Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Jan 30, 2008 17:23:57 GMT 3
Xanthia huokaisi hiljaa.Oliko noiden nyt aivan pakko alkaa rähinöimään? Tahrata tämä sali vihalla?Haltia katsahti vanhaan kuninkaaseen ja tunsi myötätuntoa.Hän seisoi aika lähellä kaljua,rumaa rottaa tämän alkaessa uhittelemaan Kentraille.Kuin huomaamattaan neito pyöritteli silmiään.Alkuun kaikki oli ollut rauhallista,mutta nyt..
Haltian sisällä kiehui.Hän oli tullut tänne auttamaan kuningasta,eikä kuuntelemaan noiden muiden riitelyä.Sen siitä saa,kun monen rodun edustajat kokoontuvat..Xanthia katsoi kädenmitan päässä olevaa rottaa.Miten mieluusti hän olisikaan potkaissut tuota takapuolelle..Neito oli yleensä vaitelias ja rauhallinen,jopa syrjäänvetäytyvä,mutta nyt häntä kismitti.Ja sen näki silmistäkin,jotka olivat nyt lähes mustat,vihaiset viirut ja korvista,jotka olivat päätä myöten.
Xanthia huokaisi uudemman kerran.Hän olisi voinut jäädä kotiin,joku muu olisi voinut lähteä tälle matkalle,joka vaikutti siltä kuin loppuisi ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan..Nainen ei oikein tiennyt mitä tehdä.Lopulta hän käveli keskemmäs salia ja sanoi kuuluvasti,osoittaen sanansa kinastelijoille."Voi,ettekö voisi lopettaa?Me emme tulleet tänne tappelemaan tai mittelemään voimiamme.Me tulimme,koska meitä kaikkia tarvitaan pelastamaan tämä maailma pimeydeltä.Voisitteko olla ainakin sen aikaa hiljaa,että arvon kuningas saisi sanoa sanottavansa?Mikäli se ei ole liikaa vaadittu teiltä.."Haltia kysyi,katsellen vuorotellen jokaista nahistelijaa uhmakkaasti,silmät yhä viiruina.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 31, 2008 23:44:03 GMT 3
*Nuorukainen oli hetkeksi syventynyt ajatuksiinsa. Jotain suurta oli ilmeisesti tekeillä, eikä hänellä ollut ollut siitä aavistustakaan ennen tätä. Hän ei ollut uskoa sitä vieläkään, vaikka oli lukenut siitä pergamentista, ja vaikka seisoi nyt paikalla tämän linnan valtaistuinsalissa muun joukkion ympäröimänä. Jos joku oli maailmassa ollut pielessä niin että lohikäärmekin olisi kuullut siitä jotain, oli se luultavasti vain ohitettu matkalaisten sepittäminä kalajuttuina taikka muuten vain outona tarinana, eikä Spyro luultavasti ollut ollut vielä tarpeeksi pitkään läsnä maailmassa jotta olisi voinut havaita muutoksia tässä kokemuksensa pohjin. Hän oli kasvanut tämän kaaoksen keskellä, eikä näin ollen ollut pitänyt sitä mitenkään asiaan kuulumattomana. Hän ei ollut opiskellut myöskään historiaa taikka kierrellyt maailmalla lyhyen ikänsä aikana, jotta olisi voinut havainnoida asiaa omin silmin. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hänen käsiinsä tyrkätty pergamentti, joka kutsui hänet mukaansa pelastamaan maailma ikuiselta ”pimeydeltä” tai joltakin vastaavalta. Siis ilmeisesti juuri hänet, syystä jota hän ei ymmärtänyt, eikä ketään muuta, kokeneempaa ja vahvempaa, tai viisaampaa. Purppurapää ei ollut myöskään aivan varma tuosta puhutusta ”pimeydestä” oliko kyseessä täysin fyysinen pilkkopimeys (joka olisi luultavasti ikävä vaihtoehto siinä missä se toinenkin) vaiko jonkinlainen vertauskuvallinen paha. Tosin, tähän hätään nuorukainen ei niin tuota kysymystä vielä pohtinutkaan, etusijalla olivat nyt vielä näiden uusien tietojen sulattaminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen, sen jälkeen mahdolliset reaktiovaihtoehdot. Toisin kuin tuntemansa yksisarvinen, Spyro ajatuksistaan huolimatta kuunteli mitä ympärillä tapahtui, eikä luultavasti nyt suurempien asioiden edessä edes muistanut äskeistä närkästystään… purppurapää kun ei muutenkaan ollut sitä kaikkein pitkäjänteisintä sorttia monien asioiden suhteen, ainakaan silloin kun sai muuta ajateltavaa.
