|
Post by iiris on Oct 2, 2006 22:37:03 GMT 3
[Chor saapui esikammiosta] *Horjuen rasvatukkainen mies käveli käytävää pitkin, ja saapui pian katakombeihin, jossa oli näköjään taistelu kesken zombien ja elävien kesken. Hätäpäissään Chor alkoi juoksemaan kauemmaksi epäkuolleista. Hän taputti vartoloaan ja yritti etsiä jotain asetta.* "Hemmetti!" *Chor huudahti kun tajusi ettei hänellä ollutkaan mitään asetta. Pian hän suunnitteli menevänsä takaisin käytävään mistä oli tullut, mutta se ei ollutkaan enään niin helppoa.* "Ei, ei ei ei" *mies mutisi itsekseen hädissään ja ryntäsi lähimmän kolon suun eteen. Kolo ei näyttänyt lähellekään samalta kuin käytävä mistä hän oli tänne tullut. Hän siirtyi seuraavalle kololle, jolloin sieltä hyökkäsi zombi kädet ojolla ja tarttui Chorin kaulasta kiinni. Mies yritti vetää zombin kourat kaulaltansa henki samalla koristen, mutta epäkuollut ei irroittanut otettaan. Pian mies veltostui zombin käsissä, jolloin olento pudotti Chorin maahan. Zombi nosti vielä Chorin niskan eteensä ja haukkaisi siitä palasen, jonka jälkeen kuului karmaiseva ja selkäpiitä ravisuttava huuto, joka kuului varmasti todella pitkälle.*
[tähän päättyi tämän sankarin tarina (kiäh kiäh...)]
|
|
|
Post by R.C. on Oct 2, 2006 22:45:18 GMT 3
Arnora nyökkäsi helpottuneena, ohitti mustan haltian ja lähti kiiruhtamaan edeltä käytävään, johon toinen oli vast'ikään ehtinyt raivata väylää. Hän johdatti kaksikkoa sulavasti halki hautaholviston labyrintin, kurkistellen aina varoen kulmien taakse ja valiten turvallisia kulkuteitä. Milloin kiertäminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, perääntyi hän miehen taakse ja odotti kunnes tämä sai räjäytettyä reitin selväksi. Missään vaiheessa ei puolhaltia tuntunut epäröivän, sillä hän oli saanut selkoa jopa iän myötä pahasti halkeilleesta kivikartasta. Lopulta suunnistaminen tuottikin toivotun tuloksen, ja he löysivät hyvässä ajassa perille katakombien vastakkaiselle uloskäynnille. Tästä eteenpäin ei käytävän sivuilla näkynyt enää pimeitä ja uhkaavia ruumissyvennyksiä. "Näinköhän olimme ensimmäiset, jotka selviytyivät tästä sokkelosta...?", pohti puolhaltia ääneen käännähtäessään vilkaisemaan taakseen, josko joku olisi tajunnut seurata heitä. "On toki edullisempaa ehtiä muiden edelle, vaikka tuntuu pahalta jättää heidät tuonne zombien armoille.", hän lisäsi vaimeasti, miettien varmasti, kuinka moni aarteenmetsästäjistä huolehti lopulta toisistaan, kun nämä olivat yhtä kaikki potentiaalisia kilpailijoitaan.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 3, 2006 18:54:54 GMT 3
Musta haltia seurasi puoliveristä huolellisesti, pitäen muistissaan tarkasti jokaisen yksityiskohdan reitistä. Myöhemmin sitä pitäisi ilmoittaa ylemmilleen. Vielä ei tosin kannattaisi käyttää sitä maagista apuvälinettä sijainnin ilmoittamiseen. Vasta kun olisi päässyt jonkinlaiselle etapille. Hyvin nopeasti tuo keskimäärin raivasikin jumissa olevat paikat, sanaakaan sanomatta. Oletti toisen ymmärtävän pysyä kauempana. Huomattavaa oli että näissä kohdissa musta haltia ei käyttänyt asettaan, vaan otti jostakin kätköistä pieniä suljettuja putkiloita. Hän aina pisti ne tukosta kohden, avasi korkin, ja juoksi kauemmas, eikä kauaa kestänyt kun putkilot räjähtivät. Ilmiselvästi jonkinlainen neste joka reagoi ilman kanssa räjähdysmäisesti. Celdorilaisia keksintöjä, joita ei kannata antaa välttämättä laajempaan levitykseen siis...
