|
Post by nerbella on Jan 20, 2009 21:29:51 GMT 3
Outoja tunteita, sanoja, ajatuksia. Pienempi oli aivan hiljaa, kuunnellen vain ilmassa leijuvia sanoja. Pimeys. Ystävä? Katse hairahti takaisin ulos, kaiketi se osittain pakeni vanhemman katsetta, sillä Ai tiesi olevansa luettavissa kuin avoin kirja. Kaikki nuo sekavat tunteet päässään tuo halusi vielä hetken pitää omana tietonaan. Tuntui kylmältä, lämpimältä, omituiselta. Vanhemman hyväilevä kosketus oikean käsivarren yläosassa, hetken aikaa oli lämmin. Mies kuitenkin siirtyi kauemmaksi ja poika hengitti taas hetken vapaammin.
Tim vetäisi poikaa lähemmäs, sai silmät hetkeksi suurenemaan hämmennyksestä. Hiljaa tuo kuitenkin kuunteli, arastaen aavistuksen verran kaulalla olevaa kosketusta. Välittömästi kun hiljaisuus laskeutui jälleen noiden kahden välille, avasi nuorempi lopulta suunsa. ”Kyllä päivä tulee ja valo koittaa.. Pimeys on turvaton, se vääristää kaiken mitä näemme ja liian kauan pimeydessä kulkenut ei enää koskaan voi nähdä asioita niiden oikealla tavalla.. Vääristää, sitä pimeys tekee..” Ääni oli hiljainen, mutta voimistui kohti loppua. Poika ei itsekään ollut varma puhuiko nyt verraten vai täysin suoraan. Ajatukset olivat liian sekaisin. ”Arvaamaton, sitä se myös on.. Koskaan et voi tietää mitä se tuo tullessaan.. kaivaa esiin kipeitä muistoja menneestä..” Äänessä häivähti todellinen kipu lauseen lopussa, sillä melkein joka ikinen yö viimeisten vuosien ajan oli poika itse käynyt kamppailuaan unissaan, kantanut useiden vuosien takaisen onnettomuuden tuskaa saamatta rauhaa. Pimeys oli todellakin vain pahasta, Aidan ei pitänyt siitä, sanoi Tim mitä tahansa.
Katse pysyi tiukasti katsomassa ikkunasta ulospäin. Heikosti saattoi erottaa myös lasiin piirtvän heijastuksen, jota Aidan jäi hetkeksi katsomaan. Ruskeat silmät tuijottivat kuvajaisesta takaisin katsovia vanhemman sinisiä silmiä. ”Mitä sinä haluat?” Lopulta kysymys karkasi väistämättä huulilta. Tämä alkoi mennä liian oudoksi, siinä oli jotakin sellaista jota Aidan ei enää voinut pitää sisällään.
[[ Tämä pahoittelee kovasti kestoa n_n' ]]
|
|
|
Post by Nayran on Jan 21, 2009 15:33:49 GMT 3
Tim olisi aivan hyvin voinut alkaa väitellä asiasta pojan kanssa. Mutta hän ei aikonut, sillä hän tiesi varsin hyvin olevansa oikeassa. Ilman muuta pojan puhe oli huuhaata, Tim tiesi asiat paljon paremmin. Ehdottomasti. Pimeys näyttää asiat niin kuin ne ovat, hän ajatteli. Valo ne vääristää. Saa kaiken näyttämään niin ihanalta, kauniilta ja helpolta. Ehei, sitä se ei todellakaan ole. Päivähän se tässä on arvaamaton.. Pimeys on realismia ja Tim tiesi sen, harmikseen todeten että Aidan ei. Hän vakuutteli itseään mielessään ja päätti jättää mahdollisen väittelyn sikseen.
Mitäkö haluan? No mitä minä haluan? Mitä pikkuinen tarkoittaa? Minä haluan paljon asioita.. Menisi koko yö kertoa, mitä haluan, poikaseni. En aio lähteä tuohon. Tarkenna. "Mitä tarkoitat?", Tim kysyi hitusen väliinpitämättömästi. Äänensävy jonka hän oli oppinut saamaan aikaan, takana piilevästä uteliaisuudesta huolimatta. Se oli kielletty tunne. "Liian laaja kysymys. En tahdo vastata.", hän jatkoi estäen uuden mielihalunsa hieroa pojan alaselkää. Käsi pysyi visusti ja suojelevasti olalla, teki pientä lämmittävää liikettä, kun taas toinen lepäsi vieläkin Aidanin vatsan päälle tuon käden alta kiertyneenä. Nyt ollaan jo vähän läheisempiä, Tim ajatteli. Hän ei työnnä minua pois. .. Hyväuskoinen typerys.
(( Mitäpäs tuosta o7 ))
|
|
|
Post by nerbella on Jan 28, 2009 16:31:38 GMT 3
Oli lämmin. Kaikki tuntui hiljakseen vaipuvan jonnekin pois mielestä, jonnekin hyvin hyvin kauas. Tuo kuunteli hiljaa, halusi kuulla vastauksen kysymykseensä, mutta kaikki tämä lämpö tuntui saavan väsymyksen pintaan. Sanat tuntuivat vain lipuvan ohi, ainoa mitä tuntui jäävän mieleen oli se, ettei Tim oikeastaan kunnolla vastannut. Poika mumisi jotain epämääräistä vastaukseksi, vain osasta sanoja tuntui saavan selvää, väsymys tuntui alkavan jo painaa pikkuista. ”Mnn.. minä vain.. antaa olla .. ei tästä kuitenkaan tule mitään”
Pojan sumuiseksi muuttuneet silmät katsoivat yhä ulos ikkunasta, osaamatta irroittaa katsettaan siitä kohdasta puutarha, jossa tuo oli nähnyt ruusujen kasvavan. Ne varmasti olivat kauniita, yhäkin, vaikka oli pimeää. Lopulta katse kuitenkin kohosi kohti Timiä, väsymyksen saattoi jo lukea - ilman sen suurempaa psykologista tuntemusta – kasvoiltakin. ”Herra Amsel.. minua väsyttää” Suloinen, hieman lapsenomainenkin katse kulkeutui Timin silmiin. Se oli selvästi kuin pieni pyyntö, vihjaus siitä, että punertavahiuksinen kaipasi nyt lepoa.
