|
Post by submarine on Oct 14, 2018 16:43:57 GMT 3
Kunnostaan huolimatta Timmon hymähti Ingan sanoille. Nuorukainen näytti edelleen hieman hataralta, mutta ei selvästikään ollut aikeissa valittaa tai empiä. Taaempana Beldan kumartui kiskomaan yhden otuksen muodottomasta päästä kypärän, joka ei siihen sopinut eikä selvästikään sille kuulunut. Hän tuijotti sitä hetken mietteliäästi, haroi paljaita hiuksiaan joita yksi pedoista oli juuri nyhtänyt ja riuhtonut voimalla, ja työnsi sitten hieman irvistäen suojuksen päähänsä. Se haisi, ja jokin taikauskoisempi osa miehestä kauhisteli jo, miten turmeltuneiden hirviöiden varusteiden käyttäminen altistaisi hänet niiden saastalle, mutta joskus oli purtava hammasta. Isku suojaamattomaan päähän surmaisi varmasti varmemmin kuin ikävä tuntemus epäpuhtaudesta.
Jostakin aivan liian läheltä kantautui melkein voihkiva ulahdus. Järjettömän, mutta karmaisevalla tavalla inhimillisen suun päästämä äännähdys, josta kaikui yhtä aikaa nälkä ja kurjuus. Tarkkasilmäisempi saattoi erottaa, miten puiden ja raunioiden varjoihin oli ilmestynyt kyyristeleviä, ryömiviä hahmoja, joissa oli jotakin melkein ihmismäistä - mutta joiden liikkeet ja äännähtely kieli jostakin aivan muusta. Yössä liikkuivat pedot ja kauhut, joita ei enää suvaittu kunnollisten jumalten silmän alla. Kuolema ja teurastus olivat kutsuneet ne paikalle kuin irvokas soppakello, ja nyt ne liikahtelivat kärsimättömästi ja nälkäisesti samalla, kun tarkkailivat pimeydestä. Suuret, pyöreät silmät ja kellertävät, murtuneet hampaat välähtelivät kuunvalossa. Kaamioita vetivät puoleensa ruumiit, ja nyt niille oli katettu juhlapöytä. Elävä liha niitä tuskin kiinnosti, mutta kärsimättömyys ja piinaava, kirottu nälkä saivat ne silti hivuttautumaan hitaasti lähemmäs... eikä elävän ja kuolleen lihan välillä ollut lopulta suurtakaan eroa. Ei ainakaan niin suurta, etteikö nälkä olisi ajanut niitä kokeilemaan onneaan.
"Kirottua! Niitä tulee lisää!" Beldanin ääni kajahti ilmoille. Vanttera mies pyörähti kohti varjoissa häämöttäviä, narahtelevia hahmoja ja heristeli miekkaansa varoittavasti. Kaamiot kavahtivat taaksepäin, mutta jatkoivat tuijottamista ja hampaidensa kirskuttelua. "Pysykää poissa, järjettömät pedot! Meiltä ette saa muuta kuin terästä!" soturi jatkoi. Timmonkin kohotti varuillaan miekkaansa, vaikka ei käynytkään huutelemaan pimeydessä vaaniville pedoille. Kumpikaan miehistä ei selvästikään tiennyt sen enempää näistä hirvityksistä tai siitä, mitä ne oikeastaan halusivat. Raadonsyöjien hämyisestä laumasta kantautui kirskahtelevaa, kärsimätöntä valitusta. Osa yön pedoista yritti jo hivuttautua lähemmäs himoitsemaansa juhla-ateriaa. Tiellä seisoi aseistettuja miehiä, jotka eivät tajunneet väistyä... ja tällä menolla epätoivoinen, polttava nälkä ajaisi nämä hirvitykset vaikka sitten tappamaan päästäkseen siihen käsiksi.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2018 19:50:46 GMT 3
Mahdollisista, hiljaisista epäilyistä tai horjumisesta huolimatta kukaan heistä ei selvästikään ollut aikeissa perääntyä enää koitoksen edestä. Jomottavasta olkapäästään huolimatta Inga tunsi hetkellisesti olonsa lähes sankarilliseksi kuten oli olettanutkin sopivaksi, ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Löyhkäävä ilma ei rohkaissut tähän, mutta hän työnsi tämän mielestään. Hän ei suostunut hetkahtamaan pelkkää epämukavuutta ja löyhkää, ei varsinkaan nyt. Hän vilkaisi muihin ympärillään Beldaninkin joutuessa takavarikoimaan varustusta petojen joukosta, mutta ennen kuin nainen ehti sanoa mitään kantautui pimeästä uusi selkärankaa riipivä ujellus.