Kun kaksikko lopulta pääsi ulos sokkelosta, tuo hieman hymyili tyytyväisenä, ensimmäinen tunteen osoitus tuolta. Nyt kannattaisi hieman lepäillä, ennen jatkamista, tuo pohti mielessään. Tuo havahtui hieman ajatuksistaan toisen puhellessa. "Hmm? Jos he jäävät henkiin, he jäävät henkiin, ja oppivat jotain", tuo totesi lyhyesti. Tuon uskomuksiin kuului että mikäli itse selvisi jostain ongelmasta, vahvistui eräällä tavalla, ainakin henkisesti ja taidoiltaan. Koko tuon rotu oli ennen ajatellut niin, nykyään harvemmat, kun elämänolot parantuivat ehkäpä sata vuotta sitten. Mutta kaikilla se ei parantunut, ja jotkut hieman vanhemmista haltioista pitivät edelleen samanlaista elämänfilosofiaa tärkeänä. "Joka tapauksessa, voisimme pitää pienen lepotauon", tuo sanoi, jatkaen asiallista sävyään, ja asettuen maahan istumaan jonkinlaiseen rentoutuneeseen asentoon. Selvästikään nyt ei toisen mielipidettä asiassa paljoa kuunneltu, mutta toisaalta, sitä olisi hankala pitää epäkohteliaisuutena kun tuo käyttäytyi samaan tapaan kaikkia muita paitsi korkeimpia järjestönsä upseereita kohtaan.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 3, 2006 19:35:35 GMT 3
"Olet kaiketi oikeassa.", mutisi nainen ja käänsi katseensa pois taakseen jääneestä sokkelosta, josta kaikui edelleen kammottavia huutoja ja muita taistelun ääniä. Onneksi epäkuolleet eivät yrittäneet seurata heitä kahta, vainotessaan mitä ilmeisimmin vielä muita seikkailijoita. Puolhaltia oli kohonneen adrenaliininsa myötä unohtanut tyystin aiemman väsymyksensä, ja oli aikeissa jatkaa matkaa edessä häämöttävään käytävään, kun toinen ilmoitti tauon olevan nyt paikallaan. Arnora kävi hieman epävarmaksi ja harkitsi hetken vaihtoehtojaan. Hän olisi varmasti voinut jatkaa yksinkin, ja kiriä muihin etumatkaa. Aarrehan saattoi odottaa jo seuraavan kulman takana, tai toisaalta vielä paljon kauempanakin, jos sitä siis ylipäätään oli olemassa. Tai noh, pakkohan tälle kaikelle vaivalle oli joku tarkoitus olla. Nainen ei suostunut vielä ajattelemaan, että hän ja muut olisivat kohdanneet moiset vaarat turhaan... Uhkia ajatellessaan myönsi Arnora itsekseen, ettei yksin samoileminen taitaisi enää olla järin turvallista. Sillä mikäli edessä odotti vielä lisää epäkuolleiden kaltaisia yllätyksiä, joutuisi hän selviämään omillaan. Lieni siis parasta seurata mustan haltian esimerkkiä ja kerätä voimia tulevia koitoksia varten. Ainakin siihen asti, kunnes joku toinen aarteenmetsästäjistä menisi tästä ohitse... Istahtaessaan lähettyville ja painaessaan selkänsä vasten seinämää huomasi Arnora viimeistään, kuinka väsynyt hän olikaan. Nainen veti polvensa vasten rintakehäänsä ja laski leukansa niiden varaan, sulkien silmänsä, mutta varoen visusti nukahtamasta.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 4, 2006 18:57:41 GMT 3
Musta haltia alkoi meditoimaan hyvin pian, jotain mikä antoi tuolle keinon samalla levätä, että miettiä asioita, pysyen silti kosketuksissa ulkomaailman kanssa siltä varalta että jonkinlaisia onglemia tapahtuisi. Tosin tuo ei uskonut kyseiseen asiaan, mutta siltikin, valppaus oli aina tärkeää.
