|
Post by submarine on Apr 30, 2020 2:38:24 GMT 3
Valen loi Elaraan hämmentyneen, epäluuloisen katseen. Hänen sanansa todennäköisesti herättivät enemmän kysymyksiä kuin mihin vastasivat. Nuorukainen tähysi vuoroin naiseen, synkään metsään josta äänet kuuluivat ja lopulta myös Galdanikseen, kuin etsien jotakin vastausta. Haltia ei kuitenkaan todennut heti mitään, vaan laski vain puhdistetun miekkansa alas sivulleen ja loi metsän pimentoon odottavan katseen. Valenin ei tarvinnut lopulta odottaa vastauksiaan sen pidempään kuin Galdaniksenkaan - vaikka nuorukainen tuskin pitikään niistä millään tapaa. Valtava aarnikotka astui nuotion valoon hidastelematta. Sen pitkä, hirvittävä nokka oli nyt veren peitossa, mikä eittämättä vain korosti sen hirvittävää, kuolettavaa olemusta. Peto oli tappanut tänä yönä... ja se pystyisi eittämättä siihen uudestaan hyvin helposti.
Valen osasi hetken vain tuijottaa näkyä tyrmistyneenä. Elaran sanat unohtuivat selvästi saman tien, kun hän joutui käytännössä kasvotusten todellisen, kouriintuntuvan, verinokkaisen hirviön kanssa. Hän tuijotti sitä samanlaisella kauhunsekaisella lumouksella kuin jänis olisi tuijottanut kotkaa - sillä juuri niin tuhoon tuomituksi hän eittämättä tunsi itsensä. Aarnikotka käänteli päätään hetken, kuin yrittäen arvioida paikalla olevia. Se ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan otti askeleen eteenpäin. Yksi liikekin riitti korostamaan sen ketteryyttä ja jäntevää, kuolettavaa voimaa. Valen huudahti ja haparoi pystyyn, kuin harkiten ryntäävänsä suoraan metsään järki pelosta sumentuneena. Se sai aarnikotkan polkaisemaan hirvittävää, pitkäkyntistä etujalkaansa maata vasten ja rääkäisemään ilmoille valtavan, korvia raastavan kiljaisun.
Galdanis oli äkkiä pystyssä. Hän päästi suustaan terävän huudahduksen, jota seurasi matala, katkonainen vihellys. Pelkkä mitättömän pieni ääni pedon valtavan rääkäisyn rinnalla, mutta kuin ihmeen kaupalla se sai sen silti rauhoittumaan. Se nakkeli niskojaan ja rääkäisi vielä uudelleen, mutta laski sitten päänsä. Sen nokka ojentui eteenpäin, kuin etsien jotakin, ja Galdanis painoi kämmenen sitä vasten. "Ystäni ei näe. Vaienna huutosi. Saaliit ja viholliset huutavat", haltia tokaisi varsin suoraan ja loi Valeniin painavan, vaitonaisen katseen.
Valen aukoi suutaan hetken hämmentyneenä, ennen kuin nielaisi. "Minä... olen pahoillani kai. Se... on tosiaan... noh, se on kyllä... komea", nuorukainen haparoi lopulta. Hänellä ei selvästikään ollut kunnollisia sanoja jonkin tällaisen varalle.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 30, 2020 15:04:39 GMT 3
Elara tajusi itsekin etteivät hänen sanansa olleet ne kaikkein rauhoittavimmat mahdolliset heti kun hän päästi ne suustaan. Nainen manasi mielessään mutta yritti silti näyttää mahdollisimman luontevalta miten nyt tässä tilanteessa osasi... vaikkakaan se ei lohduttanut Valenia kun valtava peto astui näkyville. Nuorukaista tuskin saattoi syyttää reaktiostaan mutta se oli silti varsin vaarallinen. Elara piti tiukasti silmällä aarnikotkan valppaita liikkeitä joutuen kuitenkin irvistämään kun Valen päästi kauhistuneen huudon joka selvästi provosoi otusta samantien. Nainen harppasi pystympään ja ojensi kätensä pidätelläkseen nuorukaista joka näytti täysin valmiilta sinkoamaan pakoon pimeään metsään. Moinen olisi hyvinkin saattanut jäädä viimeiseksi virheeksi suuren, ilmeisen ketterän petolinnun edessä. Sen hurjat rääkäisyt raastoivat korvia ja Elara heitti jo itsekin hermostuneen katseen kohti asettaan siltä varalta että aarnikotka päättäisi loikata muittamutkitta heidän kimppuunsa. Kaikeksi onneksi Galdanis oli nopeampi, kuin mitä otus sitten ikinä aikoikaan.
