vaan toimi. Kukaties miehellä ei ollut asetta mutta tämä oli tehnyt uhkansa selväksi eikä nainen pidätellyt vastatessaan tähän. Nyt hän tuskin edes muisti että alunperin kaiken aihe oli kuollut puuma heidän välissään ja että tämä ei välttämättä ollut kaiken arvoista... Arpisen naisen silmissä tilanne oli muuttunut eloonjäämisen kamppailuksi sillä hetkellä kun vastustaja teki liikkeensä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 20, 2020 1:39:14 GMT 3
Nainen oli nopea liikkeissään. Ensimmäinen isku jäi pelkäksi yritykseksi, kun tämä väisti ketterästi sivuun ja sukelsi taaksepäin. Mutta taistelu itsessään ei tosiaankaan jäänyt siihen. Haltiamis päästi hurjistuneen ärähdyksen tämän väistäessä... mutta se muuttui nopeasti paljon vihamielisemmäksi huudahdukseksi, kun toinen hyökkäsi häntä päin keihäs tanassa. Kohti isketty keihäs ei selvästikään saanut miestä kauhistumaan tai empimään... mutta se riitti oikein hyvin tekemään tilanteesta kuolemanvakavan - kirjaimellisesti. Toisen iskun oli tositarkoituksella isketty ja pitelemätön. Se sai miehen kasvot vääristymään tuimaan irvistykseen.
"Typerys!" mies karjaisi. Hän väisti häkellyttävän nopeasti ja kepeästi sivuun iskun tieltä, vältti keihäänkärjen sisuksiinsa pelkässä ruumiinsa nopealla taivutuksella, ja iski samassa silmänräpäyksessä takaisin. Haltian jäntevät, harjaantuneet sormet iskeytyivät keihäälle, heti kärjen alle, ja kiertyivät sen ympärille rautaiseen otteeseen, joka olisi vetänyt vertoja petoeläimen leuoille. Hän väänsi sitä voimalla toisen otteesta ja riuhtaisi sitten kammottavalla terävyydellä. Se riittäisi varmasti repäisemään aseen toisen käsistä, tai riuhtaisemaan tämän pois tasapainosta tai jopa kumoon. Sillä ei ollut väliä. "Minun vertani et ota!" hän ärähti ja pyyhkäisi vapaalla kädellään toisen päätä kohti. Se oli pelkkä rystylyönti, pyyhkäisy kämmenselällä, melkeinpä ylenkatsovan yksinkertainen huitaisu, mutta hän ei enää pidätellyt voimiaan. Sama voima, joka pysäytti keihään, ajoi hänen kättään toisen kasvoja kohti ja niiden ylitse.
Samaan aikaan naista vastaan iskettiin toinenkin isku. Keihääseen turvautuminen oli selvästikin saanut haltian raivon kuohahtamaan. Se oli kuitenkin paljon kouriintuntuvampi ja raivoisampi tunnekuohu, kuin olisi voinut luullakaan. Samalla kun hän iski tämän ruumista vasten, pyyhkäisi naista päin myös todellinen raivoisan tunteen ja tahdon isku. Tainnuttava, musertava voima, joka iski tajuntaan ja turrutti aivot samalla kun samensi järjen. Se oli haltiavoima, jolla hän oli murskannut niin sotureita, hirviöitä kuin petojakin. Ja vaikka hän ei yrittänytkään toden teolla runnella naisen mieltä, ei hän pidätellyt juurikaan mielenteränsä tuskallisuutta. Kärsikööt seuraukset, mikäli tohti kääntää aseensa häntä vastaan!
