|
Post by submarine on Oct 7, 2018 21:41:18 GMT 3
((Spyrre))
Koko seutu oli aikanaan ollut kaupunkia, se oli selvää. Kaikkialla ympärillä häämöttivät rauniot. Puoliksi hautautuneet katukivet, hiljalleen luhistuvat rakennukset, rapistuvat patsaat ja monumentit levittäytyivät kaikki ympärillä joka suuntaan. Rakennusten koosta ja iästä päätellen kaupunki oli myös ollut vauras ja sen rakentanut sivilisaatio mahtava. Harva nykyajan viisaista ja oppineistakaan olisi kyennyt samanlaisiin monitasoisiin palatseihin tai taivaita kurotteleviin torneihin - tai siis siihen, mitä ne aikanaan olivat olleet. Kukaties mahtavimmissa valtakunnissa olisi ymmärretty ainakin niiden rakentamisen periaatteita, mutta jo pelkästään työn määrä olisi huomannut kenen tahansa hallitsijan päätä; minne tahansa kulkija täällä katsoikin, pystyi tämä näkemään silmänkantamattomiin asti kaupungin jälkiä. Kaupunki oli joskus ollut varmasti mahtava, mutta siitä oli jo kauan - niin kauan, että tuskinpa kukaan elävä edes muistaisi enää sen tai sen rakentaneen kansan nimeä. Kuten kaikkien kohtalo oli, rakentajat olivat jo vaipuneet rappioon ja kaaokseen, langenneet ja antaneet tilaa jumalten uusille lapsille. Nyt siitä ei totta puhuen voinut enää edes puhua kaupunkina; koko tienoo oli rapistunut ja luhistunut niin pahasti, että se oli enemmänkin jo maisemaa. Luonto, kaaoksen ja järjestyksen ikuinen välikappale, oli ahmaissut jo suurimman osan kaupungista. Nyt luhistuneiden rakennusten yläpuolelle kipusivat puut, ja aluskasvillisuus ahmi unohdentun ajan jäänteitä. Nyt maasto silmänkantamattomiin oli enemmänkin harvaa metsää, jota täplittivät sammaleen ja ruohon peittämät rakennusten rauniot. Suurin osa patsaista oli pelkkiä möhkäleitä, joiden muoto enemmänkin vihjaili kuin kuvasi. Niistä ei enää pystynyt edes erottamaan, miltä valtavan kaupungin rakentajat olivat aikanaan näyttäneet. Ennemmin tai myöhemmin kaikki muukin heistä jäänyt hautautuisi pois kuolevaisten silmistä ja muistoista.
Näillä syrjäisillä tienoilla ei muutenkaan ollut kulkenut montaakaan sivistyneiden kansojen edustajaa pitkään aikaan. Nämä olivat unohdettuja seutuja, nämä valtavat kaupunginrauniot ja pitkä taival maata niiden ympärilläkin. Sivistys oli kohonnut uudelleen lännessä ja säilynyt etelässä, mutta täällä rappio ja tuho olivat vallinneet pitkään. Mutta ei enää. Nyt uudet kansat olivat kiinnostuneet siitä, minkä heitä edeltäneet olivat jättäneet jälkeensä. Maasta, johon levittäytyä ja menneistä ihmeistä, joita ryöstää. Jossakin metsittyneiden raunioiden takana odotti uudisasukkaiden nouseva kylä. Sivistyksen pieni häivähdys keskellä valtaisaa erämaata. Kaupungin jäänteet olivat liian vaarallisia asuttaviksi, mutta jossakin niiden takana odotti sivistyksen uusi etuvartio. Lupaus siitä oli tarpeeksi, jotta jotkut toiveikkaat ja epätoivoiset tekivät tämän vaarallisen matkan - mutta vain harvakseltaan.
Näytti siltä, että lupaus uudesta alusta oli houkutellut jälleen jonkun uhkaamaan tiettömien taipaleiden ja raunioiden vaaroja - sikäli kuin niillä mitään eroa edes oli tässä lukemattomien langenneiden kansojen maailmassa. Ilta oli alkanut jo hämärtää, ja joku kulkija oli nähtävästi löytänyt yösijan ikivanhoista raunioista. Eräästä puoliksi romahtaneesta kivikasasta kajasti heikko, eittämättä peitelty valo. Harvat näillä main vaanivista hirviöistä ja pedoista ymmärsivät tulesta juuri eläintä enempää. Se piti loitolla ainakin pahimmat - ja kertoi samalla muille kulkijoille mahdollisesta turvasta - vaikka sytyttäjä varmaankin ajatteli enemmänkin lämpöä kuin seuraa.
Jossakin ulahti epäinhimillinen ääni, kuin kaunaisena tulelle ja sen edellyttämälle ymmärrykselle. Tai nälkäisenä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 7, 2018 22:17:06 GMT 3
Pimenevät rauniot ja näiden lomassa rehottava villi kasvillisuus kohosi hänen ympärilleen epämääräisinä varjoina, eikä pieni tuli riittänyt valaisemaan lopulta kauaskaan. Siltikin se oli tähän hätään hänen ainoa kiintopisteensä täällä keskellä erämaata ja vaivihkaa Inga hivuttautuikin lähemmäs lämmintä hehkua. Hänen keihäänsä ja matkatavaransa lepäsivät maassa lähellä, eikä nuori viittoihinsa kääriytynyt nainen voinut olla pälyilemättä tuon tuostakin hämärään maisemaan varmistaen samalla kädellään aseen olevan siinä missä pitikin. Siitä oli pitkä aika kun hän oli viimeksi ollut keskellä korpea aivan tällä tavalla... varsinkin yksin. Tai siis, ainakaan ilman ketään jonka kanssa matkata, ja joka mahdollisesti tiesi asioista enemmän... itsekseen täällä hän tuskin tosiaan oli vaikka sitä ehkä olisi toivonutkin.
