|
Post by submarine on May 24, 2009 13:07:05 GMT 3
((Fredericolle ja Lyyricalle))
Nufs ei ollut kovinkaan varma siitä, mitä teki tällä hetkellä teki kylässä. Tai oikeastaanhan rotta söi juuri nyt. Mutta siis, noin yleisesti ottaen. Ei olisi kai pitänyt odottaakaan tietävänsä, tarkalleen ottaen kun kylä vain oli ikään kuin sattunut tielle. Viimeaikaiset olivat saaneet nartun sille kannalle, että oli kaikkein paras vaihtaa hieman maisemaa. Ilmeisesti samat ihmiset olivat vieläkin sitkeästi kannoilla. Tuntui järkevimmältä suunnata syrjäseuduille, joilla olisi vaikeampi jahdata. Vaikka eipä täälläkään ollut mitenkään erityisen pulmatonta. Suurin rotan pulmista tuli ihmisistä. Nytkin, hänen istuskellessaan pienessä, kehnonpuoleisessa majatalossa jossakin syrjäkylässä, moni muista - lähinnä kylän omia miehiä aloittamassa aikaisin kittaamisensa - vilkuili vähintäänkin epäluuloisesti melkeinpä miehenmittaista rottaa - tai ainakin rintaan asti yltävää, Nufs ei ollut mikään kovinkaan suuri tapaus.. Narttu ei sitä suuremmin ihmetellyt, eikä voinut sanoa olevansa varautumatonkaan. Miekka, tikari ja jalkajousi olivat kaikki selvästi esillä, kertomassa ettei kannattanut alkaa mihinkään liian typerään. Rotannarttu halusi vain syödä rauhassa, olkoonkin että ruoka oli ollut melkoisen ruinaamisen ja ylihinnan takana. Väki ei vain katsonut rottia hyvällä, kuten ei juuri missään muuallakaan.
Nufs oli saanut itselleen pöydän melko nurkasta - ja senkin varmasti vain, koska väkeä ei ollut kovinkaan paljoa. Hän koetti vain parhaansa mukaan pitää asiansa - ja häntänsä - itsellään ja syödä mulkoilusta huolimattakin loppuun. Mutta sen jälkeen oli ehkäpä parempi jatkaa matkaa. Omasta puolestaan narttu olisi kaikin mokomin voinut jäädäkin yöksi ulkosalla nukkumisen sijasta. Oltiin jo kevään puolella, mutta yöt osasivat olla vieläkin purevan kylmiä, mutta ei auttanut. Oltiin melko kaukana kaikesta, ja ihmiset täälläpäin tiedettiin äkkipikaisiksi ja kiivaiksi. Rottakin tiesi, se oli tullut selväksi jo hyvän aikaa sitten. Häntä siedettiin nurkissa niin kauan, kun ei oikeasti tarvinnut ajatella koko asiaa tai olla missään tekemisissä. Sen jälkeen loppuikin tuuri, täällä oltiin tarpeeksi epäluuloisia jo muualta tulleista ihmisistäkin. Ainakaan päivä ei ollut turhan kehno...
|
|
|
Post by Lyyrica on May 24, 2009 15:40:50 GMT 3
(( Aloitussiirrostani tuli vähän pitkä, mutta koettakaa kestää ))
Kyläläisillä oli kenelläkin omat syynsä omaan varovaisuuteensa ja epäluuloisuuteen, syitä löytyi sekä yleisiä että erityisiä. Yksi yhteinen ja erityinen epäluuloisuuden aihe varjosti kylän arkista ja urautunutta levollisuutta. Jokainen tiesi kertoa, että kylään oli saapunut muukalainen, jonkinlainen noita tai velhotar, alkemisti tai maagikko, tyttö tai poika, riippui vähän keneltä kysyi. Se varmasti osasi vaihtaa sukupuoltaan samoin kuin liskot vaihtavat nahkansa tai jänikset turkkinsa, toisekseen se varmasti osasi muuttaa muotoaan ihmisestä eläimeksi niin halutessaan. Kuka ties, vaikkapa rotaksi. Nurkkapöydässä ruokaileva rotta saa varmasti osansa kyräilyistä.