|
|
|
Post by spyrre on Nov 20, 2020 16:13:13 GMT 3
Nuori, arpinen haltia oli nopea ja ärhäkkä, mutta lopulta ei ollut vaikea varsinkaan kokeneelle soturille nähdä että hyökkäyksessä oli enemmän tarmoa kuin taktiikkaa. Keihään survaisu oli pitelemätön mutta suorasukainen ja kalpea mies löysi tähän silmänräpäyksessä vastavetonsa. Oli sarvekkaan naisen vuoro ärähtää vihaisesti kun soturi vältti helposti hänen hyökkäyksensä ja vastasi tarraamalla aseeseen nopeammin kuin hän ehti reagoidakaan. Vahva käsi väänsi ja kiskaisi keihään varresta eikä hän jäntevyydestään huolimatta kyennyt pitelemään tätä itsellään suorassa voimankoetuksessa. Keihäs irtosi hänen käsistään ja kiskaisi naisen lähes nurin, tämän onnistuessa pelastamaan tasapainonsa vain hyvin täpärästi. Siltikin tempaisu horjautti ja lähetti hänet kompuroimaan mikä epäilemättä riitti hyvin soturin vastaiskuun.
Villihaltia ei ollut edes ehtinyt toipua äskeisestä kun hurjistunut mies iski uudestaan, tosin ei tälläkään kertaa aseella jota piteli. Se ei varsinaisesti kuitenkaan lohduttanut koska tämä ei selvästikään tarvinnut sellaista kyetäkseen murskaaviin hyökkäyksiin. Arpinen nainen ehti erottaa uuden nopean liikkeen mutta väistäminen jäi puolittaiseen kompuroivaan askeleeseen kun tämä jo iski kohteeseensa... paljon raskaammin monellakin tapaa kuin olisi uskonut. Hänen kurkustaan karkasi tukahtunut ähkäisy kun sarvekas haltia viskattiin voimalla taaksepäin... mikä epäilemättä johtui suureksi osaksi siitä ettei hän kyennyt tähän hätään ottamaan maata vastaan millään tapaa. Fyysinen tärsky taisi olla pienin murhe kun näkymätön voima murjoi suoraan kallon sisälle. Se sumensi pään ja sai silmät hämärtymään... mutta vain hetkeksi. Tuska sai eläimellisen vimman leimahtamaan tämänkin keskeltä ja taistelemaan takaisin tajuntaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän koki tuskaa... ja maahan jääminen tiesi kuolemaa. Mikään ajatuksista tuskin oli tietoinen tai punnittu mutta kirvoitti silti kivuliaan, mutta hurjistuneen sihahduksen hänen kurkustaan kun sivuun paiskattu nainen liikahti ja alkoi kohta hetken kamppailun jälkeen haparoida ylös. Huterasti, mutta kuitenkin, villi katse keltaisissa silmissään leimuten.
Oli toipumassa yllättävän nopeasti tai ei, oli voima silti epäilemättä saanut tumman haltian haparoimaan ja horjumaan. Hän siristi silmiään tuskaisesti eikä vastannut sanoihin, vaan esiin puski uusi hurjistunut ärähdys vaikka nainen oli tuskin vielä edes jaloillaan. Sen sijaan tämä vastasi muulla tavalla joka eittämättä vastasi miehen raivokasta sivallusta. Naisesta iski hurjistunut, yhtälailla näkymättömän voiman sivallus. Se oli nopea mutta polttava ja puri syvään, pyrkien puremaan kiinni kuin vihainen eläin. Ponnistus sai naisen horjumaan ja irvistelemään mutta samalla hän kohotti kättään kohti aiemmin maahan paiskattua keihästä joka lojui kauempana. Se oli hänen ulottumattomissaan... mutta ilmeisesti sillä ei ollut väliä. Kapine nytkähti ennen kuin liikahti ja lennähti sitten ilmaan, kohti asetta tavoittelevaa kättä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 21, 2020 1:21:56 GMT 3
Haltiamies ei hyökännyt vastustajansa perään, kun tämä rojahti raskaasti maahan. Se oli niin alkeellinen virhe, että hän teki sen varmasti tarkoituksella: vastustaja oli isketty tainnoksiin, auki ja maahan, ja hän piteli kädessään asetta. Yksi ainoa liike olisi riittäny seivästämään tämän, ja kuka tahansa yhdenkään taistelun läpi selvinnyt taistelija olisi osannut tehdä sen välittömästi. Mutta mies ei tehnyt elettäkään, ei harpatakseen eteenpäin tai kohottaakseen pitelemäänsä keihästä. Vastustaja oli lyöty, haltia tiesi sen. Hän oli surmannut sotureita ja hirviöitä, ja pelkkä tapa, jolla hänen kätensä oli pyyhkinyt toisen kallon ylitse ilman todellista vastarintaa, riitti kertomaan hänelle tarpeeksi: naisesta ei ollut jatkamaan. Tahdonvoima, jolla hän oli iskenyt suoraan tämän tajuntaan, varmisti asian; raavaat, taistelua kavahtamattomat soturitkin olivat langenneen polvilleen ja vaikertaneet hänen tahtonsa edessä. Mies ei liikkunut mihinkään suuntaan, soi vain tuiman katseen vastustajaan, jonka oli juuri iskenyt tainnoksiin. Kukaties verenmaku suussa ja aivoissa saisi tämän harkitsemaan uudelleen holtitonta raivoaan... tai sitten ei.
