|
Post by submarine on Mar 1, 2012 3:36:29 GMT 3
((Cutteria odotellen.))
Jotkin asiat eivät muuttuneet koskaan. Kaupunkeja oli toki lukematon määrä lukemattomassa määrässä paikkoja ja maita, mutta kuten monet sanoivat, kun oli nähnyt yhden, oli loppujen lopuksi nähnyt ne kaikki. Tai aivan tarpeeksi selvitäkseen, ainakin. Kukaties se ei pitänyt aivan paikkaansa, mutta tietyt asiat eivät muuttuneet, kulkipa miten pitkälle tahansa, missä tahansa. Jokaisella kaupungilla oli sykkeensä, ja talonsa, ja varjonsa. Ja sivukujansa. Ja niin oli tällä nimenomaisellakin, jonka nimeä Naagu ei ollut viitsinyt edes painaa mieleensä siinä määrin, että olisi voinut kiskaista sen tarpeen vaatiessa esiin kuin veitsen vyöltään. Jossain se toki oli, mutta sillä ei ollut merkitystä - ei ainakaan nyt. Juuri nyt hyvin moni muu asia, puolen tusinaa jos tarkkoja oltiin, vaati huomattavasti enemmän huomiota. Ne asiat irvistelivät ja niillä oli terävät puukot. Muutaman kolikon takia, siinä kaikki. Naagu ei voinut olla päästämättä pientä tuhahduksentapaista sihahdusta. Muutama lantti jostakin paketista, joka piti saada perille. Ja sitten sitä saikin huomata olevansa kasvotusten kuuden puukkojunkkarin kanssa. Kujalla. Umpikujalla, jos tarkkoja oltiin. Muutaman lantin ja jonkun muun pahanhajuisen paketin vuoksi. Eipä niin että siinä mitään uutta olisi ollut, pimeät sivukujat öisin olivat kaikkea muuta kuin turvallisia kulkureittejä, mutta tämä alkoi olla jo Kolmen Kimmelsilmän veroista tuuria. Yksi oikotie, ja tässä sitä oltiin.
"Nonih. Anna se nyt, ja kaikki muu, tai kohta katotaan mistä sut on tehty!" yllättävän monisanaiseksi äitynyt kujapukari ärähti, kiskaisten Naagun ajatuksistaan taas tähän maailmaan. Kukaties tämä oli joukon johtaja, kukaties pelkkä suupää, kaikki nämä ihmiset olivat kuitenkin samannäköisiä - etenkin etäisen, häilyvän soihdun ja puolipilvisen puolikuun valossa. Etenkin Naagun silmään. Näiden naamat eivät kiinnostaneet läheskään yhtä paljon kuin veitset, ja se että kuusipäinen joukko oli levittäytynyt varsin uhkaavasti peittämään pakoreittiä. Kuusi miestä, ja ainakin muutama näistä oli elkeistä päätellen kokeillut, miltä teräksen survaisu sisuksiin tuntui. Eivät mitään heikompiaan potkivia surkimuksia, eivät pelkästään, vaan arpisia ja yrmeitä puukkojunkkareita. Kärkkäimmät jännittyivät jo kuin vaanivat eläimet, valmiina iskemään. Jo se riitti kertomaan, että epämääräiset lupaukset pois päästämisestä tuskin painoivat paljoakaan. Kaikesta huolimattakin Naagu olisi toivonut, että tämä joukko olisi osannut valita uhrinsa hieman pahemmin. Toki nämä olivat ylivoimaisia ja selvästi tehneet tätä ennenkin, mutta siitä huolimatta nämä eivät olleet ryöstämässä mitään pikkulasta tai avutonta rääpälettä. Tai edes ihmistä. Yleensä se, että Naagu oli suuri, jämäkkä, ja rotta, riitti pitämään pahimmat loitolla. Eikä mikään pieni jyrsijä, vaan rial, rottiainen. Rottaihminen, kuten jotkut sanoivat. Naagulla ei ollut hajuakaan, mistä se ihminen tarkalleen ottaen oli kiskottu, tai miksi, mutta joka tapauksessa tämä silti oli melkein joukon pisimmän mittainen, varmasti painavampi rotta kahdella jalalla. Ja kynsin ja hampain, jotka tekivät ikävää jälkeä lihalle. Ja jossakin määrin jopa varustautuneena, jos nyt muutamaa nahkasuojusta ja matkatarpeita sellaisiksi voitaisiin sanoa. Ja selvästi kaikkea muuta kuin kokematon. Siinä olisi pitänyt olla jo paljon syytä tehdä yöstä kaikille mukavampi, mutta ei. Aina ei voinut voittaa.
"Olekko kuuro, rotta!?" ärähti toinen kuusikosta, astuen melkeinpä äreästi kohti kujanpäähän ahdistettua pikimustaa rottaa. Tämä sai kuitenkin melkoisesti emmittävää, kun pistävät, mustat silmät naulautuivat tähän ja toinen käpälä kiskaisi vyöltä tottunein, empimättömin elkein huomattavasti suuremman veitsen. Se ei välkehtinyt naarmuisen tummanharmaana kuuta vasten kuten rosvojoukon puukot, vaan kareili kelmeän öljyisenä, heijastaen valoa huomattavasti enemmän kuin haalean terän olisi kuulunut. Sen hiljalleen vellovassa pinnassa oli jotakin outoa, melkeinpä lumoavaa. Sen kärki oli ainakin puolen sormen matkalta katkennut poikki ja sirpaleiseksi, mutta se korkeintaan teki aseesta vain ikävämmän - eikä millään muotoa lyhyttä, terällä olisi vieläkin huitaissut pään poikki tai rinnasta läpi. Se, raivoisa sihahdus ja tamppaava askel eteenpäin saivat miesjoukon empimään lisää. Naagu ei ollut uhoa ja tarmoa kuten nämä, vaan terävää, varmaa vaaraa. Toinen käpälä puristi yhä itsepintaisesti pakettia, pientä ja sotkuista laatikkoa, mutta siitä huolimatta rotta vetäytyi taisteluasentoon. Tämä ei vain työntänyt veistään mahdollisimman pitkälle eteensä kuten ahdistelijansa, vaan piti sen hallittavissaan, valppaana ja valmiina, kumarassa ja vaarallisena. "Et sä karkaa, etkä voita! Meitä on kuus!" karjaistiin, ja ikäväkseen rotta kyllä tiedosti sen. Tämä ei tuntenut näitä kujia ja kulmia, ei tarpeeksi tietääkseen miten karistaa tämä joukko kannoilta vaikka pääsisikin nurkastaan pakoon. Ja pukareita oli silti yhä kuusi. Se teki kaikesta melkoisen ikävää. Kolme ei olisi ollut ongelma, neljäkin olisi mennyt. Mutta kuusi. Kuusi ilman tilaa tässä kohtaa oli varsin huono veto. Ja nämä tuskin olisivat kuunnelleet mitään puhetta, jos sellaista edes olisi tarjottu. Naagu ei kuitenkaan tarjonnut sellaisia, paljasti vain neljä pitkää, terävää ja kellertävää hammasta ja sihahti taas raivoisasti. Tarkkakorvainen olisi saattanut huomata siinä olevan rakennetta, kuin nopean ja terävän manauksen jonka valtava jyrsijä tarkoitti vain ja ainoastaan itseään varten. Tämä tulisi olemaan kaikille äärimmäisen ikävää.
Seitsemän tikaria kareili yössä, kun joukko laitapuolen väkeä haki helpoksi katsomaansa saalista. Ja pian joku köhisi verta likaiseen sivukujan maahan, jota ei oltu raaskittu edes kivetä. Ja jos joku kujan nuhjuisten ovien takana pimeästä ikkunasta koko kahakkaa seurasi, ei tämä ainakaan tohtinut sekaantua. Jotkin asiat eivät koskaan muuttuneet.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 1, 2012 11:52:38 GMT 3
Jotkut olivat luontaisia kaupungissa eläjiä. Jotkut osasivat suunnistaa kaupungeissa joissa eivät olleet ikinä ennen käyneetkään, arvella parhaita reittejä melko hyvillä todennäköisyyksillä ja ylipäätään liikkua kaupugeissa kuin vanha tekijä. Ja sitten oli joitakin niin kuin eräs parhaillaan kaupungin sivukujilla harhaileva outo hahmo, joka oli totaalisen eksyksissä. Pimeässäkin oli selvää, ettei lyhyt ja laiha otus ollut ihminen, väärään suuntaan taittuvat jalat ja olennon lannevaatteen alta tuleva häntä olivat asioita jotka erottuivat jo kaukaa. Pääkin tuolla oli piikikäs ja sarvekas liskon pää, ja oudon epäinhimmillisen vaikutelman viimeisteli hiukan pimeässä kiiluvat punamustat silmät. Liskon suomuinen nahka oli enimmäkseen keltainen, tosin kaulasta alkoi vaaleanoranssi alue joka jatkui aivan hännänpäähän. Pään lisäksi luisia piikkejä oli tuolla olkapäissä ja kyynärpäissä, sekä yksi suuri luuterä hännän päässä. Nämä ja otuksen kynnet saivat olennon näyttämään melko vaaralliselta, vaikka olisi jättänytkin huomiotta tuon vyöllä olevan sapelin. Eksynyt lisko oli pukeutunut oudon tyyliseen lyhythihaiseen mustaan tunikaan, joka päättyi eräänlaiseen lannevaatteeseen. Optimistinen räätäli joka tuon asun oli tehnyt, ei selvästikään ollut kuitenkaan onnistunut luomaan housuja, jalkojen ollessa enimmäkseen vaatteiden suojaamattomissa. Minkäänlaisia jalkineita ei ollut edes yritetty tehdä, mutta toisaalta eivätpä liskon kynnekkäät jalat niitä näyttäneet kaipaavankaan. Tunikaan kuului myös ruskea huppu, mutta juuri nyt se oli alhaalla. Nahkaiset rannesuojukset ja ylisuuri vyö jonka solkeen oli kiinnitetty opaali viimeisteli tuon asun.
Päämäärättömästi harhaileva lisko ei oikein tiennyt mikä olisi paras suunta kulkea, kunnes tuo oli kuulevinaan joltakin läheiseltä kujalta puhetta. Kun tuo lähti kulkemaan ääntä kohti, sai tuo kohta kuulla jonkun karjaisevan uhkaavasti jollekin ennen kuin näki mistä oli tarkalleenottaen kyse. Lisko päätti lähestyä tilannetta varovaisesti, ja hiipi äänettömästi pienelle kujalle josta ääni tuntui kuuluvan. Kah, tuo mietti, ihmisiä uhkailemassa jotain... rottaa? Otus ei ollut ennen rialia nähnyt, joten tuo hetken hämmensi tuon mieltä - mutta ei kauaa. Tärkeintä tässä oli nyt se, että rottaa näköjään uhkasi jostakin syystä kuusi roikaletta, eikä lisko pitänyt tätä reiluna. Myöhemmin kerkeäisi ihmetellä että mikäs otus tuo oli (ja varmaan toinenkin ihmettelisi auttajaansa). Ylivoima oli tosin sellainen, että tuo päätti lähestyä hiipien, hitaasti vetäen sapelinsa huotrastaan pitääkseen aseen esiin vedosta lähtevän äänen minimissä. Hitaasti paljastuva terä oli tehty jostakin oudosta metallista, terästä se ei ainakaan ollut. Jotain mustaa metallia, mitä se sitten olikaan. Sapeli oli ehkä hieman lyhyempi kuin ihmiselle suunnitellut sapelit yleensä, mutta silti kohtuullisen kokoinen. Tarpeeksi iso silpaisemaan raajoja irti jos käyttäjä oli tarpeeksi voimakas.
