|
Post by submarine on Mar 24, 2018 8:25:57 GMT 3
Reindal astui jo ovea kohti, selvästikin aikeissa lähteä liikkeelle, kun Elsan kysymys pysäytti hänet hetkeksi. Pelkkä viaton tiedustelu hänen voinnistaan ja ehdotus käväistä parantajan pakeilla, mutta siitä huolimatta se näytti osuvan jonnekin. Hän seisahtui ja heitti melkein vastahakoisen katseen nuoren naisen suuntaan. Totta puhuen hän ei itsekään olisi osannut aivan määritellä omaa ilmettään juuri nyt, mutta jotakin kipeää siinä silti oli. Olisi kaiketi pitänyt sanoa jotakin, mutta lopulta hän kuitenkin vain huokaisi ja pudisti päätään kuin luovuttaen jollakin tapaa. "Olen valvonut ja huolehtinut monesta asiasta viime päivinä, kuten moni muukin täällä. Pahoin pelkään, ettei Agathakaan pystyisi tarjoamaan juuri apua minun vaivoihini", hän hymähti aavistuksen pakotetusti. Mies häilyi hetken, ennen kuin tekaisi kasvoilleen hymyn ja nyökkäsi ovea kohti. "Tulehan sitten. Hoidetaan tämä, niin minulla on ainakin yksi asia vähemmän huolehdittavanani", Reindal tokaisi sitten, aavistuksen napakammin kuin oli edes tarkoittanut, ennen kuin lähti ottamaan uusia, nopeampia askeleita ulos huoneesta. Pieni Onnimanni katsoi hänen peräänsä huolestuneen näköisenä. Se vilkaisi Elsaakin painokkaasti, ennen kuin lähti kipittämään omistajansa perään. Koiran askeleet olivat huomattavasti vähemmän pakotetut kuin hänen omansa. Hetken ajan hän tosiaan näytti siltä, kuin olisi yrittänyt paeta toisen kysymystä mahdollisimman nopeasti. Mutta huoneen ovella se taas katosi; miehen askel lyheni taas ja hänen hartiansa kohosivat parempaan, asiallisempaan ryhtiin. Olipa kyse mistä olikaan, mies ei selvästikään ollut aikeissa näyttää sitä muulle maailmalle noin vain.
Pienen takahuoneen ulkopuolella kärsivien ja kurjien paljous tervehti taas kaksikkoa. Reindal otti muutaman askeleen, ennen kuin vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Elsa todella seurasi häntä. Samalla hän katsahti ympärilleen muutenkin, kuin tarkastaakseen ettei missään vaaninut ketään pahojaan aikovaa. Paroni Osmund henkivartijoineen oli ainakin kaikeksi onneksi vetäytynyt kiukunpuuskansa jäljiltä jonnekin muualle. Paras kuitenkin jatkaa nopeasti matkaa. Reindal suuntasi ulko-ovelle. Hän nyökkäsi kulkiessaan useammallekin työtään tekevälle ja monille sairasvuoteella makaavillekin, mutta lähempää katsottuna hänen askeleissaan oli silti tiettyä nopeutta. Se ei toisaalta ollut mikään ihmekään; pitkätalon ilma oli hikistä ja tunkkaista ja täynnä valitusta. Harva vietti kärsivien joukossa yhtään pidempään kuin oli pakko, silloinkaan kun oli valmis tekemään parhaansa näiden eteen.
Vasta ulko-ovesta astuttuaan Reindal pysähtyi hetkeksi ja veti henkeä. Ilma sentään liikkui ulkona, mutta totta puhuen sekään ei tuonut todellista puhdasta tuulahdusta hänen keuhkoihinsa. Ilma hautoi, ja siinä häilyi epämääräinen, mutta vahva aavistus. Kurjuuden, kärsimyksen ja epätoivon saattoi melkein tuntea ilmasta. Pitkätalon ympärille leiriytyneet pakolaiset toivat siihen oman osansa, kuten myös kylänväki ympärillä. Kurjuutta ja kärsimystä kaikkialla. Mies kohotti luisevaa kättään ja pyyhkäisi suupieltään. Hän suoristautui oven vierestä ja katsahti uudemman kerran Elsaan. Nuori nainen ei todellakaan tuntunut sopivan tähän kurjaan paikkaan - eikä tämän näkeminen täällä tuntunut sopivalta muutenkaan. Hän pudisti päätään. "Pahoittelen. Tuo seisova ilma alkoi käydä keuhkoilleni", mies tokaisi äkkiä, kuin yrittäen selitellä äkillistä kiiruhtamistaan ulos. Se tuntui hänestäkin pelkältä tekosyyltä. Mutta hänellä ei tosiaan ollut halua tai edes kykyä selittää tähän hätään, miksi toisen viaton huolehtiminen oli saanut hänet melkeinpä pakenemaan. Eikä hän tosiaan pitänyt siitä, miten selkeästi se myös näkyi. Hän pyyhkäisi kalpeita kasvojaan, ennen kuin lähti taas kulkemaan. "Tule, mennään katsomaan sieltä pääportilta, josko Ernest tosiaan olisi siellä", hän lisäsi.
