|
Post by submarine on Dec 17, 2012 12:53:13 GMT 3
((Spyrreä odotellen))
Päivä oli halju ja harmaa. Sitä se oli aina Paasimailla. Vaikka vanhasta sodasta olikin jo ties kuinka pitkään, ja vaikka kaupungissa, johon täältä oli tuskin puolin päivän patikkamatka, oli tänä aamuna ollut kaikin puolin siedettävä keli, oli runneltu seutu harmaata ja ilotonta kuin aurinko olisi tarkoituksella pilviensä takana teeskennellyt ettei nähnyt haljua seutua. Taikauskoisimmat väittivät, että muinainen sota (jonka syitä ja seurauksia harvat jaksoivat enää edes muistaa) oli jättänyt paikkaan niin paljon kaunaa ja vanhoja haamuja, että auringonkin veroinen vähäinen ilo olisi ollut liikaa pyydetty. Ei siellä ainakaan kasvanut mikään, taivasta kohti kohosivat vain vanhat kiviröykkiöt jotka antoivat paikalle nimensä. Ja muuten näkymä olikin sitten vain runnellutta ja kuivaa pahamaata, haljua kiveä haljun kiven perään. Ja olihan siellä toki tornikin, joka tänä päivänä oli muuttunut äkkiä paljon mielenkiintoisemmaksi - ainakin tietyille.
Kukaties aikanaan kyseessä oli ollut jonkinlainen etuvartio, mutta tänä päivänä korkea torni oli vain harmaa, sileä kivipaasi muiden joukossa. Varsin korkea se tosin oli, ja jykevää tekoa muutenkin. Sen edessä seisova yksi ja ainoa hahmo vaikutti rakennelman rinnalla varsin pieneltä ja vaivaiselta - eikä sillä ollut juurikaan tekemistä sen kanssa, että tämä oli kääpiö. Tornin eteen oli selvästikin nähty aikanaan vaivaa, sitä ei voinut kieltää, mutta se oli nähnyt myös parempia päivä. Nopea ympäristön vilkaisu riitti kertomaan sen edessä seisovalle, että tälle sanottu oli totta; jonkin aikaa sitten koettu maanjäristys oli lopulta tehnyt sen, mihin monet aikaisemmat seikkailijat, taikakeinot tai edes jonkinmoiset saartokoneet eivät olleet pystyneet. Maa tornin ympärillä oli valtavien voimien hajalle raastamaa, ja samalla ne olivat repineet myös sen juureen suuren, rosoisen reiän, josta halju, iloton päivä tuijotteli sisään nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Siinä eivät väitetyt taikavoimatkaan olleet paljoa suojanneet.
Urist tutkiskeli näkymää edessään vaiti ja kaikessa rauhassa. Hänellä ei ollut kiirettä, ei ainakaan ennen kuin savuava piippu olisi vedetty tyhjiin, eikä torni näyttänyt varsinaisesti ainakaan kutsuvalta. Ohimennen kääpiö pyyhkäisi tuulenvireen silmilleen heittämän, melkeinpä kultaisen suortuvan silmiltään takaisin taakse, ja hymähti pohtivaisesti. Tässä tehtävässä tuskin menisi kauaa, eikä tätä ainakaan voinut luonnehtia suureksi seikkailuksi, mutta ainakin tästä oli luvattu kaikin puolin siedettävä palkkio - ainakin raunion tonkimiseksi. Lyhyenläntä mies kiskaisi uudet henkoset piipustaan ja puhalsi ilmoille savurenkaan, vilkaisten hattunsa leveän lierin alta jonnekin korkeuksiin. Tornin huipun ikkunat kaukana yläpuolella olivat synkät ja kaikkea muuta kuin kutsuvat. "Viisi kerrosta. Jaa-a", Urist murahti, potkaisten ohimennen kivenmurikan jalkansa vierestä kauemmas paksun saappaansa kärjellä. Hän ei pitänyt kiipeilemisestä, joten sopi toivoa, että portaat olivat vielä kunnossa. Kukaties olisivatkin. Ilman maanjäristystä ja ajan patinaa tornin olisi voinut uskoa rakenteidensa puolesta upouudeksi. Vahvaa tekoa, se myönnettäköön.
"Noh, eipä se ihmettelemällä selviä", Urist huokaisi itsekseen, kohentaen reppuaan ja valmistautuen astumaan sisään...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 18, 2012 18:09:43 GMT 3
Huolimatta niin päivän kuin ympäristönkin haljuudesta, kivikoiden täyttämä maaläntti taisi tänään syystä tai toisesta nähdä useammankin matkalaisen tarpomassa maaperänsä halki riippumatta siitä, että näitä täällä harvemmin vapaahetoisesti näki. Kivisten kumpujen, lohkareiden ja paasien poikki liikehti vähin äänin toinenkin kulkija, solakka ja pölyiseen tummaan viittaan kääriytynyt, olalla jousi sekä reppu, saappaansa askelet hiljaa maata peittämällä soralla narskuen. Tuskin oli sattumaa että tämäkin näytti suuntaavan askelensa kohden keskellä kuollutta, mitäänsanomatonta maastoa kohoavaa torninrauniota, joka ikävä kyllä oli kuitenkin ollut pitkästä heitteille jätöstään huolimatta huomattavasti hyväkuntoisempi ja läpitunkemattomampi sisäänyrittäjien kannalta kuin nämä olisivat toivoneet... tähän saakka. Torni kohosi jo hänen edessään kurottaen ylös harmaalle taivaalle korkeammalle kuin yksikään ympäröivistä kivipaasista joten paikan löytäminen ei ollut tuottanut ongelmia... mikä sinällään tosin saattaisi osoittautua ongelmaksi itsessään varsinkin kun matkalainen viimein pääsi lähemmäs.
Kulmat kohosivat aavistuksen päähän vedetyn hupun varjoista, pitkäkyntisten, tarkemmin katsottuna mustan turkin peittämien sormien napauttaessa mietteliäästi olalla riippuvan jousen kaarta kun katse löysi maisemasta vetelehtivän hahmon, paikasta josta ei varsinaisesti olisi odottanut. Kas, hän ei ollutkaan täällä yksin... mikä sattuma että joku toinenkin oli harhaillut tänne juuri tänään? Kiiluvanvihreät silmät tarkastelivat punnitsevasti tornin juurella seisoskelevaa lyhyenläntää muukalaista joka näkyi tupruttelevan kiireettömästi piippua rakennelman juurella, mutta lopulta saapuja ei hidastanut askeleitaan varsinaisesti itseään piilottelematta suunnaten kohti taivastelevaa kääpiötä. Tämän lähimain nimittäin erottui muutakin, oikeastaan varsin kiinnostavaa: tornin kivijalkaa halkova rujo halkeama avasi kuin avasikin lähes esteettömän reitin rakennuksen sisälle. Kuten oli luvattukin. Ei tainnut siis välttämättä olla suurikaan mysteeri miksi kääpiökin oli täällä. Mies näytti siltä kuin olisi kaavaillut piakkoin itsekin astuvansa sisätiloihin, mikä ainakin pienenä positiivisena piirteenä kieli ettei tämä ollut ainakaan vielä käynyt penkomassa tornia ja tämän sisältöä. Hänen ajoituksensa taisi siis olla jokseenkin sopiva, kaavaili kääpiö mitä kaavaili.
"Melkoinen näky, vai mitä? Edes pientä vaihtelua näihin kaikkiin murikoihin verrattuna." Naisen jokseenkin keveähkö ääni tokaisi hahmon viimein päästyä kuuloetäisyydelle jossa voisi puhua huutamatta, selvästikään suuremmin arkailematta aloittaa keskustelua ventovieraan kanssa. Tämä asteli lähemmäs, seisahtuen sitten näennäisen huolettomasti pienen matkan päähän silmäilemään rakennusta tarkemmin uteliain olemuksin raaputtaen ohimennen leukaansa kunnes käänsi katseensa viimein suoraan kääpiöön. Hupun varjoista tuijottivat mustaturkkiset, hyvin kissamaiset kasvot eivät paljastaneet paljoakaan olennon tuntemuksista kunnes kuonon halkaisi pikaisesti hampaat paljastava jokseenkin huvittunut virne. "En olettanut että täällä olisi näin paljon liikennettä. Ehkä tästä kivikasasta on tulossa suosittu nähtävyys." Tämä pohdiskeli kohauttaen olkapäitään, katse huolettomasta käytöksestä huolimatta kääpiötä tarkastellen. Suurempia kysymyksiä ei kuitenkaan esitetty kuin olisi mitä luonnollisin asia seisahtua jutustelemaan niitä näitä autioituneen, epämääräisen tornin juurelle keskelle ei-mitään. Tarkkasilmäinen tosin saattaisi havaita kissamaisen olennon olemuksessa häivähdyksen varautuneisuutta. Vaikka selvästikin lähinnä jo kuluneiden vaellusvarusteidensa sekä ulkonäkönsä perusteella enemmänkin vaellelleen naisen käytöksestä ei uhkaa löytynytkään, oli mustaturkkinen käsi liikahtanut huolettomaan sävyyn lähelle toista vyöllä riippuvista, viitan alta pilkistävistä sapeleista. Tämä ei kuitenkaan osoittanut merkkejä aikovansa tarttua aseeseen vaan seuraili lähes viattoman uteliaana juuri löydetyn keskustelukumppanin reaktiota nähdäkseen mitä tämä tekisi seuraavaksi. Eihän se nyt ollut tervehdys eikä mikään jos tämä olisi hermostunut äkillistä seuraan tuppatumista, eihän sellanen nyt olisi ollut hyvää käytöstä eikä moista mahdollisuutta siis otettu ilmeisesti edes lukuun.
