|
Post by submarine on Dec 2, 2020 1:55:09 GMT 3
Galdanis vilkaisi naista hieman terävämmin, kun tämä tohti käydä suorastaan napakaksi huomauttelunsa suhteen. Katseessa oli melkoisesti arviota, kuin hän olisi yrittänyt pohtia oliko tässä tarpeeksi syytä hermostua. Kukaties joskus aikanaan olisikin. Mutta pienempien, äreiden louskuttajien perässä ärhentely ei hyödyttänyt petoa mitenkään. Hän tuhahti sille ja käänsi katseensa pois. "Minä olen selvinnyt pelkän tahtoni ja taitojeni varassa monesta paikasta, jotka ovat omalla tavallaan aivan yhtä kurjia kuin tämäkin. Kyllä täältä vettä löytyy, eikä sen etsiminen ole minulle sen suurempi temppu kuin tuolle puumalle tai lampaallekaan. Niiden suonista löytänet sitä eniten juuri nyt... ellet sitten mieluummin odottele, kun se valuu maahan", mies tuhahti. Hän nyökkäsi ohimennen lampaanruhoa kohti, vaikka ei tehnyt vielä elettäkään tarttuakseen siihen itse.
Naisen kysymys lohikäärmeestä, ja sen vihjailemista seikoista, sai Galdaniksen katsahtamaan tätä uudelleen, samalla ilmeettömän tuimalla tavalla kuin tähänkin asti. "Minä olen kulkenut monien petojen rinnalla, ja osa niistä kulkee rinnallani yhä. Kaikki niistä vain eivät ole yhtä nopeita", hän vastasi suuremmin kaartelematta tai rehentelemättä ja heitti samalla uuden vilkaisun suuntaan, josta lohikäärme oli tullut. Jotain näyttikin olevan saapumassa... joskaan näky ei ollut yhtä vaikuttava. Pieni hahmo, tuskin kookasta lintua kummoisempi, pyyhkäisi ilman halki ja laskeutui haltian hartioiden päälle. Tarkemmalla vilkaisulla se oli samankaltainen kuin puuman ruhoa riekaleiksi raastava peto, mutta paljon pienempi. Vihertävä, poikasmaisen hintelä otus, jonka ruumiillinen olemus ei ollut mitään lajitoverinsa rinnalla, mutta jonka silmissä oli silti samanlainen pistävän tarkka katse. Galdanis katsahti päälleen laskeutuneeseen petoon vaiti ja lähetti sen takaisin lentoon yhdellä ainoalla katseella. Se rääkäisi ja jäi kaartelemaan, tarkkaillen tuntematonta naista.
Haltiamies ei jäänyt tutkimaan tuttua petoaan sen pidemmäksi aikaa. Hän katsahti sarvipäiseen ja kohotti leukaansa aavistuksen, melkeinpä mittaillen. "Mikä on nimesi? Jos joudun sietämään sinua kintereilläni, haluan ainakin tietää miksi nimitän sinua. Vai aiotko sinäkin olla vain nimetön peto?" hän tokaisi terävästi. Toinen ei tosiaan ollut vielä kertonut nimeään, vaikka hän oli jo antanut omansa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 2, 2020 21:22:27 GMT 3
Pisteliäästä sävystä huolimatta Galdanis soi silti vastauksen hänen arvioonsa, eikä sarvekas nainen näyttänyt yllättyvän tästä. Tämän myöntäminen saattoi korveta ylpeyttä kaiken jäljiltä mutta ei ollut hirvittävän vaikea nähdä että kalpea mies eittämättä tiesi enemmän karussa maastossa liikkumisesta. Ehkä monesta muustakin. Siltikin hän soi tälle pienen hymähdyksen... vaikkakaan ei tuntunut innostuvan kehotuksesta juoda veriä maassa retkottavasta runnellusta lampaasta. Villihaltia silmäsi raatoa epämääräisesti ja sihahti. "...en minä niin janoinen vielä ole. Vettä on vielä vähän" tämä töksäytti.
Näytti siltä että hänen toinenkin aavistuksensa oli tainnut osua oikeaan. Arpinen haltia silmäsi varuillaan kun mies käänsi huomion jälleen taivaalle jonkin melkoisesti pienemmän räpistellessä kohti. Siltikin, siitä huolimatta ettei saapuva vihreä otus vetänyt vertoja toiselle, oli selvää että se oli myös lohikäärme siinä missä sininen petokin. Nainen mittaili tätäkin varautuneesti mutta pieni lisko päätyi vain lehahtamaan rääkyen takaisin ilmaan yrittämättä mitään sen kummempaa. Oli silti kai oltava vaikuttunut siitä miten mies piti mukanaan yhden sijasta jopa kahta lohikäärmettä... Moinen vaati vielä jonkin verran sulattelua. Oranssi katse palasi takaisin soturiin kun tämä tivasi hänen nimeään. Nainen viivytteli hieman, kukaties silkasta härkäpäisyydestä terävän sävyn edessä ja suoristautui itsekin. "Akela. En ole mikään peto" hän sihahti itsekin jokseenkin terävästi. Sävyssä kuohahti hieman jotain, mutta se asettui pian lähinnä samanlaiseksi näreydeksi. "Ja tuo on minun" jatkettiin pian naisen nostaessa kätensä osoittamaan vaativasti kohti lammasta ja tämän lavasta törröttävää veistä. Hän harppasi eläimen luokse ja tarttui aseeseen, kaiketi epäillen että sekin saattaisi vielä kadota jonnekin jonkun muun hoteisiin. Kapine oli uponnut oikeastaan varsin syvälle ja hän joutui nykimään sitä hetken rusauttaakseen sen irti luusta. Oli se tappanut lampaan tai ei, oli se selvästikin vahingoittanut tätä pahasti.
