|
Post by nerbella on Dec 31, 2008 12:39:53 GMT 3
[[ Nayran ja Tim-poika Aidanin seuraksi~ Muita emme kai tällä kertaa mukaan ota, vai kuinka tuumaa Nayran? ]]
Aidan Chapéll
Askeleet kaikuivat läheisten kivitalojen seinistä, kolkolla kadulla kun ei enää tähän aikaan muita kulkijoita käynyt. Nuorukainen, joka tietä pitkin kulki näytti riutuneelta, olisi voinut kuvitella tuon kulkeneen pitkiäkin matkoja. Tosiasiassa poika yritti vain toipua äsken kadulla käydystä tappelusta, joka oli valitettavasti koitunut tuon tappioksi. Punertavat hiukset laskeutuivat sekaisina hartioille ja ruskeat silmät katsoivat sameina eteensä. Mitä hän oletti löytävänsä täältä tai mitä hän oikeastaan etsi? Enkeliä, joka tulisi ja pelastaisi hänet tältä kylmältä yöltä ja alati kasvavalta nälältä? Typeryyttä, tuudittautumista paremman huomisen uskoon, sitä tuo kaiketi vain oli. Paikalla oleminen olisi vain kaatanut kaiken synkkyyden päälle, eikä sen alta valoon enää helposti päässyt.
Jalkoja alkoi väsyttää, Aidan ei olisi enää jaksanut kävellä. Mutta oli pakko jatkaa, pakko kulkea jonnekin. Ei voisi pysähtyä tai varjot tulisivat, tuoden mukanaan kylmyyden. Ja voi kuinka helposti nuo yhdessä tuudittaisivatkin pienen ihmisenalun kuolon ikuiseen kehtoon uinumaan. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja tahtomattaankin Danian värähti. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi kuolemista, ehkä muiden kuolemista, mutta omaansa tuo ei osannut vielä ajatella. Elämähän oli vasta edessä päin, tämä oli vasta se kivikkoinen alku, eikö niin? Hän oli aina ajatellut, että kaikki vielä muuttuisi paremmaksi jonakin päivänä, että joskus aaveetkin jättäisivät hänet rauhaan ja hän voisi vain elää omaa elämäänsä. Mutta oliko hän olutkin väärässä? Näin hirvittävän väärässä ja ylenkatsonut kuolemisen? Että näin kun lopulta elämä tuntui kääntyvän päivästä ehtoopuolelle, oli hän täysin varautumaton. Tämä kaikki vain oli niin paljon, ei tällaista voinut ymmärtää.
Vauhti hidastui hidastumistaan ja lopulta Danian pääsi eteenpäin vain kovalla tahdon voimalla. Kirkolle ei olisi enää pitkä matka, kymmenisen korttelia varmasti. Sitten hän olisi turvassa. Mutta matka vain tuntui niin pitkältä, yökin alkoi jo hiljalleen laskeutumaan kaupungin ylle. ’Kohta täällä ei näe enää eteensäkään..’ Kohtaloa selkeästi ivasi nuorukaista tänä iltana, sillä kadusta hieman noussut kivi oli juuri sen verran tiellä, että seuraavassa hetkessä Danian makasi pitkin pituuttaan maassa. Huulilta karkasi kivusta kertova parahdus, kun kadun kivinen pinta raapi vielä aukinaisia haavoja. Tuskan häivhdys näkyi kasvoilla vielä silloinkin, kun Danian raahautui lopulta kadun viereen istumaan, nojaten vasten punertavan kivitalon seinää. Mikä tässä päivässä oikein oli, että kaikki tuntui menevän pieleen?
Huokaus karkasi ilmaan punahiuksisen huulilta. Tuo katsahti kämmeniään, joille oli piirtynyt ohuita, onneksi varsin kevyitä haavoja äskeisestä kaatumisesta. Huulillaan maistui jälleen veri ja Danian kirosi hiljaisesti. Ei hän koskaan pääsisi kirkolle asti. Tähän se tosiaankin päättyisi. Silmät vilkaisivat viereen asetettua viulukoteloa, jonka lopulta liki tunnottomat sormet räpelsivät auki. Kotelon sisältä paljastui tummapuinen viulu ja jousi – hienoinen helpotuksen hymy kaartui tuon huulille hänen huomatessaan, ettei soitin ollut onneksi vahingoittunut mitenkään. Danian laski kotelon kannen hellästi takaisin kiinni, nojautuen sitten jälleen taaksepäin. Katse kohtasti tummenevan taivaan, jonka horisontissa saattoi nähdä vielä auringon luoman upean värikkään maalauksen. Danian risti kätensä ja hiljaisena kaikuivat ilmoille rukouksen helpottavat sanat.
|
|
|
Post by Nayran on Dec 31, 2008 16:14:30 GMT 3
Mies istui kartanonsa syrjäisimmässä huoneessa, taidehuoneessa. Huone, jonka seinät olivat täynnä vain ja ainoastaan hänen omia maalauksiaan ja piirroksiaan. Sillä jos jotain mies - Tim - osasi tehdä, se oli kuvataide. Tai ainakin hän leikki osaavansa. Työt eivät välttämättä olleet ihan sitä parhainta Michelangeloa, mutta Tim itse piti niistä, ja se riitti. Eihän hän niitä vielä sen kummemmin ollut muille esitellytkään, ehkä joku palvelija saattoi ohimennen nähdä hakiessaan herraansa teelle. Tälläkin hetkellä herra piirsi. Meneillään oli aika yleinen työ, jossa hän kuvasi itseään isänsä kanssa käsi kädessä. Isä oli siinä kasvoton mieshahmo.
