|
Post by submarine on Dec 10, 2006 18:28:16 GMT 3
((Kiitoksia sinullekin.))
|
|
|
Post by R.C. on Feb 3, 2007 23:52:09 GMT 3
(( ...chatlogi joka on jatkoa 'Karkureiden kohtaaminen'-ketjusta. ))
Naniel: Nainen tarkkaili vaiti soturin kääntymistä ja antoi tuon loitota muutamia askeleita ennen kuin lähti toista seuraamaan. Jousi pysyi yhä kädessä, mutta lähinnä muiden mahdollisten uhkien varalta, olivathan he yhä liian lähellä rottien leiriä. Edellä kulkeva mies ei sentään tuntunut epäilevän helpon tapon mahdollisuutta, jättäessään päänsä noin avoimeksi iskuille, tai ehkäpä tämä otti vain ison riskin. Tuskinpa soturilla toisaalta oli syytäkään pelätä, sillä harpeija ei varmasti olisi niin raukkamainen että ampuisi tätä selkään. Ja muutenkaan. Aseisiin turvautuminen oli Nanielille se viimeinen vaihtoehto. Miehen osoittama luottamus vahvisti kuitenkin naisen uskoa sopimuksen onnistumiseen. Ei harpeijalla ollut mitään aarteen jakamista vastaan, kunhan toinen ei rynnännyt linnaan satapäisellä armeijalla ja romuttanut siinä sivussa tavallisen väen rauhallista elämää tieltään. Nainen oli muukalainen näillä mailla itsekin, mutta sen verran hän tasapuolisuuden päälle ymmärsi, ettei uskonut moisen rikkauden kuuluvan vain satunnaiselle maanomistajalle. Jos siis mitään aarretta olikaan olemassa? Harpeija ei muistanut kuulleensa etsinnässä tapahtuneen vielä mainittavampaa edistystä. Kenties nämä tiedot eivät vain ehtineet päivittyä ennen lähtöä. ”Käännytään tästä loivasti vasemmalle, linnaan päin.”, kantautui naisen kirkas, määrätietoinen ääni äkisti soturin sivulta. Harpeija oli tehnyt päätöksensä ja kiiruhtanut askeleitaan kulkeakseen sopuisasti toisen vierellä. Hän ei kuitenkaan katsonut mieheen vaan tiukasti eteensä, huomionsa harhaillessa valppaasti ympäristössä. ”Näin läheisessä louhikossa aiemmin päivällä jotakin mielenkiintoista, joka voi auttaa meitä pääsemään muurien yli... tai kenties niiden ali.”, selitti harpeija valitsemaansa suuntaa, vilkaisten vain nopeasti toiseen kunnes väisti tämän katsetta jälleen. Vaikka omassa rauhassa taivaltaminen oli auttanut häntä toipumaan ja tyyntymään menneestä välikohtauksesta, oli mieheen katsominen silti yhä kiusallista. Nainen puri huultaan ja lisäsi hetken kuluttua vaimeammin: ”Olen pahoillani että uhkailin aiemmin. Se ei ollut järin sankarillista, hyvästä tarkoituksestani huolimatta.”
Caer: Soturi kulki määrättyyn suuntaan ja kääntyi kyselemättä naisen kertoessa suunnanmuutoksesta. Viimeistään muukalaisen kurottua välimatka umpeen ja ilmestyttyä miehen rinnalle alkoi tuo uskoa riskin oton olleen oikea ratkaisu. Toisaalta tuollainen toimenpide oli hieman kummallinen päätös ainakin nuoren soturin mielestä, joka oli pitänyt itsestäänselvyytenä sitä että 'sotavangit' kuten hän ainakin toistaiseksi oli itsensä likimain luokitellut, kävelytettäisiin edellä kuten äskettäin. Kenties nainen näki hänen lävitseen jollain kummalla tavalla. Muurin alitse? Oliko täällä olemassa niinkin vartioimattomia tunneleita? Rotta-armeija ei ollut selvästi tiedustellut tarpeeksi ympäristöä jos näin oli. No jos se auttoi pääsemään muurien sisäpuolelle, se oli hyvä asia. Palkkamiekka hymähti huvittuneena naisen anteeksi pyynnölle. "Eihän sotimisesta tulisi yhtään mitään jos kaikki noudattaisivat yhtä hyviä tapoja." Tunnelman keventymisen myötä uskaltautui mies hieman rennompaan sananvaihtoon henkilön kanssa, joka alkuasetelmien mukaan olisi pitänyt luokitella viholliseksi. Outo tilanne, mutta todisti ainakin sen, että sopimuksia kannatti ainakin yrittää solmia kriisitilanteissa.
