|
Post by Aqwell on Jan 15, 2008 14:07:27 GMT 3
Salissa oli yllättävän hiljaista, vain silloin tällöin kuului hieman askeleita ja muutama sana ei muuta, mutta silti tilanne alkoi muuttua nuoresta Aquraesta hyvin kiusalliselta. Monet tuntuivat katsovan häntä tai ainakin vilkaisevan ja sitten ihmettelevän hänen liinaansa. Hän itse ei katsellut ympärilleen, vaan piti kasvonsa suorassa linjassa kuninkaan suuntaan. Aqurae tiesi ettei hänen pitäisi oikeastaan olla täällä, ja se tässä kaikkein kiusallista olikin. Hänen olisi lain mukaan kuulunut viedä viesti neuvostolle Aquraeen, jonka jälkeen oletettavasti suur-Aqurae olisi lähtenyt matkaan, mutta hän ei ollut tehnyt niin. Hän ei enää noudattanut lakeja jotka häntä koski. Ei nyt eikä tulevaisuudessakaan enää
Kohta saliin saapui yksisarvinen. Angelica tunnisti sen helposti, vaikkei sellaista aiemmin ollut pahemmin tavannut. Se vaikutti jokseenkin ulkopuolisen tuntuiselta, mutta silti jotenkin joukkoon kuuluvalta. Yksisarviset olivat viisaita ja kauniita otuksia. Sen hän oli joskus pienempänä lukenut kirjasta ennen...
Seuraavaksi saliin saapui Angelicalle jo ennestään tuttu otus vampyyri, ja ilmeisesti vielä naispuoleinen sellainen. Hän ei pelännyt niitä, kunhan vaan ne eivät yrittäneet mitään ylimääräistä. Aqurae kuitenkin uskoi pärjäävänsä hänenkin kanssaan.
Seuraava saliin tulija sai nuoren naisen värähtämään. Epäkuollut! hän huudahti mielessään, ja tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin hänen selkäänsä. Aqurae ei pahemmin ollut tavannut tällaisiakaan otuksia, mutta tiesi niistä vähän jotain ylimääräistä. Hän aisti kuoleman hänen äänessään ja muussakin olemuksessaan, eikä se ollut niitä miellyttävimpiä tunteita, mutta hän yritti pitää itsensä rauhallisena.
Salissa oli myös muutama sellainen, joka oli tullut tänne ennemmin. Hän tunnisti haltijan, jonkinmoisen pohjolan miehen, ison rotan, jonka arveli olevan Rial ja nuori lohikäärme, joka ilmeisesti yksisarvisen lisäksi tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Aqurae kuuli kuinka lohikäärme poika lähti hitaasti ja varovaisesti liikkeelle ja kuuli myös hänen sanansa. Dallan? Ketä hän tarkoittaa? Angelica kysyi itseltään, ja pysyi vaiti odottaen, että jotain tapahtuisi.
|
|
|
Post by dallan on Jan 18, 2008 4:12:24 GMT 3
Edustustilaisuudet eivät yleensä käyneet lomasta. Tosin lomatkin yleensä sopivat vain laskutaitojen rapistuttamiseen. Joskus hyvien asioiden eteen oli annettava omastaan pois ja hyväksyä se, että nyt oli sellainen elämänvaihe, jossa piti olla nykyisestä rakastetusta erossa ja jättää kirjoitusvälineet kotimaille. Tieteessä sitä oli kelvannut isäksi uutta luomaan ulkonäköä katsomatta. Siinä lajissa tappoi korkeintaan itsensä. Sikäli kai tämän silmiähivelevän salin tilaisuus ei ollut tekotavaltaan niin poikkeuksellinen, hieman kattavampi vain. Näin silmämääräisesti kun vaikutti siltä, että täällä sitä tappaisi vähintään itsensä.
Dallan ei tuntenut näitä olentoja, mutta aistit antoivat perusteen olettaa sille, että tehtävän tavoitteena tulisi olemaan jotain, mikä haluttiin saavuttaa keinoja kaihtamatta. Jos yksisarvinen vain olisi tiennyt, niin _jos_ hän olisi tiennyt, niin ehkä hän olisi jättänyt tulematta tänne, mutta lieni tarkoituksellista, ettei hänelle oltu annettu niin kattavaa informaatiota tapahtuvasta.
Oletettavasti, luultavasti... äh, sanatkin menivät sekaisin tässä seurassa. Ei kai tänne oltu teuraaksi tultu. Kai. Tietämättömyyden epämukavuudesta kaiken tämän jännitteen kohteena kertoi se, että siitäkään ei uskaltanut olla kovin varma. Toivottavasti kuningas selventäisi tilannetta hyvin pian, sillä muuten yksisarvinen kyllä jättäisi tämän luottamuksellisen tehtävänsä kokonaan väliin. Sitä voisi vaikka vedota vatsavaivoihin. Sairaanahan ei ollut hyvä tehdä töitä, ja tämä seura sai Dallanin voimaan pelosta pahoin. Ei siinä mitään henkilökohtaista ollut. Tehtävät asiat yksisarvista enemmän kauhistuttivat. Kaikki se tappaminen, mitä oli odotettavissa. Ei veriteko niin kysynyt, kenen kädestä se tehtiin. Tarvittiin vain esimerkiksi riittävällä voimalla oikeaan kohtaan kohdistettu terä ja kaikki työ, kaikki unettomat yöt tulevaisuuteen kohdistettujen tavoitteiden eteen, kaikki se valui turhana ja menetettynä hukkaan. Miten se tekikään kipeää sen armollisessa tapauksessa lyhyen hetken, fyysisesti ja kohtalonsa tiedostamisen muodossa. Dallania puistatti tuo ajatus. Hän ei tahtonut katsoa noita teväriä hengenriistäjiä soturien murskaavanvahvoissa käsissä. Oli parempi olla tässä vähän sivussa, aavistuksen verran omissa oloissaan ja katsoa alas, nyt kun vielä hajut ja äänet eivät olleet täällä. Tyhjästäkin ne silti kuvitteli ja tunsi kuin ne olisivat aidosti läsnä, kun oma mieli katsoi kai parhaaksi muistuttaa tulevaisuudesta aivan kuin siitä olisi ollut muuta kuin harmia. Ei ollut ilo saada esimakua väistämättömästä raadollisesta tulevaisuudestaan.
Katsomattakin sitä silti tunsi kuinka pelko joidenkin näiden olentojen ympärillä. Yhtäältä se oli kylmänväristyksiä kuin olisi voinut fyysisesti tuntea samoin kuin joku näistä, olla tuntematta mitään tekemästään työstä. Ei Dallan ollut varma, että oliko sellainen olemassaolevaa, mutta ainakin se vaikutti mahdolliselta, sillä yksisarvinen ei ainakaan tiennyt, miksi olento ei voisi olla samaan aikaan ajatteleva, vapaasti toimiva ja tunteeton. Joku oli joskus sanonut, että ihminen ilman tunteita ei hänelle enää olisi ihminen. Kuitenkin tämäkin tilanne vaatisi tiedon, että kyseinen yksilö olisi tunteeton, mihin saakka häntä varmaan pidettäisiin ihmisenä ja mitä luultavammin tätä tietoa ei koskaan saisi, joten ajatus vaikutti aavistuksen arveluttavalta. Ei uros ollut sitä sen pidemmälle miettinyt, kun ei se ollut kovin kiinnostava ongelma. Ei se tähän asiaan edes liittynyt, joten jokatapauksessa ei tunteilla vaikuttanut olevan välttämätöntä roolia ajatusten luomisessa tai toiminnassa, vaikka niiden rooli saattoikin olla valtava, suorastaan hallitseva siellä, missä se oli läsnä. Matkustelu avartaa maailmaa, sanoivat. Tässä ja nyt tosiaan huomasi, mikä viehättävyys oli majailla lämpimässä huoneessaan inspiraatioblokkiaan vastaan taistellessa. Paha olokin kulki eri muodoissa ja juonsi erilaisista asioista.