Oli vähintään hämmentävää kuinka nopeasti pelkkä huudahdus ja vihellys saivat pedon tyyntymään vaikka ne lähes hukkuivat hurjaan rääkynään. Jännittynyt Elara jäi silti tarkastelemaan varuillaan tilannetta Valenin eteen harpanneena. Tämä ei välttämättä ollut viisasta ottaen huomioon ettei hänellä ollut keihästään ja nainen oli juuri riisunut panssaripaitansakin, mutta moista ei selvästikään ehditty miettiä. Sille ei onneksi ollut tarvetta kun Galdaniksen rauhoittelu toimi ja hurja peto laski verentahriman nokkansa miehen käsiin. Suippokorvainen nainen päästi syvän puuskahduksen ja rentoutui hieman jännityksestään kun pahin tilanne tuntui laukeavan, päätyen kuitenkin räpäyttämään silmiään Galdaniksen lyhyelle selitykselle. Hän rypisti kulmiaan ja katsahti hurjaa petoa luultavasti ensimmäisen kerran melkoisesti tarkemmin. "...todellako? En... edes hoksannut. Se liikkuu niin näppärästi ettei uskoisi" nainen totesi varautuneena. "Niillä on kai yleensä myös jonkinlaiset siivet? Onko tämä jokin... erilainen laji?" lisättiin vielä hieman oivalluksenomaisesti. Aarnikotkan nähdessään tällaisten yksityiskohtien merkillelaittaminen ei tainnut olla se ensimmäinen huomionkohde... Mutta nyt sen hoksattuaan nainen kuulosti kiinnostuneelta vaikkakin vieläkin ymmärrettävän varovaiselta. Tämä tosiaan taisi olla hänellekin ensimmäinen kerta kun kohtasi moisen olennon... tai jonkun joka selvästikin tunsi nämä.
|
|
|
Post by submarine on May 1, 2020 17:26:59 GMT 3
Galdaniksen kädet sivelivät aarnikotkan nokkaa ja päänsivuja. Se tuntui tosiaankin rauhoittavan valtavaa petoa, joka ei millään tapaa vastustanut hänen kosketustaan - päin vastoin, se suorastaan painoi päätään käsiä vasten. Kuin uskollinen koira. Näky oli niin ristiriidassa pedon aikaisemman olemuksen kanssa, että Valenkin tuntui melkeinpä rauhoittuvan - tai sitten vain ällistyvän siinä määrin että unohti hetkeksi pelätä. Galdanis jatkoi hetken, ennen kuin lähti kuljettamaan kättään sivulle. Aarnikotka seurasi liikettä täydellisen tarkasti, eikä sen nokka koskaan edes erkaantunut hänen kädestään, kun se siirtyi hänen sivultaan hänen taakseen. Näky oli oudon harmoninen, kuin haltia ja peto olisivat olleet samaa tahtoa. "Minä olen kouluttanut sitä poikasesta eteenpäin. Se tuskin muistaa aikaa, jolloin sen silmät olisivat olleet auringossa", Galdanis vahvisti toisen ihmettelyn. Hänen sanoissaan ja olemuksessaan ei ollut mitään todellista ylpeilyä tai rehentelyä, vaan hän vaikutti vilpittömän vannoutuneelta asialle.
Elaran toinen, kukaties hänelle itselleen täysin viaton kysymys sai Galdaniksen äkkiä reagoimaan varsin eri tavalla. Hänen kasvonsa kiristyivät melkeinpä kivuliaaseen ilmeeseen. Hetkeksi hänen kätensä värähti ja irtosi aarnikotkan nokalta. Peto tuntui aavistavan hänen epämieltymyksensä ja kirskahti oudon haikeasti. Kukaties se yritti rauhoittaa häntä. "Ystäväni on menettänyt muutakin kuin silmiensä valon. Joillekin... ei ole koskaan mahdollisuutta olla kokonainen", Galdanis vastasi lopulta pakonomaisen tyynesti. Haltia ei sanonut muuta, vaan astui äkkiä sivuun ja johdatti aarnikotkan käsi nokalla tulen toiselle puolelle, paikalleen. Valtava peto seurasi häntä yhä vastustelematta, ja varsin nopeasti se myös löysi paikkansa jostakin nuotion valon rajamailta. "En puhu enemmän tästä asiasta, koska se on ystäväni asia. Muuta ei ole tarpeen sanoa, enkä halua puhua siitä millään vallalla", Galdanis totesi sitten, samalla kun istui itse alas nuotion ääreen. Hänen äänensä oli kärsivällinen, mutta varsin päättäväinen; hän ei selvästikään ollut aikeissa jatkaa keskustelua kuin suuri peto olisi ollut jokin nähtävyys tai ihmeteltävä esitys... vaikka hänen reaktionsa olivat kieltämättä siihenkin nähden varsin kireitä.
