|
Post by R.C. on Oct 14, 2006 22:57:13 GMT 3
Arnora oli todennäköisesti yhtä mykistynyt kuin seuralaisensakin, eikä saanut hyvään hetkeen sanaa suustaan, saati askeltakaan otetuksi. Aiemmat epäkuolleet olivat hyökänneet isona massana, öristen ja kirkuen, mutta tämä otus joka tuli yksin ja itsekseen jupisten oli puolhaltialle kahta tehokkaampi yllätys. Vasta ansamekanismin käynnistyminen ja keihäiden sinkoaminen suunnasta jos toisestakin pisti naiseen vipinää. Hän huudahti säikähdyksestä ja vältti viime hetkellä seivästymästä yhteen noista tuhoisista metallikärjistä.
Niinpä puolhaltiaa ei toista kertaa tarvinnut kehoittaa pinkomaan, kun hetkellinen varraskarkelo uhkasi uusiutua. Katseensa villisti lukemattomia vaaroja kartoittaen ja kuulonsa äärimmilleen terästettynä taiteili hän tietään halki edessään törröttävien esteiden. Samassa mekanismi tuntuikin saavan uutta puhtia muttereihinsa, ja naiselle tuli kahta kovempi kiire selviytyä keihäskujasta turvaan. Lievistä viilloista välittämättä väisteli hän puoleensa singahtelevia aseita, kiittäen hiljaa solakkaa kehoaan ja notkeuttaan sen käytössä. Vain muutamaa metriä ennen toivoa herättäneitä valoja joutui puolhaltia kuitenkin tukalaan tilanteeseen. Väistäessään ylhäältäpäin iskevää keihästä ilmestyi hänen eteensä samassa vaakatasosta toinen mokoma, johon nainen sittemmin kompastui. Arnora inahti tietäessään tasapainon menetyksen olevan tässä vaiheessa kohtalokasta, eikä hän ollut aivan väärässäkään. Nainen näki seuraavassa hetkessä edessään kohoavan kolmannen keihään, tällä kertaa hieman vinosti pystysuoraan, ja kuten arvata saattaa, osui hän siihen melkoisen ikävällä tapaa. Kärki iskeytyi puolhaltian kylkeen ja äänestä päätellen mursi tältä muutaman kylkiluun repimänsä pahan haavan ohella.
Arnora kiljahti kivusta mutta jatkoi hädissään kamppailua eteenpäin, onnistuen lopulta vain vaivoin kierähtämään jäljellä olevien keihäiden ulottumattomiin. Vuotavaa ruhjettaan pidellen hän vetäytyi henkeään haukkoen kauemmas mustasta haltiasta, koettaen vaistomaisesti peitellä kärsimiään vahinkoja. ”Olen aivan kunnossa. Pystyn kyllä jatkamaan matkaa.”, vakuutteli nainen ennen kuin toinen ehtisi epäillä muuta. Hän oli kalvennut kasvoiltaan ja aneli mielessään voimia. Kyllä hän jaksaisi, ei matkaa voinut olla enää pitkälti... Arnora puraisi huultaan ja nousi jaloilleen nopeammin kuin olisi ollut järkevää. Puolhaltia ei halunnut jäädä aloilleen ja antautua kivulle. Hän arveli ettei toinenkaan sietäisi heikkouksia. Ja yhdessä olisi edelleen turvallisempaa liikkua...
|
|
CutEiJakkaKirjautua
Guest
|
Post by CutEiJakkaKirjautua on Oct 17, 2006 18:44:47 GMT 3
Väistellen ylhäältäpäin tulevia, tuo musta haltia oli jonkin verran tuota toista edellä, ja vilkaisi taakseen kuullessaan kiljaisun. Tuo olisi jo päässyt pois paikasta ennen toista, mutta tuo ainoa vilkaisu, pieni tunteellisuudeen osoitus, esti sen. Tuo kääntyi hyvin nopeasti jatkamaan matkaa, ensin nyökättyään toiselle, väistäen yhden alhaalta tulossa olevan hyppäämällä sen yli... Valitettavasti se ei onnistunut torjumaan ylhäältä päin tulevaa keihästä. Ouch.