Dallan oli kuullut joitain tervehdyspuheenvuoroja. Olisiko hänenkin pitänyt? Ei, mitä sitä turhaan, sillä ei hän ollut tervehtiäkseen tänne tullut ja näin sitä herätti vielä pisaran vähemmän huomiota. Uros todella tarvitsi sitä. Valkoinen kun tiesi näistä olennoista niin vähän, että eli vain ennakkoluuloissa, jotka käsittivät voiman saavuttamiseksi vuodatettua verta. Ehkä se oli terve pelko, kun varovaisuudella sitä vaihtoi omaa sosiaalisuuttaan turvallisuuteen ja yksisarvinen uskoi, että moni näistä olennoista ei nyt häneltä kauniita sosiaalisia eleitä odottanukaan, vaikka oletus sekin oli vailla sen enempiä perusteita kuin aikaisemmissakaan varovaisuuden sanelemissa ennakkoluuloissa. Elämässä kuitenkin eli suurin osan päätöksentekohetkistään epävarmojen uskomusten varassa ja oli valittava vaihtoehtoja, joista ei saattanut tietää varmuudella juuri mitään. Ei silloin ollut ehkä huono ratkaisu suorittaa valintaa uskomalla siihen mukavaan vaihtoehtoon, kun perusteluiksikin kutsuttuja asioita ei ollut tarjolla. Ainakin sitä saattaisi saavuttaa sen omasta mielestään paremman vaihtoehdon, kun kerran siinä epämukavammassakin olisi aivan yhtä hyvin voinut mennä vikaan.
Joku puhui. Mantujamme sitoo kunnian vaatimus, jonka olen tullut täyttämään. Miekkani ja uskollisuuteni on käytettävissänne, arvon kanssakulkijat, arvon kuningas. Mitä se tarkoitti? Nämä komeat sanat herättivät uroksessa hetkellisen rauhallisuuden tunnetuulahduksen, mutta pään täyttäneet kysymykset sysäsivät sen syrjään. Eläin oli hermostunut ja näin hän kai turhaankin yritti analysoida sitä vähäistäkin informaatiota tästä tilanteesta, mitä vain oli hänelle jaossa. Miekka ja uskollisuus puhuivat soturillisuudesta. Dallan oli joskus katsellut tuota kuuluisaa teräasetta omassakin kyljessään, joten saattoi sanoa, että hänellä oli hyvin läheinen suhde kyseiseen aseeseen. No heh heh. Olipas tyhmää. Uskollisuudesta yksisarvinen ei niin tiennyt, että mitä se oli. Hän ei ollut koskaan elänyt soturin elämää ja ei tiennyt, mitä tämä sana saattoi tarkoittaa käytännön elämässä. Toki se taisi olla kaikille eri asioita, kun ei sanoilla vaikuttanut olevan vain yhtä tiettyä sidottua merkitystä, mutta ilmaisun käyttökelpoisuuden ja informatiivisuuden nimeen siihen taisi liittyä jotain, mitä se oli tyypillisesti. Äh, olkoon. Alkuosa kertoi kauniisti punottuna, että kaksijalkainen oli saapunut paikalle tehtävää suorittamaan ja loppu oli kylmimmässä tulkinnassa sanahelinää ja siitä eteenpäin asiaa ajateltuna varmaankin osittain totta. Ääripäät olivat varmaan näissä asioissa harvinaisia, joten kyse oli varmaankin jostain siltä väliltä. Vaikea sanoa, kun yksisarvinen ei olennon kulttuuria tuntenut ja näin ollen oli vaikea arvioida, että minkälaista kielenkäyttöä täkäläisillä oli tapana harrastaa. Tämä kaksijalkainen uros, vai miehiksikö niitä sanottiin, vaikutti ainakin hyvin ystävälliseltä olennolta. Marmori ei ehkä sittenkään ollut ainoa valoa heijastava seikka tässä salissa.
Olisi varmasti ollut suuri helpotus huomata tuo Dallanille itselleen suotu haltian hymy, tuo pieni ele, joka auttoi uskomaan ja auttoi olemaan pelkäämättä. Yksisarvinen ei tuota nähnyt. Tämä pelosta tarinoimaton yhteistyön henki jäi hänelle kuvitteellisten synkkyyden varjojen pimentoon. Toisiaan tukien tässä toivottavasti tultaisiin etenemään, vaan valkoiselle se ajatus oli vielä liian heikko jaksaakseen maailman elinvoimaa koettelevia lainalaisuuksia vastaan. Mikä tämän maailman oli, kun tässäkin salissa lukuisat toverillisemmat olennot karkasivat aistien oli ja kauhu vallitsi? Oli niin vaikeaa elää itsensä kanssa niin, että ei olisi tahtonut omaansa siten, että se oli toiselta pois. Kilpailuluonne ja sen vaikutukset olivat Dallanillekin arkipäivää ja vielä ehkä pelottavampaa olivat sen lukuisat tavoitteen saavuttamisen kannalta valtavan positiiviset vaikutukset, kun oli vaikea löytää vahvatahtoisuutta edetäkseen yksin tavoitettaan kohti ilman, että etenisi tavoitettaan kohti siten, että tahtoi tavoitteen saavuttamisesta hyötyjä, jotka olisivat muilta pois.
Joku puhui taas. Kyse oli varjokansoista. Dallan vilkaisi varovasti puhujaa kohti, että osaisi erottaa tämän olennon muista. Rotu ei lopulta kertonut valtavan luotettavaa tietoa yksilöstä itsestään. Tietyt rodulle tyypilliset ominaisuudet hänelle saattoi olettaa kunnes toisin näytettiin, kun niiden olettamisella oli kunnollista merkitystä, mutta rotuun kuuluminen itse ei kertonut lähestään kaikissa tapauksissa vaikka luonteesta juuri mitään varmaa. Hieman leikkisä kielenkäyttö loi heti uskoa siihen, että ehkä tämä yksilö...
´Dallan´? Mitä joku oli juuri sanonut? Äänikin oli ennestään tuttu ja nimi ehkä vielä tutumpi, sillä siitä ei tainnut olla epäilystä, että tässä haluttiin viitata yksisarviseen itseensä. Spyro? Mitä hän täällä teki? Ainakin se oli täysin saman näköinen olento ja puhuikin samalla tavalla kuin tämä uroksen ennestään tuntema purppurahiuksinen poika. Varmaan hänkin oli saanut kutsun tilaisuuteen, sitä ei varmaan kannattanut kysyä, vaikka Dallan oli ollut jo vähällä tehdä sen. Tämä odottamaton yhteensattuma sai yksisarvisen entistä lujemmin tahtomaan, että kuningas selvittäisi tilannetta. Kärsimättömyyttähän se ja varmaankin olisi ollut epäedullista jakaa tuo informaatio vielä tässä vaiheessa. Ei Dallan sitä vaatisikaan. Piti vain elää oman tunteensa kanssa.
"Shh... Spyro" yksisarvinen vastasi tosi hiljaa. Hän ei tahtonut toisen herättävän tämän enempää huomiota. Asiat selviäisivät vielä aikanaan ja mitä luultavammin tulevaisuus antaisi vielä hyvin aikaa kahdenkeskisille kysymyksille. Oli vain jaksettava elää nämä tietämättömyyden hetket läpi.
|
|
|
Post by Ziegrand on Jan 22, 2008 23:22:15 GMT 3
Zacharias seisoi hiljaa haparoiden vanhaa asentoa jossa hän seisoi aina kuninkaallisissa saleissa, Käden ollen lähellä miekankahvaa, toisen ollen lantiolla hieman koukussa, Tuon katseen ollen maahan tuohon marmorilattiaan joka heijasti hänen keltaiset hohtavat silmänsä häneen takaisin. Jokainen hetki tuntui olevan hänelle hetken uusi kokemus kuin lapsi joka löysi kätensä mutta sen jälkeen se muuttui muiston raastavaksi kirkaisuksi ja kärsimykseksi, Ylpeys paistoi hänen kuolleesa vartalostaan, hän oli ollut joskus aikoinaan hyvyydenkäsi ja se hehkui hänestä nyt irvokkaana.
