|
Post by Ziegrand on Jan 12, 2008 22:03:43 GMT 3
(Siitä vain aloitus vuoroa järjestys on vapaa.. Ja ONNEA PELIIN!, Aikakausi on: Talvenloppu Ilta.)
Soihtu lepatti hiljaisena tuossa suuressa salissa jonka seinät uhkuivat vanhuutta ja aikaukausien muutosta, hallitsijoiden mieltymyksiä, Voitonmerkkien seinillä lippujen monien yllä leväten suurten marmori patsaiden seisten kunniansa asennoissa. Tuulen ujeltaen niiden välissä. Halli oli hiljainen, hengityksen rahina kaikui rauhallisena Suurensalin toisessa päässä. Tuon vanhanmiehen istuen valtaistuimellaan puristaen kättään valtikan ympärillä jonka kärjessä oli Kotka joka söi käärmettä jolla oli kahdeksanpäätä. Tuon vanhan miehen silmät uhkuivat pitkää ikää ja viisautta. Tuon tuijottaen hiljaa suuria rautaisia ovia joihin oli riimuja upotettu ja kuvioita maalattu.
Hänen edessään seisoi rivissä miehiä ja naisia valkoisissa haarniskoissa joissa oli kultaupotuksilla kuvioitu kotkanpäät hartiaan kypärien vaikuttaen kotkanpäiltä myös, Pitäen käsiensä ulottuvilla aseita monia, Keihäitä miekkoja, kirveitä. Kurillisen järjestyksen uhkuen tuosta rivistä sotureita hiljaisia ja vakaita.
Vanhamies nosti toisen kätensä hiljaa, laskien muut sormensa paitsi toisensa etusormensa vinkaten sitä. Varjoista ilmestyen nuorinainen kumartaen. Vanhan miehen kuiskaten jotain naisen hymyillen ja kumartaen syvään poistuen valtaistuimen taakse jossa olikin ollut. Miehen huokaisten hiljaa, kuin tuuli myrskyssä, sitä ei kunnolla olisi voinut edes kuulla. Tuon katsellen ikkunaa joka auki oli kuin tuijottaen tuulta joka yritti soihtua sammuttaa, katsellen soihtua joka tuulta vastaan taisteli. Pudistaen päätään surunkäväisten hänen kasvoillaan.
Hetki kului pian nainen jälleen palasi tuoden vanhalle miehelle pikarin ja tarjottimen Jälleen poistuen vanhuksen pikarista juoden ja henkeä vetäen muutaman kerran hymyillen hieman ja jälleen vakavoituen. Pään nyt vuorostaan kääntyen kohti suurta Tiimalasia jonka vitivalkoinen hiekka valui aivan kun mies olisi kuullut jokaisen hiekan osumisen tovereihinsa hänen pudistaen päätään ja jälleen vain ovea katsoen.
Ensimmäisiä odottaen, viikkoja kolme oli jo sanansaattajista kuulunut, Pienenpelon hänen sydäntään täyttäen. Olivatko he kaikki kuolleet? Oliko hänen suunnitelmansa ennalta nähty?...Pahinta pelätä ei saanut. Oikeus oli tapahtuva.
Kohtalon Aikakausi oli alkanut ja Kuningas Manarder Kahdekas odotti kohtalonsa täyttäjiä, heitä jotka uskalsivat tätä maailmaa pelastamaan lähtemään. Kohtalolta pimeältä maailmaa suojelemaan.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Jan 12, 2008 22:34:30 GMT 3
Raskaat askelet jysähtelivät valkeaan marmorilattiaan. Kivi narskui ja kiljui, hyvä ettei halkeillut. Mutta se oli vankkaa tekoa, ja oli lähes naarmuuntumatta kestänyt vuosikymmenet vuosikymmenien jälkeen. Niin se kesti tämänkin tallaajan, vaikka kannuksien raskaat piikit ja mustan teräskengän terävät reunat sitä niin armotta raapivatkin. Palveluspojat väistyivät, jopa vartijat kavahtivat ja tarttuivat kiinni jyhkeiden aseidensa nahalla päällystettyihin kahvoihin. He seurasivat katseellaan tulijaa, jonka mustan koukeroisen riimuhaarniskan syövereihin jopa soihdunvalo tuntui hukkuvan. Tummanpunainen asetakki lepatti kevyesti joka askelella, ja sen rintaan oli vedetty kaksi yksinkertaista, mustaa viivaa. Kuoleman Tie.
Tulija oli hän, joka ei kuulunut kenenkään kuolevaisen alaisuuteen. Hän, jolla ei ollut kotia, ei perhettä, ei sielua. Hän, joka eli vain tappaakseen. Tai niin ne hänestä sanoivat. Paljonko noista hurjista taruista oli totta, sitä ei osattu sanoa. Mutta totta oli ainakin se, että noidansurmaaja Ketraille, järjestönsä toiselle noidansurmaajalle, harva soturi oli valmis avautumaan. Hänen toivottiin vain menevän nopeasti pois, sillä hänen läsnäolonsa tiesi yleensä aina hankaluuksia.
Kuinka vanha hän oli? Tuhansia vuosia, jotkut sanoivat. Joidenkin mukaan hän oli ollut täällä veljensä, noidansurmaaja Modredin kanssa aikojen alusta saakka. Noiden mukaan itse Kuolema oli heidän isänsä, ja hän oli lähettänyt heidät maan päälle valvomaan, ettei kukaan yrittäisi paeta kohtaloaan.
Askelet lähestyivät salia, ja viimein soihtujen valaisemaan saliin saapui ensimmäinen kutsutuista, kädessään käärö, jonka sinetti oli murrettu. Talven kylmyys oli tarttunut kiinni raskaaseen haarniskaan. Mies asteli eteenpäin, kunnes oli siinä, johon vieraiden oletettiin pysähtyvän. Toinen metallihansikkaan peittämä käsi nousi ja ojensi kääröä kohti muutaman sylen päässä istuvaa kuningasta, kuin merkiksi siitä että noidansurmaaja oli täällä kutsusta.
"Pohjoinen Valtakunta on kuullut pyyntönne, kuningas Manarder, Jumalten valittu. Kuoleman papiston Ketrai Tuomari on saapunut täyttämään tehtävää." miehen ääni jylisi. Se oli kylmä ja kavala kuin pohjoinen jäinen tuuli, ja huokui synkkää päättäväisyyttä ja peräänantamattomuutta.
|
|
|
Post by submarine on Jan 12, 2008 23:03:26 GMT 3
Saliin astui joku - tai ainakin jokin, ihmiseksi sitä oli turha epäilläkään. Se oli kuin valtava - ainakin suhteessa, ei se kuitenkaan yltänyt salin ihmisiä, kuin rinnan tienoille - ja kalju rotta, kahdella jalalla kävelevä ja kyyristelevä. Päälleen se oli kietonut koruttoman, karkean kaavun, joka oli sentään pieni lohtu ruman otuksen ihrasäkkimäisen ruumiin ympärillä. Se peitti niin rypyt, kelmeät verisuonet kuin kaiken muunkin, mutta kasvot se jätti silti täysin näkyville, eikä se ollut millään tavalla mukavaa. Moni otti askeleen taaksepäin, kun karvaton kuvotus lipui ohitse. Mitä rottaan itseensä tuli, tuijotti se ympärilleen suorastaan julkeasti. Se katseli punertavilla silmillään ylimielisesti ihmisjoukkoa ja silminnähden tuhahteli näkemälleen, kuin olisi ollut paljonkin parempi. Kaikin puolin silmiä kiusaavaa otusta seurasi sen yhtä karvaton häntä, joka puolittain raahasi maata pitkin. Selässään sillä näytti olevan jokin repuntapainen.
