|
Minäkö?
Sept 30, 2006 13:11:03 GMT 3
Post by submarine on Sept 30, 2006 13:11:03 GMT 3
Hiirenkorva kulki eräällä linnan käytävistä -tosin tietämättä itse, miksi niitä kutsuttiin. Tial ei koskaan ollut ollut tällaisessa paikassa, ei varmasti. Oli hyvin outoa, ja jopa hieman huolestuttavaa, kulkea pitkin tällaista kapeaa, rajoittavaa reittiä. Sivuille ei voinut kulkea, koska tiellä oli kiveä. Ja pään ylläkin oli oma rajoittava tekijänsä. Aluksi hän oli jopa pelännyt valtavasti, että kaikki romahtaisi yhtäkkiä. mutta onnistunut pääsemään sentään sen ylitse katsomalla, kuinka moni muu kulki täällä ilman vaaraa. Mutta ei se silti estänyt ahdistavaa tunnetta siitä, ettei kyennyt liikkumaan vapaasti. Hieman sitäkin tosin lievensi se, että tällä oli niin paljon kaikkea tutkittavaa -täällä oli vaikka kuinka outoja asioita!
Moni tätä satunnaisesti vastaan kävellyt oli tähän asti katsonut olentoa hieman nenänvarttaan pitkin, melko selvistä syistä. Sen lisäksi, että kyseessä oli -ainakin monen nirppanokkaisemman mielestä- aivan liian suuri tuhoeläin, tällä ei ollut edes paitaa päällään. Housut -kaikeksi onneksi- olento sentään oli tajunnut pukea jalkaansa. Mutta kenkiä sillä ei ollut, ja siitä johtuen siltä jäi aina välistä muutama hieman likaisempi jalanjälki lattiaan.
Hetkellisesti Hiirenkorva pysähtyi ihmettelemään tavallista puutuolia ja tyrkkäsi sitä sauvallaan. Kun mitään ei hetkeen tapahtunut, tial jatkoi matkaansa; tämä oli joutunut jo myöntämään, että esineitä oli aivan liikaa, jotta jokaista voisi ihmetellä erikseen. Mihinhän tämä rajoittava asia vei? Sitä tial pohti myös astellessaan eteenpäin käytävällä. Kai sen oli pakko jossakin päättyä, vaikka sellaiseen isoon tilaan, josta se oli alkanutkin? Ei kai siinä olisi järkeä, jos se loppuisi vain seinään? Oli tosin mainittava, että tial ei ollut koskaan edes nähnyt ovea, eikä siksi mitenkään kyennyt laskemaan niitä mukaan käytävän hyödyllisyyteen.
Käveltyään vielä jonkin matkaa, tial huomasi aivan äkillisen liikkeen silmäkulmassaan. Refleksinomaisesti tämä kääntyi heti katsomaan, mikä sen aiheuttaja oli -ja pysähtyi kuin seinään. Siinä oli... seinässä oli reikä, jonka toisella puolella oli toinen tial! Tälläkin oli samanlainen sauva, kuin hänellä, ja housut myös. Lisäksi tämä näyttikin aivan samanlaiselta kuin hän. Mikä yhteensattuma! Äkillisestä yllätyksestään huolimatta Hiirenkorva vilkutti toiselle melkein automaattisesti -ja toinen vilkutti aivan samaan aikaan takaisin. Se oli hieman outoa. Kun toinen ei sitten sanonut mitään, vaan pelkästään katsoi takaisin häntä kohti, Hiirenkova koetti tervehtiä myös sanallisesti: "Hei!" Outoa kyllä, toinen tial puhui aivan samaan aikaan, mutta ääntä ei kyennyt kuulemaan. Tosin se sai hänet heti vaikenemaan, josko tämä puhuisi uudelleen. Mutta mitään ei tapahtunut. Ja taas Hiirenkorva yritti tervehtiä, tällä kertaa sanomalla: "Kuka sinä olet?" -vaikka sanat eivät olleetkaan peruskieltä. Ja taas toinen teki aivan samalla tavalla. Tässä oli kyllä nyt jotakin outoa, toinen ei edes liikkunut muuten, kuin samaan aikaan hänen kanssaan. Ja lisäksi näytti hieman siltä, että reiässäkin oli jotain outoa. Ihmetellen asiaa tial vaihtoi painoa jalalta toiselle -ja toinen vaihtoi myös. Hän kohotti käpäläänsä kokeilevasti -ja toinen kohotti myös. Hiljalleen Hiirenkorva alkoi ymmärtää, että ehkä tässä ei ollutkaan toista tialia. Lopulta hän kohotti sauvaansa -jota toinen kuuliaisesti seurasi- ja alkoi varovasti ujuttaa sitä reikää kohti. Toinen teki aivan samalla tavalla. Juuri silloin, kun sauvan olisi pitänyt ohittaa reiän reuna, toisen sauvan kärki osui siihen, ja kuului omituinen tömähdys. Mutta ei tuntunut oikein mahdolliselta, että tämä toinen olisi voinut tehdä niin -sauvassa ei edes tuntunut työntöä, ainoastaan este.