Naniel: ”Sotimiseen olisi tuskin lainkaan tarvetta jos kaikki kunnioittaisivat toisiaan.”, naurahti nainenkin vaimeasti, hieman haikeasti tosin, vaikuttaen kai hieman hupsulta moisen idealisminsa valossa. Aina oli maailmassa nahistu ja taisteltu, joten muutos tähän kaavaan tuntui jopa teoriassa kovin kaukaa haetulta – sopuisa elämä ei vain vaikuttanut kovinkaan monen rodun luonnolle ominaiselta. Tämän oli nainenkin saanut verekseltään kokea, todistettuaan tavanomaisesti rauhanomaisten harpeijakansojen nousun toisiaan vastaan. Muisto verestä ja miekoista saikin hänet puolustamaan entistä kiivaammin rauhaa ja heikompiaan. ”Nimeni... on siis Naniel. Jos tiemme eroavat, kuulen kutsusi nimeltä huutaen helpommin.”, totesi nuori nainen kuin ohimennen, jatkaen puhettaan vielä samaan hengenvetoon: ”Löytämäni kulkutie vaikutti hieman uhkaavalta, joten mikäli päätämme pyrkiä linnaan sitä kautta, kannattaa varmasti varautua yllätyksiin.”, kertoili Naniel aavistuksistaan, vaikka ei osannutkaan sen tarkemmin selittää syytä vaistoamalleen vaaralle. Kenties hänen ei tarvinnutkaan, sillä samassa kaksikko olikin jo perillä. ”Kas tässä...”, totesi nainen ja viittasi kohti rosoista kalliota, joka kohosi heidän edessään. Linnan tumma hahmo erottui synkkänä siluettina kauempana jyrkänteen yläpuolella. Ensi silmäykseltä sortuma vaikutti vallan tavalliselta rykelmältä lohkareita, mutta tarkemmin tutkien osassa kappaleista näkyi muinaiselta vaikuttavaa kirjoitusta ja kuviointia, joka hohti himmeästi kuunvalossa. ”Tuolla syvemmällä on onkalo, josta lähtee käytävä kohti määränpäätämme. Sisäänkäynti on osittain sortunut, mutta se muistuttaa erehdyttävästi porttia, joka linnoituksen kellarista taannoin löydettiin.”, selitti Naniel ja vaikeni antaakseen toisen tehdä puheistaan omat päätelmänsä. Oli mahdollista, että tämä luola veisi heidät joko suoraan linnaan, tai jopa aarteen luo, jos mies vain mahtuisi sisään siinä missä se oli solakalle harpeijalle helppoa.