Liskomainen otus hiippaili lähemmäs rottaa ahdistavia miehiä, kunnes oli mielestään tarpeeksi lähellä - jolloin tuo lähti suoraviivaiseen joskin salakavalaan hyökkäykseen. Nopeus olisi nyt valttia, ylivoimaa vastaan paras toivo oli yllätyksen suoma etu. Lisko päästi äänekkään ja korviasärkevän ryöväreitä pelästyttämään tarkoitetun huudon ja löi lähintä miestä selkään sapelillaan tarpeeksi lujalla voimalla repiäkseen luita poikki iskun voimasta. Liskolla oli enemmän voimaa kuin pieni koko antoi ymmärtää. Samalla tuo myös yritti lyödä hännällään toiselta mieheltä jalat alta suuntaamalla hännän luuterällä iskun polvitaipeeseen - isku joka olisi parhaassa tapauksessa tarpeeksi voimakas murtamaan luita, aiheuttaen epäilemättä suunnatonta vahinkoa jos tuo osuisi niinkin herkkään kohtaan kuin polvitaive.
((autohittasin sitten yhtä noista ryöväreistä, ei kai haittaa?))
|
|
|
Post by submarine on Mar 1, 2012 13:56:34 GMT 3
((Heh, kaikessa rauhassa, ei haittaa.))
Juuri nyt mikään ei näyttänyt erityisen lupaavalta, tai antanut suurtakaan syytä olettaa, että tämän yön selästä kävelisi elossa pois varsinaisesti kukaan. Naagu oli nähnyt aivan tarpeeksi näitä tietääkseen, millainen teräksen ja veren myrsky kohta nousisi, ja ikävä kyllä myös sen, että hyvin suuri osa ensimmäisestä tulisi olemaan muiden, ja hyvin suuri jälkimmäisestä tämän. Taito ei yksinkertaisesti riittänyt, kun se voitiin kuitata ylivoimalla. Yksi veitsi, olipa miten terävä ja tuima tahansa, moneen suuntaan oli melkoisesti huonompi kuin monta yhteen. Ja siltikin, jos tässä täytyi alkaa verta vuodattamaan, niin paras hoitaa se edes kunnolla. Terät välkkyivät ja niiden kantajat punnitsivat mahdollisuuksiaan ja hetkiään, ja vaikka kukaan ei liikkunutkaan, tiesi Naagu sen olevan vain ajan kysymys. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen, mutta kun joku päättäisi alkaa tarpeeksi tyhmäksi, ei loppuja pidättelisi mikään. Nämä olivat omalla alueellaan, vahvoilla ja varmoina. Toisen käpälän puristama laatikko kopsahti kevyesti, kun rotta päästi sen putoamaan maahan ja potkaisi taaemmas. Turhaa painolastia tässä kohtaa, nämä aikoivat kuitenkin käydä päälle ennen kuin keskittyisivät saaliiseensa. Yksi nopea isku sinne, toinen tänne, ei turhaa miettimistä tai hienoutta, niin se menisi. Tässä kohtaa ei ollut varaa miettiä tai ottaa kunnon asemaa.
Ja joskus, kaikesta huolimatta, onnella, suojelijoista oikukkaimmalla (joka nrrpin kapistuksesta huolimatta) oli oma osansa sanottavana kaikkeen. Naagu varautui ottamaan jo ensimmäisen junkkarin vastaan verellä ja kylmällä raivolla, kun innokkaimmaksi aloittajaksi eritelty päättikin äkkiä päästää nopean, kovan ja kesken jääneen puolirääkäisyn, ennen kuin kaatui varsin vastaanharaamata maahan. Ja sitä seurasi toinen, huomattavasti vähemmän mukava huuto, ennen kuin toinenkin miehistä kaatui valittaen, joskin huomattavasti elävämmän näköisenä. Se oli varsin hämmentävää ja pisti epäröimään, joskin rotta olisi miettiessään voinut varsin varmasti todeta miesjoukon epäröivän huomattavasti enemmän, nämä tässä kuitenkin tulivat telotuiksi. "Täprklettä!?" ehti eräs arpisista kovanaamoista ähkäistä puolihämmingissä, ennen kuin liike tämän silmäkulmassa sai tämän huitaisemaan vaistomaisesti ja villisti taakseen. Ruosteinen, lovinen veitsi halkoi vain tyhjää ilmaa, sillä Naagu tuli matalalta - ja niin tuli veitsikin. Olipa yönmustan rotan veitsi mitä hyvänsä, se puri lihaan kuin mikä tahansa teräs. Ja kujajunkkari ehti päästää tukahtuneen korahduksen veitsen iskeytyessä ylös, vatsaan ja aina rintakehään asti. Vahva, paljaan käpälän isku kurkkuun kuitenkin hiljensi sen ja paiskasi veltoksi menneen jaloiltaan, repäisten terän pois vatsasta. Ja veri tahrasi likaista maata.
Siinä missä ensimmäinen väkivallan ripaus oli saanut puukkojunkkarit empimään ja antanut Naagulle tilaisuuden, jota tilanteesta huolimatta ei voinut jättää käyttämättä, pani seuraava näihin pakonomaista, selviytymisvaiston ajamaa vauhtia. Vimmaisessa paniikissa kaadettu, kaiketi tuoreeltaan jalkapuoli arpinaama jäi potkimaan outoa, takaa kimppuun käynyttä ilmestystä toisen yrittäessä hätistää pienenoloista ilmestystä villein sivalluksin sinne mistä oli tullutkin. Ja se jätti Naagulle kaksi, joista kumpikaan ei näyttänyt turhan tyytyväiseltä, mutta kävi silti pelon värjäämin kasvoin hyökkäykseen. Villejä survaisuja jotka tavoittelivat mitä tahansa pehmeää, raivolla kuin eläin joka oli juuri saanut huomata saaliinsa purreen takaisin - lujaa.
Koostaan huolimatta jäntevä rotta perääntyi varsin rivakasti ja ketterästi. Nämä huitokoot ja tehköön virheet. Paniikki ajoi kyllä miehiä huitomaan kunnolla, mutta ryöväsi näiltä sen yhteishengen, joka ylivoimasta teki vaarallista. Toinen veitsistä tavoitti kertaalleen lihaa ja kirvoitti sihahduksen, mutta se oli laiha lohtu, kun toinen näistä kompuroi omaan ähisevään raivokkuuteensa, menetti tahtinsa ja jäi jälkeen. Ja hetkessä Naagun perääntyminen muuttui hyökkäykseksi. Sivuaskel toisen ulottumattomiin, ja puolustava, öljyinen veitsi kääntyi äkkiä iskuun. Veren ja raivon hioma sirpaleinen terä raastoi halki miehen jo arpisten kasvojen, kirvoittaen tästä ulvahduksen ja roiskeen, ennen kuin rivakka potku kaatoi tämän vielä hosuvan toverinsa päälle. Ja sen hässäkän jäljiltä tämän selkä, kyljet ja vatsa olivat varsin avonaisina. Veitsi korjasi satoaan jälleen, kun kookas, mustaturkkinen soturi lopetti viimeisenkin ahdistelijansa rimpuilut. Survaisu maksaan ei ollut nopa, mutta se riitti aivan tarpeeksi hyvin.
Loppujen lopuksi onni oli huono herra, paitsi kun alkoi avokätiseksi. Silloin, ja vain silloin, sitä saattoi ylistää.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 1, 2012 19:22:04 GMT 3
Ilmeisen tehokas yllätyshyökkäys oli saanut aikaan juuri sen mitä lisko oli toivonutkin, ryövarijoukkio oli joutunut sekasorron valtaan, ja rottakin otti hämäännyksestä hyödyn irti ja hoiti yhden köriläistä pois päiviltä sangen tehokkaasti. Enempää tuo ei kerennyt tuota asiaa miettiä, tuo kun joutui väistämään kaatuneen epätoivoista potkiskelua ja vastahyökkäykseen käynyttä puukkojunkkaria. Tosin, kovin isona uhkana tuo ei enää kaatunutta pitänyt, mies tuskin hetkeen nousisi - jalka oli epäilemättä murskana, ja vähän lisko ihmetteli miten mies edes onnistui potkiskelemaan vielä toisella jalallaan, sen sijaan että olisi vain kiemurrellut tuskissaan. Adrenaliini on ihmeellinen asia, lisko mietti repäistessään sapelinsa pois yllätyshyökkäyksen uhriksi joutuneen miehen selästä.
Vaikka potkiskelijan väistö olikin ongelmaton, villisti hosuva vielä pystyssä olija oli sitten ihan eri asia. Lisko joutui väistämään miehestä kauemmas päästäkseen paremmin käyttämään hyödyksin sapelin kantamaa - lähietäisyydellä tikari kuitenkin voisi turhan helposti sujahtaa puollustuksen ohi. Epätoivoinen katujen kasvatti yritti pysyä nopean liskon tahdissa, mutta jäi äittämättä jälkeen - antaen liskolle tilaisuuden sivaltaa tuon tikaria pitelevän käden poikki nikamien kohdalta, saaden miehen huutamaan tuskasta, ja oletettavasti pelosta. Kauaa ei huutoa kestänyt ennen kuin lisko löi sapelilla tuota kaulaan, viiltäen miehen kurkun auki ja tappaen tuon melko nopeasti. Mies rojahti maahan kuolleena, ja lisko käveli rauhassa takaisin jalkapuolen luokse, jonka adrenaliinin purkaus alkoi olla lopussa. Ilman mitään suurempia fanfaareja lisko väisti miehen viimeiset epätoivoiset yritykset puolustautua, ja iski miestä niskaan mustalla terällä, tappaen tuon välittömästi. Mitään suurempaa tunnetta tuossa ei tuntunut olevan mukana, tuo vain teki niin koska näin piti tehdä. Ei tuollaisia voinut jättää henkiin, pian tervehdyttyään yrittäisi uudestaan tehdä tällaista - vaikka tuskin mies olisi enää voinut koskaan kävellä kunnolla. Lisko ei logiikassaan suurempia virheitä nähnyt, vaikka tuo tarkoittikin että tappoi juuri käytännössä jo vaarattomaksi tehdyn miehen.
Tuo outo lyhykäinen otus kiersi vielä tappamiensa ruumiit läpi, varmistaen että jokainen oli tosiaan kuollut. Hirveästi ei tuo ymmärtänyt ihmisten anatomiasta, niin parempi oli asia varmistaa. Todettuaan miesten olevan hengettömiä, tuo pyyhki sapelinsa yhden vaatteisiin, puhdistaen tuon verestä, jonka jälkeen ase pistettiin takaisin huotraansa. Tuo vielä tarkasti hännänpäänsä, ja huomasi senkin olevan osittain veren peitossa, joten sama operaatio toistettiin senkin kohdalla. Vasta kun tuo oli tyytyväisesti puhdistautunut, tuo kohdisti pimeydessä lievästi kiiltelevät silmänsä rottaan. Ilmeisestikin otus näki pimeässä sangen hyvin.