Jokaisella oli muukalaisesta vähän omanlaisensa käsitys, mutta tiedettiin, että pitkällä tähtäimellä hänen läsnäolonsa ei tiennyt mitään hyvää. Noidilla oli aina mahtavia vihollisia, mutta toisaalta myös mahtavia suojelijoita. Kukaan ei halunnut suututtaa demoneita, luonnonhenkiä, aaveita tai jumalia surmaamalla niiden palvelijan – jos nyt noidat palvelivat yhtään ketään. Toisekseen noidan seurassa liikkui synkkä palvelija, jonkinlainen orja toisesta maailmasta, jota kukaan ei ollut tohtinut uhmata.
Noidalla tiedettiin olevan asiakkaita. Valepuvuissaan ja tunnistamattomatomina, hiljaisina yöntunteina, epäluuloisuuksissaan kyräilevät kyläläiset etsivät noidan apua milloin missäkin asiassa: kuka ei saanut yöllä nukutuksi, kuka halusi kohennusta mieskuntoonsa, kuka halusi nähdä tulevaisuuteensa, kuka tarvitsi mitäkin. Tällaisissa asioissa käännyttiin aina noidan puoleen, sillä noitien tiedettiin olevan harrastuneita niin rohdosopissa kuin salatieteissä. Tämä oli se julkinen salaisuus, joka siunasi noidan suhteellisen turvallisen läsnäolon kylässä, ja jopa tässä majatalossa, ainakin toistaiseksi. Noita piti laboratoriotaan yhdessä majatalon huoneista, kirouksen pelossa majatalon isäntä uskalsi periä vain hyvin niukkaa vuokraa huoneesta.
Majatalon kanta-asiakkaiden lisäksi majatalossa vieraili säännöllisesi uusia kasvoja, jokainen halusi nähdä ihka oikean noidan edes kerran elämässään, siitä sitten riittäisi kerrottavaa omille lapsille ja lastenlapsillekin. Noita itseasiassa oli parasta aikaa läsnä majatalossa, vieläpä majatalon pääsalissa.
Kaikkialla, missä muukalainen liikkuikin, hänestä levisi mausteiden ja parfyymien eksoottinen ja viehkeä tuoksu, joka peitti alleen takkatulen savun, hien ja oluen lemun. Muukalaisen kaukaisessa kotimaassa nimittäin uskottiin, että ihmisestä saattoi haistaa niin tunteet kuin totuudenkin – siksi oli suotavaa pyrkiä peittämään ne. Noita oli juuri viimeistellyt oman ateriansa, kun hän nousi pöydästään ja lähti kohti portaita. Yhtäkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sillä hän huomasi nurkkapöydässä kerrassaan erikoisen olennon, olennon jota hän nimittäisi ihmisrotaksi, jos vain suinkin kehtaisi.
Oliko hän nähnyt rottaolentoa aikaisemmin? Ei todennäköisesti, tuollaista ilmestystä ei helpolla unohtaisi. Hän lähestyy sinua, rottaolentoa, läpitunkeva mielenkiinto punaisissa silmissään. Punainen näyttää olevan noidan jonkinlainen tunnusväri, hänen hiuksensa olivat joskus olleet sellaiset, nyttemmin haalistuneet laboratoriossa työstettyjen hapettavien höyryjen vuoksi magentan sävyisiksi.
Iho noidalla oli kalpea ja kylmä, se oli yksi merkki vuosien altistuksesta alkemistisille kemikaaleille ja yhdisteille. Mutta jokin tässä muukalaisessa ei sopinut kuvaan. Hän oli aivan liian nuori ollakseen salaperäinen noita tai adepti laboratorioineen. Mutta hänen nuoruutensa oli jotenkin epäluonnollista, hän näytti nuorelta samaten miten nuoren ihmisen mukaan valmistettu nukke näyttää nuorelta, vaikka ajan hammas sitä kuinka purisi.
”Tepä olette mielenkiintoinen olento,” noita sanoo sinulle. Hänen äänensä on heleä nuoren miehen ääni, kuin runoilijalla. Hänellä on erikoinen, viipyvä ja vanhahtava aksentti, muukalainen on selvästikin tullut kaukaa.
|
|
|
Post by frederico on May 24, 2009 16:59:51 GMT 3
Starakan antoi ratsunsa laukata rivakkaa matkaa syövää laukkaa. Hevonen ei osoittanut väsymisen merkkejä ja Starakan nautti tuulen tuiverruksesta kasvoillaan. Hymy kareili nuorukaisen poskilla, tämä hevonen oli hyvä.