Piirtely tosin keskeytyi, kun Tim kuuli ulkoa parkaisun. Hän jätti piirtopuuhansa sikseen ja asteli ikkunan luo, kiinnittäen tosin hetkeksi huomionsa vain upeaan auringonlaskuun, jonka jälkeen muisti taas, miksi oli ikkunalle tullut. Mies koetti paikantaa katseellaan jotain, josta ääni olisi voinut lähteä. Piakoin hänen katseensa osuikin pieneen maassa lojuvaan Aidaniin. Tämä näky pienestä, haavoittuneesta ja rukoilevasta otuksesta herätti Timissä paljon tunteita. Sekavia sellaisia, mutta sehän ei tosiaan ollut mitään uutta. Hän piti Aidania samaan aikaan säälittävänä kuin hellyttävänä kuin vastenmielisenä. Yhden asian hän kuitenkin tiesi: poika tuli hakea turvaan.
Herra kulkeutui taidehuoneesta kohti omaansa miettien. Poika näytti melko pieneltä - toki se saattoi johtua lähellä lintuperspektiiviä olevaa kuvakulmaa mutta.. Kuinka vanha hän mahtoi olla? Oliko hän vielä lapsi? .. Pitäisikö Timin ottaa hänet hoiviinsa? Entä osaisiko Tim olla isä? Ajattelu loppui siihen. Vanhat mielikuvat alkoivat nousta pintaan, ja se oli yleensä hetki jolloin mies tiesi menneensä rajan taakse. Pitihän hänen hoivata jäljellä olevia mielenterveytensä rippeitä.
Käytyään huoneessaan siistiytymässä ja puettuaan ylleen mustan pitkän takkinsa, lähti Tim astelemaan kartanonsa kauniin puutarhan kautta kadulle. Hänen mielessään pyöri yhä tuhansia kysymyksiä, mutta hän tiesi, että tämä oli tehtävä. Herralla kun oli toisinaan tarve auttaa, mutta hiljaisesti.
Tim kulkeutui aina kirkon ja majatalon ohi kohti katua, jolla muisti nähneensä Aidanin. Pian saapuessaan sille, hän pysähtyi kadun päähän jääden hetkeksi tuijottamaan poikaa. Pikkuinenhan oli kaunis? Eikä ihan niin pikkuinen kuin olin luullut, Tim ajatteli. Joka tapauksessa, hän asteli lähemmäs, pysähtyi muutaman metrin päähän pojasta. Tämä tapaus todella kiinnosti häntä. "Oletko kunnossa?", Tim mumisi.
(( Ei, ei ainakaan toistaiseksi, katsoo nyt jos tuolla myöhemmin tulee vastaan jotain, mikä vaatisi kolmattakin persoonaa. Pahoittelen vastaukseni sekavuutta, en ole oikein itsekään vielä kunnolla tutustunut Timiin. Ja muuten: aww, der meister x) ))
|
|
|
Post by nerbella on Jan 2, 2009 19:17:52 GMT 3
Ruskeiden silmien katse oli kohonnut kohti taivasta hiljaisten sanojen yhä purkautuessa huulilta alati tummenevaan iltaan. Katse tavoitteli myös hiljalleen syttyviä tähtiä, kuin yrittäen etsiä edes pientä palasta ikuisuudesta, siitä että Herra tosiaan ottaisi huomaansa, eikä antaisi jäädä tänne kuolemaan. Silti turhautuneisuus tuntui valtaavan jatkuvasti yhä enemmän nuorukaisen ajatuksia ja luovuttaminen alkoi tuntumaan liki houkuttelevalta. Miten kukaan onnistuisi osumaan tälle kadulle enää tähän aikaan illasta? Se olisi niin täydellinen onnenkauppa, että mahdollisuus sellaiseen tuntui pieneltä jopa positiivisimmissa kuvitelmissa. Varsinkin kun voisi vain sulkea silmänsä ja vaipua unohduksen vietäväksi. Tosiaankin, kuolla vain pois ja unohtaa. Silmät alkoivat kuin huomaamattta painumaan kiinni. Ajatukset harhailivat jossakin unen ja valveen rajamailla ja käsissä tykyttävän kivun laantuminen loi Aidanin mieleen liki autuaan tunteen. Veren raudankitkerä maku alkoi häipymään hiljakseen tai sitten poika ei vain enää maistanut sitä. Jokatapauksessa Aidan tunsi itsensä nyt kevyeksi, kaikki tuntui niin paljon helpommalta. Hänestä tuntui, että hän kykenisi lentämään enkelten luo taivaisiin, jättämään tämän kaiken kivun vihdoinkin taakseen. Edessä näkyi vain kirkkaus.
