|
Post by submarine on Oct 28, 2018 19:15:38 GMT 3
((Spyrrelle. Kokeilua eri tyylilajeissa.))
Uusi päivä koitti laakson pienelle kylälle, kuten niin moni ennen sitä. Auringon noustessa väki nousi jälleen kerran ja tarttui toimeen elantonsa eteen. Metsästäjän tarttuivat jousiinsa ja vyöttivät pitkät veitsensä. Pienillä pelloilla alkoi taas pian liikkua yksinkertaisiin, ruskeisiin nuttuihin pukeutunutta väkeä, joka parhaansa mukaan uurasti saadakseen ravintoa maasta. Keskenkasvuiset ajoivat eläimet jälleen liikkeelle kohti laakson alempia, avarampia maita, jotta suuret vuohet saisivat syödäkseen. Kylän vallitusten ja aitojen takana kotiin jäänyt väki aloitti päivän askareita. Eräs vanhempi metsästäjä, jonka jousikättä ja tarkkaa silmää aika eivät olleet vielä heikentäneet, kipusi peltojen ympäröimään vartiotorniin. Kylä asettui nopeasti jokapäiväiseen, uurastavaan rytmiisä. Ilmassa oli kuitenkin tiettyä jännittyneisyyttä, ja metsälle lähtevät vaihtoivat nopeita sanoja kylää vartioimaan jäävien kanssa. Raskaita ja hankalia panssaripaitoja oli kaivettu esille ja vedetty päälle, vaikka yleensä niiden annettiin lojua majojen perukoilla kunnes vaarasta oli varoitettu. Pelloilla huudeltiin hieman tavallista tiuhempaan huutoja, jotka kannustivat, mutta myös kertoivat asioiden olevan kunnossa. Kukaties tottunut tarkkailija olisi voinut aavistaa meneillään olevan jotakin, mutta loppujen lopuksi se oli varsin pientä. Suoranaista hätää ei näkynyt missään, ainoastaan erityistä valppautta ja varautuneisuutta. Ei sekään tavatonta ollut; moni uhka vaani kylää ja sen väkeä, eikä naapurilaakson väestäkään koskaan voinut olla aivan varma. Loppujen lopuksi meneillään ei ollut mitään sellaista, mitä ei olisi voinut sivuuttaa - tai mikä ei olisi voinut jäädä muutenkin huomaamatta sellaiselta, jolla oli muitakin murheita.
Yksi asia oli kuitenkin varma; tänään väki loi erityisen epäluuloisia katseita kohti vuoria, jotka kohosivat laakson yllä ja häämöttivät kaukana. Mitään outoa niistä ei voinut ainakaan silmämääräisesti havaita, mutta silti ne tuntuivat olevan metsästäjille ja maanviljelijöille kuin synkeä, vaaniva varjo. Ihmiset eivät tohtineet katsoa niitä kohti pitkään ja tekivät sittenkin pahalta suojaavia merkkejä vaivihkaisesti, mutta samaan aikaan niitä kohti pälyiltiin kuitenkin jatkuvan epäluuloisesti. Sää oli kaunis ja päivästä oli tulossa aurinkoinen, mutta siltikin moni tunsi lävitseen kulkevan pahaenteisiä vilunväreitä. Jotakin oli vialla, mutta kukaan ei halunnut myöntää asiaa liian kovaan ääneen...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 28, 2018 22:12:23 GMT 3
Aurinko kurkisti vuorten lomasta laakson ylle tänään kuten kaikkina muinakin aamuina, mutta vaikka sitä ei suoranaisesti silmin nähnytkään, oli tämä aamu erilainen. Niin kaiketi kylän asukkaille, kuin varsinkin pienen, rähjäisen sivussa kyhjöttävän mökin asukkaalle. Tänä aamuna Kerri ei ollut suuntaamassa alas laaksoon vuohineen ja ne pari kanaa jotka hänellä oli, oli ruokittu pikaisesti mutta runsaasti. Jos tunnelma kylänväen keskuudessa oli varautunut, oli se hänen ympärillään suorastaan synkkä. Sana vaarasta oli liikkunut vaikkakin epämääräisenä, ja enemmänkin sivusta kuultuna kuin hänelle kerrottuna... mutta vaikka tämä epäilemättä vaikuttikin asiaan ja nosti huolta, ei tämä silti yllättäen ollut hänen ensisijainen huolensa.
Suorastaan kalvakka nuori nainen vilkaisi vielä olkansa yli tyhjää, rähjäistä pientä mökkiä, ennen kuin loi viimeisen katseen puristamaansa karttaan. Kerri hahmotti reittiä mielessään ties kuinka monennen kerran, ennen kuin viimein puri hampaansa yhteen ja työnsi kartan syyllisin elkein laukkuunsa. Hän tiesi ettei tähän, tai muihin tavaroihin olisi saanut kajota, mutta.... hän ei voinut muutakaan. Hän ei aikonut vain... jättää tätä selvittämättäkään, aivan noin vain. Hänen oli löydettävä karttaan merkitty paikka vuorilla, ja toivottava että tämä antaisi vastauksia. Kylä ympärillä oli levoton ja huolestunut, mutta Kerri ei ehtinyt jäädä miettimään tätä nyt. Kyläläiset eivät murehtineet hänestä, joten hänkään ei nähnyt syytä tehdä niin nyt. Kalpea nainen vetäisi nuhjuisen villanuttunsa hupun niskaansa ja kiristi sitten vieressään märehtivän suuren, täplikkään vuohen selkään kiinnitetyt laukut kiinni ennen kuin tarttui köyteen tämän kaulassa. Eläin tuijotti häntä loukkaantuneesti moisesta, mutta pienen suostuttelun jälkeen seurasi silti perässä kun hän lähti nykimään otusta pienen pihan portista.