"No. Mitä odotat? Minä en ainakaan halua jäädä tänne." Akela vilkaisi toista ennen kuin silmäsi siristäen porottavalle taivaalle (ehkä etsien parvea lisää lohikäärmeitä seuraamassa miestä?) ja kumartui sitten veitsineen ruhon äärelle leikatakseen siitä lihaa. Otteet eivät ehkä olleet kovin kokeneita tai asiantuntevia, mutta ajoivat asiansa. Kaiketi kärkäs villihaltia oli kyllästynyt kyräilyyn ja odottamiseen.
|
|
|
Post by submarine on Dec 3, 2020 1:47:50 GMT 3
Galdanis vilkaisi melkeinpä nirsoksi heittäytyvää naista... Akelaa. Hän tuhahti tämän sanoille, ja astui sitten äkkiä tämän rinnalle, kun tämä tavoitteli lampaanruhoa veitsellään. "Väisty. Leilissäsi vesi kestää miten pitkään hyvänsä. Ruhosta se kuivuu ja valuu pian olemattomiin, ja vain houkka tuhlaisi sen", haltia tokaisi melkeinpä paheksuen. Sitten hän tarttui ruhoon ja nosti sen maasta suoraan toisen (ja tämän veitsen) edestä. Eläin oli lopulta pieni ja laiha, mutta se tarjoaisi heille aterian... ja muutakin. Niine hyvineen, empimättä hetkeäkään, hän iski hampaansa lampaan kurkkuun kuin peto. Puuman leuat olivat vasta murskanneet sen henkitorven, mutta nyt hän raastoi sen kurkun auki raakuudella, jota vain pitelemättömältä, villiltä luonnolta olisi voinut odotta. Hän repi lihan auki ja kohotti ruhon päänsä ylle, hampaat tiukasti sen tuhotulla kurkulla. Veri virtasi hänen kurkkuunsa ja suupielilleen ja tahrasi hänen kasvojaan, mutta hän ei edes piitannut siitä. Hän joi raakalaisen elkein, kuin ei olisi koskaan edes sammuttanut janoaan millään muulla tavalla. Sammutti janon ja nälän - hänellä ei ollut mitään syytä empiä. Kun Galdanis oli lopulta valmis, hän pudotti ruhon sivuun yhdentekevästi ja pyyhki suupielensä parhaansa mukaan. Uusi katse naiseen kertoi, ettei hän juurikaan arvostanut tämän sävyä vieläkään. "Minä odotan viimeistä toveriani", hän vastasi lyhyesti, ja osoitti sitten keihäällään kallioille.
Uusi, suuri peto oli ilmestynyt jostakin. Sen muoto viittasi suureen kissapetoon... mutta yksityiskohdat puhuivat toista. Sen eturuumis oli kuin valtavalla petolinnulla, täynnä kammottavaa nokkaa, pitkiä kynsiä ja metallinkuultoisia sulkia. Mutta ei siipiä. Olento liikkui kiirehtimättä, kärsivällisen saalistajan elkein. Se kulki kaksikkoa kohti määrätietoisesti, mutta valikoi jokaisen askeleensa tarkkaan. Siinä oli arvokkuutta ja kuoleman varmuutta. Se oli suuri ja voimakas, todennäköisesti hevosen kokoinen. Jäntevät lonkat väreilivät auringonpaahteessa ja pitkät kynnet, kuin tikarit, raapivat kiveä. "Kerym'el on toverimme tämän matkan aikana", Galdanis totesi tuimasti. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, mutta hän lausui nimen arvokkaasti ja painokkaasti... vaikka oli juuri päässyt sanomasta, ettei pedoille annettu nimiä. "Toisin kuin tämä tässä, häntä en komenna. Varo puheitasi, Akela. Hän on surmannut monia, jotka ovat tohtineet käydä suulaiksi", haltia lisäsi, seuraten samalla pedon lähestymistä vaiti.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 3, 2020 15:51:06 GMT 3
Akela oli tuskin ehtinyt nirhata saaliin nahkaa veitsellään kun Galdanis keskeytti tämän paheksuvasti. Hän jännittyi jälleen refleksinomaisesti varautuneena kun mies harppasi hänen viereensä... ja tarttui sitten lampaaseen kiskaistakseen sen hänen edestään. Sarvekas nainen päästi yllättyneenä protestoivan äännähdyksen mutta se keskeytyi nopeasti. Galdaniksella ei selvästikään ollut aikomusta hukata mitään saaliista ja kävi tähän kiinni suorastaan eläimellisellä tavalla. Jopa Akela unohti närkästyksensä nopeasti, tyytyen lähinnä jonkinlaiseen tyrmistyneeseen (ja eittämättä vastenmieliseen) ähkäisyyn. Väkisinkin mieleen nousi kysymys oliko mies edes oikeasti sitä miltä näytti, vai jokin peto itsekin...
Galdanis ei saanut ainakaan kilpailua sammuttaessaan janonsa saaliin suonista. Jopa silloin kun tämä viimein pudotti lampaan maahan sarvekas nainen empi käydä ruhoon käsiksi samantien. Kaiketi äskeinen oli napannut hänet yllätyksellä, eikä tämä ollut aivan varma miten reagoida. Tässä ei kuitenkaan ollut vielä lähellekään kaikki. Kun soturi osoitti jälleen kallioille Akela seurasi nopeasti viittausta, ja säpsähti kun esiin asteli jotain suurta. Lohikäärmeet eivät selvästikään olleet ainoita jotka miehen mukana kulkivat... vaikka vain nekin olisivat varmasti olleet enemmän kuin tarpeeksi.
"Mikä- Mikä TUO on? Kuinka monta tuollaista sinulla oikein on?" arpinen haltia töksäytti rehellisen häkeltyneenä ja oli taas hetkessä jaloillaan. Tämä lintumainen, mutta yhtälailla hurja peto ei ollut selvästikään lohikäärme... mutta se ei rehellisesti ollut helpottavaa vaikka niin olisi voinut olettaa. Sen olemuksessa ja elkeissä oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan nähnyt pedossa ja se sai hänet epäluuloiseksi... vaikkakin ymmärrettävästi niin kyllä aivan kaikki muukin pedossa joka oli selvästi kykenevä repimään hänet kappaleiksi halutessaan. Galdaniksen toteamus varoituksineen ei ainakaan selvittänyt asiaa. Nainen räpäytti silmiään ja irrotti kaikesta huolimatta katseensa hetkeksi lähestyvästä olennosta vilkaistakseen miestä hämmentyneenä siitä mitä tämä tarkoitti. "Miten niin et? Miksi se sitten on täällä?" nainen töksäytti hetken epäröityään, yrittäen selvitellä mistä oli kyse. Mies puhui tästä pedosta hyvin eri tavalla kuin muista, puhumattakaan siitä että tällä oli ilmeisesti nimi, johon suhtauduttiin hyvin painokkaasti. Kuten muutenkin. Akela empi, mutta edes ärhäkällä naisella ei tainnut olla suurempaa halua kalistella sarvia turhanpäiten valtavan petolinnulta näyttävän hirvityksen kanssa. Hän vilkuili lähestyvää petoa varuillaan mutta harpaten kuitenkin sivumpaan tämän tieltä, osaten arvella tämän suuntaavan kohti miestä taikka puuman ruhoa.