"Kerrohan, minusta näytti siltä, että niillä miekoilla oli sinulle jokin suurempikin merkitys. Ne eivät taida olla mitkä tahansa aseet?" Reindal tokaisi äkkiä, muutaman askeleen jälkeen. Hän yritti parhaansa mukaan kääntää huomiota ja puhetta johonkin muuhun tähän hätään. Totta puhuen hän kaipasi sitä itsekin, eikä pelkästään saadakseen Elsan unohtamaan hänen äskeisen reaktionsa.
|
|
|
Post by Jubelius on Apr 12, 2018 15:48:56 GMT 3
((Moikka! Olen pahoillani, että minulla on kestänyt näin kauan omassa pelivuorossani. Pääsiäisen tiennoilla olin reissunpäällä ja muutamat muut pakottavat menot estivät minua jumittumasta tietokoneen äärelle.)) Elsa seisoi yhä paikoillaan odottaen Reindalin vastausta hänen aikaisemmin esittämäänsä kysymykseen. Elsa ei ollut varma, oliko hänen esittämänsä kysymys loukannut jollakin tapaan Reindalia. Miehen käytös oli yllättäen muuttunut tavallista vaivautuneemmaksi, mitä Elsa ei ollut osannut odottaa ollessaan huolissaan toisesta ja tämän hyvin voinnista. Huoneessa leijui kiusaantunut tunnelma. Reindalin vastahakoinen katse oli saanut Elsan hetkellisesti epäilemään itseänsä ja tapaansa toimia tällaisissa tilanteissa. Kaikesta huolimatta Elsa ei aikonut perääntyä kysymyksestään tai aikomuksestaan saattaa miestä Agathan luokse, mikäli Reindal olisi lopulta suostunut hänen ehdotukseensa. Miehen käytös antoi kuitenkin ymmärtää, ettei hänen huoleensa oltu osattu lainkaan ennakoida ja näin ollen käyttäytyminenkin oli ollut sen mukaista. Hetken kestänyt hiljaisuus rikkoutui lopulta Reindalin toimesta. Elsa ei varsinaisesti yllättynyt kuullessaan Reindalin kieltävän vastauksen hänen ehdotukseensa, miehen alkureaktion kertoessa hänelle aikaisemmin jo kaiken oleellisen. Asia, mikä sai Elsan kuitenkin reagoimaan, oli se, kuinka Reindal oli lähes ajattelemattomasti tokaissut ääneen, kuinka heidän tulisi lähteä jo jatkamaan matkaa, jotta hänellä olisi yksi asia vähemmän hoidettavana. Tämän kuuleminen oli tuntunut Elsasta lähes sietämättömältä päivän tapahtumien jälkeen. Hän jos kuka ei tahtonut koskaan olla kenellekään taakaksi ja nyt hän oli aiheuttanut omalla läsnäolollaan ylimääräistä työtä Reindalille. ”H-hyvä on” Elsa sai vaikeuksista huolimatta vastattua lopulta Reindalille. Tämän sanottuaan Elsa jäi vielä hetkeksi seisomaan paikalleen antaakseen Reindalin kulkea häntä edellä. Hän ei tahtonut tällä hetkellä aiheuttaa omalla käytöksellään enempää ahdinkoa toiselle ja näin ollen Elsa pyrki tarkoituksellisesti antamaan Reindalille omaa tilaa. Juuri kun Elsa oli poistumassa huoneesta seuratakseen Reindalia aina sinne minne tämä johdattaisi heitä, hänen katseensa kohtasi yllättäen hänet aikaisemmin saattaneen piian, joka oli vaistomaisesti jäänyt seuraamaan tilannetta paikanpäälle. Ennen lähtöään Elsa asteli rauhallisin askelin piian eteen ja nosti toisen kätensä ylös laskeakseen kämmenensä toisen olkapäälle. ”Kiitos vielä kaikesta. Oli mukava tutustua.” Elsa lausui piialle ystävällisesti yrittäen äskeisestä tapahtumasta huolimatta hymyillä mitä kauneimmin osoittaakseen vilpittömyytensä. Hän oli hyvin kiitollinen saamastaan kohtelusta ja siitä, kuinka piika oli aikaisemmin uskaltautunut avautua