Mutta hän ei välittänyt, hän ei välittänyt muista tästä huoneesta. Hän kuuli puhetta hetken, ja sitten se katosi. Jälleen uusi.
"Tervetuloa te kansanne lähetit, teidät kaikki tasa-arvoisina tänne toivotan, me olemme samalla tasolla kaikki." Vanhanmiehen ääni oli vahva kuin myrskytyuuli ja se kantoi salintoiseen päähään. Jokaisen soturin polvistuen toisen polvensa varaan ja vetäen koristeelisen aseensa esiin ja koputtaen niillä rintapanssareitaan ja laskivat ne alas jälleen. "Me tervetulleeksi teidät toivotamme!" Nuo karjaisivat samaan ääneen kuin vahva aalto. Zachariaksen nostaen katseensa pieneksi hetkeksi hymynhäiveen muuttuen irvistykseksi. Kun jälleen uusi muisto kuristi häntä.
"Tervetuloa. Ketrai Noidanmetsästäjä., D'allan tietoisuuden haltija, Rikst ylvään Rialien rodun jäsen,Gereon Samooja ja elämän opas, Xanthia metsien soturi ja haltijoiden lähetti, Spyro taivaidenlähetti älä huoli oikeaan paikkaan olet tullut ja sinut juuri on kutsuttu." Mies hymyili hetken tuon jälkeen ja jatkaen sitten. "Angelica kauniin rodun kauneimpia jäseni, silmiänne maailma vielä tarvitsee, Ja tervetuloa Zacharias kuolleiden kuljettama, kuten myös, Marei näinä aikoina te olette myös kallisarvoisia."
Vanha kuningas nousi seisomaan ja levitti kätensä. "Toivoen että matkanne ei tukala ollut, Ja nöyrästi edessänne kumarran ja apuanen pyydän." Vanha kuningas kumarsi syvään. Hänen vartijoidensa tehden saman."...Te joiden nimet on kirjoitettu kohtaloon." Miehen ääni tuntui hetken etäiseltä.
Mies ei odottanut vastausta hän istui takaisin alas tuolilleen. Katsoen heitä kaikkia. "Oletteko tietoisia tapahtumista?"
Zacharias oli hiljaa ja katsoi maahan. Hänen kätensä oli puristunut pergamentin ympärille ja se mätäni pois hänen otteestaan. Minua tarvitaan...?....Kosto tarvitsee minua.. Jumalani Kärsimys haluaa minun menevän tätä reittiä kiertäen että kärsin että löydän hänet.. Olkoon niin.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Jan 22, 2008 23:47:29 GMT 3
Ketrai oli nähnyt miestä jos jonkinmoista elämässään, ja ihmiseksi vanha kuningas oli kunnioitusta herättävä näky. Vaikka ikä oli kalvanut tätä ja vuodet kolottivat luissa ja kehon arvissa, oli kuningas Manarderissa silti jotain, joka herätti synkän miehen sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Mutta polvilleen Ketrai ei langennut, eikä hän myöskään nyökännyt saati muulla tavalla osoittanut minkäänlaista merkkiä nöyrtymisestä arvokkaamman edessä. Hän vastasi yksinomaan Kuolemalle, tuomarille joka kohteli samoin köyhää varasta ja rikasta kuningasta. Ja Kuoleman maanpäällisenä nyrkkinä Ketrai noudatti samaa toimintamallia. Hän kumarsi tässä elämässä vain Kuolemaa, niin ironista kuin se olikin.
Kuninkaan puhuessa noidansurmaaja keskittyi kuuntelemaan. Koska Kuolema halusi hänen tekevän yhteistyötä tämän roskasakin kanssa, parasta pitää sakki hengissä kunnes olisi lopullisen tilinteon aika. Kuninkaan esittäessä kysymyksensä Ketrai vastasi kolkolla, kumealla äänellä: "Sen verran me siitä tiedämme, minkä tavallinen kansakin silmillään näkee."
Sitä Ketrai sen sijaan ei ymmärtänyt, miksi kansojen kohtaloita ratkomaan oli kutsuttu kuvottavia, epäpyhiä olentoja. Jokin merkitys noilla sieluttomilla kuitenkin taisi olla, sillä Kuolema ei halunnut noita perkeleitä takaisin synkkiin halleihinsa. Ei ainakaan vielä. Kenties myöhemmin.
Ja kun se myöhempi aika tulisi, Ketrai varmistaisi, että jokainen niistä saisi itselleen kuuluvan, ikuisen osansa helvetin tarjoamista kärsimyksistä.
|
|
|
Post by submarine on Jan 23, 2008 16:00:40 GMT 3
Rirkst mulkoili nyt puolestaan kuningasta, joka päätti ilmeisesti puhua. Tämä kai luuli olevansa jonkin arvoinenkin, kun tuolla tavoin kälätti. Kaljua rottaa lähinnä ärsytti, että moinen oikein kiusoillaan elää kitkutti iästään huolimatta. Olisi kuollut jo pois tuokin tuosta! Rialit - joihin vertaaminen sivumennen sanoen herätti rotan kaljussa olemuksessa vielä muutaman kytevän vihan liekin - olivat eräs kuvottavimpia asioita, joita hän tiesi, mutta jopa nekin osasivat kuolla pois. Ja tämän surkean ihmisen elinikään olisi mennyt vaikka viisitoista polvea niitä epämuodostuneita rottia, mikäli oikein olisi tiivistetty. Tai no, tarkemmin sanoen, olihan rialeissakin sentään yksi hyvä puoli; aina välistä ylevä, oikea jumala näki sopivaksi kiskoa niiden sisuksista esiin muutaman kaljun rotanpenikan. Mutta mitään muuta hyvää niistä oli turha hakea. Niistäkin tehtäisiin loppu.
kun kuuli, miten saastainen ihminen hänen vieressään otti kantaa, ei Rirkst aikonut jäädä hiukkaakaan huonommaksi. Tarkalleen ottaen hänellä ei ollut paljoakaan tietoa, mitä nyt ne tärkeimmät, mutta sellainen ei merkinnyt mitään. "Vain hölmö ja hullu, sinun kaltaisesi, voi luottaa yhtä naurettavaan laumaan karjaa! Minun tietoni ovat tarkemmat ja paremmat, kuin sinun epäpuhtailta keräämäsi ripaleet", kalju rial vinkui kilpailunhaluaan. "Tavallinen kansa on vääräuskoista ja sokeaa, minä tiedän kaiken tarvittavan."
|
|
|
Post by khiiroo on Jan 23, 2008 17:59:19 GMT 3
Gereon hymyili vaisusti sänkeensä. He seisovat hänen edessään, valmiina astumaan.. minun kanssani, tälle tielle. He kulkevat edelläni, taistelevat kunniansa, uskonsa, Jumalansa, Hänen puolestaan.. minun puolestani. Näen heidän pilkalliset hymynsä, heidän merkityksettömän... säälittävän tiedottomuutensa, heidän jotka kääntyisivät tältä tieltä kirkuen, palaamatta koskaan jos näkisivät sen mitä minä näen. Ja silloin he tekisivät oikein. Heidän kuvitelmansa omasta eeppisyydestään on tavallaan myös tylsää, muuttumaton yksilöllisyys jota naurettava vakaus - päätös pelastaa tuomittu ihmiskunta ja muut eliöt, rippeet - saa jopa minut voimaan pahoin. He eivät ole, kuten tulisi olla, dynaamisia useimpien olentojen tapaan. Joten miksi saavuin? En valehdellut, aivan. Ei. En piittaa palaneen puupennin vertaa tästä Kohtalosta, josta he hössöttävät. Mutta minut sitoo heihin, tähän saliin, siihen nimenomaiseen Kohtaloon, kunnia. Ja minut on opetettu maksamaan velkani, jotteivat mantuni joutuisi.. tulisi, tuntemaan kiitollisuutta ketään kohtaan. Ketään Heistä. Tämä kuvaa sopii yhteen sen mielikuvan kanssa, jonka heille annoin ja joka heille jää.
