|
Post by submarine on Aug 21, 2017 15:52:13 GMT 3
((Näin, tästä Jubeliukselle/Jutalle pelinalkua.))
Viimeisen vartion syrjäinen kylä ei ollut parempinakaan aikoina ollut mikään ihastuttava paikka. Kylmien ja karujen nummien kaukausimmalla reunalla se oli kaukana valtakuntien elämästä ja mukavuuksista. Vaikka siitä olikin aikojen saatossa kasvanut näillä mittapuilla varsin hyvänkokoinen ja elinvoimainen yhteisö, olisi se suurten kaupunkien tulokkaan silmään näyttänyt silti ankealta ja pieneltä paikalta. Pelkkä kivimuurien reunustama, niukkojen peltojen ympäröimä talojen rykelmä, josta matkalainen pitkien matkojenkaan takaa tuskin pystyisi odottamaan turhan miellyttävää vastaanottoa. Kylän vieressä kohoava, ikivanha luostari - sekin omilla muureillaan ympäröity - ei millään tapaa ainakaan piristänyt näkymää. Enemmänkin se häämötti kuin jonkinlainen tarkkaileva ja tuomitseva hahmo, kylmä ja iloton vartija. Sen muurit ja kiviset seinät olivat selvästi hyvin vanhaa tekoa, mutta niitä oli kuitenkin myös kunnostettu tarkkaan ja huolella. Luostarin veljeskunta selvästikin välitti maallisen majansa kunnosta syvästi. Ulospäin se näyttäytyi kuitenkin tavalla, joka kertoi ainoastaan ilottomasta raatamisesta ja kuivasta, väsymättömästä velvollisuudesta. Toisella puolen, hieman pidemmän matkan päässä kylästä kohoava, selvästi uudempi linnake ei sekään tehnyt kylästä tai sen lähipiiristä juuri sen eloisampaa. Kun luostarin yhteyteen oli aikanaan alkanut nousta kylä, oli sivistys tuonut mukanaan myös aatelisen maita varsinaisesti hallitsemaan. Nopeakin silmäys riitti kylläkin kertomaan, ettei paikallinen hallitsija elänyt juuri sen mukavammissa oloissa kuin väkensäkään. Jo pelkästään tumman, kivisen linnakkeen vilkaiseminenkin riitti varmasti saamaan vilunväreet kulkemaan selässä; vaikka olikin kesä, hytistiin kylmien nummien kosteassa linnakkeessa varmasti. Kun otettiin vielä huomioon synkeät, valtavat vuoret, joiden edessä kylä luostareineen ja linnakkeineen seisoi, ei tosiaan voinut väittää, että tämä yhteisö olisi ollut kutsuva paikka. Tummat rinteet ja kaukaiset huiput tuntuivat melkeinpä kurottavan kohti kylää tummanpuhuvina, vaanivina hahmoina. Pelkkä näkykin riitti jo mataloittamaan mielen ja ankeuttamaan olon.
Viimeisen vartion kylä ei ollut mikään ihastuttava paikka edes parempina aikoinaan - jos sillä sellaisia edes oli. Ja nyt, tällä hetkellä, yksikin vilkaisu riitti kertomaan, ettei kyse ollut paremmista ajoista. Nyt kärsittiin hätää. Pellot kylän ympärillä oli tallottu ja murskattu niin että kitukasvuiset korretkin lojuivat nyt kylmässä maassa kuin suuren lauman tallaamina. Kylän portit oli kiskottu kiinni, kuten myös linnakkeen ja luostarin. Muureilla liikuskelevat, levottomat ja säikkyvän valppaat vartijoiden hahmot kertoivat nekin omaa tarinaansa pelosta, joka tienoota selvästi vaivasi. Muurien ulkopuolella ei liikkunut ketään. Kylänväki ei ahertanut pelloillaan. Kuin jokainen elävä sielu olisi sulkeutunut muuriensa taakse värjöttelemään. Elämää kylässä sentään vielä oli, siitä kertoivat kohoavat savut ja ihmisten äänet. Nekin äänet uhkasivat tosin hukkua siihen meluun, joka kantautui luostarin suunnalta. Viimeisen vartion luostarin kiviseinät kaikuivat kellojen kolinasta. Syvä metallinen jyly kumisi kylänkin ylitse suorastaan mielipuolisena, taukoamattomana metelinä, kuumeisena ja loputtomana. Se ei millään tavalla tehnyt koko näkymästä sen eloisampaa tai rohkaistanut varmasti yhtään ketään. Totta puhuen mokoma taukoamaton, kalsea meteli teki tästä kaikesta vain entistäkin painostavampaa. Jotakin oli selvästi pahasti vialla.
Vahvistukseksi mahdollisille epäilyksille asioiden tilasta riittäisi varmasti kenelle tahansa pelkkä vilkaisukin kylän muurien sisään. Omalla tavallaan se näky, mikä katsojaa odotti, oli sekä ristiriitainen, että täysin yhdenmukaisen kurja. Ihmiset kyräilivät epäluuloisina pienten tupiensa ovensuista tai ikkuna-aukoista, haluttomina liikkumaan ulkona tai edes näyttäytymään. Väki, jolla olisi varmasti ollut paljonkin tekemistä vaatimattoman elantonsa eteen, pysytteli visusti sisällä, kuin peläten jotakin uhkaa, joka saattaisi iskeä vaikka suoraan taivaista jos vain näkisi. Vain ne jotka ehdottomasti joutuivat liikkumaan tekivät niin, ja hekin säikkyinä, äkäisinä ja epäluuloisina. Siltikään kylä ei kuitenkaan ollut hiljentynyt; tämän uhan ja ahdingon edessä se oli totta puhuen saanut melkoisen joukon uusia asukkaita. Keskelle kylää, sen suurimman rakennuksen ympärille, oli kohonnut jonkinlainen epämääräinen, ilman sen suurempaa suunnittelua tai mietintää pystytetty leiri. Ihmisiä taivasalla tientukkeena, levittäytyneenä kaikkialle missä vain oli tilaa istua. Keppien varaan pystytettyjä kankaita surkeana säänsuojana ja vähiä, kiireessä mukaan otettuja tavaroita, joita itse kukin nyt varjeli epäluuloisesti. Totta puhuen tämä kaikki väenpaljous näytti kovin kurjalta muutenkin. Surkeita, epäluuloisia, nälkäisen näköisiä ihmisiä, joista monet kantoivat huonosti hoidettuja haavoja ja joista kaikista huokui pesemätön saasta ja lemu. Pakolaisia ja maansa menettäneitä kurjia, joille ei nyt ollut muutakaan paikkaa, kuin tämä surkea tilkku maata taivasalla. Eikä tällä väellä ollut sen puoleen myöskään mitään virkaa tai tarmoa sellaista etsiä; tyhjät, kärsivät katseet riittivät hyvin kertomaan, että nämä ihmiset olivat tosiaan kurjia ja kaikkensa menettäneitä. Siellä täällä kuului nälkäisen lapsen valitusta tai jonkun haavoituneen tuskaa. Toisaalla joku huusi armoa tai sääliä. Moni pysytteli vaiti. Vaikka näky olikin kurja, ei kylänväki ollut selvästikään suhtautunut siihen pelkällä myötämielisyydellä ja ymmärryksellä; pakolaisten joukon kansoittaman toriaukion reunamilla ja myös torin keskellä kohoavan suuren oluthuoneen ovella seisoi vartiossa kylänväkeä, tai kukaties paikallisen paronin miehiä, jotka pitivät aseensa selvästi näkyvillä merkkinä siitä, etteivät katsoisi mitään levottomuuksia tai rauhanrikkomisia hyvällä. Heitä kohti näillä kurjilla oli tarjottavanaan vain kaunaisia katseita.
Ilmapiiri kylän yllä oli levoton ja jännittynyt. Ahdistuneen, nurkkaan ajetun eläimen kauhua, joka vain odotti purkautumistaan tavalla tai toisella. Ja nyt, keskellä synkeää päivää, se löysi ainakin yhden tavan tehdä niin. Äkkiä toriaukean reunalla repesi ilmoille vihainen huuto, johon liittyi nopeasti muitakin ääniä. Muutaman kylän mies oli ilmaantunut paikalle, ja nyt nämä huusivat vihaisesti torin täyttävien kurjien suuntaan. Vihaisia sanoja, jotka syyttivät näitä varastelusta ja vähän ruuan syömisestä ahnaisiin suihinsa. Moni syystetyistä tohti luoda riitapukareihin vain levottomia katseita, mutta kaikki eivät olleet valmiita alistumaan. Näiden joukosta löytyi nopeasti muutama nuori mies, joissa tuntui vielä olevan tarpeeksi tarmoa ja voimaa vastata syytöksiin. Ja pian torin reunalle oli kerääntynyt vihaisten miesten joukko, joka huusi ja heristi nyrkkiä toisilleen. Kuuntelematta toisiaan, piittamatta vastaanväitteistä, hermostuen vain lisää jokaisella sanallaan. Kun huutamisen ja raivon tahti vain paheni, alkoivat lähimmät sivustakatsojat hivuttautua kauemmas tästä kaikesta. Patoutunut raivo ei selvästikään ollut laantumassa, eikä kukaan näyttänyt olevan aikeissa astua väliin. Vartijatkin, joiden olisi ollut tarkoitus hillitä tällaista, seisoskelivat vaitonaisina paikoillaan, ainoastaan seuraten asioiden kehittymistä. Yksi näistä hymähti koko näylle. Muut tyytyivät vain silmäilemään synkeinä. Kukaties nämäkin miehet kaipasivat jonkinlaista asioiden purkautumista. Kukaties he eivät enää vain piitanneet. Tämä kaikki oli nähty jo monta kertaa.
Pian kylässä olisi muutama piesty lisää, eikä sillä lopulta ollut enää paljoakaan väliä. Väkivalta kohdattiin toivottomalla välinpitämättömyydellä. Eihän tässä kylässä enää muutakaan ollut jäljellä...