|
|
|
Post by spyrre on May 2, 2020 13:00:23 GMT 3
Oli melko mahdotonta rentoutua aivan täysin valtavan aarnikotkan tuntumassa mutta siltikin Elara ei voinut olla harhautumatta seuraamaan itsekin tätä ja Galdanista hetkeksi. Kesy tai ei, pedon olemus oli muuttunut samantien miehen tuntumassa. Hän ei epäillyt tämän selitystä asiasta vaan päästi pienen ymmärtävän ja vaikuttuneen äännähdyksen. Ilmeisesti peto oli ollut sokea lähes koko ikänsä, mutta siitä huolimatta siitä oli kasvanut ilmeisen vaikuttava olento... minkä vuoksi olikin hyvin helpottavaa myös huomata kuinka kuuliaisesti se seurasi Galdaniksen käsittelyä.
"Ah. Ymmärrän. Ei ihmekään sitten. Vaikuttavaa" nainen myönsi nyökkäyksen keralla mutta räpäytti silmiään tajutessaan Galdaniksen olemuksen äkkiä kiristyvän silminnähden. Myös aarnikotka reagoi muutokseen heti, saaden Elaran näyttämään vähintäänkin hämmentyneeltä. Nainen ei vastannut heti miehen kireisiin sanoihin mutta nyökkäsi lopulta varovaisesti hetken pälyiltyään kun haltiamies kävi johdattamaan petoa paikalleen nuotion taakse. "Minä... pahoittelut. Ehkä... minun ei olisi pitänyt kysyä. Olin vain utelias. Ei se kai minun asiani ole" töksäytettiin lopulta myös hieman jäykähkösti, ennen kuin nainen istui jälleen omalle paikalleen. Selvästikin hänen tiedustelunsa oli osunut arkaan paikkaan... kaiketi hän saattoi aavistella miksi. Galdanis ei ollut halunnut sanoa sitä suoraan mutta peto tuskin oli ollut luonnostaan lentokyvytön sen enempää kuin sokeakaan. Jos pelkkä tiedustelu oli saanut aikaan näin kylmän asenteen niin taisi olla parempi ainakaan olla tivaamatta enempää.
Elara yskähti hieman ja kurotti sitten taas käteensä panssarin jota oli pyyhkinyt aikaisemmin. Tunnelma oli kiristynyt jälleen melkoisesti aiemmasta ja hän käänsikin huomionsa Valeniin. "...tosiaan. Kuten kysyit, suunnitelmasi on luultavasti melkoisen hyvä. Hänen aikomuksistaan en tiedä, mutta minä ainakin olenkin matkalla linnakkeelle joka tapauksessa. Siellä varmasti tarvitaan auttavia käsiä tai osataan osoittaa suuntaan josta kannatta hakea muuta hyödyllistä tehtävää. Jos tahdot kulkea mukana niin se käy hyvin. En pistä seuraa pahakseni" nainen tarttui nuorukaisen aiempaan kysymykseen ja heitti tälle pienen rohkaisevan hymyn. Tunnelman keventäminen tuskin oli nyt helppo tehtävä, mutta ei kaiketi voinut syyttää yrittämistä...
|
|
|
Post by submarine on May 4, 2020 9:31:37 GMT 3
Galdanis vaikeni synkeänpuoleisesti ja jäi silmäilemään tulta. Hän tuntui sulkeutuvan hetkeksi keskustelulta ja ulkomaailmalta muutenkin, tavalla joka eittämättä kertoi paljon - tai jonka olisi voinut ainakin olettaa kertovan paljon monestakin asiasta. Vaiteliaisuus ei kukaties ainakaan tehnyt tilanteesta sen rennompaa, mutta ainakin se antoi Valenille selvän tilaisuuden keskittyä muuhun. Nuorukainen katsahti Elaraan ja nyökkäsi tälle melkeinpä hanakasti. Toisin kuin haltia, nuorukainen selvästi suorastaan kaipasi puhetta, johon tarttua. "Oh, kiitos paljon! Yhdessä matka taittuu varmasti rattoisammin. Ei tarvitse ainakaan murehtia yksinään mitään synkkyyksiä! Tai siis... kun ollaan synkeässä metsässä ja..." Valen aloitti, mutta muuttui nopeasti paljon hankalammaksi kun tajusi puhuneensa ohi suunsa. Hän vilkaisi nuotion toisella puolella istuvaan haltiaan hankalasti, kuin peläten saaneensa jo tämän raivon ylleen.