Lopulta, tyrkittyään hetken turhaan reikää, Hiirenkorva uskaltautui koskettamaan sitä aivan varovasti, yhdellä kynnenpäällä. Naps, toinen tial teki aivan samalla tavalla -eikä vieläkään osoittanut tekevänsä mitää eri tavalla, kuin hän. Lopulta hän asetti kämmenensä siihen, lähestulkoon arvaten toisen taas seuraavan. Ja niin tämä tekikin, ja nyt Hiirenkorva tunsi, ettei kyseessä voinut olla todellinen olento. Tuntui vain sileä pinta, ei turkkia, sormia, ei edes lämpöä. Tämä oli asia, joka näytti hänet. Lievä pettymys siitä, että kyseessä ei todella ollutkaan tial, haihtui nopeasti, kun Hiirenkorva tajusi katsovansa omaa kuvaansa. Lumoutuneena asiasta hän astui hieman taaksepäin, ja alkoi tutkia itseään päästä varpaisiin. Tältäkö hän sitten näytti muista? Siinä oli tial, samanlainen kuin muutkin, mutta kuitenkin aivan erilainen -ainoastaan pääpiirteet olivat samanlaiset. Tial aukoi suutaan, tutki korviaan, katseli kaikkea, jota ennen ei ollut kyennyt katsomaan itsessään. Hän yritti kääntyä ympärikin katsomaan, miltä näytti takaa, mutta huomasti, ettei kyennyt kääntämään päätään niin paljoa. Mutta hän kykeni kääntymään melkein toiseen suuntaan ja tekemään sen molemmin puolin. Sekin antoi melko hyvän kuvan. Tämä oli ihan uskomatonta! Hetkittäin Hiirenkorva taas vilkaisi, oliko mikään muuttunut hetken aikana. Innostuksessaan tial ei ollut edes ehtinyt alkaa ihmetellä vielä, miten peili toimi, tai mitä sen takana sitten olisi, pyöriskeli vain sen edessä, pysähtyi välistä tutkimaan kasvijaan ja pyöri lisää. Ja ainakin hetkeksi kaikki huoli ahtaista tiloista oli unohtunut.
((Jees, Hiirenkorva katselee peilikuvaansa. Mukaan saa tulla, jos vain viitsii/haluaa.))
|
|
|
Minäkö?
Sept 30, 2006 17:07:03 GMT 3
Post by spyrre on Sept 30, 2006 17:07:03 GMT 3
((Spyro harhaileekin juuri sopivasti paikalle.))
*Kellarin painava, puinen ovi narahti aavistuksen jonkun työntäessä sitä toiselta puolelta. Uksen raottuessa sen välistä kurkisti pari tummanruskeita, kiiluvia silmiä ennen kuin tällä hetkellä melkoisesti ummehtuneelle ilmalle ja pölylle tuoksahtava purppurahiuksinen nuorukainen luikahti käytävälle. Ketään ei juuri nyt ollut näkyvissä, sai tämä todeta vilkuiltuaan hetkisen ympärilleen, pojan lähtiessä hetken suuntaa haeskeltuaan saapastelemaan käytävää pitkin eteenpäin nyppien itsekseen hiukan jupisten irti tukkaansa tarttuneita hämähäkin seittejä. Pahuksen hämähäkit, miten ne osasivatkin tehdä näin ärsyttävän sitkeitä seittejä, ettei niitä meinannut saada irti, vaikka hän olikin selvästi pienten petojen saaliinhimon ulottumattomissa.... Pahus, olkoot, nyt oli tärkeämpiä asioita suoritettavana. Kissa ja D´allan piti löytää, ikävä kyllä purppurapäällä ei ollut aavistustakaan missä kumpikaan tällä hetkellä oleskeli. Hmm. Jos hän itse olisi ollut kissa tai yksisarvinen, missäköhän hän piileskelisi...?