"Väitätkö että se ymmärtää mitä sanon?" kysyttiin epäluuloisesti. Ajatus tuntui oudolta, kukaties mies tarkoitti vain ettei otus pitänyt metelistä... mutta toisaalta, ei kuulostanut siltä että tämä oli mistä toinen puhui. Joka tapauksessa varauksestaan huolimatta Akela katsoi parhaaksi odottaa paikoillaan, vaikkakin keihästään taas tiukasti pidellen... ja astahtaen varmuuden vuoksi lampaanraadon eteen siltä varalta että peto kiinnostuisi siitä. Tämä ei ehkä välttämättä ollut kovin järkevää tarkemmin ajatellen, mutta nainen oli jo saanut todeta että aivan kaikki tässä paikassa olivat halukkaita viemään saaliin suoraan hänen suustaan eikä hän selvästikään arvostanut sitä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 4, 2020 3:10:17 GMT 3
Galdanis loi Akelaan terävän katseen ja murahti, kun nainen epäröi ja ihmetteli lähestyvää petoa. "Hän on uskollinen toverini ja pitkäaikaisin liittolaiseni. Hän on elänyt pidempään kuin sinä ja nähnyt enemmän kuin tulet todennäköisesti koskaan näkemään. Ja hän ymmärtää puhettasi paremmin kuin suurin typeryksistä, jotka ällistelevät tuolla tavoin kaikkea vastaan tulevaa", haltiamies murahti. Hän katsoi toista kuin huonokäytöksistä lasta, mutta ei sanonut tai tehnyt muuta.
Suuri peto, josta kaksikko oli puhunut, lähestyi nyt nopeasti kun se oli tullut näkyviin. Se oli tosiaankin hevosen kokoinen ja sen ruumis väreili jäntevästä voimasta. Mutta kun se alkoi olla kaksikon tuntumassa, oli helppo nähdä, ettei se ollut pelkkää voimaa. Sen lonkkia, joita sulat eivät peittäneet näkyvistä, halkoivat monet arvet, ja sen nokka oli naarmuinen a kulunut lukemattomista kerroista, joina se oli koitunut saaliin tai vihollisen tuhoksi. Mutta paljon merkittävämmin, sen silmäkuopat olivat tyhjät; sieltä, missä olisi odottanut näkevänsä petolinnun tarkan ja armottoman tuijotuksen, tuijottivat vain tyhjät, arpeutuneet kuopat. Ja siinä, missä sen selästä olisi tosiaankin odottanut löytävänsä petolinnun suuret siivet, pystyi nyt lähempää erottamaan vain ikivanhat, arpeutuneet tynkien jäänteet. Ikivanhoja vammoja, mutta siitä huolimatta oli selvää, että tämä peto oli pahasti rampautunut.
Sokea, rampa peto valikoi tiensä ketterästi ja sokeudestaan piittaamatta kivikoiden poikki, kunnes pysähtyi kaksikon luokse. Lohikäärmeeseen tai haltiamieheen se ei kiinnittänyt huomiota, mutta sen sokea pää kääntyi nopeasti kohti epäluuloista naista. Raskas nokka avautui, ja peto päästi ilmoille varoittavan, matalan äänen - kuin petolinnun epämieltyneen kirskahduksen. "Meidän seurassamme on muukalainen, mutta hän ei ole vihollinen. Syö, ystävä. Hänestä ei ole harmia" Galdanis totesi äänellä, joka oli selvästi tarkoitettu pedolle. Hän puhui haltiakieltä, ja hänen äänessään oli kunnioittava ja arvostava sävy, jota hän ei aikaisemmin ollut suonut ainakaan Akelalle. Se oli tapa, jolla puhuteltiin vanhaa ystävää ja liittolaista. Peto kallisti päätään, mutta ei päästänyt enempää ääniä. Se kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti puolikasta puumanruhoa, kuin olisi jo tiennyt missä se on. Lohikäärme, joka oli jo lopettelemassa omaa ateriaansa, väisti sitä tavalla, joka kertoi ettei olento ollut sille yhdentekevä.
Galdanis, lohikäärmeenpoikanen olallaan, seurasi tätä kaikkea vaiti. Tämä kaikki oli hänelle selvästi jokapäiväistä ja tavanomaista. Hän seisoi petojen keskellä niiden veroisena... ja niitä ohjaavana. "Kerym'el on aarnikotka. Mutta ennen kaikkea hän on toverini", mies totesi, vastaten samalla pätevämmin kysymykseen jonka Akela oli aikaisemmin tyrmistyksissään heittänyt ilmoille. Hänen sävynsä oli aavistuksen tyynempi nyt... mutta eittämättä sekin oli vain rauhoittuneen pedon petollinen pinta. "Jos sinun on valittava, suosittelen turvautumaan häneen ennen lohikäärmettä. Hän ei syö älyllisiä olentoja paitsi pakon edessä", hän lisäsi. Kukaties se oli outo vitsi, kukaties vain yritys pelotella naista tai koetella tätä... tai kukaties vain vilpitön neuvo. Tyyni olemus ei paljastanut mitään.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 4, 2020 16:52:58 GMT 3
Terävä toruminen sai Akelan taas kyräilemään, mutta sävyssä oli silti jotain jonka vuoksi tämä jätti suuremmat jupinat sikseen. Luultavasti naisella oli liikaa muuta ajateltavaa kun jälleen uusi hurja peto lähestyi... joka kaiketi myös ymmärsi puhetta. Nopeasti olennon suuri koko kävi entistä ilmeisemmäksi (hän tuskin oli ainakaan kalpeaa haltiaa kookkaampi itsekään) kuten myös sen lukuisat karut vammat. Siltikin otus liikkui määrätietoisella varmuudella huolimatta sokeudestaan. Akela seurasi tätä katseellaan varuillaan mutta hiljaisen vaikuttuneena.