Rirkst tuhahteli ja hymähteli näkemälleen ja jauhoi hampaitaan yhteen halveksunnassa. Typerät ihmiset, aina samanlaisia suorine jalkoineen, pienine päineen, naurettavine kuonoineen ja yksinkertaisesti surkeine ruumiineen. Luulivat olevansakin jotain, luulivat olevansa hyviä ja herroja. Mutta näillä naurettavilla, säälittävillä olennoilla ei ollut aavistustakaan todellisesta mahdista. Eihän niitä oltu edes merkitty mahtiin, turkinkaistale peitti päätä. Ja olivat ihmiset muutenkin karvaisia. Mutta ehkä näissä olennoissa oli aavistus lupausta, koska eivät olleet kokonaan turkin peitossa? Ne oli hyvinkin saatettu tarkoittaa orjiksi, kenties ruuaksikin, hieman kuin karja, jota pitivät. Niin, se tuntui oikealta. Saisivat tarjota elämänsä todellisten herrojensa käsiin, kun aika tulisi. Ja sitten ne tunnistaisivat mahdin ja pyhyyden, jota nyt katsoivat inhoten.
Kalju rotta asteli ilman minkäänlaista kunnioitusta jo saapuneen miehen lähettyville ja tuijotteli hetken umpärilleen. Toisin, kuin kuninkaalla, ei Rirkstin silmistä paistanut muu, kuin orastavan kaihin ensiasteen häivähdys. Hän raapi hieman hilsettä - sekin oli pyhempää, kuin nämä naurettavat tuijottajat - itsestään lattialle ja kitisi sitten, kuin juuri sellainen ylenkasvanut rotta, joka olikin: "Olen sallinut saapua tähän laumaanne ja tarjota avokyntistä apuani." Toteamus kuului olevan sellaisella suhtautumisella annettu, että jokaisen olisi pitänyt hetimiten heittäytyä kiittämään. Karvaton jyrsijä näytti huomattavan paheksuvalta, kun sellaista ei tehty.
|
|
|
Post by khiiroo on Jan 12, 2008 23:06:36 GMT 3
Metsästys oli viimein lopuillaan, ja hän katsoi kunnialla täyttäneensä tehtävänsä, kostaneen kunnialla. Soihdunvalot loivat tummanpuhuvia varjoja hänen hiljaisen hahmonsa tielle, saaden pimeässä tietä edestään etsivät silmät kiiltämään punaisina. Hän oli väsynyt jatkuvasta taivaltamisesta, koleista keleistä ja välttävistä, suorastaan surkeista, majataloista. Mutta ei se mitään. Kohta hän olisi perillä.
Gereon kantoi selässään tuttua tuohikonttia, jonka sisältö oli välttämätön karuilla alangoilla, säiden pieksämillä, terävähuippuisilla, vuorilla, siinä missä vesillä joilla ikuinen pohjoistuuli viiltävästi puhalsi. Se kontti sisälsi runsaasti suolattua kuivalihaa, pienen kirveen, kömpelön puukon ja tuluskivet. Kaiken tarvittavan, eikös?
Näissä halleissa ja käytävissä oli jotakin luonnotonta. Se että linna vaikutti hänestä autiolta, joltakin joka oli täynnä poissaolon hiljaista tuskaa, ei tehnyt siitä pahaa ja halveksuttavaa, kuten kuvitella saattoi. Mutta se, että hän tunsi itsensä jälleen irralliseksi tässä todellisuudessa, jälleen pieneltä ja mitättömältä, paikassa jonne epäili kuuluvansa vailla varmaa tietoa, sai hänen kulkunsa tuntumaan väärältä ja epäoikeutetulta. Mutta entä riittäisikö pelkkä kääntyminen ajamaan tätä tunnetta tiehensä? Hölmöilet, typerys, hän sätti itseään. Ei, se ei sitä ajaisi tiehensä.
Gereon ei ollut vielä koskaan joutunut kääntämään selkäänsä kellekään, ei varsinkaan pelosta. Eikä aika nytkään tuntunut olevan sille suotuisa. Hän sylkäisi lattialle, nosti jälleen vaivalloisesti leukansa, suoristi tuohikonttiaan aavistuksen ja jatkoi jälleen vaivalloisen näköistä taivallustaan eteenpäin, kohti edessä häilyvää ovea.
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Jan 12, 2008 23:17:21 GMT 3
Kepeät askeleet lähestyivät salia.Vartijat katsoivat pikaisesti saapujaa,mutta jatkoivat sitten omia askareitaan.Kyseessä oli haltianeito joka oli oman rotunsa valittuna saapunut tänne.Päällä tällä oli mustalaistyylinen,valkoinen paita jossa oli merkillisiä kirjailuja ja housut jotka olivat hyvät pitkillekin matkoille.Jalassa naisella oli vaeltajan saappaat,upouudet sellaiset.Ne kylän seppä oli tehnyt ihan tätä tilaisuutta varten ja kieltämättä nainen oli niistö ylpeä. Naisen mustat hiukset liehuivat hänen kävellessään ripeästi kohti kuninkaan salia.
Tämä oli suuri kunnia,sen nainen tiesi.Hän katseli hieman ympärilleen mantelinmuotoisilla silmillään ja ei voinut muuta kuin ihmetellä.Paikka oli sanoinkuvaamattoman mahtava,mittasuhteet olivat valtavat ja jopa seinät huokuivat ikiaikaista viisautta.Jos nyt seinät voivat viisaita olla,haltia ajatteli hieman huvittuneena,mutta vakavoitui sitten.Nyt ei saanut ajatella muuta kuin tehtävää.Haltia,jota Xanthiaksikin kutsuttiin,lähestyi salia.
Xanthia astui saliin ja käveli lähemmäs valtaistuinta ja pysähtyi kunniottavan matkan päähän.Näköjään hän ei ollut ensimmäinen.Paikalla oli mies,joka suorastaan huokui kylmyyttä ja valtavan rotan näköinen olento.Nuo kaksi ainakin ensin sattuivat silmään...
Nainen piti kutsukirjettä kädessään,näkyvillä.Kun muut olivat sanoneet sanottavansa,haltia kumarsi."Idän haltiat ovat kuulleet kutsunne,oi kuningas Manarder ja kunnioittavat sitä.Xanthia,Idän tuuli,on palveluksessanne."Xanthia sanoi sointuvalla äänellään,joka kuulosti korviin miellyttävältä,kuin kauniilta huilumusiikilta.
(Muokkasin vähän ,kun olin hidas:)Tai te olitte nopeita)
|
|
|
Post by spyrre on Jan 13, 2008 3:56:59 GMT 3
*Linnoituksen käytävillä näkyi tänään liikettä vielä normaaliakin enemmän. Jonkin aikaa sen jälkeen kun haltia oli poistunut saliin, lähestyivät vielä toisetkin kepeät, vaikkakin epävarmat askelet tuota suurta ovea. Lyhyt, suttuiseen paksuun viittaan kääriytynyt hahmo perässään pieni valkoinen kissanrääpäle maleksi eteenpäin kenkien askelten alla kaikuvaa käytävää, silmäillen levottomasti koristeellista ovea sekä joka puolella seisoskelevia vartijoita. Pörröisten, kummallisen purppuraisenväristen pitkien hiussuortuvien alta ympärilleen vilkuileva nuorukainen katsahti kuin varmistusta hakien laihassa kädessään pitelemäänsä kirjekääröä tuntien olonsa epämukavaksi tässä itselleen epätyypillisessä ympäristössä. Nähdessään tämän kaiken hän melkein alkoi epäillä päähänpistoaan tämän asian suhteen vaikka se olikin aluksi tuntunut oikealta ratkaisulta. ...olikohan tämä sittenkään ollut kauhean hyvä idea? Se kummallinen, joitain päiviä sitten tapahtunut tapahtumasarja oli vieläkin omiaan hämmentämään hänen mieltään, vaikka tässä olikin ollut hiukan aikaa sitä ajatellakin, eikä hän ollut enää niin varma ratkaisustaan.