Yhtäkkiä kirkkauden keskeltä kuului ääni. Se tuntui tulevan niin kaukaa, kauempaa kuin osasi kuvitellakaan. Aivan kuin Aidanin ja puhujan välissä olisi ollut jokin suuri este, lasiseinä joka tukahdutti äänet allensa. Mutta silti se tuntui jollakin tasolla havahduttavan Aidanin ja vähintään sitä saattoi pitää tarpeeksi hyvänä syynä yrittää saada itsensä takaisin tähän maailmaan, elävien kirjoihin. Joku oli todellakin löytänyt hänet? Joku oli sittenkin kävellyt tälle sivukadulle ja huomannut maassa makaavan pojan? Silmät raottuivat hieman, aueten lopulta kokonaan. Hieman sumea, tokkurainen katse tapasi siniset silmät jääden hetkeksi vain tuijottamaan, pohdiskelemaan sanoja, joita toinen oli äsken sanonut. Mieli virkosi varsin nopeasti viileässä illassa, eikä Aidanilta kestänyt erityisen kauaan myös tajuta sitä tosiseikkaa, että tuo edessä seisova oli aatelinen. Aatelinen, miksi sellaista Aidanin kaltainen raukka kiinnosti? Halusi kuitenkin vain nähdä kärsimyksen ja sen jälkeen palata tyytyväisenä juomaan iltateetä ylisuureen hehtaaripuutarhaansa palvelusväen ympäröimänä. Ruskeissa silmissä häivähti pieni pistävä säväys, se sama sävy kuulsi myös äänessä, jolla Aidan seuraavat sanat lausui. Vaikka viileys tuntui osittain turruttaneen jäseniä, ei se valitettavasti saanut hillittyä nuorukaisen kärkästä kieltä. "Niin hyvässä kunnossa kuin voi katutappelun jälkeen häviäjänä olla, toisinsanoen sellaisessa, joka ei kiinnostaisi kaltaistasi aatelismoukkaa paskan vertaa!" Kiivaat sanat tuntuivat purkavan fyysistä pahaa oloa pois sisältä. Tämä ei vain tietenkään ollut se viisain keino, ja sen tajusi Aidan nopeasti itsekin. Hänellä ei totisesti olisi mitään varaa saatikka sitten oikeutta haukkua tuota hänelle tuntematonta aatelisherraa vain oman pahan olonsa tähden. Hän itse hyvä että omisti vaatteet päällään ja viulun vierellään, eikä koskaan ollut koulujakaan pahemmin käynyt. Mitä ihmettä hänen päässään tänä iltana liikkui? Virheitä virheiden perään.
Varsin somaksikin kutsuttava puna levisi Aidanin vaaleille poskille ja katse painui häpeillen kohti katua. Mitä hänen pitäisi sanoa? Pyytää anteeksi varmastikin, siitä ei ollut epäilystäkään. "Tu-tuota.. olen, tuota.. pahoillani.. En tarkoittanut, tai siis.." Soperteleva, sekavanlaatuinen puhe sai punan poskilla aavistuksen verran syvenemään. Miksi maa ei vain voinut nielaista häntä niin ei tarvitsisi sietää tätä ylitsepääsemätöntä häpeää. Vaikka punertavahiuksinen yrikin lohduttautua sillä, ettei hämärässä punaa varmasti niin helposti erottaisi, ei se tuntunut auttavan. Suupielestä valui hento verivana pojan onnistuessa puremaan taas auki huulen haavat. Hävetti. Miltä hänkin nyt mahtoi näyttää siinä, rääväsuinen nuorukainen hiukset sotkussa, vaatteet veren ja lian tahrimina. Danian olisi todellakin halunnut vain haihtua pois tästä, ihan minne tahansa muualle.
Aidanin teki väkisinkin mieli siirtyä hieman kauemmas tuosta tummapukuisesta aatelismiehestä. Tumma väri tuntui jotenkin entistä pelottavammalta illan hämärässä. Lapsellista, niin kovin lapsellista, mutta se oli ainoa asia mikä Danianin mielessä juuri tällä hetkellä pyöri. Tuo mies toi hänen mieleensä pelottavalla tavalla kuoleman, vaikkei tuon ulkomuoto tummia vaatteita lukuunottamatta pelottava ollutkaan. Mutta tummat värit, ne olivat tarpeeksi voimakas syy punahiuksiselle hivuttautua hieman sivullepäin, poispäin tuosta oudosta miehestä. Mitä se edes hänestä halusi? Kysymykset ja ajatukset tuntuivat sinkoilevan sekasortoisina nuoren mielessä, mutta kasvoilla ei näkynyt mitään. Puna alkoi hiljakseen laantumaan, mutta edelleenkään Aidan ei kyennyt nostamaan katsettaan Timin silmiin. Ehkä se oli pelko siitä mitä hän näkisi, ehkä vain omaa pelkuruutta. Kukapa tiesi.
[[ Sen sekavampaa ollut kuin omanikaan, totutteleminen kestää hetken~ Der Meister oli vain eka joka tuli mieleen ni tökkäsimpä sen sitten xD 99 ]]
|
|
|
Post by Nayran on Jan 3, 2009 0:20:57 GMT 3
Auringon hitaasti laskiessa ja langettaessaan pimeyttä kylän ylle, Tim katseli poikaa. Olisikohan hän 16? Vai 17? Vaiko juuri täyttänyt aikuisuuden ikävaatimuksen? Oli miten oli, näky miellytti hänen silmiään. Totta vie miellytti. Voisi väittää, että hieman normaalia miellyttämistä pidemmälle. Timin mielessä pyörivät ajatukset siitä, mitä kaikkea tuolla suloisella lapsella saisikaan tehtyä. Kuvitelmat hyppivät suunnasta toiseen ja muuttuivat, kunnes sitten loppuivat kokonaan pojan avatessa suunsa.
Tim pysyi vaiti ja kuunteli pojan räyhäävää äänensävyä, kuten myös rujoa kielenkäyttöä. Hän oli siis yksi rahvaiden yllättävän suuren prosenttimäärän omaavista roskasakista. Näitä en tapaakaan joka päivä, Tim ajatteli ilkkuen ja sarkasmin yliannostuksen saaneena. Ah ja voih, tämä iänikuinen kuva aatelistosta (joka luultavasti sai pojan sanomaan mitä tämä sanoi) vaivasi häntä myös suuresti, mutta sille tuskin mahtoi nyt mitään. Ulkonäkö, joka selvästikin oli pettänyt Timin, ei enään näyttänyt niin erikoiselta.
"Kuulehan - ...", tämä ehtii aloittaa, mutta kuuntelee sitten Aidanin anteeksipyynnön ja hymähtää väliinpitämättömästi. Ensivaikutelma oli parempi Timin omassa mielessään, vaan ehkä tästä nulikasta saisi jollain keinoin muokattua oivan leikkikalun. Hän näki sielunsa silmin tilanteen mielikuvitus-teekutsuista..