Starakan oli voittanut hevosen vedonlyönnissä kuunkierto takaperin jättäessään edellisen kylän pölyt jaloistaan. Prosnian lähetystö oli ollut AIVAN liian lähellä, ja huonolla tuurilla hänet olisi voitu tunnistaa. Vaikka tuskin kovin monikaan oli tietoinen hänen taustastaan. Mutta muutama pieni kahakka prosnian kauppalaivojen kanssa oli saattanut jättää jälkensä paikallisen viranomaisen mieleen. Etenkin jos hänen hallustaan olisi löytynyt prosnian valtion harkkoja. Kolikoita ehkä kulkee, mutta harkon löytyminen pussista olisi ollut kenties vaikeampi selittää... Etenkin kun niitä olisi ollut kaksi.
Kiusallista asiassa oli se että vaikka Starakan olikin nyt varakas mies, hän ei oikein voinut käyttää omaisuuttaan. Hevonen yksistään oli jo kallis, saati sitten ne kultamurikat satulalaukussa... Harva paikka vain oli halukas ottamaan vastaan kultaa niin isoissa määrissä. Hänen tarvitsi päästä kaupunkiin, jossa ei olisi Prosnian edustusta. Se tarkoitti siis kaupunkia kauempana rannikolta. Starakanilla ei ollut tarkkaa tietoa kaupungeista rannikon ulkopuolella, joten on reissattava hieman tuurin tyngällä.
Kenties sattumaa että hän oli saanut hevosen samoihin aikoihin kun maa oli alkanut polttaa kaupungissa jalkojen alla. Niinpä uuden kylän näkeminen oli tervetullutta vaihtelua, pienillä majataloilla ei ole varaa, ottaa vastaan suuria eriä kultaa ja siksipä sen arvo ei ole samanlainen kuin suurissa kaupungeissa. Toivottavasti seuraavassa kylässä asiat ovat paremmin.
Starakan antoi hevosen hölkätä ja pysäytti sen jo tutuksi tulleen kyltin kohdalla. Majatalon kylttien luojat eivät juurikaan ole käyttäneet mielikuvitusta, eikä tämäkään ollut sen kummempi poikkeus. Hän sitoi hevosensa ulos ja marssi määrätietoisesti sisään.
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2009 17:59:07 GMT 3
Nufs lopetti syömisensä ja vilkaisi ihmisnaista, kun tämä tuli äkkiä melko lähelle puhumaan. Rotan toinen käsi hakeutui automaattisesti - ja mahdollisimman varoittavalla tavalla näkyvästi - tikarin kahvalle, ja hän itse vain tuijotti. Jostakin oli tullut viereen ihminen, jolla oli jokin... jokin mukanaan. Tämä lemahti melkoisesti ties miltä, haju meni kuonoon ja teki pahaa silmissä. Se ei ollut samaa totuttua huonojen juottoloiden hajua, vaan jotakin paksua, jonka melkein maistoi. Nartun oli pakko tuijottaa silmät sirrillään, mutta kuitenkin hyvin varuillaan, jostakin syystä viereen ilmestynyttä. Tällä oli tosiaan jokin etäisesti ihmiseltä näyttävä - rottakin osasi sanoa sen näyttävän vain hyvin etäisesti - mukana, mutta ties minkä hajusteiden hönkiessä päin kuonoa ja silmiä siitä oli mahdotonta sanoa mitään. Se vain oli, ja huolestutti hieman. "Jaa? Ja?" Nufs vastasi vinkuvankirskuvalla, huonolla äänellä, tajuamatta suuremmin jutun juonta. Todettuaan kuitenkin, ettei nainen ollut ainakaan aikeissa ryhtyä mihinkään, päästi rotta tikarinkahvasta irti ja alkoi taas särpiä kehnonlaista ruokaansa, vaikkei ollutkaan aivan varma, maistoiko sitä enää. Nartun herkkä kuono oli tosiaankin pulassa naisesta kohoavan paksun löyhkän kanssa.