Kerri ei sanonut sanaakaan kenellekään suunnatessaan kylän poikki, kuten ei aikaisemminkaan lähtöä suunnitellessaan. Olihan ainoa, jolle hän olisi voinut edes kertoa minne oli menossa - ja joka olisi voinut jopa piitata - kadonnut jälkiä jättämättä. Kasvatti-isänsä kadottua hän oli viimein todella yksin... eikä hän aikonut vain hylätä tätä kun hän saattoi olla todellisessa vaarassa. Jotain oli tapahtunut... varmasti. Rauniot ja niiden tutkiminen olivat vaarallisia. Miksi hän muuten ei olisi tullut vieläkään takaisin?
|
|
|
Post by submarine on Oct 29, 2018 1:35:26 GMT 3
Kukaan kylänväestä ei tosiaan suonut yksinäiselle lähtijälle muuta, kuin nopeita ja melkeinpä ylenkatsovia vilkaisuja. Väellä oli muitakin murheita yllin kyllin, eikä kummeksuttu ja epämääräinen nainen ollut kenellekään päällimmäinen murhe. Kukaties osa oletti tämän olevan aikevissa häipyä omille teilleen. Harva murehti liioin sitäkään. Tämä, kuten kasvattajansakin, olivat karsastettuja ja epäilyttäviä. Eivät osa kylää kuten sen kuului olla, vaan jotakin muuta. Ulkopuolisia, ja samalla muistutus niistä syntisistä ja synkistä ajoista, jotka yhä palasivat piinaamaan väkeä. Väellä oli eittämättä muutakin murehdittavaa; miksipä siis tehdä tästäkin sellaista? Portilla naista vilkuiltiin ja peltojen suunnalla kyräiltiin, mutta kukaan ei ilmaantunut pysäyttämään tai kysellyt. Kukaties joku katsoi hetken perään mietteliäästi, mutta se siitä.
Kylän äänet olivat nopeasti jäämässä taakse. Mitään varsinaista polkua ei ei johtanut sinne, minne nuori nainen nyt kulki, mutta maasto oli tasaista, eikä matka metsikköön varmastikaan tulisi tuottamaan sen suurempia ongelmia. Tuskinpa sen läpi vuorenrinteitä kohtikaan. Loppujen lopuksi kylä oli varsin pieni, jos sitä mietti ulkopuolelta; nainen jättäisi sen hetkessä taakseen. Tai niin ainakin, mikä mikään ei sekaantuisi asiaan. Vaan eipä tästä niin helpolla selvittäisi...
"Hei!" kajahti nopea huuto takaa. Huutajaakaan oli vaikea olla huomaamatta; kylän suunnalta harppoi pellonviertä naisen ja vuohen perään nuorehko mies. Hän kantoi kädessään metsästäjien lyhyttä jousta, ja hänen ruumistaan verhosi sotisopa, jollaisia oli nähtävästi kaivettu esiin. Se oli pitkä ja raskas ja ommeltu kerroksittaisista nahkasuomuista, jotka ylsivät polvien alle asti. Vaikka hän liikkuikin nopeasti ja kompuroimatta, sai kömpelö sotisopa silti liikkeet näyttämään työläiltä ja tarpovilta. Joka tapauksessa hän liikkui nopeasti. Kukaties kylässä oli kuitenkin joku, joka ei ollut sivuuttanut naisen lähtöä pelkällä yhdentekevällä silmäyksellä. "Minne olet oikein menossa? Tuollapäin sinua odottavat vain vuoren vaarat! Vain metsästäjät ja kerääjät liikkuvat siellä", mies töksäytti varsin suorasukaisesti päästyään lähemmäs. Totta puhuen hän ei ollut erityisen vanha, nyt kun lähempää pystyi näkemään kasvot eikä vain kankeaa sotisopaa. Hänen tukkansa oli liioitellun lyhyt, kuten se usein oli nuorilla, jotka vasta olivat saaneet leikata hiuksensa merkkinä mieheksi tulemisesta - ettei kukaan vain erehtyisi. Hän oli melko pitkä ja kantoi varustustaan selvästi tottuneesti - etenkin jousta kädessään. Hänen katseensa oli tarkka, kuten sen metsästäjillä kuuluikin olla. Juuri nyt se oli kääntynyt tutkimaan naista kantamuksineen ja eläimineen - ja eittämättä jo nähnyt, ettei tämä selvästikään ollut lähdössä metsälle tai etsimään ruoka- tai lääkekasveja.
"Sinä olet... se sen vanhuksen kasvatti. Sinä olet se... Kerri", nuorukainen totesi lopulta, haparoiden ja joutuen selvästikin tonkimaan muistiaan urakalla. Oli sekin silti enemmän kuin mitä suurimmalta osalta pystyi odottamaan. Ainakin hän oli lopulta muistanut.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 29, 2018 3:03:05 GMT 3
Kylänväen kyräilyssä ei ollut mitään uutta hänelle kun Kerri kulki näiden ohitse vähin äänin. Siitä huolimatta että tiesi eittämättä vuosien jälkeen kuka kukakin oli, hän ei vastannut katseisiin vaan harppoi eteenpäin jos ei määrätietoisesti, niin ainakin joutuisasti. Kukaan ei kyseenalaistanut tai estellyt, eikä hän selitellyt saati kysellyt lupia. Niin se oli aina mennyt, ja kuului kaiketi jo asiaan.
Joka tapauksessa, kylän reuna ja sen pellot lähestyivät nopeasti, kuten vuoretkin niiden takana. Yritti hän miten yritti, kammotti lähteminen kauas rinteille teille tietämättömille väkisinkin. Hän tuskin oli koskaan laittanut jalkaansa kovinkaan kauas pienestä vaatimattomasta kylästä varsinkaan muualle kuin alas laaksoon, kuten harva muukaan, ellei aivan pakko ollut. Siltikin, sinne hän oli nyt menossa, yksin... oli kaiketi pakko yrittää olla ajattelematta asiaa liikaa. Kerri raaputti ohimennen olkansa yli kärkkyvän suuren eläimen turpaa heittäen vielä viimeisen katseen vaatimattomiin asuinmajoihin... kunnes äkillinen ääni harhautti hänet ajatuksistaan.