Tim asteli ihan pojan viereen ja jos pientä munchia sallitaan, nosti tämän syliinsä ottaen huomioon sen heikon kunnon (sano toki jos tämä ei sovi sinulle). Hän katsahti viulukoteloon. "Ei hätää. Vien sinut turvaan, toistaiseksi. Onko tuo sinun?", hän kysyi viitaten luonnollisesti koteloon, johon hänen katseensa oli kiinnittynyt.
(( Kyllä vaan.. Ja heh~ ))
|
|
|
Post by nerbella on Jan 4, 2009 17:45:37 GMT 3
Aidan eli jonkinlaisessa tunteiden pyörremyrskyssä. Ajatukset eivät millään tuntuneet pysyvän järjestyksessä, vaan pieni mieli oli niin myllerryksissä kuin ikinä vain saattoi olla. Se muistutti tällä hetkellä pikemminkin tiedon ja tunteiden kaatopaikkaa kaikessa epäjärjestyksessään. Mitään tuo ei onnistunut sanomaan, vaan katse laahasi katukivissä uskaltamatta kohottautua tuumaakaan. Yhtäkkiä Aidan tunsi irtoavansa kadusta. Tunne oli kerrassaan karmaiseva ja sai katseenkin siirtymään vauhkona Timin silmiin. Mitä helvettiä tuo oikein aikoi? Poika oli juuri avaamassa suutaan, kun kuuli selityksen tuon miehen huulilta. Katse painui takaisin alemmas, punan läikähtäessä taasen kalpeille poskille. ”Laske minut alas, osaan kyllä kävellä itsekin..” Poika mutisi hiljaisesti, vaikka tiesi itsekin paremmin kuin hyvin sen olevan suurta valhetta. Jalat tuskin kantaisivat muutamaa kymmentä metriä pidemmälle, joten punahiuksisen ei auttanut muuta kuin tyytyä mutisemaan hiljaa itsekseen. Toisen kysymyksen kirvoittamana katse kääntyi maassa olevaan koteloon ja poika nyökkäsi. ”..tarkoitan, kyllä. On se minun, herra..” Tietyllä tapaa Aidan tunsi olonsa epämukavaksi. Tuo ei totisesti pitänyt siitä, että aiheutti jollekin työtä ja ylimääräistä vaivaa. Mutta toisaalta olisi hyvä saada nukkumapaikka taas täksi yöksi. Poika päätti visusti mielessään, että lähtisi heti aamun valjettua. Katse ei kertaakaan noussut miehen silmiin enää uudestaan, vaan se pysytteli visusti omien kenkien tuntumassa, punan yhä läikehtiessä kevyenä poskilla. ”Nimeni on muuten Aidan” Poika ei edes itse tiennyt mistä yhtäkkinen tarve puhua tuli. Hänestä vain tuntui, että oli pakko sanoa jotakin rikkoakseen tämä sietämätön hiljaisuus. Kaiketi myös puhe hillitsi osittain jatkuvasti sisällä kasvavaa kiusaantuneisuutta tilanteesta. ”..kiitos, ettette hylännyt minua..” [[ Eww, tästä tuli jotenkin omituinen? ' Yritä kestää ]]
|
|
|
Post by Nayran on Jan 4, 2009 19:30:28 GMT 3
Aidan. Ai-dan. Nadia, Ainda. Diana? Nadia. Niada.. Kyllä, Tim yritti sisäistää nimeä, koetti saada siitä selon. "Aidan. Se on kaunis nimi.", mies sanoi rauhallisesti välittämättä toisen temperamentista. Nyt sen pystyi vielä hyväksyä, mutta kunhan toista vähän kouluttaisi ja... Hmm. Hetken hiljaisuuden jälkeen Tim jatkoi; "Minun nimeni on Tim. Tim Amsel." Hän piteli pojasta tiukasti kiinni kyyristyessään poimimaan toisen viulua yllättyen siitä, että siellä todella oli jotain sisällä. Kantoa helpottaakseen Tim laski kotelon Aidanin sylille ja lähti sitten astelemaan hitaasti kohti kartanoaan, sivuuttaen täysin toisen kiitollisuudenosoituksen.
Hän asteli sisään kauniisti kuvioidusta ja mustasta kaariportista ohuen ja lyhyen kivimuurin ympäröimään puutarhaansa. Se koostui pääosin kaikesta todella vihreästä (kasveina pääasiassa erivärisiä ruusuja sekä muutama hedelmäpuu, mutta muutakin ehdottomasti löytyi), mikä sai aikaan pelottavankin vaikutelman. Lampia oli siellä täällä, ja kartanon takana komeili upea suihkulähde. Tärkeintä Timille kuitenkin oli, että siellä vallitsi täysi tuoksujen ja värien harmonia.
Kuljettuaan nopeahkosti läpi puutarhan sisälle asti, mies laski Aidanin eteishalliin istumaan seinää vasten. "Tervetuloa matalaan majaani, Aidan." Hän odotti että hovimestari tulisi noutamaan omat ulkovaatteensa ja nosti sitten pojan takaisin sylilleen, jatkaen matkaansa kohti huonettaan. Tim oli kovin innoissaan uudesta lelustaan, vaikka ei sitä vielä näyttänytkään.