Kauempaa kuuluva hyytävä ulvahdus sai hänet säpsähtämään väkisinkin, ennen kuin Inga ehti hillitä tätä. Nopeasti hän kuitenkin irvisti itsekseen ja pudisti päätään tuskastuneesti hermostukselleen. "Ähh. Lopeta se säpsyminen! Tiesit kyllä mihin ryhdyit!" nainen tokaisi kiukkuisesti itselleen, vaikkakin hänen kätensä kävikin vaivihkaa jälleen keihään varrella kuin jonkinlaista varmuutta siitä hakien. Rehellisesti hän oli toivonut että olisi ehtinyt suunnilleen raunioiden poikki ennen pimeää, mutta.... no. Sille ei nyt voinut enää mitään. Ja takaisin hänellä ei ollut aikomustakaan kääntyä. Tämä oli ihan liian tärkeää sellaiseen! "Se oli varmaan vain eläin. Ja jos se oli jotain muuta, niin... no. Siksihän täällä ollaan" jupistiin vielä, jostakin villin tumman tukan ja paksun huovan alta jonka hän oli kiskonut ylleen. Itsekseen puhuminen näin olisi eittämättä tuntunut melkoisen hölmöltä, mutta onneksi kukaan ei ollut kuulemassa... ja jollakin tavalla se toi hänelle pientä varmuutta vaikka kyseessä oli hänen oma äänensä. Inga jäi jälleen kuuntelemaan valppaasti yön ääniä pienen, romahtaneen rakennuksen suojiin kyhätyn leirinsä kyseenalaisesta turvasta. Varsinaisesta nukkumisesta tällaisessa paikassa taisi olla turha toivoa tähän hätään, jos halusi välttyä yöllisiltä väijyskelijöiltä...
|
|
|
Post by submarine on Oct 7, 2018 22:54:56 GMT 3
Yössä kajahtelivat monenlaiset äänet ja liikkuivat monet kulkijat. Harva niistä kuitenkaan oli millään tavalla tervetullut tai ystävällismielinen näissä syrjäkolkissa. Siksipä ulkoa äkkiä kajahtavat, kuuluvat sanat saattoivat olla jopa odottamattomampia, kuin jonkin hirviön ärinä tai ties minkä vainolaisten huudot. Ulkona äänensä kohotti kuuluville mies, joka selvästikin puhutteli sisälle raunioihin leiriytynyttä. Totta puhuen joku olisi voinut pitää puhujaa jopa varomattomana; täällä harva halusi itsestään tiedettävän. "Hoi siellä! Olen tehnyt pitkän matkan ja kaipaan yösijaa vieraanvaraisuuden nojalla! Mikäli siellä sisällä lymyilee toinen kulkija näillä menetetyillä mailla, pyydän jakamaan tulesi lämmön ja lepopaikkasi suojan. Mutta mikäli siellä sattuisi vaanimaan jokin erityisen ovela hirviö, niin tule esiin ja päästän sinut pahentamasta vähäistä väkeä!" ääni ilmoitti napakasti. Puhuja oli selvästi mies, ja syvästä äänestä päätellen kookkaanpuoleinen. Saman pystyi kaiketi toteamaan ulos vilkaisemallakin.
Ulos oli tosiaankin ilmaantunut mies, joka pimentyvän illan hämyssäkin oli kookas ja rotevaa tekoa. Ulos pimeään tähystävän oli vaikea erottaa tarkkoja piirteitä, mutta kantamuksistaan (ja yksinkertaisesta olinpaikastaan) päätellen tämä oli matkamies - mutta metallin kalahduksesta ja heikossa valossa välähtävästä teräksestä päätellen myös soturi. Kumpikin kävi järkeen; täällä eivät yksin kulkeneet kevyesti varustautuneet. Mies seisoi selvästi ja peittelemättä näkyvillä, tasaisen varmana mutta varmasti myös valmiina, mikäli sanoihin tosiaan vastaisi jokin hirmu - tai sitten erityisen salakavala kulkija.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 7, 2018 23:26:06 GMT 3
Inga ei ollut todellakaan odottanut ainakaan minkäänlaista vastausta sanoihinsa tai mihinkään muuhunkaan, ja kun hetken kuluttua puolittain romahtaneen rakennuksen ulkopuolelta kuului huomattavasti aiempaa inhimillisempi huikkaus hän hädintuskin ehti tukahduttaa yllättyneen ähkäisyn. Tämä nyt ei ainakaan ollut mikään pimeässä hiippaileva eläin... eikä mahdollisiin hirmutekoihin monesti tarvittu edes hirviöitä tai muita kammotuksia. Inga tiesi tämän varsin hyvin ja hetkessä nuori nainen oli kavahtanut jaloilleen keihäineen tulensa ääreltä. Jo aivan ulos ilmaantuneen äänestä saattoi päätellä asioita eikä suuri, aseistettu mies yhtäkkiä hänen leirinsä laitamilla rehellisesti saanut ainakaan levollista tunnetta aikaan... vaikkakin, tämä oli kyllä tehnyt läsnäolonsa tietentahtoen selväksi. Nainen epäröi tietämättä heti miten vastata, heittäen sen sijaan siristelevän ja varsin epäluuloisen katseen ulos ovenpielestä. "Minä... Minäkin olen vain matkalla! Lopeta se hiiviskely ja tule esiin! Varoitan, osaan minäkin kyllä pitää puoleni! Saat katua jos yrität jotain typerää!" hän huikkasi lopulta vastaan terävästi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta itsestään... tai ainakin mahdollisimman vähän levottomalta. Harva rosvo kaiketi ilmoitti tulostaan näin, vaikka ei sitä kaiketi koskaan tiennyt? Oli kuinka oli, hän ei pitänyt tällaisista yllätyksistä ja yritti paikkailla hätäisesti horjahtanutta itsevarmuuttaan parhaansa mukaan.