Vaikka haltiamies ei vieläkään osoittanut todellista tyrmistystä, hänen tuima naamionsa ei pystynyt aivan kätkemään yllätystä, kun nainen uhmasi hänen kaikella kokemuksellaan tehtyä, yksioikoista tilannearviota. Yhtäkkiä tämä löysikin jostakin uutta tulta ja voimaa iskeä vastaan... ja tällä kertaa aseet olivat taistelun veroisia. Mies päästi ilmoille nopean ärähdyksen, kukaties jonkin puolitiehen jäävän kirouksen, kun näkymätön voima iski häntä vasten. Hän oli eittämättä kohottanut omat henkiset puolustuksensa ennen kuin oli edes lähtenyt tähän taisteluun - olihan hänen vastustajansa hänen omaa rotuaan, ja varmasti kykenevä osoittamaan omaa tahtoaan siinä missä hänkin. Hänen tahtonsa oli luja, sen olisi pitänyt riittää torjumaan tämä kuten hänen kätensä oli torjunut keihään... mutta joskus varmuus oli julkeutta. Mies paiskautui sivuun puuman ruhon päältä raskaasti, hallitsemattomasti. Kova kallio otti hänet vastaan murskaavalla voimalla, ja silmänräpäyksen ajaksi hän veti raajat avuttomasti ympärilleen puolustukseen, joka ei olisi suojannut häntä miltään. Häntä oli isketty jollakin tuntemattomalla ja typerryttävän voimakkaalla.
Miehen typertyneisyys kesti vai häviävän lyhyen hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän pyöräytti raajansa alleen ja loikkasi pystyyn jännittyneenä ja valmiina... ja raskas, kuolettava miekka kourassaan. Nainen ei ollut ainoa, jolle etäisyys ja käsien mitta eivät tarkoittaneet mitään. "Tuo ei ollut haltiaveren voimaa!" mies ärähti ja kohotti miekkaa eteensä. Jos äskeinen isku oli jättänyt hetken luhistumista pidempiä jälkiä, hän ei paljastanut siitä mitään. Mutta nyt hänen käsissään oli terästä ja tahto käyttää sitä. Heikko pentu olikin arvaamaton ja myrkyllinen peto. "Laske aseesi. Muuten tämä päättyy toisen kuolemaan. Olipa sinulla outoja voimia tai, et ole veroiseni!" hän jyrähti kohtalokkaasti.