|
|
|
Post by Nayran on Jan 28, 2009 20:31:46 GMT 3
Tim oli jo närkästyneenä sanomassa jotain vastaukseksi Aidanin ensimmäiseen lauseeseen, kunnes kolmas pääsi ulos toisen suusta. Ja kunnes pienen katse saavutti miehen silmät. Se oli kovin hellyyttävää, ja tällaista aww-reaktiota (eihän hän luonnollisesti siis mitään ääntä päästänyt) ei Tim ollut kokenut aikoihin. Se lämmitti häntä, enemmän kuin hänen kätensä Aidania.
Mies nyökkäsi hiljaa, katsoen pientä takaisin silmiin. Täydellistä. "Ah, voi. Tahdotko nukkumaan?", Tim kysyi jälleen retorisesti eikä täten jäänyt odottamaan vastausta. Irrottautuen hieman Aidanista hän johdatti tätä kohti huoneen sänkyä, melkeinpä harmissaan siitä että joutui jättää tämän yksin tänne. Voisikohan hän jäädä sängyn vierelle valvomaan kallisarvoisen ja varsin harvinaisen vieraansa unta? No, ehkä se olisi liian outoa. Harmillisesti. Kuten luultavasti oli myös yöpuvun antaminen - sitäkin mies harkitsi, vaan koska outouksia tulisi nyt ehkä hieman lieventää, ettei pieni säikähtäisi liiaksi. Ellei sitä ollut jo tapahtunut, siis. Miehellä ei varsinaisesti ollut minkään näköisiä tunteita tätä poikaa kohtaan, kunhan piti tätä suloisena. Hän kaipasi seuraa; jotain, jota käskyttää.
Tim laski Aidanin istumaan sängylle, nousi pystyyn ja perääntyi hieman. "Pärjäätkö yön?", hän kysyi, tyytyväisenä siitä faktasta että oli saanut tämän eri suloisen pienokaisen jäämään, vähintäänkin täksi yöksi. Toisaalta, Timillehän se oli jo selvää, ettei se siihen jäisi, ei todellakaan. Aamulla Aidan ei enään pääsisi lähtemään. Tim pitäisi siitä huolen.
|
|
|
Post by nerbella on Jan 28, 2009 21:50:46 GMT 3
Kysymys oli retorinen, sen saattoi arvata, mutta silti Aidan nyökähti kuin vastatakseen. Se, että mies irrottautui pojasta hieman, sai hetkeksi viileän tunteen leviämään kehoon. Timin lämpö oli todellakin luonut pikkuiselle turvallisemman tunteen. Askeleet olivat väsymyksestä huolimatta yhä hyvin keveät pojan tassutellessa Timin ohjastamana sängylle istumaan. Punaisten hiusten lomasta tuo vilkaisi vielä kerran vanhempaa, ennen kuin antoi keholle luvan rentoutua samalla kun tuo vajosi sängylle makaamaan. Katse seurasi vanhempaa vieläkin, huulille kaartui kevyt, ujohko hymyntapainenkin. Poika oli väsynyt, hyvin väsynyt, mutta silti varsin onnellinen ..ainakin vielä. Hitaasti silmät painuivat kiinni.
Timin kysymys sai pojan vielä hetkeksi raottamaan silmiään ja katsahtamaan tuon suuntaan. Hetken aikaa oli hiljasita, mutta vain aivan hetken, kunnes poika lopulta vastasi. ”Kyllä minä pärjään, herra” Tuo sitten kuiskasi hiljaa, hymyillen väsyneesti. Silmät painuivat taas kiinni, eikä Aidan saanut niitä enää avattua, vaikka olisi halunnutkin. Jäikö vanhempi huoneeseen, vai eikö – sitä pikkuinen ei enää tajunnut kun suloinen uni vei hänet mukanaan rajan taa.
Uni oli levoton. Punaisen ja oranssit kirjavat liekit nuolivat tummaa ympäristöään ja niiden ahneet nielut pyrkivät jatkuvasti lähemmäs poikaa, ajaen tuon nurkkaan kuin pienen eläimen. Ne tulivat lähemmäs, ilkkuen ja nauraen, muistuttaen kivuliaasta menneestä. Aidan pyöri sängyssä levottomasti, saamatta kunnon rauhaa, kunnes lopulta tuli pimeys, joka nieli kaiken alleen. Pimeys, joka sai pojan vaipumaan taas takaisin hieman rauhallisempaan uneen.
Aamuauringon säteet saivat Aidanin ynähtämään puoliunissaan. Hitaasti silmät avautuivat ja poika hätkähti hereille, nousten pystyyn hieman turhankin nopeasti. Äkillinen liike sai pään hetkeksi aikaa sekaisin, mutta nopeasti poika toipui, vilkuillen huonetta ympärillään. Kesti hetken ennen kuin tuo jälleen tajusi missä oli ja mitä oli tapahtunut. Ynähtäen tuo haroi yön jäljiltä sotkussa olevia punaisia hiuksiaan, jotka olivat osittain valuneet ruskeiden silmien päälle. Aamu. Olisi kaiketi aika lähteä.