Kerri säpsähti melkoisesti odottamatonta huutoa, ja käänsi katseensa silmiään räpytellen kohti kohti harppovaa hahmoa. Täplikäs kuttu luimisti korviaan ja tömisti hänen takanaan, ja nainen kiristi vaivihkaa köyttä siltä varalta että äkkipikainen eläin keksisi jotakin. Hän epäröi mutta kääntyi kuitenkin osittain kohtaamaan nuorukaisen, olematta rehellisesti aivan varma mitä tämä aikoi. Villanutun ja hupun alta erottuvia kalpeita kasvoja reunustivat noenmustat suortuvat ja näiden lomasta vilkuilivat yhtä tummat, pistävät silmät lähes liiankin suurena kontrastina kalvakalle hipiälle. Kerri epäilemättä erottui joukosta kauempaakin, ja harvoin edukseen... mutta toinen ei perääntynyt tiehensä kun tunnisti kenen perään oli kiirehtinyt. Nainen kallisti päätään hieman varautuneesti, mutta suoristi sitten selkäänsä ja nyökkäsi mittaillen sanoja tapailevaa nuorukaista. Tämä tuskin oli hänellekään aivan vieras kasvo... vaikka tuskin sen tutumpi kuin muutkaan. "Niin. Tiedän. Lähden vuorille" hän tokaisi, yrittäen kuulostaa tasaiselta... siitäkin huolimatta että hänen nenänsä ja silmänsä kaiketi punottivat vieläkin kiusallisesti. "Niin olenkin. Hän... ei ole tullut takaisin. Minä menen etsimään. Mitä sinä siitä?"
|
|
|
Post by submarine on Oct 29, 2018 17:59:12 GMT 3
Nuorukainen kuunteli toisen sanoja kulmat kurtussa, ennen kuin pudisti kuitenkin päätään painokkaasti. "Sinne ei ole kenelläkään yksinään asiaa, eikä kyllä muutenkaan useimpien mielestä. Ei edes parempina aikoina", hän totesi painokkaasti, mutta samalla jokseensakin itsestäänselvän töksähtävästi. Kuin olisi joutunut selittämään jotakin aivan itsestäänselvää. Vasta puhuttuaan nuori mies katsahti uudemman kerran naiseen ja kallisti aavistuksen päätään, kuin vasta tajuten jotakin. Kukaties kuin toisen oudon yksioikoinen asenne olisi kirvoittanut äkillisen oivahduksen. Hän ähkäisi ja heilautti kättään metsän suuntaan. "Niin kun sinä et juuri näkösällä liiku... ei sinne nyt voi ainakaan mennä. Etkö ole kuullut, että siellä on nyt nähty hirviöitä? Useamman kerran, niin ettei se varmasti ole erehdys tai pelkkää sattumaa. Tuolta on laskeutunut alas jotakin. Metsästäjät ovat siellä koska yrittävät selvittää, mistä on kyse. Kukaan muu ei saa noin vain lähteä omille teilleen", nuorukainen selitti. Hän heitti kauempana kohoavaan metsään, ja etenkin sen yllä häämöttäviin vuorenrinteisiin, epäluuloisen vilkaisun. Mitään ei nyt näkynyt, eikä maisema ollut sen kummallisempi kuin monina muinakaan päivinä, mutta tällä hetkellä metsä ja vuoret olivat vaara, eivät vain pahaenteinen muisto menneestä.
"Vaikka joku sitten olisikin kadonnut sinne, niin... parempi että menet takaisin kotiisi. Tuolla on nyt vaarallista", nuorukainen jatkoi. Hän haparoi hieman sanojensa kanssa. Kehotus oli kaikesta huolimattakin julma, eikä hän selvästikään sanonut sitä erityisen mielellään, vaan pälyillen ja käsi niskallaan. Ei kaiketi ollut vaikea ymmärtää, miksi nainen oli lähtenyt liikkeelle, niin holtitonta kuin se kukaties olikin. Tai ainakaan hänen ei kaiketi ollut vaikea ymmärtää. Mutta se ei silti muuttanut tosiasioita...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 29, 2018 20:26:10 GMT 3
Se mitä nuorukainen kertoi ei tullut hänelle selvästikään yllätyksenä, mutta Kerri kuunteli kuitenkin. Kukaties periaatteen tai tapojen vuoksi. Kalvakka nainen liikahti ja vilkaisi uudemman kerran kohti vaarallista vuoristoa, ennen kuin nyökkäsi hieman latteasti. "Niin, kaiketi. Sitä suuremmalla syyllä. Jotain on voinut sattua. " hän toisti, luoden jokseenkin oudoksuvan katseen estelevään nuorukaiseen. Hän ei ollut uskonut kenenkään piittaavan saati puuttuvan asiaan eikä hän oikein osannut suhtautua siihen... vaikkakin tämän sanat eittämättä olivat aiheellisia. Kerri mittaili toista varautuneesti, nykäisten sitten itsekin päähinettään kiusalliseen sävyyn ennen kuin kääntyi vuohensa puoleen. Tämä ei varsinaisesti tehnyt hänen päätöksestään ainakaan yhtään helpompaa, mutta perääntyminen ei ollut vaihtoehto. "Enkä mene. Menen etsimään hänet. Otin kyllä mukaan varusteita. Oli miten oli, ei sen pitäisi olla sinun tai metsästäjien ongelma. Pysyn poissa heidän jaloistaan. Olen menossa ylemmäs rinteille muutenkin."