Tummien silmien katse harhaili vampyyrin suuntaan tämän puhuessa, ja jäi kuuntelemaan. Silmät räpsähtivät muutamaan kertaan olennon sanoille, mutta nuorukainen ei kuitenkaan näyttänyt varsinaisesti kovinkaan järkyttyneeltä naisen sanojen suhteen vaikka näistä ilmiselvästi tulikin selville että verenimijä oli mukana pelastamassa itselleen tarpeellisia saaliseläimiä, näitä ”valon kansoja”. Tuohan nyt taisi olla aivan ilmiselvää, saalistaja ei tulisi toimeen ilman saalistaan, ja vampyyrit nyt vain söivät kaksijalkaisia… ihmisiä kai pääasiassa, ehkä haltioitakin… purppurapää ei oikeastaan ollut aivan varma, mutta selkeästikään hän ei lukenut itseään osaksi tähän listaan. Miksi olisi? Ei sillä ollut merkitystä miltä hän näytti, hän ei ollut ihminen. Ja, onneksi, hänen ei enää tarvitsisi edes näyttää sellaiselta yhtään pidempään kuin hän halusi tätä säälittävää hahmoa sietää. Olento kirskautti hampaitaan ajatukselle, havahtuen sitten oivaltamaan että valtaistuimen edessä ilmeisesti riideltiin. Se ilmeisesti kuollut mies osoitti melkoista halveksuntaa äsken puhunutta vampyyrinaista kohtaan, ja nyt mukaan älämölöön hyppäsivät myöskin kallokypäräinen sekä jyrsijä. Voi hitto, tämäkin vielä. Alkaisivatko ne nyt oikeasti tapella keskenään, vaikka tiesivät käsillä olevasta asiasta ja tämän tärkeydestä kaikille? Spyro rypisti kulmiaan hiustensa alla, ja kumartui nostamaan mekkalasta kauhistuneen kissaeläimen syliinsä. Tuohan oli typerää touhua… olivatko nuo kolme edes ”sankareita” niin kuin hän oli luullut? Nehän käyttäytyivät aivan kuin tavalliset riitapukarit, syystä, jota Spyro ei edes nähnyt. Olisiko kuningas voinut erehtyä kutsuessaan nämä, vaikka vanha mies ei ollut vielä puuttunut asiaan sanallakaan. …mutta jos kuningas olisi erehtynyt noiden kolmen suhteen, niin… ehkä sitten hänenkin? Ja entä sitten D´allan?
Spyro tunsi pientä tyytyväisyyttä nähdessään haltian astuvan esiin, ja sanovan ääneen sen, mitä luultavasti he kaikki sivusta katsojat ajattelivat, vaikkakin huomattavasti kohteliaammin sanankääntein: eivät kai he olleet tulleet tänne katselemaan noiden muutamien ääliöiden riehumista? Vaikka nuorukainen ei vieläkään ollut vakuuttunut roolistaan mukana tässä, yhdestä asiasta hän oli varma ja se oli se seikka, ettei noiden kolmen keskinäinen, turhalta vaikuttava kiista kiinnostanut millään tavalla. Jos hän olisi ollut ihan missä tahansa muualla, hän olisi luultavasti jo poistunut huoneesta tai rähähtänyt kolmikolle käskyn painua ulos jos tapella halusivat. Nyt hän pysyi mieluummin hiukan taaempana (kai tämä aristokraattinen ympäristö sai vieläkin hänen niskasuomunsa pörhölle) ja yritti mieluummin saada käsityksen tästä ”isommasta kuvasta”. Katse kiersi huoneessa olevat seikkailijat vaivihkaa sormien rapsutellessa kissan turkkia. Silmänsä peittänyt nainen sekä viimeisenä saapunut miekkonen näyttivät myöskin valitsevan matalan profiilin pitämisen, ja näyttivät melkeinpä yhtä tympiintyneiltä kuin hänkin kinastelun suhteen, haltia olikin asiaan jo puuttunut, ja purppurapää pelkäsi hiukan että kiista saattaisi ehkä saada pian neljännen osapuolen loukatusta vampyyrista… ai niin, ja sitten oli vielä D´allan. Purppurapään havahtuessa mietteistään muistamaan sarvekkaan tämän katse alkoi etsiä olentoa ja löysikin tämän seisomasta pienen matkan päästä, vaiteliaana kuten aikaisemminkin. Hän ei ollut aivan varma kuunteliko sarvekaskin ja odotti keskittyneesti selityksiä… vai pelkäsikö se noita tappelijoita? Toivottavasti