Joku muukin astui sisään. Nufs vilkaisi, totesi tuntemattomaksi matkalaiseksi ja keskittyi omiin asioihinsa. Rotalla oli, kaikesta huolimattakin, nälkä.
|
|
|
Post by Lyyrica on May 24, 2009 20:18:14 GMT 3
Jos joku marssii määrätietoisesti sisälle, sitä ei yleensä voi olla huomaamatta. Noidan huomiokyky oli kuitenkin varsin valikoiva, etenkin tänään. Aukeavalle ovelle ei suotu edes refleksinomaista vilkaisua ainakaan noidan toimesta, oven ja tilanteen tarkkaileminen oli noidan palvelijan tehtävä. Palvelija, näöltään kuin ihminen, seisoi seinää vasten takan vierellä katveessa, ja tarkkaili salia - hievahtamatta kuin patsas. Sen asustus oli synkkä ja ritualistinen, sen harteilla oli viitta, pään yli oli vedetty huppu. Olennon kasvoja ei voinut nähdä, sillä se kantoi niitä suojaavaa naamiota. Naamiolla oli herkät ja feminiiniset piirteet, mutta silmien kohdalla pelkkä varjot ja pimeys. Oven avautuessa, palvelija vaihtoi painoa jalalta toiselle, mutta ei tehnyt muuta.
Noita taas keskitti kaiken huomionsa ihmisrottaan, rottaihmiseen, rottaolentoon... miksikä sitä sitten ikinä sanoisikaan. ”Te olette varmaankin...” muukalainen aloitti. Hän muisteli joskus lukeneensa erästä luonnonfilosofiaa käsittelevää kirjaa, jossa listattiin ja esiteltiin erikoisia ihmisenkaltaisia olentoja. Hän ei ollut varma oikeuttiko lopulta mikään pitämään rottaolentoa ihmisen kaltaisena, mutta kirjan laatija ainakin piti. Kirjan kuvitus vastasi olentoa. Samassa noita huomasi tikarin. Toisin kuin voisi olettaa, niin hän vain veti tuolin alleen ja istuutui rottaolennon seuraan: ”Todella mielenkiintoista... tekin siis olette lääkäri. On aina kiintoisaa tavata kollega, arvoisa...” pohtii hetken. ”Saanko kuulla nimenne?”
Noidalla on yllään monimutkainen ja kaikella tapaa hankala vyökaapu ja viitta, ei ole millään tavalla selvää kuinka se riisutaan tai puetaan, mutta kyseessä on ilmeisesti hyvin tavallinen asuste siellä, mistä hän olikaan kotoisin. Varustevyöllä näkyy pakkauksia, taskuja ja koteloita erilaisille pulvereille, jauheille, pulloille ja työkaluille.
|
|
|
Post by frederico on May 24, 2009 20:48:53 GMT 3
Starakan
Yhdellä vilkaisulla muodostin kokonaiskuvan salista. Ikkunoiden ja ovien paikat, mistä pääsee nopeasti ulos. Kuka kantaa millaistakin aseistusta.
Rial... sitä on syytä varoa, etenkin kun sen aseistus on noinkin huomiota herättävä... samaan kategoriaan voi luokitella kaikki jotka ovat tekemisissä niiden kanssa. Toisella laidalla vartija, naamioiden takana takan kupeella. Aivot käsittelivät nopeasti huoneessa olijat ja pian Starakan oli muodostanut käsityksensä henkilöistä huoneessa.
"Taidan tarvita huoneen, ja tallipaikan hevoselle. Sekä jos kylässä olisi seppä sen voisi kengittää myös... ja jos jotain ruokaa sekä olutta." Tuumailen listaa mitä tarvitsen "Niin ja kylpy tekisi poikaa" Esitän asiaa kohteliaasti miehelle joka näyttää pitävän huolta paikasta...
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2009 21:44:43 GMT 3
Nufs vilkuili ympärilleen hetken, kun nainen puhui jotakin. Mitkä "te"? Omasta mielestään rotannarttu oli ollut kaikin puolin yksin paikalla, eikä muitakaan näkynyt. Mutta vielä enemmän hämmensivät ne kakki muut sanat - puhumattakaan siitä, että outo nainen tuppautui pöytään istumaan. Ne olivat vain jotenkin... jotakin. Niin kuin "kollega" tai "lääkäri". Oikeastaan hänelle ei auennut hiukkaakaan edes se, mitä tämä oikeastaan halusi. Paitsi että halusi kuulla nimen. Miksi, siitä ei ollut aavistustakaan. Narttu oli nyt hyvin hämmentynyt - vaikka epäilikin, että tämä oli jokin juoni, jolla nainen aikoi viedä rahat tai jotakin. "Hä?" Nufs enemmänkin totesi, kuin kysyi. Naisen puhe oli jäänyt melkoisen hämärän peittoon. Mutta sitten rotta kuitenkin vastasi perään, kun kerran oli kysytty eikä kai syytä olla kertomattakaan: "Nufs."