Vaikka olikin parhaansa mukaan pitänyt jämäkkää naamaa, Inga säpsähti ja ähkäisi yllätyksestä. Hänkin kiskaisi rivakasti aseen eteensä ja pyörähti kohti ääniä sekä pimeästä kiiluvia silmiä. Kammottavia, puoli-inhimillisiä otuksia hiipi ja ryömi lähemmäs raunioiden lomasta, joka hälitti välittömästi koko heidän pienen joukkonsa. Nuori nainen astahti jo taaemmas ympärilleen pälyillen etsiessään asemia, kunnes hän äkkiä epäröi. Inga jäi siristelemään pimeään kuunnellen, kohottaen sitten hieman kättään muiden suuntaan. "Ei, odottakaa. Nämä... eivät ole niitä samoja" hän sihahti ääntään madaltaen. "Tiedän nämä. Raadonsyöjiä. En usko että ne seuraavat jos vain jätämme ruhot niille. Perääntykää, mutta pitäkää niitä silmällä." Inga yritti kuulostaa mahdollisimman varmalta, ja heitti rivakan katseen muihin.
|
|
|
Post by submarine on Oct 15, 2018 0:32:42 GMT 3
Beldan ja Timmon olivat kumpikin selvästi valmiita, joskaan eivät välttämättä halukkaita, antamaan nälkäisten petojen maistaa ainoastaan terästä sen sijaan, mitä ne nyt sitten havittelivatkaan. Ingan äkilliset sanat saivat kummankin vilkaisemaan tätä hämmentyneenä. Timmon lähinnä kurtisteli kulmiaan samalla, kun Beldan näytti jo suoranaisen tyrmistyneeltä ja pälyili edestakaisin hirviöiden ja naisen välillä. Kaiketi se, että tämä kuulosti näinkin varmalta jostakin tällaisesta, oli suurempi hämmennyksen aihe kuin lopulta se, että iljettävät yön hirviöt hamusivat mahdollisesti muiden rujojen hirvitysten raatoja. "... sitä suuremmalla syyllä, häivytään", Timmon murahti hetken kuluttua, ennen kuin lähti itse hivuttautumaan poispäin ruumiiden luota. Nuorukainen tarkkaili petoja ympärillään silmä kovana, mutta ei selvästi pistänyt ainakaan pahakseen mahdollista tilaisuutta vain kaikota paikalta. Beldan seurasi perässä vielä paljon epäluuloisempana, jos se edes oli mahdollista. Soturi piteli miekkaansa valmiina ja valppaana minkä tahansa äkillisten temppujen varalta, valmiina huitaisemaan heti jos jokin yrittäisi tavoitella yhtään mitään elollisempaa. Pimeydessä ryömivät, petomaiset hahmot seurasivat ruumiiden luota väistäviä ahnaina ja kiihkeinä. Niiden kurkuista kantautui iljettävää kähinää ja ulinaa. Mutta silti niiden huomio tuntui pysyvän ympäriinsä lojuvissa ruumiissa, ei elävissä.