|
|
|
Post by submarine on Oct 8, 2018 21:41:42 GMT 3
Roteva hahmo ei aivan heti vastannut mitään. Kukaties ärhäkkä vastaus ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Vaikka toisaalta, kukaties sen olisi pitänyt olla juurikin sitä. Näillä main kulkevan oli aina paras varautua vaikeuksiin. Pian seuraavasta, aavistuksen kiusaantuneesta yskäisystä saattoi tosin päätellä, ettei mies ainakaan osannut suhtautua tähän ärhentelijään aivan niin - tai aivan heti mitenkään muutenkaan. "Pahoittelen, mikäli annoin syytä huolestua! olen tosiaankin pelkkä matkalainen yösijan tarpeessa!" tulokas tokaisi kuuluvasti. Hän teki kuitenkin työtä käskettyä, ja astui paremmin näkyviin, lähemmäs niukkaa valoa. Hän piti toista kättään rauhan merkiksi ylhäällä; tässä ei kaivattu harmeja tai hapuiltu aseia. Paremmassa valossa ja lähempää tulokas näytti loppujen lopuksi paljolti samalta, kuin hämärässäkin. Kyseessä oli kookas ja roteva mies, ja selvästi myös soturi. Hänen vyöllään roikkui leveäteräinen miekka, jonka ponteen oli kaiverrettu jonkin oudon pedon pää. Hänen selässään roikkui pyöreä kilpi, ja sen alta törrötti kaksi lyhyttä keihästä. Leveää rintaa suojasi vankka rintapanssari. Mies kantoi soturin varusteita, mutta samalla myös merkkejä siitä, ettei taito kuoleman työkalujen käytössä ollut kaikki, mitä hänelle oli elämäänsä varten annettu; varusteet olivat hyviä ja kauniita, ja lisäksi hänen käsivarsillaan komeilivat rannesuojusten lisäksi kultaiset renkaat. Kukaties kyseessä oli jonkin ylimyksen poika jostakin kaukaisesta valtakunnasta. Hänen piirteensä olivat kuitenkin pahasti ristiriidassa sen kanssa. Hänen kasvonsa olivat karkeat, jopa rujot. Kulmat olivat paksut, leuka raskas ja silmät pienet. Se kaikki oli omiaan herättämään epäilyksiä miehen verenperimästä.
"Minä olen Beldan Mard. Olen tehnyt jo pitkän matkan näille rajamaille, ja näyttää siltä, ettei se vieläkään ole ohitse. Kuten sanoin, kaipaan vain yösijaa. Mikäli täältä ei sellaista heru, jatkan matkaani ja jätän sinut rauhaan. Vakuutan kuitenkin, että pystyn olemaan tarpeen vaatiessa hyödyksikin. Tämä miekka on kaatanut monta hirviötä näillä langenneilla mailla, ja kaadan kaikin mokomin lisää jos ne antavat sille syytä!" mies ilmoitti määrätietoisena ja laski toisen kätensä miekkansa kahvalle sanojensa voimistukseksi. Ainakin hän puhui kuin mikäkin jalosukuinen...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 9, 2018 14:00:06 GMT 3
Pitkän, kiusallisen hiljaisen hetken verran Inga tihrusti pimeässä seisovaa hahmoa puolittaisesta asemastaan säänpieksemän ovenpielen ohitse. Hän ei kaiketi reagoinut parhaalla mahdollisella tavalla yllätyksiin pälyten oikeastaan muutaman kerran ympärilleenkin kuin olisi aavistellut jonkun yrittävän hiipiä kimppuunsa näkymättömistä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja kiusaantunut yskäisy havahdutti naisen pian takaisin edessään seisovaan mieheen.... tai kaiketi siihen, että tälle pitäisi tehdäkin jotain pelkän kyräilyn sijaan.