Galdanis kohotti katsettaan, mutta hänen kasvoillaan ei ollut mitään helposti luettavaa, selkeää tunnetta. Hänen katseensa kuitenkin viipyili tavalla, josta saattoi jo itsessään aavistella paljon - tai niin olisi kaiketi voinut olettaa. Äkkiä Galdanis laski katseensa kuin olisi harkinnut jotakin. Hän sulki silmänsä ja huokaisi voimiaan keräten. Ja sitten hän... heitti Valenia kävyllä. Se kopsahti nuorukaisen päähän ja tämä päästi hämmentyneen, tyrmistyneen ähkäisyn. "Kehtaat puhua isännällesi noin", Galdanis tokaisi ja osoitti nuorukaista suoraan sormella, mikä oli todennäköisesti suorin ele johon haltia kykeni (lukuunottamatta kaikkia niitä sodan eleitä, jotka oli tarkoitettu estottomaan vihaan ja elämän lopettamiseen). Se sai tämän säpsähtämään kauhuissaan, mutta äkkiä hän päästi epämääräisen, aavistuksen murtuvan äänen, jota olisi todennäköisesti voinut kuvailla hymähdykseksi joltakulta joka ei osannut tehdä niin luonnostaan. "Minä olen pahallani tavoistani ja aiheuttamastani ongelmasta. En yritä osoittaa vihamielisyyttä vaikenemisellani. Asia on tuskallinen minulle ja ystävälleni, enkä pysty puhumaan siitä. Kansani tavat eivät tunnista ihmisten suoraa elettä, mutta ymmärrän että näytän tuimalta. Vaikenemiseni ei tarkoita vihaa", haltia lopulta totesi. Galdanis puhui täysin rikkomattomalla vakaudella, eikä hänen äänessään ollut epäröintiä... mikä oli eittämättä ristiriidassa hänen sanojensa kanssa. Ja sen, että hän jäi tuijottamaan tyhjyyteen juuri sillä tavalla, joka eittämättä oli tarkoitettu osoittamaan asian olevan yhdentekevä hänelle, mutta joka todellisuudessa kertoi että hän ei tohtinut vilkuilla ketään liiaksi.
Valen räpäytti silmiään tälle kaikelle. Nuorukainen ei selvästi ollut varma miten mokomaan olisi pitänyt reagoida.
((Cringe Elf of the Fail Mountains))
|
|
|
Post by spyrre on May 4, 2020 12:20:01 GMT 3
Galdanis vaikeni synkästi, mutta ainakin Valen tarttui puheeseen mielellään... ymmärrettävästi. Elara hymyili nuorukaisen innolle vaikkakin ilme värähti hänen kasvoillaan nopeasti kun hänkin tajusi epämääräisen lipsahduksen. Tällainen oli eittämättä helppo tulkita väärällä tavalla jos niin oli aikeissa tehdä varsinkin kun nuorukainen yritti hätäisesti korjailla tätä. Kuinka ollakaan, moinen näytti saavankin synkeän haltiamiehen huomion samantien. Nainen irvisti mielessään ja valmistautui jo puuttumaan puheeseen yrittääkseen paikata tilannetta mutta ei ehtinyt kun uhkaavan punnitseva Galdanis teki jotain.... odottamatonta.
Äkkiä jotain kopsahti Valenin kalloon. Kesti hetken ennen kuin Elara edes tajusi mikä se oli ja muutaman silmänräpäyksen verran nainen tuijotti sammalikkoon pudonnutta kapinetta yhtä tyrmistyneenä kuin nuorukainenkin, kaiketi yrittäen yhdistellä täysin yhteensopimatonta palaa kuvaan jonka oli miehestä rakentanut selvittääkseen mitä pirua tämä edes tarkoitti. Kaikesta päätellen se ei ollut ihan helppoa. Hänkin havahtui kuitenkin hieman säpsähtäen kun Galdanis osoitti syyttävän sormen ja puhui odottamattoman suoraan... päästäen jopa jotain kai hymähdykseksi tulkittavaa. Elara katsahti epätietoisesti nuorukaisesta haltiamieheen, ennen kuin päästi jonkinlaisen epämääräisen ähkäisyntapaisen ja kohotti kätensä sovittelevaan tapaan.