Kerri veti vaivihkaa henkeä ja veti sitten vuohen mukanaan liikkeelle, toivottavasti määrätietoisen näköisin askelin kohti rinteitä, jonne hän olikin matkalla. Olisi ollut valetta jos olisi edes yrittänyt väittää etteikö hän olisi tiennyt että tämä oli vähintäänkin itsetuhoinen suunnitelma, mutta... no. Sitten se kaiketi oli.
|
|
|
Post by submarine on Oct 29, 2018 23:37:30 GMT 3
Nuori nainen ei selvästikään ollut aikeissa taipua aivan pelkällä kehotuksella. Nuorukainen ähkäisi ja avasi jo suunsa väittääkseen vastaan, ennen kuin kaiketi totesi sen kuitenkin turhaksi. Lopulta hän päätyi enemmänkin harppaamaan toisen ohitse ja eteen. Tiellä seisominen todennäköisesti pidättelisi jo päätöksensä tehnyttä paremmin... vaikka toisaalta tämän suuri vuohi pystyisikin varmasti raivaamaan hänet tieltään, jos tarvetta olisi. Oli siis puhuttava nopeasti. "Odotahan nyt! Et selviäisi varmaankaan omin nokkinesi edes metsikön läpi rinteille, saati sitten niitä ylös!" nuorukainen puuskahti kättään heiluttaen. Mokoma oli mahdollisesti liioittelua, ainakin metsikön osalta, mutta toisaalta toista piti hillitä edes jotenkin. "Et ole mikään kokenut eränkävijä, etkä tiedä muutenkaan niistä vaaroista tarpeeksi. En minä voi laskea sinua yksinäsi tuonne noin", hän jatkoi nopeasti ja määrätietoisesti. Siinä sivussa hän myös yritti pitää silmällä suurta vuohta kuin varmistaakseen, ettei se tosiaan ollut aikeissa kävellä hänen ylitseen. Kiirettä piti. "Ties vaikka eksyisit, tai sitten joudut jonkin kitaan. Eikä kukaan nyt ainakaan halua, että niin tapahtuisi", nuori mies puuskahti. Hän veti käsiään ristiin rinnalle ja painoi kantapäitään näkyvästi maata vasten. Totta puhuen ohitse käveleminen tuskin olisi ollut erityisen hankalaa, mutta ainakin hän yritti sulkea tietä mahdollisimman määrätietoisesti.
"Eivät metsästäjätkään liiku siellä yksinään nyt, ja heillä on sitä paitsi jouset ja taito käyttää niitä. Jos joutuisit yksinäsi jonkin hirviön eteen, olisit hätää kärsimässä! Mieti nyt tarkkaan mitä teet", nuorukainen tokaisi vielä. Ainakin hän vaikutti vilpittömän huolestuneelta, eikä vain ylenkatsovalta. Hän ei selvästikään uskonut nuoren naisen mahdollisuuksiin, jos tämä nyt yrittäisi yksinään sitä, mitä aikoikaan yrittää, mutta se tuskin johtui niinkään tästä itsestään kuin siitä tosiseikasta, ettei hän selvästi uskonut juuri kenenkään mahdollisuuksiin tällaisessa tilanteessa.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 30, 2018 0:43:47 GMT 3
Nuorukaisen sinnikkyys alkoi nopeasti muuttua oudosta ja kiusallisesta lähes turhauttavan hankalaksi. Kerri ei ollut aikeissa enää pysähtyä vaikka kuulikin ääniä takaansa, mutta kun eteen äkkiä harpattiin ei hänelle jäänyt vaihtoehtoja. Nainen vuohineen seisahtui yllättyneenä, mutta kurtisti nopeasti kulmiaan. Normaalisti hän olisi epäilemättä välttänyt tällaisia hankalia tilanteita mutta juuri nyt nuorukainen seisoi hänen ja hänen kasvatti-isänsä välillä. Jostain syystä toinen kuulosti vilpittömän huolestuneelta hänestä mutta se ei muuttanut tilannetta että tämä yritti kaataa viimeisen toivon löytää hänen ainoa perheensä vielä jostakin.
"Minä-- Voin olla varovainen, ja on minulla kirves--" hän aloitti, kunnes ähkäisi kuitenkin jo suorastaan tuohtuneesti. "Sitten jos... niin käy, niin... sitten kaiketi kumpikaan meistä ei tule takaisin! Ehkä emme tule enää muutenkaan! Kun löydän hänet, niin ehkä menemme kokonaan muualle. Ehkä se on kaikista parempi!" nainen tokaisi terävästi, puristaen vuohen liekaa tiukasti. Eläin luimisteli epämääräisesti hänen takanaan, mutta ei ainakaan vielä tainnut aikoa runnoa ketään sarvillaan. Kerri veti hieman henkeä tajutessaan kiusallisen purkauksensa, mutta puri silti pian hampaansa yhteen ja silmäsi nuorukaista tiukasti.
"En minä sinun lupaasi kysy muutenkaan! Mitä sinä edes piittaat? Ei kukaan muukaan tee niin. Jos minä en lähde etsimään häntä niin sitä ei varmasti tee sitten kukaan! Minä en jätä häntä sinne yksin." Kalvakka nainen tuijotti hetken takaisin pistävästi, ennen kuin harppasikin sivulle epäilemättä astuakseen ohitse tientukkeestaan, joka itsepäisesti kieltäytyi siirtymästä. Samaan aikaan kun hän kieltäytyi suunnilleen yhtä itsepäisesti olemaan tulematta pysäytetyksi.