Rivakat liikkeet kantoivat koko kolmikon nopeasti sen verran kauemmas, että taistelukenttä jäi pimeyden, puiden ja raunioiden kätköön. Heti kun he katosivat näkyvistä, kajahti perästä suoranainen ulvaisujen kuuro. Se sai Beldanin käännähtämään ärähtäen ympäri, muitta mutkitta valmiina petollisten hirviöiden hyökkäykseen. Mitään ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan ruumiiden suunnalta alkoi kantautua iljettävä, vatsaa vääntävä repimisen, raastamisen ja lihaa riipivien leukojen ääni. Siihen sekoittui kiihkeää, nautinnollista ulahtelua ja rääkäisyjä, kun turmion otukset nahistelivat keskenään epämuodostuneista ruhoista. "... tulkaa. Meillä ei ole aikaa hukattavaksi", Timmon päätyi lopulta murahtamaan vaisusti, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti harppomaan pimeyteen. Beldan kääntyi seuraamaan, yhä miekkaansa puristaen, mutta katsahti kuitenkin vielä Ingaan.
"Mistä jumalten nimeen sinä tuollaista tiesit?" Beldan puuskahti naiselle. Hän kuulosti melkeinpä epäluuloiselta. Tavallinen väki ei ainakaan tiennyt pimeyden pedoista ja niiden rappiollisista aivoituksista. Sellaista tietoa haalivat vain harvat... ja suurin osa heistä ei juuri eronnut tällaisista hirviöistä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 15, 2018 1:38:38 GMT 3
Seistessään tovereidensa hämmentyneiden ja epäluuloisten katseiden edessä Inga ehti jo pelätä hetken aikaa etteivät nämä uskoisi häntä. Nälkäänsä valittavat kaamiot hivuttautuivat kärkkäästi lähemmäs pimeästä ja häntäkin kuumotti edes ajatus moisten jättämisestä selustaansa... mutta hän myös tiesi mitä tapahtuisi jos he eivät liikkuisi ja pian. Hän heitti muihin uuden, rivakan ja painokkaan katseen, ja lopulta kaikeksi onneksi ainakin epäluuloinen Timmon myöntyi. Inga nyökkäsi sanattomasti ja perääntyi itsekin, kuten kaikeksi onneksi myös Beldan. Myös nainen puristi tiukasti asettaan ja piti huomionsa valppaana lähestyvissä hirvityksissä hivuttautuessaan pois päin... ja hiljakseen he alkoivatkin kerätä etäisyyttä kärkkyviin kalmoihin.
Nainen oli lähes pidätellyt salavihkaan henkeään perääntyessään kuin puolittain peläten itsekin että hirviöt lähtisivät kuitenkin heidän peräänsä, mutta rohkeni vetää syvän henkäyksen kun nämä alkoivat jäädä jälkeen pimeyden ja raunioiden kätköihin. Näiden suunnasta puhkeavat kammottavat mässäilyn äänet toivat hänen kasvoilleen pienen pikaisen irvistyksen mutta siltikin tässä oli aavistus jonkinlaista helpotusta. Tekstit olivat kuin olivatkin pitäneet paikkansa! ...ei sillä, että hän olisi epäillyt mestarinsa opetuksia, tietenkään. Inga nyökkäsi uutta varmuutta löytäneenä Timmonin sanoille ja seurasi nuorukaista, havahtuen kuitenkin Beldanin epäluuloiseen olemukseen. Nainen vilkaisi soturia ja tuhahti hieman. "Olen... lukenut. Minähän sanoin että olen täällä tämän vuoksi!" hän tokaisi suoristaen jälleen jämäkästi ryhtiään kulkiessaan, vaikka madalsikin ääntään muiden petojen varalta. "Minä aion etsiä mitä täällä riehuu, ja... tehdä siitä selvää! Täytyyhän minun tietää mitä olen tekemässä!"