Ilkeä rusahdus, verta, ja muuta mukavaa oli tuon pikku kömmähdyksen tuloksena. Keihäs oli lävistänyt tuon vasemman käden osittain, ja saamaan luun vääntymään pois paikoiltaan. Käsi olisi käyttökelvoton, mutta toisaalta, tuo oli onnekas kun keihäs ei ollut osunut suoraan luuhun, vaan oli mennyt hieman huti. Nyt ainakin olisi mahdollisuus saada käsi joskus toimintakuntoon, siis olettaen että he pääsisivät pois tuolta. Tuo ei päästänyt kivun kiljaisua, vaan puri hammasta, ja juoksi nopeasti lopun matkaa, pidellen oikealla kädellään huolen ettei vasen käsi osuisi laskeutuviiin ja nouseviin keihäisiin. Kun tuo pääsi suojaan, tuonne valoisaan käytävään, tuo päästi pienen huokaisun. Kohta olisi aika hoitaa tuo käsi kuntoon.
Käytävä johon nuo saapuivat, oli jonkinlainen välihuone lähinnä. Hieman kauempana oli suuaukko jonnekin, mutta tuo paikka oli enimmäkseen pimeä. Valo tuohon välikäytävään tuli seinillä olevista kristallimuodostelmista. Todennäköisesti muuten arvottomia, mutta kirkas hohde joka noista lähti valaisi paikan niin että siellä näki ilman kummempia vaikeuksia. Nopeasti tuo väänsi kätensä oikealle paikalleen, ilmeenkään värähtämättä. Tuo ei halunnut osoittaa heikkoutta edelleenkään. Sen jälkeen tuo nopeasti repi univormunsa toisen hian, ja sitoi haavan. Vielä kun olisi jonkinlainen kantoside, niin ehkäpä homma luonnistuisi... Olettaen ettei akrobaattisia esteitä tulisi lisää vastaan.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 18, 2006 18:15:24 GMT 3
Pahimmasta järkytyksestä toivuttuaan sai Arnora pian huomata, ettei musta haltia vaikuttanut selvinneen ansasta sen vähemmällä kuin hänkään. Tämä taisi lannistaa naista vain entisestään, mutta hän ei sanonut mitään keskittäessään huomionsa hetkeksi omiin huoliinsa eli keihäiden aiheuttamiin vaurioihin. Lieni pieni ihme itsessään, että he olivat ylipäätään vielä elossa! Puolhaltia nojautui yhä vapisten seinää vasten ja antoi kurjuutensa vaihteeksi näkyä. Hän piteli yhdellä kädellään vuotavaa haavaansa ja hapuili toisella huivia kaulastaan. Liina saisi toimia siteenä tähän hätään, kun parempaakaan ei ollut saatavilla. Arnora sitoi kankaan mahdollisimman tiukkaan vyötärölleen verenvuodon tyrehdyttääkseen. Murtuneet luut vihloivat vimmatusti ja nainen sai purra huultaan ettei olisi valittanut kivusta. Silmäkulmissaan helmeilevät kyyneleet kertoivat kyllä kaikesta siitä särystä, joka tuohon toimitukseen liittyi.