"Älähän nyt! Se... minun omaa syytänihän se äskeinen oli! Puhuin ennen kuin ajattelin, ja... minulle on sanottu aiemminkin että tuppaan tekemään niin. En kysy enää enempää" hän selitti selvitellen pahimpaa hämminkiään. Kukaties Galdanis ei ollut aivan niin vihastunut kuin miltä vaikutti, jos tämän sanoihin oli uskominen... ja rehellisesti tämäkin vaikutti parhaillaan melko kiusaantuneelta. Elara veti kasvoilleen hymyntapaisen että ei vaikuttaisi kaunaiselta, vaikkakin varovaisen siltä varalta että tämä voitaisiin tulkita väärin. "...no, nyt tiedämme mihin me kaksi olemme ainakin suuntaamassa seuraavaksi. Entä sinä? Oletko jo suunnitellut niin pitkälle?" lisättiin pienen hiljaisuuden jälkeen, naisen yrittäessä kaiketi kiskoa niin tunnelmaa kuin puheenaihetta toiseen suuntaan. Vaikkakin saattoi olla hieman ironista kuinka lupausta olla kyselemättä seurasi jälleen ryöppy kysymyksiä, mutta... no. Ajatus oli tärkein? Varmuuden varalta hän yritti parhaansa olla edes vilkuilematta aarnikotkaan tähän hätään, niin hankalaa kuin se olikin. Ehkä oli paras olla tiedostamatta tätä että ei vaikuttaisi tuijottelevalta... tai niin hän ainakin arveli. Elara ei rehellisesti ollut koskaan ollut paras tulkitsemaan kovin hienovaraista etikettiä...
|
|
|
Post by submarine on May 6, 2020 4:50:25 GMT 3
Galdanis nyökkäsi Elaran sanoille tavalla, joka saattoi kertoa helpotuksesta... tai sitten se ei kertonut varsinaisesti mistään. Hänen kasvonsa olivat palanneet ilmeettömään, koleaan perusasentoonsa varsin nopeasti, kuin äskeistä ei olisi edes tapahtunut. Nyt hän oli taas tyyni, tuima haltia kaiken kaikkineen, ja hänen vastauksensa toisen sanoihin oli pelkkä nyökkäys. Vai oliko hänen toinen suupielensä kohonnut tämän jäljiltä aivan hiuksenhienosti? Kukapa tiesi. "Kuten sanoin aikaisemmin, suuntani on länsi. Mutta läntinen tie vie joka tapauksessa linnakkeelle ennen mitään muuta, joten suuntamme on sama", haltia totesi sen, jäämättä miettimään tosiseikkojen suhteen turhan pitkään. Se, mitä mieltä hän oli asiasta, taisi olla paljon hankalampi pääteltävä.
Galdanis vaikeni hetkeksi ja veti esille koruttoman savipullon, josta kaatoi jotakin kuppiin. Ele oli jo itsessään oudon hienostunut matkalaiselle; suurin osa olisi kaiketi vain juonut pullosta. Joka tapauksessa hän annosteli juomansa vaiti ja tutkiskeli sitä kaikessa hiljaisuudessa kuin jotain kovinkin merkittävää. Pimeässä ei voinut edes päätellä, oliko kyse vedestä vaiko jostakin muusta, mutta tuskinpa edes haltia olisi mietiskellyt vetään näin tarkkaan... kukaties. "Hei", Galdanis äkkiä tokaisi ilmoille, melkeinpä kokeilevasti. Kuin olisi äkkiä kokenut tarpeelliseksi pyytää huomiota pelkän puhumisen sijaan. "Taistelit hyvin. Mistä olet saanut oppisi?" haltia sitten jatkoi, odottamatta varsinaisesti mitään lupia puhua, mutta kaiketi ainakin haluten varmistua, että huomio oli hänessä.
Nuori Valen tuijotti haltiaa hetken hämmentyneenä, kuin olisi epäillyt kyseessä olevan jokin uusi outo veto. Galdanis kesti sitä hetken, ennen kuin huokaisi ja osoitti kohti Elaraa selventääkseen kenelle sanat oli osoitettu. Se sai nuorukaisen kääntämään katseensa kiusaantuneesti.
|
|
|
Post by spyrre on May 6, 2020 14:28:27 GMT 3
Elara vaikeni hetkeksi kurtistaen kulmiaan kun Galdanis vastasi, irvistäen sitten hieman. "...jaa, niin. Saattaa olla, että... sanoit siitä aiemmin. Tässä välissä ehti tapahtua... kaikenlaista. Kaiketi hyvä yhteensattuma sitten" hän totesi muisteltuaan hieman ja päästi itsekin pienen kiusallisen naurahduksen. Hänellä oli tainnut olla hieman turhan kiire vaihtaa aihetta ehtiäkseen miettiä liikaa, mutta... kai se oli toiminut. Ainakin tämä aihe oli varmasti tervetulleempi kaikille.