Gereon vetäytyi tuohikonttineen. Seinäruusun virkaa toimittaessaan hän saattoi seurata heistä jokaista, katsomatta suoraan kehenkään. Oli toisaalta hyvin mielenkiintoista, kuinka syvästi kaksi seikkailijaa, keitä he olivat.. ah, Ketrai, ihminen. Tämä heidän lajinsa edustaja oli ilmeinen valinta tälle tielle. Kuolema? Sekö oli hänen oike.. todellinen nimensä? Hänen statuksensa ja armoniskunsa? Hänkö se todella oli. Karkea intohimoisuus hohki hänestä kytevän nuotion lailla, intohimo statustaan, olemassaolonsa tarkoitusta (?) kohtaan. Oli ilmeistä, jo ensisilmäyksellä, huomata kuinka ihmisen luonnon saattoi vääristää, saada heidän lajinsa lyhykäisyydessään palavan elämänliekin joko loistamaan ja valaisemaan tällä pimeällä elontaipaleella, tai aiheuttamaan tuhoa aropalon lailla. Ja Kentrai - teorian voisi todistaa oikeaksi vain hän itse - tulisi, jollei jo ollut, taipunut jälkimmäisen vaihtoehdon sisuksiin. Hän aiheuttaisi tuhoa, ja olisi epäilemättä ongelma tielleen astuville. Ei se mitään. Sillä liekki, joka hänessä nyt paloi, tulisi lopulta olemaan hänen loppunsa. Sillä ei ollut minkäänlaista tekemistä Gereonin kanssa - muista salissaolijoista hän ei ollut varma. Vapaaehtoisia tämän tuomion täytällepanoon näytti riittävän ainakin yksi, jollei useampiakin...
Muista paikallaolijoista Gereonilla ei ollut minkäänlaista mielipidettä. Tämä surkuhupaisa viemärirotta oli mitä oli - helposti käytettävissä oleva epäjumalan vihitty, jonka hän niistäisi tarpeen tullessa saappaidensa alla maantienpintaan.
D'allan? Hän oli kuullut tämän nimen aiemminkin. Syyttömyyttä, eikö niin? Älykäs, mutta ujo. Tämä olento ei ollut sen paremmin saalistaja kuin saalistettavakaan, pelkkä olennon epävarmuus tämän seisoessa etäämpänä rohkeimmista, heistä jotka seisoivat aivan kuninkaan tuntumassa, kertoi tarpeeksi. Ellei jopa kaiken.
Tätä purppurapäistä kuvajaista sen sijaan ei myöskään tullut aliarvioida. Kykenemättömyys, jota olento tässä säälittävässä ihmiskuoressaan kuvasti, saattoi olla pettävää. Gereon epäili asiaa. Lohikäärmeet, joita vastaan hän oli haltiasodissa ja Viimeisen Kielekkeen -taisteluissa taistellut, eivät olleet lainkaan samanlaisia kuten tämä. Ne olivat tehneet arvonsa ja rotunsa, uljaan ja mielestään - huvittavaa kyllä, kun Gereon oli katsonut niitä silmästä silmään kääpiöiden sotamarsalkkojen asunnon seinällä - voittamattoman olemuksensa heti selväksi. Tämä ressukka ei ollut laisinkaan sen tapainen.
Muita hän jäi vielä tarkkailemaan - josko he, vaikka hän epäilikin sitä vakaasti, osoittautuisivat luomaansa, tämän hetkistä, mielikuvaansa hohdokkaammiksi.
Myös toinen epäkuolleista sai hänen olonsa hetkittäin varautuneeksi, muttei enää niinkään auransa ansiosta, ei. Sen hän oli kyennyt alkujärkytyksen ja valmistautumattomuutensa jälkeen, työntämään syrjään. Mutta tarinat, jotka olivat siivittäneet hänen lapsuutensa iltoja, loivat Zachariakselle - tälle kostonhengelle kaukaa, aina Syövereistä asti, nimen jota ei saattanut ohittaa silkalla olankohautuksella.
"Hän on ulkona", Gereon kuuli isoäidin kuiskauksen, "kun teräksenkimalteinen aurinko on maillaan ja yönhenget, tuulet, ujeltavat merkitsemättömien hautojen yllä."
Hän oli ollut mies, niin runolaulajat tiesivät kertoa. Tarinoita oli useita, satoja. Mutta hänhän oli kuollut? Ei. Sellaiset hirviöt, kuten hän, eivät kuole koskaan. Ja nyt hirviö oli palannut - Zacharias oli täällä.
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Jan 23, 2008 18:46:48 GMT 3
Xanthia seisoi suorana,kuninkaan puhuessa.Haltia hieman yllättyi miehen äänestä.Vaikka kuningas oli jo vanha,tämän ääni oli yhä elinvoimainen ja vahva.Siitä huokui vuosikymmenten viisaus,ja se teki naiseen suuren vaikutuksen.Haltia seisoi kuunnellen vanhan kuninkaan puhetta kärsivällisenä.Tuo puhui viisita sanoja.Xanthia hymyili pienesti sotilaiden tervehdykselle,mutta ei niin että se olisi ollut epäköhteliasta.Nainen kun ei ollut paljoakaan ollut näin ylhäisissä paikoissa...
Kuninkaan noustessa seisomaan,haltia mietti pitäisikö kumartaa,mutta antoi lopulta asian olla.Nainen huomasi kummastuksekseen vanhan kuninkaan kumartavan heille.Nyt haltia oli jo hieman pyörällä päästään.Te joiden nimet on kirjoitettu kohtaloon?Mitä se merkitsi,sitä haltia ei tiennyt,mutta kaipa se selviäisi.Kuningas istui takaisin tuolilleen ja kysyi kysymyksen.Kentrai ennätti ensin vastaamaan.Ja sitten tuo kalju,ruma rotta vastasi niin röyhkeästi että haltian oli hyvin vaikea hillitä kieltään.Ettäs kehtasi!Xanthia kiehui kiukusta mutta onnistui jotenkuten pitämään ilmeensä kurissa,mutta soi rotalle myrkyllisen katseen.Jos katse olisi voinut tappaa,tuo olisi jo kuollut.
"Arvon kuningas,minun tietoni ovat rajalliset tuosta asiasta.Tiedän vain sen,minkä kansanikin."Haltia sanoi sointuvalla äänellään.Niin,nainen ei paljoakaan tiennyt asiasta vielä,vaikka parhaansa mukaan olikin tietoja ottanut selville.Hän oli hetken jännittynyt mutta rohkaisi itseään,että tuskin muutkaan kovin paljoa tiesivät...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 23, 2008 22:31:21 GMT 3
*Esittelyjen jatkuessa ympärillä, nuorukainen seisahtui pienen matkan päähän, hiukan takaviistoon tuosta valkeasta sarvekkaasta. Lähestyessään hänen epäilyksensä vahvistuivat, viimeistään yksisarvisen itsensä osoittaessa tunnistavansa puolestaan hänetkin. Kyllä, D´allan se oli! Mutta miksi… Se pieni, tunnistamisesta seurannut iloinen yllättyneisyys hiipui tosin pian, valkoisen eläimen selvästikään jakamatta tätä tunnetta. Spyro kirskautti hiukan hampaitaan närkästyneenä nuivaan suhtautumiseen. No, ainakin eläin oli edes vaisuhkosti tunnistanut hänet, mutta mokoma käyttäytyi kuin hän olisi muka hyökännyt nurkan takaa huutaen täyttä kurkkua? Hitto, hän oli vain halunnut varmistaa…. No olkoon. Tosiaan, jos D´allan oli kutsuttu osallistumaan tähän tilaisuuteen, tämä ilmeisesti halusi kuulla mitä puhuttaisiin ilman että häntä häirittäisiin? Kai oli parempi jättää sarvekas vain omiin oloihinsa.