|
|
|
Post by submarine on Oct 15, 2018 17:55:31 GMT 3
Beldan mietiskeli selvästi kuulemaansa. Kulmien kurttuisuudesta ja vilkuilusta päätellen hän yritti kaiketi tulla johonkin johtopäätökseen, oliko mokoma tieto ja siitä lukeminen hyvästä vaiko pahasta. Timmon ei kiinnittänyt huomiota koko tilanteeseen - tai jos kiinnitti, niin ainakin tämä keskittyi mieluummin etsimään reittiä pimeyden halki. "Noh, ehkäpä siitä on meille hyötyä piakkoin. Ainakaan et joudu odottelemaan, että pääsisit toimeen", Beldan tokaisi lopulta ja heilautti kättään hieman epämääräisesti. Samalla soturi heitti nopean vilkaisun olkansa ylitse, takaisin raatojen ja kaamioiden suuntaan. Kaiketi heillä oli paljon kouriintuntuvampiakin murheita. "Tietääpähän sitten ehkä edes yksi, mihin oikein tungemme neniämme!" hän lisäsi hieman kepeämmin, vaikka se olikin jokseenkin pakotettua.
Timmon johdatti joukkoa kaikessa vaitonaisuudessa metsittyneen rauniokaupungin halki. Pimeydessä kaikuivat epäinhimilliset äänet ja oudot huudot, joiden päästäjiä tuskin saattoi edes arvailla (paitsi mahdollisesti Inga). Kaupunki oli langennut tuhoonsa jo aikaa sitten, mutta kuollut se ei ollut. Nyt sitä hallitsivat järjettömät ja rappiolliset pedot, jotka eivät palvoneet mitään kunnollisia jumalia, jos mitään muutenkaan. Rappion ja tuhon olennot, jotka vaanivat raunioissa ja velloivat surkeudessa. Jokin ulvoi kuulle, toinen huusi yöhön. Jostakin kuului jonkin suuren karjaisu. Täällä jumalat olivat tosiaan kaukana. Ainoa onni kaiketi oli, etteivät raunioiden kauhut häirinneet heitä enää uudelleen.
Heidän määränpäänsä näkyi puiden välistä ja raunioiden keskeltä jo hyvän hetken, ennen kuin he pääsivät sinne. Puiden yläpuolelle kohosi korkea rakennelma, joka jatkui jonnekin itään. Se oli kuin valtava silta, tai ainakin sellaisen palanen. Sitä kannattelivat suuret, tornimaiset pilarit, jotka seisoivat ajat näivertäminä ja kärsineen näköisinä yhdessä rivissä. Osasta aika ja rappio olivat vieneet jo voiton; lähellä pilaria, jota he lähestyivät, pian sen jälkeen länteen päin, korkea silta oli sortunut ja luhistunut. Beldan uskoi näkevänsä kuutamossa kimmeltävää vettä jo kauempaakin. Matka pilarille kesti aikansa, ja Timmonin eteneminen kävi selvästi hitaammaksi ja varovaisemmaksi, kun he lähestyivät. Tämä pälyili ympärilleen ja tarkkaili ympäristöään vieläkin tarkemmin, ennen kuin uskalsi edetä lyhyen matkan kerrallaan. Beldan huomasi tahtomattaankin tekevänsä samoin. Lähellä odotti hirviöiden pesä...
