|
Post by submarine on Apr 12, 2020 4:48:44 GMT 3
((Spyrre))
Karameikoksen suurherttuakunnan laajat metsät tunnettiin synkeinä, hämyisinä paikkoina kirkkaimman päivänvalon aikaankin. Ja nyt kun aurinko laski jo kohti taivaanrantaa, oli hämärämpää paikkaa vaikea kuvitellakaan. Edes läntiset Radlebbin metsät, joiden sanottiin olevan hieman harvempia ja valoisampia kuin idässä, eivät pimeän tullen olleet yhtään sen parempia; vanhojen, sankkojen puiden välissä olisi voinut vaania millainen peto tai hirviö hyvänsä, eikä kulkija olisi huomannut mitään ennen kuin olisi jo aivan liian myöhäistä - kuten taikauskoisempi väki kertoi usein tapahtuvan. Näiden ikiaikaisten metsien väitettiin olevan vampyyrien ja ihmissusien metsästysmaata, puhumattakaan lukemattomista vähäisemmistä kauhuista. Vanhoja, ikiaikaisia, huonosti tunnettuja ja sysipimeitä, sellaisia olivat Karameikoksen metsät. Kuten myös kovin harvaan asuttuja; näissä metsissä matkaavan oli turha edes toivoa, että jokaisen päivän taipaleen päässä odottaisi lämmin ja valoisa majatalo, jonka suojissa pystyisi yöpymään vailla murheen häivääkään. Edes metsää halkovan Länsitien varrella ei usein voinut odottaa muuta kuin leiripaikkaa muinaisten puiden katveessa. Eikä ollut mitenkään tavatonta, että sellaiseen yösijaan turvaavaa ei enää nähtäisi...
Kaikesta uhasta ja taikauskosta huolimatta moni joutui kuitenkin matkaamaan näitä teitä myöten. Hyväonniset ja äveriäät tekivät sen vartijoiden kanssa tai suurella joukolla, mutta tavan matkalaiset joutuivat uhmaamaan näitäkin vaaroja yksin. Niin nähtävästi tälläkin kertaa, sillä melko lähellä Länsitietä, jossakin syvällä metsän keskellä, kajasti liekki. Ei niinkään lyhdyn tai kynttilän pieni valopiste, vaan leiripaikan ja nuotion lämmin hehku. Jossakin puiden välissä, pimeyden keskellä, joku peloton (tai pelokas) matkalainen tuntui löytäneen ainakin välttävän yösijan. Vaikka sankan metsän läpi olikin vaikea erottaa, kyseessä näytti olevan yksi ainoa kulkija. Kukaties se kertoi urheudesta, kukaties vain epätoivosta. Joka tapauksessa yksinäinen hahmo istui tulensa ääressä, hoitaen sitä hajamielisesti. Hänen olemuksensa kertoi seesteisyydestä: matkalainen ei pälyillyt ympärilleen varuillaan tai kuin odottaen jonkin hirviön hyökkäävän hetkenä minä hyvänsä, eikä mikään muukaan tuntunut häntä häiritsevän. Kuin hän olisi tavalla tai toisella tiennyt, etteivät mokomat vaarat häntä uhkaisi.
Jossakin kauempana ulvoi susi. Pöllö huhuili puussa. Syvenevä yö oli täynnä elämää, joka seurasi pimeydessäkin sinne kuulumattomia kulkijoita...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 12, 2020 19:41:25 GMT 3
Pimeyden laskeutuessa synkeä metsä kävi hiljakseen entistä läpitunkemattomamman näköiseksi. Edes päivälläkään kukaan järkevä tuskin olisi taittanut matkaa puiden siimekseen muuten kuin korkeintaan ehdottoman pakon edessä, saati nyt kun pimeät varjot olivat käärineet kaiken sisälleen. Siltikin, hiljakseen metsän pahaenteisten äänien seasta alkoi kantautua jotain muutakin. Rehellisesti tämä ei ollut erityisen hienovaraista kun se lähestyi, ja tuntui olevan hyvää vauhtia suuntaamassa kohti ainoaa valon kajastusta pimeässä. Räsähtelyä, panssarin kilinää ja muutama hiljainen, tukahtunut kirosana. Rytinästä tuskin kukaan valppaampi saattoi erehtyä että joku oli lähestymässä. Moinen sai jopa pöllön läheisessä puussa pakenemaan ujeltaen syvemmälle korpeen.
Lopulta metsästä ryteikön poikki harppoi hahmo. Oksat räsähtelivät askelten alla ja pöheikkö kahisi kun se seisahtui suunnilleen valopiirin reunoille, kohottaen kättään varjostamaan silmiään valolta. Tämä puuskutti raskaasti mutta puristi toisessa kädessään keihästä joka kuitenkin lepäsi tällä hetkellä tuskisviitan peittämällä hartialla. Alta pilkisti aavistus kiiltävää rengaspaitaa. "Hei... hoi siellä!" ääni joka kuulosti epäilyttävästi nuorelta naiselta huikkasi pienellä viiveellä hetken siristeltyään kuin hoksaten ettei tällainen saapuminen ollut ehkä paras mahdollinen. "Minä näin valosi, ja... voinko istua täällä hetken? Täällä alkaa olla melko pimeää" lisättiin suoraan, mutta pienen kiusallisen sävyn keralla. Epäilyttävä tai ei, ainakaan saapuja ei vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Ehkä enemmänkin melko varomattomalta itsekin.
|
|
|
Post by submarine on Apr 13, 2020 3:51:18 GMT 3
Leirissään yksin istuvan matkalaisen seesteiseen ja itsevarmaan asenteeseen saattoi toki olla muitakin syitä kuin suuret luulot. Esimerkiksi se, ettei hän tosiasiassa tainnut olla yksin... tai vaarallisin, mitä leiristä löytyi. Tosiasiassa hän ei ollut muutenkaan sitä sorttia, joka pälyili ja säpsähteli taikauskoa tai yön ääniä, mutta se oli toissijaista. Jokin vaikutti liikahtavan leirin reunamilla, nuotion valokehän ulkopuolella, jo ennen kuin leiriä lähestyvä nainen edes avasi suunsa. Jokin suuri, selvästi epäinhimillinen olento. Kukaties sitä olisi voinut luulla joksikin suureksi pedoksi, karhuksi tai ehkä valtavaksi kissapedoksi, jollaisia sanottiin vaanivan itäisen Ylaruamin aavikoilla, mutta totta puhuen se oli vieläkin suurempi. Jokin liikahti pimeydessä. Se vääntäytyi jaloilleen yllättävän sulavasti, mutta jo pelkästään pedon massa ja voima tekivät todellisen äänettömyyden mahdottomaksi. Joka tapauksessa se tarkoitti, että tämä oli nopeasti ylhäällä. Suuri, mustanpuhuva hahmo valon ja pimeyden välimaastossa. Se kohosi tulen ääressä istuvan hahmon ylle leikiten; kaikella todennäköisyydellä se olisi häämöttänyt hänen yllään vaikka hän olisi seisonut.