|
|
|
Post by Jubelius on Aug 28, 2017 12:17:00 GMT 3
((Täällä ollaan! )) ”Onko siitä tosiaankin kulunut jo yli kolme vuotta?” Elsa huokaisi raskaasti ajautuessaan jälleen kerran synkkiin ajatuksiinsa. Oli turhauttava ajatella, kuinka hänen elämänsä oli tämän yhden ainoan tapahtuman myötä muuttunut lähes sietämättömäksi ja kuinka hänen oma ajattelutapansa ihmisenä tuntui muuttuvan päivä päivältä yhä katkerammaksi. Elsa jos kuka ei tahtonut sisimmissään olla tällainen ihminen. Tämä ennen iloa ja valoa rakastava tyttö oli vain kokenut kovia menetettyään rakkaan kaksoisveljensä tämän menehdyttyä heidän viimeisimmällä yhteisellä matkalla. Elsa tunsi joka kerta pistoksen sisällään ajatellessaan tätä mennyttä tapahtumahetkeä. Olisiko hän voinut tehdä tuolloin jotain toisin pelastaakseen hänen elämänsä rakkaimman ihmisen? Kerta toisensa jälkeen nämä ajatukset ajoivat hänet vuodattamaan kyyneleitä. Pystyisikö hän koskaan pääsemään tämän tapahtuman ylitse ja antamaan itselleen anteeksi? Tällä hetkellä tämä ajatus tuntui lähes mahdottomalta, vaikka vaikeuksista huolimatta Elsa tiesikin sisimmissään pyrkivänsä jatkamaan elämäänsä tavalla tai toisella. Elsa pyyhki lopulta hänen poskella valuvat kyyneleensä nähdessään kahden päivän taivalluksensa jälkeen määränpäänsä. Hänen edessään avautui kaukainen näkymä Viimeisen vartion syrjäisestä kylästä, jota ympäröi vankka ja korkea kivimuuri. Kylän muurien takaa pystyi näkemään jyrkät vuoristot, jotka ikään kuin odottivat Elsan kaltaisia seikkailijoita saapumaan luokseen. Tätä kokonaisuutta koristi satunnaisista pilvistä täyttynyt taivas ja aurinko, jonka auringonsäteet eivät näin loppukesästä lämmittäneet enää kunnolla. Kylää ympäröivät pellot herättivät matkalaisessa kummastusta. Korret olivat maan tasalla - Aivan kuin joukko ihmisiä tai eläimiä olisi ollut ohikulkumatkalla ja pilanneet tämän myötä kesän tuoman sadon. Elsan epäluulot alkoivat vähitellen herätä kylää ja tämän lähiympäristöä kohtaan. Olisiko hänellä syytä olla täällä tavallista varovaisempi vai miksi tämä näky alkoi yhtäkkisesti puistattaa häntä? Elsa puhdisti lopulta päätään lähestyessään näkemäänsä kylää ja sen muureja kohti. Hänellä ei olisi ollut nyt aikaa omille arvuutteluille tai epäilyksille. Hänen täytyisi pikimmiten suorittaa hänelle annettu tehtävä ja lopulta palattava takaisin tehtävänantajansa luokse. Mitä nopeammin Elsa olisi suorittanut tehtävän, sitä pikemmin hän pääsisi noutamaan hänelle luvattua rahallista palkkiota ja tämän myötä hän pääsisi jatkamaan hänen ikuista taivallustaan kohti uusia maailmoja sekä sieltä kohdattavia seikkailuja. Elsa pysähtyi lähestymänsä kylän portin eteen. Portti oli suljettu. Portin yläpuolella muurien päällä täysissä varusteissa seisovat vartijat eivät olleet vielä joko huomanneet portin edessä seisovaa matkalaista tai sitten he eivät olleet häntä huomaavinaan. Elsa tarkkaillessa kaikessa hiljaisuudessa vartioita ja heidän käytöstään, vaikuttivat he syystä tai toisesta johtuen olevan tavallista pelokkaampia. Olisiko heidän syynsä pelkoon johtunut heidän kylän laitamilla tallotuista pelloista vai olisiko kylän lähiympäristössä tapahtunut lähiaikoina jotain muutakin tavallista poikkeavaa? ”Hei te siellä! Olisitteko ystävällisiä ja avaisitte minulle portin? Minulla on viesti teidän kylänne hallitsijalle!” Elsa huudahti rohkaistuaan mielensä. Hänen huudahduksensa oli herättänyt näiden kahden vartijan huomion itseensä heidän kääntäessä katseensa häneen epäluuloisesti. ”Häivy siitä!” Ensimmäinen vartija huudahti tylysti seisoessaan Elsan yläpuolella. Vartijan katse kylään saapunutta matkalaista kohtaan ei ollut lainkaan miellyttävä saati kutsuva hänen alkaessa osoittamaan Elsaa kädessä pitämällään keihäällä. ”M-me emme p-päästä muukalaisia kyläämme!” Toinen – selvästi nuorempi ja arempi vartija jatkoi nostaessa kädessä pitämänsä jousen ylös ja alkaessa jännittämään sitä nuolensa kanssa. ”M-mutta.. Teidän täytyy! Minut on valtuutettu tuomaan teidän kylänne hallitsijalle tämä kädessä pitämäni käärö, jota olen kantanut mukanani jo kaksi päivää. Kuulemani mukaan tämä sinetillä suljetun käärön sisältö on todella tärkeä! Pyydän, päästäkää minut kyläänne!” Elsa aneli näyttäessään kädessä pitämänsä kääröä hänen yläpuolella seisoville vartijoille. Hän ei tehnyt vielä pienintäkään elettä väistääkseen hänen suuntaansa kohdistettuja aseita. Elsa ei ollut enää vuosiin pelännyt kohdata kuolemaa, mikä oli toisinaan johdattanut hänet liiankin uhkarohkeisiin tekoihin. Vartijat alkoivat katsoa neuvottomina toisiaan. Olisiko heidän tapettava heidän kyläänsä saapuva viestinkantaja vai otettava sen sijasta riski ja päästettävä hänet tuomaan viesti hediän kylänsä hallitsijalle? ”M-mistä voimme olla varmoja ettet tuo kyläämme lisää tuskaa ja kurjuutta?” Nuorempi vartija kysyi lopulta. Hänen jousensa ja nuolensa olivat edelleen jännitettyinä Elsaa kohti, mutta hän oli selvästi alkanut jo empiä ampumisensa suhteen. ”Tutkikaa minut! Tutkikaa kantamani varustukset! Tehkää mitä haluatte, kunhan päästätte minut lopulta portista sisään!” Elsa vastasi alkaessa samalla laskemaan mukanaan kantamaansa reppua sekä muita varusteita maahan tutkittavaksi. Hän olisi tällä hetkellä valmis tekemään lähes kaikkensa päästäkseen tuohon suljettuun kylään ja ansaitakseen luottamuksen tämän kylän vartijoilta sekä asukkailta. Kului hetki, jolloin ei tapahtunut mitään vartijoiden siirtyessä syrjemmälle keskustelemaan keskenään tilanteesta. Lopulta Elsan edessä suljettu kylänportti avautui väliaikaisesti. Vielä hetki sitten hänen yläpuolella seisonut tylympi ja uhmakkaampi vartija saapui avautuneen kylänportin suuaukosta hänen luokseen ja alkoi epäröimättä tutkia Elsan maahan laskemia tavaroita portin sulkeutuessa jälleen kerran heidän takanaan. ”Miksi kannat mukanasi kahta miekkaa?” Oli ensimmäinen huomio, minkä vartija oli tehnyt Elsan varustuksista. Miekat olivat täysin identtiset, huolellisella käsityöllä ja hyväkuntoisesta teräksestä taottuja teräaseita. Toinen miekoista oli selvästi kuluneempi, muttei toinenkaan aseista ollut täysin naarmuitta säilynyt. ”Tämä kuluneempi miekka on omassa käytössäni. Käytän sitä vain tarpeen vaatiessa sekä harjoitellessani. Tämän toisen miekan olen perinyt veljeltäni. Hän oli tämän miekan entinen omistaja” Elsa vastasi kuulemaansa kysymykseen. Vaikka Elsa olikin oikeakätinen, oli hän alkanut vähitellen harjoittelemaan myös vasemmalla kädellä miekkailemista. Tarpeen vaatiessa hän siis osasi miekkailla kahdellakin miekalla yhtä aikaa, vaikka siinä hän ei ollutkaan vielä omasta mielestään tarpeeksi hyvä. Vartija ei ottanut enää kantaa Elsan mukana kantamiin miekkoihin, vaikka selvästi miekkaa käsittelevät naiset olivatkin olleet hänelle vielä hieman uudenlainen käsite. Vartijan jatkaessa tavaroiden tutkimista, ei Elsan repusta löytynyt etsinnöistä huolimatta enää mitään tavallista poikkeavaa. Repusta löytyi mm. Kuivattuja marjoja, hedelmiä sekä pähkinöitä, kuivattua lihaa sekä isomman leivän kantapalanen, juomapullo, lähes loppuun kulutettu saippuapala, teltta varuseineen, nahkainen kolikkopussi kolikoineen sekä puusta veistetty okariina – puhallinsoitin. ”Tavanomaista rihkamaa” Vartija tokaisi halveksittavasti, vaikka selvästi hän kadehti matkalaisen hyväkuntoisia varusteita sekä ruokavarastoa. Lopuksi vartija alkoi suorittaa Elsalle ruumiintarkastusta tunnustelemalla kevyesti käsillä naisen vartaloa. Vartija saattoi tuntea käsillään Elsan kaavun alla olevan ihonmyönteisen nahkahaarniskan, jonka satunnaiset metallilevypalat suojasivat tärkeimpiä ruumiinosia, kuten sydäntä. Tätä vartija ei kuitenkaan tuonut esille siirtyessään ruumiintarkastuksen jälkeen kauemmaksi Elsasta. Hän oli kaiketi alkanut jo vähitellen luottamaan naisen vilpittömyyteen viestintuojana ja näin ollen hän antaisi naiselle mahdollisuuden. ”Hyvä on, minä saatan sinut hallitsijamme luokse. Mutta älä luulekaan, että päästän sinua silmistäni. Lisäksi vaadin, että jätät molemmat miekkasi odottamaan tälle portille. Saat ne takaisin, kun poistut kylästämme” Vartija tokaisi lopulta yhtä tylysti kuin aikaisemminkin. Tämän kuultuaan Elsa alkoi kerätä maahan laskemiaan tavaroita takaisin itselleen tarkastaen samalla, ettei mikään hänen reppunsa sisällöistä olisi kadonnut tarkistuksen myötä. ”Hyvä on, luotan sanaasi” Elsa vastasi lopulta edessään seisovalle vartijalle käytyään reppunsa sisällön huolellisesti lävitse. Elsaa arvelutti miekkojensa jättäminen tuntemattomien ihmisten hoiviin, mutta tällä hetkellä hänellä ei tainnut olla muuta vaihtoehtoa. Portin avautuessa heidän edessään Elsa alkoi seurata edessä kävelevää vartijaa jättäen lopulta kädessä kantamat miekkansa muurien sisäpuolella seisovalle porttivahdille. Huokaisten miekkojensa jättämisen jälkeen syvään, nainen jatkoi matkaansa edellä kulkevan vartijan seurassa. Heidän matkansa kulki aluksi satunnaisten talojen sekä kyläläisten ohitse kohti edessäpäin näkyvää toria, josta kantautui tällä hetkellä kummallista älämöintiä. Mistä nuo äänet olivat peräisin? Olisiko jotkut mahdollisesti tapelleet keskenään? Siitä Elsa tahtoisi ottaa vielä selvyyden. ((Tuossa ole hyvä! En tosiaankaan edennyt vielä tuon pidemmälle, ettei vuoroni veny tavattomasti. Voit halutessasi johdattaa hahmosi tulevalla vuorollasi jo toriaukealle selvittämään tilannetta, mutta myös minä itse voin seuraavalla vuorollani olla ensimmäisenä paikalla. En ole vielä täysin varma minkälaista viestiä Elsa kantaa mukanaan, mutta antaa asian muhia vielä toistaiseksi ))
|
|
|
Post by submarine on Aug 30, 2017 19:11:34 GMT 3
((Noniin, tästä se lähtee. Taidan laittaa Reindalin tosiaan torille, niin onpahan ainakin sitten pelissä ja pääsevätpähän törmäämään. Jos haluat, niin voin toki johdatella vähän millainen viesti saattaisi olla (esimerkiksi siis sivuhahmojen oletuksista) kun se tulee ajankohtaiseksi. Tai sitten sen saa keksiä vapaasti, kumpikin varmasti toimii.))
Tilanne torin suunnalla ei selvästikään ollut ainakaan helpottamassa. Vihaiset, turhautuneet ja ärtyneet miehet huusivat päin toistensa naamoja, kuuntelematta toistensa sanoja, sylkien ja äristen. Ne, joilla ei ollut halua tai voimia ottaa osaa tähän, hivuttautuivat vain kauemmas. Kukaan ei ollut vielä heilauttanut nyrkkiä, ainakaan toista päin, mutta selvästi sekin olisi vain ajan kysymys - lyhyen ajan, totta puhuen. Syytöksiä ja vihaisia herjoja heitettiin. Pakolaiset olivat varkaita ja surkeita ruokarosvoja, kylän miehet taas häikäilemättömiä roistoja ja murhamiehiä, jotka antoivat tovereidensa kuolla ennemmin kuin jakoivat omastaan. Pintaan oli putkahtamassa kerralla paljon sitä, mitä tämä väki oli joutunut kurjien päiviensä aikana hautomaan hiljaa sisässään. Kohtalotoverit lähettyvillä pysyttelivät mieluummin vaiti ja antoivat tapahtua mitä tapahtumassa oli. Mutta kaikki paikallaolijat eivät kuitenkaan olleet kylänmiehiä. Muutama torille leiriytyneistä pakolaisista heitti levottoman katseen sivuitseen, kun näiden ohitse harppoi nopeaan tahtiin vieras mies. Oli hänet nähty aikaisemminkin, olihan hän kuitenkin ollut täällä jo tovin, mutta ulkopuolisia ei juuri nyt pidetty suuressakaan arvossa - kuten eräs toinenkin oli varmasti jo huomannut. Puhumattakaan siitä, että tämä mies oli kantanut aseita astuessaan kylään ja toimi elkein, jotka kertoivat ainakin kyvystä käyttää niitä, jos eivät sentään halukkuudesta. Vieras oli epäilyttävä, mutta soturi jo jotakin pahempaa. Puhumattakaan siitä, ettei tämä mies tosiaan näyttänyt tavanomaiselta tai ainakaan välittömästi luottamusta herättävältäkään. Mies, joka väkijoukon läpi harppoi, muistutti vilkuilijoita monin tavoin kolkosta kuolemasta, joka tuntui juuri nyt vaanivan kaikkialla. Hän oli laiha ja kuihtunut. Posket olivat vetäytyneet lommolle ja poskipäät työntyivät ihoa vasten terävinä ja selvinä. Kaikesta päätellen kyseessä oli joskus ollut leveäharteinen ja salskea mies, mutta jokin oli kuihduttanut häntä pahasti. Sairaalloiselta hän näytti muutenkin; miehen silmät olivat painuneet syville kuoppiinsa, ja niitä ympäröivät paksut mustat renkaat, kuin nukkumattomien öiden ja raskaiden koettelemusten merkkinä. Hänen ihonsa oli kalpea kuin kuolleella, ja huulet melkeinpä sinersivät niitä vasten. Vaikka hän totta puhuen ei - kun tarkemmin katsoi - ollut kovinkaan vanha, alta kolmenkymmenen, toivat syvät rasittuneet uurteet ja varjot mieleen paljon vanhemman ja väsyneemmän miehen. Hänen päällään matkamiehen ja kulkijan vaatteenparsi näytti täysin sopimattomalta; tämä mies olisi varmastikin kuulunut sairasvuoteelle, ei tien päälle.