ei, mutta eihän sitä tiennyt. Kissa ainakin pelkäsi. Tämä sai lohikäärmeen tuntemaan entistä suurempaa närkästystä noita kyseisiä aggressiivisia henkilöitä kohtaan, ja astumaan pienen askelen lähemmäs yksisarvista kuin siltä varalta että nämä saattaisivat tapellessaan harhautua liian lähelle pelokkaita eläimiä. Siinä vaiheessa lohikäärmekin jo luultavasti ärähtäisi jotakin, ellei kruunupää olisi vieläkään lopettanut tuota turhaa kiistaa. Purppurapää katsahtikin seuraavaksi odottavasti vanhan kuninkaan suuntaan, toivoen tämän ratkaisevan tilanteen ja viimeinkin selittävän asioiden laidan. Tai sitten saattoi yrittää toivoa että tuiman haltianaisen vaikutusvalta riittäisi hiljentämään nämä.*
|
|
|
Post by Aqwell on Feb 4, 2008 16:28:28 GMT 3
((Hieman lyhyt -.-' ))
Angelica huokaisi syvään, kun muutamat heistä alkoivat kinastella keskenään. Eivät sitten osuvampaa hetkeä osanneet valita hän ajatteli ja nojautui hieman häpeissään toiseen käteensä. Yhtäkkiä alkoi nuori idän haltija puhua. Hänen sanansa kuulostivat Aquraen korviin oikeilta tässä tilanteessa. ”Olen Xanthian kanssa samaa mieltä” hän sanoi ja astui askeleen eteenpäin: ”Voisitteko ystävällisesti säästää tuon myöhemmäksi?”
Angelica pysyi rauhallisena, sillä hän oli kokenut monia vastaavia tilanteita ja osasi pitää päänsä kylmänä. Hän ei tehnyt mitään äkkinäisiä liikkeitä tai huutanut, vaan oli rauhallinen. Hän tiesi, että jotkut heistä tunsivat olevansa ylevämpiä kuin toiset ja ärsyttivät siksi tahallaan, mutta se oli nyt kestettävä. Heidän oli vedettävä yhtä köyttä, jotta tulevasta voisi selvitä. Jos puhe ei nyt tepsi on parempi, että kinastelijat siirrettään toisille paikoille Angelica ajatteli. Vaikka kaikki olivat aikuisia, tai ainakin melkein, he osasivat käyttäytyä kuin pahaiset kakarat.
|
|
|
Post by dallan on Feb 8, 2008 2:13:55 GMT 3
Äh, käytäntöä. 'Mutta mitä hyötyä tästä on käytännössä' oli niin tuttu pahanmakuinen virsi monien unettomien öiden ja lukemattomien työtuntien jälkeen. Kaikesta ei ollut, mutta joistain asioista silti oli, joitain tarvittiin sellaisten käytäntöön sovellettavien asioiden saavuttamiseen teoriassa ja joistain asioista voisi olla hyötyä tulevaisuudessa. Niistä tuskin olisi jos kukaan ei niitä missään vaiheessa kehittäisi sen vuoksi, että niillä ei ole juuri sillä hetkellä tiedossa olevaa sovellusarvoa, vaikka asiat teoreettisesti vaikuttivatkin tyylikkäiltä ja merkittäviltä. Mutta valitus sikseen, sillä tottahan se oli, ettei D'allan ollut hyvä käytännön asioissa. Se korosti entisestään tämän ilmapiirin erityislaatuisuutta ja maagisuutta, kun sen vihamielinen tuntu sai tämänkin eläimen toimimaan ilman kummoistakaan harkintaa tekojensa taustalla. Yksisarvinen oli nimittäin miettimättäkin valmis päättämään, ettei sanoisi täällä sanaakaan kenellekään jos häntä itseään ei varsinaisesti puhuteltaisi. Se sai olla väliaikaisesti voimassa sen aikaa, että sitä oppisi tuntemaan nämä muut olennot hieman paremmin ja näin ollen kykenisi luotettavammin ennustamaan kenen kanssa sanat synnyttäisivät pelottavan luultavasti riidan sen sijaan, että niistä saisi aikaan rakentavaa ja kohteliasta molempia hyödyttävää keskustelua. Spyron uros nyt toki tunsi jo valmiiksi, joten hänen kanssaan voisi sopivalla hetkellä vähän puhuakin tai vaihtaa muutaman elekielen ilmaisun. Muista eläin ei ollut vielä aivan varma, koska ei luottanut riittävästi ensivaikutelmistaan saamiinsa hentoihin tunnevoittoisiin ajatuksenpoikasiin.