Koska naisen haju sattui silmiin ja kuonoon, nyt vielä pahemmin kun tämä tuppautui lähemmäs, oli Nufsin pakko peittää kuono kädellä ja vilkuilla muualle. Sisään tullut mies teki jotakin, joka ei oikeastaan kiinnostanut rottaa tässä vaiheessa kovinkaan kummasti. Kun ei tiennyt hiukkaakaan, mitä olisi pitänyt sanoa koko asiasta naiselle, tai edes mistä oli kyse, tuijotteli narttu vain tätä ja nyppi jälleen lävistystä nisässä, kuten aina kun joutui harjoittamaan vaativammanpuoleista aivotoimintaa. Tällä kertaa se oli se kaikkein ylin. Lopulta Nufs sai kuin saikin muotoiltua kysymyksen, jonka uskoi olevan melko hyvä: "Mitä?"
|
|
|
Post by Lyyrica on May 24, 2009 23:01:45 GMT 3
Majataloon saapunut itsevarman oloinen matkalainen päätyi siis asioimaan majatalon henkilökunnan kanssa. Palvelija vaihtoi jälleen painoaan jalalta toiselle, ja kaikki oli kuten ennenkin.
Aluksi noita ei reagoinut mitenkään, 'nufs' oli varmastikin jonkinlainen aivastus, reaktio ei ollut noidan seurassaan kovinkaan harvinainen. Torjuvat eleet viittasivat siihen, että rottaolennon kuono ylikuormittui siitä viehkeiden tuoksujen kokonaisuudeesta, jolla noita oli tänään päättänyt suojata sieluaan. Tapa jolla rottaolento käsitteli lävistystään ei selkeästikään esitellyt olennon anatomian parhaimpia puolia, noita päätyi toviksi katsomaan muualle.
Olisiko tässä sittenkin voinut tapahtua jokin väärinymmärrys, ehkä oli kuitenkin syytä varmistaa että puhuttiin samoista asioista. ”Veitsestä,” viittaus aseidesi suuntaan, ”päättelin teidän... sinun... olevan parantaja, arvoisa... nufs?” Nimesi lausuessaan noita näyttää edelleen epävarmalta sen suhteen oliko kyseessä todellinen nimi, vaiko sittenkin vain aivastus.
|
|
|
Post by frederico on May 25, 2009 20:32:26 GMT 3
Starakan.
Muutama kultapala vaihtoi omistajaa, joskaan kylpymahdollisuutta erikseen ei ollut, ulkona sai kyllä peseytyä mikäli halusi. minulle tämä kyllä sopi mainiosti, kunhan vain jostain järjestyisi puhdasta kuumaa vettä.
Huoneessaan Starakan ei viipynyt kovin kauaa, heitti vain satulalaukkunsa sekä muut tarvikkeensa miekkaansa myöten huoneeseensa ja poistuessaan varmisti sen että huomaa mikäli joku käy hänen tietämättään huoneessaan. Kun Rial oli talossa ei koskaan, voi olla liian varovainen. Harkitsin hetkisen vielä miekan mukaan ottamista, mutta en katso sitä soveliaaksi ruokailussa. Tyydyn siis vain pitämään pitkän torjuntatikarini vyöllä ja marssin takaisin alas katsomaan josko jostain löytäisin jotain syötävää...
//Pelatakaa vaan muutama vuoro tuota keskustelua etiä päin. Tuossa menee varmaan muutama repliikki ku mie asetun taloks....//
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2009 21:22:59 GMT 3
((Tämä selvä.))