Pimeyden keskeltä työntyi esiin valtava pää. Se oli kuin jollakin hirvittävällä petolinnulla, mutta paljon suurempi kuin millään luonnollisella eläimellä. Valtaisa, kuolettava nokka aukesi suureen irvistykseen, kun tunkeilijan havahduttama peto päästi ilmoille valtaisan rääkäisyn, joka sai yöllisen metsän elämän vaikenemaan ja kyyristelemään. Muu ruumis, joka seurasi päätä, oli yhtälailla hirmuinen. Valtavan petolinnun pään takana häämötti yhtälailla petolintumainen eturuumis. Sen sulat kiilsivät melkeinpä metallinhohtoisina valoa vasten ja valtaisat sirppikynnet kiertyivät maata vasten. Eturuumiin takana häämötti kuitenkin aivan erilainen takapää. Se kuului jollekin kissapedolle, mutta oli todennäköisesti suurempi, kuin millään luonnollisella eläimellä. Lihaksikkaat kyljet värisivät jännityksestä ja jäntevät pohkeet olivat jännittyneet varmasti aivan tarpeeksi, että hirviö pystyisi tarpeen vaatiessa hyökkäämään tunkeilijan kimppuun yhdellä loikalla. Aarnikotka ei ollut tuntematon peto Karameikoksen alueellakaan, ja tämä peto oli ehdottomasti sellainen - siitä huolimattakin, että niiden tiedettiin asuttavan lähinnä pohjoisia vuoria. Mutta toisin kuin olisi voinut olettaa, valtavan pedon selässä eivät levinneet yhtälailla massiiviset siivet. Se oli siivetön... mikä tosin oli täysin toissijaista ja yhdentekevää tilanteen kannalta; peto oli joka tapauksessa valtava ja selvästi valmis käyttämään kuolettavaa voimaansa.
Valossa istuva matkalainen ei ollut juuri petoa hitaampi. Kukaties hän oli aavistanut jotain itsekin, kukaties reagoi vain välittömästi, mutta joka tapauksessa hänen käteensä oli ilmaantunut miekka yhtä nopeasti, kuin aarnikotka oli noussut täyteen mittaansa ja rääkäissyt. Se lepäsi hänen polvensa päällä yhä huotrassaan, mutta tapa jolla hän puristi sitä kertoi, ettei hänellä menisi silmänräpäystä pidempään kiskaista asettaan esille. Olipa hän vaikuttanut huolettomalta tai ei, ei hän selvästi ollut ainakaan varautumaton vaaroihin... Kaikki tuo tuntui kuitenkin enemmänkin nopealta varotoimelta kuin todelliselta aikomukselta käydä taisteluun. Kun mies hetkeä myöhemmin liikahti, hän teki sen kohottaakseen kättään ja lausuakseen olkansa yli napakan komennon - ilmeisesti pedolle takanaan. Jotakin outoa kieltä, jota tuskin puhuttiin lähimaillakaan. Joka tapauksessa terävä sana tuntui rauhoittavan aarnikotkaa, tai ainakin pidättelevän sitä. Valtava peto häämötti silti hänen yläpuolellaan kaikessa kammottavuudessaan... mutta ainakaan se ei hyökännyt.
Mies kääntyi kohti tulokasta vasta rauhoitettuaan vahtinsa. "Pyydän anteeksi. Toverini on varovainen ja valpas", mies totesi. Hänen äänessään oli paino ja murre, jotka kertoivat, ettei hän tosiaan puhunut synnyinkieltään - joskin hän oli selvästi saanut paljon harjoitusta yleiskielen käytössä. Nopea vilkaisukin olisi riittänyt eittämättä kertomaan, ettei hän tosiaan ollut täkäläisiä. Nuotion valossa istuvan miehen piirteet olivat eittämättä haltiamaiset, joskin jämäkämmät kuin täkäläisillä haltiakansan edustajilla usein. Samaan aikaan niissä oli jotakin oudon lintumaista ja terävää. Hieman kuten pedossa, joka häntä selvästikin vartioi. Mies vaikutti aloillaan istuessaankin jäntevältä ja sulavaliikkeiseltä, kuten haltioilta olisi voinut olettaakin. Leveät hartiat ja voimakas olemus kuitenkin vahvistivat sen, mitä valmiiksi otettu miekka jo vihjasi: kyseessä oli vahva soturi. Hänen varusteensakin sopivat tuohon vaikutelmaan: miehen yllä olevat vaatteet olivat yksinkertaiset ja matkantekoon sopivat, ja leiriin ilmaantuneen naisen tapaan myös hän kantoi yllään mutkatonta, kelvollista panssaria.