|
|
|
Post by submarine on Oct 31, 2018 21:21:04 GMT 3
"Mutta... muttakun..." nuorukainen haparoi, keksimättä kuitenkaan kaiketi enää mitään, mitä ei olisi jo sanonut. Toinen oli edelleen päättäväisesti tarpomassa kohti tuhoaan, mutta nyt tämä jo selvästi tiesikin sen. Siinä ei selvästikään enää auttanut selittää seikkaperäisesti, miten vaarallista metsässä ja vuorenrinteillä oikeastaan olikaan - tai varmaankaan mitään muutakaan. Siitä huolimattakaan nuorukainen ei kuitenkaan ollut selvästikään aikeissa vain antaa tällaisen tapahtua. Hän ähkäisi, ennen kuin harppasi ohitse yrittävän naisen tielle, levittäen samalla käsiään itsepintaisesti. "No en minä nyt voi antaa sinun... tapattaakaan itseäsi tuolla tavoin! Et kyllä ole menossa itseksesi tuonne noin!" hän puuskahti. Ilmeisesti vakuuttelut varovaisuudesta ja kirveistäkään eivät varsinaisesti olleet tehneet vaikutusta. Hän oli selvästi aikeissa estää toista... vaikka toisaalta taisikin olla hieman kyseenalaista, miten se lopulta todella tapahtuisi. Nuorukainen vilkaisi jo kylänkin suuntaan, kuin tukea etsien, mutta sitä ei selvästikään ollut tulossa. Joku pellolla vilkuili hetken välikohtauksen suuntaan, mutta mitään ei varsinaisesti tapahtunut. Ehkä nämä tunnistivat nuoren naisen, tai sitten asiaan ei vain haluttu sekaantua.
"En minä voi päästää sinua sinne itseksesi", nuorukainen toisti, kyräillen hieman jo itsekin. Hän levitti vielä käsiään, ennen kuin antoi niiden pudota voipuneesti. Tästä tuskin oli paljoakaan hyötyä. Hän veti syvään henkeä, ennen kuin vilkaisi haljusti metsän suuntaan. "... jos et millään muulla usko, niin sitten minun pitää kai... kai minun pitää sitten katsoa ettet tee mitään typerää. Että jos aiot mennä tuonne, niin en kyllä päästä sinua silmistäni! Tulen perässä! Sitten kun näet miten vaarallista siellä on, niin onpahan ainakin joku, joka osaa vielä takaisinkin!" hän tuhahti lopulta. Nuorukainen veti käsiään puuskaan ja kyräili toista suorastaan haastavasti. Kukaties hän uskoi, ettei tämä tohtisikaan lähteä metsään joku vanavedessään... tai sitten hän ei tosiaan keksinyt muutakaan tapaa katsoa toisen perään.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 31, 2018 22:29:29 GMT 3
Jos Kerri oli toivonut toisen luovuttavan, ei tämä selvästikään ollut onnistumassa näin vähällä. Nainen ähkäisi itsekin jo avoimen turhautuneena kun nuorukainen harppasi epätoivoisesti jälleen hänen tielleen pakottaen hänet pysähtymään uudelleen. "Kyllä olen! Mene... tiehesi siitä! Tai Mei kävelee vielä ylitsesi!" hän töksäytti terävästi. Hän yritti samalla säilyttää asemansa vaikka ei aivan ehtinyt pysäyttää massiivista vuohta uudestaan ennen kuin tämä nykäisi köyttä ja horjautti häntäkin ennen kuin eläin jäi taas kyräilemään jokseenkin paheksuvasti kaikkea. Kerrikin silmäsi pikaisesti taakseen pelloille ja väkeen joita toinenkin vilkuili, mutta vaikka tässä kukaties olisikin ollut epäröintiä, palasi tiukka tuijotus nopeasti takaisin pitkään nuorukaiseen.
Hetken aikaa vaikutti siltä että toisenkin sinnikkyys horjui kun ilmeni ettei hänkään ollut antamassa periksi. Kaiketi toisella oli kuitenkin vielä temppuja hihassaan. Kerri nosti itsekin uhmakkaasti leukaansa ja oli aikeissa jo komentaa tientuketta siirtymään, mutta nuorukaisen seuraava tokaisu sotki hetkeksi hänen pasmansa. Kalvakka nainen räpäytti silmiään ja siristi sitten toiselle epäilevästi kuin epäillen että tähän olisi joku juoni haudattuna. "Mitä... Miksi? Mistä sinä tiedät mitä minä osaan ja mitä siellä on? Et kai sinäkään ylärinteillä ole ollut!" hän tokaisi hieman ärhäkämminkin kuin olisi ollut tarvetta, mutta tämä käänne oli selvästi napannut hänet yllätyksellä. "Sinähän sanoit, että siellä on vaarallista! Pois tieltä ja mene kotiisi, sinulla sellainen vielä on. Minä ja Mei pärjäämme tarpeeksi hyvin" Sanat hiipuivat nopeasti, kun hän yritti verhota tukaluutensa. Kerri vilkaisi synkästi vielä kylään kunnes pyyhkäisi vaivihkaa nenääsnä hihaansa ja yritti taas harpata sinnikkään nuorukaisen ympäri, tällä kertaa vuohensa köyttä määrätietoisemmin vetäen. "Tee mitä haluat, kaiketi. Mutta minä menen nyt etsimään hänet."
|
|
|
Post by submarine on Nov 1, 2018 3:38:20 GMT 3
"Niin onkin. Metsässä on vaarallista, ja vuorilla on paljon vaarallisempaa. Joten älä luulekaan että päästän sinut vain hortoilemaan sinne. En minä nyt tännekään jää katsomaan kun joku tapattaa itsensä!" nuorukainen puuskahti. Totta puhuen hän ei näyttänyt varsinaisen tyytyväiseltä, kun toinen oli myöntynyt juuri sillä väärällä tavalla. Kun tämä yritti hänen ohitseen, näytti hän ensihätään siltä, kuin olisi kuitenkin harkinnut yhä vain tiellä seisomista. Mutta oli kaiketi turha heitellä jotakin haasteita, jos ei sitten itse edes tarttunut niihin. Lopunperin hän päästi naisen ohitseen, vaikka ei välittömästi harpponutkaan perään. "Tällaisesta ne kaikki vanhat naiset aina varoittavat..." nuorukainen puuskahti tuskastuneesti. Hän heitti hankalan katseen kylän suuntaan, ennen kuin jäi kyräilemään taakseen. Toinen ei tosiaan epäröinyt millään tapaa, tai hidastellut senkään vertaa. "... tarvitse nyt sentään tuollaisella kiireellä juosta kuolemaansa!" hän ähkäisi ääneen, ennen kuin kaikesta huolimatta harppoi lopulta toisen perään. Tällä kertaa hän ei enää yrittänyt astua tielle. Kaipa oli jo nähty, ettei nuori nainen ollut aikeissa lannistua näin helpolla.