Caer: Mies nyökkäsi harpeijan esittäytyessä. "Minä olen Caer.", vastasi tuo kertomalla nimensä. Siitä tuskin olisi minkäännäköistä haittaa, että joku tietäisi tuon nimen. "Uhkaava tai ei, tuo vaikuttaa lupaavalta.", totesi soturi noiden päästyä lähemmäs halkeamaa kallionseinässä. Etenkin vanha kirjoitus kivissä kiinnitti tuon huomion puoleensa. Kaiketi halkeama oli joskus ollut jonkinlainen kulkureitti. Riimut saivat sen vaikuttamaan jollaintapaa juhlalliselta, ellei jopa mystiseltä. Tuo kulki lähemmäs ahtaanlaista, pimeää halkeamaa kallion seinässä ja uskaltautui lopuksi kurkistamaan sisään lähempää, tosin tuloksetta. Hämärä yötaivaan suoma valo ei valaissut paljon tuon nenää pidemmälle halkeaman tuolle puolen, ja miehen mahdollisuudet kammeta itsensä sisään olivat siinä ja siinä. "Minulla on mukanani pari soihtua. Valo tuskin kavaltaa meitä kovin monelle tuolla sisällä.", kertoi mies riisuessa reppunsa selästä kaivaakseen esille yhden lyhyehkön puusoihdun, jonka toiseen päähän oli kiedottu öljyyn kastettua kangasta. Halpa, mutta käytännöllinen valonlähde. Seuraavaksi olisi vain mahduttava sisään. Rintapanssarista tuo ei vielä halunnut luopua, joten mies kokeili ensin riisuttuaan reppunsa (ja tietysti sen päällä olleen kilven) selästään. Vyölenkissä roikkuva sotanuija taas ei ollut tiellä tuon yrittäessä sisään sivuttain. Soturi saikin itsensä sullottua juuri ja juuri halkeaman suuaukkoon aiheuttaen tosin vaimeaa ääntä rintapanssarin hiertäessä kiviseinämää vasten, mutta pääsi kuitenkin vaivatta ahtaan halkeaman puoliväliin, niin että ulospäin saattoi nähdä vain tuon toisen, reppua, ja kilpeä perässä raahaavan käden, ja jalan joka työnsi tuota syvemmälle pimeyteen. Tuntiessaan olevansa lähes täysin ahtauman sisäpuolella tuo tunsi jämähtäneensä kiinni. Ilmeisesti tuo oli huomaamattaan liukunut aavistuksen alaspäin jonkinlaiseen kiviseen kohoumaan. Mies ähisi tovin yrittäessä irroittaa itseään, mutta tuloksetta. Tuo sai kuitenkin toisen kätensä tuettua kapean halkeaman ulkopuolelle, ja vedettyä siten itseään sisemmäs. "Jäin jumiin.", ähkäisi tuo ulkopuolella olevalle naiselle. "Voisitko työntää hieman? Olen melkein perillä."
Naniel: Naniel odotti kärsivällisesti kunnes soturi sai kivilouhikkoa hieman kartoitettua ja mielipiteensä tästä mahdollisesta salakäytävästä muodostettua. Päätös etenemisestä ja sen järkevimmästä suunnasta ei yhtä kaikki ollut enää yksin harpeijan käsissä, ja hyvä niin. Sillä vaikka hän olisikin vielä marssittanut miestä edellään, jousi toisessa kädessään, ei heitä taatusti olisi päästetty edes sisään pääportista. Harpeija oli sentään muukalainen siinä missä toinenkin. Olisi ollut turhan helppoa tekeytyä hyväntekijäksi ja koettaa ’kuulusteltavan sotavangin’ varjolla hankkiutua sisään rakennukseen, ja hyvällä onnella vielä sen asukkaiden suosioon. Toiveajattelua. Tarkastelipa tilannetta miten päin tahansa, he kaksi olivat lopulta samassa asemassa, ja näin ollen sopimus hyödytti molempia. ”Valaistus tulee varmasti tarpeeseen. Emme tiedä kuinka pitkälle käytävä ulottuu, tai kuinka kauan sen kulkemiseen kuluu.”, totesi Naniel hyväksyvästi ja etsi maasta kaiken varalta pari kuivaa puunkarahkaa, joita saatettaisiin vielä parempien soihtujen sammuttua tarvita. Hän kiinnitti nuo tukevammat oksat lähelle nuoliviintään samalla kun soturi lähti jo sovittelemaan tietään ohi lohkareiden. Naniel odotti vuoroaan kunnes kuuli ihmisen jääneen kiinni johonkin. Moisen varustuksen kanssa se ei vaikuttanut yllättävältä. ”Hetkinen vain, yritän auttaa sinua.”, ilmoitti harpeija seuratessaan jo toisen jäljissä. Miehestä ei ollut enää paljon näkyvissä, mutta se vähäkin saisi riittää tukevaan otteeseen ja voimakkaaseen tyrkkäykseen, jota nainen koetti vielä hakkaavin siipineen voimistaa. Olisi ollut noloa osoittaa, kuinka heikko hän jo rotunsa puolesta olikaan, vaikka mitä muuta toinen saattoi lopulta odottaa? Noh, sen verran sisua lähti naisesta sentään irti että mies irtosi varmasti kivien välistä ja pääsi jatkamaan matkaansa. Harpeija jäi vielä hetkeksi paikoilleen, vetäen kuitenkin siipensä piiloon, sillä ne olisivat sisään ahtautuessa vain tiellä, eikä luolassakaan mahtuisi luultavasti lentämään. Lähinnä kovassa kiireessä liitäminen isoin harppauksin olisi juoksemista nopeampaa - toivottavasti moista vauhtia ei kuitenkaan vaadittaisi. Kuultuaan soturin päässeen sortuman toiselle puolen suoriutui nainen ahtautumisesta huomattavasti vaivattomammin, joten hyvin pian he molemmat olivat sisällä onkalossa.