"Tuleni on avoin niille, jotka jakavat kulkijan osan. Istu, soturi", mies jatkoi ja viittasi nuotiotaan kohti. Vaikka sanankäänne olikin kukaties ontuva, tuntui soturi olevan vilpitön siitä mitä sanoi. Hän suoristautui hieman istumapaikallaan ja kohdisti naiseen kohteliaan, mutta valppaan huomionsa.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 13, 2020 12:45:30 GMT 3
Muukalainen oli harpponut paikalle itsevarmasti, lähes huolimattomasti, epäilemättä hoksaamatta että läsnä oli muutakin kuin nuotionsa ääressä askarteleva mies. Ehkä hän ei ollut nähnyt pimeässä väijyvää petoa tai olettanut varjon olevan hevonen tai muu ratsu, mutta viimeistään kun valtava hahmo kohottautui pimeästä kavahti tämä selvästi tyrmistyneenä... Mutta vaikka harppasi taaksepäin lintumaisen hirviön edessä kiskaisi nainen pakenemisen sijasta keihäänsä lähes refleksinomaisesti eteensä. "Mitä-- varo!" tämä ehti ähkäistä valmistautuessaan hirvityksen loikkaan... jota ei kuitenkaan tullut. Korvesta harpponeen huomio oli eittämättä pimeästä piirtyneessä valtavassa pedossa eikä hänkään täysin tajunnut tilannetta ennen kuin miehen komento sai otuksen pysähtymään kuuliaisesti. Hän ei ymmärtänyt käytettyä kieltä mutta merkitys oli nopeasti selvä. Keihästä puristava soturi epäröi ja olemuksessa häivähti ilmeistä hämmennystä, hänen hätkähtäessä kuitenkin takaisin nykyhetkeen kun mies suoristautui paikaltaan ja puhui.
Toiselta puolelta valokehää tuijottava nainen havahtui mutta siirsi huomionsa vain varovaisesti pälyillen aarnikotkasta muukalaiseen. Saapuja ei eittämättä ollut osannut edes odottaa mitään tällaista ja tuntui punnitsevan tilannetta uudelleen niin miestä kuin varsinkin valtavaa petoa kyräillen ennen kuin laski varuillaan keihästään. Kaiketi se joka oli rynnännyt kyselemättä paikalle oli ollut hän itse, niin kiusallista kuin se olikin myöntää ja vieras soturi suhtautui tähän paremmin kuin olisi voinut. Ainakin näennäisesti. Katse kävi väkisinkin vielä murhanhimoisesti kärkkyvässä aarnikotkassa ennen kuin nainen laski keihäänsä perän maahan ja suoristautui varautuneena. "Minä... niin. Kiitän. Näin vain valon, ja..." hän aloitti, selvittäen sitten kurkkuaan. "Olen Elara Arrites. En aio vahinkoa, haen vain yösijaa. Näyttää siltä että... menetin tilaisuuteni tehdä omani." Nainen jatkoi painottaen sanojaan tarkoituksellisen muodolliseen sävyyn samalla kun suoristautui hieman lisää, kaiketi pelastaakseen edes hitusen arvokkuudestaan. Seurasi pieni epämääräinen yskähdys ennen kuin tämä astahti varuillaan lähemmäs nuotiota. "En... olettanut löytäväni täältä erityisesti väkeä. Varsinkaan itsekseen. Vaikka... näen kaiketi minkä vuoksi se ei haittaa sinua" huomautettiin lopulta kokeilevasti.
|
|
|
Post by submarine on Apr 14, 2020 0:42:20 GMT 3
Haltiamies kallisti päätään aavistuksen muodolliseen, kohteliaaseen nyökkäykseen. Kukaties se oli jonkinlainen kohtelias osoitus siitä, että hän kuunteli toisen sanoja. Hänen toinen kätensä pysytteli polvelle vedetyllä miekalla, mutta se häilyi siinä tavalla, joka kertoi aseen olevan aina läsnä ja tuttu kädessä, ei niinkään valmiina käytettäväksi. Tulokas ei mitä ilmeisimminkään vaikuttanut hänestä suoranaiselta uhalta - vaikka selvää olikin, että soturi arvioi silti tulokasta. Hän teki huomioita toisen olemuksesta, liikkeistä ja jäntevyydestä nopeilla, etäisillä silmäyksillä. Sillä olivathan se kaikesta huolimatta kaukana laista ja järjestyksestä, pitkillä synkillä taipaleilla joilla ainoa turva tuli miekasta ja sitä kantavasta kädestä. Varotoimi, ei sen kummempaa. "Minä olen Galdanis. Galdanis... Rautasulka", hän vastasi lopulta, vaikka hänen äänensä tuntuikin särähtävän oudolla tapaa. Kuin hän olisi empinyt toisen nimensä mainitsemista. Galdanis kiirehti kuitenkin jo jatkamaan, haluamatta jättää sanojaan roikkumaan hetkeksikään. "Ja kuten sanoin, leirini on avoin kaikille niille, jotka kulkevat näillä teillä ja lähestyvät hyvissä aikeissa. Istu", hän toisti ja viittasi tultaan kohti uudelleen. "Ja tämä on toverini, kuten mainitsin. Älä arastele sitä. Täällä päin niitä sanotaan usein hirviöiksi, mutta kotimaassani niiden kasvattaminen ei ole mitenkään tavatonta", hän lisäsi kuin ohimennen, viitaten takanaan häämöttävään petoon.
Galdanis odotti hetken, katsoi mitä nainen tekisi. Kukaties hän istuutuisi, kukaties ei. Se oli tietenkin hänen oma asiansa. "En totuuksia lausuakseni odottanut itsekään kohtaavani toista kävelijää tänä yönä. Mutta huomaan, että luotat voimaasi", haltia totesi. Hän viittasi kädellään naisen keihääseen, kuin selventääkseen outoja sanojaan ja ontuvia sanankäänteitään. "Lähditkö kaupungista? Tarkoitan, tuletko sieltä? Olen nähnyt jonkin verran väkeä tällä taipaleella, mutta suurin osa on matkalla sinne, ei poispäin sieltä. Näitä sanotaan vaarallisiksi seuduiksi", hän jatkoi. Sanoissa oli varsin kohtelias, melkeinpä jutusteleva sävy; aavistuksen muodollinen, kohtelias tavalla joka tuntui pitkälti noudattavan odotuksia. Ne eivät kertoneet selvästikään rennosta olemuksesta, vaan valpastumisesta.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 14, 2020 13:38:04 GMT 3
Elara käytti vielä hetken mittaillakseen tilannetta mutta muukalaisen kohteliaisuus tuntui lopulta rohkaisevan jopa massiivisen lintuhirviön edessä. Hän nyökkäsi tämän esittäytymiselle, ja jokseenkin varautuneemmin muille sanoille, mutta astui sitten lähemmäs nuotiota keihäs kädessään, mutta selvästikin jo sivulle laskeutuneena ja kärki ylös suunnattuna. Tuskin oli epäilystäkään siitä että jos muukalainen päättäisi usuttaa petonsa hänen kimppuunsa mies tuskin edes tarvitsisi miekkaansa jota sormeili... mutta rehellisesti Elara ei nähnyt syytä miksi tämä olisi viivytellyt jos aikoisi jotain sellaista. Sanoja ei varsinaisesti ollut syytä epäilläkään ottaen huomioon kuinka nopeasti aarnikotka oli pysähtynyt käskettäessä vaikka epämääräisistä kylmistä väreistä olikin hankalampi vain päästä eroon otuksen pistävän katseen edessä. Ei sillä, naisella ei ollut aikomustakaan antaa sen ainakaan näkyä. Jos hän oli pistänyt merkille toisen pienen epäröinnin esittäytymisessään sitäkään ei ilmaistu kuin ehkä pienellä vilkaisulla.