Jos Nufs mitään kovinkaan järkevää sai irti koko jutusta, ei ymmärrys ainakaan paistanut rotan nappisilmistä. Tarkalleen ottaen narttu tajusi nyt vihdoinkin, mitä oli luultu, muttei todellakaan miksi. Veitsiä oli kaikilla. Jokaisella kyräilevistä kyläläisistäkin oli varmasti vähintään yksi iso nylkypuukko vyöllä. Sellainen oli kaikilla, niilläkin jotka tuskin tarvitsisivat. Se oli parempi turva, kuin luottamus tai mikään muukaan. Hän oli oppinut sen montaakin kautta penikasta pitäen. "Ööää ei. En puoskari. Haavan voi sitoa, ei enempää", Nufs vastasi, osaamatta suuremmin epäilläkään naista. Rotta oli tullut jo siihen tulokseen, että tämän päässä kaikui liian monta ääntä yhtä aikaa. Mutta ainakaan mikään niistä ei käskenyt tappamaan ketään.
"Sinä puoskari?" rotta kysäisi. Oli aina hyvä tuntea ainakin yksi, joka kokeni kursimaan kasaan. Jos ei muuten, niin sitten kun raahautui jonnekin kuolemaan puukonreikiä vatsanalunen täynnä. Niinkin oli monille käynyt, eikä narttu halunnut olla siinä joukossa. Mieluummin siinä, joka ommeltiin takaisin umpeen ja ainakin nilkutti vielä myöhemminkin.
|
|
|
Post by Lyyrica on May 26, 2009 1:01:48 GMT 3
Jostain syystä noita oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota vain rottaolennon veitseen. Ehkä kyse ei ollutkaan siitä, mitä noita näki tai jätti näkemättä, vaan enemmänkin siitä, mitä hän halusi nähdä. Esimerkiksi hänen käsityksensä rottaolennosta erosi varmasti rottaolennon omasta käsityksestä itsestään. Noita suhtautui veitsiin välttämättöminä työkaluina, niitä oli hänellä monta, käärittynä siistiin nahkakuoreen, joka oli varustevyöllä. Vuoroin pitkiä, vuoroin lyhyitä, ohuita ja sorjia veitsiä, joista yhdellä viillettiin nahkaa, toisella jänteitä, kolmannella eroteltiin lihassäikeitä, viidennellä eroteltiin hermot ja suonet toisestaan, kuudennella saattoi riisua silmän pinnasta sarveiskalvon, ja niin edelleen. Veitsi oli noidalle aina tärkeä ammattiväline, instrumentti kuten hän itse sanoisi. Rotan veitsi tuskin sopi hienosyisiin kirurgisiin suorituksiin, joissa höyhenen hipaisu sormella merkitsi eroa elämän ja kuoleman välillä. Mutta veitsi oli jokatapauksessa tärkeä symboli.
Noita oli kotoisin maailmasta, jossa ihmiset eivät olleet tappaneet toisiaan neljäänsataan vuoteen. Kyseessä oli rauhan ja harmonian maailma, eräänlainen utopia, hyvin toisenlainen kuin tämä maailma, jonne noita omista syistään oli matkustanut. Luottamus merkitsi noidalle aseita suurempaa turvaa, kaikenkaikkiaan hänestä veitsen käyttäminen toisen surmaamiseen oli hänestä jotakuinkin yhtä luontevaa ja johdonmukaista, jos joku yrittäisi lyödä naulaa seinään kaukoputkella; lopputulos olisi päämäärän kannalta onnistumut, mutta kyse olisi herkän laitteen häikäilemättömästä väärinkäytöstä.
”Nimeni on Anwaar-Al-Adara Amrel,” noita sanoo. Nimi selvästikin tarkoittaa hänen omalla kielellään jotain, tavupainotukset ovat loogiset, mutta sanat sidotaan toisiinsa siten, että harjaantumaton korva ei todennäköisesti erota mihin yksi osa nimestä päättyy ja mistä toinen alkaa. ”Olen lääkäri, alkemisti, filosofi ja tiedemies,” hän jatkaa ja hymyilee, kädet ristitään pöydälle.