Oliko kyse pelkästä viimeisestä varoituksesta, vai olivatko sanat jo itsessään todiste, ettei mies ollut varma voitostaan? Koskapa niskan päällä olevat antoivat vastustajilleen varaa valita...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 21, 2020 14:27:09 GMT 3
Viimein sarvekas haltia pääsi maksamaan tuskansa takaisin. Valot tanssivat vieläkin hänen silmissään mutta hurjistunut sivallus iski kalpean miehen paikaltaan jossa tämä oli seissyt ylimielisenä ja varmana itsestään, paiskaten tämän vuorostaan maahan. Samalla hänen omat sormensa sieppasivat soturin keihään itselleen ja kiertyivät tiukasti sen ympärille kun nainen ponnisti viimein uudestaan jaloilleen. Hän puuskutti raskaasti ja hurja katse seurasi haltiamiehen liikkeitä, mutta kukaties arpinen nainenkin oli oppinut jotain äskeisestä eikä ainakaan yrittänyt rynnistää heti kimppuun... kukaties osittain senkin vuoksi että tämä rehellisesti näytti vieläkin jokseenkin huteralta vaikka kieltäytyikin horjumasta. Eittämättä hyväkin ettei hän yrittänyt, ottaen huomioon ettei soturi pysynyt saamastaan aineettomasta iskusta huolimatta kauaa maassa vaan oli taas nopeasti jaloillaan... sekä tarrannut nyt suureen miekkaansa.
Villihaltia sihahti ja astahti varautuneesti taaemmas mutta selvästi enemmänkin valmistautuen. Jos ei muuta, ainakin toinen tuntui ottavan hänet lopulta tarpeeksi vakavasti tarttuakseen aseeseensa. Toisen sanat saivat aikaan lähes vain uuden epäluuloisen siristyksen, kunnes nainen ärähti hampaidensa lomasta. Ehkä tämä tosiaankin aavisteli haistavansa epävarmuutta uhassa... tai sitten yksinkertaisesti ei luottanut miekkaan tarttuneeseen soturiin joka oli jo aiheuttanut hänelle tuskaa. "Kuinka typeränä minua pidät? Kävit kimppuuni, ja saat katua sitä! Luuletko että pelkään sinua?!" Sanat olivat kukaties katkonaisia mutta myrkkyä niistä ei puuttunut. Ei tainnut olla epäilystäkään siitä että sarvekas nuori haltia oli ollut täysin vakavissaan alusta saakka ja miekkaan tarraaminen vain vahvisti sitä hänen mielessään. Varoitus ei ainakaan saanut tätä laskemaan keihästään... mutta tämä ei myöskään rynnännyt eteenpäin. Sen sijaan hän ärähti uudestaan, ja luonnottoman painava ilmapiiri alkoi taas kerääntyä naisen ympärille. Kivistä tämän tuntumassa kuului outoa rusahtelua ja sitten aineeton leimahdus pyyhkäisi kohti soturia, paiskatakseen tämän mukanaan. Se kiskaisi mukaansa niin kiviä kuin maatakin samalla, ellei jopa hurjemmalla polttavalla vimmalla kuin aikaisemminkin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 22, 2020 2:13:09 GMT 3
Haltian katse kapeni varoittavasti, kun nainen ärjyi hänelle päin naamaa. Hän kohotti miekkaansa uhkaavan näköisesti... mutta ei hyökännyt vielä. "Minä en tarttunut teräkseen, toisin kuin sinä", hän huomautti, mutta sekin tuntui pelkältä tyhjältä ärähdykseltä. Tämä kaikki oli nopeasti riistäytymässä käsistä kohti tuhoisaa ja lopullista päätöstään. Mies olisi kukaties sanonut muutakin, mutta uusi voiman aalto iski häntä vasten. Tällä kertaa hän tosin oli valmis siihen.
Haltiamies ärähti ja kiskaisi miekan eteensä, kuin olisi yrittänyt torjua maagista iskua. Teräs ei tietenkään pysäyttänyt sitä... mutta tapa jolla mies lensi taaksepäin näytti paljon hallitummalta ja tehottomammalta. Hän otti maan vastaan jaloillaan ja iski kantansa kiveä vasten. Hän ei kaatunut, vaan otti iskun ja painon vastaan... ja hyökkäsi eteenpäin samassa silmänräpäyksessä, etsimättä edes parempaa asentoa ennen kuin jo ponnisti. Kukaties hän oli ollut tällä kertaa valmis... tai kukaties hän oli löytänyt paremman tavan puolustautua omilla voimillaan. "Sama typerä temppu!" mies karjaisi, kuin olisi yrittänyt torua toista yrityksestä kaataa soturi yllätyshyökkäyksellä, jonka hän oli jo nähnyt. Tai kukaties se oli pelkkä harhautus, yritys saada nainen keskittymään sanoihin kun tämän olisi pitänyt miettiä miekkaa.