Timmon pysähtyi okaisen pusikon suojaan puiden reunaan, ja jäi tarkkailemaan sieltä näkymää. Tämä viittoi muitakin menemään matalaksi. Vesisilta kohosi nyt päiden yläpuolella jylhän korkeaa, ja edessä aukeni näkymä suoraan sitä kannattelevaan pilariin - tai torniin, kuten se totta puhuen oli. Rakennelman tämänpuoleinen seinämä oli sortunut maan läheltä, ja sisältä häämötti pimeydestä kammioita. Muuta siitä oli vaikea sanoa, mutta korkeammalla pystyi erottamaan ikkuna-aukkoja, ja jopa jonkinlaisen parvekkeen, josta nousivat tikapuut aina vesisillan huipulle asti. Katse kohosi pakollakin ylös, mutta Beldan heitti silti silmäyksen ympäristöönkin. Kuten hän oli uskonutkin, kimalsi tornin lähettyvillä, vasemmalla puolella, vettä. Kuunvaloa vasten pystyi näkemään, miten vesi putosi korkeuksista ja roiskui sillan sortuneita kiviä vasten, ennen kuin levisi kookkaaksi lammeksi kivenheiton päässä tornista. Muuten maasto sen ympärillä oli avointa. Liiankin avointa, totta puhuen. Tornin sortunutta seinustaa oli selvästi raivattu pahimmasta, ja sen lisäksi sen edusta näytti muutenkin paljon kuljetulta. Hän erotti kauempaakin roskia, luita ja muita selviä elämän merkkejä. Nyt siellä näytti rauhalliselta, ja ainoastaan vesiputouksen jatkuva kohina kiiri korviin, mutta paikka ei selvästikään ollut hylätty... vaikka he kaiketi tiesivät sen muutenkin.
"Tuonne ne veivät meidät. Tuolta minä pakenin", Timmon selitti matalalla äänellä, osoitellen sortunutta aukkoa tornin seinässä. Ehkä siinä oli aikanaan ollut ovikin, vaikea sanoa. Beldan ei nähnyt kovinkaan pitkälle raunion sisälle, vaikka olisi yrittänytkin. "Siellä on tikkaat maan alle. Meidät vietiin sinne. Siellä on märkää ja ahdasta... ja ötököitä", nuorukainen totesi silminnähden inhon vallassa. Tämä ei kuitenkaan jäänyt mietiskelemään, vaan osoitti ylemmäs, kohti tornin ylemmässä kerroksessa häämöttävää parveketta ja sen sisusta. "Ne pelkäsivät selvästi tuota paikkaa. Sinnekin vei tikkaat, mutta ne kiersivät ne kaukaa ja pysyttelivät koko ajan mahdollisimman varuillaan. En tiedä mitä siellä on... mutta jos ne sekasikiötkin pelkäävät sitä, ei se voi olla mitään hyvää. Muuten maan päällä ei minun mielestäni ole juuri mitään. Jotakin vanhoja, ryövättyjä huoneita vain", Timmon totesi vielä, ennen kuin vaikeni.
Beldan sormeili miekkansa kahvaa vyöllään, ennen kuin murahti. "En pidä tuosta pimeästä. Tarvitsemme jotakin valoa, jos aiomme mennä tuonne. Mutta ei siinä sitten muuta. Mennään ja haetaan ne muut vangit pois sieltä. Ja kuolema kaikille hirviöille jotka yrittävät tielle!" hän ärähti. Heti perään hän kohotti kättään selvästi pahoitellen, kun oli epähuomiossa kohottanut ääntään.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 15, 2018 21:31:21 GMT 3
Beldanin epämääräistä olemusta ei ollut hankala huomata, ja Inga heitti kulkiessaan toiseen aavistuksen uhmakkaan katseen. Kaikki tällainen oli outoa ja epäilyttävää suurimman osan mielestä, mutta hän ei ollut aikeissa pyydellä anteeksi asioitaan. Nämä pedot olivat vakava uhka, sen hän tiesi, ja oli tärkeää että joku osasi tehdä niille jotain. Ja se olikin hänen vakaa aikomuksensa todistaa. Lopulta soturi sentään myöntyi myötäämään, ja nuori nainen nyökkäsi jälleen painokkaasti villisti harottavan tukkansa seasta. "SIltä näyttää. Vaikka olisin toivonut ettei se olisi tapahtunut ihan.... näin" hänkin puuskahti. Oli kuinka oli, hän oli kaiketi pärjännyt tähän saakka aivan hyvin. Kunhan he vielä löytäisivät vangit, olisi hänellä jo ainakin jonkinlainen saavutus vyönsä alla.... ei sillä, että tämä tietenkään olisi ollut hänen suurin tarkoitusperänsä.