Kaiken kaikkiaan tilannetta kohti suunnannut mies näyttikin melkein kävelevältä vainajalta, oli hänen kasvoillaan silti määrätietoinen, luja ilme hänen harppoessaan selvittelemään tilannetta. Sillä selvittelemään hän selvästi oli menossa. Hän astui nahinan keskelle kättään kohottaen ja ääntään kohottaen. Siinä oli enemmän elinvoimaa kuin hänen ruumiissaan, ja ainakin vihaiset miehet kuulivat sen - joskin se, kiinnostiko näitä juurikaan, olikin jo asia erikseen. "Rauhoittukaahan! Tämä ei ole oikea aika tähän! Vaikeuksia on yllin kyllin jo muutenkin!" mies huudahti. Pukarit kumminkin puolin heittivät häntä kohti ärsytetyn eläimen katseita. Hetken he olivat varuillaan, mutta nopeasti palasi sama ärtymys, joka löysi nyt yhden kohteen lisää tästä tulokkaasta. "Älä sekaannu tähän! Tämä on meidän asiamme, ei ulkopuolisten! Häivy tai olet seuraava!" yksi uskaliaammista miehistä ärähti. Vaikka kukaan ei suoralta kädeltä tohtinutkaan huutaa aivan samalla tavalla tälle epäilyttävälle miehelle, katseet ja olemukset kertoivat ettei näitä tosiaan aristanut jakaa kärsimyksiään hieman laajemmallekin. "Vihollisenne on muurien ulkopuolella, ei keskuudessanne, miehet! Ette te tällä saavuta mitään, pahennatte vain kaikkien oloja", mies vastasi. Hän kohotti käsiään, osoituksena siitä ettei ollut aikeissa vastata mokomaan uhitteluun, mutta hänen olemuksensa pysyi silti lujana ja katse vakaana ja vahvana. Juuri nyt se tai jämäkät sanat eivät vain tuntuneet tekevän kauppojaan. "Sinun olojasi ainakin, senkin kalpea raato!" joku toinen tohti ärähtää väliin. Synkeät ja vihaiset katseet kävivät vuoroin tunkeilijassa, vuoroin vastapuolessa. Nämä miehet eivät tosiaankaan olleet valmiita luopumaan tästä näin helpolla...
Sivummalla vartijat tuijottivat tätä kaikkea edelleen varsin välinpitämättöminä. Mitäpä siitä, vaikka siinä sivussa piestäisiin yksi väliin erehtynyt, typerä ulkopuolinenkin. Mitäpä väliä totta puhuen millään tässä kaikessa...
((Noin. En venyttänyt sitä kauheasti, niin pääsee Elsakin sitten selvittelemään tilannetta kun saattavat sitä lähemmäksi paikkaa, heh.))
|
|
|
Post by Jubelius on Sept 3, 2017 22:54:37 GMT 3
Elsa seurasi hänen edellä kulkevaa vartijaa kylän läpi kohti kaukaisuudessa näkyvää toria. Tunnelma muurien sisäpuolella oli tällä hetkellä yhtä ankea kuin hänen aikaisempi vastaanottonsa kylänportilla heitä vastaantulevien sekä sivussa seuraajien luodessa Elsaan epämiellyttäviä sekä oudoksuttavia katseita. Elämä tässä kylässä ei totisesti näyttänyt ulkopuolisen silmissä normaalilta. Lähes lopen uupuneen näköiset ihmiset eivät puurtaneet tavallisten kyläläisten tapaan saati tehneet ylipäätänsä mitään, mikäli se oli heidän kohdallaan mahdollista. Suurin osa kylän asukkaista piileskeli kodeissa sekä muissa kylän rakennuksissa. Rohkeimmat istuivat tai seisoivat kadunlaidoilla kuin odottaen jotain tapahtuvan samalla kun kylän läpi pauhaava kellotorni kolisi taustalla taukoamatta. Tässä kylässä ihmisten käytöksestä ei voinut olla aistimatta ahdistuneisuutta heidän pelätessä jotakin, mistä Elsa ei ollut vielä tietoinen. Tämä piinaava tunne alkoi kalvata häntä. Mistä tämä kaikki olisi voinut olla lähtöisin? Olisiko ollut jotain, mitä hänen olisi kuulunut alun alkaenkin tietää tästä kylästä ennen tänne saapumista? "Mitä täällä on tapahtunut? Miksi kaikki ovat täällä niin levottomia?" Elsa kysyi yllättäen saavuttaessaan edellä kulkevan vartijan. "Se ei kuulu sinulle. Pidä huoli vain omista asioistasi" Vartija tokaisi vastauksensa yhtä töykeästi kuten aikaisemminkin luomatta lainkaan katsekontaktia Elsaan. "Kellotornin kolina.. Miksi kellot pauhaavat tässä kylässä taukoamatta?" Elsa yritti vielä kerran saada jotain tietoa tästä kylästä seurassaan olevalta vartijalta. "Kuten sanoin - TÄMÄN KYLÄN ASIAT EIVÄT KUULU SINULLE!" Vartija huudahti hänen kasvojensa alkaessa lähes jo punertamaan ärtymyksestä. Matka jatkui. Elsa tyytyi lopulta vain tarkkailemaan kylää ja sen tapahtumia sivusta todetessaan, ettei hänellä ollut mitään sanavaltaa saati oikeutta kuulla tämän kylän tapahtumista paikallisilta. Oli melkein sääli, ettei hänelle suotu minkäänlaista mahdollisuutta ymmärtää tätä tilannetta, mutta ehkä näin olisi ollut lopulta parempi. Mitä vähemmän hän tietäisi tämän kylän asioista, sitä helpompi hänen olisi lähteä tästä kylästä tehtävänantonsa jälkeen. Elsa havahtui äkkinäisesti. Kylän kapea kävelykatu oli johdattanut heidät lopulta toriaukealle, mistä oli jo pidemmän aikaa kantautunut outoa ääntä. Elsa ja häntä johdattanut vartija pysähtyivät hetkeksi torin laidalle seuraamaan tapahtumaa. Joukko miehiä oli kokoontunut keskelle toria. Kaikesta päätellen he kiistelivät jostakin, mistä he eivät olleet keskenään päässeet vielä yhteisymmärrykseen. Heidän käytöksensä oli todella aggressiivista – melkein jopa väkivaltaista, vaikka kukaan ei ollutkaan vielä lyönyt ilmaan kohottamaansa nyrkkiä kenenkään kasvoihin. Joukon keskellä seisoi aseistettu matkamies. Hän oli tällä hetkellä joukon ainoa, joka yritti parhaansa mukaan rauhoitella tilannetta. Hänen hoikka ja sairaalloinen ulkonäkönsä oli kuitenkin herättänyt monenlaista reaktiota sivusta seuranneiden joukossa. Suurin osa ihmisistä näytti pelkäävän häntä. Toiset taas näyttivät kummastelevan hänen mukana kantamiaan aseita pohtien mahtaisiko hän käyttää niitä rauhoitellessaan tappelun aloittaneita miehiä. Elsan katse kohdistui tähän kyseiseen matkamieheen. Elsaa kävi häntä sääliksi. Ei pelkästään siksi, mitä tunteita tämän matkalaisen ulkonäkö herättäisi hänessä, vaan myös siksi, että hän oli joutunut omasta kunnostaan huolimatta tällaiseen tilanteeseen. "Ettekö aio puuttua asiaan?" Elsa kysyi yllättäen hänen vierellään seisovalta vartijalta. "En. Se olisi turhaa. Antaa miesten päästellä höyryjä. Kyllä he siitä pian rauhoittuvat" Vartija tokaisi Elsalle lähes huvittuneesti. Vartija oli jo melkein tekemässä lähtöä paikalta, kunnes yhtäkkiä Elsa ojensi hänelle kädessä pitämänsä käärön sekä selässä kantamansa repun. "Hei!" Vartija huudahti yllättyneesti Elsan rynnätessä jo väkijoukon keskelle, jossa miehet olivat lähes jo aloittaneet nyrkkitappelun keskenään. "Hyvät herrat! En tiedä mistä tässä kahakassa on oikein kyse, mutta väkivalta ei ratkaise mitään!" Elsa yritti puhua rauhallisesti, vaikka hänen äänestään saattoikin kuulla vivahteen ärtymyksestä. ”Älä sinä puutu tähän” Eräs mies huudahti joukon keskeltä. "Tämä on meidän välinen asia!" Eräs toinen joukon miehistä huudahti Elsalle ärtyneesti. "Tämä on koko kylää koskeva asia! Katsokaa itseänne! Teidän kuuluisi olla yhtenäinen yhteisö! Mutta mitä te olette? Joukko barbaareja! Te tuhoatte kohta itsenne, ellette ala puhaltamaan yhteen hiileen!” Elsa lähes kiihtyi, vaikka saikin pidettyä oman puheosuutensa selkeänä. Hän ei tiennyt mistä hänen sanavalintansa kylästä sekä sen yhteisöstä olivat olleet lähtöisin, mutta tämä osuus oli herättänyt ainakin osassa joukon miehissä tunteita. ”Kuvailitko sinä meitä barbaareiksi?” Eräs Elsan eteen kävellyt suurikokoinen mies korotti ääntään. Hän oli selvästi kiihtynyt Elsan puheosuudesta, mikä olikin saanut hänet lopulta menettämään malttinsa. Aivan yllättäen mies otti käsillään Elsan hartioista kiinni. Elsan järkytykseksi mies potkaisi häntä äkkinäisesti polvella vatsaan, mikä sai lopulta naisen kyyristymään maahan. Vatsaan kohdistunut isku tuotti Elsalle lähes sietämätöntä kipua, vaikka hänen kaapunsa alla ollut nahkahaarniska olikin suojannut häntä suuremmilta vaurioilta. Elsa irvisti tuskasta. Tämä ei totisesti ollut mennyt niin kuin hän oli ajatellut asioiden menevän. ”Mokoma nainen! Sinä et taida tietää tämän kylän asioista mitään? Sinun on syytä pysyä pois tästä kahinasta, mikäli haluat pysyä yhtenä kappaleena” Elsaa pahoinpidellyt mies puhui kiihtyneesti maassa makaavalle Elsalle. Näytti siltä, kuin tämä vielä Elsan edessä seisova mies olisi aikeissa potkia häntä, mutta tästä ei ollut vielä varmoja takeita. ((Pahoitteluni. Halusin välttämättä Elsa saavan turpaansa – koska draama on.. parasta.. Tämä vuoro sisälsi aika paljon repliikkejä, mutta toivottavasti pysyit kärryillä))
|
|
|
Post by submarine on Sept 8, 2017 17:24:14 GMT 3
((Heh, ihan hyvä tapa saada ainakin asioihin vauhtia. Ja pysyin kyllä kärryillä, ei huolta siitä.))
Äkillisesti asioihin sotkeutunut tyttö tuli itse kullekin eittämättä yllätyksenä. Kahakkaan ajautuneet pukarit reagoivat siihen vihaisesti ja hallitsemattomasti. Arvattavan arvattomasti. Reindal sen sijaan, häpeäkseen, ei saman tien reagoinut mitenkään. Eräs miehistä roikkui jo kiinni hänessä. Vihainen, haiseva, turhautunut mies ravisteli häntä olkapäästä ja huusi vasten naamaa vihaisia sanoja sekaantujista ja omista asioista. Hän yritti parhaansa mukaan rauhoitella tätä, puhua järkeä, mutta asia ei hyvällä tahdollakaan ollut menossa mihinkään järkevään suuntaan. Joka tapauksessa se edellytti aivan liikaa huomiota, että hän olisi saman tien edes tajunnut tytön ilmaantumista - saati sitten ennakoinut miten siihen reagoitaisiin. Vasta kun sivummalta kajahti vihaisempi, terävämpi huuto, ja siinä samalla tuskaisia ääniä, tajusi Reindalkin tilanteen. Maassa makasi tyttö, tai mahdollisesti nuori nainen, selvästi kylän ulkopuolelta tullut ja tällä hetkellä tuskainen. Raivostunut mies tämän yllä ei jättänyt mitään epäselvyyksiä tilanteesta - eikä myöskään aikaa ihmetellä. Reindalin kulmat kurtistuivat ja leukaperät (näkyvät ja luisevat sellaiset) kiristyivät. Sitten hän jo toimi.
Reindalissa roikkunut, äreä pukari ähkäisi äkkiä hämmästyksestä ja kivusta, kun tämän pitelemä sairaalloisen laiha ja kalpea, hintelä mies tarrasikin kiinni ravistelevasta kädestä voimalla, jota olisi odottanut paljon vantterammalta. Reindal ei suonut katsettakaan tämän suuntaan kiskaistessaan miehen käden irti vaatteistaan. Eikä silloinkaan kun sysäsi tämän sivuun kuin pikkulapsen, voimalla joka sai hämmästyneen miehen kompuroimaan ja kaatumaan mutaiseen maahan. Sama kohtalo odotti väliin harpannutta, äkillisen tönimisen valpastuttamaa miestäkin; kalpea soturi ei tuhlannut tähän edes vilkaisua astuessaan tilannetta kohti. Sysäsi vain syrjään vääjäämättömästi ja ehdottoman varmasti. "Lopeta! Tyttö ei kuulu tähän eikä hänellä ole osaa tai arpaa kurjuuteenne", Reindal komensi. Hänen äänessään oli syvyyttä ja voimaa, jonka ei tosiaan uskoisi kumpuavan luisevasta rinnasta. Mutta miestä eivät voimalliset äänet kiinnostaneet. Tämä pyörähti ympäri. Vihaisena, ensimmäisen iskun antaneena ja valmiina antamaan miten monta lisää tahansa. Sen tämä tekikin. Nyrkki kohosi korkealle ennen kuin tämä huitaisi kohti asioihin tuppautuvaa miestä. Reindal kohotti kätensä puolustukseen. Hyökkäävä mies oli suuri ja tällä oli kovan elämän kovettamat kourat, mutta kun tämä iski, ei hintelämpi mies odotuksien vastaisesti horjahtanutkaan. Hän otti iskun vastaan käsillään värähtämättäkään, ja kurotti sitten toisella miestä kohti.