(( Ihan yhtä kelpo vuoro kuin kaikki tähän asti, ei hätää. Tutustuminen hahmoon kestää :'D ))
|
|
|
Post by nerbella on Jan 4, 2009 19:47:15 GMT 3
Aidan ei oikein teinnyt millä tavalla olisi voinut saada olonsa yhtään helpottumaan. Tuntui niin omituiselta. Hämmensi. Kaikki tuntui vaan tapahtuvan niin nopeasti, eikä poika tuntunut saavan minkäänlaista vaikutusvaltaa ympärillä tapahtuvaan. Tuo yritti rentoutua katselemalla katujen reunoilla kohoavia kivitaloja ja somia kukkaistutuksia, jotka parvekkeiden laidoilla olivat. Kutienkaan mikään ei tuntunut saavan mieltä rauhoittumaan, vain yhden kysymyksen pyöriessä ajatuksissa; minne he olivat menossa?
Puutarha sai pojan haukkomaan henkeään. Katse kiinnittyi väkisinkin erivärisiin ruusuihin, joiden tuoksun Aidan oli väkisinkin erottanut kaiken muun seasta. Äiti oli rakastanut ruusuja ja tartuttanut innon noista kauniista, vaikkakin piikikkäistä kukista Aidaniinkin. Ehdottomasti tuon suosioon kuuluivat verenpunaiset, täyteläisen väriset suuret ruusut, joita puutarhan eräässä nurkassa näytti myöskin kasvavan. Kaiken innostuksensa keskellä poika yritti kuitenkin rauhoittua. Hän todellakaan ei jäisi tänne pitkäksi aikaa. Vain seuraavaan aamuun.
Tietynlainen helpotus kuohahti pojan läpi Timin lopulta laskiessa tuon lattialle. Miehen sanat tosin saivat punertavahiuksisen väkisinkin pyrkähtämään naurusta. Matala?! Aidanin omana kotina kun oli toiminut parhaimmillaan keittokomero! ”Puutarhanne oli hyvin kaunis, herra Amsel, eikä kartano jää yhtään sen huonommaksi” Aidanin suuhun tuntuivat kohteliaisuudet vierailta, mutta pakko kai sitä oli yrittää käyttäytyä edes hivenen etiketin mukaisesti. Käytöstavat kuitenkin saivat varsin nopeasti kyytiä, kun Tim nosti pojan uudestaan syliinsä. ”Äh, ihan tosi! Osaan kävellä itsekin, ei tarvitse kantaa! Ja minne me olemme menossa?” Hienoinen ärtymys äänessään Danian antoi ruskeiden silmiensä katseen porautua toisen sinisiin. Mitä tuo oikein ajoi takaa? Teki mieli vain repäistä itsensä pois tuon vanhemman otteesta, mutta jonkinlaisen hienotunteisuuden säilyttäneenä Aidan tyytyi vain katseensa ja kevyen liikahduksen avulla kertomaan sen, että todellakin tahtoi takaisin omille jaloilleen. Siten ainakin kykeni tuntemaan edes hieman valtaa siitä, mitä oli tapahtumassa
[[ Yay :'D Ai muuten tuosta hittailusta ja näin, niin oe itsesi vapaaksi kaikista turhista "yritti tehdä sitä ja tätä plaaplaaplaa" jutuista ja kirjoita vain suoraan. Mine kiljun sitten jos ei sovi, mutta yleisesti nyt tälle kun kelpaa lähes mikä vain, kuhan Danin saa elossa pidettyä x) ]]
|
|
|
Post by Nayran on Jan 4, 2009 22:11:32 GMT 3
Nähdesään pojan reaktiot ja mahdolliset ilmeilyt puutarhan takia, Tim tuli tyytyväiseksi. Hieno jatko huonolle alulle. Toki Tim oli taas sivuuttanut toisen kohteliaisuudet pelkällä salaperäisellä hymyllä, ja nyt kantaessaan tuota miehen tyytyväisyys haihtui. Hänet valtasi pieni pettymys uuden poikanukkensa niskurointiin. Aidan ei siis pitänyt Timin sylissä olosta; siitä voisi seurata ongelmia myöhemmin, Tim ajatteli. Tilannetta tulisi seurata, ja aluksi pojasta tulisi pitää parempaakin parempi huoli.
"Vien sinut...", Tim aloitti, mutta mietti sitten. Ehkä olisi liian..suoranaista, äkkinäistä viedä poika suoraan Timin omaan huoneeseen. "... Johonkin vapaaseen huoneeseen. Sinut tulee hoitaa kuntoon." Miehen nähdessä Aidanin ilmeen ja liikkeen, pettymys kasvoi entisestään, mutta tämä päätti näin toistaiseksi noudattaa pojan tahtoa, ettei hän pelottaisi tätä pois. "Hyvä on." (englanniksi olisi ollut soveliaampi sävy: fine.) Tim laski Aidanin ensimmäisten portaiden yläpäässä pojan omille jaloille epäillen tosin hieman sitä, jaksaisiko toinen edes seistä. Luottamusta ei vielä ollut pikkuiseen syntynyt, joten hänen oli tarkkailtava, seuraisiko tuo tätä ylipäätänsä. "Tule.", mies sanoi jyrkästi lähtien kapuamaan seuraavia portaita ylöspäin, katuen hieman jälkeenpäin äänensävyään.
(( Ahh, hyvä, selvä. Onhan tuo tässä pelissä ainakin melko tarpeellista, kerta kyse on mestarista suoraan sanottuna. Timi ja minä lupaamme olla tappamatta~ ))
|
|
|
Post by nerbella on Jan 5, 2009 11:38:02 GMT 3
Helpotuksen saattoi nähdä kasvoilta Timinpäästäessä Aidanin lopulta takaisin omille jaloilleen. Olkoonkin, että käveleminen tuntui vaikealta ja hieman kivuliaalta jalkojen ruhjeiden seurauksena, mutta sitä tyydytystä ei poika aikonut Timille tuottaa, että olisi vaikeutensa suoranaisesti näyttänyt. Olokin tuntui heti huomattavasti mukavammalta kun sai tukevan lattian jalkojensa alle. Katse kohosi nyt jo huomattavasti leudompana takaisin Timiin, vaikkakin pistävä sävy välähti ruskeissa silmissä miehen terävänsävyisen kehoituksen myötä. Silti yllättävän lauhkeana poika lähti kipuamaan portaita ylöspäin. Eihän tämä niin vaikeaa ollutkaan.