(( Huomenna työt loppuvat aikaisemmin, joten pääsen myös kirjoittamaan seuraavan siirtoni ihmisten aikaan. Fred, haluatko kuitenkin vielä kirjoittaa omat siirrot, vai seuraatko pari kierrosta tilanteen kehittymistä? ))
|
|
|
Post by frederico on May 26, 2009 20:50:52 GMT 3
// tuun sit mukaan ku on aika. Mie kirjotin tapahtumia muutaman minuutin jo etiäpäin... Seuraan kyllä tarkasti, koko ajan. Ei kannata huolehtia Starakanin ajatuksia nyt ei tartte kuvailla niin tarkkaan. //
|
|
|
Post by submarine on May 26, 2009 21:58:52 GMT 3
Nufsilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä mikään naisen sanoista tarkoitti. Tämä oli jotakin, jotakin, jotakin ja jotakin. Tämän nimikin oli jotakin. Rotalla ei ollut kovinkaan suurta käsitystä siitä, mistä tässä kaikessa oli nyt oikein kyse. Nainen tosin käytti outoja sanoja, ja sellaisia käyttivät yleensä rikkaat. Se liittyi kai jotenkin rahaan. Mutta naisellakin siis varmaankin oli sitä, ja rahasta narttu piti. Vaatteetkin olivat rahallisen näköisiä, niissä ei ollut reikiä tai muutakaan sellaista. Ja sitä paitsi, vain rikkaalla oli niin paljon rahaa, että saattoi halutessaan lemutakin erilaiselta. Tai lannassa pyörineellä. Mutta tämäpä ei haissut lannalta. Lemusi rikkaasti.
"Rahaa? Sinulla? Paljon rahaa?" Nufs kysyi äkkiä. Nainen tuntui olevan niin sekaisin, että voisi vaikka puhuakin totta. Ei vaikuttanut kovinkaan järkevältä kuitenkaan, kun oli tullut puhumaankin tuosta vain ja hymyili vielä päälle. Ei ehkä antaisi pyydettäessä, ei kukaan niin hullu ollut, etenkään rotalle, mutta voisi ehkä kuitenkin saada jollakin. Oli narttu ennenkin rahaa hankkinut kaikenlaisilla tavoilla. Vaikka tällä kyllä olikin jokin... jokin mukana. Seisoi tosin hiljaa taka-alalla. Mutta melko suuri se oli, rotta ei pitänyt suurista. "Mitä rahaa?" Nufs koetti vielä mahdollisimman hyvin esittää puhtaan viattomasti kiinnostunutta. Se oli totta puhuen suunnilleen yhtä läpinäkymätöntä, kuin vastapesty ikkuna.
|
|
|
Post by Lyyrica on May 26, 2009 23:43:51 GMT 3
Kun raha tuli puheeksi, noidan kulmat kohosivat hämmästymisen merkiksi. Miten raha tähän kaikkeen liittyi? Keskustelun aikana noidan käsitys rottaolennon sivistystasosta oli kokenut huomattavan romahduksen, ja sanottakoon että noita oli hivenen pettynyt, rahakysymykset eivät lainkaan kohentaneet tilannetta. Hämmästys kuitenkin kätki tämän tunteen.
Noidan omaisuus oli suurelta osin kiinni kiinteissä investoinneissa, kuten työkaluissa, laitteistossa ja korkeassa koulutuksessa. Käyttövaroiltaan hän ei ollut miljonääri, muttei tyhjätaskukaan. Ja tottakai hän osasi alkemistien vanhan tempun, jalometallin luomisen. Se oli tärkeä keino suojata aito omaisuus taskuvarkailta. Hänen viimeisimmät analyysinsä osoittivat, ettei täkäläinen valuutta ollut liialla laadulla pilattu: Täälläpäin kolikkoihin isketty leima oli yksinkertainen ja helppo kopioda, kolikkoihin käytetty hopea oli huonolaatuista.
Sopivalla määrällä korvikeainetta, kuten nikkeliä, noita saattoi pienellä vaivalla luoda yhdestä hopeakolikosta kaksi tai kolme hopeakolikkoa. Hänen vain tarvitsisi laskea oikea sekoitussuhde. Tottakai aidon erottaisi väärennetystä vertaamalla sulamispisteitä, liukoisuutta ja taitekertoimia, mutta sellainen analyysi vaati hienostuneempaa laitteistoa. Löytyiköhän tästä osasta kylää edes kalibroitua vaakaa! Rahan väärentäminen oli vaarallista, ja siksi hyvin äärimmäinen selviytymiskeino. Joissain suurissa kaupungeissa alkemisteja poltettiin elävältä sen takia.