|
|
|
Post by submarine on Dec 19, 2012 0:48:29 GMT 3
Uristin mietteet tornista, sen muinaisesta alkuperästä tai sen aikanaan omistaneista saivat nopean päätöksen, kun joku äkkiä päättikin varsin kepeään sävyyn ilmaista olevansa olemassa. Ilman täytti pienehkö köhinä, kun vähintäänkin yllättynyt kääpiö vetäisi piipustaan henkeen. Jo siinä sivussa hän kuitenkin käännähti ympäri mahdollisimman nopeasti, tavoitellen varmuuden vuoksi siinä sivussa lyhyttä miekkaansa, joka roikkui kuuliaisesti vyöllä. Huhuttiinhan kuitenkin, että näillä tienoilla kuljeskeli kaikenlaista, aina ties mistä pedoista kaikkea muuta kuin tuttavallisiin tai mukaviin rosvoihin. Teräs ei vielä välkehtinyt, mutta siitä huolimatta kääpiö pyrki tekemään varsin selväksi, että oli kyllä tilanteen tasalla - siis heti kun lakkaisi köhimästä itseään henkihieveriin. Kesti monta pitkää, kukaties varsin vaivaantunuttakin hetkeä, ennen kuin Urist lopulta onnistui tyynnyttämään keuhkojaan siinä määrin, että sai hieman selvemmänkin kuvan tilanteesta. Ainakaan kyseessä ei ollut mikään hirmuinen varasjoukko, se lieni ainakin selvää. Yksittäinen hahmo jonkin matkan päässä, ei muuta. Eikä tämäkään varsinaisesti vaikuttanut rosvolta, tai ainakaan verenhimoiselta sellaiselta. Kääpiö soi silti tarkkailla tätä pitkän hetken ja huomioida yksityiskohtia tästä, aina kissamaisesta ulkonäöstä varustukseen ja aseisiin. Ja sanoihin, jotka taisivat olla suorastaan hämmentävän rennot - tai kukaties teennäisen. Lopulta kääpiö tuli työntäneeksi melkeinpä pudonneen piippunsa paremmin takaisin suuhunsa, kiskaisten uuden, rauhallisemman henkosen.
"Saattaapa olla. Kun nyt sekin on auki", Urist soi hetken hiljaisuuden perästä myöntää kissamaiselle tulokkaalle, yrittäen kaiketi päästä mukaan samaan huolettomaan jutusteluun kuin tämäkin. Se taisi olla tosin huomattavan vaikeaa, kun ei ollut se joka pääsi yllättämään. Siksipä siitä tulikin pientä kärvistelyä. Siinä sivussa hän taisi tosin tajuta ainakin puristavansa yhä miekkaansa varsin hanakasti, mitä ei välttämättä olisi tulkittu erityisen kohteliaaksi eleeksi. Käsi laskeutui aseen kahvalta hieman empien. Jos totta puhuttiin, kääpiö oli hieman ehtinyt jopa pelätä tätä; hän ei ollut ainoa jolla oli asiaa tänne. Se voisi hyvinkin tehdä kaikesta vaikeampaa. Huomattavasti. Mutta turha kaiketi vielä loikata mihinkään johtopäätöksiin. "Tervehdys. Minä olen Urist. Näyttää siltä, että olemme kiinnostuneita samasta... 'kivikasasta'", kääpiö hetken perästä äkkiä tokaisi, kohottaen kättään. Alkujärkytys tai ei, ja näyttipä tapaus nyt sitten kissalta tai ei, oli tässä silti muistettava tavat. Asiallinen tervehdys ja esittely teki yleensä kaikesta huomattavasti siedettävämpää, oltiinpa tässä nyt miten mystisiä seikkailijoita tahansa. "Kukaties ei yhtään huono asia. Kukapa tietää mitä tuoltakin löytyy", hän lisäsi, vilkaisten taakseen - pitäen kuitenkin samalla silmällä äkkiä ilmaantunutta. Kukapa tiesi mitä tämäkin kaavaili. Ja vaikka hän toki esittelikin itseään nyt vilpittömästi ja pohdiskeli rehellisesti, antoi se hieman lisää aikaa arvioidakin toista...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 19, 2012 20:53:12 GMT 3
Jos muina naisina paasien seasta saapastellut tapaus oli peto, ryöväri tai sitten molempia, ainakaan mokoma ei suostunut ilmaisemaan asiaa erityisen selvästi, tämän lähinnä vain seisahtuessa tornin tuntumaan odotellen suorastaan kärsivällisesti kääpiön saavan jälleen hengestään kiinni onnistuttuaan vetämään sauhunsa väärään kurkkuun. Siitä ilman savulla täyttävästä, yllättyneestä köhinnästä tai miekan äkkinäisestä hapuilusta huolimatta olento jäi silmäilemään kääpiötä uteliaana kuin ei olisi varsinaisesti edes tiedostanut yllättäneensä tämän jotenkin. Vihreät silmät mittailivat tätä toisen keräillessä hermojaan ja pistivät kyllä selvästi merkille tämän puristaman miekan vaikka nainen ei reagoinut tähän sen enempää kuin muutenkaan... ellei pitkäkyntisten sormien jäämistä vaivihkaa oman aseensa tuntumaan laskettu sellaiseksi. Kuonolle tosin hiipi ohimennen pieni huvittunut hymyntapainen, häpeämätön otus. Lopulta kääpiö kuitenkin tokeni suurimmasta yllätyksestään ja onnistuttuaan jälleen saamaan kunnolla henkeä tämä ei tuntunut lopulta aikovan kiskoa esiin asetta vaikka kissamainen nainen saikin ymmärrettävästi osakseen jonkin verran kyräilyä leveän hatun alta... mitä mustaturkki tosin ei tuntunut toistaiseksi laittavan erityisen pahakseen.
Tämä odotteli suorastaan viattomana kun mies viimein sai aikaiseksi jopa vastata kiitettävän asiallisesti kaikesta huolimatta. Kissa näytti lopulta varsin tyytyväiseltä tämän päätökseen ja jopa nyökkäsi hiukan leukaansa raaputtaen ennen kuin vastasi, kuin ei olisi edes huomannut vaivautunutta ilmapiiriä. "No, me sentään taidamme olla ensimmäiset. Vaikka onkin melkoinen sattuma että osuimme molemmat tänne samaan aikaan" pohdiskeltiin jälleen tornia vilkaisten kun kääpiö viimein irrotti otteensa miekastaan vaikkakin aavistuksen vastahakoisesti. Tervehdys sekä esittäytyminen käänsi vihreiden kissansilmien huomion kuitenkin pian takaisin, ja pienen hetken tilannetta pohdittuaan nainen vastasi eleeseen ojentamalla omaa kättään naputellen samalla toisella rennosti jousensa kaarta. "Cathryn. Siltä vaikuttaa." Tämä vastasi lyhyesti pienen hymyn keralla, vetäen sitten raajansa takaisin ja kääntäen uteliaanpuoleisen katseensa kohti tornin kyljessä ammottavaa aukkoa sekä tämän takana levittäytyvää ummehtunutta pimeyttä. "Niin. Saattaahan se olla. Tuurilla sieltä löytyy lähinnä romua ja pölyä, mutta tällaisiin vanhoihin kivikasoihin pesiytyy kyllä mielellään kaikenlaista. Jos ne ovat jotenkin onnistuneet pääsemään sisälle, ne ovat tainneet saada olla siellä rauhassa jo melko pitkään." Kissaihminen myönsi nuuhkaisten ilmaa kokeilevasti kuin yrittäen päätellä mitä pimeydessä piili. Äänensävyssä tosin oli aavistus mietteliäisyyttä ja tämä vilkaisi kääpiötä silmäkulmastaan luultavasti myös arvioiden piippua tupruttelevaa tapausta, mutta vaikka tupakasta nouseva haju sai olennon nyrpistämään aavistuksen kuonoaan hiipi suupieliin pian jälleen pieni virne kuin katilla olisi ollut vaikeuksia pysyä vakavana potentiaalisesti epäilyttävästä tilanteesta huolimatta.