Tuo meditoisi niin kauan että mokoma tuntisi itsensä valmiiksi vastuksiin, olivat ne sitten fyysisiä tai henkisiä, elollisia tai elottomia. Tuo ei niin pienistä pikkuseikoista välittänyt.
Ehkäpä puolen tunnin meditoinnin jälkeen, tuo havahtui sen verran että latasi kaiken varalta aseensa uudelleen, kymmenen minuutin homma. Mahdollisimman hiljaa tuo kyseisen askareen teki, siltä varalta että toinen oli vielä lepäämässä. Sitten tuo alkoi odottamaan että toinen tuntisi itsensä tarpeeksi levänneeksi.
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Oct 4, 2006 23:05:54 GMT 3
*Norin unessa hopeiset liekit sammuivat, mutta wolperting ei vielä herännyt, kuten tavallisesti, kun liekit sammuvat. Hän oli tajunnut juuri, että tämän unen aikana hän taisteli kuin villipeto vihollisia vastaan. Mutta nyt liekit sammuivat mutta Nori ei ollut herännyt. Liekkien sammuttua Norin rähjäinen kasoisolento singahti ulos Norista ja wolpertingin eteen ilmaantui jokin toinen hahmo, tällä kertaa kaapuun pukeutunut, hieman siistimpi hahmo. Hahmo syöksyi vuorostaan kohti Noria. Liekit syttyivät taas, mutta tällä kertaa vaaleankeltaisena.
Andromeda huitoi nuijallaan ympäriinsä, muttei tapahtunut mitään. Norin riehuminenkaan ei tuottanut tulosta. Yhtäkkiä hän lopetti riehumisen ja seisoi paikallaan silmät ummessa. Viisi wolpertingin ympärillä olevaa zombia kaatui maahan eivätkä siitä enää nousseet. Tuo taito oli näköjään tarpeen, sillä ilmeisesti rasvatukastakin oli tullut zombi, kun toinen zombi oli päässyt tuota puremaan. Paha juttu hänen kannaltaan, mutta olihan zombeja nyt yksi enemmän. Ellei sitten Nori sattuisi tuotakin kaatamaan.* "En suosittele tuon sarvipään lähelle menemistä. Sillä on jokin salainen ase, ilmeisesti." *Andromeda sanoi ja nuiji zombeja lähemmäs Noria.* 'Minun on pakko auttaa näitä henkilöitä, sillä yksin en pärjäisi näitä vastaan. Kyllä minä sen aarteen saan!' *Koiraihminen ajatteli Norin kellistäessä taas kolme zombia. Yhtäkkiä Nori nosti kätensä eteen ja levitti ne, jolloin jokin salaperäinen voima purkautui wolpertingista ja toivottavasti osui vain zombeihin.*
((Pahoittelen kestoa, mutta on hieman kiirettä pitänyt.))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 5, 2006 12:08:21 GMT 3
Nainen oli istunut liki hievahtamatta itsekin koko kuluneen puolituntisen ajan, jonka toinen oli viettänyt kuin muissa maailmoissaan. Hän oli hengittänyt rauhallisesti ja ajatellut levollisesti sitä, mitä edessä avautuvassa käytävässä saattaisi odottaa, ja miten siihen tulisi valmistautua. Arnoran ei tosin tarvinnut aseittensa puolesta huolehtia. Hänen jousensa oli yhä erinomaisessa vireessä ja viinensä täynnä nuolia. Vain yksi oli koetellut epäkuolleen kestävyyttä aiemmin, sen useampia ei oltu tuhlattu. Kevyt tikari välkkyi naisen vyötteellä, ja toinen mokoma saattoi vallan hyvin piilotella saappaanvarressa. Ja olihan puolhaltialla vielä kohtalaiset lähitaistelutaitonsa ja nokkeluutensa siinä kohtaa missä hänen muut kykynsä loppuivat…