Kunhan nainen oli näin kursinut itsensä edes auttavasti kasaan vilkaisi hän hätäisesti ympärilleen ja erityisesti onnettomaan käytävään, josta he olivat juuri tulleet. Vaihteeksi valoisassa onkalossa hohtavat kristallit olivat kyllä kauniita katsella, mutta äskeisen jälkeen puolhaltialla ei ollut pahemmin haluja jäädä niitä ihailemaan. ”Parasta jatkaa matkaa ja joutuin. En halua enää toistamiseen törmätä siihen hourailevaan epäkuolleeseen! Ties mitä saisimme seuraavaksi niskaamme...”, kiirehti Arnora ja otti jo askeleen kohti uutta tietä. Puolhaltia alkoi vähitellen saada tarpeekseen koko luolasta ja kaikista siellä kokemistaan kauhuista. Hän halusi löytää aarteen pian ja päästä ulos koko paikasta. Ehkäpä hohtavat kristallit enteilivät jo voitosta edessäpäin? Vähäiseenkin toivoon takertuen lähti nainen kulkemaan peremmälle käytävään.
|
|
|
Post by merril on Oct 20, 2006 17:41:18 GMT 3
( Suurimmat pahoitteluni osanottoni heikosta määrästä- minulta ei tunnu tekstiä syntyvän näinä päivinä oikein millään. Pitäisi löytää uudelleen tuo kipinä, joka aikanaan sai sormeni syyhyämään Linnassa oleillessani. *Huoh* )
Miehellä oli edessään elämänsä yllätys, epäkuolleen laahustaessa nuristen matkoihinsa ja laukaistessa kuolonkoneiston, joka oli vähällä koitua ensiksi hänen hengenmenokseen alas syöksyvän monitonnisen kivilohkareen muodossa, jota sitten seurasi terävien seipäiden meri, joka hädintuskin soi miehelle mahdollisuuden toipua ensimmäisestä ansasta. Otsapannan alta kaksi ruskeaa, tarkkaavaista silmää huomasi lattioiden sekä seinien liikkuvan, ja mies jännittyi odottamaan jatkoa, kanavoiden samalla hengitystään keskittymisensä ankkuriksi. Pahin oli vielä edessä, sen Taibosu oli oppinut monien seikkailujensa saatossa kantapään kautta.
Ensimmäinen keihäs oli tuuman verran ohitse kohteestaan, mutta raapaisu miekkosen kaulassa viestitti tälle, että seuraava keihäänpisto saattaisi jättää tällaiset 'helläkätiset' varoitukset jättämättä. Mies pyörähti ripeästi paikoiltaan, keihään vetäytyessä takaisin lymypaikkaansa, ja hän lähti sulavaliikkeisesti juosten kohden kahta muuta aarteenetsijää, maailman muuttuessa terävän kuolettavaksi lihamyllyksi hänen ympärillänsä. Hänen jo lukuisat haavansa elävien kuolleiden kanssa mitellessä tuntuivat unohtuvan jälleen kerran, selviytymisvaiston sekä miehen alitajuntaan iskostetun taistelukoulutuksen istahtaessa kuskinpaikalle ja tarttuessa valjaisiin.
Toinen seiväs oli lähes nimensä veroinen, puhkoessa miekkosen nuoliviinin ja seisauttaessa tämän toviksi keskelle vaarallista teräsmerta. Taibosun mieleen juolahti muistikuva erään temppelin paholaismaisen vaarallisista puusotureista, jotka olivat kansoittaneet erästä käytävää temppelin syvimmissä uumenissa. Tokihan hän ymmärsi vielä nytkin, että kyseessä oli ollut jonkinsortin ihmisen ohjaama laitteisto, mutta tieto ei ollut lievittänyt kipua, joka oli syntynyt puumiesten teräskourista, tahi umpimäntyisistä potkuista. Tilanne oli nyt hieman samantyyppinen kuin tuolloin, mutta tässä kuolonkujassa juoksu ja taistelu saattaisi vaatia suuremman maksun hänen osaltansa kuin hikeä, verta sekä murtuneita luita.
Pyörähtäen maan tasolla, väistäen kaksi summittaisesti ilmaan syöksähtänyttä teräasetta, miekkonen kierähti polvensa varaan ja pyrähti jälleen juoksuun, heittäytyen kumarassa eteenpäin, tosin tällä kertaa väistäen oletettua keihästä, joka ei syöksynytkään esiin. Itämainen soturi suoritti vielä muutaman sarjan epäuskottavia väistöliikkeitä maan tasolle päästyään, mahdollisesti pelastaen jälkeläisensä syntymättömiksi jäämiseltä, ja tämän ruumiinosat yksi toisensa jälkeen tuntuivat olevan hiuskarvan varassa päätyä vartaaseen.