Iso, roteva mies ähkäisi tuskasta, kun kalpeat, luisevat sormet painuivat tämän olkapäähän. Niissä oli voimaa kuin pihdeissä, tarpeeksi että koko käsi turtui hetkessä. Tämä kiemursi ja ähki, kun hintelä mies painoi tämän järjenvastaisesti alas, polven varaan. Yhdellä kädellä, otteella joka oli voimakkaampi kuin mitenkään olisi pitänyt olla. Ympärillä moni pukareista empi ja tuijotti epäluuloisesti. Nämä eivät halunneet ainakaan sekaantua tähän. "Minä en ole tullut tänne nahistelemaan tai vaikeuttamaan asioita. Minä en ole vihollisesi", Reindal ärähti miehelle, jota katsoi nyt alaspäin. Tämä näytti lähinnä tuskaiselta ja pelästyneeltä. Kalpea soturi veti henkeä, ennen kuin kiskaisi tämänkin miehen sivuun ja kumoon, pois tieltään. Niin typerää. Hän ei vaivautunut suomaan tällekään silmäystäkään kun astui ohitse, maahan kaadetun luokse.
"Hei, pääsetkö ylös? Siinä ei ole nyt hyvä maata. Tulehan", Reindal sanoi. Hän kumartui lähemmäs maahan iskettyä tyttöä. Nopealla silmäyksellä tämä ei näyttänyt kärsineen todellisia vammoja, mutta kaikesta päätellen kipua oli silti aivan riittävästi. Hän tarjosi tämän suuntaan luisevaa kättä, samalla kun työnsi toisella vyöltään roikkuvaa miekkaansa sivuun ettei se sotkeutuisi jalkoihin. Viaton, tarpeellinen liike, mutta samalla ehdottomasti myös painava, sanaton varoitus ympärillä seisoville pukareille: mitään typeriä ideoita ei nyt kaivattu, ja itse kunkin oli parasta rauhoittua. Hän ei ollut tullut tänne riehumaan, mutta ei myöskään piestäväksi tai katsomaan kun muitakaan piestäisiin...
|
|
|
Post by Jubelius on Sept 9, 2017 22:24:22 GMT 3
Elsa irvisti tuskasta yrittäessään nousta saamansa iskun jälkeen seisomaan. Hänen lukuisista yrityksistään huolimatta hänen jalkansa eivät vielä kannattaneet häntä kivun sekä tilanteen tuoman hämmästyksen vuoksi. Kuinka hän ei ollut osannut odottaa tällaista kohtelua - ja kuinka hän ei ollut tämän myötä osannut varautua suojelemaan itseänsä? Kuinka typerä hän olikaan ollut luottaessaan omiin neuvottelukykyihinsä. Tämän kylän ihmiset eivät selvästi osanneet enää kuunnella ketään ulkopuolista pelon, ahdistuksen sekä nälänhädän viedessä heidän viimeisimmätkin voimavaransa. Elsan katse harhaili ajatusten myötä torin aukealla. Hänen ympärillään seisovat miehet olivat alkaneet jo entisestään rähinöimään keskenänsä. He huusivat sekä raivosivat. He tönivät sekä ravistelivat. Muutamat miehet jopa pahoinpitelivät toisensa saaden veren virtaamaan tällä synkällä aikakaudella. Tämä näky ei voinut olla kenenkään mielestä kaunista katseltavaa. Ei, sillä tämä oli selvästi tämän kyseisen kylän loppukauden alkua.
Elsa oli lähes varma, että häntä äsken kaltoin kohdellut mies potkaisisi häntä vielä toistamiseen, mutta seuraavaa potkua ei koskaan tullut. Maassa makaava nainen tarkkaili hiljaa hänen ympärillään alkanutta tilannetta aseistetun matkamiehen alkaessa yhtäkkisesti puolustamaan häntä, minkä vuoksi Elsan kimppuun aikaisemmin hyökännyt mies oli päättänyt vaihtaa kohdettaan. Elsa oli monta kertaa avaamassa suunsa ja kehottamassa tuota vierellään seisonutta matkamiestä pakenemaan paikalta. Hän ei totisesti kokenut olevansa sen arvoinen, että tämä sairaalloisen näköinen mies huonontaisi omasta tahdostaan omaa olotilaansa. Tämä mies tarvitsisi hoitoa – hänen ei totisesti tarvitsisi tulla tällaisen tilanteen vuoksi vielä pahoinpidellyksi! Mutta kuinka ollakaan, tämä kyseinen matkamies yllätti kaikki ympärillä olevat. Oli järjenvastaista nähdä kuinka tuo hintelän oloinen matkamies päihitti häntä reilusti suurikokoisemman miehen omilla käsivoimillaan, jotka olivat olleet kaikkea muuta kuin tavanomaiset. Matkamies herätti omilla voimillaan entisestään kummastusta sivustakatsojien keskuudessa. Kuinka mies, josta näytti olevan enää jäljellä pelkkää luuta ja nahkaa saattoi omata tuollaiset voimavarat?
Kaksintaistelu päättyi – yllättävänkin nopeasti. Kenenkään ei ollut syytä epäillä kuka oli vienyt tämän kyseisen taistelun voiton isomman miehen rojahtaessa taistelun päätyttyä Elsan viereen lähes tajuttomana. Elsa näytti olevan vielä hämmentynyt koko tapahtumasta matkamiehen ojentaessa hänelle yllättäen kätensä. Naisen katse oli aluksi empivä, mutta lopulta hänen katseensa rohkaistui hänen alkaessa ojentamaan omaa kättään miehen suuntaan.
”K-kyllä kai.. T-tai ainakin luulisin niin.. Kiitos..” Elsa vastasi matkamiehen esittämään kysymykseen samalla kun hän itse ojentui ottamaan hänelle ojennetusta kädestä kiinni. Elsa nousi varovasti seisomaan. Hänen jalkansa olivat vähitellen alkaneet kannattamaan häntä, vaikka Elsan askeleet olivatkin vielä voimakkaasta iskusta johtuen horjuvat. Onneksi hänen sisuskalunsa sekä kylkiluunsa tuntuivat olevan kuitenkin vielä ehjät, mikä saattoi olla lähes ihme tuollaisen iskun jäljiltä.
”Olen pahoillani. Taisin suututtaa heidät entisestään omilla puheillani. Ja tekin saitte osanne kohdatessanne tuo jättiläisen. Nyt tilanne on jo lähes kaoottinen” Elsa pahoitteli tilannetta katsoessaan ympärilleen. Tilanne heidän ympärillään ei ollut vielä tälläkään hetkellä hallinnassa suurimman osan riitapukareista jatkaessa omaa kahakkaansa äskeisestä yhteenotosta huolimatta.
”Ette kai satuttaneet itseänne äskeisessä yhteenotossa?” Elsa kysyi vaistomaisesti hänen vierellään seisovalta matkamieheltä. Hän ei selvästikään saattanut uskoa vielä aikaisemmin näkemäänsä taistelua, jossa tämä riutunut mies oli kaikesta päätellen selviytynyt vammoitta. Elsan huoli toisesta oli kaikesta kokemastaan huolimatta aitoa. Hänen luonteensa vuoksi Elsaa huoletti enemmän muiden hyvin vointi kuin omansa, mikä saattoi tietyissä tilanteissa olla lähes kohtuutonta.
Tilanne heidän ympärillään alkoi vähitellen rauhoittua sivussa seisovien vartioiden alkaessa viimein puuttua vielä keskenään tappelevien miesten kahinointiin.
”Noniin! Eiköhän nämä riennot ala riittämään jo tämän päivän osalta. Alkakaa kalppia siitä matkoihinne! Vauhtia!” Eräs vartijoista huusi joukon keskeltä erottaessaan riitapukareita toisistaan. Vartijat olivat selvästi nähneet jo tarpeeksi osan joukon miehistä saadessa jo suurempia ruhjeita sekä vammoja kehoonsa. Näinkin pitkä odottelu oli saattanut olla vartijoiden kohdalla taktikointia antaa riitapukareiden väsyttää itsensä, jotta riidan selvittäminen olisi ollut heidän osaltaan helpompaa.
|
|
|
Post by submarine on Sept 17, 2017 6:31:32 GMT 3
((Hei, pahoittelen että tämän kanssa on kestänyt. On ollut vähän hektinen meno, eikä luppoaikaa ole ollut hirveästi. Nyt sain kuitenkin vihdoin tämän taas hollille.))
Reindal tarjosi ensialkuun nuorelle naiselle vain rohkaisevan nyökkäyksen. Juuri nyt ei ainnut olla oikea hetki turhalle sanailulle. Hän auttoi tämän pystyyn, varmisti että toisen jalat varmasti kantoivat, ja heitti nopean katseen ympärilleen. Kukaan muu ei sentään ollut halukas kokeilemaan onneaan; todellinen voimannäyttö sai ympärillä kyräilevät miehet luimistelemaan kuin lyödyt koirat. Näky olisi ollut säälittävä, jos samat miehet eivät hetkeä aikaisemmin olisi olleet aivan valmiita pahoinpitelemään niin hänet kuin tytönkin. Totta puhuen, säälittävä se oli vieläkin. Kalpea mies kohtasi pelokkaat ja epäluuloiset katseet tavalla, jota olisi kukaties voinut sanoa jopa pettyneeksi. Niin turhaa. "Älä siitä murehdi. Tämä väki ei juuri syitä enää tarvitse", Reindal tokaisi sivusuin vieressään seisovalle, kun tämä murehti jopa sitä, miten saattoi itse olla syypää äskeiseen. Ja siitä huolimattakin hän vilkaisi tyttöä nopeasti, mietteliäänä. Tämä ei tosiaan ollut samaa maata kuin kurja väki heidän ympärillään. Täällä ei tähän hätään juuri myötätuntoa tai muihin samaistumista harjoitettu. "Olen kyllä kunnossa. Meidän olisi parempi murehtia miten pääsemme irti tästä kahakasta", hän vakuutteli perään. Sanat tuskin olivat, noin nyt yleisestikään ottaen, tällaisen luisevan ilmestyksen suusta, turhan vakuuttavia. Sen lisäksi, vaikka miehen olemus olikin vakaa ja määrätietoinen, saattoi läheltä siltikin huomata, että hän peitteli hengitystään. Rinta kohosi enemmän kuin hän oli halukas sallimaan, sieraimet laajenivat useammin kuin tyynelle ja rauhalliselle miehelle sopi; äskeinen oli selvästikin vaatinut jonkinlaista ponnistusta. Nyt ei ollut vain oikea aika näyttää sitä.
Kaikeksi onneksi näytti siltä, ettei ainakaan aivan koko kylä ollut kääntynyt ulkopuolisia vastaan. Äskeisen jäljiltä vartijatkin myöntyivät lopulta, pitkin hampain, tekemään tehtävänsä. Jännittyneiden, pelokkaan valppaiden riidanhaastajien joukko lähtikin hajaantumaan nopeasti, kun nämä lähestyivät pitkävartisia aseita heristäen. Loppujen lopuksi se tosiaankin taisi olla helpompaa nyt, kun pahin terä oli jo taitettu. Joka tapauksessa miehet luikkivat kauemmas, osa takaisin talojen suuntaan, osa taas mitättömään ja kurjaan leiriinsä. Maahan kaatuneet autettiin ylös, kärsimään ruhjeistaan ja kivuistaan sivummalla. Vartijoiden heittämän nopeat, kaunaiset katseet kertoivat tosin viestinsä myös kahdelle muukalaiselle: näidenkin oli parempi häipyä paikalta sotkemasta asioita. "Se siitä", Reindal huokaisi. Läheltä saattoi huomata, miten hän suorastaan painui kasaan piirun verran. Enemmänkin olemuksensa kuin ruumiinsa puolesta, mutta kieltämättä hän menetti aavistuksen ryhtiäänkin nyt, kun sitä ei ollut tarve käyttää. Hän painui kasaan kuin uupunut varjo, äkkiä vähemmän kurjien ja kunniattomien läpi marssinut soturi, ja enemmän kuin sairaalloinen maankiertäjä. Pieneksi hetkeksi hän ummisti silmänsä ja veti henkeä hieman syvempään - ennen kuin tajusi, ettei kuitenkaan ollut yksin. Katse kääntyi nopeasti tyttöön. "Tämä... ei ole hyvä paikka matkalaisille tähän hätään. Meidän olisi parempi mennä jonnekin rauhallisempaan paikkaan. Tuolta saa ainakin hieman suojaa ja edes vähän ruokaa, jos sinulla on nälkä. Voimme puhua siellä", Reindal tokaisi sitten. Hän osoitti kädellään kohti pitkää, suurehkoa rakennusta, joka kohosi keskellä pakolaisten täyttämää aukeaa. Siinä oli virallista näköä, parempina aikoina kyseessä oli varmastikin ollut paikka jonne väki oli kokoontunut päättämään asioista ja istumaan iltojaan. Nyt sitäkin tuntui varjostavan sama kolkko, painostava ilmapiiri.