Caer: Mies etsiskeli hyvää otetta sortuman sisälaidalta, ja tuntiessaan naisen tyrkkäävän itseään ulkoapäin, riuhtaisi sitten niin kovasti kun pystyi. Rintapanssari irtosikin kivien välistä ja soturi suorastaan lennähti pimeyteen. Takaisin tukevasti jaloilleen päästyään tuo otti soihtunsa esille ja hapuili repustaan jotain millä sytyttää sen. Tulukset iskivät pari kertaa kipinöitä, ennen kuin soihdun öljyrätti otti syttyäkseen. Aluksi hyvin mitättömällä liekillä, joka kuitenkin kasvoi nopeasti ja valaisi halkeamasta eteenpäin jatkuvaa tunnelia jonkn matkaa. Ympärilleen vilkuiltuaan nosti sitten mies reppunsa ja heilautti sen selkäänsä. Kilpensä tuo taas poimi vasempaan käteensä suojaksi kaiken varalta. Vilkaistuaan taaksepäin varmistaakseen, että nainen oli myös päässyt sortuman lävitse, kääntyi soturin katse jälleen eteenpäin kohti hämärää tunnelia. "Toivonmukaan paikkaa ei ole kovin ansiotettu.", kuiskasi tuo taakseen, ikäänkuin olettaen edessäpäin lymyävän jonkun tai joitakin. Soturi heilutteli välillä soihtuaan hitaasti laajoissa kaarissa nähdäkseen paremmin laajan tunnelin seinämät, vaikka eihän tuo kovinkaan paljoa ansoista ymmärtänyt. Epätavallisia poikkeamia tuo vain etsi, joskaan ei löytänyt mielestään sellaisiakaan. Tovin asteltua eteenpäin alkoi edessäpäin hahmottua suurempi kammio, tai ainakin tunnelin seinät näyttivät ikäänkuin 'katoavan' hämärässä...
Naniel: ”Osittain tuon otuksen takia en välittänyt viime kerralla käydä yhtään peremmälle luolaan...”, totesi nainen sisään ehdittyään, viitaten miestä valaisemaan hetkeksi luolan lattiaa, jotta tuokin saattoi havaita siinä lojuvat järkälemäiset luut sekä kallon, joka muistutti piirteiltään erehdyttävästi lohikäärmeen päätä. Naniel oli ehtinyt jo aiemmin suunnitella palaavansa linnaan samalla tavalla kuin oli lähtenytkin. Riski saada muutama teräväpäinen sulka lisää ruumiiseen olisi vain ollut paljon suurempi, eikä moinen ajatus harpeijaa sanottavammin houkuttanut. Sitä paitsi hän saattaisi nyt samalla selvittää, oliko käytävä mahdollinen aukko linnan puolustuksessa, vaikka kokonaista armeijaa kerralla siitä lienikin vaikea sisään mahduttaa. Jonkin matkaa kuljettua alkoi nainenkin tuntea tilan avartuvan. Hänen vaistomainen kammonsa ahtaisiin paikkoihin alkoi hellittää, vaikka luola haisikin vielä inhottavan ummehtuneelle. Aivan kuin edessäpäin olisi mädäntynyt jonkinlainen raato, ja tehnytkin sitä jo hyvän aikaa. Kammioon ehdittyä ei siellä näkynyt kuitenkaan kuolleita, mutta käytävä edessäpäin vaikutti kärsineen hiljattain melkoisia vaurioita. Seinät alkoivat kaikua yhä tipahtelevista pikkukivistä, ja koko kulkuväylä edessäpäin näytti olevan täynnä lohkareita. Lieniköhän tämä sittenkään kovin hyvä idea?, ajatteli nainen kuumeisesti ja rypisti kulmiaan. Reitti ei tosin vaikuttanut suoranaisesti umpeutuneen, lienihän katto alunperinkin ulottuneen korkealle. Kenties he onnistuisivat keplottelemaan itsensä kasautuneen kiviaineksen läpi eteenpäin, tai jos esteet kävisivät liian suuriksi, saattaisi harpeija turvautua siipiinsä ja nostaa siinä samalla toisenkin yli sortumien. Katse kääntyi kysyvänä soturiin. Mitä mieltä tuo jatkosta olisi?