Nainen rypisti kulmiaan kun mies astui esille, vieläkin keihästään puristaen siitäkin huolimatta että tämä itse piti kätensä selvästi näkyvillä. Kesti tovin että epäluuloinen Inga varsinaisesti tajusikaan tätä, mutta tuntui hoksaavan tilanteen pienellä viiveellä. Mies teki selvästi parhaansa ollakseen ainakaan eskaloimatta tilannetta, vaikkakin tämän ulkomuoto sekä puhetyyli saivatkin naisen siristelemään lisää kun hän viimein näki toisen paremmin. "Minä vain... yllätyin. En pidä tuollaisesta hiiviskelystä! Olisit voinut saada keihään sisuksiisi" hän tokaisi lopulta kiusaantunutta sävyään verhoten. Terävä sävy ei suoranaisesti kadonnut, mutta ainakin nainen tajusi viimein laskea aseensa... vaikkakin vilkaistuaan vielä näkyvästi ympärilleen pimeisiin raunioihin, kaiken varalta. Hän epäröi hetken mutta laski sitten keihäänsä perän maahan ja perääntyi sitten valmiusasemastaan muukalaista varuillaan silmäillen. "No... Tämä on huono paikka harhailla yksin pimeässä. Parempi tappaa kaiken maailman väijyviä kammotuksia mielummin päivänvalossa" Inga tapaili viimein, suoristaen vaivihkaa ryhtiään ja nykäisten kiusallisesti repsottavan huovan niskastaan kuin jonkinlaista arvokkuutta hakien. Hän ei rehellisesti aina muistanut vieläkään kuinka käyttäytyä kovinkaan sivistyneesti, mutta nainen oli nopeasti ainakin yrittämässä hakea taas otetta itsestään. Tummat silmät pysyivät silti jokseenkin laskelmoivina vaikka hän tekikin tilaa pieneen, vaatimattomaan leiriinsä. Väkisinkin pisti miettimään mitä joku... tällainen teki... täällä?
"Minä... tuota. Olen Inga. Olen matkalla raunioiden poikki kylään. Siellä kuulemma... tapahtuu jotain, niin... olen menossa katsomaan" hän töksäytti lopulta, hoksaten vastata vasta pienellä viiveellä. Yritti hän miten yritti, esittäytyminen jäi silti väkisinkin melkoisen epämääräiseksi Beldanin rinnalla. Vaikuttavia sukunimiä tai titteleitä ei saatu, ja eittämättä hänen ulkomuotonsakin oli melkoisen erilainen. Matkalaisen varusteet olivat kompetentit mutta kaikkea muuta kuin komeat, ja puolivillaiselle poninhännälle kiskaistut hiukset olivat silti varsin kesyttömät. Joka tapauksessa nainen jäi selvästi selkäänsä suoristaen ja keihääseensä nojaten tarkkailemaan muukalaisen toimia valppaasti, kaiketi yrittäen vieläkin ottaa tästä selkoa... ja näyttää samalla mahdollisimman asiansa osaavalta.
|
|
|
Post by submarine on Oct 9, 2018 22:02:44 GMT 3
Kukaties nuoren naisen kärkkäys oli ymmärrettävää, mutta ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Beldan katsoi tätä kovin oudosti selittelyn jatkuessa. Mies päätyi jopa raapimaan hetkellisesti päätään. Hän ei kaiketi ollut odottanut aivan tällaista vastaanottoa. "Sillähän minä itsestäni ilmoitinkin, ettei tarvitsisi säikähdellä mitään hiiviskelyjä. En minäkään nyt koko matkani mitalta ajatellut näissä raunioissa kailottaa! Vaikeuksia riittää muutenkin!" mies töksäytti, enemmänkin äänekkään hämmentyneesti kuin varsinaisen vihaisesti. Sitten hän tuntui tajuavan, että oli juurikin kohottanut ääntään jo melkoisesti, ja rykäisi kiusaantuneesti.
Kun toinen sitten vihdoinkin tuntui myöntyvän päästämään hänet leiriinsä, Beldan ei juuri tuhlannut aikaa. Hän kosketti ohimoaan kiitollisuuden eleenä ja astui tyytyväisesti sisään. Leiri oli pieni, ja niin oli kaiketi raunioitunut rakennuskin, mutta hän ei näyttänyt pistävän sitä suoranaisesti pahakseen - ei ainakaan, jos tyytyväistä murahdusta oli uskominen. Beldan kiskoi varusteensa ja kantamuksensa selästä kaikessa rauhassa, ja asetteli ne seinää vasten. Hänen kilpensä paljastuneelle etupuolelle oli kuvattu jonkinlainen purppurainen käärme, joka näytti melkeinpä liikkuvan nuotion loimussa ja varjoissa. "Sama matka meillä ainakin on, sikäli kuin se muuta olisi voinutkaan olla - paitsi tietysti jos olisit saanut jo tarpeeksesi näistä rajamaista ja matkalla takaisin länteen", mies hymähti samalla, kun lämmitteli käsiään tulen hehkussa. Jos hän pisti merkille toisen kireyden, ei se ainakaan näkynyt. "Olin matkassa suuremmankin joukon kanssa alun perin. Vankkurit ja vahva aikomus paeta jotakin tyrannia maailman reunalle asti. Pelkäänpä vain, että he vapautuivat aivan toisella tavalla maallisista kahleistaan", Beldan selitti, ja huokaisi. Missään ei voinut väittää olevan todella turvallista, ja vaara vaani kaikkialla tässä petollisessa maailmassa, mutta tuskinpa monessakaan paikassa yhtä pahasti kuin täällä kaiken vähänkin sivistyksen rajojen ulkopuolella...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 10, 2018 13:23:39 GMT 3
Rotevan muukalaisen ilmeinen hämminki sai Ingan puuskahtamaan uudemman kerran. "Yllätyin!" hän korjasi, vilkaisten miestä happamasti... vaikkakin jo itsekin melko kiusaantuneesti. "Se on typpillinen ryöväritaktiikka, sitäpaitsi. Yksi kiinnittää huomion, muut hiipivät kimppuun" perusteltiin vielä hankalasti mutta ilmeisesti nuori nainenkin oli jo tullut tulokseen ettei häntä kaiketi yritetty väijyttää tällä kertaa.