hänelle omasta menneisyydestään. Aika näyttäisi tutustuisivatko he toisiinsa vieläkin paremmin vai jäisikö tämä tapaamiskerta heidän viimeisekseen. ”Ole hyvä. Oli ilo palvella teitä molempia. Toivottavasti tapaamme vielä jatkossakin.” Piia ehti vastata saamaansa kiitokseen ennen kuin Elsa ehti laskea kätensä ja lähteä paikalta jatkaakseen matkaansa. Vaikka pitkätalon sairastavien kärsivät sekä kurjat katseet kohtasivatkin Reindalin perässä kulkevan Elsan, olivat nuoren naisen ajatukset ajautuneet vaistomaisesti hetki sitten tapahtuneeseen keskustelutilanteeseen. Hän ei ollut edelleenkään varma siitä, johtuisiko Reindalin väsymys kaikesta siitä, mitä tämä oli mahdollisesti joutunut tekemään kyläläisten hyväksi vai mahtoiko taustalla jotain muuta, mikä sai miehen näyttämään tällä hetkellä lähes pahoinvoivalta. Elsa oli pettynyt itseensä. Jos Reindal oli sanojensa mukaisesti vain väsynyt kaiken kylässä kokemansa jälkeen, aiheuttiko hän omalla läsnäolollaan entisestään uupumuksen tunnetta toiselle? Mikäli asia oli näin, olisi hänen pikimmiten saatava asiansa tässä kylässä järjestykseen ja jätettävä Reindal omaan rauhaansa. Kyllä hän tiesi pärjäävänsä kylässä itsenäisestikin, vaikka se saattoikin vaatia vieraassa ympäristössä totuttelua. Vasta Ulko-ovella Elsa havahtui jälleen kerran tämän hetkiseen. Ulkoilma sai Elsan vaistomaisesti vetämään suun kautta happea ja verryttelemään jalkoja sen verran mitä hänen kantamuksensa siihen sallivat. Sää oli mitä mainioin. Aurinko paistoi yhä heidän yläpuolellaan rakoilevan pilviverhon takaa tuoden valoa ankeaan elinympäristön keskelle. Mikäli tilanne olisi sen vain sallinut, olisi Elsa saattanut avata keskustelutilanteen Reindalin kanssa siitä, kuinka loppukesän aurinko jaksoi vielä lämmittää heitä. Tällä hetkellä Elsa koki kuitenkin olevansa tavanomaista vaitonaisempi sisällä tapahtuneesta keskustelutilanteesta johtuen, minkä vuoksi Elsa vältti vielä itse puhumasta toiselle. Yllättäen Reindal oli avannut suunsa pahoitellakseen äkkinäistä kiiruhtamistaan ulos pitkätalon rakennuksesta. Elsa ei ollut varma, oliko Reindal puhunut hänelle totta tai keksinyt vain hienovaraisen tekosyyn välttääkseen heidän palaamista sisällä tapahtuneeseen keskustelutilanteeseen. ”Niin. Sisällä seisova ilma oli tosiaankin tukala.” Elsa yritti vastata tilanteeseen parhaaksi katsomallaan tavalla. Hän koki olonsa tällä hetkellä edelleen hankalaksi Reindalin seurassa, mutta pyrki tästäkin huolimatta käyttäytymään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Hän ei itsekään tahtonut enää palata kyseiseen aihepiirin pariin tietäessään sen aiheuttavan mielipahaa Reindalille. Mikäli Reindal olisi yllättäen halunnutkin puhua omasta terveydentilastaan Elsalle, palaisivat he varmasti vielä uudemman kerran aiheen pariin. Matka jatkui rauhallisin askelin kohti kylän porttia. Kuin ylläpitääkseen alkanutta keskustelutilannetta, Reindal oli yllättäen esittänyt Elsalle kysymyksen, joka oli koskenut nuoren naisen portille jättämiä miekkoja. ”Mmm.. Niin.. Kieltämättä miekoilla on minulle suuri tunnearvo. Olen kantanut niitä mukanani jo pitkään.” Elsa vastasi aluksi hieman epäröiden kuin miettien tarkasti lausumiansa