"Tiedätkö edes, mihin olet menossa? Tajuat varmaan, ettet tule koskaan löytämään ketään tuolta vuorilta, jos sinulla ei ole aavistustakaan missä hän voisi olla. Et välttämättä edes tästä metsästä", nuorukainen töksäytti päästyään toisen kintereille. Sävy ei ollut varsinaisesti lyttäävä, mutta ei millään tapaa kannustavakaan. Kaiketi hän yritti parhaillaan ymmärtää, mihin oli edes lupautunut, kun nyt kerran oli itsekin tässä mukana. "... eikä sinne sitä paitsi saisi mennä. Se väitti aina kaikille, että etsii metsästä yrttejä", hän mutisi hetken kuluttua perään, kaiketi tajuten vasta itsekin kunnolla asian varsinaisen merkityksen. Ei hän toisaalta varsinaisen yllättyneeltä kuulostanut. Harva oli kaiketi todella uskonut, että kylän reunalla elävä, salaperäinen mies todella oli vain kaivellut parantavia yrttejä metsästä. Mutta kaiketi se oli antanut monille mahdollisuuden katsoa sormien läpi tämän puuhia; kaikesta kyräilystä huolimatta miehen tiedot ja taidot olivat pelastaneet monen hengen. Jonkinlainen likainen salaisuus tämäkin.
... totta puhuen nuori nainen ei tainnut olla ainoa, jonka olisi kuulunut murehtia henkilökohtaisesti kasvattajastaan. Moni oli kiitollisuudenvelassa, vaikka harva sitä myöntäisikään suosiolla.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 1, 2018 14:51:18 GMT 3
Kaiketi jonkinlaisena positiivisena(?) käänteenä nuorukainen ei enää astunut tielle kaikista vastaväitteistään huolimatta. Jos rehellisiä oltiin, Kerri ei varsinaisesti osannut tuntea suurtakaan helpotusta tästä tai oikeastaan löytänyt edes oikeaa vastausta takaansa kuuluviin estelyihin. Hän tyytyi vain puremaan leukansa yhteen ja jupisemaan puoliääneen jotain epäselvää harppoessaan jäykästi vuohineen eteenpäin kohti metsän suuria puita. Katsoi asiaa miten katsoi nuorukainen oli oikeassa, mutta sillä ei ollut hänelle nyt väliä. Vaikka hän ei vieläkään tiennyt miksi tämä vaatimalla vaati seurata häntä. "Minä odotin jo melkein puolitoista viikkoa. Olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin" kalvakka nainen mutisi nuorukaisen harppoessa peräänsä, mutta vaikeni nopeasti. Hän ei hidastanut tai katsonut taakseen vaan jatkoi eteenpäin niin päättäväisesti kuin tähän hätään osasi. Se seikka että hän joutui tuon tuostakin nykimään ties mistäkin ruohotuppaasta harhautuvaa itsepäistä vuohta liikkeelle ei suoranaisesti auttanut asiaa...
Vaikutti uhkaavasti siltä että nuorukainen oli kuin olikin pitämässä uhkauksensa... ainakin tähän hätään. Kerri jännittyi ja vilkaisi viimein vaivihkaa taakseen kun tämä tivasi kysymyksiä, mutta hetken epäröityään nyökkäsi kuitenkin varautuneesti. "....tietysti! En minä typerys ole" hän töksäytti, nykäisten taas vuohtaan liikkeelle. "En usko että hän on metsässä. Varmaankaan. Hän... etsi muutakin kuin... yrttejä. Kauempaa. Minä... minulla on kartta" Kerri myönsi hetken epäröityään. Epäilemättä hän tiesi itsekin oikein hyvin kuinka kyseenalaisiin asioihin oltiin sekaantumassa... ja mihin hänen kasvattajansakin oli lähtenyt, puhumattakaan siitä miten normaali väki tähän suhtautuisi. Tuskin hänkään olisi rohjennut edes harkita jotain tällaista ellei olisi ollut pakko... "Luulen, että... löydän kyllä sen paikan kunhan... pääsen sinne saakka. Sinä voit tehdä mitä haluat kunhan et tule tielle" hän jatkoi jäykästi. Samalla hän viittasi kohti häälyviä, uhkaavia vuoria ennen kuin jatkoi taas niitä kohti. Kukaties nainen toivoi että tämä säikäyttäisi nuorukaisen takaisin kotiinsa, tai jotakin sellaista.
|
|
|
Post by submarine on Nov 2, 2018 1:32:09 GMT 3
"Voin minä vierestäkin katsoa, kun hortoilet tuhoosi", nuorukainen mukisi happamasti toisen kalistelulle. Sanoissa ei ollut juurikaan pontta; olihan hän jo ehdoin tahdoin tunkenut mukaan, joten oli kaiketi turha olettaa, että kukaan uskoisi hänen todella katsovan vain vierestä mitään. Mutta otti siltikin luonnon päälle vain kuunnella vaiti mokomaa napauttelua. Niin otti toisaalta koko juttu muutenkin. "Mutta oikeasti... älä lähde tekemään mitään tyhmää. Minä tiedän edes vähän miten tuolla pitää kulkea. Tai siis... no, tiedän ihan tarpeeksi. Että jos sanon jotain, niin sitten sinun kannattaa kuunnella. Muuten voi oikeasti sattua jotakin, enkä kyllä vastaa siitä!" hän puuskahti toivoa sopi, että toinen myöntyisi edes tämän verran. Metsä oli, kaikesta huolimattakin, vaarallinen, ja hän sentään tiesi miten siellä piti toimia. Olihan hän kulkenut siellä jo metsästäjän elkein... muutaman kerran ainakin. "Jos mitään ei tapahdu ja pidämme suoran reitin, ehdimme iltapäiväksi ulos. Senkin takia sinun pitää seurata. Ei mikään hölmö kartta auta pysymään tuolla suunnassa jos ei osaa liikkua siellä", hän lisäsi vielä. Oli kaiketi pakko miettiä asioiden käytännöllisempääkin puolta.