"No, parempi ottaa rauhallisesti nyt kun kerran olemme molemmat täällä, hm? Vain typerys alkaa juosta kilpaa tuollaisessa paikassa katsomatta eteensä. Luulen, että sieltä saattaa varsin hyvin löytyä jotakin kiinnostavaa meille molemmille." Virne leveni aavistuksen Cathrynin taputtaessa ohimennen sapeliaan kuin olisi rauhoitellut malttamatonta lemmikkieläintä joka havitteli tarjottua herkkupalaa hiukan liiankin innokkaasti. "Eikä sellainen sitäpaitsi ole kovin hyvää käytöstäkään" lisättiin vielä pienen naurahduksen keralla. Ilmeisesti kohtelias tervehdys sen suuremman miekanheristelyn sijasta ajoi asiansa kuten pitikin, eikä tällä ainakaan tuntunut olevan suurempaa halua alkaa heittäytyä hankalaksi jos moiselle ei ollut syytä, varsinkin kun kääpiökin tuntui pitäytyvän hyvissä tavoissa. Jos asiat pysyisivätkin tällä kannalla niin kenties tornin tutkiminen tulisikin sujumaan vielä odotettua helpommin. Ehkä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 20, 2012 10:51:21 GMT 3
Jos ei muuta, alkoi ainakin käydä selväksi, ettei äkkiseltään ilmaantunut kissa ollut mikään pahimmanlaatuinen rosvo. Olihan tässä nyt ainakin saatu esittäydyttyä, mikä taisi sekin olla jo varsin hyvä alku. Urist vastasi kädenpuristukseen varovaisesti, mutta ei varsinaisen varautuneesti. Jos toinen olisi ollut aikeissa tehdä jotakin kataluuksia, olisi tällä ollut siihen paljon parempiakin mahdollisuuksia kuin ensin esiteltyä itsensä - kuten jousellaan sillä aikaa, kun kääpiö oli auttamattomasti omissa ajatuksissaan. Tokihan tässä nyt vielä saattaisi sattua kaikenlaista, mutta ilmeisesti yhdellä jos toisellakin oli ainakin mahdollisuus rentoutua hieman. Olipa miten oli, toisen sanat saivat kääpiön vilkaisemaan taas tornia aavistuksen mietteliäänä, sipaisten nopeasti partaansa ja urahtaen pohtivaisesti. "Tjaa-a. Enpä tiedä, se kaikenlainen löytää tällaiset paikat ällistyttävän nopeasti. Ja näillä seuduilla sitä kyllä liikkuu", hän tokaisi. Aina sopi tietysti toivoa parasta, mutta paikka näyttäisi varmasti vähintäänkin kutsuvalta kenelle tahansa kiertolaiselle - tai mille tahansa. "Silti. Se on seissyt pystyssä melkoisen pitkään, eikä kuulemma ihan vain luonnollisista syistä. Tietää harmeja", tämä lisäsi aavistuksen happamasti.
Olipa miten oli, torni ei tainnut olla muuttumassa yhtään mihinkään pelkällä pohtimisella, eikä kummallakaan kaksikosta tuntunut olevan varsinaista syytä ärhennellä toiselle jostakin yksinoikeuksista. Kuten kissamainen tapaus - Cathryn, tämän itsensä mukaan - oli sanonutkin, oli turha ainakaan hätäillä. Kaksi päätä oli parempi kuin yksi. "Kukaties. Kukaties", Urist myönsi varovaisesti, vaikkei ollutkaan varsinaisen halukas vielä menemään siihen, mitä kukakin oikeastaan täältä haki. Eipä tosin kissakaan. "Ehkäpä sitä on parempi miettiä sitten, kun tiedämme ettei mikään ainakaan yritä purra niskaan sillä aikaa kun tongimme tuota kivikasaa, eh?" taisi olla loppupäätelmä. "Rrrrruh!" lisäsi oman mielipiteensä kolmas ääni sivummalta. Ääni, joka ikävä kyllä oli kaikkea muuta kuin ihmismäinen tai ystävällisen oloinen.
Jo toisen kerran hyvin lyhyen ajan sisään kääpiö käännähti äkillistä tulokasta kohti, puristaen tällä kertaa miekankahvaansa huomattavasti enemmän aikeella ja vähemmän varautumuksella. Ääni oli varsin tuttu, kuten näky lähettyvilläkin; ties mistä oli äkkiä ilmaantunut tuijottelemaan varsin vihamielisesti suurehko, koinsyömä otus. Jotakin koiran ja suden väliltä, ja jotakin nälkäisen ja hullun rajamailla. Eikä se ollut yksin, vaan lähettyvillä oli liikkeestä päätellen ainakin puolen tusinaa samanlaista - kiertelemässä ja piirittämässä parhaansa mukaan. Ties mitä nälkäisiä kulkukoiria etsiskelemässä autiolta seudulta jotain suuhunpantavaa. Kaipa nämä olivat ilmaantuneet varsin nopsaan maisemiin, kun kaksi hyvin varteenotettavaa ateriaa oli vain astellut näköpiiriin... perhanan otukset kun taisivat osata olla jopa varsin huomaamattomia näiden kiviröykkiöiden keskellä. "Reekele. Taitaa olla parempi jatkaa tätä sisällä", Urist ärähti, osittain itselleen ja osittain kissalle, vetäisten kaiken varalta lyhyen, hyvin käytetyn miekkansa esiin. Koirat olivat kukaties ruipeloita ja nälästä heikkoja, mutta se teki niistä yhtäkaikki myös uhkarohkeita ja julmia. Ja ainakin joukon johtajan tapainen, isohko sairaan suden näköinen elukka, silmäili kahta kulkijaa tavalla, joka tuntui oikeastaan häiritsevän terävältä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 20, 2012 17:48:06 GMT 3
Vaikkakin hiukan kokeillen tai kyräillen, kaksi matkalaista taisi alkaa hiljakseen päästä kiinni jutun juureen pääteltyään että kumpikaan näistä ei tainnut suunnitella iskevänsä tervehdykseksi terästä naamaan heti ensitöikseen, tai jotain muuta varsin epäkohteliasta. Cathryn myhähti myötäilevästi kääpiön aprikoidessa tornia ja tämän mahdollista sisältöä, irvistäen hiukan vastenmielisin elkein huppunsa varjoista Uristin todetessa että mokoma kivikasa tuskin pysyi pystyssä näin hyvin luonnollisin voimin. "Pahuksen velhotemput. Ne vasta vetävätkin puoleensa ties mitä" tämäkin totesi kallistaen päätään arvioivasti rakennusta tarkastellen... tosin kuitenkaan näyttämättä siltä että kyseessä olisi varsinaisesti uusi tieto tai mitään, joka saisi kissaihmisen lopulta muuttamaan mieltään. Ei tämä kivikasa nyt lopulta NIIN kummoiselta näyttänyt, varmasti sitä oli aiemmin selvitty pahemmastakin... ei sillä, että tämä kyseinen tapaus olisi kuitenkaan varsinaisesti ollut mitään mitä nainen olisi muistellut kovin mielellään. Joka tapauksessa raunioissa, varsinkin mahdollisesti maagisia ominaisuuksia sisältävissä sellaisissa, kannatti olla varuillaan... vaikka ei ollutkaan alunperin odottanut (tai kenties halunnut) seuraa, niin kenties oli vain parasta hyödyntää sitä kun sellaista nyt kuitenkin oli. Tästä huolimatta kaksikko päätyi kyräilemään hiukan toisiaan vastapuolen tarkoitusperiä ja motiiveja arvioiden, ja päätellen siitä kuinka kumpikaan lopulta ei päätynyt kysymään asiasta suoraan, näillä saattoi ollakin jo jonkinlainen varsin hyvä teoria asiasta...