Nuorukainen kohautti olkapäitään, ja vetäytyi hiljakseen joitakin askelia takaisin tulosuuntaansa seinänvierustan läheisyyteen pois jaloista, mutta kuitenkin paikalle, mistä tapahtumat selkeästi näkisi. Kuinkahan kauan tässä oikein kestäisi? Ikävä kyllä kissankuvatus hänen sylissään oli jälleen näemmä päättänyt että haluaisi välttämättä takaisin lattialle läsnäolevista pelottavista olennoista huolimatta, joten purppurapää antoi periksi pikku pedolle ja laski tämän lattialle, jossa karvapallo kuitenkin jäi nyhjäämään hänen jalkoihinsa silmäillen epäluuloisesti ympärilleen keltaisilla silmillään ja korviaan luimistellen. Nuorukainen käänsi puolestaan huomionsa nyt valtaistuimen suuntaan, hypistellessään huomaamattaan sormissaan pitämäänsä pergamenttia. Kuningas puhui viimein, hienostunein ja mahtipontisin sanankääntein sekä äänenpainoin, kai mies oli loppujenlopuksi melkoisen vaikuttava ilmestys… tai no, ainakin kunnioitusta herättävä vaikka vuodet olivatkin tähän jälkensä jättäneet. Kai Spyrokin aisti tämän, ainakin jotenkin, vaikka poika ei ollutkaan tehnyt elettäkään osoittaakseen kunnioitusta korkea-arvoiselle miehelle. Kyseessä oli kuitenkin ennemminkin jonkinlainen auktoriteetteja vierastava luonne kuin halu käyttäytyä epäkohteliaasti. Yksilön käytös ja vaikutelma merkitsisi tässä huomattavasti enemmän kuin tämän arvonimi… taisi olla melkoisen ilmiselvää ettei nuori olento ollut ollut koskaan tekemisissä hovin sosiaalisten kiemuroiden ja valtapelien kanssa. Oikealla asenteella esitetty asia ja purppurapää luultavasti kuuntelisi, mutta kenenkään pomotettavaksi hän ei suosiolla alkaisi, oli kyseessä missä asemassa oleva henkilö hyvänsä.
Siitä huolimatta, että ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi tai että ei ollut aikonut työntää nenäänsä seurueen neuvotteluihin (vai mitä ne nyt ikinä olivatkaan) nappasi puhe väkisinkin lyhyen nuorukaisen huomion. Hän hätkähti hiukan äänekästä, odottamatonta tervehdysrituaalia, vilkaisten ympärilleen hiustensa alta vaivautuneena. Kissa tuntui päättäneen tämän metelin aikana haluavansa piiloon purppurapään viitanliepeen taakse, eikä muutenkin pienestä eläimestä tähän hätään ollut enää näkyvillä kuin pörröinen häntä. Tämä meininki harhautti hiukan Spyron huomiota, mutta kuullessaan kuninkaan mainitsevan nimeltä muiden seikkailijoiden joukossa D´allanin, tummat silmät nousivat epämääräisesti nykivästä vaatekappaleen reunuksesta takaisin vanhaan hallitsijaan. Tämä palautti sen pienen aiemman huolestuksen takaisin nuorukaisen mieleen. Yksisarvinen oli kuin olikin kutsuttu paikalle. Tosin, alkoi vaikuttaa siltä, ettei sarvekas ollutkaan heistä kahdesta se ainoa. Oli vähällä ettei sen leuka loksahtanut jo toistamiseen lattiaan tämän päivän aikana, kun korviin tarttui yllättäen toinenkin tuttu nimi… tosin aivan uuteen, kiiltävään titteliin liitettynä.* ”…eeh..?” *Muuta se ei onnistunut tähän hätään saamaan suustaan kuin pienen epätietoisen äännähdyksen. Silmät räpsähtivät hölmistyneinä kerran, jos toisenkin. Tuota, mitä hittoa tämä nyt oli? Nuorukainen joutui käyttämään hetken toipuakseen yllätyksestään niin, että häneltä taisi mennä loppulitania luettelosta ohi korvien. Siis… kutsu olikin sittenkin osoitettu hänelle? Hänelle? Eikö kyseessä sitten ollutkaan ollut virhetoimitus ja oikkuileva postinkantaja? Hänethän oli mainittu aivan nimeltä, eikö ollutkin? …ei kai ollut olemassa muita samannimisiä olentoja lähimailla? …mutta miksi hänen apuaan tarvittaisiin, eihän hän ollut mikään sankari?
Kuningas nousi ja kumarsi vierailleen, eikä tämä auttanut paljoakaan purppurapään hämmennyksen suhteen, ja lausui kysymyksen läsnäolijoiden tietojen tasosta. Spyro vilkaisi ympärilleen kuullen joidenkin henkilöiden, kuten kallokypärän, sen entistä epämiellyttävämmältä vaikuttavan rotan ja haltianaisen vastaavan. Tietämättä oikeastaan mitä tähän hätään sanoisi, purppurapää tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään epämääräisen vähäeleisesti jos joku sattuisi vahingossa hänen suuntaansa katsomaan. Hän ei oikeastaan ollut aivan varma mistä tässä oli kyse, hän tiesi vain sen vähän mitä käärössä oli mainittu, ja tästäkin suuri osa oli ollut hänelle lähinnä jotakin täysin abstraktia kuin todentuntuisia kuvauksia todellisista tapahtumista koska sillä ei ollut tähän mennessä ollut paljoakaan tekemistä hänen yksinkertaisen elämänsä kanssa. Kaikki muutkaan eivät onneksi tuntuneet tietävän paljokaan… ja vielä toistaiseksi purppurapään oli vielä sulateltava se paljastus, ettei hän jostain syystä ollutkaan kutsumaton vieras salissa.*
|
|
|
Post by Aqwell on Jan 24, 2008 16:02:08 GMT 3
Angelica seisoi hiljaa paikoillaan hyvässä ryhdikkäässä asennossa ja odotti tulevaa. Kun kuningas puhui, hän oli enemmän kun yllättynyt miehen, niinkin voimakkaasta, äänestä. Oli tipalla ettei Aqurae peittänyt korviaan äänen voimakkuuden takia, mutta ei kuitenkaan tehnyt hieman huojahti vain. Hän kuunteli tarkkaan kun kuningas tervehti kaikkia paikalla olijoita nimellä ja oli ratketa nauramaan kun tämä mainitsi hänet. En nyt ihan niitä kauniimpia ole, mutta otan nuo sanat hyvin mielellään vastaan hän ajatteli koittaen samalla piilottaa hymynsä.
Kuningas puhui vielä hetken ja kysyi tiesivätkö he tapahtumista. Angelica kuunteli muiden vastauksia ja oli taas revetä nauruun kun tämä Rial puhui. Varsin ylimielistä tuli ensimmäisenä Aquraen mieleen. Muutaman puhujan jälkeen ääni tuntui olevan niin lähellä, että hän oletti sen olevan hänen vuoronsa puhua. ”Vain sen verran mitä kansa yleisesti puhuu ja mitä tuuli äänellään ilmoittaa.” Angelica sanoi kantavalla äänellä.