Kaikki oli vain tapahtunut niin pahuksen äkkiä... Yhtäkkiä jostakin oli vain rynnännyt vieras miekkonen, tyrkännyt arvokkaalta näyttävän kirjekäärön tyrmistyneen purppurapään kätöseen ja sitten, kuuntelematta vastaväitteitä tai kysymyksiä mokoma oli vain jatkanut matkaansa. Uteliaisuuttaan hän oli kuitenkin mennyt avaamaan käärön, ja sen sisällön luettuaan arveli nuorukainen äkänneen millainen haaveri oli tapahtunut: viestinviejä oli varmaankin erehtynyt henkilöstä. Käärön sisällöstä päätellen kyseessä oli tärkeä asia, joten sen joutuminen vääriin käsiin voisi olla hyvinkin vakava onnettomuus. Koska ei tiennyt kenelle kirje olisi oikeasti kuulunut, siihen hätään ei ollut muutakaan oikaisumahdollisuutta päähän pälkähtänyt kuin etsiä käsiinsä paikka, joka oli käärössä mainittu, ja kertoa tapahtuneesta että paperi voitaisiin lähettää uudelleen paremmalla onnella tai että lähettäjä olisi edes perillä tapahtumista eikö joutuisi odottamaan vastausta turhaan. Kuitenkaan kaikki ei ollut ikävä kyllä sujunut aivan niin helposti kuin purppurpää olisi toivonut. Vaikka hän oli kuin olikin lopulta kuin ihmeen kaupalla löytänyt oikean paikan, ei yksikään linnan henkilökunnasta joille hän oli yrittänyt tarjota kirjettä eteenpäin vietäväksi ollut suostunut ottamaan tätä vastaan. Sen sijaan hänet oli paimennettu tänne, suuren salin ovelle. Kulkiessaan ohi haarniskojen rivistön, hän odotti jatkuvasti että hetkellä millä hyvänsä joku vartijoista päättäisi nakata hänet pihalle, mutta vaikutti siltä, että nuorukaisen pitelemä kirje oli tarpeeksi tärkeä jotta sotilaat antoivat hänen kulkea ohitse. ...kai hänen oli tarkoitus viedä kirje tuonne sisälle sitten? Jos siellä sitten lopulta olisi joku jolle voisi selvittää asiansa... Molemmin puolin ovea seisovat ankarannäköiset vartiomiehet eivät vain olleet kauhean rohkaiseva näky.*
"Tuota... mulle tuotiin tällainen--" *Poika yritti vielä ojentaa mokomaa pahanonnen kääröä toiselle vartijoista, mutta tämän nähdessään mies siirtyikin sivuun ja viittasi häntä astumaan sisälle huoneeseen. No jo oli tämäkin... Nuorukainen silmäili epäröiden salin vaikuttavaa ovea varsin tietoisena siitä että sen takana olisi luultavasti joku hyvinkin korkea-arvoinen persoona, mutta rohkaisi sitten mielensä ja vilkaistuaan vielä jaloissaan epäluuloisena vartijoita mulkoilevaa valkeaa kissaa astui sisään. Parempi hoitaa asia nyt pois päiväjärjestyksestä, ei nyt auttanut enää takaisinkaan kääntyä, eihän?
Astuessaan tähän suureen halliin kaksikko seisahtui uudestaan hiukan ymmällä tilanteesta. Purppurapää oli saanut silmiinsä tuon kirjavan joukkion joka parveili valtaistuimella istuksivan arvokkaan näköisen miehen edessä, ja pysähtyi epävarmana siitä miten toimia. Hitto, oliko tuo ihan linnan hallitsija itse? Eihän hän voinut vain rynnätä sisälle, jos täällä oli jonkinlainen tärkeä kokous meneillään... Miksi hitossa hänet tänne oli hätistetty?!*
|
|
|
Post by Aqwell on Jan 13, 2008 22:05:30 GMT 3
Monet askeleet kaikuivat linnan käytävillä. Useita vartijoita oli työvuorossa hoitamassa vartiovuorojaan ja osa vaihtamassa vuoroja lyhyihin lepohetkiin. Kaikki kääntyivät katsomaan heidän ohi kulkevaa naista, jonka silmät oltiin peitetty sinisellä liinalla ja jonka lumen valkeat hiukset kiiltelivät soihtujen lämpimässä valossa. Tiellä olijat väistyivät kohteliaasti ja ympärillä kuului kuiskintaa. Kaikki ihmettelivät naisen silmillä olevaa sidettä. Oliko nainen sokea? Kysymys levisi nopeasti kaikkien korviin, mutta kukaan ei tiennyt vastausta. Myös se nuori nainen, Aqurae, kuuli sen.
Aquraella oli vyöllään kaksi Sai set- miekkaa ja kädessään pergamentin näköinen käärö, jonka sinetti oli murrettu. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin, silloin kun käärön oli saanut, luetuttanut sen eräällä tutullaan ja päässyt siten matkaan saapuakseen auttamaan tulevassa tapahtumassa. Nainen ei ollut varma tiesivätkö muuta Aquraet tästä, mutta se ei häntä liikuttanut. Hän ei ollut käynyt Aquraeiden valtakunnassa yli vuoteen eikä aikonut jatkosakaan, sillä hän karttoi sitä paikkaa.
Pian nuoren Aquraen edessä aukeni suuri ovi, ja hän astui sisään saliin, jossa oli jo monia muita, jotka ilmeisesti olivat saapuneet tänne sen saman kutsun saattelemina. Hän lähti kävelemään eteenpäin lähemmäs valtaistuinta yrittäen samalla saada selville mitä olivat nämä, jotka tänne olivat häntä ennen saapuneet. Jotkut hän tunnisti, mutta muutama jäi vielä hieman arvoituksellisiksi kun hän viimein saapui heidän tasolleen. "Aquraet ovat kuulleet pyyntönne, arvoisa kuningas Manarder, ja minä Angelica olen saapunut tänne suorittamaan annettua tehtävää." Angelica sanoi kuuluvalla äänellä ja teki taas pienen niiaavan eleen, koska ei vieläkään ollut tavastaan päässyt pois, ja nosti kättään ja siinä olevaa kääröä näytiksi laskien sen kuitenkin pian alas.
Angelica tarkkaili taas vierellään seisovia henkilöitä ja yritti aisteillaan selvittää mikä kukin oli. Hän tunsi erästä miestä ympäröivän kylmyyden, haltijoiden voimat sekä yhden lohikäärmeen, mutta viimeistä heistä hän ei tunnistanut. Se vaikutti joltain rotan tapaiselta olennolta, mutta paljon suuremmalta ja jotenkin poikkeavalta. Aqurae piti kaikki muut tunteensa, jotka ulospäin olisi ollut mahdollista näkyä, sisällään ja kätki ne mahdollisimman syvälle. Tässä tilanteessa ei sopinut epäillä sen hän tiesi.
|
|
|
Post by dallan on Jan 14, 2008 1:55:36 GMT 3
Miksi tätä maailmaa yleensäkään pitäisi parantaa? Sitä oli tavallaan antanut itselleen yhden vastausvaihtoehdon miettiessään moista saadessaan viestin, joka keskeytti pahimmilleen tärkeän projektin, jonka jatkamista varten Dallan oli ollut nukkumassa. Yksisarvista kun ei olisi alkuun huvittanut nousta ylös ja lähteä matkustamaan. Relaatio "parempi" vaikutti kielessä hyvin monikäyttöiseltä, joten kysymykseenkin taisi olla erittäin paljon, ajoittain ristiriitaistakin, vastattavaa. Osa parannusvaihtoehdoista tuntui olevan kokijasta riippuvaa, osa ei, mutta tässä vaiheessa, kun olisi ehkä ollut hyvä hetki tutkiskella itseään, maailmaa ja muita, koko alkuperäinen kysymys lakkasi kiinnostamasta.
Kuninkaalla oli toivottavasti selkeä ajatus mielessään, millaisia muutoksia hän toivoi todellisuuteen. Yksisarvinen tahtoi auttaa niiden saavuttamisessa ja näin ollen oli suostunut kipeyttämään jalkojaan matkustaakseen paikan päälle, jotta tämän avun tarjoaminen ihan käytännössäkin voisi joskus toteutua. Ei tarvinnut muistaa kärsiviä vain kauniilla ajatuksilla, joista he eivät koskaan kuulleet. Ehkäpä maailma tuntuisi asteen paremmalta, jos siellä ei tarvitsisi kävellä tällaisia matkoja. Vaan senkin haluaminen oli tässäkin tapauksessa niin monesta pois, niin monesta, ettei asiaa tahtonut enää kaikessa maailman monimutkaisuudessa edes miettiä enempää.