Hiljakseen hyytävät mässäilyn äänet loittonivat heidän takanaan ilman että mikään pedoista tuntui halukkaalta lähtemään elävän saaliin perään jo katetun ruokapöydän äärestä. Ingakin vilkuili hetken taakseen kunnes keskittyi tästä vakuututtuaan muuhun. Raunioiden uumenissa eli ja liikkui selvästi paljon muutakin. eikä osa tästä tehnyt sitä edes mitenkään hienovaraisesti... Kaiketi heidän onnekseen, äänekkäimmät kohteet oli helppo kiertää. Nuori nainen säpsähti silti jännittyneenä hurjia ääniä ja huutoja, hidastamatta kuitenkaan askeleitaan seuratessaan Timmonia pimeän halki. Pian kaiken ylle kohoavat massiiviset rakennelmat vetivät katseen puoleensa. Inga tihrusti ylös hiljaisen vaikuttuneena heidän lähestyessään tätä, valpastuen kun laittoi merkille heidän oppaansa liikkeiden muuttuvan varovaisemmiksi. He alkoivat selvästi olla lähellä.
Inga mittaili näkyä katseellaan, painuen sitten itsekin hiljaa matalammaksi Timmonin kehotuksesta. Tornin edusta oli avoimempaa maastoa ja tästä erottui liikkumisen sekä elämän merkkejä kauempaakin... tämä epäilemättä oli oikea paikka. Hän vastasi joskeenkin synkän mietteliäällä äännähdyksellä nuorukaisen selitykselle ja nyökkäsi, pyyhkäisten katseellaan hetkellisesti ylös torniinkin. "No... kai meidän täytyy olla varuillamme vain siitä mitä alhaalta löytyy. Mutta hyvä tietää, siltä varalta jos meidän täytyy perääntyä johonkin" hän mutisi, vaikkakin hieman varautuneesti. Hänkään ei ollut varma mitä pedot voisivat kavahtaa tuolla tavalla pelkässä tyhjässä tornissa... mutta niin kauan kuin siellä ei olisi lisää samanlaisia sillä ei kaiketi olisi heille niin suurta väliäkään. Toivottavasti.
Beldanin seuraavat sanat saivat nopeasti jokseenkin hankalamman rypyn naisen kasvoille kun Ingakin havahtui samaan oivallukseen. Tornin kyljessä ammottava aukko oli läpitunkemattoman pimeä, ja hän värähti ajatusta vain haparoida sisään. "Äh, kirottua. Meidän olisi pitänyt hakea leiristä lamppu, tai jotakin vastaavaa. Arvaan ettei kummallakaan teistäkään ei tainnut tulla sellaista mukaan" hän manasi heittäen ohimennen pienen katseen kovaääniseksi harhautuvaan Beldaniin. Hetken aikaa Inga vilkuili hankalasti tovereihinsa ja odottavaan pimeyteen, ennen kuin ähkäisi lopulta. "Minä... odottakaas. Minulla on kaiketi... jotain." Inga haparoi hieman vastahakoisesti vyöltään oudon näköisen, kuvioidun nyssäkän. Hän tutki sen sisältöä hetken hämärässä tihrustellen ennen kuin veti ulos jotakin, joka näytti mustasta vahasta valestulta kynttilältä. Siihen oli kaiverrettu outoja merkintöjä, ja nainen pyöritteli kapinetta hetken kädessään ennen kuin nosti sen esille. "Meillä ei taida olla oikein mitään käytännöllisempääkään" hän totesi, etsiskellen tuluksiaan toisella kädellään. Kaiketi tämäkin oli parempi kuin läpitunkemattoman pimeään hirviönpesään ryntääminen...
|
|