Oli silti huomattavaa, että päätös valita omat sanansa tarkkaan ei tässä tarkoittanut, että yksisarvinen olisi kieltäytynyt auttamasta muita jos siihen tulisi tarvetta ja tilaisuus. Auttamista vartenhan hän oikeastaan oli täällä, joten kyseinen seuraus vaikuttaisi jopa absurdilta. Eläin vain valitsisi sanansa ja tekonsa erityisellä tarkkuudella ja odottaisi ehkä pyyntöä tai kehotusta tehdä jotain ennen yrittämistä. Onnekseen uros ei ainakaan tietääkseen ollutkaan täällä ottamassa minkäänlaista eturivin asemaa esimerkiksi johtajana, soturina tai diplomaattina. Sellainen ajatus olisi varmaan ilmetessään toiminut hyvänä säikäyttäjänä, kun mielikuvissaan yksisarvinen oli se olento, joka sitten yrittäisi hyödyntää tietämystään ja ongelmanratkaisutaitojaan, kun muut eivät enää osanneet. Hän ei kokenut, että asiantuntijan rooli olisi sanella asioita, jotka muut jo tietävät tai ratkaista tehtäviä, jotka yleisesti ottaen osattiin jo ratkaista.
Täällä sivummalla hieman syrjässä kiihkeimmästä toiminnasta ja julmimmista loukkauksista oli aavistuksen turvallisemman ja mukavamman tuntuinen olla. Uros viihtyi sivustakatsojan roolissa. Ei hän halunnut itselleen riskialtista toimintaa, jossa jopa todennäköisesti astuisi jonkun varpaille. Yksisarvinen ei tosiaan tahtonut suututtaa yhtäkään näistä olennoista ja ei näin kokenut tehtäväkseen puuttua toisten välienselvittelyyn, voimakoetuksiin tai millä nimellä ilmiötä nyt tahtoikaan kuvata. Kyllä uroksella mielipiteensä oli ja vaikka hän ajoittain pitikin väittelemisestä sen potentiaalisesti hedelmällisten lopputulosten vuoksi, niin tämä ei tuntunut oikealta hetkeltä jakaa ajatuksiaan tulevan tehtävän merkityksestä, itsestään, toisista tämän salin olennoista tai eri rotujen asemasta maailmassa. Sarvekkaan eroavat mielipiteet saivat jäädä hänen omiin yksityisyyssuojattuihin lokeroihinsa, sillä uros oli käsittänyt, että tänne saliin oli tultu suorittamaan yhteistä tehtävää näiden tehtävään liittymättömien asioiden sanallisen käsittelyn sijaan ja tämän sävyinen 'keskusteleminen' näistä eripuraa synnyttävistä asioista saattaisi olla vahingollista itse tehtävän suoritukselle, sillä se voisi heikentää toimijoiden keskinäisiä välejä, mikä taas oli luultavasti vahingollista yhteisen tavoitteen kannalta. Se vaikutti järkevältä, mutta samalla sitä oli itselleen rehellisesti tyytyväinen keksittyään tämän mukavan perustelun olla sivussa kaikesta tästä epämukavan oloisesta tapahtuvasta. Sitä vapautui velvollisuudesta vaikeuttaa elämäänsä puuttumalla asioihin tai keskittyneesti kuunnella toisten mielipiteitä toinen toisistaan. Muutama kohteliassävyisempi adjektiivi riitti yksisarviselle itselleen nopeaan sanalliseen kuvaukseen heistä näin omia tarkoituksia ajatellen ja se vapautti eläimen ajattelemaan jotain aivan muuta.