Viime kerralla yksisarvinen oli matkustanut hevoskärryillä, kun oli pitänyt matkustaa. Ajuria oli naurattanut. Akatemia oli maksanut sen matkan ja jos Dallan ei olisi kyseistä kyytiä vastaanottanut, niin hänen paikkansa olisi korvannut vieläkin enemmän painanut kauppatavara. Sillä kertaa ei ollut tarvinnut nukkua puun alla vesisateessa ja kastella sorkkiaan kuravellissä. tällaiseen, yleishyödylliseen matkaan sitä ei ollut avustusta saanut. Toisaalta yksisarvinen ei tosin ollut sitä pyytänytkään, kun ei asia sille laitokselle kuulunut. Se kantoi yhteiskunnallista vastuutaan tutkimustyöllä ja jo siihen olisi voinut upottaa pohjattomia summia varallisuutta.
Dallanilla oli matkustaessaan lumenvalkea vaate, joka oli paksua, lämmittävää sekä todella pehmeää kangasta, tosin ei kovin kallista sellaista. Se oli ommeltu lopulta eläimen ylle ja sitä ei saisi pois kuin rikkomalla sen saumat tai hajottamalla sen muuten. Vaate peitti jalat aivan sorkkia lukuun ottamatta ja koko vartalon siten, että vain kaula, häntä ja pää olivat pelkän karvapeitteen varassa. Vaate oli joskus ollut paljon kauniimpi. Nyt se oli likainen ja alaosasta aika mutainenkin. Aurinko oli sentään onneksi kuivattanut sen sateen aikana imemästä vedestä. Simppeli ja yksinkertainen asuste, mutta tosi mukava päällä ja sopi hyvin matkustamiseen, kun sitä tiesi, ettei vaatteen kangasta voisi enää reissun jälkeen käyttää.
Dallan ei ollut vartioiden silmien eteen saapueessan mikään uljas, komea näky. Kura ja lika ei haissut hyvältä ja eläimen harja oli matkan jäljiltä takussa. Asialle ei vain voinut mitään, kun yksisarvinen oli ajatellut, että on tärkeämpää olla ajoissa perillä kuin olla siistinä perillä.
Rakennus kyllä tavallaan miellytti silmää, ei siinä mitään. Marmori oli kivenä todella kaunista, vaikka yksisarvinen ei voinut katsellessaan unohtaa sitä, millaista jälkeä luontoon jäi sen louhimisesta. Sitä se ihmisasutuksen rakentaminen oli, ei vaan voinut mitään. Eläin ei tahtonut sillä saralla yrittää muuttaa maailmaa. Toisaalta revityillä luonnonvaroilla oli mukavoitettu asumista, tehty komeaa taidetta, harrastettu valtapeliä, kirjoitettu historiaa ja niin paljon muuta. Monia asioita ei saavutettu tuhoamatta ensin jotain.
Joku onneksi avasi salin oven Dallanille. Hän loi tälle miehelle tai naiselle äänettömän kiitoksen mielessään. Yksityisyydensuojia ja muutenkin käytännöllisiä rakennuselementtejä ihmisille, avaamismekanismiltaan hankalia elementtejä yksisarviselle. Onneksi monella alalla lähinnä vain lopputulokset ratkaisivat ja tavat, joilla niihin päästiin olivat usein toissijaisia, jos ei tavoissa mitään tosi kyseenalaista ollut. Ovistakin sai selvitä toiselle puolelle haluamallaan tavalla sekä alaansa sai harjoitella päivittäin haluamansa verran.
Olipa täällä väkeä sisällä. Vaikka minkälaista vierasta, enemmän tai vielä enemmän soturin näköisiä kaikki. Toisaalta ilmeisesti Dallan oli haluttu tänne, joten tuskin hän oli väärässä paikassa. Itse rohkeus hän ei sen sijaan kyllä ollut eikä ujouttaan saanut sanaakaan suustaan, nyökäytti vain vähän päätään tervehdykseksi katsoen, ettei vahingossa sohaisisi ketään valtavalla, noin 120 senttisellä sarvellaan, jota kestävä lihaksisto kannatteli. Ei eläin taitava tappaja ollut, enemmän harjoitellut sitä, mitä pään sisuksilla saattoi tehdä kuin miten otsa-aseistusta käytettiin kuolettavasti.
Yksisarvinen tunsi kyllä kaikesta huolimatta olevansa vähän väärässä paikassa. Hän ei tiennyt, että mitä tehdä täällä, mutta ei hänen kyllä vielä tarvinnutkaan, kun hän ei ollut saanut ohjeistusta itselleen. Ehkä paikallaan seisominen oli tarpeeksi sopivaa. Kun tässä vielä siirtyi vähän matkaa aivan kaiken tieltä, niin se tuntui entistä sopivammalta ja kevensi vähän tietämättömyyden aikaansaavaa epävarmuuden ikävää tunnetilaa. Dallan ei vielä uskaltanut katsoa noita muita henkilöitä. Ei hän tiennyt yhtään, että kenen kanssa olisi oltava tekemisissä ja minkälaisissa tekemisissä. Ehti sitä tuntemaan nämä olennot myöhemminkin. Yksisarvinen tekisi nyt sen, mitä osasi parhaiten ja siihen kuului tänä hetkenä, että häntä ujostutti niin hirveästi, että muiden tuijottaminen tuntui jo ajatuksena tosi epäsopivalta.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jan 14, 2008 15:00:50 GMT 3
Marei värisi hieman kylmässä, katsellen verenpunaisilla silmillään tuota linnan varjoa vielä hieman kauempana. Tyttö ei ollenkaan pitänyt siitä ajatuksesta, että maailma joka halusi tuhota hänet, pitäisikin nyt pelastaa, ja vielä hänen se tehdä, tai ainakin olla yksi heistä. Koko ajatus kuvotti häntä, mutta silti hän oli lähtenyt kohti Manarderin linnaa, sillä vaikka ei hän enään elävien joukkoon kuulunutkaan, silti maailmaa tyttö rakasti, eikä halunnut sen kuolevan. Matka oli kestänyt odotettua kauempaa, sillä kaikkien vampyyrien tavoin, ei myöskään Marei pystynyt kauaa selviytymään auringonvalon alla, joten tyttö oli vain pystynyt kulkemaan pimeän turvin.
”Miksi ihmeessä edes vaivauduin tulemaan.” hän sihahti hiljaa, mutta päättäväisesti, astui linnan pihalle, ja siitä sisään, välittämättä vartijoista, jotka tuntuivat huutavan hänen peräänsä. Marei siirsi hiuksensa pois kasvojensa edestä, ja näytti nopeasti kääröä, jossa kuningas Manarder kahdeksan sinetti lepäsi rikkoutuneena. ”Sinua odotetaan salissa.” yksi vartijoista lausahti, mutta tyttö tyytyi vain nyökkämään kevysti, ja lähti kävelemään hiljaa linnan käytäviä pitkin. Soihdut loivat tanssivia varjoja Marein kasvoille, hänen kulkiessa hitaasti, sekä hiljaa kohti suurta salia, joka hänelle oli osoitettu.
Saavuttuaan suurelle ovelle, jäi hän varjoihin hetkeksi seisomaan, vain kuulemaan mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja sen perusteella mitä hän kuuli, arveli että paikalla oli myös monia muita rotujen edustajina. Nähtävästi tämä vaara koski maan kaikkia kansoja. ”Myös varjokansa on paikalla viimein, ja teidän palveluksessanne arvon kuningas.” Marei lausahti, ja astui esiin varjoista, polvistuen toisen polvensa varaan, katse luotuna maassa. ”Minä pahoittelen että matkani kesti kauemmin, sillä minun rotuni ottarn huomioon, niin emme voi suuren valon alla kulkea, ilman että tunnemme kipua.” vampyyri jatkoi nopeasti, ja veti käärön esiin mekkonsa kätköstä.