Arnora havaitsi mustan haltian virkoamisen ja kuulosteli yhä liikahtamatta kuinka tuo latasi ihmeellisen tuhovoimaista asettaan. Puolhaltia odotti vielä hetken selvittääkseen, mitä mies mahtaisi seuraavaksi tehdä. Aikoiko toinen lähteä yksinään? Naisella oli syytä epäillä mustan haltian jättävän hänet jälkeensä, mikäli ei uskoisi puolhaltiasta olevan tälle enää hyötyä, vaikuttihan tuo soturi vähintään käytännölliseltä siinä mitä milloinkin sanoi tai teki. Eikä Arnora moisesta tehokkuudesta valittanut. Niinpä vasta kun oli vakuuttunut toisen vartovan häntä, avasi nainen aavistuksen teräväpiirteiset silmänsä ja räpytteli ne kirkkaiksi. Hän nousi notkeasti seisomaan, vaikuttaen varsin levänneeltä ja valmiilta jatkamaan matkaa. Hän ei ottanut enää kantaa muiden aarteenmetsästäjien kohtaloon, vaikka heitä ei vielä tähän mennessä ollut näkynyt. Kenties muut seikkailijat olivat kääntyneet ja palanneet takaisin esikammioon, tai kamppailivat yhä epäkuolleiden kanssa sokkeloissa harhaillen. Ehkäpä he olivat löytäneet jonkun toisen tien tämän lisäksi. ”Odotammeko vielä muita selviytyjiä tueksemme vai jatkammeko eteenpäin?”, kysähti nainen kuitenkin mustan haltian mielipidettä.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 5, 2006 18:03:42 GMT 3
"Mitäpä turhia. Odottelu veisi liikaa aikaa, on tehokkaampaa vain jatkaa. Olisiko kartasta jonka näit apua täälläpäin enään?" toinen kysyi, samalla kun totesi yksinkertaisen totuuden. Ei olisi järkevää jäädä odottelemaan kovin kauaa, ja Zath ei aikoisi odotella oikeastaan ollenkaan. Tehokkuus ajattelu tuolla oli melkoista. Pienimmätkin tehokkuuden estot tuo näki haittaavina, vaikkeivat muut välttämättä olisikaan.
Joka tapauksessa tuo odotteli toisen vastausta.
((Jo kaksi hyvää vastausta kadonnut bitti-avaruuteen bugailun takia, joten en jaksanut kovin pitkiä kirjoitella))
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Oct 5, 2006 19:26:13 GMT 3
*Norista purkautunut voima kellisti monta zombia, mutta joitakin oli vielä jäljellä. Niistä ei enää vaivaa ollut, sillä nyt täältä pääsisi pois. Unessaan wolperting näki kaapuun pukeutuneen olennon syöksähtävän ulos Norista ja liekit sammuivat taas. Viimeinkin Nori heräsi. Hän näki ympärillään vain muutaman kaatuneen zombin ja jokusen zombin örveltämässä etäämmällä. Wolperting pujahti käytävään ja toivoi, etteivät zombit älyäisi seurata häntä. Miekkaa Nori piti yhä kädessään, sillä koskaan ei tiedä, mitä kulman takaa ilmestyy...
Andromeda kuullut tuskastuneita örähdyksiä zombien suunnalta. Kääntyessään katsomaan Noria, se oli se mokoma sarvipää karannut. Koiraihminen ryntäsi itsekkin käytävään ja näki wolpertingin kantaman soihdun. Andromeda otti heittoaseensa ja heitti sen kohti Noria.