// Mikäli tuo skippi aamuun ei sovi suunnitelmiisi, niin jätä se huomiotta kokonaan - voin sitten poistella/muokkailla roolia jälkikäteenkin nwn
|
|
|
Post by Nayran on Jan 29, 2009 0:40:34 GMT 3
((Sopii sopii, ei minulla mitään suunnitelmia ollut sen erityisemmin. Ei muuten kannata ottaa mitään paineita nopeahkosta vastaustahdistani, olen vain tottunut tekemään asiat jotka kiinnostavat minua ns. pois alta ^^' ehkä vähän väärä kielikuva mutta silti.))
Tim nyt siis ei tosiaankaan (vaikuttaakseen edes hitusen ei-karmivalta) jäänyt valvomaan Aidanin unta, vaan poistui huoneesta heti tuon nukahdettua. Ennen sitä, tosin, hän lukitsi muutaman ikkunan ja mennessään vielä huoneen oven. Alustava siirto oli täten tehty. Yön aikana Tim ei kamalasti oikeastaan nukkunut, tästä syystä hänellä myös aamulla oli eri kauniit ja tummat, punertavat silmäpussit. Mitä hän sitten puuhasi yöllä? No~ Herra muunmuassa mietti, tuijotti, istui sekä piirteli paljon kuvia Aidanista, sekä hänestä ja Aidanista. Kolme kuvaa tarkkaan ottaen, jotka hän sitten myöhemmin piilotti, tavanomaiseen paikkaan missä periaatteessa kaikki hänen luomuksensa lepäsivät. Tim oli myös lukenut, erästä kirjaa. Itse asiassa se oli lasten kirja. Se oli ollut hänen lempikirjansa, ihan pienenä. Nytkin se oli saanut hänet hymyilemään. Ehkäpä hän vielä tässä joku päivä lukisi sitä Aidanille?
Nyt kun aamu jo pikku hiljaa sarasti ja pimeys - Aidanin onneksi, allekirjoittaneen omistuksessa olevan herran harmiksi - väistyi sen tieltä, Tim istuskeli hermostuneen oloisena viininpunaisella nojatuolillaan, joka oli suuren ikkunan edessä ja se osoitti suoraan auringonnousua kohti. Miehellä siis todellakin oli taputukset ansaitsevat silmäpussit, hänen rystysensä loistivat valkoisina hänen puristaessaan tuolin käsinojia. Hiukset olivat varsin moitteettomasti sekaisin, yllään hänellä oli jokin musta, kaunis ja siisti puku, jota hän tosin tällä hetkellä piti hieman rennomman oloisesti yllään.
Olikohan pikkuinen jo herännyt? Parkuiko hän huoneessa, ovea jyskyttäen, että apua apua? Paljon paljon ajatuksia kulki Timin mielessä, hän ei vielä lainkaan ollut ajatellut, kuinka pieni ja suloinen (ei aluksi, mutta varsinkin sillä väsymyshetkellä, Tim lisäsi itsekseen) Aidan tulisi tähän suhtautumaan, tai että muuttuisiko hän lainkaan. Luultavasti muuttuisi. Oletettavasti hän vihaisi Timiä, aluksi. Ennen sitä tosin, poika voisi ehkä yrittää sivuuttaa asiaa ja leikkiä, ettei se ole totta. Etsiä tuota ulos. Sitten tulisi viha, ja vihaa taasen seuraisi masennus. Masennus sen sijaan johtaisi asian hiljaiseen hyväksymiseen, ja tässä vaiheessa Timille koittaisivat onnen päivät. No, eihän sitä voinut nyt näin alkujaan tietää, mutta miehen omien teorioiden mukaan, nyt kun hän hetkiseksi vaivautui miettimään Aidanin mahdollista suhtautumista, tapaus kulkisi suunnilleen näin. Hänen päässään, that is.
Kun Timin rystyset olivat räjähtämispisteessä, hän päätti antaa itselleen vallan, nousta ylös ja sulkea tummanpuhuvat verhot, jotka näin peittivät sisään tulvivan auringonvalon. Järkyttävää tuo kirkkaus. Ärsyttävää. Mies vaelsi hetken aikaa ympäri huonetta, ei oikein tiennyt mitä seuraavaksi. Pysähtyessään pitkäksi aikaa seisomaan paikalleen ja miettimään, hän lopulta nyökkäsi, itsekseen. Tim asteli kyseisen oleskeluhuoneensa (eikä suinkaan ainoan..) piirongin luo, avasi ylimmäisen laatikon, otti sieltä mustan platinakoristeisen rasian ja avasi sen. Sisällä kimalsi ase. Puukko, tarkkaan ottaen. Huolella valmistettu, koristeltu, kaunis ja terävä sellainen. Tuskin on vaikeaa arvata, että kaunokaisen alkuperäinen herra oli ollut Timin isä itse. Kaunokainen oli murha-ase.
Herra sujautti puukon ohuen tupin kera taskuunsa, ikään kuin turvakseen. Eihän hän toki sillä mitään aikonut tehdä, ei ainakaan vielä. Tai no.. No.. Ei. Ei hän aikonut. Se vain toi miehelle rohkeutta ja turvaa. Muistoja. Joka tapauksessa, kun turva oli visusti ja varmasti mukana, lähti Tim kulkemaan kohti vanhaa huonettaan, sitä, missä pieni Aidan oli jo heräilemässä. Hän ei aikonut mennä sisään. Hän ei itse asiassa tiennyt, mitä hän aikoi tehdä. Ehkä hän vain seisoisi ovella, painaisi korvansa sitä vasten ja kuuntelisi. Nauttisi?