Angelica vaipui hetkeksi omiin mietteisiinsä, muttei antanut sen näkyä päällepäin. Hän muisteli kuninkaan sanoja ja mietti erinäisiä asioita Tämä juttu ei siis olekaan tarkoitettu suur-Aquraelle vaan minulle. Tämäpä outoa. Aqurae koetti pitää kätensä kurissa sillä ei halunnut niin tärkeässä tilanteessa näprätä mitään. Se lähetti ei siis ollutkaan hukassa. No katsotaan nyt miten minä voin auttaa tähän tilanteeseen, koska tuuli vaikuttaa hyvinkin epäsuotuisalta nyt. hän ajatteli vielä ja palasi takaisin siihen hetkeen.
|
|
|
Post by dallan on Jan 27, 2008 14:35:54 GMT 3
Äh, nyt Dallan oli mokannut tosi pahasti. Hän soi Spyrolle tämän ansaitsemaa huomiota vasta onnistuttuaan jo loukata häntä. Yksisarvinen kun oli ajatellut, että sitä ehtisi jutella sitten vähän myöhemmin, mutta miksi hän ei ollut sanonut sitä ääneen vaan oli lapsellisen virheellisesti mennyt olettamaan, että Spyrolla olisi kaikki tämä informaatio helposti saatavillaan. Näin sitä saattoi olla vanha ja haavoittuvainen myös sosiaalisesti. Tosin 'vanha'-ilmauksen kanssa tuli tässä olla varovainen, kun se kertoi vain lähinnä yksisarvisen omasta iästä suhteessa moneen muuhun asiaan, mutta ei niinkään kuvannut eläintä itseään fyysisesti juuri sen enempää kuin ilmaisi hänen saavuttaneen täysikasvuisuuden. Se ei tässä tarkoittanut liittää yksisarviseen mitään täysikasvuisuuden saavuttamisen jälkeen seuraavaa, mihin sanalla yleensä tavattiin viitata. Hankalaa.
Eläimen teki valtavasti mieli mennä Spyron luokse ja pyytää tältä anteeksi, mutta ei sitä nyt saattanut ilmapiiriä sorkkien kopseella tai kankaan kahinalla pilata, kun kuningas viimein puhui jotain, tunnelma oli kireä ja vakava ja tämä kaikki vaikutti olevan avaus jollekin todella tärkeälle, mistä asiat kohteliaalla tavalla lähetettiin kulkemaan eteenpäin omalle oletettavasti hyvin hyvin pitkälle matkalleen. Onneksi pukeutuneena salissa ei sentään ollut kovin kylmä. Yksisarvinen tosiaan mietti sitäkin puheen aikana, kun ei vain osannut keskittyä sanottavaan nyt, vaikka oli suunnilleen kaiken aikansa tähän asti odottanut kuulevansa, mitä miehellä on kerrottavanaan. Yksisarvinen kun ei saanut Spyroa mielestään ja tuli näin keskittyneeksi puheeseen pääasiallisesti siltä kannalta, että sisimmässään odotti, että se loppuisi tai muuten tulisi hetki, jolloin oli sopivaa pitää itsekin vähän ääntä liikkumalla.
Kyllä Dallan sanojakin puolittain kuunteli, mutta hänen oman tilanteensa huomioon ottaen oli pieni onni, että sanottava ei vaikuttanut valtavan tärkeältä. Yksisarvinen ei nimittäin muutaman sekunnin päästä äänen katoamisesta oikeastaan enää edes muistanut, mistä tarkalleen ottaen oli ollut puhe. Näkyvimmin hän oli reagoinut höristäessään korviaan oman nimensä kohdalla, mutta siinä kaikki. Tervetuliaiset saivat jäädä hetkeksi mielen kiemuroissa sikseen, kun hän ei ensinnäkään vielä tuntenut täältä muita kuin Spyron ja toiseksi kukaan ei ollut kysynyt juuri häneltä itseltään mitään ja kun muut näyttivät erittäin kykeneviltä vastaamaan tähän esillä olleeseen pieneen kysymykseen, niin ei yksisarvisella olisi ollutkaan asiaan mitään tärkeää lisättävää. Edelleen hänelle ei tullut mieleenkään kumarrella kuninkaalle tai osoittaa muuten elekielellä kunnioitustaan. Eläin oli tottunut, että toisia kohtaan oli hyvä suhtautua kohteliaasti ja heidän työhönsä tai aikaansaannoksiinsa myötämielisesti, mutta se ei ollut niinkään velvoittanut muunlaiseen omaa tekemistä rajoittavaan toimintaan, kun nyt ei häirinnyt toisia teoillaan. Ystävällisyys saattoi olla huomioon ottamista ilman turhaa rajoittamista, kohteliasta avunantoa, kun oli jotain annettavaa, ja suoranaista kunnioitusta sitten, kun se oli ansaittu. Konferensseissa oli viihtyisää, kun siellä ei turhia kaunisteltu vaan puhuttiin asiaa asiallisesti ja tauoilla yleinen keskusteleminen ja aihe olivat vapaita. Tapana oli olla asiallisen kohtelias, mutta ei turhan korullinen. Monesti pelkkä kiitos ajoi asiansa ihan hyvin ilman, että sitä tarvitsi pukea monimutkaisten sanojen mukaan ja yrittää olla ilmaisussaan mahdollisimman kekseliäs ja runollinen.
Oli se kyllä sitäkin, että Dallania jännitti. Oli huomattavasti helpompi olla hiljaa kuin äänessä ja vielä kun itsellään ei ollut mitään oleellista lisättävää, niin sitä paremmalla syyllä kai sitä käyttäytyi näin. Dallan lähestyi mieluummin Spyroa vähän, sillä hänellä oli pojalle paljon oleellisempaa ja tärkeämpää sanottavaa. Vaan mitä se oli? Dallan ei kyllä ollut tullut vielä ajatelleeksi sitä.
Uros päättikin pysähtyä ja katsahti vähän ympärilleen saadakseen pieneksi hetkeksi jotain muuta, mihin keskittyä kuin oman ikävän, epävarman tilanteensa. Tunnelma vaikutti vähän rauhoittuneen tai ehkä se oli vain sitä, että kukaan ei vielä ollut yrittänyt tappaa ketään, niin sitä pelkäsi aavistuksen vähemmän itsensä tai yleisemmin koko tilanteen ja tilaisuuden puolesta. Sen aika olisi ehkä myöhemmin, kun jokaisella lieni toisenlainen motiivi olla täällä salissa ja verilöyly voisi jokaisen itsensäkin osalta pilata tuon mahdollisuuden, vaikka ei toisten kohtaloista piittaisikaan millään tasolla. Tuon aatoksen kavahtamiseenkin meni toinen hetki, mutta kokonaisuudessaan tämä pieni vilkaisu kesti vain pienen hetken ja ei tarjonnut tekosyytä mennä mitään muuta tekemään. Pikkuisen murheellisemmaksi se teki, kun muistutti taas kuinka kuolemantärkeistä asioista tässä nyt oli kyse, mutta silti Dallan päällimmäisenä murehti omaa käytöstään Spyroa kohtaan, vaikka sitä olisi voinut puntaroida mielessään maailmanpolitiikkaa tai sankaritekoja. Ei hän vain halunnut sieltä itselleen syytä olla hyvittämättä epäkohteliaisuuttaan, tekaistua tai ihan todellistakaan perustetta, sillä eniten hän oli nyt aidosti pahoillaan ja olisi tahtonut jotenkin kertoa sen, hyvittää sen tai edes piristää poikaa hivenen. Se vain oli kamalan noloa kaiken tämän keskellä näin tärkeässä tilaisuudessa. Eihän sitä voinut näyttää saati sitten sanoa ääneen. Sellaisen jälkeen monelle tekisi tiukkaa ottaa yksisarvinen täällä yleensäkään vakavasti varsinkin, kun saattoi vielä olla niin, että nämä katumuksen tunteet eivät ehkä olleet kaikille täällä oleville niin tuttuja ja oli helpompi syyllistää sellaisesta, mitä ei ymmärtänyt tai mikä oli itselleen vierasta. Näin Dallan päätti vain jäädä ihan paikalleen. Hän katseli Spyron suuntaan eikä kuninkaaseen tai muihin ja kuunteli sisintään ensisijaisesti puhuttuun verrattuna. Sitä miten omatunto käski kurottautua muuttamaan asioita, johon ei voinut yltää, mutta jotka kaukaisuudestaan huolimatta olivat niin samankaltaisia, ymmärrettäviä, kuviteltavia ja niin kovin murheellisia, ettei niitä toivonut tapahtuvan kenellekään.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jan 29, 2008 11:15:51 GMT 3
Marei oli paikoillaan kuin patsas, muiden esitellessä itsensä, ja kuunteli vain toisella korvalla mitä kuningas sanoi syistä, joiden takia heidät oli tänne kutsuttu. ”Varjokansa on tullut tänne vain siksi, että tämä asia koskee valon kansaa, heitä jotka auringon alla kulkevat.” vampyyri puhui viimein, ja kohotti katseensa kuninkaaseen. ”Me varjokansa pidämme pimeydestä, ja ikuinen pimeys on tästä koittava jos tehtävä epäonnistuu. Mutta miksi tulimme jos varjoista pidämme?” tyttö jatkoi, ja nousi ylös, katsoen jokaista vuoronperään. ”Me emme voi elää ilman valon kansaa, sillä he ovat ravintoamme jos mitään muuta ei ole, mutta jos aurinko pimenee, ja ikuinen pimeys alkaa, ei valon kansa pitkään selviä, ja silloin emme me myöskään.” Marei lausahti voimakkaasti, ja siirsi verenpunaiset silmänsä kuninkaaseen.