Haltia liikkui hämmentävän nopeasti. Hän tuntui suorastaan kiitävän lyhyen etäisyyden kaksikon välillä, potkaisevan maata kevyesti kerran ja toisen ennen kuin oli jo kuronut välimatkan kiinni. Hänen miekkansa kohosi yhtä nopeasti, ja hän heitti koko ruumiinsa sen taakse, kammottavalla voimalla joka riittäisi varmasti viemään hengen ja turmelemaan ruumiin. Hän iski suoraan lennosta, heilautti miekkansa kaikin voimin eteenpäin. Terä välähti sokaisevasti ja kuolettavasti... ja yhtäkkiä se pyörähti naisen pään ylitse ja lensi jonnekin kallioille. Tämä ei ollut lyönti, vaan heitto.. eikä sitä selvästikään oltu tähdätty naiseen. Samalla silmänräpäyksellä mies iskeytyi toista päin, survaisten samalla nyrkkinsä tämän kasvoja kohti. Sillä sarvipäinen ei ollut ainoa, joka osasi yllätyshyökkäykset. Nyt oli ainoastaan toivottava, että yli paiskattu miekka harhauttaisi tätä sen silmänräpäyksen ajan, että nyrkki löytäisi kohteensa.
Joskus aikanaan, kauan sitten, Galdanis olisi varmasti vienyt tämän tuimaan, rujoon loppuunsa kaikella soturin kunnialla ja voimalla, jota oli koskaan vaalinut. Mutta siitä oli pitkä, pitkä aika. Se oli nuoren, ärhäkän pedon tyhjää todistelun tarvetta. Hän oli vanhempi ja kokeneempi. Hän lopettaisi tämän tavalla tai toisella, mutta hänen ei tarvinnut voittaa jokaista taistelua vihollisensa ehdoin. Nyrkkikin riittäisi.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 22, 2020 15:41:11 GMT 3
Sarvekkaalla naisella ei selvästikään ollut aikomuksia tuhlata aikaansa (tai voimiaan) lisää pelkkiin sanoihin. Ainakaan miehen ärähdys siitä kuka oli ensin tarttunut aseisiin ei saanut aikaan mitään kuin uuden hurjistuneen katseen ja yliluonnollisen voiman leimahduksen. Mutta nyt vaikka se pyyhkäisikin soturin taaksepäin, se ei toiminut samalla tavalla kuin aikaisemmin. Villihaltia irvisti ja sähähti hampaidensa lomasta kun kalpea mies otti iskun hallitusti ja syöksyi sitten virtaa vastaan miekka välkkyen. Sama temppu ei toiminutkaan toistamiseen ja joutuminen uuteen lähitaisteluun tuntui väistämättömältä.
Soturi oli nopea ja hänelle jäi vain hetki aikaa valmistautua tähän. Nuori haltia painui matalammaksi ja jännittyi, seuraten lähestyvää hyökkäystä terävin katsein. Ja sitten toinen oli jo lähes hänen kimpussaan, heilauttaen miekkaansa. Nainen liikahti ja kohotti rivakasti kättään kuin olisi aikonut ottaa miekan vastaan tällä, mutta ennen kuin tämä ehti tapahtua ase humahti silmänräpäyksessä ylitse... jonnekin. Mitä arpinen haltia ikinä olikaan kaavaillut ei selvästikään pysynyt radoillaan. Kaikesta varauksestaan huolimatta tämä häkelsi naista tarpeeksi että silmänräpäyksen verran katse seurasi ylitse lennähtävää asetta ennen kuin hän tajusi mitä tapahtui. Kukaties jos hänellä olisi ollut toinenkin silmänräpäys aikaa... mutta ei ollut.