Kuitenkin, kääpiön todetessa jonkinlaisen yhteispelin olevan paikallaan, kissa viivytteli hetken (luultavasti lähinnä muodon vuoksi) ennen kuin päästi hiukan alistuneen huokauksen ja kohautti olkapäitään. Tämä oli juuri vastaamassa kun takaa kuuluva ääni kuitenkin keskeytti aikeet saaden vaihteeksi myös Cathrynin pyörähtämään yllättyneenä ympäri Uristin keralla. Pahaenteinen ääni paljastui juuri siksi mitä oli lupaillutkin kaksikon huomatessa äkkiä päätyneensä nokakkain kapisen, luisevan hurttalauman kanssa, joka oli salavihkaa luikkinut esille maasta kohoavien paasien varjosta. Naisen hampaiden välistä karkasi lähes tuskastunut sihahdus tämän kartoittaessa kiireesti tilanteen katseellaan molemmat kädet nyt sapeleillaan leväten, lihakset jännittyneinä. Hurtat olivat onneksi vain hurttia... mutta näitä oli monta, ja ne eivät tuntuneet pahemmin arkailevan ylivoimansa sekä kookkaan, selvästikin juonikkaan johtajansa turvin. Tällä kertaa kissa ei aikaillut myötäillä kääpiön johtopäätöstä. Cathryn piti silmällä petojen liikkeitä, nyökäten sitten hiukan ja ottaen hitaan varautuneen askelen taaksepäin kohti tornia ja tämän kyljessä ammottavaa aukkoa. "Hyvä idea. Jos ne ovat tarpeeksi tyhmiä seuraamaan perässä, en usko että nuo rakit ovat suurikaan ongelma pitää ulkona kun ne yrittävät tunkea halkeamasta. Ja jos eivät, voin napata ne jousellani sisältä käsin." Nainen totesi kuulostamatta lopulta erityisen huolestuneelta vaikka vihreät silmät kiiluivatkin valppaina takkuturkista toiseen tarkastellen näiden liikkeitä estääkseen ettei yksikään onnistuisi enää hiipimään huomaamatta selustaan. Se siitä pidemmästä pohdinnasta sitten, tornin tunkkaiset sisätilat odottivat... Kenties he onnistuisivat hivuttautumaan kivisten seinien suojiin ennen kuin villikoirat hoksaisivat että saaliit olivat aikeissa karata... tai jos eivät... no, sitten edessä saattaisi olla hiukan enemmän hankaluuksia. Cathryn ei varsinaisesti pitänyt tavasta jolla suurin takkuisista rakeista tuijotteli heidän peräänsä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 21, 2012 16:29:12 GMT 3
Vaikka kaksikon äkännyt koiralauma olikin kaikkea muuta kuin hyväkuntoista tai tervettä, ei ainakaan Uristilla ollut erityisempiä syitä ottaa turhan kevyesti näiden uhkaa. Niitä oli aivan tarpeeksi monta, ja niiden silmissä välkehti juuri senlaatuinen hulluus, että niitä tuskin kiinnosti paljoakaan kuinka kovia paloja matkalaiset olisivat purtaviksi. Kukaties nälkää, kukaties sairautta, mutta hulluutta yhtä kaikki. Ja jos ei muuta, oli kääpiö oppinut ainakin moneen kertaan, ettei hullujen kanssa ollut hyvä temppuilla, olipa niillä sitten kaksi tai neljä jalkaa. Hän painoi hattunsa paremmin päähänsä ja piippunsa paremmin suuhun samalla, kun pyrki pitämään silmällä koko kapista laumaa. Se yritti piirittää, mutta ei syystä tai toisesta tuntunut olevan halukas astumaan tornin eteen - kuin olisivat jollain ilveellä kaikesta huolimatta pelänneet siinä häämöttävää railoa. "Sepä se. Eivät ainakaan pääse selkään", kääpiö sihahti hampaidensa välistä. Joukon johtaja, se suurin, arpisin ja hullunkiiltoisin, vei hänen huomiotaan varsin hyvin. Se oli selvästi piirun verran terävämpi otus, suunnitteli aivan varmasti jotakin. Hän tuijotti sitä tiukasti silmiin, ja se vastasi pelotta ja vihamielisesti. Ja ärisi.
Häiritsevästä laumanjohtajasta huolimatta Uristin olisi kukaties kannattanut kiinnittää enemmän huomiota ympärilleen, sillä hänen keskittyessään isoon otukseen päätti yksi koinsyömästä laumasta nähtävästi kokeilla onneaan kaksikon pienemmän tapauksen suhteen. Nälkä antoi sille vimmaa, ja se oli melkein päällä ennen kuin kääpiö ehti edes tajuta asiaa. Hän pyörähti kömpelösti kohti ryntäävän otuksen suuntaan, huitaisten sitä hätäisesti miekallaan. Ärinä ja haukku kohosi äkkiä vinkunaksi kun isku kiskaisi sen pään syrjään ja paiskasi pedon maahan veren roiskuessa. Niin miekka kuin sen käyttäjäkin olivat kukaties lyhyitä, mutta kummassakin oli voimaa. Ainakin tarpeeksi, että hullukin otus tajusi kuolleensa. Urist soi kirota ohimennen, ennen kuin vilkaisi hätäisesti Cathryniin, ja sitten koiriin. "Nyt taitaa olla oikea hetki häipyä", hän ärähti. Se taisikin osoittautua varsin nopeasti oikeaksi uumoiluksi, sillä laumanjäsenen kuolema tuntui iskevän niihin enemmänkin hullua raivoa kuin pelkoa. Ja viimeistään kun niiden pirullinen johtaja ärähti jotakin erehdyttävästi komentoa muistuttavaa, säntäsivät ne liikkeelle hampaat välkkyen ja kuola roiskuen. Ja niin teki kääpiökin - ja toivon mukaan kissakin. Tornille ei ollut pitkää matkaa, mutta nälkiintyneetkin koirat juoksivat kyllä lujaa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 21, 2012 22:38:44 GMT 3
Rakit ärisivät ja liikehtivät lähemmäs leuat louskuen ja kuola valuen pitkin irvistäviä, sotkuisia leukaperiä, mutta kuitenkin nämä tuntuivat pyrkivän päälle hiukan vastahakoisemmin kuin Cathryn lopulta nälkiintyneiltä pedoilta olisi odottanut. Tämä tarkasteli otusten liikkeitä varuillaan naputellen kynsillään mietteliäästi sapelinsa kädensijaa, vilkaisten sitten itsekin vaivihkaa silmäkulmastaan tornin suuntaan. Arastelivatko puolihullut eläimet rakennusta? Jos näin oli... tämä ei välttämättä ollut hyvä merkki, koska vaikka kissaihminen ei välttämättä antanut kovin paljoa tunnustusta edes normaalijärkisten koirien älynlahjoille, oli näillä silti varsin tarkat vaistot. Nyt ei tainnut kuitenkaan olla paljoakaan valinnanvaraa, ja nainen jätti nopeasti tornin kyräilyn omaan arvoonsa jatkaen hidasta peräytymistään nyökäten ohimennen Uristin kommentille.
Arkailivat jotain tai eivät, kovin kauaa koirat eivät kuitenkaan malttaneet odotella paikoillaan katsomassa saaliin hivuttautuvan vaivihkaa pois päin suorastaan härnäävän lähellä nälkäisiä leukoja. Lauman johtaja tuijotteli uhkaavasti kaksikkoa, mutta lopulta liikkeelle säntäsi kuitenkin yksi pienemmistä, takkuisemmista mutta tuskin paljoakaan vähemmän raivokkaista otuksista rynnäten kita ammollaan kohti kääpiötä. Kissaihminen päästi varoittavan huudahduksen vetäisten sapelinsa viimein esille metallisen äänen saattelemina, mutta näille ei kuitenkaan ollut vielä tarvetta Uristin iskiessä hyökänneen koiran maahan onnistuneesti, yllättyneenä tai ei. Cathryn irvisti pienesti inhosta veren roiskahtaessa sotkuisena pärsäyksenä ilmaan kun saastainen otus tuupertui maahan heidän tuntumaansa... mikä ei selvästikään miellyttänyt loppua laumaa sitten tippaakaan. Koko murhanhimoisen parven sännätessä eteenpäin ei aikaa suuremmille neuvotteluille lopulta jäänyt, vaan katti kommentoi tilannetta lähinnä sihahtamalla kirouksen hampaidensa välistä ja rynnistämällä kiireenkaupalla kohti tornin seinässä ammottavaa aukkoa likimain samoihin aikoihin kuin kääpiökin. Raivohullut rakit juoksivat nopeasti, mutta niin lopulta onnekseen teki kissaihminenkin, kirmaten luultavasti varsin piakkoin lyhytkoipisemman miekkosen ohitse korvia huumaavan räkytyksen saattelemana. Matkaa ei onnettaren oikusta sentään ollut kovinkaan kauaa joten potentiaalinen suojapaikka (ellei tästä nyt vain jouduttaisi ojasta allikkoon) oli pian saavutettu vaikkakin koirien kuuma, haiseva hengitys niskassa huokuen, ja epäröimättä nainen syöksähti sisälle kapeasta halkeamasta paha-enteisiin, pimeisiin tornin alahuoneisiin. Tosin pidemmälle pinkomisen sijasta tämä pyörähti varsin pian ympäri vaikka ei ollut tuntunut pahemmin taakseen vilkuilevankaan, astahtaen halkeaman sivustalle sapeleineen odottamaan. Kiiluvat silmät mittailivat pimeydestä nopeasti niin kääpiön kuin räksyttävien petojenkin etäisyyttä, tämän vielä suvaitessa huudahtaa varsin huomaavaisen hoputuksen. "Vauhtia siellä!"