Ajatuksissaan Spyro talsi eteenpäin kääntyen käytävänristeyksen kulman ympäri, jolloin äkkäsi äkkiä eteensä avautuvan melkoisen kummallisen näyn. Pieni rial seisoskeli seinälle ripustetun suuren peilin edessä ja... näytti tökkivän sitä milloin kepillä, milloin käpälillään. Purppurapää seisahtui pöllämistyneenä kuin seinään, perääntyen pienen askelen verran ja katsahti nopeasti varuillaan ympärilleen. Ensimmäinen ajatus oli että rotta-armeija oli kuin olikin jo tunkeutunut sisälle linnaan, ja riehui nyt käytävissä etsiskellen porttia sekä siihen kuuluvaa avainta todennäköisesti hätistellen asukkaita siinä sivussa. Jyrsijöitä ei kuitenkaan näkynyt tuon enempää, poika tajusi kuitenkin äkkiä ennen kuin päätyi kirmaamaan pakosalle käytävien sokkeloon, ja tarkemmin katsottuna otus oli aika paljon pienempi kuin yksikään hänen näkemänsä rial tähän mennessä (niistä kaikista kahdesta, jos kaukaa nähtyä hyökkäysporukkaa ei laskettu). Eikä se myöskään näyttänyt oikeastaan etsivän mitään, kunhan vain, ehh... leikki peilikuvansa kanssa?
Spyro kohotti kulmakarvaansa kummeksuvasti jo rauhoittuneena älytessään jopa hänen, kaikessa hurjassa 160 senttisessä pituudessaan, taitavan olla edes jonkin verran tätä yksinäistä rialia pidempi. Olikohan se poikanen? Hyökkääjien porukassa se ei kuitenkaan taitanut olla. Ja mitähän pahusta se oikein kuvitteli tekevänsä? Väkisinkin nuorukainen tunsi pientä uteliaisuutta, astellen sitten hitaasti "muina miehinä" lähemmäksi kuin olisi aivan sattumalta vain ohikulkumatkalla ilman kiirettä minnekään, vilkuillen kuitenkin mielestään varsin vaivihkaa otuksen puuhia hiustensa alta mennessään.*
|
|
|
Minäkö?
Sept 30, 2006 18:20:52 GMT 3
Post by submarine on Sept 30, 2006 18:20:52 GMT 3
Tällä hetkellä Hiirenkorva oli aivan liian kiinnostunut omasta kuvastaan edes huomatakseen aluksi jonkun muun olevan olemassakaan. Koko se asia, että saattoi nähdä oman kuvansa, oli aivan uskomattoman mielenkiintoista. Tialille riittäisi peilissä ihmettelemistä varmasti vielä pitkäksi aikaa, jos mitään muuta ei tapahtuisi. Oli ihan uskomatonta, että hän näki itsensä noin tuosta vain! Tällä hetkellä tial yritti ilmeisesti nähdä, saattoiko olla peilikuvaansa nopeampi ja huitoi vimmatusti käpäliään edestakaisin sen edessä. Ainakaan vielä hän ei omasta mielestään ollut onnistunut siinä. Kaipa sitten oli niin, että sitä ei voinut tehdä.
Mistähän se oikein oli tehty? Tai miten se oikein oli tehty? Ja oliko sen takana samanlaista seinää, kuin muissakin kohdin? Heti, kun Hiirenkorva ei ajatellut yhtä asiaa, kysymyksiä alkoi putkahdella. Mutta tässä esineessä oli niin paljon kaikkea todella outoa ja ihmeellistä, että sellainen oli ihan odotettavaa. Sitten, yhtäkkiä, tial huomasi, että kuvastalla alueella näkyi jotakin muutakin. Siellä näkyi iminen, mutta miksei hän nähnyt sitä? Ei kun, tämän täytyikin olla hänen takanaan! Oivalluksensa siivittämänä Hiirenkorva pyörähti ympäri katsomaan tätä uutta tuttavuutta tarkemmin. Tosin hänestä oli kovin vaikea erottaa imisiä toisistaan, koska ne kaikki näyttivät aika samanlaisilta. Jokaisella oli samanlaiset littanat kasvot ja todella pienet korvat ja outoa turkkia ja muutenkin kaikkea, joka teki näiden erottelusta perin vaikeaa. Se, että tämä henkilö sattui olemaan melko lyhyt, meni hieman ohi, sillä tial oli kolmisenkymmentä senttiä tätäkin lyhyempi, ja niinpä joutui aina katsomaan imisiä yläkenoon. Siksipä tämän oli vaikea arvioida pituutta näin vierestä.