Niin hämmentävä veto kuin tappavan aseen viskaaminen pois tarkoituksella olikin, sen tarkoitus selvisi hetkessä kun soturin nyrkki iski kohteeseensa koko painollaan. Ja tällä kertaa se eittämättä riittikin. Suora isku suoraan kasvoihin paiskasi nuoren haltian jälleen rajusti taaksepäin maahan, ilmeisen holtittomasti. Silkan hurjuuden rajat olivat tainneet tulla vastaan niin fyysisen kuin henkisenkin viskomisen jälkeen... ja kukaties siksikin että mitä voimia nainen oli käyttänytkään, nämäkään eivät tuntuneet olevan helppoja. Nyt tämä ei ainakaan ollut pyrkimässä samantien uudestaan jaloilleen. Sarvekas haltia törmäsi maahan raskaasti ja jäi vähintään tyrmättynä makaamaan paikalleen. Kuumeisesti puristettu keihäskin oli livennyt otteesta kuten suuri osa hänen vähästä omaisuudestaan joka oli jo (luultavasti aiemminkin) levinnut pitkin poikin. Vaisu ähkäisy sentään viimeistään kertoi että tämä oli vielä hengissä... vaikkakaan tuskin kovin hyvävointinen. Joka tapausessa, tällä kertaa kului selvästi pidempi hetki ennen kuin arpinen nainen alkoi löytää tolkkua itsestään ja liikahti päätään pudistaen, samalla kun tavoitteli vaistomaisesti vyötään epäilemättä veistä tai jotain muuta etsien. Elkeet olivat tosin huomattavasti haparoivampia ja ponnistelivat edes saadakseen otetta mistään, mutta yhtälailla kuumeisia siitäkin huolimatta että tämä tuskin oli vielä edes kunnolla ajan tasallakaan. Härkäpäisyydestä huolimatta rehellisyyden nimissä yhteenotto oli tainnut tulla melkoisen selvään päätökseensä...
|
|
|
Post by submarine on Nov 23, 2020 1:47:47 GMT 3
Haltiamies seisahtui varsin lähelle paikkaa, johon oli jo aikaisemminkin harpannut - ja jälleen hän seisoi maihin isketyn vastustajansa yllä. Tällä kertaa lopputulos näytti tosin lopullisemmalta, ja nainen lyödymmältä. Mies odotti hetken valmiina, kuin valmistautuen iskemään vielä uudelleen jos tarvetta olisi, mutta tällä kertaa nainen ei enää osoittanut merkkejä ihmeellisestä sisusta tai käsittämättömistä voimista. Isku oli tuntunut, ja nyt tämä hädin tuskin pystyi edes haparoimaan puolitokkurassa.
Haltia puuskahti ja astui askeleen lähemmäs naista, potkaisten siinä sivussa tältä pudonneen keihään kauemmas. Samalla tavoin hän pyyhkäisi myös veistä hapuilevan käden melkein yhdentekevästi sivuun jalallaan ja jäi seisomaan vastustajansa ylle. "Se on ohi. Sinä hävisit. Luovuta hyvällä. Kuolemasi olisi yhdentekevä", hän huomautti ankarasti, mutta tasaisesti.
Miekka oli ilmestynyt jälleen jostakin haltiamiehen käteen. Hän laski sen naisen ylle. Jos hän nyt päättäisi iskeä, mikään mahti maailmassa, ei hämmentävien voimien yllätyshyökkäys tai mikään muukaan, voisi sitä estää. Kaikeksi onneksi hän ei vaikuttanut erityisen halukkaalta tekemään niin. "Voimme puhua, kun olet lakannut raivoamasta", hän mutisi melkeinpä itsekseen. Sanat olivat jokseenkin vastahankaisia. Ehkäp ä hänelläkään ei ollut aivan vilpittömästi kykyä lausua niitä erityisen kovaa tämän jälkeen - sen jälkeen kun oli kaikesta huolimattakin heittänyt itse sanat syrjään ja hyökännyt ensin.
|
|