((Anteeksi että alussa kesti, on todella kiireistä ollut täällä töissä, mutta tässä nyt on jonkinsortin aloitus, toivottavasti kelpaa.))
|
|
|
Post by Ziegrand on Jan 14, 2008 16:05:54 GMT 3
Ulkona linnan porteilla seisoi kaksi vartijaa heidän ilmeensä olivat kuin kiveä he olivat nähneet suuria legendoja tämän päivän aikana, he olivat tottuneet, he olivat huomaneet he jotka heidän täytyi. He olivat saaneet tarkan laskun ketkä astuisivat määrän, Yksi uupui, ja hän oli juuri saapumassa. Vartijat jäykistyivät, noiden silmien edessä kuten he olivat Ketrain edessä myös, sen voiman joka uhkui Ketraista oli tuntunut väreinä heidän selkärangoissaan.
Tämä oli pahempi, koska Tämä mies ei enään näyttänyt elävältä, se pahensi, noiden onttojen silmien katsoen heidän ohitseen, Raskaan turkisviitan leväten hänen päällään peittäen hänen vartalonsa. Hänen kätensä oli verhottu rikkinäisiin ajurinhanskoihin ne olivat palaneet osittain, hänen kenkänsä olivat raskaat ja metalliset niiden kolahdellen rauhalliseen tahtiin pian tuohon marmoriseen lattiaan. Tunkkaisuuden ja kylmyyden seuraten häntä. Monien palvelijoiden luikkien kuin koirat pois tuon läheisyydestä huoneisiin joidenkin hiljaa ristien sormensa rukouksiin. Hän ei välittänyt, hänellä oli tehtävä ja sen ensimmäinen vaihe oli päästä tuohon saliin, Hän astui hiljaisesti erään ohitse, joka oli lyhyt rangaltaan mutta vahva kropaltaan. Askelien vieden hänen ohitsensa toisen aistien ihoaan vasten kylmyyden ja elottomuuden ja sen lievän tuoksun, kuin mirhamia ja multaa, tunkkaisuutta. Tuon askelien ollen yhtä ontot kuin hänen katseensa, Raskaan mustakahvaisen miekan jonka oli niin ristiriidassa tuohon olentoon jonka kuolleen verestävän oranssit. hiukset roikkuivat hupun varjoista. Puhtaanhopean terän välkkyen soihtujen valossa terässä ollen pieniä riimuja ja muinainen riimu joka kuvasti kahta sanaa. "Kuningas" ja "Käsi" Hänen katseensa kiersi seiniä ja toisen käden puristaen tiukasti kääröä kädessään jonka sinetti oli murtunut ja käärö oli kellertynyt tuon käsissä kuin hapettuen.
Raskas turkisviitta liehui tuon askelien tahdissa ne olivat hitaat mutta voimakkaat ja päättäväiset, vaikka hän kuollut olikin hän kantoi edelleen päällään sitä lausetta joka hänelle kuului "Sir." hän oli Sir Zacharias Moriorei. Nykyään se oli vain nimi kuolleelle miehelle jonka sydän oli ontto ja silmistä ilokuollut, hän oli yksin tässä maailmassa, tunteita ei enään ollut, vain varjoja niistä joista voimakkaimmat olivat. Kosto, raivo, kunniantunto sitä kohtaan jonka hän muisti nyt painajaisina mielessään jokaisella kuolleen sydämmensä sykkeellä, irvokkainta oli se että hänen sydämmensä hakkasi tyhjyyttä hänen suoniinsa, mutta silti se hakkasi kuin yrittäen pakottaa verenkiertämään hänen kehossaan. Rengashaarniskan kilahdellen satunnaisesti hänen askeliensa säestykseen. Miehen kasvojen ollen ylpeät mutta silti niin pelottavan kuolleet.
Hansikoitu käsi ojentui ja raskaat ovet avattiin hänen edessään. Tuon astuen suureensaliin jonka pyhyys ja kunniallisuus sai hänen kuolevan sielunsa nyyhkimään hänen mielessään tunteiden kuollen kuitenkin uudestaan. Tuon nostaen käärön hitaasti ja polvistuen ritarien tapaan. "Sir Zacharias Moriorei... Epäkuolleiden lähetti on saapunut." Tuo nousi seisomaan ja käänsi katseensa hitaasti Ketrain suuntaan ja siitä muihin hän oli ilmeetön. Kellertävät silmät jotka tuntuivat hohkaavan hupunvarjoissa käyden läpi nuo kaikki. Vapaankäden ollen koukistettu kylkeävasten melkein kainalon korkeulla etusormen ja keskisormen ollen hieman pystyssä muiden ollen koukussa.
Zacharias Moriorei oli valmiina tarttumaan miekkaansa jos tarve vaatisi. Hän aisti ja tiesi sen jo nyt.
Häntä ei haluttu tähän huoneeseen kukaan, Eteläinen kostonhenki. Kalmahtava legenda joka on kuiskittu nuortenlapsien rangaistukseksi uniin, Eteläinen pelko tuijotti pohjoista pelkoa kauiten.
Vanhakuningas oli edelleen hiljaa, hän tuijotti ovea joka jälleen sulkeutui. Yksi joukosta vielä uupui.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Jan 14, 2008 16:48:25 GMT 3
Pohjoinen Kuoleman pappi oli seurannut hiljaa jokaista saliin tulijaa. Petoeläimen irvokasta kalloa muistuttava kypärä peitti armeliaasti alleen kasvot, joiden kantamisesta Ketrai ei ollut ollut ylpeä enää vuosikymmeniin.
Ensimmäisenä hänen jälkeensä, halventamaan vanhan kuninkaan arvokkuutta, oli ilmestynyt tuo rial. Se oli varmasti ehkä rumin Ketrain näkemä elukka, ja hän oli nähnyt kaikenlaista. Noidansurmaaja oli mulkoillut olentoa kypäränsä takaa arvioiden, menisiköhän sen hengen riistämiseen enemmän voimia kuin se ansaitsisi, kunnes seuraava oli astellut saliin.
Itäinen haltia. Haltia. Vastenmielistä. Haltia oli kaunis, mutta Ketrain silmissä vastenmielisempi kuin sen vieressä tönöttävä kunniaton rotan kuvatus, ja se oli jo saavutus. Periaatteessa Kuoleman suhde haltioihin oli ristiriitainen; suuri osa heistä omasi maagisia taitoja syntyessään, joten tavallaan he olivat saaneet ne rotulahjana. Toisaalta he pidensivät lahjoillaan elinikäänsä ja huijasivat Kuolemaa. Siitä syystä Ketrai olisi mieluusti siivonnut heidän saastansa tämän maan päältä, mutta edes hänestä ei, veljineenkään, ollut tuhoamaan koko heimoa.
Ikävä tosiseikka.
Haltian jälkeen saliin oli marssinut otus, jonka Ketrai haistoi lohikäärmeeksi jo virstojen päästä. Lohikäärmeetkin olivat ristiriitaisia. Ne olivat maagisia, mutta toisaalta ne olivat täysin erilaisia kuin ihmismäiset otuksen. Ne elivät pitkään ilman magiaakin, Ketrai tiesi sen kokemuksesta. Lohikäärmettä vastaan hänellä ei ainakaan tällä hetkellä ollut mitään sen vakavampaa. Matkan jälkeen se saisi Ketrain puolesta lentää kotiinsa. Näillä näkymin.
Seuraava olento oli Ketraille outo, ja soturin aistimukset olivat sekalaisia. Tässä salissa löyhkäsi magialle niin paljon ja pahasti, että sieraimia poltti. Ketrai ei osannut sanoa, mikäli tämä otus toi mukanaan lisää magiaa vai ei. Hän päätti tehdä päätelmänsä myöhemmin.