sanoja. Reindal oli tietämättään osunut Elsan arkaan paikkaan alkaessa tiedustellessaan miekkojen tarkempia taustatietoja. Mikäli se olisi vain ollut mahdollista, olisi Elsa yrittänyt välttää aiheesta puhumista. ”Isäni on oman kotikyläni seppä. Hän takoi nämä kyseiset miekat aikoinaan.” Elsa kuitenkin jatkoi kertoen totuuden mukaisesti Reindalille miekkojen syntyperästä. Hän yritti kuitenkin peittää tarinansa taakse totuuden siitä, kuinka hänen kaksoisveljensä oli lahjoittanut ennen kuolemaansa oman miekkansa Elsalle. Tilanteen muisteleminen sai Elsan vaipumaan hetkeksi synkkyyteen, mutta pian tuon jälkeen hän oli ryhdistäytynyt ja jatkanut matkaansa Reindalin kanssa porteille normaalisti. Vähitellen Elsan katse havaitsi kaukaisuudessa näkyvän kylänportin. Jostain syystä portin eteen ja sen läheisyyteen oli kokoontunut paljon kylän suunnalta saapuneita ihmisiä saaden omalla läsnäolollaan kylän portille johtaneen kävelykadun lähes tukkeutumaan. Portiin läheisyydessä tapahtui selvästi jotain, mutta ihmispaljouden vuoksi tilannetta oli lähes mahdotonta hahmottaa vielä kauempaa. ”Mitähän tuolla mahtaa tapahtua?” Elsa yritti tiedustella asiaa Reindalilta. ((En ole suunnitellut vielä mitä kylän porteilla on tapahtumassa. Jos tahdot, saat kehitellä jotain. Muussa tapauksessa keksin kyllä itse jotain tulevalla pelivuorollani ))
|
|
|
Post by submarine on Apr 23, 2018 5:20:01 GMT 3
((Nyt voisin hieman läpsiä itseäni. Vuoro on ollut jo monta päivää valmiina, mutta minä epatto olen unohtanut laittaa sen tänne. Pahoittelen tästä. Mutta tosiaan, ei mitään, itsellänikin on ollut hieman kiireellinen aikataulu viime aikoina.))
Olisi ollut totta puhuen täyttä valhetta edes väittää, että ilma, ilmapiiristä puhumattakaan, oli jotenkin huomattavasti kelvollisempaa pitkätalon ulkopuolella. Ympärillä odotti vain kurjuutta ja epätoivoa, katsoipa mihin suuntaan hyvänsä. Siltikin Reindal tuntui löytävän hieman mielenrauhaa astellessaan kylänraittia pitkin porttien suuntaan. Silläkin saattoi tosin olla enemmän tekemistä sen kanssa, että Elsa tarttui ilman suurempia vaikeuksia hänen tarjoamaansa aiheeseen ja äskeinen välikohtaus jäi nopeasti taakse. Aihe tuntui kuitenkin olevan jokseenkin hankala toiselle. "Mmh. Olisi sääli menettää ne nyt", mies myötäsi lopulta, kun takavarikoitujen aseiden todellinen merkitys selvisi. Hän heitti toiselle kuitenkin mahdollisimman rohkaisevan katseen ja nyökkäsi nopeasti. "Emmeköhän me saa ne takaisin. En usko, että ne vartijat lopulta tohtivat tai jaksavat todella heittäytyä hankaliksi asian suhteen. Heillä on muutakin murehdittavaa", hän lisäsi. Se oli loppujen lopuksi varsin helppo uskoakin. Yhden matkalaisen miekat, etenkin nyt kun pahimmat väärinkäsitykset oli kaiketi jo korjattu, tuskin muotoutuisivat oikeaksi kiistankappaleeksi. "Minullakin oli aikanaan miekka, jota kannoin pitkään mukanani. Ikävä kyllä aika jätti siitä ennen minua. Jos sen nyt voi uskoa", Reindal heitti perään. Ohimennen hän raapaisi terävää leukaansa luisevalla sormella, jota tuskin peitti muu kuin nahka. Monen mielestä hän tuskin olisi sopinut miekan varteen ensinkään, saati sitten selvinnyt sillä tiellä. Mutta totuus oli toinen.