"Tulehan. Voimme puhua tuolla", Reindal toisti. Hän lähti kävelemään kohti pitkää rakennusta, kiertäen kurjaa pakolaisleiriä niin pitkälti kuin pystyi. Rakennuksen ovelta joku näytti tarkkailevan tätä kaikkea. Kauempaakin pystyi erottamaan, ettei ovensuuhun nojaileva mies ollut aivan samaa maata kuin ympärillä vellova väki. Tämäkin oli selvästi kärsinyt viime aikoina, ja tämänkim kasvoja varjostivat monet koettelemukset, mutta siltikin tämä eroittui joukosta ympärillään. Ensinnäkin miehen vaatteenparsi, jopa virtyneenä ja kärsineenä, oli aivan eri maata kuin muilla. Rahakasta sorttia, hyviä kankaita ja värejä, jotka edelleenkin erottuivat tomun ja mudan läpi. Sen lisäksi tämän olemuksessa oli tiettyä ryhtiä ja arvokkuutta, joka oli varmasti iskostettu mieheen jo lapsesta pitäen. Kaiken kaikkiaan, tässä oli selvää aatelisen näköä. Joskin kärsineen ja oikeasta ympäristöstään pois revityn aatelisen. Mies näytti tarkkailleen äskeistä välikohtausta ilmeettömästi. Kun se nyt oli ohi, ja kun joku suuntasi kohti rakennuksen oviaukkoa jossa tämä seisoi, käännähti tämä nyt aivan yhtä ilmeettömästi kannoillaan ja suuntasi sisään. Outo näky, outona ja kurjana aikana. Kukaan ympärillä ei tuntunut edes piittaavan.
|
|
|
Post by Jubelius on Sept 23, 2017 12:53:12 GMT 3
((Ei mitään! Itsellänikin vastausaika vaihtelee päivästä yhteen viikkoon (Ellei mitään yllättävää tapahdu). Tämä riippuu työvuoroistani sekä muista menoista)) Elsa näytti hetken aikaa huolestuneelta matkamiehen kehottaessa häntä olemaan murehtimatta tästä kyseisestä kaaoksesta sekä sen paisuttamisesta. Matkamiehen kehotus oli antanut hänen aikaisemmille tuntemuksillensa vahvistuksen siitä, etteivät tämän kylän asiat olleet tällä hetkellä kunnossa – ja näin ollen tämänkaltaisia riitatilanteita oli saattanut syntyä jo aikaisemminkin mitä vähäpätöisimmistä syistä. Vaikka Elsa ei matkamiehen mukaan ollutkaan tässä tapauksessa se itse pääsyyllinen, ei Elsa voinut olla huokaisematta raskaasti katsoessaan edessään mellastavia ihmisiä. Epätietoisuus tämän kylän tapahtumista oli alkanut vähitellen yhä enemmän kalvata häntä. Mitä kauheuksia tämän kylänväki oli mahdollisesti joutunut kokemaan heidän purkaessa omaa pahaa oloa tällä tavalla toisiinsa? Elsan ajatukset kääntyivät lopulta matkamiehen hyvinvointiin. Matkamiehen vastustelusta huolimatta oli lähes selvää, ettei tämä ollut selvinnyt äskeisestä yhteenotosta niin hyvin kun tämä oli tahtonut puheillaan uskotella Elsalle. Sitä ei suoranaisesti nähnyt toisesta - vaikka matkamiehen ulkonäkö olikin aikaisemmin herättänyt Elsassa monenlaisia ajatuksia, mutta jokin aavistuksentunne oli saanut hänet silti epäilemään tilanteen todellisuutta. Matkamies oli kuitenkin ollut oikeassa. Heidän olisi kuulunut tällä hetkellä keskittää energiansa tilanteesta irtautumiseen toistensa huolehtimisen sijasta. Elsa myöntyi lopulta nyökkäämään päätään matkamiehelle - kuin antaakseen hyväksyntänsä sille, ettei turhalle murehtimiselle olisi ollut tällä hetkellä aikaa. Se, kuinka he pääsisivät tästä kahakasta eroon – ja kuinka he voisivat parhaimmassa tapauksessa saada kaikki heidän ympärillä mellastavat miehet rauhoittumaan, oli kuitenkin vielä toistaiseksi heillä mietinnän alla. Heidän kohdallaan olisi ollut vain silkkaa hulluutta heittäytyä vauhkoontuneen mieslauman keskelle estämään tilanteen jatkumista, joten heidän tulisi keksiä jotain muuta. Elsa oli juuri ehdottamassa matkamiehelle erästä keinoa, mitä he olisivat voineet yhdessä kokeilla tämän tilanteen selvitämiseksi, kunnes yhtäkkiä heidän ympärillään alkoi tapahtua. Useampi tilanneta sivusta seurannutta vartijaa oli yllättäen saapunut paikalle ja he olivat yhdessä alkaneet isona joukkueena puuttumaan tapahtumien kulkuun. Aluksi näytti vain siltä, ettei kylänmiehillä olisi ollut aikomustakaan lopettaa aloittamaansa mekkalaa sovinnolla, kunnes lopulta tilanne oli vähitellen alkanut rauhoittumaan vartijoiden ottaessa kovemmat voimakeinot käyttöön. Kului hetki, jolloin vartijat olivat vain repineet toisissaan kiinni olevia irti ja tämänmyötä alkaneet häätämään tilanteessa loukkaantumattomia matkoihinsa, kunnes tilanne alkoi vähitellen olemaan kokonaisuudessaan vartijoiden hallussa. Viimeistenkin kävelykykyisten huligaanien alkaessa poistua tapahtumapaikalta, oli Elsan vierellä seisonut matkamies huokaissut syvään samalla kun hän oli todennut tämän kaiken olevan vihdoin ohitse. ”Niin..” Elsa vastasi myöntävästi katsoessaan yhä edessä näkyvää torialuetta ja sitä kuinka vartijat olivat alkaneet siirtämään tilanteessa loukkaantuneita sivummalle. Hänen oma kuntonsa oli onneksi alkanut jo vähitellen normalisoitua, vaikka hänen rintakehänsä tuntuikin saadun potkaisun jälkeen vielä aralta. Seisominen ei tuottanut kuitenkaan hänelle enää suurta ongelmaa, vaikka hänen ryhtinsä ei ollutkaan tällä hetkellä vielä täysin suora. Elsan katse kääntyi vaihvihkaa matkamiehen puoleen. Tämäkin vaikutti päälisinpuolin olevan vielä hyvinvoiva, vaikka matkamies olikin yhtäkkisesti näyttänyt entistä uupuneemmalta. Elsa oli jo varovasti aikeissa kysyä matkamieheltä tarkennuksia tämän hyvinvvoinnista, kunnes tämä olikin äkkiä ryhdistäytynyt ja todennut, ettei heidän ei olisi hyvä jäädä paikoilleen. Hänen mukaansa kylässä olisi paikka, missä he voisivat syödä ja keskustella rauhassa asioista. Matkamies oli selvästi jo tekemässä lähtöä mainitsemalleen paikalle kehottaen Elsaa seuraamaan häntä, mutta nainen jäi seisomaan vielä paikoilleen. ”Kiitos kutsusta mutta..” Elsa vastasi hieman epäröiden. Hänellä ei olisi ollut tällä hetkellä tavattomasti aikaa jäädä juttelemaan tapaamansa matkamiehen kanssa, vaikka häneltä itseltään löytyikin kiinnostusta tätä kylää sekä sen tapahtumia kohtaan. Mutta mikäli hän saisi tämän myötä mahdollisuuden kuulla kylästä ja sen tapahtumista enemmän, olisiko hänen täytynyt käyttää tämä tilaisuus hyväksi? Valinta oli vaikea. Elsan olisi kuitenkin jatkettava pikimmiten hänelle vannotettua tehtävää ja toimitettava tämän kylän hallitsijalle tärkeä viesti, jonka sisältöä Elsa ei tuntenut entuudestaan. Hänen olisi vielä tätä ennen etsittävä häntä saattanut vartija käsiinsä tämän kantaessa mahdollisesti vielä Elsan matkatavaroita sekä hallitsijalle tarkoitettua viestikääröä mukanaan. Siinä paha missä mainitaan. Aivan yllättäen Elsan seisoessa yhä paikoillaan, oli Elsaa aikaisemmin kylässä saattanut vartija kävellyt hänen luokseen kantaen yhä naisen tavaroita mukanaan. ”Löysinpäs sinut!” Vartija lähes karjui löytäessään Elsan etsintöjensä jälkeen ja tarttuessaan naisen ranteesta kiinni omalla kädellään. ”Typerä nainen! Minähän sanoin, että aion pitää sinua silmällä! Sinulla ei ole lupaa liikkua tässä kylässä ominpäin! Kuinka rohkenen viedä sinut hallitsijamme luokse, mikäli et pysty noudattamaan sinulle annettuja käskyjä?” Vartija jatkoi karjumistaan samalla kun tämä oli ottanut kädellään tiukemman otteen Elsan ranteesta. ”Minä.. Tuota..” Elsa vaikeroi hänen yrittäessä riuhtoa iteään irti miehen otteesta. Vartijan ote Elsan käsivarresta oli todella tiukka. Oli lähes mahdotonta yrittää päästä irti toisen otteesta vartijan käsivoimien ollessa selvästi vahvemmat kuin hänen omansa. ”Tunnetteko toisenne? Onko tämä jokin salajuoni?” Vartija kysyi yllättäen kiivastuneella äänensävyllä hänen huomatessa lähistöllä kulkevan matkamiehen. Vartijan katse matkamiestä kohtaan oli yhtä töykeä, mitä se oli kaikkia hänen tapaamiansa ulkopuolisia kohtaan ollut. ”Ei, ei se sitä ole!” Elsa vastasi vartijalle jo hieman kiihtyneemmin. Tämän sanottuaan Elsa kiskaisi kaikinvoimin oman kätensä irti vartijan otteesta, minkä myötä nainen oli lähes horjahtaa selälleen. Onneksi Elsa vältti kaatumisen ottaessaan muutaman askeleen taaksepäin vartijasta ja löytäessään tasapainon jalkojensa alle uudelleen. ”Valehtelija!” Vartija kehtasi vielä tiuskasta Elsalle ennen kuin tämä oli jälleen kerran aikeissa lähestyä edessään seisovaa naista. ((Anteeksi taas tällainen dramaattisempi pelinjohdatus tilanne En voinut tässä kohtaa jättää Elsaa saattanutta vartijaa huomioimatta – varsinkaan kun vartijalla on edelleen Elsan tavaroita mukana. Tarkoitukseni ei ole jokaisella vuorolla saattaa Elsaa pulaan – ainakaan tarkoituksellisesti.)) ((Vartija on vapaasti pelattavissa. Voidaan kohta jatkaa matkaa pelivuorollasi mainitsemaan paikkaan, kunhan päästään ensin vartijasta eroon))
|
|
|
Post by submarine on Sept 30, 2017 4:23:38 GMT 3
((Heh, hyvä vain että saadaan näin alkuun näpäköitä kohtia joissa voi vähän heijastella hahmojakin samalla.))
Hetken verran tilanne näytti jo purkautuneen, mikä tuli eittämättä pelkkänä helpotuksena hermostuneelle, jo aivan tarpeeksi kärsineelle väelle. Sitten kuitenkin kajahti uusi vihainen ääni, joka sai usean levottoman katseen kääntymään. Reindalkin käännähti kohti vartijaa, joka harppoi nyt heidän suuntaansa. Pienen hetken hän oli ehtinyt pelätä jonkin äskeisen pukarin löytäneen kaikesta huolimattain uutta tarmoa, mutta kyseessä olikin yksi niistä, jotka pitivät vielä nimellistä järjestystä tässä loukossa. Kaiken huomioonottaen se ei varsinaisesti tuntunut parannukselta. Mies tuli kiskaisseksi uudelleen henkeä, muttei saman tien harpannut kuitenkaan väliin; ärhäkästä sävystä huolimatta tämä vaikutti silti edelleen olevan selvittelemässä asiaa päällekarkaamisen sijaan. Kukaties koko asia selviäisi puhumalla. Ainahan saattoi ainakin toivoa. Laiha matkalainen vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja jäi seuraamaan. Varsin nopeasti kävi selväksi, että toiveikkaat kuvitelmat rauhallisesta selvittelystä olivat yhtä tyhjän kanssa. Kärsimätön, äreä vartija kävi käsiksi, syytti epäluuloisena juonittelijaksi ja painoi päälle siihen malliin, ettei tyhmemmällekään olisi jäänyt epäselväksi mitä tästä vielä seuraisi. Eikä Reindalin tapoihin kuulunut katsoa tällaista vierestä. Ei, vaikka hän joutuikin vetämään jälleen syvään henkeä ensin. Vaikea sanoa, montako typerää, turhaa, pelokkaiden riidanhaastajien kahakkaa hän oli joutunut jo selvittelemään.
"Hei mies, otetaanpa nyt aivan rauhallisesti. Tällä tytöllä ei ole osaa eikä arpaa mihinkään salajuoniin. Hän yritti vain väliin äskeiseen riitaan, ja minä puolestani vain autoin häntä asiassa", Reindal tokaisi kuuluvasti, samalla kun astui itse eteenpäin, vartijan ja tämän hätyyttämän väliin. Äkillinen väliintulo sai tämän hätkähtämään askeleen verran taaksepäin. Miehen käsi laskeutui asetta kohti ja jäi sinne. Tämä näytti hätyytetyltä, epävarmalta, vihaiselta koiralta, valmiina iskemään koska tahansa jos vain joku erehtyisi katsomaankaan kohti väärällä tavalla. Reindal ei kohottanut kättäkään vastatakseen haasteeseen. Se olisi saanut aikaan vain lisää hankaluuksia. Hän kohtasi tämä silmästä silmään, vääntäytyi taas suoraksi ja pakotti hengityksensä tasaiseksi. Jälleen oli löydettävää samaa sisäistä voimaa ja järkkymättömyyttä. "Se voi olla mikä tahansa juonittelija, ihan kuin sinäkin! Ties mitä muukalaisia, ja nyt tungette tänne kun kaikki on jo muutenkin huonolla tolalla! Olisi pitänyt käännyttää teidät vain porteilta niin olisi säästytty monelta harmilta!" vartija ärähti vastaan niin että sylki roiskui suusta. Tämä tihrusti vihaisesti miestä ja tämän taakse jäänyttä tyttöä, tohtimatta enää käydä päin mutta haluamatta myöskään perääntyä noin vain. Miehen jännitys oli laukeamassa pahalla tavalla.