Kuka tahansa sivusta seurannut olisi voinut todeta, että joko mies oli synnynnäinen nero akrobaattisen koreografian alalla, tai sitten pahuksen epäuskottavan onnekas kelmi. Lopulta hän päätyi keihäsmeren ulottumattomiin, hengittäen raskaasti ja tunnustellen oikeaa käsivarttaan, jota koristi jälleen uusi, ilkeänoloinen verenvuoto, erään keihään nirhaistua hieman ihoa syvemmältä. Nyt miekkosella oli lähestulkoon kaikkialla kehossaan ruhje tahi haava, kasvojaan lukuunottamatta. Esi-isille kiitos siitä, miekkonen tuumaili sykkeensä palautuessa suhteellisen järjenmukaisiin lukemiin, tietäen varsin hyvin kuinka usein veren sokaisema silmä tahi murtunut nenä koituivat nopeutta ja tarkkaa silmää vaativassa ympäristössä kuolemaksi.
Ottaen tukea läheisestä seinästä, mies jatkoi matkaansa edemmäs käytävässä- hän oli moneen otteeseen joutunut perääntymään askelissaan keihästen keskellä, säilyttääkseen raajansa...ikäväkseen hänen tosin täytyi todeta, että kyseinen (joskin näyttävä) toiminta oli vaatinut aikansa, ja nyt hänen kilpailijansa olivat hyvää vauhtia tekemässä tyhjäksi hänen suunnitelmansa ehtiä aarteen tykö. Hän kurotti kätensä lyhyen miekkansa tupelle, ja lähti ripein juoksuaskelin etenemään kohti loimua.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 31, 2006 19:34:40 GMT 3
Vampyyrinainen ja muut demoninmetsästäjät kulkivat hyvin nopeasti noissa tunneleissa, seuraten hienovaraisia jälkiä jotka musta haltia oli jättänyt, sekä tietenkin myöskin maagisen viestin antamia ohjeita. Tai siis, niitä ne seurasivat siihen asti että vastaan törmäsi samainen lauma eläviä kuolleita jotka olivat olleet kiusana muillekin tunnelissa olleille. Vaikka Mel tuhahtikin hieman halveksivasti noiden suuntaan, hän tiesi että nuo täytyisi hoitaa hengiltä. Nopea urakka se ei olisi, ei tosiaankaan, mutta ei mikään ongelmakaan. Epäkuolleet eivät olleet mikään ongelma verrattuna vaikkapa, noh, demoneihin.
"Pojat, tapelhaan", Mel sanoi virnistäen, ja niin nuo alkoivat teurastaa noita hieman onnettomia epäkuolleiden laumoja. Aikaa siinä kestäisi, mutta tunnelista tulisi melkoisen turvallinen. Epäkuolleita kun oli lopulta rajallinen määrä.
((Lyhyt vuoro, mutta kertoo tarpeellisen. Tämän olikin tarkoitus olla eteenpäin vievän voiman muodossa pelaamista.))
|
|
|
Post by CutKoeKiireit on Nov 9, 2006 16:21:31 GMT 3
((Eeh... Nova... Sitä ansaa ei ihan noin vain saa purettua... Sata keihästä ei pysähdy kun yksi ainoa pysähtyy niin sanotusti. Ja sitä paitsi, mekanismi on lattian alla, ja sen verran vahva että yksi ainoa hiuspinni murskaantuisi siinä arviolta sekunnissa...
Ja seinät eivät liiku enään, ne aiemmin vain siirtyivät muuttaen käytävän leveäksi, ja seinissä ei ole keihäitä, mutta katossa on. Ja ei se puukkokaan pysäyttäisi systeemiä. Kokonainen rautanuija ehkä jos sen tunkisi katon päällä ja alla olevaan systeemiin. Mutta ensin sinne pitäisi päästä...