Kuten aina, Hiirenkorva alkoi vilkuttaa toiselle, lähinnä koska se oli hyvätapaista. Tosin näin läheltä se näytti hieman oudolta. Samalla tial tervehti tätäkin ytimekkäästi: "Hei!"
|
|
|
Post by spyrre on Oct 2, 2006 20:01:15 GMT 3
*Rial ei näkynyt reagoivan vaikka tätä lähestyttiinkin hiljakseen käytävää pitkin, jostakin syystä peilikuva tuntui olevan tästä jotenkin äärimmäisen kiehtova. Spyro ei ollut aivan varma mistä oli kysymys ja vilkaisi itsekin ohimennessään peiliin kuin olettaen näkevänsä siellä jotakin mystistä... no, tietenkään mitään muuta kuin hänen ja jyrsijän heijastukset sekä vastapäinen seinä ei näkynyt, mikä sai purppurapään aavistuksen ymmälle. Eikö rial ollut muka koskaan aikaisemmin sattunut törmäämään heijastavaan pintaan vai oliko se vain pahuksen pitkästynyt, vai mitä tuo oikein oli olevinaan? Ainakaan ulkopuolella odottava armeija ei näyttänyt häiritsevän sitä.
Poika oli siinä maleksiessaan jo melkein ohittanut jyrsijän ilman että tuo oli reagoinut millään tavalla, siksi sen äkillinen ympäri pyörähtäminen saikin hänet hätkähtämään hiukan. Spyrokin käännähti puolestaan pikaisesti ympäri hiukan varuillaan, seisahtuen kuitenkin silmiään räpytellen paikalleen saadessaan osakseen vain varsin pontevan tervehdyksen.* "Ehh?" *Se äännähti yllättyneesti, ennen kuin älysi mistä oli kyse jyrsijän kummallisesta käytöksestä huolimatta. Kulmakarvat kohosivat hiukan, purppurapään heilauttaessa sitten puolestaan epävarmasti myöskin kättään, vaikka tunsikin olonsa jälkeenpäin hiukan typeräksi.*
"Ehh, terve vain." *Vastattiin, pojan jäädessä nyt "paljastuttuaan" tarkastelemaan kohtaamaansa ilmeisen vaaratonta olentoa hiukan tarkemmin. Vaihteeksi hän joutuikin silmäilemään vastaantullutta jonkin verran alaviistoon yläilmoihin kurkottelun sijasta, ja vaikka ei mitenkään varsinaisen ylemmyydenhaluinen olento ollutkaan, Spyro tunsi pientä tyytyväisyyttä tuon seikan johdosta. Vaihteeksi hän ei ollutkaan se pienin rääpäle, jonka päälle joku olisi saattanut vaikka astua silkkaa huolimattomuuttaan... mitään sen ilkeämpää ajatusta ei tuohon kuitenkaan sisältynyt. Katse kävi taas peilissä palaten sitten uteliaana takaisin rialiin.* "Mitä sä oikein teet? Onko siinä peilissä jotain hämärää?"
|
|
|
Post by submarine on Oct 2, 2006 21:27:14 GMT 3
Myös Hiirenkorva tarkkaili toista tämän tarkkaillessa itseään. Hän ei tosiaan osannut oikein erottaa imisiä toisistaan, paitsi että joillakin oli erimuotoinen -vaikkakin kovin pieni- kuono, ja turkkia eri kohdilla, vaikkakaan ei koskaan kaikkialla. Tällä se oli kyllä eriväristä, kuin muilla jotka hän oli nähnyt. Vähän kuin mustikoita. Olikohan tämä syönyt liikaa marjoja, ja sotannut niillä? Vaikka eikös tämän suu ollut silmien ja tuon pienen kuonon alla, vaikka siinä ei suuria hampaita ollutkaan? Miten sitä oli mennyt noin ohi? Sotkikohan tämä iminen paljonkin? Tai siis, se vaikutti järkevimmältä selitykseltä.