"Hyvä mies, minä saavuin tänne mukanani perhe jonka saatoin turvaan tuolta nummelta ja jota suojelin sen vaaroilta. Voimme etsiä heidät käsiimme jos haluat kysyä heiltä. Minulla ei ole täältä pakotietä sen enempää kuin kenelläkään muullakaan. Olemme samassa veneessä, vaikka olisinkin muukalainen. Tämä tyttö tässä, hän on varmasti aivan samanlaisessa pälkähässä. Meidän olisi parasta olla syyttelemättä ja kyräilemättä toisiamme. Vihollinen on muurien ulkopuolella", Reindal totesi. Hän piti äänensä jälleen tasaisena, selitti kärsivällisesti mutta myös voimakkaasti. Jos ei muuta, tuntui mokoma saavan riidanhaastoa ja kärhämää odottavan vartijan hämilleen. Kuten myös käsi, jonka hän äkkiä ojensi tämän suuntaan. Se ei ollut mikään hyökkäävä ele, vaan ilmielävä tervehdys. "Minä olen Reindal parnilainen. Parempi ettemme jää enää muukalaisiksi toisillemme, kun nyt kerran samaa kohtaloa jaamme", Reindal melkeinpä töksäytti vilpittömän suoraan. Mokoma riidan ja huudon sivuuttava lähestymistapa ainakin hämmensi vartijaa, jos ei muuta. Siinä samalla hän tuli astuneeksi aavistuksen verran sivuun, niin että taakse jäänyt tyttökin tuli paremmin näkyviin. Hän vilkaisi tätä suorastaan odottavasti, kuin olisi odottanut tämänkin tekevän samoin. Samassa veneessähän tässä oltiin...
((Reindal kokeilee tällaista pehmeämpää toimimismetodia. Jää nähtäväksi miten tehokas se lopulta on...))
|
|
|
Post by Jubelius on Oct 4, 2017 16:13:13 GMT 3
Elsa seisoi hiljaa paikoillaan saatuaan kiskaistua itsensä irti vartijan otteesta. Hänen oikean kätensä ranne tuntui tällä hetkellä vartijan kädenpuristuksesta johtuen herkältä, minkä vuoksi Elsa oli siirtänyt vaistomaisesti vasemman kätensä kipeytyneen ranteen päälle ja kiertänyt sormensa ranteen ympärille. Elsan katse oli nauliutunut edessä seisovaan vartijaan. Hänen turhautumisensa tätä kyseistä vartijaa kohtaan sekä tämän liian hätäisiin johtopäätelmiinsä oli huomattavissa. Kuinka tuo moukka oli uskaltanut väittää hänen olevansa valehtelija kaiken sen jälkeen mitä hän oli ollut omatoimisesti valmis tekemään portilla ennen kylään saapumista? Elsa yritti parhaansa mukaan hillitä tällä hetkellä itseänsä sekä omaa käytöstään, mutta mikäli vartijan halveksittava käytös häntä kohtaan jatkuisi vielä kovin pitkään, hän ei aikoisi enää vastata seurauksista.
Vartija oli jo toistamiseen lähestymässä Elsaa kohti, mutta yllättäen heidän seurassaan oleva matkamies oli tullut heidän väliinsä rauhoittaakseen tilannetta. Matkamiehen rauhallinen asenne oli selvästi häkellyttänyt tämän kiivastuneen vartijan, minkä vuoksi tämä oli yllättäen avautunut ja kertonut ajatuksiansa heistä - tämän kylän ns. epäluotettavista muukalaisista ja siitä, kuinka he olivat hankaloittaneet kylän asioita, kun ne eivät olleet muutenkaan kohdallaan. Elsa hiljentyi kuuntelemaan vartijan sekä matkamiehen keskustelua. Keskustelun myötä kävi ilmi, että matkamies oli saapunut tähän kyseiseen kylään tuoden mukanaan erään kylässä asuvan perheen. Se, mitä matkamies mainitsi ohimennen nummen vaaroista sekä heidän muurien ulkopuolella olevasta yhteisestä vihollisesta, herätti Elsassa kummastusta. Mikä tai kuka oli tämän muurien ulkopuolella uhmaava vaara? Olivatko he kaikki tällä hetkellä vaarassa - vai mitä tämä kaikki mahtoi kokonaisuudessaan tarkoittaa?
Matkamiehen ja vartijan keskustelu oli viimein päätynyt ratkaisevaan pisteeseen. Matkamies, joka esittelynsä myötä paljastui Reindal nimiseksi henkilöksi, oli nostanut kätensä hänen ja Elsan edessä seisovalle vartijalle kättelyn sekä sovinnon merkiksi. Tämän eleen myötä torin aukealla oli hetken aikaa hiljaista. Vartija katsoi Reindalin ojentamaa kättä hämmentyneenä, mutta samalla hänen katseestaan sekä eleistä saattoi tarkkasilmäisempi huomata epävarmuutta. Sen sijaan vihaa tai raivoa ei ollut enää vartijassa havaittavissa – tai ainakaan siinä määrin, etteikö vartija olisi ollut Reindalin käsiteltävissä. Tästäkään huolimatta vartija ei vielä ojentunut kättelemään edessä seisovaa kalpeaa miestä. Ehkä vartija tarvitsi vielä lisää rohkaisevia sanoja sekä ystävällisiä eleitä, joita hän oli juuri saanut Reindalilta.
Matkamiehen kutsuvan katseen myötä myös Elsa rohkaistui ja otti askeleen edemmäksi seisoakseen Reindalin vieressä.
”Nimeni on Elsa – olen Largo Weckmanin sekä hänen vaimonsa tytär Tammenlehdenkylästä” Elsa esitteli itsensä virallisesti antaakseen vartijalle luotettavamman kuvan itsestään. Tämän sanottuaan Elsa ojensi Reindalin tapaan kätensä vartijaa kohti kätelläkseen tätä sovinnon merkiksi. Hänen kasvoilla pilkahti viaton hymy, joka oli kaikesta tapahtuneesta huolimatta vilpitön. Kuten Reindal oli aikaisemmin sanonut, he kaikki olisivat nyt samassa veneessä – ja näin ollen riitelylle ei olisi ollut nyt aikaa.
”O-oletko sinä se, joka kaatoi sen legendaksi kutsutun lumimiehen?” Vartija kysyi yllättäen Elsalta kuultuaan hänen nimensä. Lumimies, joka oli n. kolme vuotta sitten herättänyt vielä kauhua kaukaisemmalla mantereella ja sen kaukaisessa vuoristossa, oli vuosien saatossa muuttunut legendaariseksi tarinaksi. Kerrotaan, että Elsa Weckman niminen nainen kaatoi lumimiehen löydettyään monta vuoristoon kadonnutta - sekä tämän myötä sinne paleltunutta ihmistä, jotka olivat kuolleet lumimiehen pitäessä heitä vankina. Tarina kertoo, että kaikki lumimiehen luota löydetyt ruumiit kuljetettiin omiin kotikyliinsä, minkä myötä heidät pystyttiin siunaamaan sekä hautaamaan arvokkaasti. Tarina ei kerro varmuutta siitä, toimiko tämä Elsa niminen nainen yksin vai saiko hän apua joltakulta, mutta huhut kertovat, että tämä sama nainen on nähty lentävän punaisen lohikäärmeen selässä taivaan rannalla.
”E-en tiedä mistä puhutte” Elsa vastasi hieman varautuneesti. Hän ei todellakaan ollut varma haluaisiko hän juuri nyt keskustella tästä kyseisestä asiasta tämän kyseisen henkilön kanssa. Esiin nostettu asia ei ollut salainen, mutta ajankohta ei ollut Elsan mielestä juuri tällä hetkellä oikea.
Vartija seisoi vielä hetken aikaa hiljaa sanomatta sanaakaan edessä seisovalle parivaljakolle, kunnes yhtäkkiä hän rohkaistui ja tarttui Reindalin kädestä kiinni.
”Olen Ernest Poskiparta. Olen tämän kylän yksi portinvartijoista, mutta minulla on myös valtuudet johtaa kylämme sotilaita tarvittaessa. Olen myös hallitsijamme yksi tärkeimmistä luottohenkilöistä” Vartija esitteli itsensä Reindalille kätellessään tätä. Hänen otteensa Reindalin kädestä oli vahva, mutta se ei ollut lainkaan kovakourainen. Hetken kättelemisen jälkeen vartija vaihtoi kättelyn kohdetta Reindalista Elsaan. Vaikka vartija ei ollutkaan saanut kuulla haluamaansa vastausta juuri hetki sitten esittämäänsä kysymykseensä Elsalta, oli hänen katseensa naista kohtaan muuttunut kunnioittavammaksi.
”Hallitsijastamme puheen ollen. Hän ei ole tällä hetkellä tavattavissa” Ernest sanoi yllättäen Elsalle lopetettuaan kättelemisen ja ojentaessaan tälle selässä kantamaansa reppua sekä kädessä pitämäänsä kääröä, jotka Elsa oli aikaisemmin heittänyt hänelle rynnätessään torille.
”Hyvä on. Milloin voin tavata hänet?” Elsa kysyi rauhallisella äänenpainolla ottaessaan vartijan ojentamat tavarat vastaan. ”Ennen auringonlaskua. Voit kulkea sitä ennen vapaasti kylässämme. Etsin sinut, kun aika on oikea” Vartija totesi olettaessaan, että Elsa pysyttelisi kylässä sen aikaa, että hallitsija olisi valmis ottamaan hänet vastaan.
”Kiitos” Elsa sanoi lempeän hymyn saattelemana samalla kun nosti vartijalta hetki sitten saadun repun selkäänsä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 9, 2017 4:19:34 GMT 3
((Johdattelen vähän tässä tuonne talon suuntaan, niin eivät jää vain seisoskelemaan tyhjän panttina tuohon, heh.))
Nähtävästi aihetta toivoon oli vielä. Näytti siltä, että joko vartija suostui kuin suostuikin kuuntelemaan järkipuhetta ja tarttumaan sovinnon käteen, tai sitten Reindalin vierellä seisovan nuoren naisen odottamaton maine (olipa sitten ansaittu tai ei) sai tämän myötämielisemmäksi. Hän kohotti kulmiaan kevyesti mokomalle heitolle lumimiehestä, muttei takertunut nyt asiaan. Tärkeintä, että tilanteeseen tuli jonkinlainen selko. Joka tapauksessa itse kukin esitteli itsensä ja puristi kättä, mikä kaiketi teki kahdelle muukalaisellekin selväksi siinä sivussa kuka kukin oli. Reindal vetäytyi aavistuksen taaemmas ja antoi Elsan selvitellä asiansa Ernestiksi itsensä esitelleen vartijan kanssa. Jälleen hän joutui hengittämään aavistuksen raskaammin kuin olisi halunnut - etenkään seurassa. Asiat tuntuivat kuitenkin ottaneen paremman käänteen, joten kukaties pienelle henkäisylle oli aihettakin. Ainakaan vartija ei enää ollut aikeissa piinata kumpaakaan heistä - eivätkä sitä myöten todennäköisesti loputkaan kylän vartijoista. "Löydät hänet todennäköisesti tuolta kun tulet hakemaan", Reindal katsoi sopivaksi lisätä vartijalle tämän hyvästellessä. Hän heitti peukalolla olkansa ylitse kohti takana kohoavaa pitkätaloa, jonka suuntaan oli ollut tyttöä viemässä ennen tätä. Juuri muuta paikkaa ei vieraalle kylässä ollut muutenkaan, ja hän uumoili kyllä, että heilläkin kahdella saattaisi olla puhuttavaa. Kyseessä ei selvästi ollut mikään aivan tavallinen matkalainen, nuoresta iästään huolimattakaan - tai etenkään sen vuoksi.
"Parempi ettemme jää tähän keskelle kylää. Moni katsoo huonosti vartijoiden kanssa vehkeileviä", Reindal tokaisi Ernestin lopulta kaikottua paikalta. Hän katsahti Elsaan, ennen kuin viittasi uudemman kerran kohti pitkätaloa. "Jos sinulla on nälkä, tuolta löytynee edes jotakin syötävää. Kukaties paras että näytät kolhujasikin siellä. Se äskeinen oli melko... rajua", hän jatkoi, joutuen hetken etsimään soveliaita sanoja joilla kuvata sitä, miten raavas mies oli äsken iskenyt tytön maahan ja yrittänyt vielä antaa saapasta perään. "Tulehan. Tuolla pitää majaansa Agatha. Hän on parantaja ja kylänvanhin, joka on yrittänyt pitää jonkinlaista rotia yllä tämän kaiken keskellä. Hän voi katsoa sinua. Jos ei muuta, niin tilaisuus hengähtää tuskin tekee ainakaan pahaa", mies puheli, suunnaten jo kohti suurta rakennusta. Kuten hän oli varoittanutkin, soi moni lähistöllä värjöttelevä kurja kaksikolle kylmiä katseita. Mokomillekin vartijoiden kanssa veljeilijöille. Reindal ei jäänyt tuijottelemaan takaisin.