Lopulta epäluuloisen Ingankin ärhäkkyys alkoi hiipua, kun moiselle ei tuntunut olevan tarvetta. Hän jäi vielä seuraamaan hetkeksi keihääseensä nojaten kun Beldan kävi kursailematta taloksi, ennen kuin istui viimein itsekin omien vähäisten matkatavaroidensa tuntumaan. Siitäkin huolimatta että miehen olemus kieli tottumuksesta melkoisesti vähemmän karuihin olosuhteisiin tämä näytti asennoituvan vaatimattomuuteen luontevasti mikä herätti väkisinkin uteliaisuutta. Inga vilkuili vaivihkaa miestä sekä tämän kilvessä komeilevaa symbolia yrittäen yhdistää nämä johonkin, mutta havahtui pian kun toinen puhui. Nainen räpäytti hieman silmiään, mutta nyökkäsi sitten lopulta hieman. "Niin no. En vielä. Minulla on ensin tehtävää täällä" hän totesi varautuneesti. Pian hän kuitenkin valpastui kun mies jatkoi. Kertomus sai hänetkin rypistämään kulmiaan. "Se on... sääli. Sellaiset piinaavat väkeä aivan liian usein. Harvoin päättyy hyvin. Heidät saatiin kaiketi sitten kiinni?" Inga sulatteli kuulemaansa haroen kuontaloaan silmiltään, nykäisten kätensä kuitenkin pian takaisin. Nainen nykäisi valahtanutta hihaansa ja risti sitten kätensä sen sijaan rinnalleen. "Et suoranaisesti näytä sellaiselta, joka liikkuisi sellaisessa seurassa. Tai harhailisi tällaisessa paikassa muutenkaan" hän töksäytti, ennen kuin ehti harkita saati estää itseään. Melkoisen sivistymätön suorasukaisuus puski jälleen pintaan.
|
|
|
Post by submarine on Oct 10, 2018 21:45:33 GMT 3
Beldan oli jo asettumassa aloilleen. Mitä ilmeisimminkin vaatimattomat leiriolot kelpasivat hänelle oikein hyvin. Miekkaansa hän ei kuitenkaan ollut vielä asettanut sivuun. Vaikka soturi olikin näennäisen rento, ei näillä main selvinnyt pitkään käymällä varomattomaksi. Loppujen lopuksi kyseessä oli pelkkä järki, ei mikään tökeryys tai epäluuloisuus. Hansikkaat hän tosin kiskoi käsistään, paljastaen joukon vankkoja ja jänteviä sormia - sellaisia, jotka olivat selvästikin harjaantuneet käsittelemään miekkaa. "Mh? Eh, ei. Tai ei heitä ainakaan mikään tyranni yhyttänyt", Beldan havahtui ja heilautti kättään, kuin kysymys olisi ollut aavistuksen outo muutenkin. "Ei, heidän kohtalokseen koituivat nämä maat. Eittämättä sinäkin olet joutunut puolustautumaan pedoilta ja kammottavilta hirvityksiltä. Siitä on viikon verran aikaa. Kimppuumme hyökkäsivät raakalaismaiset hirviöt. Ne iskivät varoittamatta eivätkä säästäneet ketään. Surmasin niitä useammankin, mutta... noh, pahoin pelkään, etten lopulta voinut paljoakaan. En ole ylpeä siitä, mutta minä olin ainoa, jolla oli hevonen allaan. Yritin auttaa heitäkin pakoon, mutta..." Beldan selitti, ennen kuin vaikeni hetkeksi. Soturin kunniantuntoa piinasi selvästi se tosiseikka, ettei hän ollut kyennyt muuhun, kuin pelastamaan oman henkensä. "Palasin paikalle myöhemmin, mutta ne pedot olivat vieneet kaiken... tai melkein kaiken. Veri oli houkuttanut paikalle ties mitä hirvittäviä raadonsyöjiä. Pedonkitaisia, kelmeitä otuksia! Hädin tuskin selvisin, kun ne äkkiäarvaamatta loikkasivat ratsuni kimppuun! Siinä menetin sitten senkin!" hän jatkoi mahdollisimman nopeasti, yrittäen parhaansa mukaan kääntää huomiota äskeisestä.
Beldan vaikeni hetkeksi, ja unohtui silmäilemään karaistuneita sormiaan, kunnes toisen kysymys sai hänet havahtumaan. Hän kohotti hieman kulmiaan, mutta hymähti kuitenkin. "Voisin sanoa samaa sinusta. Mutta harva yksin matkustava olisi kaiketi muutenkaan kotonaan näillä main", mies tokaisi, melkeinpä haastavasti, tai ainakin välttelevästi. Sitten hän kuitenkin pyöräytti kevyesti silmiään ja heilautti kättään. "Kukaties en tosiaan näytä siltä, että minun kuuluisi etsiskellä onneani näiltä hirviöiden ja pahojen voimien valtaamilta mailta. Mutta täällä sillä ei nähdäkseni ole enää väliä. Tänne saapunut on mies tai nainen muiden joukossa, eikä elä tai kuole verensä tai syntyperänsä, vaan tekojensa kautta. Enkä usko, että uudisraivaajat ainakaan torjuvat apua täälläpäin - kaiken luulisi kelpaavan", Beldan totesi lopulta päättäväisesti. Hän ei selvästikään ollut halukas käymään läpi menneisyyttään leiritoverinsa kanssa heti tältä istumalta - eikä kaiketi pitänyt sitä tärkeänä muutenkaan.