Nori kulki silmät ummessa varmuuden vuoksi. Sininen hajurihma kantautui wolpertingin takaa. Kun hän kääntyi, niin jokin lensi Noria kohti. Wolperting räväytti silmänsä auki ja näki Andromedan heittoaseen syöksymisen itseään kohti, mutta hidastettuna. Nori väistyi syrjään ja otti hevosreen näköisen aseen kiinni. Heitossa oli ollut niin paljon voimaa, että ase oli tulikuuma ja Nori pudotti sen ja irvisti kivusta.* "Mitä oikein yrität? Raivasin sentään ne zombit pois!" *Hän sähähti koiraihmiselle.*
|
|
|
Post by merril on Oct 6, 2006 8:24:20 GMT 3
(( OoC: Ei oikein teksti luonnistu nyt, pienoinen kuumetauti iskenyt. Yritän jatkaa osanottoani tervehtymisen jälkeen. ))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 7, 2006 21:31:53 GMT 3
"Ei. Kartta kuvasi valitettavasti vain taaksemme jääviä katakombeja. Kukapa tietää mikä meitä tämän tien toisessa päässä odottaa. Eipä auta muu kuin ottaa selvää...”, lausahti nainen itsevarmasti hymyillen ja kävikin sanoistaan oitis tekoihin, astahtaen eteenpäin käytävään. Toistaiseksi hänen ei tarvinnut enää piilotella miehen takana, joten miksipä sitä ei olisi voinut mennä hieman edellä tai kulkea vaikka rinnatusten, kunhan vain kulkuväylä ei tästä enää kapenisi.
(( Tämänpituisen keksin ja ehdin nyt vain tähän hätään säätämään. Seuraavaksi voisi varmaankin ottaa jo jonkun uuden uhkan kuvioihin...? *tähyilee* ^^ ))
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 10, 2006 17:33:49 GMT 3
((Kohta voisi... tosin pitäisi ensin tiedustella erästä asiaa, kysyn sitten jos törmään chatissa, tai yksityisviestillä ennen seuraavaa viestiä))
"Pitihän se arvata..." tuo tuhahti lievästi ärtyneenä, muttei mitenkään kovin paljoa. Vain tyytymättömyyttä siihen tosiasiaan että nyt tehtävästä tulisi jonkin verran hankalampi. Aika rutosti tai vain hieman, riippuen siitä kuinka sokkeloinen tuo paikka oli. Tietenkin tuo toivoi homman olevan mahdollisimman helppo, ei laiskuudesta, vaan yksinkertaisesta tosiseikasta että tuo ei halunnut aiheuttaa minkäänlaisia heikkouden osoituksia, tai epäpätevyyden. Ylisuorittaja mokomakin.
Melko lailla tuo seurasi toista, vain ehkäpä askeleen pari perässä, pysyen siis silti sellaisella etäisyydellä että voisi ongelmatilaisuudessa toimia nopeasti. Tuolla käytävillä kun kaksikko käveli, jompi kumpi huomaamattaan astui laatalle, johon oli tehty yksinkertainen upotuskuvio, joka esitti pääkalloa. Pientä narinaa alkoi kuulua käytävillä astumisen jälkeen...
((Ensi vuorolla sitten ilmaisen mitä tapahtuikaan sen seurauksena...))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 10, 2006 23:24:51 GMT 3
Hyvää vauhtia edennyt Arnora pysähtyi kuin seinään aistiessaan tarkkoine, aavistuksen suippoine korvineen jonkin narisevan käytävässä. Hän käännähti nopeasti mustan haltian puoleen, katseensa harhaillessa hermostuneesti jo tahossa jos toisessakin. Olihan toinenkin kuullut äänen? Mitä se merkitsi? Mitä oli tapahtumassa? ”Teitkö jotakin? Vai näitkö minun kompuroivan?”, kuiskasi nainen valpastuneesti, sillä vain parin johtopäätöksen myötä puolhaltia oli päätymässä jonkinlaisen piilotetun ansan mahdollisuuteen. Jos heitä olisi seurattu aiemmin, olisi nainen uskonut jomman kumman heistä kuulevan. Ääni ei niin ikään vaikuttanut minkään elollisen aiheuttamalta, ellei Arnora sittenkin vain erehtynyt seinämistä palaavista kaiuista...