Jos ei muuta, oli ilmapiiri sentään käynyt vähemmän jäätäväksi tähän hätään. Galdanis keskittyi omiin asioihinsa ja Elara katsoi parhaaksi tehdä niin itsekin käyden tonkimaan laukustaan jotain. Nainen oli vetämässä esille luultavasti jonkinlaista eväsnyssäkkää kun haltiamies puhuikin taas, tällä kertaa melkolailla epämuodollisemmin. Tämä yllätti hänet ja Elara nosti katseensa hieman hämmentyneenä... tai kukaties hankalana. Nopeasti hän kuitenkin naurahti, vaikka tässä oli kukaties aavistuksen jäykkä sävy. Kysymyksen itsensä olisi kuitenkin luullut olevan melkoisen tyypillinen. "...ah. Tosiaan. Specularumissa! Olen Kelvinistä, mutta oppini on sieltä" vastattiin silti, samalla kun nainen kävi availemaan eväitään. "Matka sieltä ei tosiaan ole kovin pitkä. Nyt edessä on jonkin verran pidempi reissu, odotan mielenkiinnolla mitä siltä löytyy! Jos jo nyt törmätään ties millaisiin verenhimoisiin rosvoihin niin varmasti saa iskeä tieltään vielä yhtä ja toista. Ja toki myös muun väen hyväksi. Eikö totta?" Elara jatkoi rivakasti, kukaties hieman turhankin. Ohimennen laukusta tosin pyörähti maahan jotain kiiltävää. Se olisi kukaties saattanut olla vyön tai viitan solki... vaikkakin huolella koristeltu sellainen. Keskellä sitä saattoi ehkä erottaa häivähdyksen hopeisesta takajaloilleen kavahtaneesta aarnikotkasta. Vaimea kilahdus nappasi tosin nopeasti Elarankin huomion. Nainen hätkähti hieman ja nappasi kapineen takaisin laukkuunsa, tunkien sen huolellisesti jonnekin sen pohjalle.
|
|
|
Post by submarine on May 9, 2020 4:41:58 GMT 3
Galdanis kallisti päätään toisen vastaukselle ja nopeille, sitä seuraaville sanoille, kuin ei olisi ollut aivan tyytyväinen tähän. Kukaties hän oli odottanut enemmän. "Vai niin. Onko Specalurmissa taitavia sellaisia, jotka opettavat? Mestareita?" haltia kysyi. Ilmeisesti häntä ei kiinnostanut niinkään tarkka paikka, jossa nainen oli oppinut taistelemaan, vaan miten ja miksi. Hän heilautti kättään äkkiä aavistuksen, kuin ostaakseen itselleen hieman lisää aikaa, ja yritti jäsennellä ajatuksiaan hieman enemmän. "En yritä... kuulostella, ymmärrät. Minä olen kokenut monia sotureita matkani aikana - ja matkani on pitkä. Pelkään, että paikat eivät merkitse paljon. Opettajat ja oppilaat, etsin", hän selvensi nopeasti, haluamatta vaikuttaa uudelleen yhtä kylmäkiskoiselta tai epäkohteliaalta kuin aikaisemmin.
Äkkiä Elaran laukusta kierähti jotakin nuotion loimussa välähtelevää. Hopean kimalluksesta oli vaikea erehtyä, ja haltian tarkat silmät ehtivät eittämättä nähdä yhtä jos toistakin, ennen kuin nainen pyyhkäisi korun piiloon. Se sai hänet kallistamaan päätään puhtaan yllättyneenä. Aarnikotkasymboli kiinnosti häntä eittämättä monestakin syystä. Kohtalolla oli oudot oikkunsa... "... näin, kyllä, sotureita siinä kaupungissa. He kantoivat aarnikotkaa merkkinään. He vaikuttivat sotureina mahtavilta ja voimallisilta", Galdanis totesi sitten. Se tuntui kovin yleislaatuiselta toteamukselta, kuin sanat eivät olisi edes liittyneet äskeiseen solkeen millään tavalla. Enemmänkin hän tuntui jatkavan aikaisemmista sanoistaan, kuin olisi sivuuttanut äskeisen täysin... tai niin yli ainakin mahdollista väittää, jos nyt varovaisesti kokeili aihetta.