Caer: Mies veti melkoisen äänekkäästi syvään henkeä nähdessään suunnattomat lohikäärmeen jäännökset luolan lattialla. "Onneksi tuo vaikuttaa kovin kuolleelta", tuo viimein ähkäisi tutkiskellen vielä tovin katseellaan lohikäärmeen luita, muttei uskaltanut koskea niihin. Ties vaikka luissa piili jonkinlainen maaginen ansa, joka kokoaisi ilmeisesti aikaa sitten kuolleen hirmun takaisin muinaiseen olemukseensa. Soturi oli nähnyt lohikäärmeen vain kerran aikaisemmin, ja yksin sen näkeminen ilmassa kaikessa mustuudessaan oli tarpeeksi tuon jaloille, jotka olivat pettäneet soturin alla. Sellaisen kohtaaminen luolassa olisi varmasti ollut matkan pää. Saatuaan katseensa irrotettua luista, tunsi soturi tarvetta edetä nopeasti kohti suurempaa kammiota. Vähän päästä alkoi soturikin haistaa tuon mädän hajun. Se mikä sen aiheutti, ei ollut nähtävissä. Pikkukivien ripottelun äänistä tuo päätteli, että joku oli vastikään ollut luolassa. Vaimeasti yskäisten tuo valaisi laajaa kammiota soihdulla tarkemmin, ja havaitsi lattialla olevassa hiekassa, tomussa ja muussa aineksessa jälkiä. Jokin suuri oli ollut tässä ja lähtenyt sitten liikkeelle eteenpäin, kohti kammion toisella puolella jatkuvaa käytävää. Lähemmäs osittain sortunutta käytävää asteltuaan mietti mies mikä kumma olisi voinut aiheuttaa moisen. Toinen lohikäärme? Olisiko niitä ollut kaksi yhdessä paikassa vai olisiko toinen tullut myöhemmin tai peräti tappanut sen ensimmäisen? Kammottava ajatus lohikäärmeestä pani kylmät väreet kulkemaan miehen selkää pitkin. "Olen kerran nähnyt elävän lohikäärmeen enkä haluaisi kohdata sellaista uudestaan, voisiko tuolla olla yksi?", mietti mies ääneen katsellen osittain sortuneeseen käytävään. "Tämä on kaiketi ainoa mahdollisuutemme päästä sisään linnaan... joten otammeko riskin?", kysyi mies sitten harpeijalta. Tähän mennessä riskinotto oli ollut hyvinkin kannattavaa, mutta niihin ei ollutkaan vielä liittynyt lohikäärmeitä. "Jos pystyisimme etenemään oikein hiljaa, voisimme ehkä saada selville mikä tästä on mennyt, huomaamatta...", ehdotti tuo kuiskaten. Eihän ollut aivan varmaa mikä olento luolassa oli majaillut, tai mädäntynyt. Ja lisäksi tämä olisi melkoisen varmasti ainoa keino päästä sisään linnaan.