"Oletko kunnossa, vai saivatko ne vahinkoa sinulle tehtyä?", lisko kysyi isolta rotalta oletettavasti ystävälliseen sävyyn, katsahtaen ensimmäistä kertaa olentoa kunnolla. Olennon ääni oli oudon kuuloinen, äänenpainotuksen ollessa täysin erilainen kuin ihmisillä, mistä johtuen saattoi olla hieman vaikea tulkita minkälainen äänensävy tuolla oli. Puhe oli ehkä myös hieman tottumattoman oloista, ikäänkuin ei puhunut tuota kieltä natiivina kielenään, s-äänteet varsinkin lausuttiin eri tavalla kuin olisi voinut olettaa. Otuksen koko olemus oli melkoisen rauhallinen, ehkä hieman uteliaan oloinen, ehkä hieman oudosti kun ottaa huomioon sen, että kyseinen otus oli vasta äsken tappanut kolme ihmistä. "Olen Kvar'zha Ra'Phreg. Minua voi tosin Kvariksi kutsua", tuo esitteli itsensä, tehden pienen kumarruksen esittäytymisensä yhteydessä. Vaikka rotan yllättävä auttaja näytti oudolta, ja oli ehkä hieman vaikeasti tulkittavissa, niin tuo vaikutti ystävälliseltä, ja enimmäkseen sivistyneeltä - joskin ehkä erikoisella tavalla sivistyneeltä, mutta kuitenkin. "Entä sinä?", tuo kysyi pää hieman kallellaan, katsoen itseään isompaan rotantapaiseen hieman ylöspäin. Kvar oli utelias sen suhteen, että mikä toinen oikein oli.
|
|
|
Post by submarine on Mar 1, 2012 20:47:13 GMT 3
Muutaman hetken Naagu pyöritteli ajatusta onnensa tämänkertaisen lähettilään mahdollisesta auttamisesta. Mutta nopea vilkaisu ja muutama tuskanparkaisu riittivät hyvin kertomaan, ettei syytä tai tarvetta tainnut enää olla. Olipa otus mikä olikaan, se käsitteli miekkaansa aivan tarpeeksi hyvin jalkapuolen ja paniikkivimmaisen kaatamiseen. Ja muulla ei tainnut tässä kohtaa olla niin väliäkään, kuten sillä käsittelisikö tämä sitä tarpeeksi hyvin kaataakseen vaikkapa rotan, sillä kaikesta huolimattakaan tämä tuskin oli aikeissa yrittää. Se ei oikein sopinut tilanteeseen. Harva halusi ryöstää tätä, vielä harvempi mennä läpi puolesta tusinasta puukkojunkkarista vain saadakseen sen oikeuden. Tämän olisi tarvinnut odottaa vain hetki, ja mitä todennäköisimmin Naagu olisi ollut raato ja miehiä huomattavasti vähemmän. Ei, tämä tapaus oli tullut väliin mitä varmimmin jostakin halusta auttaa. Se riittäköön ensitöiksi. Epämääräisen sihahduksen saattelemana Naagu kumartui viimeisen elävän ryöstäjän ylle. Isku vatsaan oli huono tapa mennä, se kesti pitkään ja toi paljon tuskaa. Yleensä silkasta kohteliaisuudesta sitä seurasi lopullinen armonisku, joka ei jättäisi lyötyä kitumaan kohti hidasta mutta varmaa kuolemaa. Mutta tämä oli vielä täällä, ja eittämättä tiedosti suuren, yönmustan rotan yllään, jos sätkimisen ja korinan sävystä mitään pystyi päättelemään. "Ksh. Turhaa verta. Ei vielä ole... kallontai. Fhhk. Mutta nimi kuin... nimi Harmaassa Kirjassa", Naagu lausui varoittamatta ääneen, varsin puheliaana viimeistään rotaksi. Tämän muuten varsin kykenevää puhetta haittasi melkoisesti kähisevä sävy ja varsin terävä ilman vetäminen, kuin rottaa olisi joskus isketty kurkkuun varsin kovalla kouralla. Sanoissa oli silti tunnustettavan paljon painoa, kuten myös niissä jäntevissä sormiessa, jotka kiertyivät tämän pään ympärille. Nopea rusahdus kertoi niskan murtumisesta, ja se olikin siinä. "Oma syy. Ei... epäkunnioitusta. Hkffh. Pysy... raatona", rotta kirahti vielä, tehden käpällä vainajan suuntaan eleen, kuin olisi viittonut tätä pysymään maissa. Harvemminhan sitä tapahtui mutta kuten oli tullut huomattua, parempi olla varma kuin kuollut. Olipa miten oli, se siitä.
Soturin elkein Naagu ravisteli pahimmat veret veitsestään, ennen kuin työnsi sen vyölleen kuin vanhan ystävän ja käänsi katseensa epätavalliseen auttajaansa. Tämä ei tunkenut turhan lähelle, mistä jämäkkätekoinen rotta oli varsin kiitollinen, vaikkei saanutkaan tästä aivan selvää kuvaa näin kaukaa. Kuonossa pyöri aivan liian vahva raadonlöyhkä, että sekään mitään turhan varmaa olisi osannut kertoa mistään. Kaikeksi onneksi ei ainakaan tarvinnut alkaa pohtimaan turhan tarkkaan, mitä seuraavaksi, sillä otuksella oli siitä selvästi oma näkemyksensä. Se puhui, ja vieläpä varsin ymmärrettävästi. Naagulta vain meni hetki keksiä siihen minkäänlaista järkevää vastausta. "Kssh. Tylsät veitset ja tylsät mielet eivät... sovi yhteen", tarjosi rotta lopulta toisen tiedusteluihin, pyyhkäisten varsin kevyttä vekkiä suojaamattomammassa olassaan. Se värjäsi toki turkin ja käpälän punalla, mutta oli kaukana vaarallisesta tai edes haitallisesta. Onnella oli tänään oma suosikkinsa, mitä selvimmin. Kunhan ei pettäisi pahimmassa paikassa, kuten sillä usein oli tapana. Seurasi nopea esittely, ja kaikesta huolimatta, siitäkin että rotat täällä eivät tehneet näin, Naagu jopa kiinnitti siihen huomiota. Nimi, annettu ja kerrottu, oli aina jonkin arvoinen. Ja ennen kuin tajusi, ettei siitä todennäköisesti olisi mitään hyötyä tässä paikassa, vastasi rotta siihen yhtälailla ja miten vain oli oppinut. "Naagu Kahdesti... taottu. Särkyneen kehän... terä. Fhhhk", tämä kähisi kuljettaen käpälänsä lähes symbolisesti rintansa ylitse. Ja vaikka sitä tuskin oli voinut taistelun temmellyksessä huomata, koristi sitä, aivan sydämen yläpuolella, hirmuisa arpi. Se oli kursittu kasaan varsin kovakouraisesti karkealla langalla ja riuskoilla vedoilla, ja loputulos näyttikin lähinnä rujolta solmukasalta rinnassa. Ilmeisestikin se liittyi jotenkin johonkin, mutta olipa se tullut mistä tahansa ja miten tahansa. oli sen täytynyt olla äärimmäisen vaarallinen, kukaties heiveröisemmälle kuolettavakin. Sitä kannettiin kuitenkin kuin tunnusta ja kunniamerkkiä, ei häpeällistä tai rujoa vammaa.
Laskeutui hetken hiljaisuus. Naagu oli toki nähnyt kaikenlaista, ja tämä nimenomainenkaan tapaus ei varsinaisesti hämmentänyt rottaa, mutta tilanne itsessään vaati aavistuksen ihmettelyä. Ventovieras auttaja vielä lämpimien raatojen keskellä. "Hrk. Kaiketi... on kiitettävä. Toivottavasti on. Fsh", tämä sihahti lyhyesti, pyyhkäisten käpälänsä veitsensä kahvan ylitse, selvänä merkkinä siitä, ettei ollut kuitenkaan typerä tai huolimaton, vaikka tilanne olikin mitä oli - niin epätodennäköistä kuin se olikin, koskaan ei voinut olla varma siitä, mitä itse kukin aikoi. Kaikkein vähiten tällaisessa tilanteessa. Rotta yskäisi, ennen kuin kiskaisi taas henkeä terävästi.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 2, 2012 0:28:14 GMT 3
Mustan rotan viimeisen pukarin viimeistelyä seurattiin hieman uteliaana. Mitähän tuo oikein noilla sanoillaan tarkoitti...? Ehkäpä joku uskonnollinen riitti, Kvar mietti. Ei tuo tarpeeksi tiennyt, että olisi voinut sanoa varmasti - eipä tuo tiennyt ihmisten tavoista hirveästi, niin miksi tuo olisi tiennyt jonkun sellaisen lajin tavoista joista ei ollut ikinä kuullut? Varsinkin jos oli eri alueilla erilaisia tapoja, kuten tuo oli ymmärtänyt ainakin ihmisillä olevan. Sitä ei ikinä tiennyt, että minkälainen maailmankuva toisella saattoi olla. Hieman tuo oudoksui teräviä hengenvetoja, muttei osannut sanoa kuuluiko tämä asiaan vai ei. Tuo tiesi suurinpiirtein miten ihmisruumiin piti toimia, muttei ollenkaan miten tuollaisen rottaolennon ruumiin piti toimia, ehkä ne kaikki puhuivat tuolla lailla rahisevasti ja joutuivat hengittämään tuolla lailla? Kun tuon katse osui rotan rinnassa olevaan jonkun sortin arpikudokseen, tuo osasi kuitenkin siitä päätellä rahinan ja vaikeuksien hengittämisen kanssa johtuvan vammasta. Se ei hirveästi päättelyä kuitenkaan vaatinut. Aika hurjan näköinen arpi kuitenkin, mistähän rotta sen oli saanut?
Hetken lisko mietti oliko vahingossa esittänyt tiedustelunsa jotenkin väärin, kunnes toinen vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Vastaus tosin sai tuon katsomaan toista hämmentyneenä pää kenossa. Tuo ei täysin ymmärtänyt mitä toinen tarkoitti tylsillä mielillä, mutta ilmeisesti pahasti ei ollut käynyt, vaikka joku pienehkö vamma toisella näköjään oli. No, kaippa toinen sen itse tiesi miten pahasta vammasta oli kyse, lisko ei ainakaan tiennyt, tuo mietti nyökätessään toisen vastaukselle hetken hämmennyksen jälkeen. Tärkeintä oli että toinen oli kunnossa, ainakin enimmäkseen, vaikka käsite tylsästä mielestä vähän kalvoi tuon päätä. Mitä sekin muka tarkoitti? Lisko joutui vähän aikaa käsittelemään päässään toisen esittelyä, päätellen sitten, että kaikki paitsi "Naagu" oli jonkunlaista titteliä tai vastaavaa. Varmasti tärkeää rotan mielestä, mutta eipä tuo ylikasvanut koboldi siitä mitään tajunnut. Tosin tuo arveli, että olisi epäkohteliasta ilmaista tietämättömyytensä, joten sen sijaan tuo vain nyökkäsi ja vastasi: "Naagu mukava tavata." Sanajärjestys ilmeisestikin tuotti liskolle ongelmia, vaikka muuten ilmeisesti jonkun verran osasikin puhua tuota kieltä.
Taas rotan sanavalinnat hieman onnistuivat menemään yli hilseen rotan auttajalla, miksi toinen mietti oliko kiitokseen syytä? Kvar oli vain nähnyt tilanteen jossa joku oli alakynnessä, ja oli mennyt väliin. "Erh? Kiittää saa, ei pakko. Avuntarpeen näin, apuun tulin", outo lisko totesi hämmentyneen oloisena. Toinen näytti olevan vielä hieman varuillaan jostakin syystä, liskon hämmingiksi. Tuo vilkaisi kujalla olevia ruumiita uudestaan, vasta nyt oikeastaan miettien, että minkäs takia nuo olivat edes rotan kimpussa olleet. Asialla ei ollut aikaisemmin ollut mitään väliä, mutta tilanteen nyt rauhoituttua olentoa alkoi mietityttää miksi nämä miehet olivat yrittäneet toista suolistaa. Tuo ei edes harkinnut motiiviksi pelkkää ryöstöä, lähinnä sen takia että varastelu oli konseptina tuolle jonkun verran tuntematon. Hieman tuo katseli eri ruumiita, ja muutenkin kujaa, kunnes taas käänsi katseensa rottaan. "Miksi nämä sinua uhkasivat?", Kvar kysyi, tökäten lähintä raatoa jalallaan - varoen kuitenkin ettei saanut turhan paljon verta jalkaansa, vaikka kaippa sitä oli väkisinkin vähäsen jo tullut aiemmassa rytäkässä. "Eivät kunniallisilta näytä, mutta syy kiva tietää olisi", tuo totesi, lisäten hetken mietinnän jälkeen vielä toisenkin kommentin: "Joku väärän käsityksen voisi saada, jos nyt tänne sattuisi. Ihmiset hirveästi pidä tappamisesta ei." Vaikka kieli oli tuolle vierasta, niin hirveästi se ei tuota kuitenkaan estänyt juttelemasta parhaansa mukaan. Kovin huolestuneen oloiselta tuo ei mahdollisen väärinkäsityksen sattumisesta tuntunut olevan, kohauttaen lähinnä olkiaan toteamansa jälkeen. Tuo uskoi vakaasti, että olisi pystynyt selittämään tilanteen parhain päin - unohtaen tietenkin täysin sen, ettei välttämättä näyttänyt kaikkein luotettavimmalta taholta jonka voisi löytää ruumiskasan keskeltä, puhumattakaan siitä, että todennäköisesti ilmaisisi itseään väärin jos pitäisi selittää kovinkin paljon.