Kylä jäi nopeasti kaksikon taakse. Jos kukaan pisti kaksikon katoamista merkille, niin ainakaan perään ei huudeltu. Kukaties se tuntui haljultakin jollakin tapaa... ja joillekin kaiketi tutulta. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt miettiä liian pitkään, sillä kun kylä jäi taakse, metsä tuli vastaan. Se suorastaan nielaisi kaksikon vuohineen. Oli vaikea edes erottaa, missä kohtaa he olivat varsinaisesti astuneet metsään, mutta pian he olivat siellä. Ympärillä kohosivat suuret, vanhat puut. Kylänväki tohti kaataa pienempiä puita metsän reunalta ja kerätä tarpeensa mukaan pudonnutta puuta maasta, mutta yhtään syvemmällä rungot olivat koskemattomia ja vanhoja. Ne sulkivat ilman yläpuolelta ja ympäriltä, hämärsivät ja peittivät. Ja samaan aikaan vasten puski sankka aluskasvillisuus. Nuoret puunvesat, pusikot, mättään, kaikki sellainen, mikä saattaisi kiskaista varomattoman nurin. Jos täällä joskus oli ollut polkuja, olivat ne kadonneet jo kauan sitten. Tämä ei tuntunut pelkältä metsään kävelemiseltä. Koko maailma ympärillä tuntui muuttuneen. Äänet, hajut ja näyt muuttuivat välittömästi, eikä pian enää voinut nähdä mitään vilausta siitä ulkopuolesta, josta he olivat tulleet. Pian he olivat metsässä, ja metsä oli heidän ympärillään. Se oli vanha, synkkä ja sankka.
Nuorukainen värähti tahtomattaankin. Niin tapahtui usein täällä. Hän vilkuili ympärilleen, yritti nähdä ikivanhojen runkojen ohitse hämärään ja arvioida ympäristöään, mutta metsä oli sankka. Hyvän kulkureitin etsiminen sankasta pusikosta oli jo itsessään aivan tarpeeksi vaadittu. Jossakin huusi eläin, jota oli vaikea tunnistaa. Yllä pyyhkäisi varjo, mutta mitään ei näkynyt. "Älä hortoile mihinkään. Täällä... eksyy jos joutuu erilleen", hän mutisi naiselle. Totta puhuen hän ei halunnut edes selittää liian tarkkaan, mutta metsä oli vaarallinen monella tapaa. Se opetettiin niille, jotka siellä kulkivat. Todennäköisesti toinenkin osasi ainakin aavistella, että tämä paikka oli vaarallinen ja epämukava. Ei tämäkään varmasti aivan umpisokea ollut.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 2, 2018 15:08:21 GMT 3
Kerri ei vastannut jatkaessaan eteenpäin vuohensa köyttä nykien. Hänkin yritti epäilemättä vielä aivan sulatella kaikkea mukaan luettuna mukaan tuppautunutta nuorukaista, johon ei oikein osannut suhtautua muutenkaan. Harvoin kukaan kyläläisistä puuttui hänen menemisiinsä... ainakaan niin kauan kuin hän ei harhautunut liian lähelle ketään muuta. Kalvakka nainen epäröi, mutta lopulta nyökkäsi kuitenkin vähäeleisesti perään harppovan nuorukaisen varoitukselle. Kuulosti siltä että tämä tosiaan oli liikkunut metsässä melkoisesti enemmän kuin hän... Kerri itse tuskin oli koskaan ollut kovinkaan kaukana metsän reunasta, samasta syystä kuin kukaan muukaan metsästäjiä lukuunottamatta. Nuorukainen oli kaiketi yksi näistä.
Suurien, vanhojen puiden muuri lähestyi, ja näiden lomassa häälyvä pimeys tuntui kurottavan kohti päivänvalosta huolimatta. Kerri hidasti väkisinkin askeliaan kun saavutti tätä reunustavan vesaikon, mutta veti sitten hiljaa henkeä ja harppasi eteenpäin vihreään, rehottavaan hämärään. Hän joutui lähes kiskomaan vastahakoisen vuohen mukanaan joka ei selvästikään ollut yhtään sen vakuuttuneempi tästä kaikesta kuin hänkään... Kasvillisuus nielaisi heidät lähes samantien kun pieni joukko astui sisälle. Kalvakka nainen teki parhaansa rämpiäkseen eteenpäin poluttoman aluskavillisuuden halki mutta outo, painostava ympäristö sotki hänen suuntavaistonsa nopeasti. Hän seisahtui pälyillen ympärilleen jännittyneesti, ja säpsähti vieraita ääniä. Äkillinen varjo yläpuolelta sai hänet ähkäisemään ja nostamaan katseensa ylös kuin jo odottaen jonkinlaista hyökkäystä... jota ei kuitenkaan tullut. Suuri kuttu hänen tuntumassaan puuskutti ja luimi myös hermostuneesti, mutta ei ainakaan vielä yrittänyt rynnätä mihinkään. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin puristi eläimen liean tiukemmin käsiensä ympärille.