Seuraavan tulijan Ketrai tunnisti. Se oli se yksisarvinen, hieman poissaolevan ja ulkopuolisen näköinen otus tässä porukassa. Ketrai tiesi sen olevan tutkija ja kirjanoppinut, ja arvosti sen viisautta. Olento ainakin yritti selvitä ilman maagisia taitojaan. Näytti matkustaneenkin tänne ihan sorkkakyydillä, resuisesta ulkonäöstä päätellen. Yksisarvinen saisi noidansurmaajan puolesta jäädä rauhaan, mikäli se pysyisi poissa tieltä eikä siitä olisi hankaluuksia tehtävän suorittamisessa. Tehtävän, joka käsitti sisällään paljon enemmän kuin sen, mitä varten kuningas oli heidät tänne kutsunut.
Seuraava olento, joka ilmestyi varjoista polvistumaan kuninkaan eteen, sai noidansurmaajan lopulta vetämään terävästi henkeä ja lähes nostamaan kätensä selkään kiinnitettyä aamutähteä irrottamaan. Varjojen kansa oli Ketraille kuin jänis metsästäjälle; suuri osa hänen saaliistaan koostui noista Kuoleman kanssa leikittelevistä kunniattomista hirvityksistä. Epäpyhistä demoneista, joiden hävittämiselle Ketrai oli pyhittänyt elämänsä. Mikä lie se pyhä voima, joka kuitenkin sai noidansurmaajan jättämään tappamisen sikseen, sitä oli vaikea arvailla. Mutta vampyyri oli hengissä edelleen, silloinkin kun seuraava tulokas sai noidansurmaajan kääntämään katseensa.
Tuon olennon epäpyhä aura sai Kuoleman papin tuntemaan kuvotuksen ja vihan väristyksiä. Kaikista epäpyhistä olennoista, pilkkasivat Kuolemaa eniten juuri epäkuolleet. Ilmeisesti epäkuollut tiesi, kenen kanssa oli eksynyt samaan huoneeseen, sillä se mulkoili Ketraita kauemmin kuin muita huoneessa olijoita.
Mikäli Ketrai ei olisi täällä Jumalansa lähettämänä, pyhällä tehtävällä, hän olisi iskenyt tuon kuvottavan ilmestyksen hengiltä tässä ja nyt. Taannut, että epäkuollut löytää tiensä maanpäällisen rovion kautta takaisin helvettien piinaaviin lieskoihin, sinne minne sen läpimätä sielu eittämättä kuuluikin.
Mutta vielä ei ollut aika. Ketrai käänsi tyynesti katseensa kuninkaaseen, hiljaa mielessään punniten näitä kaikkia tulevia matkakumppaneitaan ja heidän kohtaloitaan.
|
|
|
Post by submarine on Jan 14, 2008 17:35:46 GMT 3
Rirkst mulkoili ennen ja jälkeen saapuneita, eikä voinut sanoa olevansa hiukkaakaan tyytyväinen yhteenkään. Toisaalta rotta ei koskaan muulloinkaan ollut tyytyväinen, mutta se vain todisti, kuinka vastenmielinen oli tämä vääräuskoisten ja alempiarvoisen saastuttama maailma. Mutta se pyyhittäisiin vielä puhtaaksi ja korjattaisiin aivan uuteen uskoon, eivätkä nämä alhaiset saastat enää koskaan sitä pääsisi vääristämään. Siihen oli vielä aikaa, mutta kukapa tiesi, kenties juuri hän itse muuttaisi kaiken. Tai tietenkin hän muuttaisi, tämä suunnitelma oli hänen omansa, eivätkä nämä... rotta joutui hetken pohtimaan jotakin sopivaa sanaa, ettei olisi alkanut toistaa... nämä kurjat madot voisi häntä estellä. Mutta niin, ne paikalle saapuvat...
Ensimmäiselle Rirkst nyrpisti kuonoaan, ja tekikin sen sitten kunnolla. Rotta tiesi paljon uskonnoista, lähinnä voidakseen pilkata niitä, ja tunnisti miehen helposti kuuluvan pohjoiseen lahkoon. Tämä palvoi kuolemaa jokseenkin fanaattisesti. Ja muu olikin sitten pelkkää surkeaa typeryyttä, pelkkää naurettavaa harhauskoa. Tämä inhotti häntä heti ja kunnolla, eikä se varmasti jäänyt huomaamatta ilmeestä, jota olisi voinut tulkita typerämpikin. Oikeastaan hän olisi lähestulkoon halunnut käydä tähän kiinni heti kättelyssä ja ravistella tästä kaikki luulot väärästä jumaluudestaan pois, mutta onnistui kuitenkin suurta harkintakykyä ja uskomatonta itsehillintää osoittaen olemaan manaamatta tästä henkeä pois. Tämä suunnitelma oli tärkeä, ja sen eteen tuli kärsiäkin, mikäli pakko oli. Ja juuri nyt oli vain pakko sietää tätä mätää paisetta, niin kuvottavaa kuin se olikin. Mutta sen jälkeen hän söisi tuolta sydämen rinnasta - kun olisi ensin katkonut tältä jokaisen sormen ja survonut silmiä veitsellä.
Rirkst raapi jälleen samaa paikkaa uudelleen, onnistuen varisuttamaan taas hilsettä lattialle, joka oli aivan liian ala-arvoinen hänen mahtaville ihohiutaleilleen. Mahdollisesti oli kehittymässä ikävänpuoleinen ihottuma, koska nahkaa syyhytti. Paikalle saapui jokin haltia. Rotta mulkoili sitäkin ja muisteli, että haltiat olivat jänteikkäitä ja jäivät kiinni hampaisiin, eivätkä muutenkaan olleet hyvää syötävää. Ei rasvaa, ei ollenkaan. Luisevia piruja. Niistä ei olisi edes ruuaksi, eikä tuolla ruumiilla myöskään orjiksi. Niille ei olisi sijaa, pois vain kaikki. Jokin olento, jota rotta ei tunnistanut. Siitä tuntui jonkin verran mahtia. Yhtä saastainen ja typerä sekin varmasti oli, ja hän löytäisi siihen kyllä pian syynkin. Se olisi varmasti hyvä. Mahdollisesti sekin jäi hampaisiin kiinni. Yksisarvinenkin saapui paikalle. Siitäkään rotta ei pitänyt, mikä ei ollut mitenkään yllättävää. Tuostakaan ei olisi hyötyä missään, mutta jos se oli samanlainen, kuin hevonen, se olisi sentään syötävää. Ja olihan sillä sarvi, josta saattaisi olla arvokaluksi asti. Seuraava myönsi olevansa vampyyri, ja Rirkst vihasi sitäkin. Se oli kuollut, mutta ei kuitenkaan kuollut, mikä oli vähintäänkin raivostuttavaa. Rotta vannoi ajatuksissaan, että muuttaisi asian laidan oikein erityisen raskaalla kivellä sitten myöhemmin. Mokomakin verenimijä, näytti petollisesti vieläpä ihmiseltä, mutta oli kuitenkin jotain muuta - ainakin ruumiiltaan, mieleltään se oli aivan yhtä saastainen ja typerä. Ja toinenkin epäkuollut. Se saisi saman kohtelun, kuin vampyyrikin, vaikkakin mahdollisesti vielä paremmin. Tästä tuntui hyökyvän jokin ilmapiiri, jopa pelkoa herättävä, mutta rotta vihasi tätä liikaa ja oli tavalliseen tapaansa liian itsevarma, jotta moinen olisi voinut tämän kauhuihin turtunutta mieltä vapisuttaa.
Joukko näytti olevan suurimmaksi osaksi jo kasassakin. Rirkst vihasi jokaista, kuten saastan keskellä saattoikin odottaa, mutta onnistui kuin onnistuikin vain mulkoilemaan hiljaa, niin paljon kuin se hänen huomattavaa itsehillintäänsä rasittikin.
|
|
|
Post by khiiroo on Jan 14, 2008 19:15:31 GMT 3
Epäkuolleen auran lumous tarttui häneen ja sen mukana tuli kauhu – typerryttävä, avuttomaksi tekevä, ja järjelle käsittämätön. Se pyyhälsi kuivan erämaatuulen lailla hänen ylitseen, ja pelkkä olennon jalanjäljissä käyminen oli askel syvemmälle kuolemanpelkoon, joka viipyi ilmassa vielä olennon mentyäkin.