Reindal astahti pitkätalon ovelle ja katsahti sisään. Rakennus oli kookas, mutta juuri nyt kaikkea muuta kuin tilava. Suoraan ovilta aukesi suuri salimainen tila, aikanaan kaiketi kyläläisten kokoontumispaikka. Nyt sen pitkillä penkeillä ja seinien vieressä istui monia surkeita hahmoja. Makasikin. Väkeä, jolta oli sidottu haavoja tai joka lojui kärsivänä niillä sijoillaan. Sairaita tai loukkaantuneita. Viimeaikaiset kurjuudet eivät juuri olleet säästelleet ketään. Väen joukossa liikuskeli parempikuntoistakin väkeä, lähinnä naisia, jotka tekivät selvästikin parhaansa näiden eteen... joskin kaikesta päätellen näillä ei ollut paljoakaan, jolla todella tehdä mitään. Reindal katsoi tuota kaikkea hetken, huokaisi, ja astui sitten sisään. Sieltä täältä kuului heikkoa valitusta. "Et tosiaan ole saapunut hyvään paikkaan, Elsa. Täällä ovat asiat huonolla tolalla. Mikä sinut tänne edes toi?" mies kysyi olkansa ylitse johdattaessaan toista syvemmälle pitkätaloon. Kukaties hän pyrki pitämään toisen huomion itsessään, ettei tämä katsoisi liian läheltä tätä kurjuutta. Olkoonkin, ettei siltä varsinaisesti voinut silmiään ummistaakaan. Tässähän se oli, ympärillä, vielä surkeampana kuin ulkopuolella.
|
|
|
Post by Jubelius on Oct 13, 2017 13:26:38 GMT 3
Ernest nyökkäsi ymmärtäväisesti päätään Reindalille tämän todettuaan, että Elsan etsintä kannattaisi myöhemmässä vaiheessa aloittaa kaksikon takana sijaitsevasta pitkätalosta.
”Aloitan etsintäni siis sieltä. Minun täytyy kuitenkin nyt mennä – velvollisuudet kutsuvat.” Ernest tokaisi edessään seisovalle parivaljakolle ennen kun oli tekemässä lähtöä.
”Kehotan teitä molempia pitämään matalampaa profiilia. Vaikka kukaan meistä vartijoista ei kuljekaan nyt mukananne, teitä tarkkaillaan ja pidetään visusti silmällä” Ernest kääntyi vielä Elsan ja Reindalin puoleen, ennen kuin ryhdistäytyi ja alkoi marssia arvokkaan sotilaan lailla pois paikalta suunnaten itsensä takaisin kohti kylän porttia.
Ernestin lähdettyä paikalta, seisoi Elsa vielä hetkenaikaa paikoillaan sanomatta sanaakaan. Nuori nainen näytti selvästi helpottuneelta saatuaan omat tavaransa takaisin häntä aikaisemmin saattaneelta vartijalta, vaikka useammat kysymykset tätä kylää ja sen asukkaita kohtaan painoivatkin tällä hetkellä hänen mieltään. Vasta silloin kun Reindal kehotti heitä molempia siirtymään paikalta heidän takanaan sijaitsevaan pitkätaloon, jossa heidän olisi mahdollista levätä – ja jossa Elsa pystyisi halutessaan näyttämään saamiansa kolhuja tämän kylän vanhimmalle, näytti Elsa havahtuvan omista ajatuksistaan tämän hetkiseen.
”Hyvä on” Elsa myöntyi lopulta ja lähti seuraamaan Reindalia sinne, minne tämä johdatti häntä. Reindalin aikaisemmat sanat siitä, kuinka kyläläiset eivät katsoneet hyvällä heidän vehkeilyään vartijoiden kanssa, sai Elsan seuraamaan kävelyn ohella heitä kauempana tarkkailevia sekä heidän ohitseen kulkevia kyläläisiä. Heidän tämänhetkiset katseensa pitkätaloa kohti kävelevää kaksikkoa kohtaan olivat etäisyydestä huolimatta vihamielisiä sekä kylmiä. Osa vanhemmasta väestöstä oli jopa alkanut sylkeä maahan osoittaakseen mieltä heidän kylään saapuneita muukalaisia kohtaan. Vaikka Elsa oli yrittänyt parhaansa mukaan vältellä ottamasta suoria katsekontakteja kenenkään sivusta seuraajan kanssa, oli hän kohdannut muutaman kyläläisen ja heidän pelokkaat katseensa omalla katseellaan. Tämä jos mikä sai Elsan tuntemaan olonsa lopulta hieman ahdistuneeksi. Oliko hänen läsnäolonsa tässä kylässä tosiaankin näin epätoivottua vai miksi häntä sekä muita kylään saapuneita kohdeltiin vähempiarvoisesti?
Elsa astui Reindalin tapaan pitkätalon ovesta sisään. Näky, mikä heitä kohtasi jo heti ulko-ovella oli jotain, mikä hän ei ollut odottanut näkevänsä. Koko rakennus ja sen pitkä salimainen huoneisto täyttyi loukkaantuneista, sairaista sekä nälänhädästä kuihtuneista ihmisistä. Suurin osa heistä oli aikuisia, mutta joukossa oli myös lapsia, joiden vanhemmat sekä sisarukset olivat tulleet paikanpäälle suremaan perheenjäsenensä kurjaa kohtaloa. Osa loukkaantuneista sekä sairastuneista pystyivät vielä kommunikoimaan keskenään, mutta valtaosa heistä vain istui tai makasi paikoillaan odottaen omaa hoitovuoroaan. Muutamat parempikuntoiset yrittivät selvästi tehdä parhaansa hoitaakseen näitä pitkätaloon saapuneita apua tarvitsevia ihmisiä, mutta heidänkin voimavaransa sekä tarvikkeensa näyttivät olevan vähitellen loppumaisillaan.
Tämä kurja näky oli yllättäen vetänyt Elsan sanattomaksi. Hänen seuratessa Reindalia tämän johdattaessa heitä syvempään huoneistoon, ei nainen voinut olla vilkuilematta epätoivoisen näköisenä ympärilleen. Elsan onneksi Reindal oli esittänyt hänelle kysymyksen, mikä oli saanut naisen lopulta valpastumaan ja palaamaan tämän hetkiseen.
”Tämä” Elsa vastasi esitettyyn kysymykseen samalla kun hän otti muutaman nopeamman askeleen eteenpäin saavuttaakseen edellä kulkevan Reindalin. Tämän tehtyään hän ojensi oikeanpuoleista kättään Reindalin suuntaan näyttääkseen kädessä kantamaansa sinetillä suljettua paperikääröä, joka oli päässyt matkanteon aikana rypistymään.
”Olen kulkenut tämä mukanani jo kaksi päivää. Kuulemani mukaan käärö sisältää tärkeän viestin tämän kylän hallitsijalle. Minut tehtävään valtuuttanut henkilö ei itse päässyt saapumaan paikalle. Minulle ei tiedetty kertoa mitään kylän tapahtumista ennen tänne saapumistani. Tai ehkä.. minulle ei vain haluttu kertoa..” Elsa jatkoi kävellessään nyt Reindalin vieressä seuraamisen sijasta.
”Reindal.. Se, mikä koettelee tätä kylää ja sen asukkaita.. Kuuluisiko minun tietää tästä asiasta jotakin?” Elsa yritti muotoilla kysymyksensä varovasti. Hän ei ollut varma, oliko soveliasta kysyä tämän kylän asioista henkilöltä, jonka hän oli hetki sitten tavannut sattumalta. Vaikka hän ei tuntenutkaan vielä tätä kyseistä henkilöä kunnolla, oli tämä jo osoittanut hänelle olevansa erilainen mitä muut tässä kylässä asuvat ihmiset. Muiden kylässä asustavien suhtautuessa Elsaan välinpitämättömästi, oli tämä hänen tapaansa kylän ulkopuolelta saapunut henkilö suhtautunut häneen ymmärtäväisemmin. Elsa ei kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja saadakseen tällä hetkellä lisätietoa kylän tapahtumista. Hän siis ymmärtäisi kyllä, mikäli Reindal kieltäytyisi puhumasta aiheesta.
|
|
|
Post by submarine on Oct 18, 2017 17:42:14 GMT 3
Elsa oli selvästikin tyrmistynyt näkemästään kurjuudesta, eikä Reindal voinut varsinaisesti ihmetelläkään. Hän yritti johtaa tytön nopeasti pahimman ohitse peremmälle rakennukseen. Siltikin hän vilkaisi kyllä olkansa ylitse, kun tämä vetäisi esille käärön ja kertoi sen olevan jokin viesti hallitsijalle. Mokoma sai hänet kurtistamaan kulmiaan. Joku oli lähettänyt toisen huonoon paikkaan, eikä hän ainakaan pystynyt uskomaan, että kyseessä olisi ollut pelkkä tietämättömyys. Miksipä vaarantaa oma nahkansa, jos pystyisi pistämään asialle jonkun hyväntahtoisen ja pahaa-aavistamattoman? Mies huokaisi. "Enpä usko, että kyseessä on ainakaan mikään puhdas vahinko. Tästä koko sopasta kyllä varmasti tiedetään sielläkin, mistä olet tulossa. Tuon viestin täytyy olla todella tärkeä, jos joku on valmis passittamaan viattoman matkalaisen tällaiseen paikkaan sen toimittamiseksi", hän puuskahti. Syvemmältä pitkätalosta, hieman rauhallisemmasta sopesta, löytyi hiljainen nurkka jossa oli penkki ja pöytä. Hän istui alas ja viittoi toistakin tekemään samalla tavalla. "Toivottavasti saat edes viestisi toimitettua. Vaikka tuo Ernest lupasikin viedä sinut hallitsijan luokse, ei se välttämättä ole niin helppoa. Paroni Sturlas on sulkeutunut linnaansa kylän ulkopuolella eikä kuulemani mukaan ota enää ketään vastaan. Hän ilmeisesti pelkää niin paljon ettei piittaa enää edes alamaisistaan", mies jatkoi. Hän pudisti päätään ja huokaisi jälleen.
"On varmaankin paras että kerron sinulle minkä tiedän tästä kaikesta. Kuten sanottua, en ole täältä kotoisin, mutta olen saanut viime päivien aikana edes hieman selville tästä kaikesta. Ainakin väki puhuu paljon siitä, miten vuorilla, joiden juurella tämä kylä on, piti valtaa jonkinlainen hirmuhallitsija. Ne harvat jotka suostuvat puhumaan asiasta sen enempää sanovat häntä noitakuninkaaksi. Olen jo ehtinyt kuulla kaikenlaisia kauhutarinoita tästä. Väittävät, että se luostari kylän kupeessa olisi alun perin perustettu pitämään hänen kammottavat voimansa loitolla, ja että tuo munkkiveljeskunta olisi johtanut lopulta väen tätä noitakuningasta vastaan", Reindal selitti parhaansa mukaan. Hänen oli mietittävä itsekin asioita hyvä hetki, sillä hajanaisten ja sekaisten kertomusten kokoaminen miksikään järkeväksi oli kaikkea muuta kuin helppoa. "Nyt sitten väitetään, että tuo noitakuningas olisi palannut. Sanovat, että hän on noussut haudastaan ja palannut hoviinsa jossakin noilla synkillä vuorilla. En tiedä siitä, mutta joku siellä kyllä hallitsee, sillä yön turvin sieltä ratsastaa alas kokonainen sotajoukko, joka levittää nyt kauhua ja tuhoa näillä nummilla. Tuo kurja väki jonka näet täällä, he ovat pakolaisia jotka ovat menettäneet kotinsa ja kaikkensa. Osmund, nummien toinen paroni, johdatti heidät tänne. Hän on menettänyt maansa ja kotinsa siinä missä hekin", mies totesi. Hän joutui vetämään hetken verran henkeä ennen kuin jatkoi.
"Tämä kylä on vielä säästynyt. Nuo luostarin munkit väittävät että se johtuu siitä miten he soittavat pyhiä kellojaan yötä päivää ja messuavat pitääkseen pahat voimat loitolla, mutta todennäköisesti se johtuu kylän muureista. Harvassa muussa kylässä näillä nummilla on muurit. Se raakalaislauma on vain tyytynyt helpompaan saaliiseen tähän asti. Mutta eivätpä olot täälläkään kummoiset ole", Reindal sanoi. Hän kohotti loisevaa kättään ja ojensi sormiaan, kuin olisi laskenut jotakin. "No, paroni Sturlas on tosiaan vetäytynyt linnaansa. Hän ei halua tulla ulos tai tehdä asialle mitään, ja yrittää tyynnytellä väkeä vain lupauksilla siitä, miten apu on tulossa. Paroni Osmund on täällä omien alamaistensa joukossa ja pitää kovaa ääntä siitä, miten Sturlas on surkea hallitsija eikä huolehdi omistaan. Hän lietsoo riitaa ja haluaa selvästi kääntää kylänväen paroniaan vastaan. Ja nuo luostarin munkit tuntuvat uskovan tämän olevan heidän pyhä tehtävänsä. He vaativat tuon tuostakin, että väki tarttuisi aseisiin ja marssisi vuorille tuhoamaan pahuuden sieltä. Olkoonkin, että noilta synkiltä vuorilta harva on edes palannut koskaan hengissä", Reindal huokaisi. Hän pudisteli hetken päätään ja katsahti sitten Elsaan. "Ja kaiken keskellä on tavallinen väki. Tällä kylällä ei ole pitkäksi aikaa ruokaa, eikä oikein mitään muutakaan. Näit jo äsken miten ahdistus ja hätä kerääntyvät täällä, ja miten he purkavat sitä toisiinsa. Nuo pakolaiset ja kylänväki ovat kumpikin ahtaalla eikä kenelläkään ole tarjota mitään kunnollista ratkaisua. Eikä heillä ole edes mitään paikkaa minne paeta. Nummilla tuollainen suurempi joukko olisi pelkkä suupala niille rosvoille. Ja tässä sitä sitten ollaan", hän lopetti. Tämä sotkuinen tarina ei tosiaan kertomisesta ainakaan kaunistunut.