"...no, itsepä ryntäsin paikalle. En nähnyt sitä valon takaa. Onko se... aarnikotka? En ole nähnyt sellaista elävänä ennen" hän tokaisi vilkuillen otusta istuessaan tulen ääreen toiselle puolelle... siltikin eittämättä paikalle mistä näki linnun hyvin. Yllätyksestään huolimatta muukalainen oli tosin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Elara keskittyi hetkeksi laskemaan aseensa sekä laukkunsa selästään maahan. Olalta löytyi myös nippu lyhyempiä heittokeihäitä jotka asetettiin muiden tavaroiden viereen. Nainen itse ei tuntunut olevan erityisen pitkä mutta nuotion valossa kiiltävän panssarinkin alta päätellen jämäkkä ja jäntevä, siihen tapaan että tuskin kantoi varusteitaan lähellekään ensimmäistä kertaa. Tuskin oli salaisuus että myös Galdanis oli valpas hänen kannaltaan, tuskin vähiten hänen saapumisensa johdosta, ja Elara jättikin aseensa selvästi maahan vaikkakin ulottuvilleen. "Oli aikakin päästä lepuuttamaan kinttujaan hetkeksi" tämä jupisi, valpastuen uudestaan kun mies esitti kysymyksensä. Yllättäen se sai naisen epäröimään hetkellisesti.
"Niin... tuota. Tietysti! En toki ollut yksin alunperin, mutta... Kyllähän minä pärjään näinkin oikein hyvin!" Elara töksäytti viimein yskähtäen hieman, ennen kuin tarttui melko rivakasti seuraavaan kysymykseen. "Tulen kyllä. Olin- olen - matkalla rajamaiden ja linnakkeen suuntaan! Onhan se paikka pienempi, mutta siellä kuulemma tapahtuu yhtä ja toista, ja väki on hätää kärsimässä. Siellä varmasti tarvittaisiin väkeä joka voisi auttaa, ja menen katsomaan mitä voisin tehdä! Kaupungissa nyt ei ole sellaista tarvetta asioihin" hän selitti, tuntuen harhautuvan muodollisuudestaan. Sävy oli jämäkkä ja jopa jokseenkin innokas. Ohimennen Elara tuli nykäisseeksi huppunsakin päästään, heilauttaen alleviivaavasti kättään suunnilleen siihen suuntaan minne kaiketi oli menossa. Päähineen alta paljastui kypärä, jonka altakin tosin törrötti tulenkin valossa jokseenkin villi, epämääräisen oranssinpunertava hiuskuontalo. Niiden välistä erottuvat kevyesti suipohtavat korvat sekä tummien silmien mantelimainen muoto viittasivat haltiavereen, vaikkakin kalpeista, hieman pisamaisista kasvoista puuttuikin näille ominainen terävyys. "Entä sinä itse? Oletko menossa kaupunkiin? Vai jonnekin muualle? En ole varma kuinka hyvin siellä katsotaan jos yrität viedä.... tuon sinne kadulle" Elara kysäisi harhautuen hetkeksi nyppimään satunnaisia risuja kuontalostaan, luoden tosin pienen silmäyksen aarnikotkan suuntaan.
|
|
|
Post by submarine on Apr 15, 2020 3:13:32 GMT 3
((Nämä ovat parhaillaan Karameikoksessa. Karameikoksen länsiosissa kuten sanottua :V))
Galdanis naurahti tavalla, joka hairahti aavistuksen liiaksi vilpittömästä hyväntahtoisuudesta jäykän muodollisuuden puoelle. "Ah, ei. Pelkäänpä, en ole pystynyt avartamaan näiden kaupunkien loistoa täyteyteensä. Minä ja toverini kuljemme pois tuosta... Specalurista. Mutta lausut aivan tosia sanoja, ettemme olleet erityisen sydämellisesti otettuja siellä muutenkaan", haltia myönsi, käyttäen jälleen kovin outoja sanankäänteitä. Jos hän tiedosti runtelevansa pääkaupungin, Specularumin, nimeä, ei hän ainakaan näyttänyt mitään merkkejä mokomasta. Hän loi vilkaisun valtavaan aarnikotkaan takanaan. Se oli asettumassa jälleen aloilleen, luottaen ilmeisesti hänen rauhalliseen otteeseensa. Moisia nähtiin varmasti vain harvoin kaupungissa. "Minun reittini on kohti länttä. itätuuli on harvoin selässäni, ja olen kuullut paljon Guh-lantrin maista ja pienen väen mannuista", haltia jatkoi. Hän yritti selvästikin kuulostaa siltä, että tiesi missä oli, minne matkasi, ja mistä syystä. Kukaties hän luotti siihen itsekin.