(( Kannattaa pistää yksityisviestiä jos sinulle tulee asian kanssa kiirus. Voin yrittää ilmaantua chattiinkin, mutta mitään varmaa aikaa en osaa luvata. Tänäänkin pääsin vasta tähän aikaan koneelle. ;- - ))
|
|
Merril Pikavisiitti
Guest
|
Post by Merril Pikavisiitti on Oct 12, 2006 17:00:04 GMT 3
Itäisten maiden monitaituri sai hetken aikaa nauttia koiraolentojen tarjoamasta suojasta, vaikkakaan nämä eivät juuri näyttäneet solakkaan soturiin kiinnittävän sen kummempaa huomiota, iskujensa uudelleenkoordinoimisen lisäksi siten, etteivät ne tältä päätä katkaisseet epähuomiossa.
Kun taistelu näytti laantuvan hetkellisesti, tämä näki hetkensä koittaneen asettua jälleen itselleen luontaisempaan ympäristöön, varjojen avoimeen syliin. Elävien kuolleiden rivit olivat jokseenkin harventuneet suurikokoisten hirviöiden riehuessa kuin demonit, ja Taibosun kaltaisen opportunistin oli helppo huomata sopiva rako hirviöiden linjoissa pakoon, ja päätti pujahtaa pakoon taistelusta haavojaan hoivaamaan niillä vähäisillä resursseilla, jotka miehelle olivat avoimina.
Oliko sitten kyseessä elävien kuolleiden huomioiden kiinnittyminen suurikokoisempaan riistaan sekä esi-isien suoja, tahi miekkosen omat taidot pysytellä poissa näkyvistä, tämä selviytyi karmaisevista vastustajistaan ilman turhaa verenvuodatusta hänen osaltaan. Muutama hiostavanhermostava tovi ehti vierähtämään miekkosen harhaillessa käytävästä toiseen, pysyen mahdollisimman loitolla niistä suuremmista sekä pienemmistä joukkioista, jotka ulvoen ja vaimeaan ääneen koristen laahasivat itseään useimpiin summittaisiin suuntiin, kenties taistelua pakoillen tahi uutta riistaa etsien. Miekkonen ei ollut ikinä perehtynyt suuremmissa määrin epäkuolleiden aivoituksiin, vaikka olikin kuullut, että jotkut olennoista saattoivat olla tietoisia, pelottavia vastustajia, toisten taas pääsijaisesti törmäillessä seiniin hämmennystään ulisten, ja raivoisasti lepoaan häiritseviä rangaisten.
Erään kulmauksen luokse pysähtyi hän haavojaan hoivaamaan- lukuisia ja ikävännäköisiä ne näyttivät olevan, mutta tällä oli nahassaan jo kelpo kokoelma arpikudosta julistamaan maailmalle miekkosen edellisiä seikkailuja, jotka eivät kaikki olleet mitä parhaimmissa määrin vailla väkivaltaa. Siinä itsekseen mutistessaan äidinkielellään tämä ympärilleen vilkuili, peläten joutuvansa uudelleen elävien kuolleiden kiinnostuksen kohteeksi. Vaan olennotpa olivat nähtävästi laahustaneet joko niihin syviin pimeyksiin josta olivat esiin ryömineet, tahi olivat yhä toisaalla. Tämä sai miekkosen huokaisemaan helpotuksesta- tämä karttoi mielellään ylimääräisiä harmeja, ja hirviöiden kanssa kilvoittelu ei lukeutunut tämän käsitykseen sankaruuden sekä seikkailun perusolemuksesta. Jalokivien sekä raskaiden kultarahojen täyttämät arkut sekä vuoret olivat miekkosen seikkailuhengen tukipylväät.