|
|
|
Post by submarine on Mar 2, 2012 1:33:18 GMT 3
Loppujen lopuksi pelastajaksi äitynyt tapaus ei vaikuttanut erityisen vaaralliselta - siis muuten kuin miekkansa puolesta. Oikeastaan tämä tuntui suoranaisen hölmöltä, ainakin jollakin tasolla, ja enemmänkin hämmentyneeltä ja ihmettelevältä kuin mitenkään erityisen määrätietoiselta. Eipä sillä, ei se tämän avun arvoa vähentänyt, mutta se teki tästä huomattavasti pienemmän uhan ja vaaran. Ei yrittänyt päälle, ei näyttänyt edes ajatelleen sellaista mahdollisuutta. Tämä... Kvar'zha Ra'Phreg, niin kuin Naagu nyt sen muisti, kuten yleensä muisti nimet, ei vaikuttanut ikävimmältä mahdolliselta vastaantulijalta yössä - olkoonkin, että rotalla oli enemmän kokemusta tällaisten pelastamisesta kuin tällaisten pelastamaksi tulemisesta. "Hf. Enemmän kuin... usea sanoisi. Hkh. Kiitos kun sen... paikka", Naagu myötäili tapausta, nostaen samalla käpälänsä kauemmas veitsensä kahvalta. Ase valutti omia aikojaan loppuja veritahroja kevyesti vellovalta terältään, kuin olisi todellakin ollut liukas. Siinä sivussa rotta tuli tarkastelleeksi raatoja lähemmin, taputellen pitkillä varpaillaan hajamielisesti kuin etsien jotakin. Ei ollut suurikaan yllätys, ettei vällä sakilla ollut lantin lanttia missään. Muuten nämä todennäköisesti olisivat olleet puukoilla huitomisen sijasta hassaamassa niitä hetken helpotukseen elämiltään. Todennäköisesti halvimpaan ja surkeimpaan viinaan, mitä vain löytyisi. Jotkin asiat eivät koskaan muuttuneet, ja tällaisen väen elämä oli yksi niistä. Kukaties ei voinut valittaa, muttei hurratakaan.
Oikeastaan vasta liskontapaisen otuksen uteliaat kysymykset koko kahakasta ja sen syistä havahduttivat Naagun vilkaisemaan ympärilleen. Siinähän se edelleen, sama jykevällä lukella suljettu puinen laatikko. Tai kukaties rasia. Ennen vastaamistaan tämä poimi sen ylös ja pyöräytti kerran ympäri, etsien mahdollista vahinkoa. Kaikeksi onneksi se oli selvästikin vankkaa tekoa. Ja pian se oli taas kainalossa, niin turvassa kuin nyt vaattoi olettaakaan. "Halusivat tämän. Ksh. Typerää... turhaa. Ei minun paikkani... antaa. Vain menettää. Hhhk. Ja liian paljon menetettäväksi. Liikaa... luvattua", rotta kähisi, pyöritellen laatikkoa kevyesti käpälissään. Tämä ei edes tiennyt sen sisällöstä, ei siitä miksi se piti saada perille ja mikä siitä teki tärkeän - vain sen, että se piti saada, vastaanottajaa harvempi halusi nähdä, ja että palkkio toisi taas hieman lähemmäs niitä asioita, jotka rottaa todella kiinnostivat. "Hkh. Tietoa. Liian arvokasta... menetettäväksi.", Naagu toisi pohtimuksensa, ennen kuin asetti laatikon takaisin turvaan otteeseensa. Kukaties tämän ei olisi tavinnut kertoa liskontapaiselle, Kvarille jos kohteliaiksi äidyttiin, mitään, mutta toisaalta ei ollut suurempaa syytä olla kertomattakaan. Tämä ei vaikuttanut uhalta, tässä ei ollut asennetta tai oikeaa uhkaa. Ja näin pitkälle päästyään rotta uskalsi laskea jo aavistuksen tai kaksi painoakin olettamuksilleen.
Kvarin heitto väärinkäsityksistä sai rotan vilkaisemaan tapausta uudelleenkin, raapien muutaman hetken niskaansa kuin olisi nyt vasta varsinaisesti miettinyt koko asiaa. Raadoillenkin suotiin muutama vilkaisu, mutta ne eivät, yllättävää sinänsä, tarjonneet mitään mielipidettä asioista. Yleensä vastakuolleet olivat aina kärkkäimmin äänessä. "Hsssh. Kh-kh. Vartijat eivät... kierrä täällä. Tähän aikaan. Tämän takia", Naagu sihahti ilmoilleen, viitaten muutaman merkitsevän kerran kaatuneisiin junkkareihin, joista sisukkain puristi puukkoaan vielä kuolemassaankin, piakkoin kalman kylmin ja lujin sormin. Niin kauan kuin tämä väki pysyi tällaisissa paikoissa, joissa saattoi sohia korkeintaan toisiaan eikä ketään jolla oli väliä, ja pysyi poissa liiasta rellestyksestä, vartiostoa harvemmin kiinnosti. Niin se meni aina, kaikkialla. Rautasolmussakin. Toisaalta Rautasolmu toimi paljon monimutkaisemmin kaikessa mutta... periaate oli sama. "Muut... pelottaa veri", lisättiin perään aavistuksen mietteliäämpänä, samalla kun rotta napautti pitkäkyntisellä sormella olkapanssaristaan roikkuvaa killutinta. Rehellisyyden nimissä lieni pakko sanoa sen olevan pieni, isopäinen lastennukke, jolla oli varsin tyytymätön ilme pyöreillä kasvoillaan. Sen pää helisi, ja se näytti vähintäänkin sopimattomalta karskin ja kookkaan veitsirotan sotisopaan. "Onnea, sitä paitsi. Hfffk. Tänään minulla on... onnea. Selvästikin", Naagu melkeinpä hymähti, sikäli kuin kurkkurvikainen rotta nyt kykeni hymähtämään, vaikka tiesikin sen olevan äärimmäistä rienausta. Onnella ei saanut retostella, tai se tuppasi ikävästi vain loppumaan.
"Mutta... se siitä. Mitä sinä... ksk... toimitat? Paitsi pelastat... rottia kujilla?" rotta hetken perästä valpastui taas, vaikka kevyeksi tarkoitettu heitonpuolikas saikin seuraajakseen varsin jämäkän köhänpuuskan, mikä ei ainakaan varsinaisesti onnistunut rentouttamaan yhtikäs mitään. Tämä oli yksi piru, täytyisi päästä kiskomaan muutamat henkoset kohtapuoleen... kun tämän kaiken nyt saisi hoidettua...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 2, 2012 15:50:09 GMT 3
Luottavaisen oloisella olennolla ei ollut harmainta aavistusta rotan mielipiteestä, mutta Kvar olisi kyllä joutunut myöntämään rotan saaman kuvan ainakin hämmennyksen osalta pitävän paikkansa. Typerä tuo lisko ei ollut, olipahan vain viettänyt lähes koko elämänsä hyvin pienellä alueella, ja asiat tuon paikan ulkopuolella eivät aina olleet tuolle oikein selviä. Senpä takia ei tämä oikein osannut muodostaa epäonnisista ryöväreistä kovin tarkkaa mielipidettä, muuta kuin se että ilmeisesti jollakin tapaa olivat paskiaisia. Syitä siihen lisko ei sen kummemmin tiennyt. "No, hyvä avuksi olla", vastattiin toisen kiitokseen. Vähän oudolta lisko kyllä saattoi vaikuttaa, niin rauhallisen ja ystävällisen oloinen niin pian tappotöiden jälkeen. Toisen ruumiiden kokeilua ei kommentoitua millään tavalla, ilmeisesti tuo ei siinä nähnyt mitään väärää. Kuolleet olivat kuolleita, eivätkä enää välittäneet siitä mitä sen jälkeen tapahtuisi. Sama niiden omaisuus oli ottaa siinä vaiheessa.
Toisen napatessa laatikkonsa takaisin haltuunsa ja selittäessä hieman ryöväreiden motiiveja lisko nyökkäsi ymmärtäväisen oloisena. Tieto oli tärkeää, se oli jotain minkä Kvar ymmärsi todella hyvin monestakin syystä. Joitakin tietoja pitäisi suojella, ja joidenkin tietojen selville saamiseksi kannatti tappaa. Hieman lisko-olento tosin käsitti väärin siinä mielessä, että luuli miestenkin tavoitelleen jotain tietoa minkä saisivat laatikon sisällön avulla - ei tuo tajunnut että rahaa ryökäleet olivat vain halunneet. "Tieto tärkeää on", lisko vastasi ymmärtäväisen oloisena. "Sen eteen välillä saa taistella", Kvar totesi nyökäten. Ilmiselvästikin selitys oli täysin tyydyttänyt tuon uteliaisuuden raatojen motiiveista, vaikka olikin hieman väärin käsittänyt. Vaikka lisko oli hetken onnistunut olemaan hämmentymättä, niin taas selitys syystä vartijoiden vähyydelle alueella oli hieman outo logiikaltaan. Vartijoita ei alueella ollut koska tuolla oli noiden pukarien kaltaisia tyyppejä...? "Erh? Täällä ei vartijoita, koska täällä vartijoita tarvisi?", keltasuomuinen ilmestys kysyi hämmentyneenä päätään raapien, vilkaisten uudemman kerran ruumiita. "Velvollisuuden pettämistä tuollaine, eikö?" Kvar jatkoi oudoksuen, Naagun kertoman ollen vain yksinkertaisesti jotain mitä tuo ei pystynyt käsittämään. Kyseessä oli niin suuri kulttuuriero, ettei liskolla yksinkertaisesti riittänyt ymmärrys. Kvar oli tottunut siihen ettei ketään jätetä turvatta, ei varsinkaan jonkunlaisten murhamiesten uhan johdosta. "Typerää", tuo totesi, päätään pudistellen. Taas jotain mitä lisko ei voinut ihmismielestä ymmärtää. Outo killutin kyllä huomattiin, mutta siihen ei paljoa reagoitu. Miksi olisi pitänyt, lisko ei asiassa nähnyt varsinaisesti mitään outoa. Tai oikeastaan näki kyllä, muttei tiennyt oliko se outoa toisenlaisissa kulttuureissa kuin omassaan, joten kohteliaisuudesta jätti kysymättä sen kummempia.
"Näillä onnea ollut ei", lyhyehkö otus kommentoi suoraviivaisesti toisen sivuhuomautusta onnesta, viitaten yhteen raadoista. Tuolla ei ollut samanlaista suhtautumista onneen kuin rotalla, suhtautuen asiaan ilman sen kummempaa vakavuutta. Turha sitä oli onnesta huolehtia, niin tapahtui kuin tapahtui, eikä sille voinut mitään. Huonon onnen surkuttelu ja hyvästä onnesta iloitseminen olivat tuon mielestä ehkä vähän turhia asioita, parempi vain tehdä mitä olisi tehnyt muutenkin eikä jäädä asioita miettimään sen pitempään.