”Niin kauan kun valon kansa elää, niin elämme me myös. Joten me haluamme että elämme, kuten haluamme että valon kansa elää.” vampyyrin ääni katosi pikkuhiljaa suureen saliin, ja käveli hieman pois päin muusta joukosta, ja jäi nojaamaan seinään, katsellen syrjäsilmällä muita. Pikaisella vilkauksella ympärilleen, Marei pystyi havaitsemaan ties mitä olentoja. Yksisarvisen hän tiesi, sillä olihan hän kerran yhden sellaisen tavannut, vaan ei hän tarkemmin edes halunnut muistella asiaa, sillä se kohtaaminen oli ollut mitä omituisin. Haltiat olivat paikalla tietenkin, sillä he aina tunkivat nenänsä muiden asioihin, eivätkä millään voineet pysyä hiljaa omissa saleissaan.
Itse kuoleman lähetti. Vampyyrin silmät suurenivat, ja hän sähähti kovaäänisesti, siirtäen katseensa tuohon epäpyhään, kaikkein kuolleiden jumalaan. Hän joka hallitsi kuolemaa, ja kaikkia kuolleita. Hän joka piti hänen elämänlankaansa käsissään. Nopeasti tyttö polvistui maahan, tuon kuoleman lähetin eteen, ja kumarsi syvään, hengittäen raskaasti, sillä koskaan ei hän uskonut pääsevänsä näkemään kuolemaa, ennen kuin hänen aikansa koittaisi. Kuninkaan jälleen kysyessä heiltä, että tietäisivätkö he tilanteen, Marei nousi ylös miltein yhtä nopeasti kun oli laskeutunut polvensa varaan, ja kaivoi viestin, jonka päällä Manarder kahdeksan sinetti lepäsi rikkoutuneena. ”Me varjokansa olemme aistineet kuoleman jo pitkän aikaa, mutta me emme koskaan luullut, että se tulisi tähän asti, vaan että se olisi jälleen vain yksi aalto, jolla maailma parantaisi itseään kuten aina ennenkin, eikä tuhoaisi sitä kokonaan.” vampyyri lausahti hieman vapisevin äänin, sillä kylmyys painoi hänen epäpyhää sieluaan.
|
|
|
Post by Ziegrand on Jan 29, 2008 23:06:31 GMT 3
Vanha kuningas seurasi tapahtumia hiljaa, hän oli vanha ja viisas sen hänestä näki, ja nyt hän antoi tuolle joukkiolle aikaa totuttua edes sen pienen hetken toisiinsa ennen kuin hän heidät lähettäisi pois.. Ehkä kuolemaan? Ehkä suureen kohtaloon?... Sen tietää vain jumalat jotka ovat tämän salassa pitäneet, koska kaikki ei heille edes ole vielä avointa.. Vanha mies antoi hymyn käväistä huulillaan kuullen vastauksia, hänen jokaiselle nyökäten, yhtäpitkään, samanverran, ei kellekkään enempää ei vähempää. Hänen silmissään jokainen tässä salissa oli saman-arvoinen, Olkkoot aatelinen olkoot kerjäläinen.
Saman-arvoisia,..Se oli tärkeintä tässä maailmassa että saman-arvoisina toisia pidettiin, Yhteistyö sen voiman avain oli, hän oli nähnyt sen unessaan, astinut sen kirjoittanut sen kirjaan. Tasapuolisuudella hän voisi antaa heille kaikille sen lahjan jota he ehkä tarvitsisivat voitaakseen pimeyden joka oli synkempi kuin tämän maailman pimyes koskaan ollut.
Vanhankuninkaan jonka sormet olivat vahvat mutta silti kuin vanhat oksat puristivat otettaan valtaistuimen reunoista. Hän sanoisi pian sanottavansa ja kertoen sen mitä hän tiesi tästä pahasta, pahasta joka söisi heidät pois niellen pimeyteen elleivät kansat toimisi yhdessä.
Zacharias käänsi katseensa hitaasti ja väliinpitäämättömästi. Hänelle oli puhuttu, ja nyt hänen edessään madeltiin kuin alhaiset madot jotka yrittivät luikerrella karkuun hänen jalkojensa alta ennen kuin ne kuolisivat pois elämänpuutteeseen joka hänestä uhkui kun hänen kylmäsydämmensä pumppasi tyhjää.
Hän kääntyi kohti tuota olentoa...Hänen nimensä maistui hänen suussaan karvaalta ja kitkerältä, hänen maistellen kirjaimia jälleen uuteen lauseeseen. "Marei.. Marei.. Miksi puhut minulle kuin olisin jumala, minä en ole jumala... En lähelläkään, minä olen..." Zacharias tuntui nytkähtävän. "Sinua korkea-arvoisempi olento, toisin kuin sinä minun ei tarvitse juoda näistä..."Valoista" kuten sinun, minä olen vahvempi pimeys joka on juurtunut jo tällä hetkellä sinuun, pelkäätkö minua?..Pelkäätkö sinä? Pelkäät.. Pelkäät kuin pieni jänis metsässä laumansusien juosten sen ohitse, ja kun tilanteen rauhoittuen kuin lumisade vanhin ja ovelin susi syöksähtää kuin nopeasti nousev lumimyrsky ja taittaa jäniksen niskat niellen sen kokonaisena. Kuin lumi tekee ihmiselle kun sen kauniisiin kylmiin kouriin jää, niiden hyväilyyn kunnes elämäsi jäätyy silmiesi eteen ja et voi liikuttaa vartaloasi tajuten kuolevasi uudestaan, ja uudestaan. Uudestaan Sinä et vain koe sitä iloa, koska roikut elämän rajoilla ja kuoleman porteilla..Säälittävän. Ravinnon voimalla.
Tuon kapeat ja kalpeat sormet sipaisivat noita verisenomaisia hiuksia pois noiden keltaisten silmien edestä silmien tuijottaen Marei:ta läpitunkevasti kuin loukaten tuota. "Säälittävää.. Tuon katseen kääntyen Ketrai:hin ollen jälleen hiljaa sanoja ei tarvittu. Me olemme samalla viivalla, mutta eripuolella, Kun sinä ylität viivasi minä ylitän omani ja teräs tulee kertomaan kumpi tulee seisomaan viivallaan uudestaan.
Zacharias puristi pergamenttia kädessään päästäen irti siitä sen hajoten kuivaksi pölyksi pölyn lentäen Marei:n silmiin luultavasti. Tuon kääntyen jälleen kohti vanhaa kuningasta ilmeettömänä.
Vanha kuningas huokaisi sisäisesti hiljaa. Kerran niin valkoinen ja pyhäsoturi oli saanut kamalimman kohtalon. Valkeuden ritarista oli tullut Mustaritari.. Kunpa jumalat soisivat tuon teot joskus anteeksi ja vapauttaisivat tuon vankilastaan.