Galdanis vaikeni hetkeksi. Hän oli jo työntänyt miekan takaisin sivuun ja silmäili toista nyt etäisen kohteliaasti, tutkien kaikkea sitä mitä toinen antoi itsestään ilmi varustuksellaan ja käytöksellään. Hänen olemuksessaan oli haltialle ominaista terävyyttä ja valppautta, ja varmaa oli ettei hän jättänyt mitään seikkaa huomiotta. Nuotion äärellä ei ollut vaikeaa huomata, että haltiamies oli totta puhuen tulokasta huomattavasti lyhyempi. Kuten Karameikoksen Callarii-heimon haltiatkin, oli hänkin selvästi kevyempää ja jäntevämpää tekoa kuin ihmisväki. Silti oli selvää, ettei hän ollut mikään heiveröinen haltianriekale; hänen voimansa oli petolinnun jäntevää voimaa. Vaikka hän istui levossa, oli hänen olemuksensa silti valmis ja jämäkkä. "Mainitsit, että tavoittelet väkeä autettavaksesi. Oletko seikkailijain väkeä? Ah, mutta, en halua tunkeilla. Tieni on kuljettanut minua itseäni pitkälle ja olen saanut huomata, että apua kaipaavista on harvoin pulaa. Sitä vähemmän on heitä, jotka pyrkivät muutamaan asiaa", Galdanis totesi lopulta. Hän oli selvästi tehnyt jo omia johtopäätöksiään toisesta, mutta ilmeisesti hän halusi myös vahvistaa ne.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 15, 2020 12:15:38 GMT 3
Elara kallisti päätään epäilemättä hoksaten ettei kaikki ollut ihan kohdallaan toisen sanoissa, mutta... kaiketi se ei ollut ihan odottamatonta. Hän avasi suutaan kuin sanoakseen jotain, mutta vilkaisi sitten uudestaan aarnikotkaan ja tyytyi nyökäyttämään hieman. Oikaisut ja inttämiset tuskin olivat nyt tarpeen tai hyödyksi millään tavalla, joten paras pitää mielipiteet suunnilleen itsellään. "...niin. No. Specularumista löytyvät eittämättä ne tärkeimmät asiat näillä main, sääli että et päässyt sitten katsomaan tarkemmin. Mutta ei se varmasti ole ainoa paikka mistä löytyy kiinnostavia asioita!" Hän kannatti, aloittaen hieman varovaisemmin mutta tuntuen innostuvan itsekin. Varsinkin mielenkiinnon herätti selvästi Galdaniksen seuraava toteamus ja nainen kumartui hieman eteenpäin kun toinen puhui määränpäästään. Vaikka toinen suhtautui hieman viileästi, se ei tuntunut haittaavan tähän hätään. "Puhutko puolituisista? Olen vain kuullut siitä, mutta siellä kai harvemmin tarvitaan muukalaisten apua. He taitavat pitää huolen itsestään hyvin. Mutta sekin seutu olisi kyllä varmasti näky kokea!"
Haltiamiehen kysymys sai tosin Elaran vakavoitumaan nopeasti, ja räpäyttämään hieman silmiään. Syystä tai toisesta hän epäröi kuin maistellen kysymystä ennen kuin lopulta nyökkäsi. "Niin, se kyllä on tarkoitukseni. Taidan olla. Onko mitään parempaakaan mitä joku voisi tehdä kyvyillään kuin olla hyödyksi silloin kun ajat ovat pahat!" nainen tokaisi, korostaen sanojaan iskemällä ohimennen nyrkkinsä kämmeneensä. Jokin tässä sai hänet kuitenkin epäröimään hieman ja luomaan aavistuksen varautuneen katseen ympäröivään pimeään metsään ennen kuin huomio palasi takaisin soturiin. "Entä sinä ja... toverisi? Haetteko jotakin, vai oletteko matkalla konnuille muista syistä? Oletko seikkailija itsekin? Näen kyllä että sinullakin on selvästi kykyjä joilla voisi varmasti tehdä yhtä ja toista!"
|
|
|
Post by submarine on Apr 16, 2020 0:40:20 GMT 3
Galdanis pyöräytti kättään toisen sanoille jonakin laajana, yleismaallisena eleenä. "Puolituisista, mutta myös monista muista paikoista. Olen saanut kuulla tuon Guh-Lantrin mahtavista velhoista ja Duh-Rakinin ylväistä sotureista. Kummatkin niistä mieltäisin joskus tähyäväni", haltia vastasi, kohteliaasti mutta vaivihkaa, suorastaan tutkimattomasti. Kuten monet haltiat, hänkin noudatti selvästi kaltaistensa vaivihkaisuuden perinteitä. "Mutta lausut totuuksia; enpä tunne montaa arvollisempaa tietä soturille, kuin miekkansa kohottaminen kunniallisista syistä, vähävoimaisempien tuhoa vastaan. Oma miekkani on maistanut monien verta juuri siitä syystä", hän jatkoi. Sanojensa myötä haltia suoristautui melkeinpä huomaamattaan, kukaties jopa tahtomattaankin, ja omaksui soturillisemman olemuksen - kuin sanat olisivat vaatineet vähintäänkin olemuksen todisteekseen.
Galdanis istui hetken ryhdissä, melkeinpä kuin olisi odottanut aikoiko joku haastaa hänen sanansa ja kyseenalaistaa hänen soturiutensa. Kyse ei selvästi ollut mistään kohdistetusta vihamielisyydestä, vaan yleisestä, melkeinpä vaistomaisesta valppaudesta; hän oli eittämättä omaksunut elämänsä aikana soturikunnian, jonka olemassaolo edellytti valmiutta puolustaa sitä. Hetkeä myöhemmin mies rentoutui ja heilautti kättään uudelleen ylimalkaisena eleenä. "Olenpa tosiaan vaeltanut monien maiden halki. Harvoja niistä olen ehtinyt nauttia pitkään, mutta minä ja toverini olemme todistaneet monia. Minun tieni on kulkijan tie. Minä... lennän pitkälle, en korkealle", hän totesi lopulta, kukaties jonakin sopivaksi tulkitsemanaan vastauksena Elaran kysymyksiin. Viimeisten sanojen paino oli sellainen, että hän selvästikin odotti niiden kertovan aivan tarpeeksi - siitä huolimattakin, ettei kummallinen sanonta selvästikään kääntynyt tälle kielelle.
