Post by submarine on Jan 21, 2013 14:31:47 GMT 3
Tituksen leukaperät tiukentuivat muutamaksi hetkeksi silminnähden, kun hän kääntyi vilkaisemaan jo ensimmäiseltä portaiden askelmalta taakseen kohti nopean piruilun heittänyttä kissaa. Muutaman hetkisen mies näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa lähteä jopa jonkinasteiseen saarnaan, mutta sitten tämän piirteet pehmenivät taas suorastaan lannistuneesti, ja tämä päästi pitkän, turhautuneen huokaisun.
"Olen pahoillani. Tämä paikka käy melkoisesti hermoille ja... en haluaisi nähdä kenenkään jäävän sen uhriksi", Titus vastasi hetken perästä. "Olen... joutunut katsomaan ennenkin, kun joku saa surmansa tällaisessa paikassa. Kunhan... olette varovaisia ja pysytte terävinä", hän lopulta vain kehotti, ennen kuin kääntyi uudelleen ympäri, aavistuksen raskaammin. Ja vaikka se toki saattoikin olla vain nenään takertunut tomuhiukkanen, niiskaisi tämä silti kertaalleen ennen kuin otti ensimmäisen askeleen ylös.
"Reekeleen lepakot", soturi tuhahti hiljaa itsekseen, niin hiljaa ettei sitä varmasti kuultaisi - ainakaan ilman yliluonnollisen teräviä korvia. Mikään ei tuntunut olevan aivan niin yksinkertaista tässä seikkailijanhommassa, kuin oli luvattu aikanaan - eikä ajoittain läheskään yhtä riemukasta. Mutta nyt oli aika tehdä parhaansa, että ainakin yksi välttyisi näiltä kohtaloilta. Casaren, jos ei muuta.
Portaat jatkuivat, kuten luvattua ja varoiteltua, varsin jyrkkinä ja sotkuisina ylös pimeyteen, ilman kaidetta tai muutakaan tukea. Pahimmat oli taidettu tosin putsata pois jo aikaisemmin, mutta siitä huolimattakin ketterämpikin sai varmasti olla tarkkana. Eikä yksi ainokainen soihtu valaisemassa synkkyyttä ainakaan auttanut mitään. Seittiä, joskin huomattavasti uskottavammassa kokoluokassa, roikkui täälläkin valtoimenaan, ja Titus sai sadatella ja sohia useaan kertaan sitä naamaltaan. Nousu ei tosin onneksi ollut erityisen pitkä, ennen kuin ensimmäinen ovi tuli vastaan. Portaat jatkuivat myös ylöspäin, mutta ne näyttivät pitkälti tutkimattomilta ja ovi käytetymmältä - jos sellaista nyt saattoi sanoa.
"Casaren on kaiketi yrittänyt ulos siitä halkeamasta. Olkaa varovaisia ja pistäkää huonekalut rikki saman tien", Titus ohjasti vielä hiljaa ja matalalla äänellä. Taarnelaird hänen takanaan ja kahden muun edessä näytti yhä keskittyvän johonkin, mutta osoitti silti nyökkäyksentapaisella olevansa kartalla asioista. Ja niin, paremman puutteessa, ei kai voinut muutakaan kuin kääntää oven varovaisesti auki - vaikka se suorastaan pahantahtoisesti narahtikin. Mutta ainakaan heti ei mikään käynyt miehen päälle, joten hän astui sisään, tehden tietä muille.
Oven takaa paljastuvaa huonetta olisi voinut kuvata varsin osuvasti paljaaksi. Ensivilkaisulla näytti kuin siellä ei olisi ollut yhtikäs mitään, vain tyhjää tilaa. Siipi oli suunnilleen yhtä suuri kuin alakerrassakin, ja sen kummastakin päädystä johti hämärässä ovi muualle. Titus piti epäluuloisen valppaana vahtia muun joukon työntyessä sisään.
"Viimeksi tämä oli täynnä tavaraa. Olkaa varuillanne, jokin on nyt..." mies aloitti, ennen kuin vaikeni sitten äkätessään jotakin toisella seinustalla oven vieressä. Se oli suuri, jykevä arkku. Sellainen jota olisi voinut kutsua hyvinkin aarrearkuksi. Oikein kutsuva ja komeasti koristeltu - ja suorastaan epäilyttävän puhdas kaikesta tomusta, liasta ja sorasta tilanteen huomioonottaen. Juuri sellainen arkku, joka kutsui innokkaita seikkailijoita ryntäämään äkkiä tutkimaan sen sisältöä...