"Olen yrittänyt tehdä mitä voin täällä, mutta ei minullakaan ole kummoista ratkaisua koko asiaan. Tätä menoa kylä kaikkineen on pian ryöstetty ja tuhottu kuten kaikki muutkin", Reindal huokaisi. Hänen väsyneillä kasvoillaan kareili todellista surua asian suhteen. Tämä kaikki oli raadollista ja surkeaa.
|
|
|
Post by Jubelius on Oct 21, 2017 0:40:05 GMT 3
Nuori nainen seurasi Reindalia pitkätalon salimaista käytävää pitkin aina sinne minne tämä johdatti häntä. Vaikka mies oli hetki sitten maininnut Elsalle, että hänet pari päivää sitten kylään lähettänyt henkilö olisi varmasti ollut tietoinen kylän tämän hetkisistä asioista sekä tapahtumista, ei Elsa tahtonut uskoa tämän olleen tahallista manipulointia. Nainen uskoi, että hänen kaikki aikaisemmat tekonsa ennen hänen nykyistä toimeksiantoaan olivat johdattaneet hänet lopulta tänne kurjuuden näyttämölle. Olipa syy Elsan matkalle lähettämiseen ollut lopulta mikä tahansa, olisi tästä ollut nyt turha alkaa keskustella enempää Reindalin kanssa – heillä kahdella kun olisi ollut nyt muutenkin juteltavaa tämän kylän asioista, jotka olivat alkaneet vähitellen yhä enemmän valkeamaan hänelle.
Elsa laski kantamansa repun jalkojensa juurelle ja kädessä pitämänsä käärön sen päälle istuutuessaan Reindalia vastapäätä pöydän äärelle. Miehen valitsema pöytä vaikutti tällä hetkellä olevan tämän rakennuksen yksi rauhallisimmista paikoista, vaikka satunnaisia ihmisjoukkoja kulkikin heidän ohitseen Reindalin alkaessa kertoa Elsalle omaa tarinaansa kylästä ja sen tapahtumista. Elsa hengitti hiljaa ja yritti kaikin puolin keskittyä kuulemaansa samalla kun hän otti suoran katsekontaktin häntä vastapäätä istuvaan Reindaliin. Naisen suusta saattoi kuulla satunnaisia lausahduksia tarinan kerronnan yhteydessä, kuten: ”N-noitakuningas..”, ”Rosvojoukko..” sekä ”Paroni Sturlas..” joita hän lausui lähinnä itsekseen, mutta nämä eivät onneksi näyttäneet keskeyttävän Reindalia. Kaikesta kuulemasta päätellen Reindal tuntui tietävän yllättävänkin paljon tämän kylän asioista, vaikka hän oli kertonut olevansa kylän ulkopuolelta saapuva henkilö. Elsa saattoi vain huokaista syvään pohtiessaan miehen asemaa tässä kylässä ja sitä, mahtaisivatko kylän asiat olla tällä hetkellä huonommalla tolalla, mikäli Reindal ei olisi jäänyt tänne ja tehnyt asioita tämän kylän hyväksi.
Kaiken kuulemansa jälkeen Elsa istui hetken aikaa hiljaa sanomatta sanaakaan. Tämän kaiken kuuleminen vaati häneltä asioiden hetkittäistä käsittelemistä sekä asioiden läpikäymistä, vaikka palaset olivatkin alkaneet vähitellen loksahtamaan paikoilleen. Tätä kylää ympäröivät tallotut pellot, jotka Elsa oli nähnyt tänne saapuessaan, olivat herättäneet hänessä jo aikaisemmin kummastusta. Samoin tämän kylän taukoamatta pauhaavat tornikellot sekä kylän ankea ilmapiiri olivat kiinnittäneet aikaisemmin hänen huomionsa. Elsa veti pöydän päälle aikaisemmin nostamiensa käsien rystyset nyrkkiin. Oli varmasti vielä asioita, joita hän ei tulisi ymmärtämään vielä pitkään aikaan, mutta tämä kaikki oli kaiken kaikkiaan ollut raskasta kuunneltavaa.
”Kamalaa” Oli ensimmäinen sana, minkä Elsa sai viimein sanottua. Hänen Reindaliin kohdistamansa katse oli tällä hetkellä empaattinen, vaikka naisen silmistä saattoikin nähdä, kuinka sekaisin hän oli vielä kaikesta kuulemastaan.
”Mikäli kaikki kertomasi pitää paikkaansa, saattaa tämä kylä toden totta olla pian suuren vaaran keskellä. Kylän muurit eivät korkeudestaan huolimatta pidättele kauan suurempaa yhtenäistä sotajoukkoa, mikäli he päättävät yllättäen hyökätä tänne. Kyläläiset sekä muut kylään saapuneet vaikuttavat olevan jo nyt väsyneitä kaiken tämän kurjuuden keskellä. Mahtaisivatkohan he pärjätä, mikäli he joutuisivat yllättäen puolustamaan itseänsä sekä läheisiään suuren hyökkäyksen keskellä? Tämän kylän vartijat, munkit sekä sotilaat tekevät varmasti kaikkensa pelastaakseen kylänsä, mutta.. riittääkö se?” Elsa avautui kuitenkin yllättäen. Hän ei lainkaan ihmetellyt miksi Reindal oli tällä hetkellä huolissaan tämän kylän kohtalosta. Kuuleman mukaan riskitekijöitä oli paljon – ehkä jopa liikaakin, jotka saattaisivat lopulta johdattaa kylän ja sen asukkaat kohti synkkää loppua.
”Sinulla on ollut paljon kestettävää tämän kaiken keskellä. Olisi suorastaan ihme, mikäli et olisi jo vähitellen menettämässä toivoasi. Tahdon silti uskoa, että jotain on vielä tehtävissä. En tietenkään vielä täysin hahmota kokonaisuutta tai sitä mistä tässä kaikessa on loppujen lopuksi kyse, mutta en suostu uskomaan, että kaikki voimavarat on jo käytetty tilanteen pelastamiseksi. En ymmärrä miksi Paroni Sturlas on sulkeutunut linnaansa. Hänenhän täytyisi näyttää kansalleen esimerkkiä siitä, kuinka tällaiset tilanteet tulisi kohdata yhteisönä. Hänen nykyiselle käytökselleen on oltava jokin järkevä selitys.” Elsa jatkoi – mutta tällä kertaa hänen äänenpainonsa oli myönteisempi sekä periksiantamattomampi. Hän ei suostunut uskottelemaan vielä tässä vaiheessa itselleen, että kaikki toivo olisi jo menetetty Reindalin synkästä tarinan kerronnasta huolimatta.
”Uskotko sinä, että aikaisemmin mainitsemasi noitakuningas on herännyt kuolleista?” Elsa kysyi vielä Reindalilta. Hän ei itse pitänyt tätä lainkaan mahdottomana asiana, vaikka tämä herättikin hänessä ristiriitaisia ajatuksia.
|
|
|
Post by submarine on Oct 29, 2017 15:56:52 GMT 3
Reindal huokaisi. Ikävä kyllä nämä asiat eivät tällä hetkellä olleet ainakaan selkiytymässä puhumalla. Elsa lausui ääneen monia niistä kysymyksistä ja ajatuksista, joita varmasti monikin näinä päivinä kuumeisesti pohti. Loppujen lopuksi hänen olikin pudistettava päätään melkeinpä kaikelle. Laiha mies tuki leukansa rystysiään vasten ja tuijotti hetken seinään vaitonaisesti. Hän oli uupunut, sitä oli vaikea kieltääkään. Eikä kaikki siitä johtunut tästä jumalten hylkäämästä kylästä. "Väki pelkää. Nuo vuoret ovat kuulemma aina olleet huonossa maineessa. Sikäli kuin asian ymmärrän, on siellä aina tiedetty olevan ties millaisia kauhuja, joita ei ole tarkoitettu kunnollisen väen nähtäviksi. Se on yhtä petollisten rinteiden ja kivikkojen sokkeloa josta harvempi on palannut, tai niin täällä ainakin sanotaan. Paljon on puhuttu siitäkin miten sitä peittää tumma usva, jonka läpi edes aurinko ei paista, ja miten siellä piileskelevät jumalattomat, julmat miehet, jotka odottavat vain herransa paluuta", Reindal totesi. Hänen ääntään ei värittänyt samanlainen pelko, kuin millä tällaisia kauhutarinoita tavallisen väen joukossa kerrottiin, mutta tässä tilanteessa tällaisesta puhuminen oli silti kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. "Enpä juuri ihmettele, että väki täällä on hajallaan ja kauhuissaan. Tuo kaikki on ollut heille aina synkeä varjo menneestä, painajaisia ajoilta jotka he mieluummin olisivat kaiketi unohtaneet. Ja nyt nuo tarinoiden kauhut paukuttavat heidän porteillaan. Tämä väki on yksinkertaista ja vähäväkistä. Eivät he ole valmiita tällaiseen. Paroni Sturlas kaiketi pelkää siinä missä väkensäkin", mies selitti parhaansa mukaan. Niin vähän kuin asian selittelyllä varsinaista väliä onkaan.
Elsa päätyi esittämään vielä yhden kysymyksen, joka sai Reindalin vilkaisemaan tätä hieman hankalasti. Kysymys siitä, uskoiko hän itse tämän noitakuninkaan olevan tosiaankin tarujen kammottava hirmuhallitsija ja synkeän mahdin herra. Hän päästi epämääräisen äännähdyksen ja unohtui taas hetkeksi tuijottamaan johonkin. Tällaisten asioiden kanssa ei auttaisi kiirehtiä sanojaan. Toisaalta, kaiketi jo se varovaisuus jolla mies suhtautui kysymykseen, kertoi ainakin jotakin. "Mmh. Siinäpä se. Voisihan kyseessä ehkä olla vain jokin rosvopäällikkö, joka on saanut taakseen paljon joukkoa ja pelottelee nyt paikallisia vanhalla tarulla. Ei se tavatonta ole, ja sellaisia tässä maailmassa riittää paljon enemmän kuin haudoista nousseita muinaisia noitia. Olisi lohdullista ajatella että asia on niin", mies vastasi lopulta. Hänen sanansa jäivät kuitenkin roikkumaan, eikä hän selvästikään ollut vielä sanonut kaikkea mielensä päällä olevaa. "... mutta. Minä olen kulkenut monessa paikassa ja nähnyt kaikenlaista. Tiedän, ikävä kyllä, ettei pahaa tai kauhua voi vain sepittää olemattomaksi. Puhumattakaan siitä, että olen nähnyt tuon noitakuninkaan. Kaksi päivää sitten näin, miten hän ratsasti joukkonsa kärjessä alas vuorilta kuin hornan sotaväki. En sano siitä liiaksi nyt, mutta se ei ollut mitään tavallista rosvojoukkoa. Sillä miehellä oli... todellista mahtia", hän jatkoi. Mies ei ollut ehtinyt vielä käydä edes itse läpi omia ajatuksiaan tästä kaikesta. Varmaa oli ainakin, että näky oli tehnyt kammottavan vaikutuksen.
Reindal asetteli hetken käsiään pöydälle. Tovin verran hän onnistui näyttämään suoranaisen avuttomalta ja neuvottomalta, ennen kuin sitten huokaisi uudemman kerran ja kohotti leukaansa. Mokoma voihkiminen ei tilannetta ainakaan auttanut mihinkään suuntaan. "Tässä sitä siis ollaan. Pelkään pahoin, niin epämiellyttävää kuin se onkin, ettei tällä väellä tai tällä kylällä ole toivoa näin. He ovat hajallaan, eripuraisia ja epätietoisia. Pahimmassa tapauksessa he sortuvat keskinäisiin erimielisyyksiinsä. Luostarin munkit rynnistävät tuhoonsa vuorilla, paroni Sturlas värjöttelee linnassaan kunnes sen portit kaadetaan, Osmund täällä kylvää vain lisää eripuraa ja väki pieksää toisensa verille. Ja jos eivät, niin ennemmin tai myöhemmin noitakuningas joukkoineen tuhoaa kuitenkin kylän. Pelkäänpä, ettei tämä voi jatkua näin, jos kukaan mielii selvitä tästä", mies totesi sitten. Hän katsahti Elsaan päättäväisemmin. "Sinä et selvsätikään ole niitä, jotka katsovat vain vierestä kun väki kärsii. Säntäsit äsken kaiken keskelle, vaikka saitkin siitä sitten oman osasi. Tähän surkeaan soppaan tarvittaisiin niitäkin, jotka pystyvät näyttämään että tässä on vielä jotakin toivoa. Jos väki on tällä tavalla toivottomassa alhossa, ei ole mitään väliä mitä kukaan enää yrittää. Olisiko sinusta auttamaan siinä?" hän äkkiä heitti ilmoille. Mokoma oli melkoisesti kysytty tähän hätään tuntemattomalta, pyörälle päästään joutuneelta naisenalulta, mutta kukaties oli silti parempi, että tämä tietäisi jo nyt mihin oli päätynyt...
|
|