Kääpiön viimein sännätessä sisätiloihin tämä teki tilaa, astahtaen kuitenkin tarvittaessa varsin nopeasti tukkimaan sapeleineen sisäänpääsyä jos hurtta tai pari olisi tarpeeksi lähellä yrittääkseen tunkea sisälle Uristin vanavedessä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 22, 2012 13:26:27 GMT 3
Näennäisestä huolettomuudestaan huolimatta kissamaisella tapauksella oli selvästi tilanne ainakin jossain määrin hallussa, sillä tämä oli liikkeellä reilusti nopeammin kuin Urist - ja reilusti nopeampi muutenkin. Koiratkin taisivat jäädä reilusti toiseksi - olkoonkin että se johtui varmasti osittain myös huomattavasti hitaammasta ateriasta johon keskittyä. Varsin pian napsuivat leuat kääpiön kannoilla kun tämä yritti parhaansa mukaan pysyä edellä. "Miltä näyttää!?" tuli Urist napauttaneeksi takaisin rynnistäessään (kun kääpiö yritti liikkua nopeasti, rynnistäminen lieni paras tapa kuvata sitä) kohti aukkoa tornissa toisen äityessä hoputtamaan. Hänellä oli tässä aivan tarpeeksi mietittävää muutenkin, ilmankin jotain terpeleen kattia kertomassa että kannatti mennä lujaa. Ohimennen piti huitaista liian lähelle ehtinyttä hurttaakin, olkoonkin ttä se taisi mennä huolettomasti hutiin. Loppujen lopuksi puhiseva Urist pääsi kuin pääsikin kyseenalaiseen turvaan, ennen kuin koiralauma kintereillä pääsi repimään maahan. Paljoa ei tosin puuttunut, mutta pienikin ero oli aivan tarpeeksi paljon tällä hetkellä. Koirat jäivät toiseksi, samalla kun sisään kompuroiva kääpiö käännähti kömpelösti ympäri, valmiina kohtamaan mahdolliset huonot häviäjät. Cathryn tuntui ainakin valmiilta suojaamaan, mistä piti kaiketi olla kiitollinen tässä kohtaa.
Olipa miten oli, näyttikin äkkiä siltä, että raivohullut rakit eivät olleetkaan aivan niin sinnikkäitä kuin olisi voinut luulla. Tai sitten ne pelkäsivät tornia pahemmin kuin nälkäkuolemaa, sillä heti kun kääpiö pääsi tornin suojiin, luopuivat ne äkkiä jahdista. Ei selvästikään sillä että ne sitä olisivat halunneet, mutta äkkiä ne käyttäytyivätkin kuin saalis olisi menetetty, jääden pettyneinä louskuttamaan niille sijoilleen. Lähin oli hädin tuskin potkaisuetäisyyden ulkopuolella kissasta ja kääpiöstä, mutta kaikesta uhostaan huolimatta se ei selvästikään uskaltanut yrittää pidemmälle. "...tähän reekelettä..." Urist tuli mutisseeksi, astuen varmuuden vuoksi miekkaansa puristaen askeleen taaksepäin näystä edessään. Edes taka-alalle jäänyt sudentapainen laumanjohtaja ei näyttänyt yhtään sen halukkaammalta käymään päälle. Kuin ne olisivat kaikki tienneet äärimmäisen selvästi, että torni oli parempi jättää muiden murheiksi. Mikä ei tosin tainnut olla millään tavalla erityisen rohkaisevaa, olkoonkin että helpotti asioita melkoisesti. "Tässä on nyt jotain mätää", kääpiö tuli tuhahtaneeksi, silmäten yhä tiukasti kouralaumaa mahdollisten uskalikkojen varalta.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 22, 2012 18:26:47 GMT 3
Jokseenkin hitaammasta tahdistaan huolimatta myös kääpiö näytti selviävän tornille ennen kuin takaa-ajavat hurtat ehtivät kokeilla onneaan pönäkän miekkosen kaatamisessa. "Hienoa" Cathryn soi todeta kannustavasti kääpiön hiukan näreämpään kommenttiin ja väläytti pienen virneen astuessaan sivuun kun tämä rynnisti sisälle seinän halkeamasta ennen kuin jätti moisen omaan arvoonsa ja käänsi huomionsa oleellisempiin huomiota vaativiin tapahtumiin. Sapelit kohosivat jo valmiina iskemään ensimmäistä kuonoaan kivien välistä tukevaa kapista hurttaa, mutta jokseenkin yllättäen raivokkaasta takaa-ajosta huolimatta yhtään paria irvistäviä leukoja ei ilmestynytkään näkyviin. Kissaihminen odotti hetken pälyillen ärisevästä rakista toiseen jotka tuntuivat vain kerääntyvän pettyneesti räksyttäväksi parveksi tornin edustalle edes yrittämättä pyrkiä sisälle kunnes kohotti aavistuksen kulmiaan.
"Ne eivät tosiaankaan taida pitää tästä paikasta" nainen myötäsi mittaillen katseellaan lähintä likaisenruskeaa kirppukasaa joka louskutti vain muutaman metrin päässä, vilkaisi ohimennen ympärilleen tunkkaisessa huoneessa varmistuakseen ettei läsnä ollut jotakin vielä koiria ikävämpää joka olisi mahdollisesti ollut syynä siihen mikseivät elukat pyrkineet enää saaliinsa perään ja perääntyi sitten hitaasti pari askelta laskien sapeleitaan. Jos koirat eivät tuntuneet vieläkään rohkaistuvan tarpeeksi pyrkiäkseen sisälle, terät sujautettiin takaisin paikalleen vyölle.... naisen tosin kurottautuessa sen sijaan poimimaan jousensa olaltaan. Kaikesta päätellen Cathryn tuntui ottaneen jokseenkin henkilökohtaisesti petolauman yrityksen pistellä heidät poskeensa... tai sitten ei muuten vain suhtautunut otuksiin erityisen suopeasti. "Mikä niitä ikinä nyppiikään, en taida haluta kuitenkaan törmätä niihin enää uudestaan takaisin tullessani." Tämä pohti hampaidensa välistä, sihdaten nuolen jokseenkin kiireettä lähimpään halkeaman edessä louskuttavaan rakkiin. Räksytys korvautui varsin pian kimeällä ulvahduksella otuksen lysähtäessä kasaan, kissan lataillessa jo seuraavaa nuolta paikalleen ja kääntäen tämän sitten lopulta kauempana jolkottavan susimaisen johtokoiran suuntaan kaavaillen selvästi tiputtavansa tämän seuraavaksi. Jos rakit eivät yhtäkkiä rohkaistuisi tunkemaan sisälle, ei kulunut kauaakaan kun seuraava nuoli olisi jo ilmassa.
|
|
|
Post by submarine on Dec 23, 2012 9:04:22 GMT 3
Urist tuhahti, kun Cathryn päätti antaa koirille hieman muutakin mietittävää - varsin terävää sellaista. "Tuhlaat nuoliasi. Eivät ne tuollaisesta piittaa", hän tokaisi, nyrpistäen nenäänsä ammutulle rakille, joka potkaisi vielä viimeisen kerran ennen kuin meni liikkumattomaksi. Eivätkä ne varsinaisesti piitanneetkaan, kunhan muutama liian lähellä osuman saanutta otti yllättyneenä ja raivostuneena etäisyyttä siitä ja jatkoi ärinäänsä, kuin yrittäen saada uhiteltua ateriaa takaisin ulos. Laumassa taisi kuitenkin olla yksi, jolla oli hieman enemmän järkeä, se jota nainen seuraavaksi sihtaili. Pelkoa otuksessa ei kyllä näkynyt nuolen kääntyessä sen suuntaan, enemmänkin samaa hullunkiiltoista raivoa kuin muillakin, vain terävämpänä. Se vastasi kissan tuijotukseen kursailemattomalla "haluatkohan nyt oikeasti tehdä sen?" -tuijotuksella. Vastaus taisi tosin tulla varsin nopsaan ammutun nuolen muodossa. Ja sitten Urist saikin hieman paremman syyn tuhahtaa epäuskoisesti, kun peto salamannopeasti teki jotakin, jota olisi voinut väittää erehdyttävän paljon väistöliikkeeksi. Se ei ollut mikään ketterä veto, mutta siitä huolimatta nuoli sihahti ohitse - ainakin melkein. Näytti siltä kuin se olisi raapaissut sitä, niin paljon vähäpätöisempää kuin se olikin. Joukkoa johtanut susimainen hurtta soi vielä yhden raivoisan silmäyksen kohti halkeamaa. Eittämättä vastaus taisi olla, että kissa tosiaan tahtoi tehdä sen, ja todennäköisesti tekisi uudestaankin. Ja toisin kuin muilla, sillä oli nähtävästi jopa tarpeeksi älyä tajuta tilanteensa. Viimeisten murhanhimoisten silmäysten jälkeen se päästi ulvahduksen ja kääntyi ympäri. Ja vaikka se ei nälkäisiä rakkeja millään tavalla miellyttänytkään, seurasivat nekin pienen ärinän ja uhittelun jälkeen johtajaansa, kunnes ne olivatkin äkkiä kaikki sitten kadonneet ties minne.
"Terpeleen otukset. Ties mitä matkalaista yrittävät seuraavaksi", Urist murahti samalla kun pyyhki veriä miekastaan ennen sen poislaittoa. Oli sitä tässäkin, mokoma kirpunpurema petolauma oli saanut käpälämäkeen! "Ja sanonpa, että sitä isointa niistä en halua nähdä enää koskaan", tämä jatkoi. Mutta kiihtymyksestä huolimattakin lopputulema taisi olla se, että tässä oltiin ainakin hengissä. Jo se lieni enemmän kuin jotkut epäonniset saattoivat sanoa - olkoonkin että syy pelastumiseen taisi olla varsin kyseenalainen. "No, tässä sitä nyt ollaan", Urist tokaisi, antaen katseensa kiertää tornin pohjakerrosta. Varsin välittömästi kävi selville ainakin se, että järistys ei ollut antanut armoa vanhoille rakenteille. Koko ensimmäinen kerros näytti varsin sortuneelta ja joka puolella oli kiveä ja soraa. Ja seittejä. Jumalattomasti lukinseittejä, paksuina ryppäinä ja suoranaisina verhoina. Hämähäkeillä oli nähtävästi ollut paljon aikaa kutoa. "Hrmh. Näyttää yhä tukevalta, jos ei muuta", kääpiö soi nopean arvionsa kovia kokeneesta tornista. Ainakaan rakennelma ei tuntunut olevan aikeissa luhistua samoin tein.