Tarkkaavaisia silmiä vailla olevat sankarit päätyivät usein asuttamaan niitä hautoja ja viemäreitä, joita he kolusivat. Taibosu, sen sijaan, oli kuluttanut vuositolkulla havaiten ympäristöstään poikkeavuuksia sekä erityisesti mahdollisia ansoja vaarallisissa ympäristöissä. Siksipä tämän silmät lukkiutuivat pieneen epäkohtaan eräässä syvennyksessä, joka hetken siristelyn päätteeksi todettiin kartaksi. Pimeässä sitä oli perin hankalahko lukea, mutta hänellä oli nyt aikaa sekä halua oppia lukemaan muinaisia raapustuksia, etenkin kun hänen oma henkensä oli jälleen vaakalaudalla... Kyseessä oli luultavasti paikan rakentaneiden suunnistuskartta, hautakatakombien rakenne linnun perspektiivistä. Ulospääsy ei tuntunutkaan enää niin mahdottomalta, ja miekkosen silmissä kimalteli jälleen tuo kultakuume, saaden pahimmat kolhut luissa ja lihassa vaikuttamaan pikku nirhaisuilta hänen ihossaan.
***
Askel varmana, silmä tarkkana hän eteni katakombeissa. Moneen otteeseen olisi hänen kunniansa ollut kyseenalaistettavissa, kaukaisten taisteluiden kutsuessa häntä liittämään aseensa taisteluun epäkuolleita vastaan. Toisinaan eläviä kuolleita laahusti vain muutaman jalan mitan päässä hänestä itsestään. Kuka tahansa puolijärkinen sankari olisi syöksynyt 'ha-haan' kera hirviöiden keskuuteen miekallaan sohien, mutta vaikka kyseinen toiminta saikin bardit usein puhumaan sulosanoin näistä typeryyksistä, kutsuen sitä 'urheudeksi', käytännön sankarikoulutuksen lävitse käynyt Taibosu päätti pitää matalaa profiilia. Kyllähän sitä voisi myöhemmin ostaa kullalla vaikka kokonaisen serenadin hänen sankariteoilleen, kunhan hän yhyyttäisi kulta-aarteen. Tai ainakin hän oletti aarteen olevan kultaa, kuten perinne vaati. Maanomistuspaperit kun tuntuivat säilyvän huonosti vuosisatoja odotellessaan seuraavaa sankaria tulevaksi. Tosin, jättiläis-smaragdikaan ei olisi erityisen huono valinta aarteen tänne jättäneeltä henkilöltä. Itäisten maiden sankarinepeli osasi arvostaa helposti pakattavia ja kuljetusta kestäviä mittaamattomia rikkauksia, jotka saattoi kerralla ottaa mukaan, ja saada mahtumaan rautaisannosten sekä köyden kera selkäreppuun.
Lopulta tämä seisahtui askelissaan, miekkosen korvien havaitsessa vienoa puheääntä- ei, pikemminkin ääniä oli kaksi. Toisen miekkonen oivalsi kuuluvan haltianaikkoselle melodisen äänenpainonsa sekä puhetyylinsä johdosta. Toisesta miekkonen ei ottanut kunnolla selvää, mutta oletti sen omistajan olevan miespuolinen. Harmillista. Kuinka nämä olivat ehättäneet miekkosen edelle tällä tavoin?
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 13, 2006 18:56:02 GMT 3
((Vuoro sisältää ansan laukaisun))
Jostain hieman etempää tunnelista oli alkanut kuulua jonkinlaista kolisevaa ääntä, askelia. Se olisi ollut todennäköisesti uhkaavaa ja pelottavaa, ellei sellainen ääni joka tuntui tulevan suusta jossa ei ollut oikein kunnon välineitä puhumiseen, olisi jurnuttanut jotain ärtyneenä.