Eli sowwy, but spear trap does not work that way.))
|
|
|
Post by Merrpikavisit on Nov 9, 2006 18:59:41 GMT 3
( Erm, eikös käytävä ollut tukkeutunut tuo ansamekanismin lauettua ensimmäistä kertaa? *Vaimea sivullisääni*)
|
|
|
Post by CutLukeeKokeisiin on Nov 9, 2006 19:02:47 GMT 3
((Niin ja sekin vielä, tosiaan... Eli ei sitä oikein Nova edes pääsisi sinne, ilman isoa kasaa räjähteitä tuota reittiä...))
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Nov 19, 2006 19:50:36 GMT 3
((Ja seuraava juonenkäänne minun taholtani alkaa tästä näin...))
Mel katsoi tyytyväisenä tilannetta. Zombit olivat nyt murskattu kokonaan, ja vain yksi demoninmetsästäjä oli menehtynyt. Hyvä tilasto, kun otti huomioon zombien yksinkertaisesti valtavan määrän. Ja joku miehistä oli taistelun tuoksinnan tauottua löytänyt kartankin, joka helpottaisi jonkinverran matkaa määränpäähän. Keino jolla Zath oli tuota tavoitellut oli maaginen, ja aika suoraviivainen, joten sokkellossa siitä ei olisi ollut kovin paljoa apua.
"Hyvää työtä miehet. Nyt vain seuraamme karttaa ja..." Mel alkoi jonkun verran kehua alaisiaan, kun hänet kesytti ääni. Taputus. Tap. Tap. Tap. Yksinkertainen ääni, yhdistettynä selvästi kuuluviin askeleisiin. Joku oli tulossa hieman taaempaa tunneleista. Mel yritti nähdä tulijan, mutta jostakin syystä hän ei nähnyt pimeänäöllään tulijaa paremmin kuin tavallisella näöllään... Kuin sillä ei olisi ollut pienintäkään vaikutusta. Mel tunsi hitaasti pelon hiipivän selkääpiihinsä, vaikkei oikein tajunnut miksi.
"Hienoa tosiaan! Kiitos vain kun säästitte minulta vaivan etsiskellä reittiä tämän sangen upeasti rakennetun luolaston keskeltä. Nerokasta suorastaan. Tätä arkkitehtuurin hienoa ilmentymää hieman rumentaa tosin hieman liikaa sen tämän hetkinen asujaimisto. Sitä voisi hieman korjailla siis. Heh", mies sanoi (sillä mies tuo kulkija oli), ja astui paremmin joukon näköpiiriin, ehkäpä parinkymmenen metrin päähän. Mitä tuosta pimeästä erotti, niin miehellä oli jonkun sortin omituinen asuste. Todella hyvävalmisteinen jonkunlainen sininen takki tai puvuntakki, tummat aivan yhtä hienot housut, mustat kiiltävät kengät, purppurainen hattu, oranssi liivi joka näkyi puvun takin alta, ja vihreän kravatin alta. Miehellä oli käsissään vielä valkoiset hansat, ja toisessa kädessään tuo piteli jonkinlaista kävelykeppiä, jonka pyöreään päähän oli kaiverrettu N-kirjain.
Purppurainen ja todella leveälierinen hattu peitti miehen kasvonpiirteet enimmäkseen. Sen sentään näki että miehellä oli melkoisen pitkä leuka, ja vihreät hiukset, mutta siinäpä se. Mel huojentui nähdessään miehen olevan ihminen, mutta jostakin syystä tuo oli edelleen hermostunut. Ehkäpä se ettei pimeänäöstä ollut tuota katsellessa ollenkaan apua vaikutti asiaan.