Peto saapui heidän luokseen ja pysähtyi, mutta aisti selvästi läsnäolevan muukalaisen välittömästi. Sarvekas nainen sävähti hieman väkisinkin kun petolintu käänsi silmättömän päänsä (ja valtavan nokkansa) hänen suuntaansa päästäen uhkaavan äänen, ja hänen otteensa keihäästä kiristyi. Hän ei kohottanut asetta vielä mutta varautui silminnähden ja harppasi epäluuloisesti taaksepäin lähemmäs kuollutta lammasta. Ennen kuin mitään kummempaa ehti tapahtua, Galdanis kuitenkin puhui jälleen, tällä kertaa selvästi pedolle. Nainen heitti toiseenkin varautuneen katseen ja rypisti hieman kulmiaan. Vaikutti siltä että sanat menivät häneltä ohitse kuin tämä ei olisi edes ymmärtänyt käytettyä kieltä... toisin kuin lintumainen peto. Miehen puhe sai olennon selvästi tyyntymään nopeasti ja peto suuntasi kohti aterioivaa lohikäärmettä. Jopa tämä teki tilaa sokealle petolinnulle tavalla joka kieli kunnioituksesta.
Sarvekas haltiakin seurasi hetken aikaa vaiti pedon poistumista. Jokin suuressa, arpisessa olennossa ja tämän olemuksessa teki vaikutuksen... siitäkin huolimatta että Galdaniksen itsensä elkeet kertoivat että kaikki tämä oli miehelle itselleen arkipäivää. Soturin selittäessä nyt yleiskielellä Akela käänsi jälleen huomionsa tähän. Naisen tunteet olivat ristiriitaiset mutta tämä nyökkäsi sitten tiedostuksen merkiksi. "En... ole nähnyt tuollaisia ennen" hän totesi hieman puolustelevasti, heittäen kuitenkin vastahankaisen katseen kohti aterioivia petoja. Galdaniksen varoitus (tai neuvo) ei selvästikään ollut varsinaisesti vakuuttanut että johonkin jollakin oli noinkin valtava nokka sekä kynnet kannatti luottaa liikaa. "Parempi että pysyn loitolla kummastakin" nainen tokaisi, kunnes puuskahti taas hieman näreästi. "En ole enää lapsi, olen jo paljon vahvempi! Pärjään kyllä ilmankin. Haluan vain löytää reitin tämän kirotun erämaan läpi." Akela suoristautui kuin yrittäen löytää edes hieman arvokkuudestaan joka luultavasti oli jo karissut ties mihin ajat sitten. Hänen olonsa tuskin oli yhtään vähempää runnotta vieläkään aiemman johdosta mutta vaikka joutuikin pyyhkäisemään taas ohimennen kasvojaan tämä pyrki pitämään heikkoudenmerkit visusti sisällään, siitäkin huolimatta ettei odottanut Galdaniksen tai tämän petojen enää hyökkäävän hetkellä millä hyvänsä. Näiden tuskin olisi tarvinnut odotella tilaisuutta tehdä niin. Kaiketi hän olisi ehtinyt vielä miettiä uudestaan seuraa johon lyöttäytyi, mutta toisaalta nainen ei näyttänyt olevan aikeissa enää vain paetakaan paikalta.
"...no. Odotammeko vielä jotain? Onko näitä petojasi vielä lisää, vai voimmeko ottaa lihan ja häipyä? Aurinko on vielä korkealla ja hukkaamme aikaa" villihaltia tokaisi lopulta. Hän heitti ympärilleen katseen kuin olisi etsinyt lisää miehen vanavedessä kärkkyviä petoja kivien lomasta ja kääntyi sitten jokseenkin malttamattomasti kohti Galdanista. Ärhäkkä tai ei, naisen olemuksessa oli eittämättä jatkuvasti tiettyä kireyttä joka tuskin auttoi ensimmäisen asiankaan suhteen. Joka tapauksessa tämä ei tuntunut pitävän viivyttelystä, syystä tai toisesta, eikä kyse tainnut olla nyt vain pelkästä sarvienkalistelustakaan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 5, 2020 3:09:15 GMT 3
Galdanis loi Akelaan uuden, aivan yhtälailla pisteliään katseen vastalauseitaan esittävään Akelaan. Hän avasi suunsa, todennäköisesti lausuakseen ilmoille uuden synkän lauseen siitä, miten tämä maa ahmaisi armotta ne, jotka halusivat siitä "vain" jotakin. Mutta sitten hän sulki sen ja käänsi katseensa pois. Sanat eivät tähänkään asti olleet saaneet aikaan turhan paljoa. "Minä odotan, että toverini on syönyt. Sinä voit odottaa tai olla odottamatta mitä haluat", hän murahti. Joskus aikanaan haltiamies tuskin olisi sanonut enää mitään muuta. Viimeisen sanan sanominen ja ärhäkän nuoremman voittaminen olisivat olleet hänelle eittämättä aivan yhtä tärkeä taistelu kuin mikä tahansa muukin. Hän olisi antanut tämän harppoa kuolemaansa ja luonut tuiman katseen jäänteisiin, jos olisi löytänyt ne; hän olisi taas kerran todistanut olleensa viimeinen sana. Mutta siitä kaikesta oli aikaa, eikä hän ollut enää yhtä nuori tai yhtä typerä... joskin oli eräs, jonka mukaan hän ei koskaan lakkaisi olemasta ainakin jossain määrin typerä.
Galdanis huokaisi, kuin olisi luovuttanut jonkin sisäisen mittelönsä suhteen ja viittasi yleisesti ympärilleen. "... eikä odottaminen ole pahasta. Aurinko on korkealla ja paahtaa sinut luuhun asti. Jos odotat kunnes se laskee alemmas ja varjot pitenevät, jaksat pidemmälle. Älä esitä, etteivät jalkasi olisi huterat äskeisen raivoamisesi jäljiltä", hän tuhahti lopulta tavalla, jota ei todellakaan olisi voinut sanoa sovittelevaksi tai säntilliseksi - mutta joka tapauksessa oli lähempänä jotakin keskustelun tapaista. "Voit yhtä hyvin syödä tässä ja nyt. Vai haluatko sinä jostakin syystä jatkaa matkaa nälissäsi?" hän huomautti ja viittasi lampaanruhoon. Kukaties raaka liha ei miellyttäisi toista yhtä paljoa kuin paistettu... mutta vain hullu olisi tässä paikassa ja nälkää vastaan taistellessaan todella alkanut valittaa asiasta.