Beldan huokaisi, mutta pudisti sitten päätään. "Mutta kuten sanottua, varmasti sinäkin olet joutunut tekemään melkoisen matkan ja kohtaamaan monia vaaroja. Satutko tietämään, olemmeko lähelläkään määränpäätämme?"
|
|
|
Post by spyrre on Oct 10, 2018 23:35:55 GMT 3
Nainen rypisti itsekin kulmiaan synkästi kuunnellessaan kun Beldan kertoi kohtaamistaan pedoista. Kuitenkin hän vaikutti enemmänkin huolestuneelta ja mietteliäältä kuin suoranaisen kauhistuneelta. "En tiedä kumpi sitten olisi edes ollut pahempi vaihtoehto heille" hän pohti puoliääneen. Soturin kertomus oli synkkää laatua, ja Inga tyytyi lopulta lähinnä nyökkäämään tälle. Moiset kohtaamiset olivat epäilemättä usein juuri tällaisia, silloin kun niitä löytyi, eikä hänelle ollut vaikea uskoa sitä. Beldan ei selvästikään ollut innokas puhumaan tästä tai itsestään liikoja, joka oli myös ymmärrettävää. Inga liikahti jälleen vaivihkaa hieman kiusallisesti tajutessaan menneensä kaiketi liian uteliaaksi ennen kuin jatkoi.
"Mmh. Olet kaiketi oikeassa. Meillä kaikilla on varmasti syymme" hän totesi kyhnyttäen ohimennen niskaansa, mutta puuskahti sitten. Hän heitti katseen ulos pimeään ja viittasi raunioioden poikki kädellään. "Olen itsekin täällä ensimmäistä kertaa, mutta... luulisin että matkaa on vielä jonkin verran. Mutta kun raunioiden läpi pääsee, on hankalin varmaankin takana. Ehkä se on... ihan hyvä jos väki saa enemmänkin apua sinne. En ole nähnyt ketään muuta matkalla siihen suuntaan." Inga suoristi jälleen selkäänsä kuin vastauksena haastavaan sävyyn. "Ne... pedot ovat sellaisia. Kun ne saavat vainun, ne tulevat joukolla eivätkä hellitä. Sitä on kaiketi tapahtunut nyt enemmänkin kuin ennen näillä main. Uusi väki varmasti kiinnostaa niitä. Siksi minäkin tosiaan olen täällä. Aion ottaa selville mistä on kyse, ja laittaa sille lopun!"
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2018 11:37:15 GMT 3
Beldan tonki toista kuunnellessaan kantamustensa joukosta esille jotakin, joka näytti erehdyttävästi matkamuonalta. Hän nuuhkaisi epämääräistä könttiä ja nyrpisti nenäänsä, mutta alkoi kuitenkin näykkiä siitä pieniä paloja. Tuskin oli montaakaan sellaista, joka olisi kehdannut todella valittaa ruuan tasosta tällaisessa paikassa - ja tällaisten, vaarallisten taipaleiden jälkeen. Siinä sivussa hän päästi jokseenkin myötäävän äänen toisen sanoille. "No, työ sinulta ei ainakaan lopu kesken. Kaikkialla, missä vain väki ei ole valppaana pidättelemässä näitä hirviöitä ja kauhuja miekalla, niitä tuntuu riittävän. Et tosin näytä aivan miltään palkkamiekalta, joka vain yrittää tienata muiden hädällä tai kurjuudella", mies tokaisi. Hän loi toiseen mietteliään silmäyksen, mutta ei kuitenkaan jatkanut saman tien asian mietiskelyä. Itse kullakin oli varmasti omat syynsä vaeltaa tällaisiin paikkoihin.
"Omat syyni ovat samansuuntaisia. Täällä ei ole pulaa hätää kärsivistä. Mutta kukaties sitä hätää voi ainakin helpottaa hieman", Beldan tokaisi hetken mietittyään. Hänen olemuksessaan oli selvää määrätietoisuutta asian suhteen. Kaiketi hänkään ei ollut mikään hätää kärsivien rahoja himoitseva palkkamiekka - ei ainakaan pelkästään. Hän heitti katseensa hetkeksi liekkeihin ja jäi silmäilemään niitä mietteliäästi.