Naniel: Harpeija ei muistanut koskaan aiemmin kohdanneensa lohikäärmettä, jollaisen luolassa he taisivat parhaillaan kulkea, vaan yksin luiden koosta ja kallon terävistä hampaista päätellen ei näiden olentojen vaarallisuutta tainnut olla varaa aliarvioida. Mutta kuinka oli mahdollista, että moinen peto olisi voinut olla vielä elossa? Käytävän suuaukkohan oli jo hyvän aikaa sitten sortunut, vaikka nämä jälkimmäiset romahduksen jäljet vaikuttivatkin huomattavasti tuoreemmilta. Jutussa oli suoraan sanottuna jotakin mätää. ”Jos täällä on vielä lohikäärmeitä liikkeellä, ne eivät ainakaan tulleet ulkopuolelta.”, mutisi Naniel vaimeasti ja mittaili hänkin maahan painuneita jälkiä. Lattialla oli myös runsaasti kuivia suomuja ja kuollutta nahkaa. Vain ruho näkyi puuttuvan... Kylmät väristykset kipittivät äkisti harpeijan selkäpiihin, kun hän alkoi yhdistellä tekemiään havaintoja. ”...entäpä jos... kyseessä on kuolleista herännyt hirviö?”, heitti nainen ilmaan villin ajatuksensa, harkitsematta kahdesti moisen mahdollisuuden mielekkyyttä. Saattoiko kammion tukahduttava tunnelma ja tavanomaista intensiivisempi pimeys johtua kirouksesta? Harpeija ravistautui eroon heräilevästä kauhustaan. Lieni turhaa kuvitella kummituksia nurkkiin jo etukäteen, kun ne saattoivat yhtä hyvin olla vain oman mielikuvituksen tuotosta. ”Kun kerran olemme näin pitkälle tulleet, olisi ikävää kääntyä vielä takaisin. Varsinkin, kun emme voi olla varmoja pelkojemme aiheellisuudesta.”, arveli nainen huultaan purren ja jo kohden käytävää astahtaen. Hän hamusi esiin sauvansa ja levitti valkeat siipensä kuin suojakseen pimeydeltä ja sen seassa vartovilta pedoilta. Jos laho lohikäärme oli mennyt tästä, oli se toivon mukaan hajonnut matkallaan liitoksistaan ja lojuisi nyt hajallaan kuten toverinsakin aiemmin. ”Parasta silti että etenemme varoen...”, myötäili Naniel toisen näkemystä ja terävöitti silmiään.
Caer: Soturi lähti etenemään osoittaen olevansa yhtä mieltä naisen kanssa siitä, että takaisin kääntyminen olisi tässä vaiheessa turhan aikaista. Myöskään tuo ei uskonut, että jokin lohikäärmeen tapainenkaan olento olisi mitenkään voinut selvitä täysin ehjänä revittyään kokonaisen käytävän kulkiessaan. Hitaasti ja mahdollisimman hiljaisesti edetessään saattoi soturi huomata siellätäällä matkalla suomun kivien seassa. Osa saattoi hyvinkin olla mielikuvitksen tuotetta, mutta ainakin muutaman säännöllisesti samannäköisen suomun tuo oli pannut merkille. Mikä heitä toisessa päässä odottaisi? Kalan tapaan suomustettu puoliksi kuollut olento? Ajoittain sortumat tuottivat hieman hidastusta matkantekoon, mutta vankkarakenteinen soturi jaksoi kuitenkin hilata itsensä jos jonkinlaisten kiviröykkiöiden ylitse joskin välillä ääntä aiheuttaen. Välillä kivet saattoivat luiskahdella jalkojen alla, ja tipahdella astetta äänekkäämmin, mutta se tuskin kuulosti kauemmas erityisemmän merkitykselliseltä muun äänen seassa. Jos haju oli suuremmassa kammiossa ollut tunkkainen ja mädäntynyt, käytävää eteenpäin kuljettaessa soturi saattoi pistää merkille mädän hajun hienoisesta muutoksesta. Ilmeisesti he olivat nyt lähestymässä hajun lähdettä.
|
|