Lähettyvillä yksi valtava peto raastoi lihaa ja luuta hirvittävällä nokallaan samalla, kun toinen seisoi vaiti paikoillaan, tuijottaen sarvipäistä haltianaista terävästi ja vaiti. Niin teki myös pienempi lohikäärme, joka tuijotti tätä miehen hartioilta. Kukaties se ei ollut yhtä pistävän pahantahtoinen... mutta oli selvää, että se tajusi silti enemmän näkemästään kuin eläimen olisi pitänyt tajuta. Kumpikin niistä oli ylimaallinen ja mahtava olento, joita pidettiin pyhinä tai kirottuina kaikkien väkien joukossa, ja josta kerrottiin hirvittäviä tarinoita. Ja jos aarnikotkista ei kerrottukaan samanlaisia tarinoita, oli selvää ettei tämä yksilö varmasti olisi ollut juuri sen miellyttävämpi vihollinen. Ja näiden kaikkien keskellä seisoi mies, joka vaikutti olevan yhä peto, kuin mikä tahansa niistä. Tämä oli eittämättä outo ja karmaiseva seurue.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 5, 2020 15:12:01 GMT 3
Akelan katse kapeni jälleen nopeasti sanojen johdosta kuin edes jonkinlaisen heikkouden (tai riittämättömyyden erämaan edessä) epäily olisi ollut loukkaus. "Minä pärjään kyllä! Tällainen ei ole vielä mitään!" nainen ärähti kärkkäästi, mutta puuskahti sitten uudemman kerran kärsimättömästi... ja jossainmäärin periksiantavasti. Kaiketi ylpeydestä huolimatta jokin miehen asiallisemmassa sävyssä (sekä järkevissä sanoissa) haastoi refleksinomaista uhmakkuutta ja sai nuoren haltiankin harkitsemaan. Tämä vilkuili hetken ympärilleen kunnes veti henkeä itsekin. "...no. Löysivät ne sinut äskenkin, mutta. Miten vain. Tuskin sillä kauaa tuossa menee. Hukkaamme vain päivänvaloa" sarvekas nainen mutisi lopulta. Tässä oli jokseenkin kiertelevä sävy eikä tämä varsinaisesti tainnut vastata kysymykseen mutta ilmeisesti perustelu hyväksyttiin... vaikkakin muodollisen pitkin hampain.
Vaikutti siltä että matkaa ei jatkeittaisi aivan pian, eikä hän olisi pääsemässä aivan pian myöskään lohikäärmeen murhanhimoisen katseen edestä. Suuri liskomainen peto oli hurja näky mutta lähes hyytävämpää oli sen hiljainen, lähes laskelmoiva tuijotus... jollaista oli aistittavissa myös pienemmästäkin. Aarnikotka sentään keskittyi nyt äskeisen jälkeen lähinnä ateriointiinsa. Akela heitti varautuneen katseen sinisuomuiseen hirviöön mutta veti sitten puuskahtaen veitsensä uudelleen esille ja kumartui lampaanruhon ääreen. Hän tonki kantamuksistaan rievun, joka oli luultavasti ollut vaate (vaikkakin hieman liian suuri, kuten tosin nekin joihin hän oli pukeutunutkin) ja alkoi uudemman kerran nirhata eläimestä lihaa sen päälle. Rehellisesti nainen ei näyttänyt suoranaisen ihastuneelta raa-asta lihasta mutta ei toisaalta epäröinyt erityisen kauaa työntää siitä palan suuhunsakin askarrellessaan, haluamatta hukata lisää aikaa turhaan tulen tekemiseen. Silti tämä sai aikaan vaivihkaisen irvistyksen. Ja samalla nainen piti silmällä yhtälailla lohikäärmettä kuin tämäkin häntä. Otus tuntui tottelevan Galdanista tarpeeksi hyvin, mutta sen olemus puhui kyllä puolestaan.
"Mitä tuolla raunioissa on?" tiedusteltiin äkkiä, tovin pälyilyn lomasta. "Sanoit, että et etsi aarteita tai muutakaan sellaista. Mitä sitten? Tuskin olet samoilla asioilla kuin minäkään." Sanoissa oli vieläkin varautunut sävy, mutta toisaalta myös häivähdys varovaista kiinnostusta. Vaikkakin myös Akelan hienovaraisuudessa kääntää puhe muualle itsestään oli selvästi toivomisen varaa...
|
|
|
Post by submarine on Dec 6, 2020 2:46:08 GMT 3
Galdanis antoi Akelan syödä rauhassa ja nyrhiä lampaanruhosta parhaat palat vilkaisemattakaan tämän tekemisiä. Hänen katseensa pysyi tasaisesti edessä, pyyhkien kuolleen maan halki. Kukaties hän tarkkaili ympäristöä, kukaties vain odotti. Hän käänsi kuitenkin katseensa, kun nainen äkkiä tiedusteli hänen syitään edes olla täällä, ja mitä hän oikeastaan etsi kaukana häämöttävistä raunioista. Mies loi tutkimattoman katseen toiseen, ennen kuin käänsi sen vaitonaisesti takaisin eteenpäin. Ensin vaikutti siltä, että hän aikoi pysyä vaiti. Sitten hän kuitenkin murahti ja asetti kätensä lanteilleen. "Moni typerys on etsinyt täältä aarteita ja rikkautta vain, koska uskoo elävänsä niiden avulla helpon elämän, jonka päätteeksi voi kuolla lihavana ja tyytyväisenä", haltia vastasi, suorastaan sylkäisten sanat suustaan kuin olisi kuvaillut jotakin äärettömän inhottavaa ja halveksuttavaa. "Minä aion onnistua siinä, minkä vuoksi lukemattomat ovat kohdanneet vain kurjan loppunsa. En jotta voisin lihoa ja muuttua typeräksi ja hitaaksi, vaan koska se on sankarin arvoinen saavutus" hän jatkoi nopein ja terävin sanoin. Hän tuntui suorastaan valpastuvan puhuessaan tästä, ja hänen äänessään käväisi, toden totta, pieni ja huomaamaton kiihkeän innostuksen sävy.
"Nuo rauniot ovat tuolla, ja ne ovat lähestulkoon jokaisen niitä himoitsevan ulottumattomissa. Mitä muita syitä voisin tarvita?" Galdanis tuhahti ilmoille. Mies tuijotti raunioita kaukaisuudessa pistävän tarkasti ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle, kuin olisi yrittänyt pidätellä jalkojaan vain rynnistämästä tuota paikkaa kohti. Hän ei ollut tullut tänne kuolemaan omaan hätiköintiinsä. "Soturi on vain tekojensa veroinen, ja ainoa mahdollisuus kuolemattomuuteen ovat legendat ja tarut jotka jäävät jälkeen", hän mutisi aavistuksen hiljempaa.