Rotan äkillinen hieman isompi yskänpuuska sai Kvarin hieman huolestumaan, ja miettimään että oliko toisella sittenkin jotain vikana. Sai se tuon myös unohtamaan vastata olennon kysymykseen, hetkellisen huolen painaessa vaakakupissa enemmän kuin tarve vastata. "Varmasti kunnossa oletko?", tuo kysyi huolestuneen oloisena, ja tuli lähemmäs rottaa, valmiina auttamaan jos tarpeen tuli. "Apua tarvitko?", lisko kysyi auliina. Vaikka olennolla oli omat vikansa ja oudot tapansa, niin mitä tuli avuliaisuuteen, siinä ei ainakaan ollut puutteita. Ehkä joku näkisi luottavaisuuden ja yleisen ystävällisyyden heikkoutena, mutta todennäköisesti Kvar ei sellaisista mielipiteistä välittänyt. Tavallaan nuo luonteenpiirteet olivat myös tuon turva, muuten ehkä liskon ulkonäkö olisi saattanut herättää huolta, jos tuo olisi käyttäytynyt vähemmän avoimesti. "Auttaa voin, jos apua tarvitset", Kvar tarjosi. Vaikka rotta näytti kyllä täysin olevan kykenevä pitämään huolta itsestään, niin pikkuhiljaa oli toisen yskintä alkanut huolettaa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 2, 2012 20:22:59 GMT 3
Jos mikään muu ei ollut vielä erityisen selvää, niin ainakin se, että tämä nimenomainen, liskomainen otus tuli jostakin hyvin kaukaa, jossa asiat olivat hyvin eri tavalla - tai sitten jostakin hyvin läheltä, eikä ollut vain joutunut vielä turhan tarkkaan ihmettelemään elämän tosiasioita. Kuten sitä, että harva asetti lopulta lain ja velvollisuuden, nuo kaksi pahinta tappajaa, itsensä edelle. "Ksh. Täällä ei vartijoita, koska... muualla elää pidempään. Harva kuolee... työn vuoksi", Naagu sihahti, vilkaisten vielä kertaalleen raatoja. Ei vartijoita voinut siitä syyttää, lainrikkojia oli aina, ja tärkeintä oli katsoa että nämä pysyisivät poissa sieltä missä oli väliä. Niin se oli kotopuolessakin, eikä se siitä muuttuisi vaikka kuinka monta Nyrkkiä tamppaisi katuja rautasaappaillaan. Rotta oli itse, niin lain laitapuolella kuin sen yhtäaikaisena edustajanakin, ainakin Junkkareiden kulmilla ja keskuudessa, aivan tarpeeksi hyvin perillä tästä kaikesta. "Velvollisuus vahtia ja valvoa ja, hkh, puuttua. Hoitavat työnsä, ruokkivat... perheensä. Kukaan kuole... muutamasta pennistä vapaahtoisesti. Fsh. Ihmisiä, ei... fanaatikkoja", Naagu jatkoi ruumiita vilkaistuaan, kohautti sitten ihmismäistä elettä matkien olkiaan ja hieraisi uudelleen pientä nirhamaansa. Siinä oli näiden jättämä jälki tähän maailmaan, ja kuten tavallista, se oli varsin pieni ja katoaisi nopeasti. Näiden elämä oli lyhyttä, rajua ja rumaa. Ohimennen rotta päästi melkein hymähdyksen oloisen tuhahduksen jostakin omasta, jakamattomasta ajatuksestaan.
"Hshk. Toisen onni on toiselta pois. Ja Tänään Kolme Silmää... katsovat minuun", musta, jämäkkä rotta sihahti, tökkäisten uudelleen olkasuojuksestaan roikkuvaa pikkunukkea. Kvarin piikintapainen kyllä huomattiin, mutta Naagu ei varsinaisesti kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Rotta itsekään harvoin varsinaisesti uskoi näihin asioihin, ainakaan millään turhaan oleellisella tavalla, mutta ainakaan tähän asti siitä ei koskaan ollut ollut haittaakaan. Parempi olla potkimatta pöydänjalkoja, kun kerran pitivät. Eipä se mistään ollut poiskaan, eikä ainakaan pahentanut mitään. Joten jos kaikki korkeintaan saattaisi toimiakin... miksipäs ei.
Olipa miten oli, sai Naagun köhiminen otuksessa aikaan selvää huolenpoikasta, mistä rotta ei varsinaisesti voinut olla mielissään. Toinen astui jopa lähemmäs avuntarjouksiaan heitellessään, mikä sai kurkkuaan jokseenkin epätoivoisesti selvittelevän rotan ottamaan pikaisen askeleen taaksepäin ja kohottamaan vapaan käpälänsä näiden väliin. Se ei ollut niinkään mikään torjuva ele, vaan vaistomainen varotoimi. Rotta harvemmin piti heikoista hetkistään, ja haavoittuvana tämä, niin tietoisesti kuin vaistomaisestikin, ei turhan helpolla päästänyt ketään lähettyvilleen. "Hrsssshghk", rotta kommentoi ensin aavistuksen liian hätäisesti, vaikeni sitten turhautuneesti ja kiskaisi uuden, pitkän ja pakotetun kärsivällisen henkäyksen, joka rahinastaan huolimatta avasi aikanaan murjottua kurkkua. Ainakin niin paljon kuin nyt mahdollista. "Kunnossa. Hsshk. Ihan kunnossa", Naagu sai lopulta hetken perästä sihahdettua ilmoille karheasti. Siinä määrin kuin siitä tunteita pystyi erottamaan, kuulsi äänestä varsin selvä tyytymättömyys. "Vain... äkkiä liikaa. Ehtinyt valmistautua. Sh", lisättiin melkein kuin jonkinlaisena yrityksenä uskotella, ettei tämä suinkaan ollut näin puolikuntoinen. Ja tottahan se, omalta osaltaan olikin. Parempana päivänä, valmistautuneena ja... valmistelleena tämä seisoisi juuri nyt huomattavasti tukevammin jaloillaan. Ikävä kyllä väijytyksen tapaiset harvemmin sellaista sallivat. "Hkhsh. Piippua kun... ehtii. Kh. Auttaa", Naagu jatkoi, suoristuen ja rentoutuen hieman kun sai pahimmat pois alta. Mustat, aavistuksen vähemmän pistävät ja aavistuksen enemmän samean epämääräiset, silmät löysivät taas jonkinlaisen kiintopisteen Kvarista. Ja vielä viimeinen pitkä hengenveto ja yskäys, ennen kuin rotta löysi jonkinlaisen tasoittumisensa. Toinen oli edelleen siinä, ja tarjosi apua. Ja vaikka sen syyt olivatkin tälle varsin vastahankaiset, vilpittömästä avusta kieltäytyivät vain hölmöt ja hullut, eikä Naagu mieltänyt kuuluvansa, tai aikovansa kuulua jatkossakaan, kumpienkaan joukkoon. "Apuasi... arvostetaan", Naagu lopulta lausui hetken perästä. "Hsk. Ja sinä... et tunne paikkoja. Tai tapoja. Ei... haitanne sinuakaan. Hsssk", jatkettiin, sekä varsin hyvänä itsestäänselvyytenä, että pienenä yrityksenä saada takaisin aavistus tai kaksi ylpeyttäkin. Rotta tuli silmänneeksi siinä sivussa tapausta hiukkasen tarkemminkin, kuin pohtien tämän varsinaista kykeneväisyyttä. "Mitä sinä... osaat? Ja mistä... tulet?" sihahdettiin pieni, kartoittava kysymys.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 2, 2012 23:56:54 GMT 3
Lisko ei selvästikään vieläkään täysin tajunnut, että miksi vartijoita ei ollut. Jos kerta oli vaarallista, miksei vain pistetty enemmän vartioita? Luulisi yhteisön edun menneen tässä tapauksessa yksilön edelle. Hetken ihmeissään päätään raavittuaan tuo kuitenkin vain kohautti olkiaan. Ihmisillä - ja ilmeisesti rotilla - ei selvästikään ollut samanlainen ajattelutapa kuin tuon rodulla, eikä kaikkia eroja oikein vain pystynyt käsittämään. "Me eri tavalla ajatellaan", tuo totesi lakaten yrittämästäkään ottaa selkoa minkä takia tässä tapauksessa ero oli niin suuri. Toisaalta, tuon rodun yhteiskuntamuodon takia vastakuolleiden tapaista yhteiskuntaluokkaa ei ollut oikein syntynyt, eikä täten ollut alueita jotka yleisesti ottaen käsitettiin vaarallisiksi tuon takia. Yleisesti ottaen Kvarin kansalla oli rikolliset ainekset harvinaisempia kuin esimerkiksi ihmisillä, ja poikkeukset aiheuttivat yleensä pieneen määränsä huomioon ottaen suuret määrät harmia.
Kommenti 'Kolmesta Silmästä' kirvoitti uteliaan vilkaisun. Mistä tuo toinen oikein puhui...? "Kolme silmää?", kysyttiin hieman hämmentyneenä ja pää taas kenossa. Vaikka äänensävystä oli vaikea välillä tunnetta päätellä, niin ilmeisestikin sekä uteliaisuutta että hämmennystä ilmaistiin pään kääntelyllä useimmiten. Liskomaisilta kasvoilta oli vaikea etsiä muuta kuin kaikkein voimakkaimpia tunteita, joten ilmiselvästi tuon laji oli kehittänyt toisenlaisia keinoja tunteiden ulkoiseen välitykseen - vaikkeivat ne aina selkeitä olleetkaan muuta kuin toisille kaltaisilleen.
Vaikka toinen ei varsinaisena torjuvana eleenä varotoimeaan tarkoittanut, niin ilmeisesti se ymmärrettiin sellaisena. Ainakaan lisko ei tunkenut enää lähemmäs, kunnioittaen toisen tahtoa pitää hieman välimatkaa. Ei tuo siitä varsinaisesti mieltään pahoittanut, mitä nyt oli hieman kummissaan. Taas pää kenossa kuunneltiin selityksiä, äänensävystä kyllä hoksattiin jonkinlaista tyytymättömyyttä, mutta Kvar ei ehkä ihan ymmärtänyt rotan syitä, varsinkaan kun Naagun yskäkohtaus oli pahimmillaan. Luottavainen otus ei oikein ymmärtänyt miksi toinen yritti vähätellä heikkoustaan - täysin tuo olisi ymmärtänyt jos kyseessä olisi ollut tilanne jossa joku vihamielinen taho oli näkemässä, mutta oman heikkouden vähättelyn logiikka oli vähän omituista. Tuo ei nähnyt minkäänlaista häpeää omien puutteiden myöntämisessä ystävällisille henkilöille, ehkä tässäkin oli joku kulttuuriero taas kyseessä. Liskon rotu oli kuitenkin melko perhekeskeinen, ja lajin yksittäiset edustajat yleensä auttoivat toisiaan pääsemään yli yksilöllisistä heikkouksista. Tämä myös ehkä vähän hankaloitti yksityisyyden käsitteen ymmärtämistä noilla, kun harvoin olivat yksin ollessaan lajitovereidensa keskuudessa, eivätkä tunteneet tarvetta piilotella asioita toisiltaan. "Toivottavasti auttaa", hieman jo rennommin todettiin toisen kertoessa ilmeisesti jonkin sortin vammansa lääkintäkeinosta, tosin huolestunut perusvire oli yhä kuultavissa. Hyvä että jonkunlaista helpotusta oli toiselle olemassa, lisko ei oikein halunnut nähdä toisen kärsivän. Rotan huomioille liskon kokemattomuudesta oman yhteiskuntansa ulkopuolelta nyökättiin, eipä tuo sitä yrittänyt peitellä. "Totta. Täällä kaikki erilaista. Kadut pienempiä, hämäävät. Oikeastaan eksynyt olen", Kvar vastasi nyökytellen mustan rotan yrittäessä palautella ylpeyttään. Yritys oli tosin siinä mielessä turha, ettei lisko ollut alunperinkään nähnyt toisen heikkoudessa mitään häpeämisen arvoista - kukaan ei ollut täydellinen. "Mutta enimmäkseen vain auttaa haluan", lisättiin kuitenkin vielä rehellisesti. Ei tuo oikein osannut itsekäs olla, ainakaan silloin jos näki että epäitsekkyydellä pystyi auttamaan jota kuta toista. Valehtelukin oli vähän niin ja näin. Tietty määrä naiiviutta tuolla tuntui olevan - joskaan ei siinä mielessä etteikö tuo ollut valmis tappamaan sangen suorasukaisesti, eihän tuo ollut edes yrittänyt minkäänlaista muuta ratkaisua kokeilla tilanteeseen köriläiden kanssa kuin tappamista.