Täällä pimeyden ja outojen äänien keskellä, kaiken avun ulottumattomissa ja ainaisessa vaarassa, tuli loi hetkellistä lumetta turvasta ja rajoista. Todellisuudessa matkalaisten ja ulkomaailman välillä ei ollut mitään oikeita esteitä, mutta tulen valokehä antoi ainakin kuvitella niin. Ainakin hetken verran.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 11, 2018 14:22:14 GMT 3
Inga mutristi hieman miehen sanoille, mutta nyökkäsi tälle silti epäröimättä ja mahdollisimman jämäkästi. "Niin. En olekaan. Sitä minä teen, ajan tuollaisia petoja väen keskuudesta. Tai siis... tulen tekemään! En ole palkkamiekka!" hän ilmoitti, käsivartensa vieläkin päättäväisesti puuskassa lopun repliikin pienestä haparoinnista huolimatta. Joka tapauksessa nuori nainen ei selvästikään antanut moisen sivuseikan häiritä liikaa. Hän tuntui valpastuneen entisestään ja jopa innostuneen hieman pahimmasta hämmingistään selvittyään. Ainakin moiset hirvitykset ilmeisesti kiinnostivat. Sen verran mitä saattoi nähdä nuori nainen oli epäilemättä jäntevä ja selvästi karuihinkin olosuhteisiin tottunut, mutta rehellisesti olemuksesta puuttui vielä tiettyä kokeneen soturin karaistuneisuutta.... siitäkin huolimatta että Inga yritti parhaansa mukaan paikkailla sitä kun hoksasi. Moinen tosin tuntui unohtuvan tuon tuostakin. Joka tapauksessa Beldanin vastaus teki ilmeisesti jonkinlaisen vaikutuksen.
"Niinkö? Se on hyvä! Harva rohkenee käydä niitä otuksia vastaan suoraan enää. Ne ovat kammottavia tuholaisia jos niiden vain antaa riehua! Jonkun pitää puolustaa väkeä niiltä, etteivät tällaiset kauheat tapaukset toistu." Inga soi sanoille uuden, päättäväisen nyökkäyksen. Kaiketi suurin varaus oli ainakin työnnetty sivuun hetkeksi, ellei unohtunut. Ja niin oli osa sivistyneistä tavoistakin. "Oletko kuullut tarkemmin mitä sen kylän suunnalla on tapahtunut? Väki tuntuu pelkäävän, mutta kukaan ei oikein ole kertonut suurempia yksityiskohtia edes meille." Nainen puuskahti hieman turhautuneesti ja veti sormensa uudemman kerran jokseenkin sekaisen tukkansa lävitse ennen kuin jäi mittailemaan miestä odottavasti tulen ylitse. No, kiinnostus oli ainakin saatu herätettyä, vaikka itse kukin olisi epäilemättä viettänyt yönsä mielummin jossakin vähemmän kuumottavassa paikassa.
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2018 19:57:51 GMT 3
Beldan kallisti päätään toisen kysymykselle aavistuksen mietteliäänä - joskaan ei erityisen paljoa. Loppujen lopuksi hänen ei tarvinnut pohtia pitkään. "Veikkaan, että heitä piinaa useampikin ongelma. Näillä seuduilla jumalat ja järjestys ovat kaukana, ja hirviöt ja ties mitkä synkät voimat vaanivat herkeämättä. Puhumattakaan siitä, ettei kylän pystyttäminen tällaiseen paikkaan voi olla helppoa muutenkaan. En ole kuullut mitään tiettyä, kunhan paljonkin siitä, miten rohkeaa väkeä kaivataan ja miten vain typerykset todella tulevat", hän tokaisi lopulta, hymähtäen kevyesti sanoilleen. Hän raapi leukaansa hetken mietteliäänä. "Eipä niin, etteivätkö kauhut vaanisi melkein missä tahansa. Mutta täällä apu on kaukana. Nämä tienoot suorastaan löyhkäävät pahuudelta ja ties miltä ahnailta hirviöiltä. Meidän kaltaisemme väki on täällä vierasta ja keskellä vihollisia", hän mutisi tulta silmäillen. Ajatus ei juuri mieltä ylentänyt, kun sen tuolla tavalla esitti.
Äkkiä Beldan valpastui ja suoristautui. Hän pyöräytti päätään, kuin yrittäen kuulla tai nähdä jotakin. "Kuulitko sinä jotakin?" mies sihahti. Hetken hän istui epävarmasti paikoilleen jähmettyneenä, ennen kuin hätkähti. Jostakin ulkoa kajahti heikko huuto. Sitä hädin tuskin erotti, ellei kuunnellut tarkkaan, mutta siitä huolimattakin siitä oli vaikea erehtyä, kun keskittyi. Ja toisin kuin yön monet muut äänet, se ei kuulostanut minkään demonisen pedon valitukselta. Se oli inhimillinen hätähuuto. Ulkona oli joku, joka selvästi kärsi hätää. "Meidän pitää auttaa!" Beldan karjaisi. Hän kahmaisi jo kilven kouraansa ja harppasi pystyyn, valmiina harppomaan ulos pimenevään, petolliseen hirviöiden ja unohdettujen paholaisten yöhön...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 11, 2018 21:05:31 GMT 3
"Kumpikaan meistä ei taida sitten tietää sen enempää kuin toinenkaan" Inga huokaisi aavistuksen pettyneeseen sävyyn. "Vain epämääräisiä, pahaenteisiä huhuja. Niiden perusteella ei oikein voi--" hän aloitti, mutta säpsähti äkkiä hiljaiseksi kun mies valpastui. Reaktio hälytti nopeasti Ingankin siitä, että jotain oli pielessä. Nainen rypisti kulmiaan ja jäi kuuntelemaan ympäröiviä ääniä. Pitkään toviin hän ei saanut korviinsa muuta kuin raunioiden lomassa puhaltavan tuulen ja heidän tulensa rätinän. Hän vilkaisi soturia ja oli jo vähällä sanoa jotain, kun äkkiä hiljainen huuto kantautui jostakin. Inga säpsähti uudestaan silmät leviten.