Ohimennen Hiirenkorva raapi paljasta -tai niin paljasta, kuin turkin kanssa saattoi olla- olkaansa pohtiessaan toista vielä hieman lisää. Tämä ei voinut tehdä muuta kuin pohtia taas kerran, oliko noin suurena olo vaikeaa. Silloinhan joutui kumartelemaan eri paikoissa, ja makaamaan suuremmassa tilassa, ja vaikka mitä muuta outoa. Mutta varmastikin noin suuri kykenisi kantamaan enemmän, ja juoksemaan lujempaa -sillä oli hirveän pitkät jalatkin. Mutta eikö ilman turkkia tullut kylmä? Entäs millaista oli elää ilman häntää? Nämä, ja kymmenittäin muita ihmetyksen aiheita pyöri hetken tialin mielessä, kunnes tämä kuuli toisen puhuvan. Mitähän tämä nyt sanoi? Hiirenkorva erotti vain sanan sieltä ja toisen täältä. Mutta yksi sana kuulosti tärkeältä: "paelissa."
"Paelissa?" tial hahmotteli puoliksi itsekseen. Sitten, pohtien asiaa, tämä alkoi maistella sitä kielellään, kaikkea muuta kuin järjelliseltä kuulostaen. "Pae-lisa. Paaelisaaa. Paa-aa-aael-ii-sss-aaaa. P-ael-is-aa. Pa-elisa..." Sen täytyi olla tämä ihmeellinen esine, joka näytti katsojan. Hiirenkorva kääntyi takaisin kohti paelissaksi ristittyä esinettä, katsellen sitä uudelleen. Ihmeellinen kuva oli vieläkin paikallaan. Tai siis, eihän se oikeastaan ollut paikallaan, vaan liikkui koko ajan. Katseltuaan itseään vielä hetken tial kääntyi takaisin imistä kohti ja osoitti paelia. Sanat menivät suunnilleen seuraavasti: "Sia paelissa tinnet. Miaen tinnet tätä." Sitten se kumarsi.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 5, 2006 20:18:04 GMT 3
*Spyro kallisti hiukan päätään huomatessaan olevansa samanlaisen tarkastelun kohteena kuin mitä itsekin oli harrastanut. Rial tuntui olevan vähintään yhtä utelias kuin hänkin, mutta vastausta esittämäänsä kysymykseen purppurapää ei kuitenkaan saanut... tai no, ei ainakaan sellaista kuin hän olisi odottanut. Jyrsijän alkaessa epämääräisesti ääntäen toistella sanaa, Spyro kohotti hiukan kulmakarvojaan kummeksuen.* "Juu, se on peili. Mitä siitä?" *Se kysyi ihmetellen. Ainakin se oli olettanut rialin yrittävän sanoa "peili" päätellen siitä kuinka antaumuksella se esinettä tuijotteli, vaikka sana ei aivan oikein mennytkään.
Olennon seuraava käytös sai pojan entistä enemmän hämilleen. Rotta sanoi jotakin, mistä hän ei onnistunut oikein saamaan mitään tolkkua, otuksen vielä osoitellessa peiliä ja sitten kumartaessa jostakin syystä. Purppurapää räpytteli taas silmiään hölmistyneenä, tietämättä miten tuohon pitäisi vastata. Mitä pahusta se oli sanonut? Jotakin peilistä ilmeisesti... Pitäisikö hänenkin kumartaa vastaukseksi vai mitä rial häneltä halusi? Sekin vilkaisi peiliä uudestaan, nyökäten sitten hiukan epävarmasti ihan vain varmuuden vuoksi. Hmm. Tämäpä hankalaa, vaikutti uhkaavasti siltä, ettei tämä pieni rial osannut yleiskieltä, eikä Spyro itsekään mikään kielimestari ollut. Näin ollen kummallakaan heistä ei tainnut olla aavistustakaan mitä toinen mahtoi sanoa. Eipä kai taitaisi olla mitään hyötyä yrittää kysellä jyrsijältä josko se olisi nähnyt kissaa täällä jossakin... ellei hän keksisi jotakin uskomattoman havainnollista tapaa esittää asiansa, olento tuskin ymmärtäisi.