|
|
|
Post by nerbella on Jan 29, 2009 18:31:49 GMT 3
Ruskeahkot silmät haravoivat huonetta, etsimättä oikeastaan mitään sen erikoisempaa. Ehkä ne vain yrittivät paikantaa toisen hahmon johonkin seinään nojailemasta, siniset silmät kääntyneinä katsomaan ikkunasta ulos puutarhaan. Vanhempaa ei kuitenkaan näkynyt, joten hartioitaan kohauttaen Aidan hivuttautui sängyn reunalle, tiputtautuen siitä lopulta lattialle. Lattia tuntui liki kylmältä verkkaisten askelien alla, kylmät väreet kulkivat kevyinä pitkin selkää. Aidan kuitenkin tassutteli ikkunan äärelle, katsoen ulos puutarhaan, jonne aamuaurinko kauniisti paistoi. Nyt kaikki näytti taas mukavammalta, jotenkin tietyllä tapaa turvallisemmalta (hyvä on – tätä kyseistä huonetta ei varmasti saisi näyttämään turvalliselta minkäänsorttisessa valossa, siitä Aidan oli varma) kuin illalla. Ruusutkin ertouuivat jostain muiden kukkien joukosta saaden Aidanin hymyilemään hieman – nuo kukat todellakin olivat kauniita. Sen kummemmin ajattelematta Aidan kokeili josko ikkunaa saisi auki, ei sillä että huoneessa olisi ollut järin tukala ilma tai mitään, mutta olisi ihanaa saada haistaa kukkien tuoksu – tuuli varmasti kuljettaisi sen tänne asti.
Kummastunut ilme levisi kasvoille – ikkunathan tuntuivat suorastaan jäykltä. Aidan koetti uudestaan, nyt yrittäen hieman suuremmalla voimalla, mutta silti ikkuna ei hievahtanutkaan. Ruskeat silmät katselivat ikunaa hämmästyneenä, kunnes lopulta looginenki selitys iskostui pojan päähän. Ikkunahan oli lukossa. Miksiköhän? Aidan kohautti olkiaan, yrittäen sivuttaa seikan sen kummempia ajattelematta. Silti se tuntui jossakin määrin kummalliselta – eikö herra Amsel muka tuulettanut huonetta tai mitään? Epäloogistahan se oli laittaa ikkuna kiinni, eikö? Aidan ärähti itsekseen, käskien mielensä lopettaa tämä typerien teorioiden kehittely, hänhän oli sitäpaitsi lähdössä, joten mitä väliä sillä olisi – Timin ongelmahan se olisi, ei hänen!
Kuvajainen ei enää heijastunut varsin selkeästi ikkunan pinnasta, mutta juuri sen verran, että Aidan sai hiuksensa suhteelliseen järjestykseen (valitettavasti pojan hiukset kuitenkin oliva sitä oikukasta sorttia, joten mitään erityisen siistiä kampausta tuo ei saanut syntymään), nyökähtäen sitten tyytyväisen oloisena. Tuo pyyhkäisi vielä vaatteitaan, yrittäen saada niitä oikenemaan hieman. Lopulta tuo sitten asteli kevyehköin askelin ovelle, painaen kätensä kahvalle. Hänhän voisi mennä etsimään Timin, kiittää ja lähteä sitten. Kuulosti kerrassaan hyvältä suunnitelmalta.
Kahva painui alas, mutta mitään ei tapahtunut. Jäykkä? Tämäkinkö? Aidan yritti uudestaan, vetäisten nyt ovea hieman suuremmalla voimalla. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ovi pysyi jämäkästi kiinni. Pienensorttinen pakokauhun poikanen käväisi punahiuksisen ajatuksissa. Mitä tämä oikein merkitsi? Kummitteliko talossa vai mitä? Kivuliaansorttinen totuus seivästi kuitenkin ajatukset armotta. Kummituksia ei ollut olemassakaan ja ainoa henkilö, joka tiesi pojan olevan tässä huoneessa oli herra Amsel itse. Tapahtumat tuntuivat saavan iljettävän käänteen aivan liian nopealla tahdilla.
Poika hakkasi ovea muutamaan kertaan, yritti kuunnella josko oven toiselta puolelta kuuluisi jotakin. Mutta oli vain hiljaisuus, tavallistakin painostavampi sellainen. ”Apua! ..kuuleeko kukaan?” Aamukäheä ääni huusi tyhjyyteen, vain kaiut tuntuivat vastailevan seinistä takaisin. Taas muutama uusi isku ovea kohden, vaikka poika tiesi ne naurettaviksi. Ainoa mikä tässä vahingoittuisi, olisivat hänen kätensä. ”Herra Amsel! Joku, vastatkaa! Tämä ei ole enää hauskaa..!” Äänessä alkoi sointua jo hiljakseen pieni pelkokin, vaikka poika yritti sitä peitellä. Aivan kuin yön painajaiset kävisivät toteen, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Aidan painautui ovea vasten, kokeili vielä kerran kahvaa, työnsi, potki ja löi, mutta mitään ei tapahtunut. Turhautunut poika vajosi seinää pitkin lattialle, yrittäen saada ajatuksensa jälleen järjestykseen. Sydämen lyönnit tuntuivat kivuliaan voimakkailta, hetket valuivat ikuisuuksina eteenpäin. ”Miksi?”
// Enj ota~ Mukavaa saada aktiivista seuraa :3
|
|
|
Post by Nayran on Jan 29, 2009 22:42:06 GMT 3
(( No, niin, tosiaan. ))
Pojan jyskyttäessä ovea apua huutaen, aivan kuten Amsel oli aavistanutkin, hän tosiaan siis asteli siihen ulkopuolelle, jonkun matkan päähän. Hän virnisti omahyväisen hullusti, psykopaattisesti, silmät kiiluen. Kerrassaan ihastuttavaa. No niin. Mitä seuraavaksi? Eihän se olisi sopivaa vain marssia avaamaan ovi, pyydellä anteeksi ja ilmoittaa kaiken olleen vain suuri vahinko. Ja sitten päästää poika menemään. Ehei. Tapauksen piti antaa muhia, siitä tuli nauttia. Ja täten Tim aikoi jättää pojan virumaan huoneeseen, vähintään muutamaksi tunniksi. Siinä ajassa hän ehtisi tulla ehkä jo nälkäiseksikin, ja harhaluuloisia ajatuksia kulkisi pienokaisen mielessä.