Toisen kysyessä tuon kyvyistä, asia jouduttiin miettimään hetki, että miten parhaiten saisi selitettyä. Vähän tuo raaputteli mietteliään oloisena kuononsa päältä, kunnes päätti vain aloittaa kertomalla mistä oli tullut. "En täältä päin. Sedestian valtakunnan tiedätkö? Se pitkän matkan päässä täältä sijaitsee, siellä kansani koti, Drache Loche", kotipaikkaa hieman selitettiin. Ei olisi mitenkään mahdotonta, että rotta olisi ainakin Sedestiasta kuullut - maa kun ei nyt kuitenkaan välttämättä hirvittävän kaukana ollut, samalla mantereella kuitenkin. Pari valtiota oli kyllä välissä, joten mitään varmuutta siihen tietäisikö rotta paikasta vai ei liskolla ei ollut. Tosin, kaikki mahdollinen tieto saattaisi olla vanhaa, muutama vuosi sitten maa kun kävi sangen verisen sisällissodan, jonka aikana vanha kuningassuku - kuten suurin osa muistakin aatelissuvuista - toimitettiin pois päiviltä. Kotimaastaan kerrottua keltaisen liskon ongelma palasi. Mitenkäs sitä nyt oikein selittäisi... "Taistella jonkun verran osaan", Kvar aloitti, ehkä hieman itsestäänselvyyksiä todeten, olihan puolet kujan ruumiista tuon tuottamia - vaikka varsinaisesti tuo ei ollut rehellisesti tapellut kuin yhtä vastaan. Kyllähän hän myönsi itselleen ettei ehkä kaikkein paras aseenkäyttelijä ollut, mutta toisaalta nopeus ja olennon hännän antama yllätysetu usein antoivat tuolle enemmän kuin tarpeeksi etua verrattuna tavalliseen ihmistaistelijaan. Hieman suomuinen otus yritti miettiä mitkä tuon omasta mielestä täysin normaalit asiat saattaisivat olla erityistaitoja rotan näkökulmasta. "Ketterä ja nopea olen. Vähän ihmistä vahvempi", Kvar lisäsi mietteliäänä, miettien oliko vielä jotain muuta jonka mainitseminen saattaisi olla hyödyllistä. Ollenkaan liskomainen olento ei hoksannut mainita siitä, kuinka tuo käytännössä pystyi käyttämään häntäänsä kuin tarttumaraajaa tarpeen vaatiessa - ominaisuus oli niin luonnollinen ja ilmiselvä tuolle ettei sitä tajuttu mainita. "Kai siinä kaikki oli. Ehkä. Lajillissia eroja kyvyissä täysin osaa arvioida en", lisko viimein totesi.
|
|
|
Post by submarine on Mar 3, 2012 2:42:08 GMT 3
"Niin... ksh... ajatellaan. Ja näin täällä", Naagu vastasi, hakematta suurempaa haastoa tilanteeseen. Kukaties lisko oli kuin olikin jostakin, jossa asiat menivät kuten tämä oletti, mutta täällä väki eli itsensä vuoksi ja aivan korkeintaankin muita auttaen, ei uhrautuen. Ja, kuten tapaus saisi ehkä suureksi järkytyksekseen huomata, niin myös hyvin monessa muussa paikassa. Tämä otus oli utelias, ainakin jossain määrin. Suurin osa ei juuri kiinnittänyt huomiota Naagun puheisiin, vaikka tämä varsin tieten tahtoen, tai kukaties välinpitämättömyyttään, heittikin sekaan sellaista josta nämä tuskin tajusivat yhtikäs mitään. Kuten Kolme Kimmelsilmää. Hetken tuijottelun jälkeen rotta jopa avasikin suunsa, kuin aikoen vastata, mutta sulki sen sitten varsin vakaan oloisesti. "Tsk. Kysy myöhemmin. Nyt... ei ole sen aika", Naagu rahisi toiselle vastauksen. Kukaties selitys olisi jopa paikallaan, jos tätä nyt todella myöhemminkin kiinnosti siinä määrin, että lisko muistaisi koko asian - ja jos sellaista hetkeä koskaan tukisi. Eipä niin että rotalla mitään sitä vastaan olisi ollut, tyhjänpäiväinen paikoillaan nököttäminen sattui vain olemaan melkoinen ylellisyys. "Pieniä... hsk. Pieniä jumalia", lisättiin perään jonkinlaisena äärimmäisen välttävänä selityksenä. Puhe alkoi tehdä pahaa jo kurkullekin. Mutta kukaties tämä kertoi aivan tarpeeksi tähän hätään, tai antoi jonkin etäisen käsityksen aihepiiristä. Kukaties. Mutta kysykööt myöhemmin jos todella haluaisi tietää, ja sattui vielä olemaan lähettyvillä.
Nopeat selityksenpuolikkaat näyttivät uppoavan Kvariin varsin hyvin, eikä Naagulla ollut pienintäkään halua rohkaista tätä jatkamaan aiheesta. Siksipä se sivuutettiinkin varsin hyvin ilman sen suurempia kommentteja, kun toinen kiinnostui nopeasti pohtimaan paremmin saamiaan kysymyksiä omasta itsestään. Ja jos totta puhuttiin, ne ja niiden vastaukset olivat paljon kiinnostavampia muutenkin. Harva, etenkään siellä mistä Naagu oli tullut (tai kaikkialta sieltä) paljasti itsestään tai poluistaan mitään turhan takia, mutta tämä tapaus teki sen varsin auliisti kysyttäessä. Outo ja kokematon, se oli ainakin varmaa. Olipa miten oli, Sedestia ei ollut Naagulle mikään tutuin mahdollinen paikka. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin liian kaukana, mutta yhtä kaikki myös aivan liian lähellä, että rotta olisi varsinaisesti kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kuullut oli, kerran tai kaksi, viimeksi jos muisti mitään saneli jostakin sisällissodasta. Ja jo se lieni aivan tarpeeksi hyvä syy olla kiinnostumatta siitä sen enempää. Tämä oli kulkenut kuitenkin aivan tarpeeksi montaa polkua aivan tarpeeksi kauan tietääkseen, etteivät sodat tarkoittaneet mitään hyvää. Pieni, tarkoituksellinen nyökkäys liskolle tarjottiin, ei varsinaisesti muuta. Mikään muu mitä Kvar kertoi ei ollut varsinaisesti mitenkään mullistavaa tai mahdotonta arvata jo ennestään, mutta tulipa kuitenkin sanottua. Kukaties tämän väite vahvuudesta sai rotan vilkaisemaan hieman kyseenalaisesti, mutta tämä piti silti kuononsa kiinni. Sen jälkeen mitä tämä oli nähnyt G'mirin, kääpiöiden kitukasvuisen ja parrattoman kääpiön, tekevän tulisena, oli ollut vaikea asettaa kokoa miksikään edellytykseksi voimille. Sen alisen asukkaan päätä ei oltu koskaan löydetty, ankaroista etsinnöistä huolimatta. Mielikuvituksellisimmat olivat väittäneet tämän vasaran hajottaneen sen olemattomiin. Olipa miten oli. "Hyvä. Tarpeeksi... hyvä. Ksh. Tee kuten sanon ja... kft... ja elät pidempään täällä", Naagu vastasi lopulta, rentoutuen aavistuksen lisää nyt kun tässä alettiin selvästi olla jonkinlaisen kyseenalaisen sopimuksen äärellä. Lisko päästi liian likelle, mutta se myös tarkoitti varsin pitkälti, että tästä saattoi tehdä edes jotakin oletuksia. "Ja minä... tunnen nämä paikat. Hskt. Tai pahemmat, nämä ovat... helppoja paikkoja. Täällä... tietää mitä tapahtuu. Täällä... ei astu ovesta... jonnekin muualle", Naagu rahisi hetken perästä, jonkinlaisena puolittaisena toisen kertoman edellyttämän puheenvuorona. "Täällä... junkkareilla on lihaa ja... verta. Auttaa asioita. Ksh."
Kun asioita oli setvitty nyt oma aikansa, astui Naagu äkkiä kevyesti, varoittamatta mutta myöskään uhkaamatta, lähemäs Kvaria, ja kiskaisi melko varoituksetta selästään... ei suinkaan katalasti kätketyn aseen jolla iskeä luottavaista tapausta, vaan tiukkaan pakatun, pitkulaisen kantosäkin tapaisen. Se oli kaiketi tehty varsin näppärästi suurehkosta nahkaliinasta tai jostakin vastaavasta, joka oli vain kierretty rullalle tavaroidensa ympärille ja sidottu päistä. Oikeastaan narut olivat sen verran pitkät, että sen pystyi ilman sen suurempia sitomaan myös selkäänsä. Viritelmä oli kätevä ja jakoi painon, eikä pakottanut kanniskelemaan raskasta möykkyä - olkoonkin että siellä ei selvästikään ollut erityisen paljoa tavaraa. "Tässä. Kanna tätä. Älä pudota, älä... kadota. Ksh. Älä... avaa tai koske mihinkään. Hkt. Menetät... naamasi", Naagu sihahti, ojentaessaan kantamuksiaan liskolle, kuulostamatta hiukkaakaan uhkaavalta. Tämä ei selvästikään tarkoittanut aikovansa tehdä mitään itse, vaan että varomattomuus tai tottelemattomuus hoitaisi asian aivan omalla painollaan. Jos tarkkoja oltiin, jo nahkainen säkki itsessäänkin oli jotakin varsin outoa nahkaa. Jos liskolla oli siihen kuonoa, sen hajukin oli varsin hämmentävä ja jopa varsin pistävä, ja saattoi olla varsin mahdotonta edes arvailla mistä otuksesta se tarkalleen ottaen oli tullut. Se ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille outojen ja täysin käsittämättömien, joskin ihmisnenään melkein huomaamattomien hajujen kirjolle, joka sen sisältä kiiri. Tämä rotta ei kantanut mukanaan ainakaan lähitienoon roinaa, se oli varma. Oikeastaan haju ja koko olemus oli hieman samanlainen kuin tällä itselläänkin. Rottakaan ei ollut lähitienoon, tai edes kaukaisen tienoon, tulokkaita. "Äläkä... päästä verta nahalle. Ksh. En... jaksaisi tappaa sitä taas. Hkt", neuvottiin varsin puolihuolimattomasti. Ja sitten Naagu astuikin Kvarin ohitse, kääntäen selkänsä raadoille, ennen kuin vilkaisi kevyen yskäisyn ja niskan raapimisen saattelemana liskoon, kuin varmistaakseen tämän olevan aikeissa tulla.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 3, 2012 18:43:41 GMT 3
Vaikka sarvekas liskontapainen olikin utelias, niin kyllä tuo oli valmis kunnioittamaan toisen toivetta siitä että oudoista puheista voisi kysyä myöhemmin. Ja Naagun toteamus 'pienistä jumalista' koettiin jo ihan kohtuullisesti selventävänä vastauksena. Lisko arveli rotan tarkoittavan jonkinlaisia suojelushenkiä tai vastaavia. Oli Kvarinkin kansalla samantapaisia uskomuksia jonkun verran, vaikka he palvoivat ja uskoivat paria eri isompaa jumaluutta. Sarvipää nyökkäsi, valmiina jättämään aiheen rauhaan, ainakin nyt joksikin aikaa. Se asioiden määrä mikä tuon mielenkiinnon kiinnitti oli sen verta valtava, ettei ihan kaikkiin kannattanut perehtyä sen tarkemmin. Kyllähän tuo olisi halunnut niin tehdä, mutta rajansa kaikella. Ja senkin Kvar oikeastaan huomasi, että mustalle rotalle teki ilmeisesti vähän vaikeaa puhua - pitempi selitys tällä hetkellä olisi voinut aiheuttaa toiselle tarpeetonta tuskaa, lisko päätteli. Asia ei ollut kuitenkaan tärkeä, joten sama jättää siitä kysely myöhempään.
Rotan reaktiot liskon taustansa ja kykyjensä kertomiseen otettiin vastaan samalla positiivisella asenteella kuin kaikki muutkin. Ei tuo niinkään ollut aluetta aiemmin vaarallisena pitänyt, mutta luotti siihen että rotta tiesi mistä puhui. Hieman tosin katsottiin oudoksuen, kun puheeksi tuli paikat joissa ovesta kulkeminen johdattikin eri paikkaan kuin piti. "Jonnekin muualle...?" toistettiin taas vaihteeksi hämmentyneenä. Lisko oli tarkkaavainen, ehkäpä juuri yleisen hämmentyneisyytensä vuoksi, ja tarttui aina asioihin joita ei täysin ymmärtänyt. Takaraivoa raavittiin myös 'junkkarit'-sanan kohdalla, kommentin lihaa ja verta olemisesta mennessä tuon takia ohi. Eihän lisko ymmärtänyt jonkunlaista murresanaa, eikä mikään ihme. "Jun-kkhari?", lisko toisti, lausuen oudon sanan hieman varoen, ääntäen sen myös osittain väärin. Sanavalinta oli selkeästi ollut hieman väärä, Kvar ei kieltä kuitenkaan osannut niin hyvin loppujen lopuksi, ja sanavarasto oli osittain rajoittunut.