"Kuka olet?" vampyyritar kysyi nopeasti, katsoen punaisilla silmillään tiiviisti tuota. Ei tuo ollut jaksanut vaihtaa olomuotoaan inhimmilisempään, mitä sitä turhia, kyllä se onnistuu muutenkin. Ja tässä tapauksessa tuo tunsi oikean muodon olevan turvallisempi.
"Ai että kukako? Minä olen se hulluus joka piilee kaiken takana, minä olen nero, minä olen täysin sekaisin, ja minä olen kaikkien aikojen omituisin koomikko. Mutta yleensä minua kutsutaan Narriksi. Hauska tavata. Menkää nukkumaan", tuo sanoi rauhallisesti, ja osoitti kepillään joukkoa, ja painoi salaista nappia sen yläosassa. Pohjasta alkoi suihkuta kaasua joukkoa kohti, joka ei yllätykseltään kerkenyt kunnolla reagoimaan.
Sekunneissa jokainen demoninmetsästäjä oli maassa, jopa vampyyri-nainen. Narri vain hymyili, ja käveli suurimman osan ylitse, pysähtyen tosin räjähdemiehen kohdalla, jolta tuo varasti räjähteet, ja kauimmaisen kohdalla. Mokoma oli jäänyt hereille.
"Kun pappa käskee että nukutaan, niin sitten perhana nukutaan tai kärsitään seuraamuksista!" mies sanoi nauraen tuolle puoliksi tajuissaan olevalle, ja kuolemakseen pelkäävälle demoninmetsästäjälle. "Aletaanpa hymyillä..." tuo sanoi, ja paljasti kasvonsa uhrilleen, samalla kun otti esiin eräänlaisen puukon. Miehen kasvoilla oli hirvittävät arvet suupielissä, saaden tuon näyttämään siltä kuin tuo hymyilisi koko ajan. Muutkaan kasvonpiirteet eivät kovin mukavia olleet. Syvällä silmäkuopissa olevat silmät, joihin katsoessaan tajusi tuijottavansa tuohon pelottavaan vihreään hulluuden keskittymään.
"Ja nyt sinäkin hymyilet ikuisesti! Hyehahahahahaa!" tappaja nauroi, ja veisti miehen naaman uuteen uskoon, ja tappoi miehen viiltämällä kurkun auki.
"Näkemiin teille arvon demoninmetsästäjät. Olkaa kiltisti!" mies sanoi, ja poistui nauraen hysteeristä naurua. Tänään olisi runsaasti pelkoa, kuolemaa, ja naurua. Ja tietenkin hulluutta. Oi kyllä, kieroutunut mieli mietti.
((The Jester has entered the building, and he ain't going away too soon... Postaukselle tulee huomenna/illalla jatkoa Aarrekammioon.))
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Dec 11, 2006 20:39:17 GMT 3
((vastaus edellisiin viesteihin: Ok, korjaan asian. Voin poistaa edellisen viestini ja rustata uuden.))
"Älä luule, että päästäisin sinut lähtemään omille teillesi." *Andromeda sanoi ja kaivoi nuijansa esiin. Kaksikko ehti kävellä vaitonaisina vain muutaman minuutin, kun Nori pysähtyi.* "Ala tulla, sarvipää, mitä kuhnailet?" *Koiraihminen tiuskaisi.* "Jossain haisee jokin kuollut. Luita. Lisäksi kuuluu puhetta, oudon kuuloista, aivan kuin nämä äsken mainitut luut puhuisivat." *Nori sanoi. Pian läheltä kuului ryminää. Wolperting juoksi lähemmäs ja huomasi suuren kiviseinän rymähtämässä alas.*
"Umpikuja, tästä ei pääse eteenpäin." *Wolperting sanoi Andromedalle, joka oli juossut paikalle. Koiraihminen alkoi selvästi suuttua. Hän tuijotti seinää vähän aikaa ja käänsi hitaasti katseensa Noriin. Nori ennätti onneksi huomata nousevan raivon ja pinkaisi pakoon. Andromedakin lähti juoksevan wolpertingin perään kun oli tajunnut tämän paenneen.*
|
|