Portaiden puolivälissä alkoi kuitenkin tekemään tiukkaa. Poika yritti visusti varoa sitä, että pieninkään merkki kivusta pääsisi livahtamaan kasvoille. Vauhti oli ehkä aavistuksen verran hidastunut, vaikka poika sitä yrittikin pitää yllä parhaansa mukaan. Yksi huolimaton jalannosto ja punahiuksinen oli retkahtaa (jo toista kertaa saman päivän aikana!) kasvoilleen. Kuitenkin nopealla, varmalla otteella kaidepuusta sai Aidan tasapainonsa yllättävänkin nopeasti takaisin. Hiljaa mielessään tuo kirosi kömpelyyttään, tätähän tässä vielä kaivattiinkin!
Portaiden kapuaminen olikin osoittautunut hieman pojan kuvitelmaa vaikeammaksi, mutta lopulta siitäkin oltiin selvitty. Punahiuksinen tuki itseään kaiteeseen yhä – pelkäsi näes kaatuvansa mikäli seisoisi vain omien jalkojensa varassa, joten kaiken varalta – mutta huulilla kareili silti varsin suloinen hymy. Kuitenkin tuonkin hymyn taakse kätkeytyi pieni varautuneisuus tuota vanhempaa kohtaan, mutta tällä hetkellä Aidanin kuvitelmat olivat jo hivenen verran positiivisen puolella, olkoonkin, että portaiden alapäässä tapahtuneen sananvaihdon käskevyys harmitti yhäkin. Silti katse oli nyt kysyvänä toisessa – äänetön kysymys siitä, mihin mentäisiin seuraavaksi. Muutamalla huteralla askeleella Aidan seisoi Timin vieressä, joutuen tasapainoaan pitääkseen ottamaan hetkellisesti tukea vanhemmasta. Kirkas puna levisi poskille punahiuksisen ottaessa aavistuksen verran etäisyyttä. Herranjumala. Olisi vain sittenkin jättänyt sinne kadulle.
[[ Njo hyvä :p ]]
|
|
|
Post by Nayran on Jan 5, 2009 12:49:25 GMT 3
Pojan kompuroidessa ja taistellessa portaiden kanssa, Tim virnuili itsekseen. Aina eteenpäin katsoessaan, niin että Aidan ei nähnyt. Mies seurasi tarkkaan pojan joka elettä ja katsoi, josko toinen oli kaatumassa ja tätä tarvittaisiin. Ihana nukke, hän ajatteli. Toisaalta - nyt tarkemmin ajatellen - poika oli kaiken jälkeen yhä ihana. Tim piti siitä.
Ajatukset saivat vahvistuksen pojan horjahdus-tukeutumisesta ja punastumisesta (tässä vaiheessa virnuilu oli jo loppunut; Aidan olisi nähnyt sen), hän käänsi katseensa pakotettuna hieman yläviistosta poikaan ja hymyili hyvin pienesti, mutta himpun verran tyytyväisenäkin. "Ota vain tukea minusta Aidan hyvä, jos siltä tuntuu. Et ole vielä täysissä voimissasi - en välitä."
Jälleen Tim omaan tapaansa sivuutti pojan kysyvän katseen, jatkoi vain matkaansa pian saapuenkin lastenhuonetta muistuttavaan (pelottavaankin) huoneeseen. Se oli hänelle harvinaisen tuttu. Vaikutti kuin se olisi ollut valmiiksi suunniteltu ja sisustettu.. Kaikki näytti olevan pehmeää, värit olivat pääasiassa pastellia ja siellä täällä makoili pehmoleluja, isoja sekä pieniä. Sänkynä oli suuri prinsessasänky ja huoneessa oli myös muutama pehmoisen valkoinen hyllykkö. Huoneessa oli kaksi ikkunaa sängyn molemmin puolin; ne olivat suuria, muttei niitä ainakaan toistaiseksi voinut avata. Niistä avautui kauniit maisemat kartanon takapihan puutarhaan.
Tim kuljetti Aidania peremmälle huoneeseen, jättäen kuitenkin oven auki. Hän katseli ympärilleen tyytyväisenä, sitten Aidaniin. "Kelpaako tämä?"
|
|
|
Post by nerbella on Jan 6, 2009 18:22:24 GMT 3
Mikäli aika ja paikka olisi ollut joku muu, olisi Aidan valittanut ääneen. Mutta nyt suu pysyi visusti supussa, varoen päästämättä mitään turhanpäiväistä lipsahtamaan. Kasvojen ilme oli kuitenkin huomattavan rentoutunut nyt ja ilman sen suurempia mielenosoituksellisia liikkeitä tai äännähdyksiä poika nyökkäsi Timin sanoille, lähtien sitten seuraamaan tuota pitkin käytävää, katse vilkuillen valppaana ympäristöään.
Nähdessään Timin astuvan sisään erääseen huoneeseen, hidasti Aidan väkisinkin askeliaan. Hetkeksi tuo pysähtyi ovelle, luoden epäröivän katseen huoneeseen. Poika ei voinut estää kylmiä äreitä kulkemasta pitkin selkäpiitään, vaikkakin värähdyksen tuo yritti mahdollisimman hyvin Timin tarkalta katseelta piilottaa. Huone pelotti häntä, karmi suorastaan, mutta nirsoksi ei olisi kai syytä ryhtyä ja toisaalta Aidan epäili vahvasti sitä, ettei jaksaisi enää ottaa askeltakaan eteenpäin ja vanhemman kannettavaksi hän ei enää suostuisi, tottavie!