Porteilta kantautuva häly sai Reindalinkin havahtumaan. Väkeä oli kerääntynyt, ja heidän hälyssään oli kärkevä, kireä sävy. Reindal pysähtyi hetkeksi, ja viittasi Elsaakin pysähtymään. Pian hän kuitenkin erotti välistä vilahduksen jostakin, ja päästi kevyen huokauksen. Juuri nyt hän ei olisi kaivannut taas tätä. "Näyttää siltä, että luostarin väki on tullut taas vaatimaan kylältä toimia. Ole varuillasi, tuo joukko on kärkästä ja tiuskeaa", mies totesi, ennen kuin lähti kuitenkin astelemaan portteja kohti. Tämä tuskin selviäisi aivan hetkessä, eikä heilläkään ollut loputtomiin aikaa...
Porttien ulkopuolella seisoi tosiaankin yksinkertaisiin, karkeisiin munkinkaapuihin sonnustautuneita miehiä. Kaapujen ylle oli kuitenkin vedetty panssaripaidat, ja jokaisella puolesta tusinasta miehestä oli päässään kypärä ja kädessään miekka tai keihäs. Ja katseissaan sitä kiihkeyttä, jota vain uskossaan vankkumaton pystyi tuntemaan silloin, kun tuota uskoa haastettiin. Kauempaakin pystyi erottamaan sanoja. "Minä sanon teille! Meidän on käytävä hyökkäykseen tuhoa ja turmelusta vastaan! Meidän puolellamme on pyhimuksen siunaus ja pyhä velvollisuus. Muurinne ja porttinne eivät voi teitä pelastaa! Vain käymällä taistoon pahaa vastaan voitte löytää armahduksen tuholta!" joukon kärjessä seisova mies julisti. Porteille kerääntynyt väki näytti pälyilevän tätä epäluuloisen haluttomasti. Etummaisena seisoi kourallinen vartijoita. Nämä eivät totta puhuen vaikuttaneet siltä, että olisivat todella olleet halukkaita väittämään vastaan, mikäli munkit olisivat yrittäneet porteista sisään. Kunhan seisoivat rauhoittelemassa parhaansa mukaan tilannetta. "Kuulkaahan, väki pelkää jo muutenkin täällä. Parempi jos ette liiaksi pitäisi meteliä tuollaisesta..." yksi vartijoista yritti. Äänestä päätellen kyseessä oli jo ennestään tuttu mies, Ernest. Ja kuten arvata saattoi, tämän sanat olivat selvästi kaikumassa kuuroille korville. "Vain syntiset ja kurjat kauhistelevat totuuden sanaa! Vain paheelliset pelkäävät tarttua pyhään toimeen! Tarttukaa luostarin aseisiin ja liittykää sotajoukkoon! Paha on tuhottava!" kuului huuto vastaan. Ja sitä rataa.
Reindal pysähtyi joukon perälle ja huokaisi uudelleen. Tämä ei ainakaan kohentanut hänen mielialaansa. "Tätä se taas on. Tämä joukko tulee päivittäin luostariltaan huutelemaan, miten pitäisi hyökätä vuorille ja iskeä pahuutta vastaan. Heidän veljeskuntansa pyhä tehtävä on kuulemma vahtia vuoria ja pitää huoli, ettei pahuus nouse siellä. Nyt he kaipaavat väkeä keihäiden varsiin", hän selitti Elsalle. Hyvällä tahdollakin oli vaikea väittää, että tämä kaikki jollain tapaa helpotti kylän tilannetta...
|
|
|
Post by Jubelius on May 9, 2018 0:58:45 GMT 3
Elsa ja Reindal kävelivät vieretysten kylänraitilla kohti kylän porttia. Heidän tämän hetkinen keskustelunaihe miekoista, jotka Elsa oli jo aikaisemmin päivällä jättänyt vartioiden pyynnöstä kylänportille, oli saanut Elsan väliaikaisesti tuntemaan olonsa tukalaksi, mutta onneksi hän ei ollut tästä huolimatta jäänyt täysin sanattomaksi pystyttyään kertomaan miekkojen syntyperästä Reindalille. Elsa oli salaa kiitollinen Reindalille tämän hyväksyessä hänen epämääräisen vastauksensa miekkojensa suhteen ja jättäessä ylimääräisen utelemisen paremmalle ajankohdalle. Reindalin myönteinen ajattelutapa siitä, kuinka Elsa tulisi todennäköisesti saamaan kaipaamansa miekkansa takaisin, antoi nuorelle naiselle toivoa tulevasta.