Zachariaksen ylväs hahmo uhkui kylmyyttä ja elämättömyyttä muutaman palvelijan purskahtaen hiljaiseen itkuun poistuen salista. Vartijoiden ollen hermostuneita "Ritarin" läheisyydessä mutta silti vakaita kuin kallio.
Hiljaa tasollaan Kärsimys hieroi kynsisiä sormiaan yhteen hevosenpäänsä hirnahtaen naurua, hän rakasti tätä tilannetta, tämä uuden maailman tulo toi kärsimystä..Mutta maailma ei saisi kuolla pois, sen pitäisi Kärsiä vain..
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Jan 30, 2008 0:00:22 GMT 3
Ketrai vihasi vampyyriä. Vielä enemmän hän vihasi tätä nyt. Kuvitteliko tuo onneton, säälittävä verenimijä puhuvansa Kuoleman lähettilään kanssa puhuessaan Zachariakselle? Tuolle Koston ja Kärsimyksen herran sätkynukelle, joka ratsasti ympäriinsä tuoden mukanaan vain kärsimystä, kipua ja lisää kostonjanoa? Tavallaan Ketrai ei tosin ihmetellyt. Epäpyhät olennot liikkuivat laumoissa, elivät yhdessä kärsimyksestä. Jo tässä huoneessa tuo kuvottava laumautuminen oli näkyvissä. Kuoleman ritari nosti leukaansa ja silmäili vampyyria ja epäkuollutta kallomaisen maskinsa mustista, syvistä silmäkuopista. Hän ei ollut varma, tunsiko suurempaa huvitusta onnettomien tietämättömyyttä kohtaan, vai vihaa näiden sisintä, tekoja ja mustaa sielua kohtaan.
Hän päätti, että tunsi molempia. Mutta huvituksestaan huolimatta hän ei nauranut. Hän ei nauranut edes sille kaljulle, kesivälle hiirelle vieressään. Hän ei suostunut luomaan moiselle epäluomalle edes katsetta. Iljettävä, kalju, ruma epäsikiö. Vielä kuvottavampi kuin rialit yleensä. Ketrai olisi halunnut vääntää sen niskat nurin, vaikkei ollut varma tahtoiko Kuolema hänen tekevän niin. Ehkei panisi pahakseen. Ketrai oli palvellut häntä hyvin, varmasti Kuolema antaisi anteeksi yhden hiiren murskaamisen. Varsinkin, kun se toisi niin suurta mielihyvää hänen uskolliselle palvelijalleen.
Kuoleman pappi havahtui ajatuksistaan vasta kun tunsi outoa kihelmöintiä. Hän siirsi katseensa uudelleen epäkuolleeseen, joka tuijotti häntä. Tuijotti, ja puhui ääneti. Uhkaili... luuli onneton voivansa hänelle jotakin. Soturi hymähti ja tarttui selässään lepäävän aamutähtensä raskaaseen, mustaan kahvaan. Hän astui yhden askelen lähemmäksi vampyyria ja kärsimyksen hengen palvelijaa, ja antoi näiden tuntea siunatun haarniskansa kihelmöivän poltteen epäkuolleella ihollaan: "Minä olen valmis lähettämään sinut helvettiin vaikka heti, epäluoma." hänen kumea äänensä julisti. "Mutta en tohdi liata näinn kaunista salia mustalla verelläsi."
|
|
|
Post by submarine on Jan 30, 2008 15:56:12 GMT 3
Rirkst ei ollut tyytyväinen, ei millään tavalla. Rotta ei tietenkään koskaan ollut, mutta nyt vielä tavallistakin vähemmän. Hän oli puhunut tuolle ihmiselle, eikä tämä ollut edes kuulevinaan! Hänet, oikean jumalan mahtava tahdon välikappale, oli jätetty huomiotta! Ja peräti jonkin säälittävän, kuvottavan ihmisen toimesta! Kaljun rialin kurkusta kohosi korina, jota etäisesti olisi voinut ärinäksi nimittää. Toisaalta turpea olento saattoi olla vain tukehtumassakin, kukapa tiesi. Vihamieliseltä se ainakin kuulosti. Rirkst oli, aivan kiistämättä, vihan asiantuntija. Rotta oli tuntenut monenlaista vihaa, aina pienestä, koputtavasta tunteesta tuliseen raivoon, joka hautasi alleen kaiken muun. Hän oli kokenut jopa sellaista vihaa, mitä oli vaikea kuvailla. Hän tunsi aina oikeutettua vihaa ja inhoa muita olentoja kohtaan, koska nämä eväsivät häneltä hänen oikeudenmukaisen paikkansa. Mutta nyt hän tunsi aivan omanlaistaan vihaa. Jos katse olisi voinut tappaa, mitä se jopa toisinaan tekikin, ei Ketraina tunnettu mies olisi vain kuollut. Ei, ei suinkaan, katse olisi ensin survaissut läpi tämän vatsasta, repinyt silmät tämän päästä, nylkenyt tältä lihan luiden ympäriltä, taittanut jokaisen sormen nivel kerrallaan ja sitten repinyt tämän pala palalta. Sen jälkeen se olisi sytyttänyt tämän palamaan ja tanssinut ruumiin yllä.
"Sinä et saisi tapettua edes tuollaisia", Rirkst sähisi miehelle, kun tämä uhitteli epäkuolleille. "Sinä olet pelkkä pienen, väärän jumalan typerys. Sinusta ei olisi tappamaan edes matoja, olet pelkkä eläin, karjaa! Sinun surkea uskosi tulee sammumaan, kuin pieni kynttilä, niiltä munkeilta syödään sydämet rinnasta ja ruumiit poltetaan omien naurettavien kirjoitustensa päällä!" Rirkst odotti ja toivoi, että vastaus oli sellainen, kuin pitäisikin. Hän halusi nähdä, kun tuo naurettava hölmö hermostuisi. Hän todella halusi. Vielä lisätäkseen hieman vettä rattaisiin rotta totesi perään: "Ja minä aion pitää asiasta huolta itse."
|
|
|
Post by khiiroo on Jan 30, 2008 16:38:22 GMT 3
Sanaharkkaa. Kuinka hän sitä rakastikaan (ja silti miten per-sees-tä! se tässä tapauksessa, kuten kaikissa muissakin tapauksissa oikeastaan olikaan. Heitellä ympäriinsä mielen abstraktia lankakerää, ja siittää siitä täysin hyödyttömiä mielipiteitä. Omia mielipiteitä!)
Gereon niiskautti nenäänsä, ja tuijotti intensiivisesti kuningasta. Joko nahistelu viihdytti miestä, tai vanhuus oli tuonut mukanaan muutakin kuin maksavaivat - ja samaan hengenvetoon Gereon hieraisi huomaamattomasti vatsaansa.
Sanaharkkaa. Gereon niiskautti uudemman kerran. Kuinka ääliöitä jumalat - hän teki pahalta suojaavan merkin, sylkäisi lattialle ja luki rukouksen - oikeasti olivat? Valita nyt tuollaisia edustamaan itseään. <Tuollaisia>?? Minkälainen ääliö valitsisi tuollaisia ylipäätään mihinkään?
Maailman pelastaminen ei näyttänytkään enää näinä päivinä olevan kummoinenkaan tehtävä, eikä kuninkaiden valta - nähtävästi edes omassa salissaan, ollut häävi. Antaa näiden nyt meuhkata tuolla tavalla. Muttei ollut hänen tehtävänsä kritisoida. Ei ainakaan nyt. Hänet, heidät, oli kutsuttu tänne, mutta kuulemaanko tätä? Siis, oikeasti...
Gereon tunsi ymmärrystä kuningasta kohtaan. Myötätunnoksiko sitä kutsuttiin? Niin tai näin, eipä sillä väliä. Hän avasi tuohikonttinsa ja syventyi sen sisältöön. Nälkähän tässä alkoi jo tulla.
Minneköhän hän oli sen kirotun suolalihansa työntänyt...
|
|