Kului vaitonainen hetki. Galdanis pysyi vaiti, joko mietteissä tai antaakseen sanoilleen niiden arvoisen hiljaisen tuokion. Sitten hän nyökkäsi Elaralle, kuin siirtääkseen huomion tähän, ja kohotti kättä naista kohti. "Vaan sinussa on näiden tuulien tuoksu. Sinä... olet tästä maasta", haltia ehdotti varovaisesti. Hänen äänessään oli varautunut sävy, kuin pelkkä asiasta tiedustelukin olisi ollut jonkinlainen julkeus. Kukaties se olikin haltioiden keskuudessa.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 16, 2020 10:35:13 GMT 3
Mystisistä, vieraista paikoista puhuminen sai jälleen innokkaan pilkkeen Elaran olemukseen. Nainen nyökäytti painokkaasti soturin kertomalle, eittämättä huomattavasti vähemmän vähäeleisesti kuin tämä itse. "Ah, niin! Olen lukenut niistäkin! Heillä on kaikilla varmasti omat mysteerinsä! Voin vain kuvitella" hän kannatti ja nyökkäsi uudestaan. "Se on hyvä! Se on todellista soturin kunniaa, nujertaa pahaa missä kulkeekaan!" Elara tokaisi, rehellisesti tuskin ehtimättä ihan laittaa merkille toisen olemuksenmuutosta, tai ainakaan osaamatta kunnolla tulkita sitä. Joka tapauksessa vastaus selvästikin miellytti, siinäkin määrin ettei nainen ainakaan hetkeen pälyillyt sivustalla kärkkyvää aarnikotkaa. Outo sanankäänne lopussa tosin sai hänet kallistamaan hieman päätään, mutta tovin pohdittuaan hän tuntui selvittävän sitä itselleen tarpeeksi nyökätäkseen taas. "...niin, luulen että se on parempi niin. Näkee... itse enemmän läheltä" hän vastasi kokeilevasti.
Elara päätyi istumaan hetkeksi pohdiskelevasti nuotion lämmössä, nyhtäen ohimennen kypäränkin päästään. Se asetettiin maahan muiden tavaroiden viereen samalla kun nainen yritti haroa kuontaloaan jonkinlaiseen järjestykseen, mikä tosin sujui hieman kyseenalaisella menestyksellä siitäkin huolimatta että etummaiset hiukset oli kiinnitetty palmikoille pois tieltä suippojen korvien eteen. Kun Galdanis puhui uudestaan oli tämän sävyssä kuitenkin varovainen sävy jonka jopa Elara laittoi merkille. Hän kohotti katseensa hieman silmiään räpäyttäen. "Ai, tosiaan. Kyllä. Kelvinistä, se on Specularumista sisämaan suuntaan. Ei erityisen kaukana" vastattiin pienellä viiveellä. Syystä tai toisesta tässä oli aavistus jonkinlaista happamuutta joka tosin katosi nopeasti. "Mutta ei sillä ole väliä! Olen varma että muualta löytyy paljon asioita jotka vaativat tekijää! Ne täytyy vain löytää. Kaikesta päätellen se tuskin on edes erityisen vaikeaa!" nainen jatkoi nopeasti, läimäyttäen taas kätensä jämäkästi yhteen ennen kuin tuntui tajuavan jotain. "....siis, ei sillä että se olisi hyvä että rajamailla on vaikeat ajat! Mutta siis... se on hyvä että on väkeä joka tekisi asioille jotain!" korjattiin nopeasti kiusallisemmin. "Miksi kysyt? Tarvitsetko jotain?"
|
|
|
Post by submarine on Apr 17, 2020 15:02:24 GMT 3
Varovaisuudestaan huolimatta Galdanis näytti melkeinpä yllättyneeltä, kun Elara äkkiä tiedustelikin hänen tarkoitusperiään. Hän suoristautui aavistuksen ja heilautti kättään yhdentekevänä eleenä jostakin olankohautuksen ja viittauksen välimaastosta. "Älä huolehdi, minulla ei ole salakähmäisiä, takaisia ajatuksia. Olen... vain utelias matkalaisesta, joka jakaa nuotioni", haltias selitti hankalasti. Hän ei aivan pystynyt peittelemään tiettyä hämeliäisyyttä sanoissaan. Galdanis vietti lyhyen hetken vaitonaisuudessa, joka hyvällä tuurilla tulkittaisiin joksikin syväksi mietteeksi, jollaisia ihmiset (ja heidän tapoihinsa tottuneet) tuntuivat usein otaksuvan haltioilta. Tosiasiassa hän yritti parhaansa mukaan arvioida mahdollista harha-askeltaan. Oliko nainen tulkinnut väärin hänen yrityksensä jäljitellä tätä ihmisten tapaa kysellä toisistaan tietoja? Vai oliko hän suorittanut sosiaaliset rituaalit väärin? Hän ei pystynyt sanomaan. Joka tapauksessa nainen oli kiusaantunut ja kysyi selitystä, mikä kertoi hänen lähestyneen tätä koettelemusta aivan väärin. Kovin hankalaa.
Kukaties oli armollista, että Galdaniksen ei tarvinnut lopettaa vaitonaisuuttaan millään uudella yrityksellä. Joku muu teki sen hänen puolestaan. Yhtäkkiä yön läpi kajahti kauhistunut huuto. Siinä oli hätää ja epätoivoa, jonka vilpittömyydestä ei ollut epäilystäkään. "Auttakaa! Kaikkien Kuolemattomien nimessä, auttakaa!" kiljui joku. Ääni kaikui pimentyneen metsän läpi jostakin suhteellisen läheltä. Nopealla arviolla kyseessä oli nuori mies, ja poukkoilevasta katkonaisuudesta saattoi tehdä ainakin sen oletuksen, että tämä juoksi ja rämpi puolisokeana puiden ja pusikoiden halki - eikä todellakaan ehtinyt jäädä katselemaan ympärilleen.