Kun rotta yhtäkkiä tuli lähemmäs ja rupesi varoittamatta ottamaan jotain selästään, lisko loikkasi täysin vaiston varassa hieman taaksepäin - pian kuitenkin tullen takaisin lähemmäs rottaa nolostuneen oloisena. "Anteeksi. Refleksi", Kvar selitti selkeästi äkillistä perääntymistään katuen. Vaikka lisko selkeästi oli todella luottavainen - ehkä liikaakin -, niin kaikesta huolimatta jossakin taustalla pörräsi itsesuojeluvaisto, joka reagoi odottamattomiin tilanteisiin kaikesta huolimatta varoen. Jos lähelle tullut rotta haistoi liskoa tarkemmin, niin mitään kovin odottamatonta toinen tuskin haistaisi, Kvar haisi jonkun sortin liskolta - tosin tuon vaatteista lähti pieni pinttynyt rikin haju, ikään kuin tuo olisi oleskellut tuliperäisillä alueilla pitkän aikaa nuo vaatteet päällään. Siitähän toki olikin kyse, mutta rotta tuskin sitä tiesi. Säkki otettiin loppujen lopuksi vastaan pienen välikohtauksen jälkeen, ilman pienintäkään oudoksuntaa rotan tavalle vain antaa säkki kannettavaksi. Säkkiäkään ei sen suuremmin ihmetelty, suurin osa eläinten nahoista oli tuolle tuntemattomia, joten mitäs sitä sen suuremmin hämmentymään taas yhdestä oudosta tuttavuudesta - ja liskon hajuaisti ei ollut mikään kovin kaksinen, vielä huonompi kuin ihmisellä olisi ollut. Hajuaisti kummasti heikkenee kun asuu koko ikänsä rikinkatkuisten laavajärvien lähellä ja aktiivisen tulivuoren kupeessa. Hieman tosin kummeksuttiin toteamusta naaman menetyksestä, mutta lisko ei tällä kertaa nähnyt tarvetta kommentoida aihetta ainakaan heti. "En avaa, pudota, tai kadota", tuo vastasi pistäessään säkin kantoon. Oli sisällöltään vähäinen säkki raskas tai ei, niin ei sen kantamisessa liskolla minkään sortin ongelmia ollut.
Toisen alkaessa lähtemään kujalta, lisko seurasi asiaa enempiä ajattelematta. Olihan hän jo lupautunut - hieman tosin mielen taka-alalla kalvoi se ajatus, että olihan hänellä omiakin velvollisuuksia. Toisaalta, ne olivat sellaisia että todennäköisesti pystyisi hoitamaan vaikka kulkisikin rotan kanssa jonnekin. "Taas tappaa? Mitä tarkoitat?", lisko kysyi epävarmana astuessaan rotan perään, raapaisten kuonoaan kohdalta jossa sijaitsi yksi sitä koristavista punaisista raidoista. Oliko siellä jotain kuollutta? Mutta, eikös sen sitten olisi pitänyt olla kuollut... Hieman tuo halusi koetella käsillään mitä siellä oikein oli, mutta päätti ettei se olisi ollut viisasta. Ja olihan hän luvannut olla avaamatta säkkiä, ja olla muutenkin varovainen sen kanssa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 4, 2012 4:31:27 GMT 3
Tämä tapaus kyseli aivan liikaa, ja vaikka Naagu toisinaan olisikin voinut todeta sen johtavan ennenaikaiseen hautaan (tai ainakin ennenaikaiseen suolistukseen jollakin kujanperukalla, juuri nyt se johti lähinnä ylimääräiseen päänsärkyyn. Rotta päästi aavistuksen turhautuneen raapaisi taas niskaansa varsin puolivillaisesti. Ei tämä varsinaisesti puhumista vihannut, useimmiten päinvastoin, mutta juuri nyt liskon kysymykset olivat kaikkea muuta kuin tervetulleita. Ne vaativat ajattelua, jonka olisi voinut suunnata paremminkin. Ne harhauttivat. Ja sitä paitsi osa tämän kysymyksistä, aavistipa tämä eli ei, edellytti tiettyä arvostusta ja huomiota, jota ne eivät juuri nyt saisi. Jotkut olivat väittäneet Naagua muistonvikisijäksi, tarinankertojaksi, ja pitipä se paikkansa tai ei, ei tämä ainakaan ollut halukas tekemään vääryyttä tärkeille asioille suomalla niille puutteellista ja ponnetonta kerrontaa. "Kerron... myöhemmin. Kshk. Paremmalla ajalla ja... paremmassa paikassa. Liikaa... puhuttavaa nyt. Hfkt. Vaatii... paljon sanoja", Naagu soi lopulta varsin edellisen kaltaisen vastauksen, raapien aavistuksen kiusaatuneena jalalla toista nilkkaansa. Pistävät, mustan lasin kovat ja tummat silmät pysyivät varsin tiukasti Kvarissa, kuin vahtien ettei tämä sortuisi utelemaan liikoja. Ja siitä huolimattakin kysymys joka seurasi, yhdestä ainoasta sanasta, tuntui mahdottomalta sivuuttaa. Junkkari. Kukaties se ei merkinnyt juuri sitä juuri tässä kohtaa, mutta sanalla oli silti liikaa painoa, että sen olisi voinut vain sivuuttaa kuin muukalaisen kadulla. Naagulle se painoi melkein eliniän verran. "Hsk. Junkkari on... herja. Puukkojunkkari. Hfk. Nämä tässä", Naagu, kaikesta huolimatta, lopulta alentui suomaan Kvarille tämän janoaman tiedon, tehden epämääräisen kahden sormen eleen kohti ruumiita. "Mutta... junkkari on... eri asia kuin Junkkari", rotta jatkoi rahisten. Ensimmäinen sana oli pelkkä tyhjä, merkityksetön sana, mutta toisessa oli painoa, arvostusta ja yksinkertaista tarkoitusta, joka erotti sen täydellisesti ensimmäisestä. Se oli kuin kaksi eri henkilö samoissa vaatteissa, samannäköiset mutta ehdottomasti täysin erilaiset. Tällä rotalla oli ainakin sanallisia lahjoja, toisin kuin suurimmalla osalla kaltaisistaan. "Ja minä... olen Junkkari. Särkynyt... hsk... veitsi", lisättiin vielä, sävyyn joka kertoi varsin hyvin, että tämäkin olisi yksi niistä monista asioista, joista puhuttaisiin myöhemmin, jos silloinkaan. Mustaturkki kertoi vähän mutta vihjasi paljon, ja antoi selkeyden hiipua yöhön kuin varjon.
Olipa miten oli, Kvar otti kuin ottikin säkin kantaakseen, vaikka aluksi säikähtikin. Naagu ei osoittanut toisen taka-askelille suurempaa ärtymystä, vaan soi niille hyväksyvän sihahduksen. "Refleksi pitää elossa", kuitattiin koko pahoittelu. Oli jollakin tavalla hyvä nähdä, että tässäkin tapauksessa oli sentään aavistus tervettä järkeä - tai vaistoa, jos ei muuta. Osasipa heiluttaa miekkaa tai ei, olipa kuinka vahva tai ketterä tai kova tahansa, ei kukaan selvinnyt pelkällä voimalla. Ei ilman aavistusta tai kahta vainua, joka kertoi milloin ja miten sitä tuli käyttää. Ja kuten Naagu oli moneen kertaan saanut huomata, heikoinkin surkimus kykeni selviämään jos tiesi mitä tehdä, mutta kovinkaan soturi ei elänyt montaakaan hetkeä jollei ajatellut. Kuten vaikkapa hölmön ja hullun Rasjasjasjakin tarina kertoi. Mutta parempi olla muistelematta sitä liikaa. "Hyvä. Se on... arvokas. Hskh", Naagu vastasi toisen varmistukselle, joutuen muutaman hetken miettimään sanojaan. Ja vaikka tämä toivoikin liskon pistävän sen vain muun sihinän, rohinan ja sanahankaluuden piikkiin, oli kyseessä silti ollut melkoisen itsestäänselvä tauko ajattelun, ei kykenemättömyyden vuoksi. "Arvokas" oli loppujen lopuksi varsin keskinkertainen ja merkityksetön sana. Haluamatta antaa Kvarille turhan paljon aikaa kiinnostua asioista Naagu otti muutaman askeleen, ennen kuin vielä yksi kysymys sai tämän vilkaisemaan taas taakseen. "Kht. Valuta verta... sen päälle ja... se kynsien ja... hfffkth... hampaiden myrsky saa... sinut toivomaan... viittä tällaista joukkoa sen sijaan", Naagu rahisi, väistäen varsinaisen kysymyksen, mutta antaen silti varsin hyvää syytä kunnioittaa käskyä. Oli tiettyjä asioita joista oli parempi olla puhumatta liikaa, kuten tiettyjen olentojen nahan äärimmäisen suotuisat ominaisuudet ja niiden varjopuoli. Oli paras kertoa vain se millä oli todellista väliä.
Köhäistyään vielä viimeisen kerran suuntasi Naagu pois sivukujalta. Enemmän tai vähemmän pikimusta, kiiltäväkarvainen rotta näytti pimeässä samanlaiselta öljyläikältä todellisuudessa kuin veitsensäkin, mustalta ja etäisesti jonkin muotoiselta läiskältä. Mutta suuremman (joskin yhä nuhjuisen ja kapeahkon) kadun kulmassa loimottavan lampun varjossa tämäkin heitti varjonsa ja sai muotonsa. Ei se tästä varsinaisesti mukavamman näköistä tehnyt, mutta antoi ainakin selkeämmät kulmat ja reunat. "Hkt. Me olemme matkalla... tuonne", Naagu sihahti hetken perästä, kun oli varma että Kvarkin oli suoriutunut pois surkean verinäytelmän jälkimainingeista, ja osoitti käpälällään epätavallisen yläviistoon. Ensin rotan olisi voinut luulla viittoilevan taivaisiin, kukaties järkensä menettäneenä, mutta kun siristi silmiään ja katsoi tarkemmin, saattoi jopa pimeässä yössä erottaa kaupungin ylle kohoavan, valtaisan tornin. Se oli kapea, musta, teräväkärkinen neula, kuin pahaenteinen, valtaisa seiväs. Ja jos Kvar oli viettänyt kaupungissa montaakaan hetkeä, tai kuunnellut mitään, oli tämäkin varmasti saanut kuulla jo osansa siitä, hätäisin äänensävyin ja aristelevin, nopein sanoin. Velhojen veljeskunnasta ja näiden Mustasta Tornista, josta pahansuovat taikuuden taitajat tarkkailivat ympärillään levittyvää kaupunkia kuin alamaisiaan. Ja niistä epäonnisista, jotka olivat onnistuneet saamaan ylleen näiden vihan. Näitä harvemmin nähtiin uudelleen, ja kun nähtiin, olisi itse kukin toivonut näiden mieluummin vain kadonneen. Velhot olivat outoja, kammottavia ja pelkällä olemassaolollaan kunnioitusta vaativia. "Sinä... khhs... et pelkää velhoja, ethän?" Naagu heitti melkein välinpitämättömästi ilmoille, kuin viimeisenä mahdollisuutena perääntyä tästä rupeamasta. Loppujen lopuksi siihen lieni varsin hyvät syynsä, että tämä tehtävä oli suotu rotalle ilman sen suurempia kysymyksiä tai pohdintoja. Harvempi oli niin hullu että suostuisi tieten tahtoen tunkemaan tämän veljeskunnan etuovelle. Eikä olisi ollut tämäkään, ellei se olisi ollut nyt varsin tarpeellista, ja tässä tilaisuus napsaista muutama hyppysellinen suopeutta...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 4, 2012 18:50:45 GMT 3
Vaikka lisko ei kunnolla rotan tunnetiloja osannutkaan tulkita, niin pientä ärtyneisyyttä jatkuvaan selittelyyn tuo oli havaitsevinaan. Ehkäpä jatkuva kysely ei ollut niin fiksua, mutta kun oli niin paljon asioita joita Kvar ei ymmärtänyt, ja halusi ymmärtää. Maailma oli tuolle uusi ja outo, ja olento halusi oppia siitä niin paljon kuin kykenisi, ennen kuin joutuisi ennemmin tai myöhemmin palaamaan kotiinsa. Mutta silti, lisko ei halunnut uutta ystäväänsä loukata, joten olento päätti että ehkäpä kyselyn voisi jättää myöhempää aikaa varten - tosin lisko ei oikein osannut sanoa, että mikä olisi parempi aika rotalle, mutta olkoot. Vakaasti uskottiin, että kyllä se selviäisi sitten itsestään. "Selvä. Myöhemmin", Kvar vastasi, hieman tosin pettyneen oloisella äänellä, vastaten rotan mustien silmien katseeseen omilla, lievästi pimeässä kiiluvilla punamustilla silmillään. Ihmiset usein tuppasivat hermostumaan liskon silmistä, ehkä väriyhdistelmän ollessa jotain mikä yleensä yhdistettiin pahuuteen. Yleensä tietenkin ihmiset nopeasti huomasivat, ettei lisko ollut mikään pahuuden lähettiläs, mutta hermostuttivat tuon silmät silti.