|
|
|
Post by spyrre on May 9, 2020 13:16:11 GMT 3
Vaikutti siltä että aihetta ei ohitettu aivan yhtä nopeasti kuin olisi ehkä yritetty. Yleisesti ottaen suorasukainen Elara tuntui vaihteeksi pyörittelevän vastaustaan ennen kuin antoi sen, heittäen pienen vaihvihkaisen silmäyksen haltiamieheen. Galdanis oli selvästi kiinnostunut ja keventänyt asennettaan aiemmasta ilmiselvästi yrittäen olla ystävällisempi, eikä nainenkaan olisi halunnut pilata parempaa ilmapiiriä näin pian. "Ah, niin. Toki. En muistanut että kaikki eivät tunne Specularumia samalla tavalla" hän naurahti, ehkä aavistuksen jäykästi mutta kuitenkin. Se soi ainakin hieman aikaa miettiä.
Jos Elara ehti toivoa ettei hänen kömmähdystään ja solkea oltu ehditty laittaa merkille, sai tämä ajatus pian horjua. Galdaniksen huomautus sotureista ja aarnikotkatunnuksista ei ollut aivan suora mutta liian hyvin ajoitettu. Nainen vilkaisi toista taas aavistuksen kuin punnitakseen jotain kunnes nyökkäsi. Saattoi ehkä vielä toivoa että toteamus oli sattumaa... "Niin, totta. Näit Aarnikotkan ritarikunnan väkeä. Heidän tilansa ovat Specularumissa. He jotka pääsevät heidän riveihinsä ovat onnekkaita" selitettiin samalla kun Elara keskittyi poimimaan palan leipää eväistään mahdollisimman muina naisina. Hän haukkasi palan ja huikkasi suuremmin hienostelematta yksinkertaisesta leilistään ennen kuin jatkoi. "...onhan siellä toki monia muitankin, vaikka he ovat kuuluisimpia. Mestari Herrenian opetti minua monta vuotta. Hieno mies, vaikka nimi tuskin sanoo sinulle mitään. Keihäitä, pääasiassa, mutta osaan toki muutakin." Elara pureskeli hetken ja kohautti sitten olkapäitään ennen kuin vilkaisi miestä. "No, nyt voin kaiketi kokeilla kykyjäni lisää ja laittaa niitä hyvään käyttöön! Entä sinä? Olet selvästi itsekin taitava soturi! En ehtinyt edes nähdä kuinka kaadoit suuren osan niistä rosvoista!" Kysymys ei toki ollut tarkoitettu viemään aihetta sivuun... tietenkään, taaskaan. Ehkä. Ei sillä, että hän saattoi myös unohtaa että läsnä taisi olla myös joku joka saattoi jopa tietää paikallisista asioista enemmänkin.
|
|
|
Post by submarine on May 10, 2020 5:54:46 GMT 3
Galdaniksen silmät tekivät nopeita, teräviä havaintoja naisesta ja hänen olemuksestaan, kun hän vastasi. Haltia selvästi arvioi toisen sanoja ja elkeitä, sitä ei ollut vaikea nähdä - etenkään, kun otti huomioon hänen suuret silmänsä. Kuin petolinnun terävä katse. Olikin asia erikseen, tekikö hän sen nähdäkseen miten nainen reagoi varta vasten hänen kysymykseensä, vai yrittikö hän vain ymmärtää toisen aivoituksia muuten. Ainakin hän vaikutti vilpittömän kiinnostuneelta kaikesta tästä sotureihin liittyvästä puheesta. "Vai niin. Olisi ollut hyvä, jos olisin voinut kohdata nuo soturit... siis tavata", haltia totesi lopulta, korjaten samalla nopeasti liiankin hyökkäävän oloista sanaa. "Minä olen oppinut monella suunnalla. Kansani parissa aloin, mutta se on kaukana. Sen jälkeen monissa paikoissa, monilta sotureilta. Mutta usein opin taistelussa. Ilman taistelua ei tunne taitojaan", hän selitti. Melkeinpä huomaamattaan hän otti miekan polvensa päälle ja tuki kätensä sitä varten. Asiasta puhuminen oli selvästi vakava asia hänelle. Siinä määrin, että hän joko unohti tai sivuutti aikaisemman, tunnustelevan kysymyksensä ja tarttui täysin tarjottuun aiheeseen.