"Siellä... siellä on joku!" hän ähkäisi, tavoitellen refleksinomaisesti keihästään. Mitä kauempana ikinä tapahtuikaan, ei tainnut olla epäilystäkään siitä että joku oli pulassa. Beldan oli jo ryntäämässä ylös ja pimeään, eikä häkeltynyt Inga ollut aivan yhtä nopea. "Me--- niin! Äh, odota!" huikattiin miehen perään samalla kun nainen loikkasi itsekin hätäisesti jaloilleen. Hän oli jo ryntäämässä toisen perään kun pysähtyi vielä jotain muistaen ja kaappasi laukkunsa tuntumasta pienen nyssäkän mukaansa. Sitten suurempia miettimään ehtimättä hänkin harppoi raunioiden lomaan jännittyneenä ja aistejaan terästäen. Kaiketi täällä ongelmien löytäminen oli ollut vain ajan kysymys... Siksihän hän täällä olikin, ja Ingalla ei ollut aikomustakaan paeta niitä noin vain, takaraivossaan tykyttävästä ikävästä tunteesta huolimatta.
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2018 23:03:46 GMT 3
Beldan ei jäänyt kuuntelemaan. Hän sieppasi kilven käteensä ja yhden heittokeihäistään toiseen ja harppoi jo ulos. Se, seurasiko toinen perässä vai jäikö jälkeen, oli selvästi täysin samantekevää. Kukaties tämä oli sitä rohkeutta, jota näillä main juurikin kaivattiin - vaikka joku olisikin voinut väittää tätä holtittomuudeksi. Miestä se ei ainakaan selvästikään kiinnostanut. Ulkona oli jo pimeää. Kelmeä kuu oli kohonnut korkealle ja loi nyt hehkunsa riivattuun maahan. Sen heikossa valossa varjot olivat entistäkin syvempiä ja muodot epäselviä. Ympärillä leviävät rauniot olivat enemmänkin synkkä ja sakea metsä, jonka hämyssä piilottelivat kauhut ja jonka patsaat ja rakennukset muuttuivat hirviömäisiksi, summittaisiksi hahmoiksi. Beldan ei kuitenkaan jäänytm iettimään sitä, vaan harppoi eteenpäin nopein, varmoin askelin. Tuleen tuijottaneet silmät eivät millään ehtineet tottua pimeään niin nopeasti kuin olisi pitänyt. Hän ei välittänyt siitäkään. Jostakin kajahti huuto, ja hän harppoi sitä kohti. Sävy oli entistä hätäisempi. Siinä oli epätoivoa ja tuskaakin. Miehen, todennäköisesti nuoren, ääni. Huuto vaikeni yhtä nopeasti kuin oli kajahtanutkin, ja Beldan jähmettyi hetkeksi paikoilleen heittokeihäs ja kilpi koholla, kuin valmistautuen kohtaamaan koska tahansa jonkin yöllisen kauhun. Ajatus siitä, miten hän oli jättänyt kypäränsä kaikessa kiireessä leiripaikalle, putkahti hetkeksi mieleen - ja unohtui yhtä nopeasti, kun läheltä kaikui uusi huuto. "Vauhtia!" Beldan huusi, tietämättä edes oliko toinen pysynyt perässä. Hän ei jäänyt katsomaan.
Beldan rynnisti eteenpäin. Hänen jalkojensa alla pilkistivät vanhat, puoliksi hautautuneet katukivet, ja hän kompuroi maasta puskevaan, viheliäiseen aluskasvillisuuteen. Hän oli vähällä törmätä jo miehen mittaiseksi ehtineeseen puunvesaan, kiersi nopeilla liikkeillä sivussa häämöttävän rakennuksen ympäri ja jähmettyi ärähtäen katsomaan siellä odottavaa näkyä. Puiden hämyssä saattoi juuri ja juuri erottaa lehvien välistä kajastavassa kuunvalossa irvokkaan näyn. Ihmishahmo huitoi ympäriinsä ja horjahteli, ympärillään ainakin puolen tusinaa kumaraa ja rujoa hahmoa. Ne rääkyivät, huitoivat miehen kintereille ties millä astaloilla ja hamusivat tästä otetta. kuunvalossa näkyi kammottavia, vääristyneitä ja epämuodostuneita naamoja ja rujoja, epäsopusuhtaisia ja epäluonnollisiin asentoihin vääntyneitä ruumiita, joita verhosivat vain rääsyt ja selvästi joltakin epäonnisilta varastetut varusteiden palaset.
Beldan ei jäänyt miettimään. Hän karjaisi ja harppasi eteenpäin samalla hetkellä, kun yksi eläimellisistä hirvityksistä harppasi pakenijan kimppuun ja pyyhkäisi tämän maahan, keskelle epämuodostunutta laumaa. Niiden keskeltä kohosi kammottava, röhisevä rääkynä, joka kukaties vastasi jonkinlaista riemua. Siitä ne eivät kuitenkaan ehtineet nauttia pitkään. Ensimmäisen irvokkaasti epämuodostuneet kasvot käännähtivät Beldaniin samalla hetkellä, kun hän paiskasi keihäänsä otusta kohti. Hän ei kuitenkaan edes hidastanut, vaan harppoi eteenpäin karjuen ja iskeytyi kilpi edellä päin seuraavaa, paiskaten sen sivuun.
Hirviöiden keskeltä kohosi hyytävä, kurluttava metakka, kun ne saivat huomata jahtinsa menneen pilalle.
|
|