Nopean silmäyksen paikkaan suotuaan alkoi Urist kaivella repustaan soihtuja ja tulentekotarpeita. Halju valo ulkoa ei riittänyt kovin pitkälle. "Tuo oikeanpuoleinen siipi näyttää paremmalta", hän tuli todenneeksi siinä sivussa, osoittaen kammioon, joka oli selvästikin kärsinyt vähemmän tuhoa - siis siinä määrin, että siellä saattoi ainakin vielä kävellä. Ulkoakin päin oli saattanut jo nähdä, että torni oli rakennettu mitä ilmeisimminkin neljän siiven päälle. Itäsiipi oli nyt pitkän matkaa ylöskin pelkkää railoa. "Taitaa olla turha tonkia tätä soraa. Jos täällä mitään minkään arvoista on, se lienee ylempänä", kääpiö lisäsi, ennen kuin ojensi palavan soihdun toiselle. "Otapa pitkäjalkaisempana johto. Ja varo, nuo hurtat eivät pelänneet tyhjää", Urist tokaisi, vilkaisten uudelleen vielä suunnilleen kasassa olevaan pohjoissiipeen, jonka läpi kukaties pääsisi. Se ei tosin näyttänyt yhtään kutsuvammalta kuin muukaan, ja hämähäkinseitit olivat vähän turhan paksuja hänen makuunsa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 23, 2012 19:34:22 GMT 3
"Hmm. Jos eivät, niin siinä tapauksessa tästä taitaa tulla luvattomankin helppoa" Cathryn myhähti silmäillessään viimeisiä hengenvetojaan vetelevää hurttaa viileähkösti, heilauttaen häntäänsä viitanliepeensä alta. Kyllä nyt typerämmänkin elukan luulisi tajuavan häipyä kun muutama kirppuinen toveri ammuttaisiin vierestä... tosin, toivottavasti ei vielä, katilla tuntui olevan kana kynittävänä taustalla mulkoilevan johtorakin kanssa. Eiköhän muutaman noin vastenmielisen otuksen kaataminen olisi hyvinkin muutaman nuolen arvoista, nämä voisi kuitenkin poimia jälleen talteen ulos tultaessa jos vain sieti koskea jo elävinäkin kammottavalta lemunneiden eläinten raatoihin. Susimainen elikko tuntui seuraavan turhankin tarkasti hänen liikkeitään naisen lataillessa uutta nuolta mutta ei kuitenkaan lähtenyt pakoon, edes kissan nostaessa jousensa, mikä sai tämän jo kohottamaan hiukan kulmiaan. Saattoihan se olla että kirppukasa ei vain tajunnut mitä tapahtui... mutta tämän katseessa oli silti jotakin epäilyttävää. No, sitä suuremmalla syyllä nainen ei tahtonut elikon enää yrittävän hiipiä kimppuunsa vaan nuoli suhahti ilman halki... mutta yllättäen, tätä ei seurannutkaan toinen kuolevan koiran surkea ulvahdus. Nälkiintynyt sudentapainen osoittikin äkkiä tosiaan olevan huomattavasti enemmän ajan tasalla kuin toverinsa ja onnistui kuin onnistuikin jotenkin hypähtämään sivuun nuolen tieltä juuri viime hetkellä ja luomaan entistä murhaavamman katseen torniin vetäytyneelle kaksikolle. Kissan hampaiden välistä karkasi yllättynyt sihahdus, pitkän hännän heilahtaessa sitten terävästi puolelta toiselle. "No katsos pirua." Tämä mutisi, äänessään häivähdys ärtymystä, vetäen silmiään kaventaen uuden nuolen jänteelle ilmeisenä aikeenaan yrittää uudestaan... mutta ennen kuin tämä ehti varsinaisesti edes hakea hurttaa uudestaan sihtiinsä elikko taisi viimein todeta että nyt taisi olla oikea aika perääntyä. Hurtan jolkottaessa kiireesti takaisin kivipaasien sekaan loppu räkyttävästä laumasta perässään Cathryn laski nyreänä jousensa yrittämättä enää turhaan hätyyttää otusta tämän ehdittyä jo kantaman ulkopuolelle. Se siitä helposta maalista sitten... pahus. Pian kissa kuitenkin hillitsi pettymyksensä ja kääntyi jälleen kääpiön puoleen heittäen hiukan turhautuneella eleellä jousen takaisin olalleen, ehtien viimein silmätä ympärilleen tornissa hiukan paremminkin kuin sen verran että heidän takanaan ei seissyt torahampaista maahista tai jotain vastaavaa vähemmän miellyttävää yllätystä.
"Sanopa muuta... sääli etten ehtinyt harventaa niitä tuon enempää... tai edes sitä suurta rumilusta. Olisipa ollut edes muutama tuollainen vähemmän." Cathryn vastasi silmäten hiukan synkästi halkeaman eteen tuupertunutta takkuturkkia kunnes kohautti olkapäitään. No, jos ei aikonut lähteä otusten perään, turha kai tuota oli enää pohtia... tiedä häntä vaikka elikkoon törmäisikin vielä paluumatkalla mikä ei sinällään ollut miellyttävä ajatus, mutta nainen ei lopulta ottanut tätäkään turhan raskaasti. Tällä kertaa hän sentään tiesi vihamielisen lauman olemassaolosta. Mutta, nyt taisi olla jo oleellisempaakin mietittävää kun petolauma ei ollut enää louskuttamassa niskaan. "Hm. Näyttää olevan paremmassa kunnossa kuin oletin järistyksen jäljiltä, arvelin että edes yläkerrokset olisivat jo kaatuneet" tämä myötäili kääntäen itsekin kiiluvan katseensa tarkastelemaan sisätiloja Uristin esimerkkiä seuraten ja haravoi silmillään läpi niin sivuilta levittäytyvät siivet kuin vilkaisten ohimennen ylöskin. Pölyä, rojua, lukinverkkoja, pimeyttä... kummempaa uhkaa ei tainnut vielä osua silmään eikä paikka tainnut olla vielä romahtamassakaan vaikka kissaihminen silmäsikin hiukan epäluuloisesti ylös saakka haljennutta siipeä. Ohimennen nainen taisi tulla ilmaisseeksi ettei tosiaan ollut osunut paikalle sattumalta ollessaan perillä tornin olosuhteista, vaikka kääpiö oli saattanut tämän jo arvatakin. Tosin, paha-enteinen paikka tai ei, jos mieli saada paremman kuvan paikan sisustasta, ei kai auttanut muu kuin lähteä liikkeelle.
Cathryn silmäsi kääpiötä tämän alkaessa etsiskellä soihtutarpeita repustaan huitaisten samalla vaimeasti kiroten muutaman niskaansa takertuvan seitin kimpustaan äkäisellä kädenliikkeellä. Kirotut ötökät, koko paikka oli varmasti täynnä niitä... väkisinkin mieleen pälkähti kysymys mahtoivatko paikalliset hämähäkit olla myrkyllisiä, mutta jotenkin kissa arveli että nämä olisivat luultavasti joka tapauksessa heidän huolistaan pienimpiä. "Taidat olla oikeassa. Jos täällä alhaalla on koskaan mitään kiinnostavaa ollut, se on jo hajalla tai hautautunut jonnekin. Ja olisihan kaikki muuten aivan liian helppoa jos säästyisi kiipeämiseltä noin vain" nainen virnisti hiukan viimeiselle lauseelleen, suunnaten katseensa tutkivana kohti parempikuntoista siipeä. Jos jostakin olisi tarkoitus pyrkiä eteenpäin, tämä taitaisi tosiaan olla se loogisin suunta. Syttyvä liekki sai kissansilmät siristymään ja astumaan pienen askelen etäämmälle Uristin sytyttäessä soihtunsa, mutta hetken silmiään räpyteltyään nainen nyökäytti suostuvasti toisen ehdottaessa hänen menevän edeltä. Kyllähän ympäristö kieltämättä epäilytti samoin muukalaisen päästäminen selkänsä taakse, tämä ei lopulta saanut Cathrynia epäröimään kovinkaan pitkään. "Hyvä on, jos arvelet pysyväsi perässä" pieni virne pyrki jälleen olennon kuonolle, tämän kurottautuessa kohta ottamaan tarjotun soihdunkin vaikka oli hetken harkinnut kieltäytyvänsä siitä kokeillakseen onneaan mahdollisesti pidemmälle kantavan pimeänäkönsä suhteen, mutta vilkaistuaan edessä riippuvia lähes koko huoneen täyttäviä paksuja seittejä kissa muutti mielensä. "No, katsotaanpa sitten mitä ikävää täällä piilee. Ja toivottavasti jotain vaivanpalkkaakin."