Nuori lohikäärme miehen hartioilla tuntui kyllästyneen paasaamiseen. Se harppasi alas hänen päältään ja laskeutui maahan tuijottamaan lammasta käsittelevää naista. Sen katse oli pistävän terävä ja nälkäinen, eikä se jättänyt mitään epäselvyyksiä mitä peto halusi - suorastaan vaati...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 6, 2020 15:48:51 GMT 3
Akela vilkaisi toimiensa lomasta miestä kun Galdanis viivytteli hiljaisuudessaan. Vaikutti siltä ettei tämä ollut aikeissa vastata äkilliseen kysymykseen ja nainen oli jo vähällä kääntyä itsekseen tuhahtaen takaisin lihan leikkaamiseen kun toinen puhuikin. Hän räpäytti silmiään ja jäi hetkeksi kuuntelemaan, jopa kallistaen hieman päätään. Ei ollut vaikea hoksata soturin sanojen painokkuutta... vaikka perustelu saikin sarvekkaan haltian hieman hämmentyneeksi. Vaikutti siltä että Galdanis arvosti tässä teko itsessään, ei niinkään sitä mitä hyötyisi siitä... tai olisiko raunioissa mitään vaivan arvoista. Tämä koetteli itseään, urotekoja tavoitellen. Käytännönläheisemmälle mielelle tämä kuulosti kieltämättä epämääräiseltä... vaikkakin tällä oli selvästi painoarvoa toiselle.
Villihaltiakaan ei kiirehtinyt vastaamaan vaan pyöritteli sanoja tovin mielessään. "...no. Jos väki haluaa sinne ja niistä puhutaan... ehkä siellä on sitten jotain. Tarvitset kai... jotain, että voit näyttää että olit siellä jos haluat mainettakin. Luulen että... nuo rauniot on merkitty tähänkin karttaan" hän pohti lopulta. Akela ei ollut vieläkään aivan varma miten suhtautua tähän kaikkeen mutta kuuleminen toisen konkreettisemmista tavoitteista antoi ainakin jonkinlaista käsitystä. Se sai arpisen naisen mietteliääksi, kunnes pieni lähelle lehahtava lohikäärme havahdutti tämän. Akela katsahti otusta varautuneena kun se jäi kärkkymään raadon tuntumaan mutta vaikka hän rehellisesti ei ymmärtänyt tällaisista otuksista mitään, oli helposti arvattavissa mitä pienempi peto oli vailla, suurempien hirvitysten jo aterioitua. "Tuo... haluaa jotain" hän totesi mittailtuaan otusta varuillaan... toisaalta tässä oli mukana jo aavistus kiinnostustakin. Akela seurasi lohikäärmeen liikkeitä hetken epäillen sen yrittävän puolestaan omia lampaan itselleen, kunnes lopulta nakkasi pitelemänsä palan lihaa sen suuntaan. Ehkä se nyt ainakin harhauttaisi mokomaa terävästi tuijottavaa rääpälettä sillä aikaa kun hän käärisi ruokansa talteen... "Jos haluat tästä raadosta jotain niin sinun kannattaa varmaan kiirehtiä ennen kuin tuo on kiinni siinä" nainen puuskahti samalla kun suoristautui vetäytyäkseen kauemmas.
|
|
|
Post by submarine on Dec 7, 2020 1:38:53 GMT 3
Galdanis vilkaisi sivusilmällä Akelaan, ennen kuin murahti hyväksyvästi tämän sanoille. "Ne harvat jotka täältä ovat palanneet ovat tuoneet mukanaan rikkauksia ja ihmeitä, jollaisia ei enää tunneta. Se kelpaa todisteiksi, muuta ei tarvita. Mutta vain parempi, jos tuon mukanani myös jonkin tarpeeksi rujon hirviön pään", hän totesi epäröimättä. Kulta ja kunnia olivat joillekin vain reitti yltäkylläisyyteen... mutta toisille ne olivat kaikki kaikessa. "... eivätkä kulta ja rikkaudet ole koskaan olleet pahasta", hän lisäsi ja tuhahti koko asialle. Lopulta vain hullu olisi väittänyt, ettei olisi kelpuuttanut rikkauksia jos niitä kerran löysi... tai ainakaan sitä, mitä niillä pystyi ostamaan. "Mutta eivät nämä rauniot mitään kukkurallisia aarreaittoja ole. Ajan saatossa kaiketi tarpeeksi moni on onnistunut, että vähänkään helpommat paikat on jo ryövätty. Olen kiertänyt täällä jo viikkoja, ja tähän asti ainoa saavutukseni on ollut pysyä hengissä tässä loukossa. Ne vähät otukset, jotka eivät olet tajunneet pysyä loitolla, ovat olleet liian surkeita, että niiden tappamista voisi sanoa edes voitoksi", hän jatkoi sitten kuitenkin. Nähtävästi hän oli ainakin hyväksynyt ajatuksen, että nainen todella liikkuisi hänen seurassaan tähän hätään - oli parempi puhua kuin kyräillä vaiti. Sormi kohosi osoittamaan kaukana siintäviä raunioita. "Täällä näkyy vähemmän merkkejä kuolleista hölmöistä ja ryövätyistä raunioista. Tuo kaupunginraunio voi olla koskematon muinaisilta ajoilta asti, tai tarpeeksi lähellä sitä."