Punahiuksinen vain kökötti ovella, osaamatta oikein astua sisään. Danian nielaisi syvään, hivuttaen lopulta toisen jalkansa kynnyksen yli. Hitaat epävarmat askeleet kuljettivat pojan huoneeseen, vaikka edelleen katse pälyili ympäriinsä. Katse kääntyi Timin suuntaan, mutta ei katsonut suoraan toisen silmiin. Nuorempi tiesi, että hermostuneisuus, pieni pelkokin, näkyisi ruskeista silmistä auttamatta. ”..kyllä, tämä kelpaa, herra” Ääntä ei lähtenyt edes sen vertaa kuin Aidan olisi toivonut, mutta kyllä tuo sen verran kuuluva oli, ettei poika kokenut tarpeelliseksi toistaa. Edelleen tuo silti nökötti lähellä ovea, välttäen kasvavaa halua vain livahtaa siitä pois.
Hieman epävarmoin, huterin askelin poika lopulta käveli sängyn vierelle, istahtaen sen reunalle. Jalat eivät olisi kantaneet enää hetkeäkään ja kevyt helpotuksen huokaisu pääsi pojan huulilta. Katse kiersi yhä hieman hermostuneen oloisena huonetta, saamatta rauhaa. Lopulta ruskeat silmät pysähtyivät katsomaan pojan vierellä sängyllä olevaa, hailakan vaaleanpunaista nallekarhua, joka oli liki pojan itsensä kokoinen (tai siltä se ainakin Danianista tuntui sillä hetkellä!). Mielessä pyörivät sekalaisina erilaiset ajatukset. Miksi kartanossa oli tällainen huone, vaikka Danianista vaikutti vahvasti siltä, että Tim asui yksinään. Se sai huoneen näyttämään vieläkin pelottavammalta punahiuksisen mielessä. Aivan kuin pienelle tytölle suunniteltu, vaikkei sellaista tuntunut näkyvän missään. ”Tuota..herra.. kenen tämä huone on? Sain sen käsityksen, että ..elätte yksin?” Äänessä kuulsi hienoinen epäilys, muttei niin selkeästi, että se olisi ollut aivan ilmiselvää. Katse kääntyi, käväisten nopeasti Timin silmissä. Mitä kaikkea tuon vaaleahiuksisen miehen takaa oikein paljastuikaan?
|
|
|
Post by Nayran on Jan 6, 2009 19:17:32 GMT 3
Poika suhtautui huoneeseen juuri kuten Tim oli arvellut. Pientä selvästikin pelotti, eikä mikään ihme. Huone todellakin näytti hyvin pikkutyttömäiseltä ja olisi helposti voinut luulla, että siellä kummitteli tai jotain vastaavaa. Tunnelmaa oli vielä nostattamassa pieni kylmä tuulenvire, joka pienestä suljettavasta tuuletusaukosta tuli sisään, liehuttaen läpinäkyviä ja valkoisia silkkiverhoja.
Mies hymyili pienesti ja tyytyväisesti pojan reaktion johdosta, käveli sitten peremmälle huoneeseen istahtaen sängylle juuri sen nallen viereen, jota Aidan katsoi. Tim laski kätensä nallen päälle ja silitti sen samettista turkkia. "Tämä oli minun huoneeni.", mies sanoi hymähtäen sen jälkeen huvittuneesti. "Isäni sisusti sen. En ole raaskinut hävittää sitä, se on muisto lapsuuspäivistäni." Hän nosti katseensa nallesta Aidaniin, itse asiassa se oli enemmänkin vilkaisu. "Minä asun kyllä yksin. Mutta oi, en tahtoisi. En välttämättä.. Mhm.. Elämä se on vain.. Riepotellut."
Tim nousi jälleen seisomaan ja asteli lähemmäs Aidania, kuljetti kätensä kerran toisen hiuksien läpi katsellen sitten käteensä jäänyttä kadun likaa ja hiekkaa. "Voi, katsopas pientä. Sinun tulisi käydä kylvyssä.. Tahtoisitko? Sinulle kannattaisi vaihtaa myös vaatteet, jotkut puhtaat ja mukavat. Minulta voisi löytyä sinullekin sopivia ja...", hän keskeytti vilkaisten Aidania hieman arvioivasti päästä varpaisiin. "... Enemmän sinun.. tyyliisi sopivia."
|
|
|
Post by nerbella on Jan 7, 2009 17:19:39 GMT 3
Pieni pisto jossain sydänalassa miehen sanojen aikana sai Aidanin itsekin yllättymään tunteellisuuttaan. Timin oma huone? Vielä kertaalleen katse pyörähti huoneen läpi, palaten sitten jonnekin omien jalkojen tienoille. Ei mahtanut olla helppoa olla tuolla aatelisellakaan, vaikka niin olisi voinut kuvitella. Missäköhän tuon perhe mahtoi nyt olla, jos tuo kerta asui nykyään yksin? Niin rohkea ei pikkuinen ollut, että olisi uskaltautunut kysymään. "Kyllä tekin vielä jonain päivänä sen oikean löydätte, herra Amsel.." Se oli varsin hiljaista mutinaa, mutta siitä saattoi erottaa selkeästi tunnetta. Punahiuksinen todellakin oli pahoillaan tuon kokemasta. Itse hän oli sen oppinut kantapään kautta myöskin, aina elämä ei ollut niin helppoa kuin väitettiin.