Galdanis valpastui hetkessä. Niin teki myös hänen valtaisa toverinsa. Jo aloilleen asettunut aarnikotka kohotti valtavaa päätään ja avasi hirvittävän nokkansa vihaiseen, epäluuloiseen kirahdukseen. Haltia seurasi sen esimerkkiä salamannopeasti. Sivuun työnnetty miekka oli hetkessä jälleen hänen kädessään. Näissä metsissä oli turha elätellä toiveita rauhallisista öistä...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 17, 2020 20:21:42 GMT 3
Elara kallisti jälleen päätään suoden pienen nyökkäyksen haltiamiehen pikaiselle paikkaukselle. Kukaties hänkin oli lipsahtanut hieman enemmän kuin olisi halunnut mutta ainakin Galdaniksen hämminki oli ilmeinen. "Ah... en minä sitä ajatellutkaan! Siis, että... salakähmäilisit jotain" hän korjasi itsekin, vaikka esiin pyrkivä kevyt naurahdus oli silti vielä hieman hankala. Ei tainnutkaan olla vielä aivan niin helppoa suhtautua tällaisiin kysymyksiin aivan luontevasti kuin hän olisi toivonut, vaikka tällaiset olivat melko odotettavissakin...
Elarakin vaikeni toviksi, ja yritti näyttää siltä että kävi etsimään jotakin laukustaan. Hieman liiankin alleviivatun määrätietoisuuden alla häälyi eittämättä jotain muutakin, mutta äkkiä hetken katkaisi pimeydestä kantautuva hätäinen huuto. Nainen säpsähti terävästi, niin ääntä kuin aarnikotkan reaktiotakin, eikä muuta tarvittukaan ajamaan hänet jaloilleen. Oli kuin jännitetty jousi olisi lauennut kun Elara kaappasi keihään käteensä ja pyörähti lähes samalla liikkeellä kohti huutoa, kuin hän ei välttämättä olisi ollut aivan niin yllättynyt kuin olisi voinut. "Pirut vieköön! Tiesinhän!" hän sihahti, harpaten sitten tuskin epäröidenkään kohti puustoa. "Hei! Tänne päin! Apu on täällä!" huudettiin vastaan, samalla kun Elara kiirehti rivakoin askelin äänen suuntaan aseensa valmiina. Pimeä näytti entistä läpitunkemattomammalta nuotionvalon jälkeen ja kypärä oli jäänyt maahan sinne minne muutkin tavarat, mutta sen ei annettu hidastaa.
|
|
|
Post by submarine on Apr 18, 2020 3:20:34 GMT 3
Äskeinen kiusallisuus unohtui hetkessä, kun kaksikko sai mietittäväkseen selvästi painavampia murheita. Vaikka yksi huuto ei mitenkään riittänytkään paljastamaan mitä oli meneillään, riitti se silti eittämättä kertomaan kaiken tarpeellisen; jollakulla oli todellinen ja polttava hätä. Eikä kumpikaan kaksikosta selvästikään ollut sellaista sorttia, joka jätti jotakin tällaista sikseen. Seuraavassa hetkessä Galdanis oli jo pystyssä, kukaties nopeammin kuin Elara, kukaties samassa silmänräpäyksessä. Mahdotonta ja yhdentekevää sanoa. Miekka oli vedetty huotrasta samalla liikkeellä, ja sen terä välähteli ja eli nuotion loimussa. Aarnikotka rääkäisi ja kavahti pystyyn samassa hetkessä, kuin olisi enemmänkin aavistanut kuin todella nähnyt toverinsa aikeet. "Ole varuillasi, tämä metsä kätkee vaaroja, jotka eivät kavahda kuolevaista terästä", haltia sihahti nopean varoituksen naiselle, kun tämä jo rynnisti matkaan. Selvästä hädästä huolimatta hän ei ollut aikeissa rynnätä sokeana kuolemaansa - vaikka ei pelännytkään harpata perään.
Galdanis kiirehti Elaran kintereillä, hiljaisena ja pelottavan vikkelänä. Haltioille ominainen ketteryys palveli oli ilmeistä hänen jokaisesta liikkeestään, kun hän harppoi pimeyden ja metsän läpi miekka kädessään. Ja hänen takanaan seurasi kuolettava peto, joka ei pystynyt samanlaiseen hiljaisuuteen kuin hän, mutta joka veti nopeudessaan vähintäänkin vertoja vikkelälle haltiallekin; kaikella todennäköisyydellä aarnikotka olisi pystynyt juoksemaan heitä kumpaakin nopeammin avoimella. Mutta nyt se pysytteli herransa kannoilla kuin kuoleman varjo. Haltian ja haltiaverisen aistit palvelivat kaksikkoa varmasti hyvin pimeydessäkin, mutta lopulta he eivät olisi tarvinneet niitä löytääkseen hätää kärsivän. Äskeinen huuto ei jäänyt ainoaksi. Samankaltaiset epätoivoiset avunpyynnöt kaikuivat öisessä metsässä entistäkin pakokauhuisempina. Mies tuskin huusi ketään todelliseksi uskomaansa, mutta hänen perässään oli selvästi jotakin, joka sumensi järjen ja lietsoi kammottavaa epätoivoa. "Auttakaa! Pyydän, auttakaa joku!" ääni huusi. Se kohosi ja voimistui kerta toisensa jälkeen, muuttui piinaavammaksi ja kauhistuneemmaksi. Kunnes se äkkiä repesi kammottavaksi rääkäisyksi, silkaksi kauhistuneeksi epätoivoksi. Mikä ikinä tätä ajoikaan takaa, oli se saanut uhrinsa kiinni...
Äänet johdattivat apuun kiiruhtavat lopulta pienelle aukealle paikalle, joka ei totta puhuen ollut kovinkaan kaukana maantiestä. Kukaties mies oli paennut epätoivon ajamana metsään, yrittänyt karistaa jahtaajansa pimeyden ja puiden keskellä. Mutta enää hän ei pakenisi minnekään tai karistaisi ketään; ajojahti oli ohi. Taivaalle noussut kuu loi himmeää hehkua, jonka valossa kaikki näytti pelkiltä synkiltä varjoilta. Siitä huolimatta se paljasti kaiken tarpeellisen; pienelle aukealle oli levittäynyt kourallinen miehiä, kukaties kymmenkunta. Synkkiä, pahaenteisiä miehiä, joiden käsissä häämöttivät julman teräksen kuolettavat muodot. Ja heidän edessään seisoi heistä yksi, painaen jalkaansa jonkin maassa makaavan päälle - jonkin kiemurtavan ja uikuttavan.