Nyt siis pienellä munchilla, olettaen ettei Aidan suinkaan riko seinää ja hyppää alas (sano toki jos ei käy), oli herra Amsel käynyt itse syömässä pienimuotoisen aamiaisen, vähän siistiytymässä (puukko oli yhä taskussa ja silmäpussit suorastaan loistivat) ja miettimässä miten tästä voisi järkevästi jatkaa. Miehen oli hyvin vaikea hillitä itseään ryntäämästä huoneeseen heiluen mahdollisesti innosta vimmatusti, halaamaan ja retuttamaan pientä nukkeaan kiljuen samaan aikaan kuinka suloinen ja täydellinen tämä oli. Toisaalta, eihän hän edes tiennyt oliko poika suloinen ja täydellinen. Näin aluksi siltä ainakin vaikutti. Tim ei voinut olla naurahtamatta tämän varsin humoristisen tapahtumakulun kuvittelulle.
Suunnilleen parin, kolmen tai jopa neljän.. No, sanotaanko että viiden tunnin päästä seisoi Tim jälleen Aidanin tämän hetkisen huoneen ovella. Hän kuunteli, mutta ainakaan hänen korvaansa ei tällä hetkellä kantautunut juurikaan mitään. Mies veti kaulassaan roikkuvan ketjun näkyville ja tarttui yhteen siinä roikkuvista avaimista. Tämä oli hopeinen, kaunis ja hyvin koristeellinen yksilö. Sillä Tim avasi huoneen oven. Avain sisään, pieni nappakka käännös oikeaan ja kohteen hiljainen raotus. Nopeasti ennen esiin astumista Tim vielä salakavalasti sujautti ketjun takaisin kaulaansa, avaimen takaisin paitansa sisään ja niin pienestä raosta kuin hän vain mahtui, pujahti mies sisään. Oven perässään sulkien, luonnollisesti - agressiivisen vastaanoton tai karkuyrityksen varalta. Missä ikinä pieni Aidan tällä hetkellä olikaan, Tim katsoi tätä, hilliten aikaisemminkin ilmenneen psykopaattisen virneensä. Ilme oli samanlainen kuin se oli ollut varsin läheisessä tuokiossa eilisiltana. Aikalailla kylmä, hänen perusilmeensä, mutta silti niin hellän sekä lempeän oloinen.
|
|
|
Post by nerbella on Jan 30, 2009 19:36:40 GMT 3
Aika tuntui matelevan eteenpäin. Ensimmäiset hetket poika oli viettänyt vain lattialla maaten, yrittäen saada ajatuksensa taas toimimaan. Kun se ei useiden kymmenten minuuttienkaan jälkeen tuntunut onnistuvan, jatkoi poika hetken aikaa taas oven hakkaamista. Turhaa työtä, kyllä, mutta jollakin tapaa se edes hivenen helpotti pojan tokkuraista oloa. Eikö joku vain voisi kertoa, että hän sittenkin nukkui vielä? Vasta valkeaa kämmenselkää pitkin valuvat ohuet verivanat saivat Aidanin lopettamaan oven hakkaamisen. Lannistuneen oloinen poika lysähti takaisin lattialle, tietämättä mitä pitäisi tehdä.
Äkkiä ruskeat silmät pysähtyivät ikkunoiden kohdalle. Hetki epäröintiä, mutta lopulta poika nousi ylös ja käveli korkeiden ikkunoiden eteen. Liki välittömästi tuon oli myönnettävä, ettei pudotus maahan ollut järin matala, siitä ehjin nahoin tuskin selviäisi hengissä. Silti Aidan puntaroi ajatusta mielessään, kokeillen vielä kerran kaikkia huoneen ikkunoista. Jokainen niistä oli lukossa, mutta toisaalta lasin saattaisi saada rikki.. Turhautunut tuhahdus karkasi pojan huulilta. Mitä hän oikein ajatteli? Tämähän oli täysin typerää, suoranainen itsemurha edes ajatella. Turhaa, niin turhaa, mutta mtä tässä voisi enää tehdä?
Oven avautuminen sai pojan säpsähtämään. Tuo oli nuokkunut oven vierellä ja avaimen kääntyminen lukossa todellakin herätti tuon horroksestaan. Punahiuksinen hypähti pystyyn, katsoen silmät vauhkoina kohti vanhempaa. Vaistomaisesti, ilman sen enempää ajattelematta nuorempi yritti päästä Timin ohi,, puikahtamaan huoneesta ulos. Sen osoittautuessa turhaksi tuo astahti muutaman askeleen taaemmas, jääden kuitenkin katsomaan vanhempaa tuimin, liekehtivin silmin. ”Päästä minut ulos..” Se oli käsky, selkeä sellainen. Ymmärrettävästi usea tunti yksin tyhjässä, pelottavanomaisessa huoneessa oli saanut pojan ajatukset harvinaisen sekaisin ja nyt jonkinsorttinen tyhmänrohkeuskin puski pitaan. Silmät katsoivat toisen sinisiin vaativina, varsin uhmakkaina. ”..aion lähteä kotiin” Eihän Aidanilla kotia ollut, mutta sanoma oli selvä – punahiuksinen haluaisi lähteä. Nyt.