”Näin minäkin tahdon uskoa.” Elsa totesi Reindalille jo hieman pirteämmin. Hän ei totisesti tohtinut tällä hetkellä kiusata itseään ajatuksella, ettei hän saisi takavarikoituja miekkoja takaisin. Hänen oli pakko olla Reindalin tapaan myönteinen asian suhteen, jotta hän ei menettäisi hermostuksissa malttia.
Reindal avautui yllättäen Elsalle edesmenneestä miekastaan, josta aika oli lopulta jättänyt. Tämä herätti nuoren miekkailijanaisen kiinnostuksen.
”Rikkoutuiko se? Toivottavasti ei, sillä silloin se ei ole ollut tarpeeksi hyvää tekoa.” Elsa pohti asiaa ääneen. Vaikka hän ei ollutkaan omasta mielestään parhain mahdollinen miekka-asiantuntija, oli hän isänsä seurassa oppinut arvostamaan huolella ja taidolla taottuja miekkoja, jotka kestivät kovimmatkin kamppailut. Reindalin tapauksessa Elsa ei tietenkään voinut olla varma, olisiko miekka vain ollut tavanomaista kovemmassa käytössä sen sijasta, että miekka olisi ollut alun alkaenkin huono käyttäjälleen.
”Jos päätät vielä jonakin päivänä hankkia uuden miekan itsellesi, suosittelen hankkimaan sen isältäni.” Elsa totesi lopulta virnistäen Reindalille, vaikka olikin ollut asiansa suhteen tosissaan. Hänen miekkansa olivat edelleen lähes uuden veroisia, vaikka ne olivat olleet kovassa käytössä jo useamman vuoden ajan. Ei hänen isäänsä oltu turhaan kehuttu hänen kotiseutunsa parhaimmaksi sepäksi.
Elsa ja Reindal jatkoivat matkaa. Aivan pian he kuitenkin saapuivat kylän portin läheisyyteen, jonne heidän lisäkseen oli saapunut muitakin kylän suunnalta tulleita. Häly, mikä kantautui kylän porteilta, oli kärkästä ja riidan haluista. Tämä sai Elsan seuraamaan Reindalin esimerkkiä ja pysähtymään hetkeksi etäämmälle tapahtumapaikalta. Kuten Reindal oli alkanut kertoa hänelle, portin ulkopuolella seisoi panssaripaitoihin sonnustautuneita munkkeja, jotka olivat valmiina hyökkäämään vuorille iskeäkseen pahuutta vastaan. Ennen mahdollista matkantekoa he kuitenkin yrittivät kasvattaa joukkoansa hätyyttämällä muita kylän asukkaita, jotta he mahdollistaisivat tulevan voiton. Tämä näky oli saanut Elsan vaistomaisesti hiljentymään ja pohtimaan tapahtumaa syvällisemmin.
”Tämä saattaa kuulostaa mielestäsi oudolta, mutta minä ymmärrän heitä jossain määrin. Katso heitä - He näyttävät epätoivoisia. Kylän kohtalo koettelee heitä yhtä lailla kuin muitakin kylässä asustavia. Ja koska he eivät tiedä – tai tässä tapauksessa halua tietää muuta keinoa selviytymiseen kuin pahan kukistamisen miekkojen sekä keihäiden avulla, on heidän käännyttämisensä porteilta lähes mahdotonta. He todennäköisesti tiedostavat sen, että vuorille meneminen saattaa merkitä kuolemaa heidän joukolleen, mutta velvollisuuden tunne heidän uskontoansa kohtaan pakottaa heidät toimimaan omien periaatteiden mukaisesti. Tämä tekee tilanteesta ikävän. Se, että he yrittävät kasvattaa joukkoansa silläkin uhalla, että kuolema odottaa heitä, on mielestäni epäinhimillistä.” Elsa yritti parhaansa mukaan kertoa ajatuksiansa Reindalille. Hän ei totisesti voinut sanoa ymmärtäneensä munkkien käytöstä, vaikka hän pystyikin jollakin asteella sisäistämään heidän ajatusmaailmansa.