Hetken ajan Gereon tasasi hengitystään. Hän seisoi pimeässä, ja odotti pelkonsa lievenevän hiljalleen. Mutta kun hän viimein sai kontrollin itsestään, eikä hänelle tapahtunut mitään pahaa, tieto syystä miksi hän oli ylipäätään saapunut paikalle iski hänen tajuntansa ylitse aropalon lailla.
"Pelkoa haudan takaa. Saastaista magiaa, joka lienee myös osa lohikäärmeitä", Gereon pihisi pitkästä kokemuksesta. "Tähän lajiin vain ei ole tullut törmättyä yhtä usein, joten tunne ei ole aivan vastaava. Toista sorttia en ole joutunut kokemaan koskaan, sillä ei ole sellaista elävää jota pelkäisin!" hän ärisi ajamattomaan sänkeensä.
Hän suoristi tuohikonttinsa uudemman kerran, hieraisi rintaansa jotta veri jatkaisi kiertämistä, ja loi synkän silmäyksen olennon jälkeen. Mutta siitä päästyään hän ontui ovelle, silmäili sitä lattiasta kattoon, sylkäisi kouriinsa ja työnsi sen vaivatta auki massiivisilla lihaksillaan.
Saapuessaan saliin Gereon kiersi nopeasti katseellaan paikallaolijat kiireestä kantapäähän, painoi mieleensä mahdolliset uloskäyntitiet - sellaisetkin, jotka syntyisivät tarpeen vaatiessa. Mutta otettuaan katseellaan mittaa toisista hän tyytyi vain nyökkäämään hyväksyvästi.
Gereon ähisi hetken laskiessaan tuohikonttia selästään, ja uudemman kerran avatessaan sitä. Sitten hän löysi sen. Gereon kaivoi esiin siististi taitellun kutsun, röyhisti tynnyrimäistä rintaansa ja puhui sieluttoman syvällä bassoäänellä: "Läntisten maiden samoojat tarjoavat vähäisen varreltaan, mutta suuren rohkeudeltaan", hän aloitti, osoittaen puheensa, ja kunnioituksensa kuningas Manarderille. Hän polvistui, joka näytti lähinnä koomiselta miehen koon huomioon ottaen. Mutta sitten hän nousi, ja jatkoi, osoittaen puheensa kaikille paikallaolijoista: "Mantujamme sitoo kunnian vaatimus, jonka olen tullut täyttämään. Miekkani ja uskollisuuteni on käytettävissänne, arvon kanssakulkijat, arvon kuningas."
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Jan 14, 2008 20:36:33 GMT 3
Xanthia katseli paikalle tulleita.Kylmän ja vaarallisen tuntuinen mies,jolla oli kypärä päässä,josta johtuen haltia ei nähnyt tämän kasvoja.Mutta hän oletti niiden olevan yhtä kylmät kuin mies itsekin.Nainen ei pitänyt tuosta..Kentraiko miehen nimi oli?Sama se,tuosta miehestä.
Seuraavana haltian silmiin osui jonkinlainen ihmisenkokoinen rotta.Hän ei ollut koskaan tavannut tuollaisia.Aikalailla inhottavan näköinen otus.Kalju,mutta onneksi sen peittona oli jonkinlainen viitta tai kaapu.Ja käyttäytyi kuin olisi isokin herra.Haltia värähti hieman.
Kolmas hahmo olikin sitten paljon miellyttävämmän tuntuinen.Haltia oletti tämän olevan ihmishahmoinen lohikäärme,muttei ollut varma.Jokatapauksessa pojan hahmossa oleva olento vaikutti paljon mukavammalta kuin kaksi ensimmäistä.
Seuraava saliin tulija olikin kummallisempi tapaus.Nainen,joskaan ei ihan tavallisen ihmisnaisen näköinen.Tämän silmillä oli liina.Oliko tuo sokea?Sitä haltia ei tiennyt..
Sitten saliin astui jotenkin ulkopuolisen näköinen yksisarvinen,joka oli jokseensakin ryvettyneen näköinen.Tullut kai ihan ilman kyytiä jostain kaukaa.Haltia arvosti näitä olentoja.Ne olivat hyvin viisaita ja pitkäikäisiä,ainakin useimmat.Ihmiset joskus luulivat niitä vain hevosiksi joilla on sarvi,mutta ne olivat enemmän.Xanthia väläytti pienen ystävällisen hymyn yksisarvisen suuntaan.
Seuraavana haltian katse kohtasi vampyyrin.Se näytti nuorelta naiselta.Vampyyrit,niistä haltia tiesi aika vähän.Ne joivat verta ja liikkuivat öisin.Nainen lupasi mielessään olla mahdollisimman ystävällinen tuota kohtaan,mikäli se ei alkaisi järsimään hänen kaulaansa.
Samassa haltia värisi.Saliin oli tullut jokin vielä karmivampi olento,kuin Kentrai.Epäkuollut.Xanthia ei ollut koskaan nähnyt sellaisia ja kun viimein näki,toivoi ettei olisi nähnytkään.Hartian tarkka nenä haistoi mullan ja jonkin muun hajun,tuon mennessä ohi.
Ilmeisesti viimeinenkin tulija saapui.Lyhyt ja jäntevä,luultavasti ihmismies.Ahaa,mies esitteli itsensä.Hän oli tullut läntisten maiden samoojien puolesta.Siinä taisivatkin olla kaikki.Haltia odotti,mitä nyt tapahtuisi...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 15, 2008 0:17:14 GMT 3
*Astuessaan sisään salin ovesta purppurapää tunsi sisälläolijoiden katseiden kääntyvän laskelmoivina itseensä ja seisahtui jonkin verran pöllämystyneenä tästä huomiosta. Hitto, hänen ei varmaankaan pitäisi olla täällä... miten hän selittäisi tuon äskeisen sisäänryntäyksen? Vaikka eihän se hänen vikansa ollut että vartija oli---
Kookas ovi äännähti hänen takanaan jonkun uuden henkilön saapuessa, ja herätti paikoilleen jähmettyneen nuorukaisen jälleen takaisin nykyhetkeen tämän peräytyessä parilla kiireisellä askelella sivummalle, pois kulkutieltä patsastelemasta. Ja lisää porukkaa oli vain saapumassa... mitä hittoa hän nyt tekisi, lähtisi takaisin ulos? Mutta kukaan ei kyllä ollut vielä yrittänyt hätistää häntä tiehensä. ...johtuikohan se tästä kääröstä? Purppuratukka katsahti uudemman kerran pitelemäänsä pergamenttia, pistäen pian merkille että kaikilla muillakin läsnäolijoilla näkyi olevan sellainen hallussaan. ...no, ainakin hän tästä päätellen olisi oikeassa paikassa kirjeen kanssa, mutta kuinkahan sitä selitettäisiin se, että kirje olikin hänen hallussaan, eikä sen "sankarin", jolle kääröön kirjattu vakava avunpyyntö oli suunnattu. Hän voisi kai tietysti poistua ja jättää selvittelyt vähemmän kiireiselle kerralle... tai sitten, koska kukaan ei ollut ajamassa häntä ulos, hän voisi odottaa sivummassa neuvonpidon päättymistä... Tämähän oli häneltä kuitenkin melkoisen hyvin tehty, kun hän oli saapunut oikaisemaan vakavaa virhettä, eikä vain heittänyt kääröä pois, eikö niin?