Akelan varautuneet huomautukset pienestä lohikäärmeestä saivat Galdaniksen havahtumaan mietteistään. Hän katsoi, kun nainen viskasi lihanpalan sen suuntaan. Pieni peto tarttui siihen ahnaasti ja alkoi repiä siitä suupaloja. Sen leuat tarrasivat lihaan kuin rautaiset pihdit ja sen partaveitsenterävät hampaat repivät sitä leikiten. Mies murahti uudelleen ja laskeutui sitten istumaan lohikäärmeen vierelle. Hän tarttui ruhoon jota Akela oli jo nyrhinyt ja kohotti sen, tietenkin, niine hyvineen huulilleen. Haltian leuat ja hampaat eivät selvästi jääneet toiseksi pienelle pedolle, vaan hän repäisi sitkaasta lampaasta verisen suupalan. Tarkkaavainen, meripihkan värinen katse kiinnittyi miehen pitelemän ruhon ylitse Akelaan. Hän söi suunsa tyhjäksi, ennen kuin puhui: "Sinä tarjoat jälleen vähemmän kuin saat. Sinulla on kirjasi, joka on kukaties jopa totta, eikä sinua kiinnosta raunioiden ryöstäminen kullasta ja jalokivistä. Miksi siis olet täällä? Mitä luulet saavuttavasi tonkimalla ikivanhoja, kuolleita kaupunkeja?" Kysymys oli varsin kärkevä ja suora. Haltiamies ei kaarrellut tai väistellyt missään asiassa, ei tässäkään. Hänen huomionsa oli tiukasti Akelassa, kun hän raastoi ruhosta uuden palan lihaa suuhunsa.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 7, 2020 17:19:27 GMT 3
Arpisen naisen olemusta ei voinut sanoa rentoutuneeksi kun tämä pohdiskeli kuulemaansa, mutta ainakin jonkinlainen keskusteluntapainen johon ei liittynyt isompaa sarvien kalistelua oli saanut pahimman epäluuloisuuden väistymään. Tämä tosin ei tarkoittanut etteikö hän olisi silti pitänyt silmällä ympäristöään vieläkin. "Muinaisaarteita ja hirviöitäkö vain? Eikö muuta?" tämä ei voinut olla hymähtämättä hieman Galdaniksen sanoille, jotka epäilemättä olivat helpommin sanottu kuin tehty. Ei sillä, kaiketi hän ei ollut sen parempi puhumaan... "...no, jos se olisi jotain helppoa niin eiköhän joku muu olisi jo vienyt kaiken. Tuo näyttää ainakin suuremmalta kuin nämä muut rauniot täällä mitä olen nähnyt." Sarvekas haltia kohautti harteitaan heittäessään itsekin katseen kohti rosoisia muodostelmia. Ne olivat vähintäänkin pahaenteisiä keskellä karua maastoakin.
Pieni lohikäärme ei epäröinyt saadessaan eteensä palasen lihaa ja jätti ainakin toistaiseksi kyttäämisensä sikseen. Akela astahti kauemmas ja nojautui sitten puolittain istumaan läheiselle lohkareelle samalla kun jäi itsekin pureskelemaan raakaa ateriaa, vaikkakin jokseenkin innottomasti. Galdanis ei kursaillut myöskään, vaan aiempaan tapaan iski hampaansa kokonaiseen ruhoon eikä sarvekas nainen voinut olla vilkuilematta tätä taas epämääräisesti, oli tämä epäkohteliasta tai ei. Hän itse näytti olevan aikeissa säästää suuren osan osuudestaan myöhemmäksi. Toisin kuin lohikäärmeensä, mies ei kuitenkaan keskittynyt pelkkään syömiseensä. Akela kyräili ja liikahti varautuneena kun toinen ilmaisi pistäneensä kyllä merkille hänen ympäripyöreytensä.
"No, en ole ainakaan näpistämässä petojasi tai aarteitasi, jos sitä pelkäät!" töksäytettiin, vaikkakin tämä hiljeni nopeasti lähes kiusaantuneena. Nyt oli naisen vuoro punnita sanojaan vaiti, ilmeisen kahden vaiheilla. Galdanis sai useammankin arvioivan katseen ennen kuin Akela lopulta päästi epämääräisen ähkäisyn. Toinenkin oli kaiketi kertonut omista asioistaan joten kritiikki ei ollut aivan perätön... "Minä... en minä tonkimassa ole, niinkään. Mutta... täällä on jotain, mikä on ollut väkeni mielestä merkittävää, ja... ehkä he eivät ole enää täällä, mutta jotain voi vielä olla. Tai jotain muita merkkejä mihin he menivät. Onhan se... jotain, mistä aloittaa" Akela mutisi lopulta, päätyen haromaan rastojaan. Tiukasta huomiosta huolimatta naisen uhmakas äreys oli sentään käynyt enemmänkin... vaivautuneeksi. "...ja jos se paikka on tämän kirotun erämaan toisella puolella, niin... sekin on vain hyvä" tämä lisäsi lähes itsekseen jupisten. Arpinen nuori haltia vaikeni hetkeksi tuntuen taas vilkuilevan toista, ennen kuin laski nyytillisen lihaa käsistään. Sen tilalle noukittiin taas tarkasti vahdittu kirja sotkuisen säkin uumenista samalla kun mies sai uuden, varovaisen harkitsevan katseen. "Sinä... et ole väkeäni. Mutta... ehkä silti... Oletko nähnyt heitä? Tiedätkö, mitä tässä lukee?"
|
|
|
Post by submarine on Dec 8, 2020 1:43:13 GMT 3
Galdanis kuunteli Akelan sanoja repiessään lihaa ruhosta kuin villipeto. Tämä kaikki oli hänelle selvästi jokapäiväisen luonnollista; miehen huomio pysyi naisessa samalla kun hänen kätensä ja leukansa toimivat tottuneen mekaanisesti. Toisen vastaus, tällä kertaa vilpitön ja suhteellisen suora, selvästi kiinnosti häntä. Hän kuunteli vaiti ja murahti, ennen kuin pudotti ruhon pois tieltä maahan. Raakalaismaisuudestaan huolimatta hän pyyhki kätensä ennen kuin tarttui ojennettuun kirjaan. "En ole nähnyt väkeäsi. Haltiat, joita olen kohdannut, ovat sarvettomia", mies totesi suoraan, ennen kuin tarttui ojennettuun kirjaan. Hän tutki sitä vaiti, sormilla jotka käsittelivät vanhaa tekstiä ihmeen tottuneesti. Kuolema ja veri eivät olleet ainoat asiat, joihin hänen sormensa olivat kajonneet. "Tämä on muinaista haltiakieltä, mutta en tunne sitä tarkemmin. Se poikkeaa kansani kielestä paljon, mutta tunnistan merkit ja paloja sanoista. Kukaties pystyisin kääntämään sen, mutta se veisi aikaa", haltiamies tokaisi. Hän sysäsi kirjan takaisin naiselle.
Galdaniksen käteen ilmestyi äkkiä veitsi, jonka hän pyyhkäisi esiin kuin tyhjästä. Hän upotti sen terän lampaan rintaan ja väänsi voimiensa takaa, kunnes luu antoi myöten ja murtui rusahdellen sivuun. "Mutta etsitpä mitä vain, siitä on liian kauan. Edes haltiat eivät enää asu täällä, vaikka olisivat joskus asuneet. Olet kuitenkin oikeassa, että sekin on parempi kuin ei mitään. Haltiaveri elää tarpeeksi pitkään, että jos löydät mitään, voit löytää enemmänkin", mies totesi raa'an riuhtomisensa lomasta. Lopulta Galdanis sai raastettua lampaan rintakehän auki, ja upotti kätensä sen sijaan epäröimättä. Hän kiersi sormensa jonkin ympärille ja irrotti sen kolmella terävällä riuhtaisulla: lampaan verta tihkuva sydän. "Jos olet kadottanut väkesi, sen etsiminen voi olla vaikeaa. Juuri kukaan suuremmassa maailmassa ei ole edes kuullut minun kansastani. Haltiat elävät pitkään eivätkä koe tarvetta levitä kuten ihmiset. Tuo lienee kaikesta huolimatta paras vainu, jonka voit saada", mies mietti, ennen kuin upotti säälimättä hampaansa sydämeen.