// n_n
|
|
|
Post by Nayran on Jan 31, 2009 13:45:03 GMT 3
Tim tuijotti Aidania. Kauan. Hän seurasi uhmaa toisen katseessa, ja kuunteli sitä (sekoittuneena ehkäpä pienen pelon sikiämään..?) toisen äänessä. "Mutta Aidan kulta..", mies sanoi teennäisen oloisesti, hymyillen pelottavalla tavalla lempeästi. Blondeine hiuksineen ja viattoman sinisine silmineen Tim oli tällä hetkellä vähintäänkin yhtä uhkaavan karmiva kuin huone, jossa nämä kaksi tällä hetkellä olivat. Plus vielä tämä juuri ilmaantunut lempeä hymy, sehän se vasta karmiva olikin.
Mies astui pari askelta lähemmäs Aidania, mutta ei vielä mennyt liian lähelle arvaten pojan mahdollisen torjumisreaktion. Aluksi hän aikoi koettaa jotain muuta taktiikkaa, kuin pakottamista ja väkivaltaa. Se tosin tulisi seuraavaksi. "Näin pian..? Toivoin sinun jäävän ainakin pariksi tunniksi vielä.." Tim hivuttautui sulavasti Aidanin taakse, tarttuen erittäin tiukasti tuon olkapäihin ja varmistaen näin, ettei toinen voisi kamppailla vastaan. Kerta tuo oli vielä nälkäinenkin, tai niin Tim ainakin oletti. "Olen niin yksinäinen.." Mies kumartui vähän niin, että hänen päänsä oli tuon pään vierellä ja kuiskasi hiljaa toisen korvaan; "Pidä minulle seuraa.. Pyydän.." Timin äänensävy oli jatkuvasti samalla tavalla uhkaava kuin huonekin, vaikkei hän sitä itse sen kummemmin huomioinut. Se tuli kuin itsestään.
Hän laski päätään vielä vähän, kallisti sitä ja antoi varsin hellän ja pienen suukon pienen Aidanin kaulan sivulle.
|
|
|
Post by nerbella on Feb 4, 2009 17:26:48 GMT 3
Tilanteen saama suunta tuntui varsin huolestuttavalta, ainakin Aidanin näkökulmasta. Hän oli yksin, täysin vieraan miehen talossa ja pelottavan nurkkaan ajettuna. Mitä tuo mies halusi? Mitä tuon ajatuksissa oikein liikkui? Liikaa kysymyksiä ja aivan liian vähän vastauksia. Miehen ääni tuntui suorastaan soivan huoneessa, jäävän kaikumaan ilmaan suloisen uhkaavana. Juuri sellaisena, mikä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja pojan värähtämään.
Timin eteenpäin ottamat askeleet otti Aidan taaksepäin, irroittamatta kuitenkaan hetkeksikään katsettaan toisen silmistä. Kuitenkin vanhempi mies tuntui koko ajan olevan askeleen edellä ja pian Aidan tunsi varsin vahvan otteen, joka piti kiinni tuon hartioista. Hiljaisena – voisi miltei sanoa, että kauhusta kankeana – nuorempi kuunteli toisen sanoja, liikahtamatta milliäkään paikaltaan. ”Minä-” Kipakka lause keskeytyi kiivaaseen hengenvetoon Aidanin tuntiessa miehen huulet kaulallaan. Väristys kulki kehon lävitse peittelemättömänä. Herranjumala, hehän olivat miehiä, MIEHIÄ kummatkin! Tämä alkoi jo mennä liiankin pelottavaksi. ”Päästä irti!” Kivahdus, jonka äänenvoimakkuus tuskin kohosi kuiskausta korkeammalle kiitos päässä mylläävien epämääräisten ajatusten.Liki unohtaen, että vanhempi piti tuosta kiinni, Aidan pyrki astahtamaan eteenpäin, kauemmas miehestä. Kauas pois koko tästä karmivasta huoneesta.
|
|
|
Post by Nayran on Feb 5, 2009 18:55:58 GMT 3
No, Aidanin pyrkiessä irti, Tim päästi tämän astumaan eteenpäin ilman sen kummempaa vastustelua. Pakottaminen siis todellakin tulisi (vaikkakin hänen harmikseen..) pakolliseksi. Normaalille henkilölle se olisi luonnollisesti tuntunut pahalta, mutta olihan Amsel aina ollut hitusen omaperäinen, jos niin voisi sanoa. Tässä vaiheessa mies alkoi jo kaivata eilisiltaa, sitä rauhaisaa ja tunnelmallista keskustelutuokiota ikkunan äärellä.
Mies kohautti olkiaan seisten rauhallisesti paikallaan. Hän katsoi hieman edessään olevaa poikaa. "Sinuna en kävisi hankalaksi. Minä olen paljon enemmän kuin sitä, miltä näytän.", Tim sanoi tyynesti miettien, pitäisiköhän isän vanha tikari ottaa sittenkin käyttöön. No jaa. Ehkä ei, Aidan saisi sydänkohtauksen. Ei sillä, että jos poika huutaisi ja palvelusväki saapuisi paikalle, he huomaisivat kaiken sillä.. No, suurin osa heistä osasi olla puuttumatta herransa asioihin ja kaikenlaisiin omituisiin päähänpistosta johtuviin nauruihin, tai vaikkapa Aidanin huutoon. Palkka oli siinä työssä hyvä, sitä ei voinut kiistää. Mutta paikka kieltämättä pelotti myös heitä, vaikka Timillä ei ollutkaan mitään varsinaista syytä käyttäytyä heitä kohtaan omituisesti. Itse asiassa hän oli varsin ystävällinen henkilökuntaa kohtaan.