Oli kyllä hyvä, että kuningas oli tunnistanut D'allanin, sillä hän oli jättänyt oman kirjeensä kotiin kuljetusteknisistä syistä. Yksisarvisella oli kyllä käynyt mielessä, että kirjettä olisi saattanut tarvita, mutta näitä kahta pääasiassa huonoja puolia sisältänyttä vaihtoehtoa verratessaan hän oli ajatellut, että kirjeen kotiin jättämistä puolsi ensinnäkin se, että olisi hyvin erityinen hetki itsessään jos jostain löytyisi joku D'allania muistuttanut toinen yksisarvinen, joka olisi vielä ollut halukas esittämään kutsuttua, vaikka ei sitä tosiasiassa ollut. D'allan kun henkilökohtaisesti tunsi muita yksisarvisia vain aivan pari kappaletta ja hän ei voinut kuvitella, että kukaan heistä ryhtyisi tällaiseen uhkarohkeaan näyttely-yritykseen, kun vielä oli lisäksi niin, että D'allan itse oli tulossa paikalle. Joskus kyllä sitä jopa epäili omia ajatuksiaan, kun niillä tuntui kykenevän jättämään niin monia epämukavia asioita tekemättä kuten pienen repun ottamisen, jossa kirjettä olisi sitten pitänyt tänne asti kuljettaa. Reppuun kun ei oikein voinut kirjojakaan ottaa, sillä matka luultavasti vahingoittaisi sitä ja kirjan kirjoittamisessa oli niin suuri työ, ettei niiden mukanaolon hyöty luultavasti riittäisi kattamaan tuotettua vahinkoa. Teosten oli parempi olla turvallisemmissa kirjastoissa hellempien kohtelijoiden ulottuvilla.
Asioissa kuitenkin tapasi lähes poikkeuksetta olemaan huonotkin puolensa ja niin oli kirjojen jättämisessäkin. Yksisarvisenkaan aivot eivät nimittäin olleet kaikkimuistava voimavara ja kun kirjat olivat kotona, niin sitä oli vain muistamiensa tietojen varassa, joka oli joukkona huomattavasti pienempi kuin se tietojoukko, mitä kykenisi yhteensä sekä muistamalla että hankkimalla informaatiota saatavilla olevista teoksista. Näin sitä alkoi taas jännittämään yhdellä uudella tavalla lisää. Tämänkertainen uutuus oli pelätä, ettei osaisikaan niitä asioita, joissa onnistumisen vuoksi oli yleensä saanut kutsun tähän tarkkaan valikoidun oloiseen joukkoon. Sen lisäksi, että varsin kyvykkään näköinen (vaikkakaan ei kuuloinen) seura lisäsi paineita huomattavasti, niin omassa erikoisalueessaan epäonnistuminen nolostuttaisi kyllä valtavasti. Sitä tuottaisi kaikille pettymyksen itsensä mukaan lukien ja ei siitä ollut oikein muuta tietä pois kuin myöntää itselleen, ettei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa työpöytänsä äärellä tai sitten sitä vain oli liian tyhmä, lahjaton tai oppimistekniikoissa harjaantumaton. Kaikki eivät toipuneet moisesta iskusta ja heistä ei enää ollut palaamaan työhönsä kasvonsa menettäneenä. Liian monen näki ottavan lopputilin, kun totuuden runnomista jaloista ei ollut enää nostamaan ruumista takaisin koulun penkille opettelemaan asioita uudestaan. Se oli niin sääli, miten työ saattoi iskeä hyvää tarkoittavan tekijänsäkin rikki kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sille antanut tai sen puolesta uhrannut. Ympäristö ei aina ollut sen ystävällisempi, kun ala menetti julkisista epäonnistumisista uskottavuuttaan ja käytännön syistä usein osan rahoituksestaankin.