Nuorukaisen hiljainen ääni aiheutti nopeasti uuden säpsähdyksen, ennen kuin hän ehti tajuta mitä tämä varsinaisesti sanoi. Kalpeista kasvoista tuijottavat, levinneet mustat silmät kääntyivät toisen suuntaan, ennen kuin nainen kiristi taas leukojaan ja nyökkäsi. Oli varsin helppo nähdä viimeistään nyt ettei kartasta ollut minkäänlaista hyötyä tällaisessa paikassa... "Me... kai täytyy vain jatkaa suoraan tuonne. Mennään vain... nopeasti läpi täältä" Kerri vastasi vaisusti, viitaten epämääräisesti suoraan eteenpäin. Helpommin sanottu kuin tehty, kaiketi... mutta sitä tuskin oli kieltäminen että hyvin pian hän olisi kauempana kylästä kuin koskaan aikaisemmin. Ajatus ei rohkaissut, mutta joka tapauksessa hän kurotti hiljaa kätensä raaputtamaan varautuneen vuohensa turpaa ennen kuin astui taas eteenpäin pöheikön poikki. Ehkä... jos nuorukainen todella tiesi mitä teki täällä... he sattaisivat päästäkin pian pois metsän uumenista?
|
|
|
Post by submarine on Nov 2, 2018 16:37:20 GMT 3
Nuorukaiseltakaan ei jäänyt huomaamatta, että toisen uhosta alkoi nopeasti taittua kärki, ja että kaikesta huolimatta tämä alkoi selvästikin asettua hänen johdettavakseen. Kaiketi se oli pelkkää järkeä tällaisessa paikassa, mutta omistakin pälyilyistään huolimatta hän tuhahti silti kevyesti. "Ja minä kun luulin, ettet kaivannut mitään sekaantujia", hän puuskahti. Sanoissa ei kuitenkaan ollut todellista pisteliäisyyttä, enemmänkin ne olivat vain hermostunutta mutinaa. Oli turha edes yrittää peitellä sitä tosiseikkaa, ettei hän ollut juuri sen rauhallisempi, vaikka kaiketi tiesikin jopa jossakin määrin, miten tässä paikassa piti toimia. Nuorukainen jätti nopeasti mukinan sikseen ja keskittyi pysymään edes jonkinlaisessa suunnassa - tai kukaties hän tarkkaili jotakin aivan muuta. Hän liikkui risukossa tottuneesti, joutumatta suuremmin miettimään mihin laittoi jalkansa, mutta ei kuitenkaan kiirehtinyt. Hitaampi matkatoveri oli kaiketi osasyy, mutta tuskinpa kenelläkään oli muutenkaan halua juoksennella; maasto oli kumpuista ja mäkistä, puut aivan liian tiheässä ja painostava hämärä kaikkialla ympärillä. Tässä paikassa juoksemalla ei olisi nopeampi.
Kaksikko eteni varovaista tahtia. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat purolle. Se oli pieni ja matala ja virtasi melkein näkymättömissä sammaleiden ja varpujen seassa. Silti nuorukainen kumartui tutkimaan sitä tarkemmin - varsin tarkkaan, totta puhuen. Hän kauhaisi kädellä vettä suuhunsa ja tutkaili veden suuntaa mietteliäästi. Ei niinkään kuin olisi yrittänyt muistaa, missä tämä nimenomainen puronpahainen kulki, vaan enemmänkin tarkkaavaisena, kuin yrittäen lukea siitä jotakin merkkejä. Hän katsahti ensin tulosuuntaan, ja sitten sinne, minne vesi oli menossa. Pieni puro luikerteli mättäiden välissä alas mäkeä, jonnekin metsän hämärään. Hän pälyili sitä hetken, ennen kuin irvisti ja nousi pystyyn. "Ei tuonne", hän ilmoitti suuremmin selittelemättä, ennen kuin astui puron ylitse ja eteenpäin. Askeleet olivat nyt nopeat, kuin hän olisi halunnut pois puron luota - tai sieltä, minne se oli menossa. Ilmeisesti tämä ei ollut oikea reitti - vaikka olikin kaiketi kyseenalaista, mistä hän tiesi sen.
Matka jatkui ylös mäkeä. Se ei ollut erityisen jyrkkä, mutta peitti silti näkyvyyden. Puolivälissä nuorukainen jäykistyi taas kuuntelemaan jonkin epämääräisen eläimen ääniä, odottamaan että ne lakkasivat, ennen kuin jatkoi. Mäen päällä hän jäykistyi uudelleen ja vetäytyi vaistonvaraisesti matalammaksi - ei mitenkään heittäytynyt maihin, mutta kumartui silti tarkkailemaan tilannetta. Edessäpäin, puiden keskellä hämärässä, häämötti jotakin. Ensihätään sitä olisi voinut luulla pelkäksi kivenlohkareeksi, mutta se oli oudonmallinen sellaiseksi. Jos tarpeeksi siristi silmiään, alkoi erottaa selvästi tarkoituksellisia muotoja. Lohkareesta oli kaiverrettu suuri, karkea hahmo. Se näytti joltakin istuvalta otukselta. Kukaties ihmisen kaltaiselta, mutta rujommalta ja rotevammalta. Hämärä peitti tarkemmat piirteet, jos niitä nyt edes oli, mutta silti patsas oli melkoisen suuri. Kylänväki ei sitä varmasti ollut ainakaan tehnyt. Sen paikalla ei tuntunut olevan mitään järjellistä syytä muutenkaan; se vain retkotti mäen päällä kallellaan, kaiketi juuri siinä mihin kivi aikanaan oli päätynyt. Mäen päälle. Vaikka oudossa hahmossa ei näennäisesti ollutkaan mitään uhkaavaa, nuorukainen selvästi empi. Hän kyyristeli ja tuijotti sitä vaiti, kuin etsien merkkiä jostakin. Mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli aivan hiljaista, eikä mikään liikkunut missään. Siltikin häneltä meni pitkä hetki ilmeisesti myöntää se.
"... odota tässä. Minä menen ensin. Tule vasta kun annan merkin", nuorukainen mutisi lopulta. Hän ei tarjonnut muita selityksiä toiselle, mutta katsoi tähän silti painokkaasti. Asialla oli hänen mielestään selvästikin jotakin väliä.
|
|