"Voi Aidan.. Minä tunnen sinut. Minulla on sinulle vastauksia.. Jos vain uskallat luottaa minuun.", Tim sanoi tietämättä oikein itsekään, mitä puhui. Oli tämä sitten valetta tai ei, ehkä sillä saisi herätettyä pojan mielenkiinnon. "Ei sillä, että sinulla olisi elämässäsi ketään muutakaan johon.. Haha.. Turvautua.. Eikö totta?" Miehen äänensävy oli tietävä ja hän varmaankin pyrki pistämään Aidania tämän traagisella menneisyydellä. Kodittomuuden Tim oli tosin päätellyt kadulla makaamisesta ja sotkuisuudesta, päättäen siten koettaa, josko menneisyys olisi joskus heitellyt tätäkin yksilöä.
(( No nyt aloin ihan tosissani ajatella pientä yksityiskohtaa; mitä, jos Tim tosiaan tuntisi Aidanin? Miehellä itsellään tässä jossain vaiheessa valkenisi jonkin näköisiä lapsuuden muistoja sadistishenkisistä leikeistä naapurin (ei välttämättä kirjaimellisesti) pienen pojan kanssa, jonka tämä ehkä olisi tuntenut jopa pienestä vauvasta asti ollessaan viisi vuotta vanha. Aidanhan on Timiä siis sen viisi vuotta nuorempi, joten voi olla ettei tällä näitä muistoja niin kamalasti edes olisi? Lapsuudenystävästään that is. Timillähän ei pienenä sen kummemmin näitä ystäviä ollutkaan, että Aidan olisi voinut olla yksi harvoista ja rakkaista. Vanhempien kautta vaikkapa, tai jotain vastaavaa? ))
|
|
|
Post by nerbella on Feb 21, 2009 18:44:51 GMT 3
Huomatessaan pääsevänsä liikkumaan, otti poika noiden kahden väliin hyvänsorttisen välimatkan. Timin lausahdus siitä, ettei kannattaisi alkaa hankalaksi, sai pojan vain puremaan alempaa huultaan. Eihän hän hankala aikonutkaan olla ehei, sehän oli vain vähintään kohtuullista, että hän pääsisi lähtemään silloin kun itse halusi, eikö? Katse ei kääntynyt takaisin vanhemman suuntaan, se ei halunnut nähdä enää sitä tyhjää ilmetta kauniilla kasvoilla, katsella syvyyksiinsä upottavia sinisiä silmiä. Hän ei enää halunnut nähdä miestä, ei kuulla enää yhtään ainotta tekosyytä saada hänet jäämään.
Muutama hidas askel ja punertavahiuksinen seisoi ovella, käsi painui hitaasti, hieman vapisten kylmälle kahvalle. Hän aikoisi vaikka repiä oven saranoiltaan jos niikseen tulisi. Kuitenkin Timin lausumat sanat pysäyttivät kaiken. Hetkeksi mailma tuntui todellakin vain pysähtyvän paikoilleen, kaikki tuntui kadonneen Aidanin ympäriltä. Hampaat pureutuivat yhä vahvemmin alahuuleen, josta valui nyt hiljakseen pieniä verinoroja pitkin vaaleaa ihoa, joka tuntui kalvenneen entisestään. Mitä tuo mies oikein puhui, tai mikä oleellisempaa, tiesi?
Hyvin hitaasti ja huomattavan vastenhakoisesti ruskeat silmät kääntyivät tuijottamaan takaisin miestä. Aidan tuntui olevan entistä kalpeampi tuon sisäistäessä sana kerrallaan miehen puhetta. Ei turvaa. Ei kotia. Ei perhettä. Ei mitään. Pelkkä tyhjyys. Kukaan ei välittänyt, niinkö mies halusi uskotella? ”Ole hiljaa! En minä ole yksin, en ole! En minä kaipaa ketään!” Huuto purkautui huulilta ennen kuin Aidan ehti sitä pahemin ajatella. Hän ei tiennyt yrittikö vakuuttaa Timiä vai itseään. Vanhemman sanat olivat kirpaisseet syvältä ja vaikka sitä ei kokonaan kasvoilta voinut lukea, ei sitä voinut jäädä huomaamattakaan. Aivan kuin liekit olisivat nytkin tavoitelleet poikaa, vähintäänkin tuon mielen ne olivat saaneet syttymään roihuavaan ja kivuliaaseen tuleen. ”Mitä sinä muka voisit tietää, en edes tunne sinua..”
// Tämä pahoittelee kestoa, viime viikon olin London-cityssä lomailemassa, nyt taas hieman inspiroituneempana takaisin ^-^ Mjutta tuosta ehdotuksestasi - kuulostaa minun korvaani ainakin erittäin hyvältä, saadaan pakkaa vielä enemmän sekaisin~ Vanhemmat jos ovat olleet ystäviä keskenään? Aidanin äiti kun varmaankin on tehnyt esimerkiksi käsitöitä, niin hän olisi voinut ommella Timin vanhemmille jotain ja tällaista kautta esimerkiksi sitten ystävystyneet ja näinolleen Tim ja Aidankin ovat olleet yhdessä :3
|
|
|
Post by Nayran on Feb 22, 2009 13:14:09 GMT 3
Tim pudisti päätään rauhallisesti. "Et tunnekaan. Mutta minä tunnen sinut. Sanoinhan jo, eikö totta..? Luota minuun - en pidä katsos asioiden toistelusta." Tim hymyili rauhallisesti, nosti käden suunsa eteen nauraen heleästi toisen vakuuttelulle, joka selvästikin oli suunnattu enemmän Aidanille itselleen kuin Timille. "Aidan rakas, sinä olet yksin.. Ketä sinulla on? Kujien rotat?" Miehen hymy muuttui lempeän sääliväksi ja hän astui pari askelta lähemmäs poikaa, pitäen kuitenkin etäisyytensä. Käsi laskeutui Aidanin olalle, hellästi. "Voi Aidan.. Anna minä autan... Minä ymmärrän sinua. Minäkin olen yksin. Minullakaan ei enään ole ketään."