Sekin epävarmuus hiipi mieleen, että mitä täällä edes pitäisi tietää. Toivottavasti ei historiaa, sillä D'allan ei kokenut olevansa siinä hyvä siitäkään huolimatta, että oli jo elänyt pitkään. Sitä oli kuitenkin nähnyt vain oman elämänsä tapahtumat ja se oli hyvin suppeaa maailmanhistoriaan verratessa, kun vielä lisäksi uros oli viettänyt ison osan tuosta ajasta ihmisyhteisöistä erillään. Näin hän ei kokenut osaavansa sitäkään vähää soveltaa aikaisemmin tapahtunutta työkaluna ennusteiden tekemiseen nykyhetkenä. Se taisi olla tämä linna, mutta seuraava asia, mikä eläimelle tuli mieleen oli poliittinen juonittelu ja diplomatia. Ei sitä niitäkään osannut, sillä retoriikan opinnot olivat jääneet väliin ja käytännön onnistuneita kokemuksiakaan aihealueeseen liittyen ei oikein ollut. Näyttihän tämä läheinen esimerkkikin jo totuuden, kun ei eläimestä ollut kääntämään näiden kiistelijöiden huomiota kääntämään yhteisestä tehtävästä jaettavaan informaatioon. Totta puhuen hänellä ei ollut aavistustakaan, että miten se olisi voinut onnistua.
Olikohan se joku systemaattisen pessimismin menetelmä seuloa itsensä läpi aihealue kerrallaan ja uskotella itselleen, ettei hallitse tätä alaa? Nimestä viis, mutta nopeasti mieleen juolahtaneista taitoa vaatineista alueista yksisarviselle jäi mieleen vain laskentataito, mitä hän ei ihan kanssaeläjiensä kunnioituksenkaan vuoksi ollut valmis heittämään pois. Tuon äskeisen virkkeen kyllä jouti viskata ajatuksista menemään. Hyi, miten kamalaa ylimielisyyttä. Se vain vielä tuotti murhetta, että sitä ei ollut oikein varma, miten kyseistä taitoa saattaisi käyttää täällä, kun ei se varsinaisesti esimerkiksi pelastanut ketään miekaniskun tuottamalta kuolemalta. Erilainen osaaminen oli erilaisia elämänaloja varten. Ehkä D'allan itsekin olisi jonkin ajan kuluttua sen verran viisaampi, ettei erehtyisi vähättelemään taitojaan itselleen näin jyrkästi, sillä tosiasiassa nämä ajatukset eivät antaneet rehellistä kuvausta asiasta. Todella sotkuinen ja epämiellyttävä tehtävä tämä silti tulisi luultavasti olemaan, mutta ei lääkkeitäkään aina voinut nauttia karamellien kera.
|
|
|
Post by lonelywolf on Feb 11, 2008 12:13:50 GMT 3
Marei sähähti hieman, kun Zacharias puhui hänelle, sillä hän tunsi tuon kuoleman toisen ympärillä, joka oli paljon syvempi se mitä hänessä oli koskaan elänyt. Pian kumminkin tuo Ketraiksi nimetty olento tuli lähemmäksi sekä häntä että Zachariasta, saaden vampyyrin pois tolaltaan, sillä tuo toinen olento oli aivan vastakohta siitä mitä hän itse oli. ”Sinä et häneen koske, tai itse makaat pian tällä lattialla, ja minä hymyilen sinun kuolevalle ruumiillesi!” Marei sähähti vihaisena, hänen silmiensä kiiluessa verenpunaisina raivosta, tuota kuoleman pappia kohtaan. Vampyyri olisi niin halunnut iskeä hampaansa tuohon ärsyttävään olentoon, joka uhkaili Zachariasta, mutta hän pidätti halunsa, sillä jokainen heistä oli kutsuttu tähän tehtävään, pelastaa maailma täydelliseltä tuholta.
”On sinun onnesi, että olemme täällä, sillä tehtävämme on sama, mutta sen päätyttyä, et sinä minulle muuta ole kuin karjaa, jota metsästän, ja jolla juhlin.” Marei sanoi vihaisesti, ja käänsi Ketraille selkänsä, kävellen lähelle ovia, ja nojautui seiniin, kadoten varjoihin, tuijottaen edelleen murhaavasti kuoleman papin suuntaan, hänen silmänsä kiiluen pimeydessä. Miksi ihmeessä edes suostun moiseen, sillä meitä tämä asia koskee vain sillä, että saamme ruokamme vielä näistä ihmisistä, mutta muuten ei heillä ole meille mitään virkaa. Tyttö ajatteli, siirtäen katseensa kuninkaaseen. Hän minut kutsui, ja minä vastasin kutsuun, nyt en mitään muuta voi tehdä kuin täyttää minun työni, ja pelastaa maailma. Marei mietti ja naurahti ajatukselle, että hän muka pelastaisi maailman. Mieluummin hän tuhoaisi sen.
((Jotakin ihme sepustusta... ^.^; ))
|
|