Noita siis mietti pitkään. ”Kyllä,” hän vastasi. ”Minulla on rahaa.” Noidan sormiin ilmestyi hopeakolikko. Se tanssi rystyseltä toiselle, teki pyörähdyksen ja tanssi takaisin. Sitten se oli poissa. ”Erilaisia rahoja.” Noita laski kätensä pöydälle, siinä olikin kaksi kolikkoa, joista toinen oli kultaa. Hän toisti eleen, nyt kolikkoja oli neljä, kaksi kultaista ja kaksi hopeista. Hän vei kätensä kolikkojen ylle, siirsi sen pois, ja rahat olivat taas kadonneet, mutta kun hän käänsi kätensä ympäri kämmen olikin tyhjä. Mihin ne kolikot Hävisivät? ”Sanottakoon, että minulla on riittävästi rahaa.”
Kyse ei ollut taikuudesta, pelkästä sorminäppäryydestä. Noita osasi koko joukon vastaavia silmänkääntötemppuja. Missä tahansa muussa yhteydessä rotta olisi todennäköisesti huomannut nekin liikkeet, jotka ihmissilmältä jäi huomaamatta. Noita oletti, että jos rotta oli puoliksikin niin perso rahalle kuin tahtomattaan antoi ymmärtää, kullan ja hopean houkutteleva kiilto saattoi viedä voiton tarkkaavaisuudesta. Mitähän rottaolennolla mahtoi olla mielessään?
Muukalaisen palvelija seisoi takan katveessa yhä, hievahtamatta kuin marmoriveistos. Hengittikö se edes?
|
|
|
Post by frederico on May 27, 2009 10:50:32 GMT 3
Starakan askelsi takaisin majapaikastaan nyt huomattavasti keveämmin. satulalaukut sekä miekka jäänyt yläkertaan sekä paksu viitta puuttui myös.
Nopea vilkaisu kertoi että asiat eivät ole tuvassa muuttuneet.. Sama mies rotan kanssa edelleen.. Eikä ole aikomustakaan tappaa sitä.. Outoa... Ei Starakanilla mitään rialeita vastaan ole, ne ovat varsin näppäriä pikkuotuksia, jos tahtoisi vaikeuksiin. Tai ojasta allikkoon. Paetessaan prosniasta, ne olivat salakuljettaneet hänet kaupungista viemäriä pitkin. Samoin erään kerran tyhjentäneet hänen taskunsa toisessa kaupungissa... Varkaita ja ryöväreitä, äärimmäisen epäluotettavia, mutta muutoin suurempaa vikaa niistä oli vaikea löytää. Siksipä Starakan laski miehen melkovarmaksi varkaaksi.. ja olikin entistä huolehtivaisempi rahapussinsa suhteen.
Niinpä Starakan tilasi itselleen hieman ruokaa, joka voisi olla kelvollista syötävää. tällaisten majatalojen ruoka useinkaan ei ollut aivan sitä, mihin hän oli tottunut, maissa, mutta ehdottomasti parempaa kuin laivaruoka... kolikko vaihtoi omistajaa ja Starakan siirty istumaan odottamaan evästään pöydän verran rialista ja tämän tuttavastaan. Ehkäpä hän kuulisi jotain mielenkiintoista tai käyttökelpoista...
Samalla sattui vilkaisemaan tarkemmin tuota takan vieressä tapittavaa goljattia. Onpa iso ulosheittäjä... Harvemmin näin etäällä kaupungeista sellaisia palkattiin. Ainakaan tällaiseen paikkaan. Näitä asioita pohtiessa. Isäntä toikin jonkilaisen kulhon muhennosta ja kolpakon olutta. Aivan kuten starakan oli odottanutkin. Se oli varmaan jotain eilisen tähteitä, eikä maku ollut suinkaan makuhermoja kutkutteleva, olutkin oli varmaan vedellä jatkettua...
Samalla starakanin nenään leijui haju. joka ei ollut luonnollisen lian pinttämä. Vaan pikemminkin keinotekoinen, joidenkin yrttien peittämä. Ei maalainen, ja tuoksu oli eksoottinen myös kaupunkiin...
Täällä ei ole kuin maalaisia, rotta ja tuo muukalainen. joten ainoa mahdollinen hajunlähde selvisi nopeasti... Se herättää nopeasti lisää kysymyksiä...
|
|