"'Tämä tehtävä on suuri kunnia Jakubias, jälkipolvet tulevat muistamaan sinut! Sinusta tulee kuolematon!' Ja pah sanon minä! Kolme sataa vuotta joutunut täällä satunnaisen aarretta jahtaavan idiootin varalta. Pah! Epäkuolleena olo ei ole niin glorifoitua kuin olisi voinut luulla!" hieman omituisen kuuloinen ääni puheli ärtyneenä itsekseen, ja pian äänen lähde saapui tarpeeksi lähelle jotta sen näkivät musta haltia, ja puolhaltia, ja todennäköisesti kauempana oleva henkilökin. Luuranko, joka oli puettu jonkinlaiseen ilmeisestikin seremonialliseen,hyvin koristeltuun asuun, joka raahasi perässään jonkinlaista omituista säkkiä. Sininen kylmä hehku näkyi tuon tyhjistä silmäkuopista, ja jotenkin se onnistui kuvaamaan täydellistä ärtymistä. Tuo katsoi kaikkia paikalla olijoita niin ärtyneesti kuin kauan sitten kuollut aarteen vartija vain voi.
"Perhanan tunarit, toisitte edes jotain jolla saisitte pistettyä minut lepoon, mutta eeeiiii, sitä tullaan vaan tänne aarteita etsimään, eikä miettimään että jotkut saattaisivat haluta päästä kuoleman rauhaan vihdoinkin pah!" luuranko haukkui paikallaolijoita, jotain mikä tyrmistytti mustan haltian niin, että tuo jähmettyi hämmennyksestä. Tuota oli koulutettu taistelemaan ties mitä otuksia vastaan, muttei tosiaankaan epäkuolleiden vastineelle naapurin vanhasta miehestä joka ärjyi kaikille. Ei semmoista oikeastaan opetella missään.
"Ansaitsette tämän!" tuo mutisi, ja painoi jotakin laattaa seinässä. Seinä aukesi, ja tuo astui sisään, ja ennen kuin kukaan kerkesi muuta tehdä, tuo sulkeutui taas. Ympäriltä alkoi kuulumaan jonkinlaista jyskettä. Sitä tuntui kuuluvan jokapaikasta, ja myöskin kauempaa takaapäin kuului suuri jysähdys. Pakoreitti meni sitten siinä. Ja jyrinä jatkui. Itse asiassa, seinä taisivat liikkua, eivät litistääkseen kuten olisi voinut luulla, mutta kauemmaksi, kunnes käytävä millä he olivat oli muuttunut pitkäksi, ehkäpä kuusi seitsemänkymmentä metriä pitkäksi ja parikymmentä leveäksi käytäväksi. Edempänä näkyi valoisa suuaukko, joka paljasti hieman paikkaan valoa. Ilmeisesti siellä oli jonkinlaisia valonlähteitä.
Lisää mekaanista ääntä alkoi kuulua, tällä kertaa yläsuunnasta. Jokapuolelta, kuten myös lattiasta... Osa laatoista sekä katossa että lattiassa liukui auki pahaenteisen äänen saattelemana. Ansan toiminta ratkesi pian, pitkien keihäiden iskiessä sattumanvaraisista paikoista, tai ainakin siltä näytti. Kaksi melkein lävisti mustan haltian, joka oli onnekas loikatessaan turvaan, ja sai vain naarmun jalkaansa. Sekä katosta tulevat, että alhaalta tulevat osuivat helposti.
"Juoskaa", musta haltia sanoi lyhyesti, katsoessaan kuinka keihäät alkoivat laskeutua alas. Mekanismi oli todennäköisesti sellainen että se nosti aina keihäät ylös, laski ne, ja nosti uudet keihäät. Todennäköisesti jonkinlaisessa järjestyksessä. Tuolla tahdilla keihäät olisivat iskukunnossa kymmenessä sekunnissa.
Musta haltia ainakin totteli omaa käskyään, juosten sangen vikkelästi kohti tuota oviaukkoa kaukaisuudessa, mutta silti hitaammin kuin pitäisi. Osa keihäistä peitti sen verran hyvin jotkut reitit, ja aikaa ei ollut pitkään ennen seuraavaa keihäsiskua...
|
|