Katti suuntasi kiireettömästi mutta viivyttelemättä keveähköt askeleensa edelle ja asteli romuttuneen huoneen poikki kohti lupaavamman näköistä siipeä raivaten soihtua käyttäen edessään levittäytyviä seittiverhoja tieltään. Suurin osa huomiosta kiinnittyi kuitenkin rakennuksen tarkasteluun, tämän pyrkiessä kulkiessaan pitämään tarkasti silmällä mihin astui tai siltä varalta että ympäriltä olisi havaittavissa jotain epäilyttävää. Mahdollisten raunioon pesiytyneiden otusten lisäksihän saattoi olla varsin mahdollista että jotkut rakenteet olisivatkin heikentyneet vaikkei koko torni romahtaisikaan... ja mistä sitä tiesi vaikka mahdollisesti loitsuin suojatussa tornissa olisi jotain ikävää asiattomien hiippareidenkin varalle. Ehkä siinä mielessä olisi ollut fiksumpaa päästää kääpiö edeltä, mutta toisaalta, eiköhän hän itse ollut kuitenkin ketterämpi jos jotain odottamatonta tapahtuisi. Tai ainakin kissaihminen itse oli jokseenkin itsevarmasti tätä mieltä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 25, 2012 11:45:08 GMT 3
Urist jätti pitkälti vastaamatta Cathrynin toteamuksiin, vaikka pieni kiusoittelevan haasteen tapainen saikin tämän tuhahtamaan melkeinpä huvittuneesti. "Varohan vain itse, ettet lyö päätäsi. Se on kovin korkealla ja kepeää tekoa", hän letkautti, ennen kuin vakavoitui jossain määrin taas, keskittyen enemmänkin hämyisän raunion tarkasteluun. Paikka oli sen verran kunnolla hajalla, että oli vaikea enää edes arvioida mihin alinta kerrosta oli aikanaan edes käytetty. Tuskin mihinkään erityiseen, mutta nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli murskana soran alla, ja sen läpi rämpiminen oli eittämättä hidasta. Kulkeminen tosin sentään onnistui. "Ovat ne täällä käyneet. Mutta jokin pelotti pois", kääpiö totesi hetken perästä ympärilleen katseltuaan. Jälkiä koirista kyllä näkyi ainakin tämän tuhoutuneen siiven alueella, lähinnä jätöksinä ja muuna törkynä, mutta ilmeisestikään paikka ei ollut miellyttänyt - lievästi ilmaisten. Villikoirat olivat selvästi kammonneet paikkaa, ja hetken Urist pohti, olisiko ollut järkevintä tehdä samoin. Toisaalta ulos astuminen tuskin oli järkevää ainakaan hetkeen, ennen kuin rakit olisivat häipyneet alueelta. Varsin todennäköisesti ne partioivat vielä lähettyvillä siinä toivossa että saalis olisi tarpeeksi tyhmä tullakseen ulos loukostaan. Parempi kaiketi siis vain jättää se sikseen ja keskittyä olennaiseen...
Kun kaksikko pääsi lähemmäs pohjoissiiven oviaukkoa, kävi selväksi ainakin, että syystä tai toisesta sen rakenteet olivat kestäneet odotettua paremmin. Kiveä ja soraa oli kyllä tullut alas paljon, mutta ei niin paljoa että se olisi estänyt kulkemisen. Hämyssä toisella reunalla häämötti ovikin, melkeinpä esteettömänä. Joka puolella oli tosin seittiä kunnolla ja reilusti, siinä määrin että nopealla vilkaisulla sitä olisi voinut luulla repeilleiksi kangasverhoiksi tai seinävaatteiksi. Mitä ilmeisimminkin paikka oli saanut olla varsin pitkään häiriöttä. "Reekeleen tuholaiset", Urist tuli murahtaneeksi siinä sivussa, kun pyyhkäisi kädellään paksuja seittejä pois hiuksistaan. "Luulisi että muutamalle pienelle otukselle riittäisi yksi nurkka jossain", hän jatkoi. Ja kuten niin usein, taisivat kyseessä olla varsin kohtalokkaat sanat...
Varoittamatta, kaksikon ehdittyä huoneen keskipaikkeille kaikessa rauhassa, iski varjoista jokin - katon varjoista jos tarkkoja oltiin. Äkkiä ja yllättäen sinkosi ylhäältä jotakin hopeanhohtoista, osuen Uristiin, joka ilmaisisi mielipiteensä äkillisestä yllätyksestä joukolla kaikenkarvaisia, kaikkea muuta kuin soveliaita sanoja. Äkkiä kääpiö olikin paksun, tahmean seitin peitossa, räpiköiden kuin mikäkin kärpänen. "Mitä reekelettä!?" Urist ähkäisi, yrittäen parhaansa mukaan kiskoa itseään vapaaksi. Mutta heitetty verkkorihma oli kuin paksua liimaa, eikä antanut periksi juuri ollenkaan. Hän onnistui vain sotkemaan itsensä pahemmin siihen - mikä lieni vaanijan tavoitekin, sillä se oli nopeasti liikkeessä. "Ei terpele!" kääpiö sai parkaistua puoliksi kumossa sätkiessään kun näki nähdessään, mikä tarkalleen ottaen oli äskeisen takana. Jostakin pimeän katon varjoista seittien keskeltä kiipesi seinää alas hämähäkki, joka oli kaikkea muuta kuin pieni. Se oli valtava, suurempi kuin äskeiset koirat, täysikasvuisen miehen kokoinen - ja pitkät jalat antoivat sille vielä reilusti lisää kokoa. Hirvitys oli tummanruskea, ja sen selkä oli suomuinen. Sen monet, lasimaiset silmät välkehtivät soihdun valossa ja sen valtavat leuat naksahtelivat ja kävivät, kun se laskeutui lattialle, selvästikin innostunena nalkkiin jääneestä kääpiöstä. Edellä mennyt kissamainen otus ei petoa selvästikään kiinnostanut, vaan se suuntasi suoraan kohti saalistaan, myrkkyhampaat esillä. "Tee jotain! Tapa se!" taisi olla kaikki, mitä Urist sai ähkäistyä kiskoessaan epätoivoisesti esiin jotakin kättä pidempää, niin onnetonta kuin se seiteissä olikin...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 26, 2012 19:56:06 GMT 3
"Teen minkä voin" katti vastasi kepeään sävyyn kääpiön piikittelyyn, kääntyen sitten itsekseen naurahtaen kulkemaan kärsineen lattian poikki kohti kauempana erottuvaa ovea, vilkaisten ohimennen lattialla lojuvia oletettavasti koirien jättämiä jätöksiä. Elikot olivat kuin olivatkin käyneet sisällä, mutta selvästikin päättivät etteivät tahtoneet uusia visiittiään jostain syystä. Hmm. No, oli miten oli, tämän ansiosta rakeista ei ainakaan tarvinnut huolehtia enää vähään aikaan... Lisäksi Catrynin täytyi myöntää (ei tietenkään ääneen) olevansa lopulta hyvin tyytyväinen pitelemänsä soihdun olemassaoloon, koska vaikka tämä rajoittikin näkyvyyttä kauemmas pimeässä rakennuksessa ja hohkasi ikävää kuumuutta hänen kasvoilleen ja herkkiin viiksiinsä kauempaakin, olisi paksujen hämähäkinseittien läpi tunkeminen ollut ilman tätä varmasti vähintään tuskaista touhua. Nyt nämä väistyivät lähes suosiolla soihdun ansiosta vaikka nainen nyrpistikin hiukan kuonoaan palavasta seitistä nousevalle hajulle. Tosin, seuraavan huoneen puolella tilanne tuntui käyvän vielä epäilyttävämmäksi, seitit olivat entistä paksumpia ja näitä oli vielä enemmän mitä olisi voinut olla vaikea uskoa mahdolliseksi edellisenkin huoneen oltua jo melkoisen pahassa kunnossa. Cathryninkin hampaiden lomasta karkasi tuskastunut puuskahdus jos toinenkin irtonaisina lepattavien seittirihmojen pyrkiessä takertumaan kiinni soihdustakin huolimatta, vaikka reitin raivaaminen onneksi onnistui vieläkin vaikka olikin hiukan hitaampaa. "Sanopa muuta. Kaipa nekin saavat paljon aikaan kun saavat olla monta vuotta aivan rauhassa" tämä pohti matalahkoon äänensävyyn Uristin kirotessa seittejä, saaden lopulta silmiinsä rihmojen lävitse kauempana kajastavan oven ja suuntasi tätä kohti... juuri ennen kuin havaitsi äkkiä liikettä pimeydessä silmäkulmastaan. Olisi kai vain pitänyt olla manaamatta niitä perhanan hämähäkkejä, koska nyt kuin kutsusta viskattiin katonrajasta jotakin, joka vaikutti uhkaavasti epämiellyttävän suurelta annokselta seittiä... suoraan perässä kulkeneen kääpiön niskaan. Eh, ehkä oli sittenkin ollut aivan hyvä ajatus lupautua kulkemaan edellä soihdun keralla...