Nämä eivät olleet metsän hirviöitä, mutta maahan juostua miestä se tuskin ilahdutti. Hänen kohtalonsa näytti joka tapauksessa sinetöidyltä...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 18, 2020 14:05:31 GMT 3
Oli vaikea sanoa kuuliko Elara varoitusta jo kiirehtiessään metsään, mutta ainakaan se ei hidastanut hänen askeliaan. Paniikintäytteiset huudot kannustivat pitämään kiirettä ja sen nainen tekikin tuimin askelin. Hänen liikkeensä pitivät väkisinkin ääntä mutta ne luultavasti hukkuivat avunhuutojen alle heidän lähestyessään määränpäätä. Pikainen vilkaisu paljasti että Galdanis oli lähellä perässä, kuten myös tämän valtava peto joka sai hieman epäluuloisemmankin katseen. Vaikutti kuitenkin siltä että aarnikotka seurasi miehen jäljessä sen sijaan että yritti loikata hänen niskaansa jonkin eläimellisen päähänpiston yllyttämänä ja se riitti Elaralle tähän hätään.
Huudot lähestyivät ja päättyivät sitten panikoivaan parahdukseen, joka kirvoitti naisesta hiljaisen kirouksen ja tämä kiirehti askeliaan entisestään. Oli helppo aavistaa että takaa-ajaja oli saavuttanut uhrinsa, mutta näiden löytäminen ei onneksi ollut enää vaikeaa. Puskiessaan puiden lomasta edessä avautui viimein pieni aukio sekä uhkaava, synkeä näky, joka tosin puhui jo selvästi omaa kieltään. Ainakaan Elara ei tarvinnut selityksiä tämän enempää saadessaan silmiinsä pahaenteisen joukon sekä maahan isketyn uhrin. Olemus kiristyi ja toinen käsi haparoi taaksepäin eittämättä hakien heittokeihäitä ennen kuin nainen tajusi jättäneensä ne maahan sinne minne muutkin varusteensa. Hän sihahti kirouksen, kiristäen sitten kätensä tiukasti pitkän keihäänsä ympärille ja harppasi painokkaasti kasvillisuuden lomasta aukiolle. "Kauemmas, rosvot! Päästäkää hänet menemään, tai saatte katua!" ärähdettiin mahdollisimman jämäkästi samalla kun keihään kärki suunnattiin uhkaavasti joukon suuntaan. Vakuuttavaa tai ei, yrityksestä ei ainakaan ollut puutetta...
|
|
|
Post by submarine on Apr 19, 2020 5:12:51 GMT 3
Väliin harppaava nainen tuli eittämättä yllätyksenä niin rosvoille kuin heidän ahdistelemalleen miehellekin, mutta järkytyksestä oli vaikea puhua. Aukealle levittäytyneet korstot hätkähtivät ja käännähtivät nopeasti melua ja raivoa kohti, tihrustaen epäluuloisesti ja vihamielisesti hämärään. Aseita kohotettiin ja askeleita otettiin, kun rosvot levittäytyivät hieman laajemmalle. Aseistettu tunkeilija ei herättänyt heissä selvästi mitään todellista pelkoa - ainoastaan synkeää jännitystä. "Pah! Jokin typerä tunkeilija!" ärähti maahan paiskatun miehen päällä häämöttävä korsto. Vaikka tällä oli pituutta ja hartioita kuin suuremmallakin miehellä, kuului ääni silti eittämättä naiselle. Se oli julma, välinpitämätön ääni.
Nainen kohotti kädessään puristamaansa asetta - julmannäköistä kirvestä, ja rääkäisi ilmoille peittelemättömän vihamielisen, myrkyllisen huudon: "Sama se, se on yksin! Tappakaa, te kurjat hurtat!" Rosvot eivät epäröineet. Heidän olemuksessaan oli outoa, mielipuolista jännitystä, kuin he olisivat vain hädin tuskin malttaneet odottaa käskyä tappaa - tai lupaa, kukaties. Heidän liikkeensä olivat teräviä, melkeinpä maanisia, kun he astuivat kohti naista. He levittäytyivät nopeilla, hätäisillä askelilla, huohottivat ja tuijottivat hirvittävällä kiihkolla. Nämä eivät olleet mitään maantierosvoja, vaan toden totta aitoja hurttia; hulluja, vesikauhuisia rakkeja, joiden silmissä häämötti kammottava verenhimo ja mielipuolinen palo.
"Hän ei ole ainoa! Tämä miekka kohoaa hänen rinnallaan!" kajahti kirkas ja luja ääni jostakin läheltä. Osa miehistä käännähti katsomaan kuin ruoskitut piskit. Galdanis seisoi jonkin matkan päässä Elarasta, miekkansa kohotettuna heikon kuutamon valoon. Vaikka hän oli todennäköisesti lyhyempi kuin yksikään näistä, seisoi hän silti uhmassaan ja lujassa tahdossaan näiden kaikkien yläpuolella, suorastaan uhmaten näitä hyökkäämään. "Te ette ole sotureita! Joten kuulkaa! Kävelkää muualle, niin jätän henkenne!" haltia jatkoi. Hän tiesi itsekin selvästi aivan hyvin, ettei kukaan miehistä edes kuunnellut hänen sanojaan, saati harkinnut vakavissaan, mutta soturikunnia velvoitti ainakin tarjoamaan kurjille mahdollisuutta. Yhtä ainoaa mahdollisuutta.
Nainen päästi kolkon sihahduksen. Se oli täynnä avointa, mustaa vihaa. "Yksi tai kaksi! Tappakaa tai kuolkaa!" joukon johtaja karjaisi. Rosvot eivät tarvinneet muita käskyjä. He syöksyivät sotureita päin ulvoen ja kiljuen kuin heikkopäiset. Siinä oli jotakin epätoivoista ja karmaisevaa - kuin heitä olisi ajanut jokin näkymätön, kammottava ruoska. Varmaa kuitenkin oli, että he eivät lopettaisi ilman kuolemaa... sama se kumpien.
|
|