Lohikäärmeenpoikanen Galdaniksen tuntumassa kohotti äänensä korkeaksi valitukseksi. Sekin himoitsi saaliin sydänlihaa.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 8, 2020 17:39:43 GMT 3
Akela seurasi tarkasti kun Galdanis kiinnostui ojennetusta kirjasta, ottaen sen rujosta aterioinnistaan huolimatta yllättävän huolellisesti. Tämä selasi tekstiä tapaan joka kertoi ettei näky ollut miehelle kokonaan vieras ja sarvekas nainenkin valpastui silminnähden... varsinkin kun toinen ilmaisi pystyvänsä ehkä jopa kääntämään tämän. Tämä sai oranssit silmät leviämään hieman kun nainen kurottautui ottamaan kirjansa takaisin. "Niinkö? Mutta siis, voisit... ymmärtää edes osan?" varmistettiin jälleen hieman töksähtäen, mutta varovaisen kiinnostuneena. Hän jäi harkitsemaan taas toviksi samalla kun Galdanis jatkoi brutaalia ateriaansa. Nainen ei näyttänyt rehellisesti niinkään kuvoksuvalta kuin lähinnä oudoksuvalta kun mies rusautti lampaan auki kiskoakseen tämän sydämen itselleen, mutta ainakin toistaiseksi Akela selvästikin keskittyi lähinnä pohdiskeluihinsa... vaikkakin lohikäärmeenpoikasen vaativa valitus sai naisen katsahtamaan otusta. Pieni peto kerjäsi kuin kovaääninen linnunpoikanen. Jopa Akela hymähti tälle hetken kyräiltyään ennen kuin nyökkäsi hieman Galdaniksen toteamukselle.
"Niin... Varmaankin. En ole löytänyt mitään... parempaakaan vielä mistä aloittaa. En usko että hekään pitävät kovaa meteliä itsestään. Heidät pitää vain löytää, vaikka tämä kirja onkin vanha." Akela pohti hypistellen ohimennen kantta peittäviä kuluneita merkkejä. "Jokin... heimo on varmasti jossakin. Se on vain ajan kysymys kunhan osun jäljille." Hän vaikeni jälleen varsinaisesti selittämättä liikaa vieläkään epämääräisiä sanojaan, mutta kaikesta päätellen toinen oli jo osannut päätellä rivienkin välistä melkoisesti... "Jos haluat, niin... voit katsoa tätä kirjaa tarkemminkin. Kunhan kerrot minullekin mitä siinä on. Ehkä se kertoo jotain siitäkin mitä sinä etsit. Ainakin siihen on piirretty asioita kaikenlaisesta täällä" töksäytettiin hetken epäröinnin jälkeen. Taisi olla ilmeistä ettei Akelalla itsellään ollut aavistustakaan tekstistä itsestään, ja kaiketi se että arvossa pidetyn kirjan omistuksesta ei tuntunut olevan tulossa ongelmaa rohkaisi riskissä luovuttaa mokoma jonkun käsiin.
"Olen nähnyt jonkin verran muun kaltaisia haltioita matkalla... mutta en ole varma sinunlaisistasi. Keitä sinun kansasi sitten on?" Tiedusteltiin viimein kokeilevaan sävyyn. Toinen oli maininnut kansansa ohimennen, ja kieltämättä asia kiinnosti häntäkin. Rehellisesti Akela ei ollut asiantuntija tässäkään, mutta Galdanis vaikutti jokseenkin erilaiselta kuin ne haltiat joita hän oli sattunut näkemään. Aivan tämän petomaisista elkeistäkin riippumatta.
|
|
|
Post by submarine on Dec 9, 2020 1:49:19 GMT 3
Galdanis pohti toisen sanoja syödessään tovin, ennen kuin nyökkäsi. "Kirjasta voi olla hyötyä. Minun täytyisi tutkia sitä tarkemmin, enkä välittäisi tuhlata aikaani ikivanhojen houreiden parissa, kun vastaukset odottavat edessäpäin, mutta voin katsoa sitä tarkemmin sopivalla hetkellä", mies totesi. Seuraavassa hetkessä haltian huomio kiinnittyi itsepintaiseen lohikäärmeeseen, joka rääkyi yhä osingoille. Hän upotti hampaansa sydämeen yhtälailla tuiman ilmeettömästi kuin teki kaiken, ja sylkäisi sen sitten pedon eteen. Se tarrasi lihanpalaan ahnaasti ja hän seurasi sen ahmimista. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, mutta hänen olemuksessaan oli kiintymystä, jota hän ei ollut aikaisemmin näyttänyt. "Minun kansani - mitä kirottua?" hän aloitti sivumennen, mutta harppasi äkkiä pystyyn.
Lohikäärme ja aarnikotka karjaisivat kumpikin raivoissaan... tai kukaties raivostuneessa hädässä. Kumpikaan niistä ei enää syönyt, mutta nyt ne olivat kavahtaneet valppaiksi ja nakkelivat päitään. Niiden kidat louskuttivat ja kynnet ruopivat maata kuin vastauksena uhkaan, jonka vain petojen yli-inhimilliset aistit pystyivät paljastamaan... petojen ja niiden herran. Galdanis seisahtui paikalleen jännittyneenä, pohkeet väreillen ja kädet kouristuneina eteensä. Hänen sieraimensa supistelivat rajusi ja hänen silmänsä olivat siristyneet synkiksi juoviksi, kun hänen katseensa pyyhki taivaanrantaa. "Varuillasi. Ilmassa haisee kirottu taikuus", pedonherra ärähti Akelalle. Jänteet hänen niskassaan pullistelivat, kuin hän olisi ollut valmis hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä näkymätöntä uhkaa vastaan. Hän ei paljastanut minkäänlaista pelkoa, mutta tähän uhkaan hän vastasi kaikella kuolettavalla vakavuudella.
|
|