Uristin suoltaessa ilmoille yllättyneen litanian kirouksia taistellessaan tahmeisen seittisäikeiden kanssa päästäkseen vapaaksi kissaihminen pyörähti myös melkoisen hätkähdyksen keralla ympäri, vapaa käsi jo valmiina sapelinsa kahvalla. Oli hyökkäys tapahtunut varsin nopeasti tai ei, ei syyllistä tarvinnut arvuutella kauaakaan kun tämä jo tekikin läsnäolonsa tiettäväksi ryömimällä esille varjoista leukojaan louskutellen ja kaikki kahdeksan jalkaa kuljettaen ketterästi vastenmielistä, kookasta otusta alas seinää huomattavasti nopeammin kuin kaksikon mielenrauhan kannalta olisi ollut mukavaa. No, nyt oli ainakin selvinnyt mikä oli pelästyttänyt hurtat tornista niin pahasti, jättimäinen hämähäkki olisi varmasti elellyt leveästi kulkukoirilla jos nämä olivat olleet tarpeeksi tyhmiä eksyäkseen sisälle raunioon... eikä tämä ikävä kyllä vaikuttanut nirsoavan saaliinsa suhteen. Cathrynin kiiluvat, soihdun valossa siristelevät silmät löysivät nopeasti yläviistosta esiin ryömivän otuksen kissan astahtaessa vaimeasti kiroten yllättyneen askelen taaksepäin kiskaisten sapelinsa esille ja valmistautuen pedon rynnistykseen kimppuunsa tai uuteen seittiryöpsähdykseen, mutta koiraa kookkaampi selkärangaton tuntui lopulta olevan huomattavasti kiinnostuneempi jo seittiin tarttuneeseen saaliiseen. Onneksi..? Vaikka ymmärrettävästi tilanne ei varmasti miellyttänyt Uristia tippaakaan.
Ugh... täytyi myöntää, että tämä elikko oli vielä vastenmielisempi kuin ulkona väijyneet kapiset hurtat... Cathryn irvisti itsekseen vilkaisten kiireesti metelöivää ja sätkivää kääpiötä nähdäkseen oliko tämä pääsemässä irti ennen kuin käänsi huomionsa jälleen epäluuloisesti jo lähes lattialle ehtineeseen otukseen jonka paksu nahka, myrkkyhampaat ja lukuisat silmät kiilsivät jo soihdun valossa. Pidellen soihtua varmuuden vuoksi edessään kissaihminen astahti varuillaan askelen kauemmas hoksatessaan ettei hirmu tuntunut varsinaisesti kiinnittävän häneen huomiota pyrkiessään kiikkiin jäänyttä kääpiötä kohden, hivuttautuen sitten kiireesti muutamalla sulavalla askelella otuksen sivustaan kun tämä vipelsi ohitse. Katti astahti lähemmäs, ja sapeli sivalsi kohti jättimäisen hämähäkin niskaa, kaavaillen ilmeisesti yrittävänsä pudottaa otuksen siihen paikkaan mahdollisimman nopeasti... tosin, tällaiset elukat tuppasivat olemaan ikävän selkärangattomina jokseenkin turhauttavan sitkeä-henkisiä mutta ei kai auttanut kuin toivoa että kunnon tempaisu pään taa, nivelen kohdalle toimisi.
|
|
|
Post by submarine on Dec 26, 2012 22:26:30 GMT 3
Lieni kai syytä olla kiitollinen, että varsin yllättävässäkin tilanteessa kissamaisella naisella oli kylmä pää ja hyvät hermot, sillä verkossa sätkivästä Uristista olisi tuskin ainakaan ollut itseään pelastamaan. Inhottava hämähäkkimäinen otus lähestyi pelottavan rauhallisesti mutta silti nopeasti, myrkkyhampaat vilkkuen, ja kääpiön onnistui tuskin vetää edes taskuveistä esiin. Lyhytteräinen kalukin tosin vain sotkeutui seittirihmaan armotta, ja yksinään hän olisi ollut pelkkä kärpänen verkossa hirvitykselle. Ainoa mitä kääpiö taisi varsinaisesti saada aikaan maassa pyristellessään oli ääni ja usea varsin hätäinen vaatimus tehdä otuksesta selvää. Kaikeksi onneksi niihin tartuttiinkin. Hämähäkkiä ei tuntunut juuri kiinnostavan muu kuin saaliinsa, kun kissanainen loikkasi tilaisuuden äkättyään lähemmäs, kuolettava teräs välkehtien. Ja vaikka peto näyttikin varsin paksunahkaiselta, oli teräase selvästi kovempi pala, sillä sivallusta seurasi raivoisan tuskaisa, sihahtava rääkäisy. Äkkiä valtava hämähäkki teutaroikin holtittomasti ympäriinsä pitkät jalat huitoen ja sätkien. Sapeli oli iskenyt syvälle, ja mikä tahansa ihmisen kaltainen oli varmasti kuollut haavaan saman tien. Otus vuosi verenkaltaistaan suihkuten ja teutaroi sinne tänne, kavahtaen melkeinpä pystyyn ennen kuin törmäsi seinään ja kaatui sätkimään ja vääntelehtimään niille sijoilleen. Näky oli varsin kuvottava, mutta ainakin huomattavasti lohdullisempi kuin myrkkyhampaat iskemässä lihaan - se Uristin oli ainakin myönnettävä. "Kiitos", kääpiö sai ähkäistyä lyhyesti, räpiköidessään yhä parhaansa mukaan irti seiteistä ja yrittäessään siinä sivussa vilkuilla kattoon siltä varalta, että otuksia olisi enemmänkin. Ei tosin siltä näyttänyt, mutta se ei saanut häntä hidastelemaan yhtään sen enempää. "Perhanan tökötti, perhanan otus! Tässä lähtee parta irti vielä!" hän sadatteli, raastaessaan tahmeaa rihmaa irti parhaansa mukaan. "Ei tästä tule mitään! Hei! Tuo sitä soihtua tänne! Väittävät että kuumuus sulattaa tämän!" Urist tuhahti lopulta turhautuneena toiselle. "Mutta varokin polttamasta minua!" nähtiin kuitenkin tarpeelliseksi lisätä, ilmeisesti haluten säilyttää edes vähän arvovaltaa vaikka tässä taidettiinkin olla täysin toisen armoilla.
Uristin vaatimukset ja uho tosin unohtuivat varsin nopeasti, sillä hämähäkki joka oli alkanut jo lakata liikkumasta osoittikin äkkiä uutta eloa - tai ainakin liikettä. Ensin sen sätkintä vain kiihtyi uudelleen, mutta kääpiön tuijottaessa sitä varuillaan sen liikkeet alkoivat äkkiä muuttua jollakin tavalla... käsittämättömimmiksi. Ensin se oli vain nykivää, kuin katkonaista, mutta nopeasti otuksen kuolinkouristeluista tuli vallan järjettömiä. Se sätki tavoilla joiden ei olisi pitänyt olla mahdollisia, väreili ja... kupli. Koko otus oli äkkiä kuin puolisulanut vahanukke jota joku liikutteli, ja nopeasti se alkoi menettää kaikkea koostumustaan ja selvyyttään. "Mitä reekelettä!?" Urist sai ähkäistyä tuijottaessaan jokseenkin tyrmistyneenä, kuinka koko jättiläishämähäkkiä alkoi äkkiä sulaa kuin mikäkin kynttilä. Se levisi hopeanhohtoiseksi, värikkääksi sekasotkuksi, pelkäksi höttöiseksi, kuplivaksi velliksi. Ja vaikka kääpiö ei hämähäkeistä niin valtavasti tiennytkään, mitä nyt tavanomaisia kansanviisauksia, oli tämä tuskin erityisen hämähäkkimäistä käytöstä. "Tässä paikassa on jotain pahasti vikana..."
Jälleen lauottiin varsin kohtalokkaita sanoja, sillä "hämähäkin" lopulta "kuoltua" (jos nyt kumpikaan sana päti erityisen hyvin mihinkään tilanteessa) alkoi äkkiä tutista. Muutaman hetken Urist ehti uskoa sen olevan uusi maanjäristys, mutta varsin nopeasti taisi käydä selväksi ettei siitä ollut kyse. Koko torni enemmänkin... vääntelehti. Kiveä ja soraa satoi taas katosta ja maa tärisi, mutta se ei tuntunut olevan ulkopuolista, vaan enemmänkin kuin tornin itsensä liikettä. Ja se oli varsin rajua. Kovin kauaa järistys ei tosin kestänyt, mutta muutama hetkikin riitti varmasti heittämään varomattoman maihin. "Täreekelettä!?" Urist näki parhaaksi toistaa jälkitutinoissa.
|
|