"Mmh. Niitä rosvoja vastaan käytin miekkaa ja tahtoa. Kumpikin oli liikaa", Galdanis tuhahti hetken mietittyään. Äskeinen taistelu sai hänen kasvonsa vääntymään happamaan asentoon. "Ei mitään. Voitto kunniattomista tuo kunniatonta. Heidän tahtonsa oli tyhjä ja lankesi, miekat seurasivat", haltia mutisi. Vasta sitten hän tuntui oivaltavan, että puhui omiaan. Hän katsahti Elaraan yllättäen valppaana ja heilautti kättään uudemman kerran yleismaallisena elkeenään. "Tahto. Kansani voima. Minä... tämän maan haltiat tuntevat samanlaiset voiman, uskon. Minä harjoitan miekkaa ja tahtoa yhdessä", hän yritti selittää parhaansa mukaan.
Sivustalla Valen oli mennyt kovin vaiteliaaksi. Kukaties nuorukainen vain kuunteli hiljaa tätä soturien keskustelua, mutta totta puhuen hän vaikutti varsin mietteliäältä. Hänen katseensa kävi vaivihkaa kummassakin sotureista, mutta se viipyili etenkin Elarassa. Kuin hän olisi kuullut ja nähnyt jotakin varsin erityistä...
|
|
|
Post by spyrre on May 12, 2020 13:04:11 GMT 3
Elara jatkoi syömistään mahdollisimman elkeettömänä vaikka olisi varmasti ollut vaikea olla tajuamatta Galdaniksen valpasta katsetta. Joka tapauksessa mies jatkoi pian, vastaten jopa kysymyksiin omalta taholtaan. Aiempi kysymys jäi, ja se eittämättä rohkaisi myös suippokorvaista naista. Hän kohotti katseensa leivänpalastaan ja jäi katselemaan toista myös ilmeisen kiinnostuneena. "Niin, no. Kukaties joskus? Jos satut liikkumaan sillä suunnalla uudestaan. Vaikka he harvoin vain ottavat väkeä vastaan tuosta vain" hän huomautti puolittain, hymähtäen hieman latteasti. Kaikesta päätellen Specularumiin palaaminen ei ollut kummankaan lähitulevaisuudessa.
Elara kuunteli hieman huomaamattaan eteenpäin kumartuneena ja nyökytteli tuon tuosta mietteliäästi kerrotulle. Varsinkin kun Galdanis selitti lisää oudosta taidostaan hän kallisti päätään valpastuneena... vaikkakin rehellisesti näyttäen hieman hämmentyneeltä tästä. "Ymmärrän. Ajattelinkin että olit varsin nopea niiden kanssa! Jonkinlaista taikuutta? Olen... ehkä kuullut jostain samankaltaisesta, mutta en usko että tiedän paljoakaan. Minun oppini olivat enemmän vain taistelutekniikoita, enkä ymmärrä magian päälle. Mutta se ...tahto on selvästi oikein mahtava taito!" Elara totesi haroen oranssina harottavaa kuontaloaan. "Olet siis kerännyt taitoja monesta paikasta? Kukaties minäkin voisin löytää jotakin mielenkiintoista matkan varrelta, nyt kun olen täällä. Soturitaitoja tuskin voi koskaan olla liikaa! Tai tietoa. Vaikka en ole koskaan ollut aivan kirjojen pänttääjä." Nainen vaikeni hetkeksi puolittain itsekseen pohdittuaan. Tämä selvästi herätti ajatuksia ja jopa innostusta.
Pian hän kuitenkin havahtui jälleen, hoksaten etteivät he oikeastaan olleet kahdestaan nuotion äärellä. Elara suoristautui uudestaan ja katsahti silmiään kiusallisesti räpäyttäen varsin hiljaiseksi käynyttä Valenia. "...ah, anteeksi. Harhauduin hieman! Onko sinulla ruokaa mukanasi, Valen? Minulla pitäisi olla illallista sinullekin jos tarvitset sitä. ...tuota, saat toki sinäkin Galdanis, jos haluat jotain! Olemmehan me sinun leirissäsi!" Tilannetta yritettiin korjailla rivakasti samalla kun Elara kävi availemaan eväitään kunnolla näkyville kokien olonsa eittämättä melkoisen epäkohteliaaksi. Kukaties tarjonta ei ollut se mahtavin, mutta ainakin syötävää oli leivästä juustoon sekä kuivalihaan, ja jopa muutamaan hedelmään.
|
|