Oudon sanan selitykselle nyökättiin, ja päästipä lisko jonkunsortin 'khaa'-äänen - ilmeisesti liskon vastine 'ahaa'-ilmaisulle. Rotan selitys olisi ollut Kvarille aivan tarpeeksi, mutta täsmennystä kuunneltiin kiinnostuneena. Olisi tuo halunnut vielä kysyä lisää, ja aukaisikin jo suunsa siihen valmiina, napsauttaen sen kuitenkin nopeasti kiinni. Ilmeisesti oli lisko kuitenkin loppujen lopuksi ymmärtänyt rotan toistuvat vihjailut siitä, että kyselyä voisi hoitaa paremmalla ajalla. Ilmeisesti rotalla oli kuitenkin jonkinlainen tärkeä - ainakin omasta mielestään - asema. "Tärkeältä kuulostaa", sarvipää kommentoi kohta nyökkäillen. "Itsekin... Etsijä. Kyllä, se paras käännös, ei täydellinen, mutta hyvä", keltainen lisko vielä lisäsi, tosin joutuen hetken miettimään sopivaa käännöstä, mietteliäänä raapien pitkän leukansa alapuolta, kunnes nyökytteli tyytyväisen oloisena saatuaan mieleensä sopivan tavan kääntää sana jolle ei suoraa vastinetta kielessä ollut. 'Etsijä' lausuttiin suuremmalla huolella ja selkeämmin ääntäen kuin mikään muu mitä olento sanoi, vihjaten aika suoraan kyseessä olevan jotain jota lisko piti äärimmäisen kunnioitettavana. Tämä myös tuntui muistuttavan liskoa jostakin, ja tuo kaiveli hetken taskujaan, vetäen kohta esiin pienen rullalle käärityn pergamentin jonka tuo avasi, ja näytti tätä rotalle, vaikka kuvasta tuskin saisi pimeässä selvää. Pergamentissa oli huonosti piirretty kuva jostakin miehestä lyhythiuksisesta miehestä, jolla oli jonkunlaista röpelöä poskillaan. Ainoa piirre jonka piirtäjä oli osannut tehdä kunnolla olivat silmät, jotka näyttivät kuuluvan pikemminkin liskolle kuin ihmiselle. "Nähnyt oletko?", lisko kysyi toiveikkaan oloisena rotalta - unohtaen täysin ettei rotta välttämättä pergamentista kuvaa erottanut pimeässä.
Säkkiä katsottiin hieman varuillaan rotan esittäessä varoituksensa. Tämähän meni mielenkiintoiseksi. Liskon silmissä säkki ei näyttänyt kovin ihmeelliseltä, mutta kyllä tuo rotan puheita uskoi. Ehkä hieman harmitti ettei varsinaista syytä kerrottu, mutta jotkut asiat olivat salaisuuksia. Kyllä lisko tämän ymmärsi, vaikka olikin toivonut ettei asia näin olisi.
Kvar seurasi mustaa rottaa kuuliaisesti, antaen toisen johdattaa itseään minne he sitten olivatkaan menossa. Valossa liskon eri fyysiset ominaisuudet erottuivat paremmin kuin mitä ne pimeässä olivat olleet, ja oli aika selkeää ettei tuo välttämättä olisi tarvinnut asetta ollakseen ainakin jonkun asteinen uhka, lukuisat luupiikit ja -terät olisivat antaneet tuolle aseistusta vaikka olisi sapelinsa jonnekin menettänyt. Ulkonäön kokonaisvaikutelma oli suorastaan petomainen, vaikkei tuo luonteeltaan selvästikään sellainen ollut. Vaatetuskin tietenkin vaikutelmaa hälvensi, varsinkin mustan tunikan ollessa ilmiselvästi räätälöity melko tarkkaan jotteivat olkapäiden luupiikit repisi vaatekappaletta hajalle. Liskolla ei suurempia vaikeuksia ollut nähdä mihin rotta viittasi, ja nyökkäsi pian ymmärtäväisenä. "Siellä niitä velhoja on?", kysyttiin varmistukseksi, oli tuo jotain paikasta kuullut, vaikkei kaupungissa pitkään ollut vielä ollut. Jossakin majatalossa tuo oli kuullut epämääräisiä keskusteluja joita jotkut olivat käyneet - tosin kukaan ei ollut liskolle sen tarkemmin halunnut selittää mistä oikein oli kyse. Ei varsinkaan sen yhden välikohtauksen jälkeen, jonka päätteeksi joku uhittelija oli saanut huomata typeränoloisen liskon olevan kuitenkin vaarallinen sille päälle sattuessaan, varsinkin jos sen päälle käytiin. "En pelkää. Jos pahasti käy, yksi keino kerran pahaltakin tilanteelta suojata, joka ainakin aikaa antaa", Kvar totesi jokseenkin luottavaisen oloisena, ja napautti ylisuuren vyön soljen keskellä olevaa opaalia. Kivessä ei näyttänyt olevan mitään hirveä erikoista ensi-silmäyksellä - mutta tarkempi katsominen saattoi paljastaa sen, että tuo tuntui heijastavan valoa hieman erikoisesti. Ei kovin oudosti, mutta tarpeeksi että sen huomasi jos oli tarkkana. "Silti, herra yleisesti velhoista varoitti, turhia riskejä niiden kanssa välttää", vielä lisättiin pienen tauon jälkeen. Oli tuolle joku jossakin vaiheessa näköjään takonut päähän jonkun asteista varovaisuutta, vaikka olikin välillä turhan luottavainen ja varomaton.
|
|
|
Post by submarine on Mar 4, 2012 22:57:28 GMT 3
Liskoa näytti vielä painavan jokin, ja vaikkei Naagu varsinaisesti, kuten sanottua, ollutkaan kysymysten perään, soi tämä tälle vielä viimeisen. Ikävä kyllä siitä ei tainnut olla paljoakaan hyötyä, sillä toinen kiskoi esille jonkin käärön, jota alkoi esitellä. Ilmeisesti kyseessä oli jokin jota tämä etsi, etsijäksi kun itsensä mainitsi. Tarkoittipa se sitten mitä hyvänsä. Loppujen lopuksi jokainen etsi kaiketi jotakin, mutta tällä sanalla oli ollut samanlaista painoa kuin Junkkarilla. Se tarkoitti selvästikin jotakin. Ja ikävä kyllä Naagulla ei ollut hajuakaan, mitä se mahtoi mahdollisesti olla. Rotta kyllä otti ojennetun pergamentin ja paremman puutteessa haisteli sitä, mutta paha kyllä edes tämä hieman kaikenlaista ja muutakin nuuhkinut kuono ei pystynyt haistamaan kuvia. Ja rotansilmät, jo tavallisestikin niin hyvin rajoittuneet, eivät tässä pimeässä eroittaneet juuri mitään koko kääröstä. Jokin kuva siinä oli, mutta... siinäpä se. "Ksh. Ehkä. En tiedä. Liikun paljon. Ehkäpä... olen nähnyt", Naagu lopulta sihahti vastauksentapaisen liskolle, osaamatta sanoa mitään sen tarkempaa juuri nyt, ojentaessaan kääröä takaisin. Ei se mahdotonta ollut, ainakin jos kyseessä oli jotain oudompaa jonka varmasti myös muistaisi. Juuri nyt ei vain huvittanut tihrustaa hämyssä silmiään hajalle, olkoonkin ettei niissä kaikesta huolimattakaan ollut juuri kehumista. Sekin siis odottakoot suopeampaa hetkeä.
Olipa miten oli, päästiin lopulta kaduntapaiselle, Kvarinkin tullessa perässä ilman sen suurempaa vastaanväittämistä. Ja ilmeisestikin tämä joko tosiaan oli rohkea, tai varsin typerä, sillä nopea heitto velhoista tornissaan ei näyttänyt tätä suuremmin kauhistuttavan. Päinvastoin, tämä oikeastaan oli hyvin nopeasti ehdottamassa jonkinlaista suojakeinoa näiltä, kuin olisi suorastaan odottanut joutuvansa myös käyttämään sitä. Rotta vilkaisi ensin tämän naputtamaa vyönsolkea, ja sitten liskoa itseään. Noh, ainakaan tämä ei ollut pinkaissut rääkyen pakoon, mikä sekään ei olisi ollut kaiketi täysin mahdotonta. "Emme ole... ksh... siellä taistelemassa. Hkth. Vain... viemässä paketin", Naagu tarkensi aavistuksen, vaikkei uskonutkaan sen olevan tarpeellista. Varokeinoja oli toki hyvä olla, siitä ei ainakaan vastaanväittämistä, ja toki rotallakin oli omat konstinsa, mutta tämä piti ne mieluummin visusti taka-alalla ellei olisi aivan pakko. "Nämä... eivät ole mitään viiden pennin... loitsureita. Kht. Vaarallisia velhoja, taikuus... on parempi ottaa vakavasti", heitettiin vielä ohimennen perään, osittain myös vahvistuksena tämän omille, jonkin "herran" suomille neuvoille. Sitä ei ainakaan voinut koskaan sanoa liiaksi. Taikuuden kanssa ei leikitty, tai se murskaisi kuin kärpäsen. Ne, jotka sitä kykenivät todella ohjaamaan, olivat sekä kauhistuttavia että kunnioitettavia. Ja, tällä kertaa, näillä oli myös jotakin, mitä Naagu halusi. Ikävä kyllä tällä kertaa ei asioissa ollut juurikaan vaihtoehtoja.
"Fht. Paras mennä", Naagu tuli hetken perästä sihahtaneeksi, kun hieman kauempaa kaikuvat askeleet soivat tiedon lähestyvästä vartijasta kierroksellaan. Tätä tuskin kiinnostaisi montaakaan piirua kuolleiden miesten kohtalo kujalla, mutta rotta ja liskontapainen kadulla nököttämässä tapasivat yleensä jo itsessään saada aikaan pientä mulkoilua. Tuskinpa tätä varsinaisesti kiinnostaisi ruveta ärisemään kahdelle aseistetulle otukselle, mutta parempi olla kerjäämättäkään sitä. Rotta otti askeleen kohti tornia, ja sihahti hiljaa, niin että vain tarkka korva olisi erottanut muuta kuin epämääräisen sihahduksen, jonkinlaisen nopean ja lyhyen rimpsun. Kieli oli outo, mutta jollakin tavalla se näytti rauhoittavan rottaa. Tämän öljyinen veitsi, joka oli tähän asti vellonut kuin hämmennetty astia, tyyntyi äkkiä pelkäksi lipuvaksi, hiljalleen häilyväksi sävyjen pyörinäksi. Kuin olisi vastannut omistajansa mielentilaa - tai kukaties reagoinut siihen.
Ja niin, pimeässä kohti synkkää tornia.
|
|