Elsa seurasi Reindalia tämän johdattaessa heidät joukon perään. Elsa yritti parhaansa mukaan seurata tapahtumaa ja sen kulkua, vaikka näköetäisyys porttien ulkopuolelle ei ollut se parhain mahdollinen. Tällä hetkellä tilanne vaikutti kuitenkin olevan hallinnassa. Portin eteen kokoontuneet vartijat tekivät parhaansa – tai ainakin sen minkä kokivat välttämättömäksi hillitäkseen munkkien käytöstä eivätkä munkit yrittäneet nostattaa tavanomaista suurempaa mekkalaa saadakseen haluamansa. Elsa ei voinut olla huomaamatta, kuinka näiden taisteluvalmiudessa olevien munkkien käytös aiheutti kyläläisissä levottomuutta. Tämä havainto sai nuorenkin naisen tuntemaan olonsa epämukavaksi ja toivomaan tilanteen pikaista korjaantumista.
Elsan katse kohtasi yllättäen tutun hahmon. Suunnalta, josta hän ja Reindal olivat hetki sitten saapuneet, käveli henkilö, jonka kanssa he molemmat olivat jo aikaisemmin päivällä olleet tekemisissä. Partaansa hipoen tämä arvovaltaisesti pukeutunut mies asteli kylänraittia pitkin henkivartijansa saattelemana ja lähestyi askel askeleelta lähemmäksi porttia. Väenpaljous oli todennäköisesti houkutellut hänet saapumaan paikalle. Arvata vain saattoi mitä tällä olisi ollut tällä kertaa mielessään.
”Paroni Osmund.” Elsa lausui yllättyneesti. Tämän sanottuaan Elsa oli vaistomaisesti siirtänyt kätensä Reindalin olkapäälle, jotta tämäkin olisi havainnut heidän selkänsä takaa saapuvan hahmon.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2018 16:17:46 GMT 3
((Pahoittelen, tässä on taas kestänyt. Pakko se on kaiketi myöntää, että minulla on nykyään sen verran monta rautaa tulessa, etten pysty pitämään säännöllistä tahtia yllä. Ymmärrän kyllä, jos tuntuu että tämä hidastelu vie pelistä mielekkyyttä tai halua jatkaa.))
Reindal kohotti aavistuksen kulmiaan Elsan alkaessa tiedustella hänen omasta miekastaan, kuin hieman hämmentyneenä, että tämä todella halusi tietää jotakin siitä. Sitetn hän kuitenkin vain kohautti olkiaan ja laski kätensä kevyesti nykyään kupeellaan roikkuvan, uuden miekkansa kahvalle. Siinä ei lopulta ollut mitään erikoista, pelkkä tavallinen kalpa monen muun samanlaisen joukossa. "Kaikki miekat, kuten mikä tahansa muukin, kohtaavat loppunsa ennemmin tai myöhemmin. Se oli kyllä aivan kelpo miekka, mutta teräs väsyy ja vanhenee siinä missä kantajansakin. Enemmänkin minua suretti silloin, ettei minulla ollut enää muuta kotoa mukaani ottamaa. Miekan kyllä vaihdoin toiseen", hän vastasi lopulta. Miehen katse ei edes käväissyt yhdentekevässä aseessa, jota sormet tunnustelivat. Sen sijaan hän silmäili Elsaa aavistuksen mietteliäänä. "Komea miekka voi olla ilo ja onni, mutta loppujen lopuksi ne kaikki ovat pelkkää terästä. Jokaisella miekalla on vain juuri niin paljon arvoa, kuin mitä kantajansa sille antaa. Ja mihin tämä sitä käyttää", Reindal lisäsi. Vaikka hän ei halunnutkaan lähteä naljailemaan asian suhteen liikaa, oli Elsa vielä nuori, ja tämän oli paras miettiä näitä asioita.
Kaksikon lyhyt mietiskelyhetki loppui kuitenkin pian, kun kylän porteille kerääntynyt väkijoukko ja siellä tapahtuva veivät huomion. Eipä niin, että siinä olisi siltikään ollut loputtoman paljoa katseltavaa.