Hiukan rohkaistuneena lyhyt nuorukainen kumartui poimimaan levottoman kissan lattialta syliinsä ja siirtyi vaivihkaa seinänvierustalle oven lähelle eläintä rauhoittavasti rapsuttaen. Läsnä näkyi olevan valtaistuimella istujan lisäksi jos jonkinlaista olentoa, ja kaikki ilmeisesti kyvykkäitä sotureita tai vastaavia, jos he olivat saapuneet vastaamaan pergamentissa mainittuun uhkaan. Purppurapää tunnisti ainakin haltian, sekä sellaisen rottaolennon jollaisiin oli joskus menneisyydessäkin törmännyt vaikka tämä näyttikin jotakin syystä olevan täysin vailla turkkia aiemmista tuttavuuksista poiketen. No, turkki tai ei, hän ei ollut erityisemmin pitänyt niistä jyrsijöistä, varsinkaan siitä valkoisesta. Nuorukainen rypisti kulmiaan hiukan oudoksuen, silmäten hiustensa alta kallomaiseen kypärään sonnustautunutta miekkosta. Tuo vaikutti luultavasti jonkinlaiselta ihmiseltä, mutta hän ei oikeastaan ollut aivan varma asiasta. Ei myöskään tuosta naisesta, joka oli saapunut melkein välittömästi hänen jälkeensä, mutta tämä ei luultavasti ollut ainakaan sellaista rotua, johon hän olisi törmännyt aikaisemmin. Kangas tämän silmillä kiinnitti myöskin pojan huomion saaden hänet kallistamaan hiukan päätään miettien luultavasti samaa asiaa kuin muutkin vastaantulijat tämän naisen nähdessään: oliko tämän silmissä jotakin vikaa? Eikö tämän olisi sitten vaarallista liikkua yksin tuolla tavalla, vai oliko jonkinlainen saattue tai vartija tai mitä tällä ikinä olisi mukanaan ollutkaan jäänyt ulkopuolelle odottamaan? Nuorukainen ei tiennyt, mutta höristi osittain tahattomasti korviaan saapujan ilmoittautuessa kunnioittavasti ilmeisesti kutsun lähettäneelle hallitsijalle. Nuhruinen nuorukainen tunsi hetkellisesti olonsa jonkin verran syylliseksi moisen dokumentin luvattomasta hallussapidostaan ja liikautti käärön vaivihkaa piiloon viittansa liepeen alle. Hän ei hallinnut etiketin tai kuninkaallisen käytösen kiemuroita, eikä näin ollen ollut alkuunkaan varma olisiko hänenkin pitänyt käydä esittäytymässä, mutta näiden kaikkien arvioivien silmäparien edessä hän ei oikeastaan halunnut liikkua "suojapaikastaan". Sankareiden hoidettua suunnitelmansa, hän voisi käydä tilanteen rauhoituttua esittämässä omansa, eikö vain?
Seuraava ovesta astuja tosin pisti hetkellisesti tämän lyhyen "kuokkijan" pasmat melkoisen sekaisin. Avautuva ovi kiinnitti ensiksi sylissä kiemurtelevan kissan huomion, purppurapään seuratessa pian katseellaan esimerkkiä huomatessaan karvapallon kiinnostuneen jostakin niin kovasti ettei muistanut enää yrittää venkuroida itseään takaisin lattialle. Esiin kopistelevan nelijalkaisen reissussa rähjääntyneen sorkkaeläimen osuessa noihin suuriin, hiusten alta tähyileviin tummiin silmiin, loksahti nuorukaisen leuka hetkellisesti melkein lattiaan asti, ennen kuin tämä pian tajusi kuinka typerältä näytti ja sulki suunsa. ...yksisarvinen? Ei, ei kai se voinut... vai oliko se? Olento haisi hiukan matkan rasitusten jälkeen ja oli pukeutunut likaiseen, kummallisen näköiseen asusteeseen, mutta purppurapää oli kuitenkin erottavinaan tutun ominaishajun tuon kaiken muun seasta. ...katsopas mokomaa? Mitä ihmettä D´allan täällä teki? Oliko hänetkin kutsuttu? Mutta kyseessähän oli varsin vaaralliselta vaikuttava reissu, ainakin päätellen siitä mitä nuorukainen oli saanut selville koristeellisella käsialalla kirjoitettua kääröä vilkaistuaan, ja hän huolestui hiukan. Aatoksiinsa eksyneenä purppuratukalta oli vähällä jäädä huomaamatta uuden saapujan tulo, ja tämä hätkähtikin melkoisesti uuden olennon astuessa varjoista ja kävellessä kumartumaan valtaistuimen eteen. Tämän naisen henkilöllisyyttä ei pojan tarvinnut pähkäillä, hän tunnisti kyllä verenimijän sellaisen nähdessään... hän oli joskus jopa aikoinaan tuntenut erään sellaisen... ja eikö se hänen jokin aika sitten tapaamansa lääkärikin ollut ollut vampyyri? Valkea kissa tosin ei katsonut tätä tulokasta alkuunkaan hyvällä vaan sähähti pelästyneenä ja yritti ryömiä piilottelemaan kaksijalkaisen kumppaninsa viitan alle. Ilmapiiri tuntui kiristyvän entisestään, varsinkin sen kallokypäräisen miekkosen suunnalla vampyyrinaisen saapuessa, vaikka tämä ei kyllä ollut vaikuttanut kovinkaan ystävälliseltä alun alkaenkaan... ja sen olennon saapuminen joka seuraavaksi astui sisään salin ovista tuoden mukanaan kalmanlemun sekä jäätävän tunnelman, ei ainakaan parantanut tuota tilannetta tippaakaan. Nuorukainen perääntyi hiukan kauemmas huomatessaan levottomuutta herättävän, kylmyyttä huokuvan miehen astelevan ohitse ja yritti rauhoitella entisestään pelästynyttä kissaparkaa. Tästäkään tapauksesta hän ei oikein osannut sanoa mikä olento oli kyseessä, mutta miehen pian ilmoittautuessa epäkuolleiden edustajaksi, purppurapää yllättyi melkoisesti. Mies oli siis... kuollut? Mutta hän oli kuitenkin kaikesta huolimatta ilmeisen tietoinen ympäristöstään, aivan muuta maata kuin ne eteenpäin laahustavat ruumiit jollaisiin nuorukainen oli joskus törmännyt. Kummallista. Nuorukainen ei pitänyt tuon suunnalta osakseen saamastaan katseesta, mutta epäkuollut käänsi huomionsa kuitenkin pian kallokypäräiseen mieheen niin uhkaavan oloisena ettei purppurapää olisi ollut kovinkaan yllättynyt jos nämä olisivat lentäneet välittömästi toistensa kimppuun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja pian ovista saapui vielä yksi kutsuttu, lihaksikas ihmismies. Kaikki läsnäolijat tuntuivat kyräilevän toisiaan mitään kuitenkaan sanomatta mutta kuitenkin ajoittain varsin vihamielisestikin, joka enteili purppurapään aavistusten mukaan jotakin todella epämukavaa. Tilanne voisi äityä vaaralliseksi jos täällä alettaisiin tapella... Poika katsahti uudestaan hiljaisena seisovaa yksisarvista, joka ei ollut kertaakaan sanonut mitään eikä oikeastaan edes katsonut hänen suuntaansa, ja tunsi pienen epäilyksenpoikasen kasvavan mielessään. Hiljaa hän liikahti pois seinän viereltä, hivuttautuen sitten kohti sarvekasta parhaansa mukaan muiden läsnäolijoiden huomiota vältellen, jos tämä vain mitenkään olisi mahdollista.*
"...Dallan?" *Kuului varovaisesti, hiljaa ja kysyvään äänensävyyn tuo tutulla tavalla aavistuksen väärin äännetty nimi hupun sekä purppuraisten hiusten alta pojan päästyä lähemmäksi eläintä. Hitto, hän olisi voinut vaikka vannoa, että tunsi sarvekkaan... mutta toisaalta, hän ilmeisesti ei aikaisemmin ollut muita yksisarvisia tavannutkaan kuin vain tämän nimellä D`allan kutsutun, hyvin muuntautumiskykyisen yksilön. Ei hänellä ollut oikeasti aavistustakaan olivatko kaikki muutkin yksisarviset sellaisia, vai oliko kyseessä vain tämän yksilön uniikki taipumus...*
|
|