Hetken paikallaan oltuaan, Tim laski suosiolla kätensä ja käänsi Aidanille selkänsä. Hän kykeni rauhallisin mielin astelemaan huoneen ikkunan luokse, sillä ovenhan hän oli laittanut visusti lukkoon. Vielä tähän aikaan iltapäivästä aurinko tulvi vuolaana sisään verhottomasta ikkunasta, valaisten epämiellyttävästi Timin kasvoja niin, että hän joutui siristellä silmiään. Helvetin aurinko, aina pilaamassa kaiken, aina..
"Olitko joutunut katutappeluun, kun löysin sinut? Sattuuko vielä johonkin?", Tim sanoi, melko selvästi vaihtaen aihetta, tiedä sitten miksi. Ei ihme, että miehellä oli mielenterveysongelmia. "Sinullahan oli se viulu.. Niin.. Voi Aidan.. Soittaisitko sitä minulle? Soita minulle viuluasi. Olet varmasti kovin taitava. Pyydän."
(( Eipä mitään~ Itsekin olen tässä muutaman viikon päästä lähdössä matkalle Kiinaan. Mukavaa, että inspiraatiota löytyy taas ^^ sovitaan niin, että vanhemmat ovat olleet ystäviä keskenään sen kautta, että Aidanin äiti on tehnyt käsitöita Timin rikkaille aatelisvanhemmille. Sen kautta pojatkin ovat tutustuneet ja Tim on leikkinyt pienemmän Aidanin kanssa omaperäisiä leikkejään. ))
|
|
|
Post by nerbella on Feb 26, 2009 19:58:09 GMT 3
Aidan puri hampaitaan yhteen. Totuutta oli vaikea kieltää, mutta toisaalta sitä oli myös kivuliasta kuulla jonkun muun suusta. Ei Aidan halunnut olla yksin, ei tämä ollut hänen valintansa, ei todellakaan ollut. Jos hän olisi ikinä vain mitenkään coinut muuttaa mennyttä, hän olisi todellakin tehnyt sen – mitä tahansa se sitten tulisikaan maksamaan. Nyt tuo kuitenkin vain kiristeli hampaitaan miehen sanoille, yrittäen olla luikauttamatta suustaan mitään vähemmän harkittua. Miehen käsi tuon olkapäällä sai ilmeen aavistuksen verran värähtämään, mutta Aidan antoi olla, päättäen olla ainakin nyt ”rupeamatta hankalaksi” kuten Tim oli asian aiemmin osuvasti ilmaissut. Vanhemman lopulta astellessa poispäin Aidanista, oli pojan pakko aivan varmuuden vuoksi vielä kokeilla, etteikö ovi olisi auki. Huomatessaan tuon turhaksi, punertavahiuksinen potkaisi ovea ärtyneesti, kääntäen kuitenkin katseensa takaisin Timiin. Osa äskeisestä rauhallisuudesta oli jo selvästi rapisemassa pois turhautuneisuuden tieltä. Miksei mies voinut kertoa mitä tiesi? Mikä tässä oli niin monimutkaista? Timin yhtäkkinen aiheenvaihto sai toisen kulman kohoamaan hämmentyneenä. Hämäystä vai aitoutta? Aidan ei enää itsekään tiennyt sitä. ”Kai sitä voisi sellaiseksi kutsua.. olen ihan kunnossa” Punertavahiuksinen sitten päätyi mumisemaan puoliääneen, luikauttaen yllättävänkin kevyesti valkean valheen. Tosiasiassa kämmenille piirtyneet naarmut jaksoivat yhäkin kirvellä, eivätkä polvienkaan ruhjeet täysin kehuttavassa kunnossa vielä olleet. Mutta sitähän ei Timin tarvitsisi tietää. Puhe viulusta sai Aidanin säpsähtämään. Tuo kirosi hiljaa mielessään itsensä alimpaan helvettiin samalla kun antoi katseensa hakeutua koteloon, jonka tuo oli jättänyt lojumaan sängyn päätyyn lattialle. Hitain, hiljaisin askelin poika käveli soittimensa luo, nostaen sen sängylle. Kuitenkin jatkuvasti katse pysyi Timissä, kuin peläten sitä, mitä mies seuraavaksi saisi päähänsä. Aidan aukaisi kotelon ja nosti sanattomana viulunsa esille sieltä. Hyvin hellävaraisin käsin tuo soitintaan käsitteli ja sen kyllä näkikin. Katse kääntyi hetkeksi pois vanhemmasta pojan nostaessa viulun olalleen ja virittäessään sen takaisin soittokuntoon. Kuitenkin poika laski vielä hetkeksi soittimensa alas, luoden katseensa nyt uudemman kerran Timiin. ”Vaihtokauppaa.. Minä soitan ja sinä kerrot?” Kysymys oli ennemminkin retorinen, siihen ei kaivattu vastausta – se oli pikemminkin vaatimus soittamiselle, niin voisi sanoa. Siltikään Aidan ei odottanut vastausta, vaan nosti viulun olalleen ja alkoi soittamaan. Aavistuksen verran surumielinen, mutta kaunis, hyvin kaunis eikä erityisen helppokaan. Paholaisentrillisonaatti, niin sitä kuuluttiin kutsuvan. Tilanteeseen se tuntui sopivan turhankin ironisesti. // Waa, Kiinaan? Hyvää reissua jo näin etukäteen toivottelen sinulle~
|
|