"Tuo.. on ansa", Titus totesi, noin nyt varmemmaksi vakuudeksi, vaikka jopa hänen täytyi pinnistellä heittääkseen suoraan ja vinoilematta esille jotakin näin itsestäänselvää.
"Olen pahoillani. Tämä paikka käy melkoisesti hermoille ja... en haluaisi nähdä kenenkään jäävän sen uhriksi", Titus vastasi hetken perästä. "Olen... joutunut katsomaan ennenkin, kun joku saa surmansa tällaisessa paikassa. Kunhan... olette varovaisia ja pysytte terävinä", hän lopulta vain kehotti, ennen kuin kääntyi uudelleen ympäri, aavistuksen raskaammin. Ja vaikka se toki saattoikin olla vain nenään takertunut tomuhiukkanen, niiskaisi tämä silti kertaalleen ennen kuin otti ensimmäisen askeleen ylös.
"Reekeleen lepakot", soturi tuhahti hiljaa itsekseen, niin hiljaa ettei sitä varmasti kuultaisi - ainakaan ilman yliluonnollisen teräviä korvia. Mikään ei tuntunut olevan aivan niin yksinkertaista tässä seikkailijanhommassa, kuin oli luvattu aikanaan - eikä ajoittain läheskään yhtä riemukasta. Mutta nyt oli aika tehdä parhaansa, että ainakin yksi välttyisi näiltä kohtaloilta. Casaren, jos ei muuta.
Portaat jatkuivat, kuten luvattua ja varoiteltua, varsin jyrkkinä ja sotkuisina ylös pimeyteen, ilman kaidetta tai muutakaan tukea. Pahimmat oli taidettu tosin putsata pois jo aikaisemmin, mutta siitä huolimattakin ketterämpikin sai varmasti olla tarkkana. Eikä yksi ainokainen soihtu valaisemassa synkkyyttä ainakaan auttanut mitään. Seittiä, joskin huomattavasti uskottavammassa kokoluokassa, roikkui täälläkin valtoimenaan, ja Titus sai sadatella ja sohia useaan kertaan sitä naamaltaan. Nousu ei tosin onneksi ollut erityisen pitkä, ennen kuin ensimmäinen ovi tuli vastaan. Portaat jatkuivat myös ylöspäin, mutta ne näyttivät pitkälti tutkimattomilta ja ovi käytetymmältä - jos sellaista nyt saattoi sanoa.
"Casaren on kaiketi yrittänyt ulos siitä halkeamasta. Olkaa varovaisia ja pistäkää huonekalut rikki saman tien", Titus ohjasti vielä hiljaa ja matalalla äänellä. Taarnelaird hänen takanaan ja kahden muun edessä näytti yhä keskittyvän johonkin, mutta osoitti silti nyökkäyksentapaisella olevansa kartalla asioista. Ja niin, paremman puutteessa, ei kai voinut muutakaan kuin kääntää oven varovaisesti auki - vaikka se suorastaan pahantahtoisesti narahtikin. Mutta ainakaan heti ei mikään käynyt miehen päälle, joten hän astui sisään, tehden tietä muille.
Oven takaa paljastuvaa huonetta olisi voinut kuvata varsin osuvasti paljaaksi. Ensivilkaisulla näytti kuin siellä ei olisi ollut yhtikäs mitään, vain tyhjää tilaa. Siipi oli suunnilleen yhtä suuri kuin alakerrassakin, ja sen kummastakin päädystä johti hämärässä ovi muualle. Titus piti epäluuloisen valppaana vahtia muun joukon työntyessä sisään.
"Viimeksi tämä oli täynnä tavaraa. Olkaa varuillanne, jokin on nyt..." mies aloitti, ennen kuin vaikeni sitten äkätessään jotakin toisella seinustalla oven vieressä. Se oli suuri, jykevä arkku. Sellainen jota olisi voinut kutsua hyvinkin aarrearkuksi. Oikein kutsuva ja komeasti koristeltu - ja suorastaan epäilyttävän puhdas kaikesta tomusta, liasta ja sorasta tilanteen huomioonottaen. Juuri sellainen arkku, joka kutsui innokkaita seikkailijoita ryntäämään äkkiä tutkimaan sen sisältöä...
"Tuo.. on ansa", Titus totesi, noin nyt varmemmaksi vakuudeksi, vaikka jopa hänen täytyi pinnistellä heittääkseen suoraan ja vinoilematta esille jotakin näin itsestäänselvää.