Reindal hymähti tietävään sävyyn, kun Elsa totesi äkkiä ymmärtävänsä äänekkäitä, kyläläisiä parjaavia munkkeja. Pakkohan se oli lopulta myöntää, tämäkin reaktio kumpusi varsin ymmärrettävältä pohjalta. Miehet huusivat ja mekastivat, julistivat uskoaan ja todistelivat voimaansa, mutta lopulta alta saattoi kuitenkin nähdä jotakin inhimillisempää ja heiveröisempää. "Kun jää voimattomaksi jonkin tällaisen edessä, sitä kaiketi lopulta kaipaa helppoja vastauksia. Olisi minullakin helpompi olla, jos tämänkin uhan pystyisi vain iskemään kuoliaaksi. Tai jos pystyisin edes uskottelemaan itselleni, että se olisi mahdollista", mies tokaisi. Hän madalsi aavistuksen ääntään tahtomattaankin. Vaikka näistä kiihkoilijoista olikin helppo sanoa yhtä jos toistakin, oli silti sekin tosiseikka, että kyseessä oli kokonainen joukko tuimia, turhautuneita ja aseistettuja kiihkoilijoita. Järkevämpi varoi sanojaan - tai ainakin sitä, mitkä niistä päästi ilmoille. "Mutta se ei onnistuisi ilman todellista sotajoukkoa. Tämä väki on väsynyttä, murtunutta ja taidotonta. Munkeilla on kyllä aseita, mutta heitä ei lopulta ole kuin kourallinen. Se olisi pelkkä itsemurha, vaikka sitten tuntuisikin uljaammalta ja ylevämmältä", hän napautti perään. Ymmärryksestä viis, tietyt tosiasiat piti kuitenkin myöntää. Hän tuli hieraisseeksi väsyneesti leukaansa ja sylkäisseeksi jalkojensa juureen.
Tämäkin synkeä mietiskelytuokio joutui väistymään, sillä vaikutti pahasti siltä, että eräs ikävyys nosti päätään uudelleen. Reindal heitti taakseen nopean katseen Elsan varoituksesta, ja toden totta. Paroni Osmund tarpoi portteja kohti määrätietoisen näköisesti. Reindal astui nopeasti sivuun ja kiskaisi Elsankin perässään. Paronilla oli tosin kiire porteille, eikä tämä suonut heille kuin vain kalsean vilkaisun. Tällä oli muuta ajateltavaa, ja olisi kaiketi ollut häpeällistä tehdä näistä kiistoista heidän kaltaisensa rahvaan kanssa julkisia. Joka tapauksessa oli parempi olla haastamatta riitaa äkkipikaisen miehen kanssa. Paroni ei tosiaan tuhlannut aikaa, vaan harppoi porteille ja kohotti ääntään saman tien. Väki ympärillä kavahti, mutta useat myös valpastuivat. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun paroni Osmund piti meteliä näissä merkeissä. "Kaikotkaa, senkin pahanilmanlinnut! Väki on kärsinyt jo aivan tarpeeksi, eikä teitä kaivata enää pahentamaan asioita! Menkää takaisin luostariinne ja jatkakaa kellojenne lyömistä, jos se teitä lohduttaa!" paroni ärisi. Tämä heristi käsiään ja elehti voimalla. Väki ympärillä ei tohtinut puuttua tilanteeseen, mutta moni heitti silti munkkien suuntaan haastavia katseita nyt, kun joku oli ilmaantunut sanomaan ääneen sen, mitä muut eivät tohtineet.
Munkit olivat tietenkin eri mieltä. Jokainen näistä alkoi huutaa riitasointuisia kirouksia ja sättimistä paronin suuntaan. Muutama heristeli jopa aseitaan. Yksikään ei kuitenkaan tohtinut noin vain harpata käyttämään niitä. Edes heillä ei ollut aivan tarpeeksi kiihkoa siihen. Aatelisen jykevä henkivartija miekkoineen kukaties auttoi asiaa.
"Hän on tehnyt tuota useammankin kerran. Kukaties hän tosiaan välittää väestä. Tai sitten hän vain haluaa kohottaa arvoaan heidän silmissään. Joka tapauksessa hän on ainakin sen verran tolkun miehiä, että ymmärtää mitä tuon väen kuuntelemisesta seuraisi", Reindal toteaa yhä matalalla äänellä. Totta puhuen paronin toimissa on jotakin hanakan vilpitöntä. Onhan tällä omakin väkensä täällä.
|
|