Kosketus sai pojan värähtämään, aivan kuin Timin käsi olisi polttanut, ollut jotakin hyvin kuumaa. Aidan sai kuitenkin pidäteltyä vaistomaisen halunsa siirtyä vähän kauemmas, kääntäen sen sijaan katseensa Timin silmiin. "Kylpy ei kuulostaisi pahalta..äli siitä ei vain ole teille liikaa vaivaa" Huulille oli kaartunut hieman ujo hymynpoikanen Aidanin puhuessa. Olisi todellakin enemmänkin kuin mukavaa päästä peseytymään - viimeisestä kunnon kylvystä oli todellakin aikaa, sillä kylmä vesi houkutteli harvemmin peseytymään. Katse pysytteli kysyvänä toisen silmissä, Aidanin noustessa hitaasti ylös sängyltä - valmiina seuraamaan miestä.
|
|
|
Post by Nayran on Jan 7, 2009 19:34:40 GMT 3
Kyllä tekin vielä jonain päivänä sen oikean löydätte, herra Amsel. Mitä Aidan tuolla tarkoitti? Tim joutui miettiä: Tarkoittiko hän naista jota hakata kuten isä teki? Vai pientä Aidanmaista nukkea, joka hän oli ollut isälle..? Ehkä poika tarkoitti sitä jotain, mitä ihmiset tuppasivat kutsumaan äidiksi. Äiti. Timin siis pitäisi löytää äiti? Vai tuota, hetkinen.. Se nainen jota - ? .. Ahaa.
Vaikkei oikein vieläkään ymmärtänyt pojan sanoja (kyseinen asia kyllä oli hänen mielessään ja kirkkaana: hän tiesi, että Aidan tarkoitti naista, isälläkin oli ollut sellainen ja Tim oli monesti kuullut kuinka isä oli kutsunut tätä omakseen ja 'siksi tietyksi erityiseksi', ennen kuin isä alkoi tekemään asioita joita pieni Tim ei ymmärtänyt.), Tim nyökkäsi, koska ei tahtonut vaikuttaa tyhmältä. "Ei tietenkään, ei siitä ole liikaa vaivaa. Olen sen maailmalle velkaa, minähän se yleensä roikun seurapiirijuhlissa kaikkien vaivana."
Nähdessään pojan olevan selvästikin valmis tulemaan perässä, Tim oli lähdössä kylpyhuonetta kohti - kunnes muisti toisen viulun. Hän vilkaisi koteloa ja sitten Aidania. "Jätetäänkö se tänne? Lupaan, että sille ei kä mitään.", mies sanoi astellen ottamaan kotelon pois Aidanin pienistä käsistä ja vei sen sängylle turvaan. "Tuonkin voi putsata. Siitä tulee kaunis ja kiiltävä, niinkuin se joskus on varmasti ollut, eikö totta?" Tim lähti siis täten astelemaan pois huoneesta, odottaen että Aidan tulee hänen perässään ja sulki sitten oven. Matka jatkui kohti suurta, mustilla kaakeleilla kaakeloitua kylpyhuonetta (joka muistutti kylläkin enemmän salia). Hän talutti pojan sisään jääden itse ovenpieleen. "Ole vain kuin kotonasi, käytä mitä tahdot ja käy joko suihkussa tai kylvyssä. Minulle sillä ei ole väliä. Pärjäätkö? Voisin käydä huikkaamassa keittiössä, että valmistavat poikaraukalle jotain iltapalaa."
|
|
|
Post by nerbella on Jan 8, 2009 18:12:46 GMT 3
Poika vilkaisi vielä kerran sängylle lojumaan jäänyttä soitintaan, ennen kuin sitten kipitti Timin perään. Jatkuvasti poika tarkkaili käytäviä joita pitkin kuljettiin, ollen yhä enemmän vain ihmeissään kartanon suuresta koosta. Ajatella, että joku todellakin eli tällaisessa paikassa päivästä päivään. Aidan hymähti ajatukselleen, kirien sitten parhaansa mukaan edelle pääsyttä Timiä.
Kylpyhuone oli Aidanin mielestä kuin musta aukko. Poika ei voinut kieltää, etteikö olisi inhonnut tummia värejä varsin syvästi. Varsinkin musta tuntui muistuttavan poikaa hautajaisista, kuolemasta. Tuo ravisti päätään karistaakseen ajatukset pois ja keskittyi sen sijaan Timin sanoihin. Tuon sanojen lopuksi poika nyökkäsi, osoittaakseen että oli ymmärtänyt. ”Kyllä minä pärjään, älkää minusta huoliko” Hentoinen hymy käväisi huulilla Aidanin astahtaessa vielä hieman peremmälle kylpyhuoneeseen. Tuo kääntyi selin vanhempaan päin, vetäisten sitten likaisen valkean paidan yltään. Pian sitä seurasivat muutkin vaatteet, jotka tuo laskosteli siistiin pinoon lattialle. Kevyin, varovaisin askelin tuo käveli suihkun luo, vilkaisten sitä nopeasti ennen kuin lopulta käänsi hanan päälle, antaen lämpimän veden valua ylleen.
Lämmin vesi tuntui ihanalta viileän illan jälkeen. Aidan sulki silmänsä ja antoi veden huuhdella kaiken pois mielestään. Kostea ilma tuntui helpolta ja vaivattomalta hengittää. Tunne oli liki petollinen ja lopulta pojan oli taas pakko avata silmänsä. Silmien aukaisemin tarkoitti paluuta takaisin pimeän tuntuiseen kylpyhuoneeseen, joka sai punahiuksisen värähtämään. Nopeasti tuo peseytyi, sulkien lopulta hanan. Katse pälyili ympäri huonetta, löytäen lopulta eräälle tuolilla lojuvan pyyhkeen, jonka tuo kietaisi ylleen. Punertavisa hiuksista valui vielä tipottain vettä olkapäille Aidanin kääntyessä oven puoleen – katsoakseen olisiko Tim jo palannut.
|
|