Spyro jäi hetkeksi pohtimaan asiaa, huolestuttavan ajatuksen pälkähtäessä äkkiä nuorukaisen pääkoppaan: pieni rial ei osannut paikallista kieltä ollenkaan, tiesiköhän se edes tämänhetkisestä uhkaavasta tilanteesta? Purppurapää ei tiennyt miten rialit kohtelisivat pienempää lajitoveriaan, mutta siitä päätellen mitä hän oli ymmärtänyt aikaisemmin sen valkoisen rotan ja tämän henkivartijan suhteen ei vaikuttanut kovinkaan rohkaisevalta. Pikkuista pitäisi kyllä varoittaa jotenkin. Mutta miten? Ketään rotta-kieltä hallitsevaa ei näkynyt mailla halmeilla (vaikka Spyro ohimennen vilkaisikin toiveikkaasti ympärilleen) joten asia taisi jäädä melko raskaasti hänen harteilleen.*
"Öh... Tuolla ulkona, paljon rottia." *Se sanoi hitaasti ääntäen hetken mietittyään, viitaten ensin suuntaan jossa oletti ulkomuurin ja sen takana majailevan armeijan sijaitsevan, vilkaisten sitten tajusiko toinen olento mitään.* "Vaarallisia, isompia kuin sä. Ymmärrätkö?" *Lisättiin vielä, purppurapään osoittaessa sitten tialia itseään ja näyttäen sitten kädellään tätä suurempaa, hänen mielestään likimain ison rialin mittaa lattiasta ylöspäin laskettuna (no, voi olla että se liioitteli hiukan, mutta ei kai se niin tarkkaa ollut). Spyro vilkaisi huolestuneena itsekin aiemmin osoittamaansa suuntaan, jääden sitten katsomaan oliko saanut jotakin perille. Hän ei tiennyt missä vaiheessa ulkona odottava hyökkäysporukka oli, mutta eihän sitä tiennyt vaikka olisivat juuri parhaillaan rynnänneet aseet viuhuen muurien ylitse.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 5, 2006 22:32:05 GMT 3
Hiirenkorva koetti parhaansa mukaan kuunnella imistä, mutta joutui myöntämään, ettei kyennyt. Muutama sana kuulosti tutuilta, mutta ne katosivat kuin lehdet tuuleen, kun loppu vyöryi päälle. Ja äänenpainotkin kuulostivat kovin oudoilta. Mistähän johtui, että imiset eivät osanneet puhua tavallisesti, vaan tällä tavalla oudon terävästi ja hieman jäykänkuuloisesti? Eivätkö he kyenneet muuhun? Saattoiko asia olla oikeasti niin, että nämä eivät voineet puhua samalla tavalla? Olikohan se samanlaista ihan jokaisella, vaiko kenties harvinaista? Oliko hän vain sattunut tapaamaan niitä, jotka puhuivat näin? Liittyikö tuollainen puhe ehkäpä kokoon? Ja kuulivatko muut yhtä suuret äänet eri tavalla? Vai johtuiko se jostakin muusta joka heillä oli eri tavalla? Taas tialin päässä pyöri valtava määrä kysymyksiä -joihin tämä toivoi saavansa vastauksiakin.
Kuten olettaa saattoi, Hiirenkorvalla oli melkoisia ongelmia edes yrittää ymmärtää, mitä toinen kertoi. Paljon jotakin, jossakin, ehkä... Ja jotakin isompia, ehkä... Yrittäen olla mahdollisimman kohtelias, tial sentään teki käsien kohottelun aivan kunnialla perässä, ja osoitteli vieläpä samaan suuntaankin, kuin toinen. Olikohan tämä jokin tapa, jota täälläpäin kannatettiin? Ja mitähän sillä tarkoitettiin? Pohtiessaan asiaa tial raapi ohimennen korvantaustaan sauvallaan, jota poikakin olisi pitänyt melko riukuna. Sitten, kuin miettien hieman lisää, Hiirenkorva siveli hetken neljää puista korvakoruaan. Jos totta puhuttiin, nehän olivat oikeastaan tämän arvokkain omaisuus, tai yksi arvokkaimmista -olihan hänellä myös kivensä, jossa oli koukero. Jospa sitä yrittäisi esitellä toiselle, jos tämäkin vaikka pitäisi siitä?
Ihmeteltyään asioita hetken tial kohotti vapaata käpäläänsä, kuin osoittaakseen haluavansa näyttää jotakin -ele vain korosti sitä, että tial näytti melkein aliravitulta, jopa turkkinsa alla-, ja alkoi kaivaa tarmokkaasti pienestä laukustaan. Se tarmo näytti tosin hieman tuhlatulta, siellä kun ei vaikuttanut muuta olevan, kuin tämän nahkanuttu, joka olisi käynyt lapsenvaatteeksi, tulukset ja riipus. Katseltuaan hetken itsekin punasävyistä kiveä tial ojensi sitä kokeilevasti toisen katsottavaksi. Se oli nahkalenkkiin pujotettu, joessa sileäksi hioutunut kivi, ei juuri ympyrää, jonka saattoi muodostaa peukalolla ja etusormella, suurempi. Sellainen, jolla olisi saanut heitettyä ihan hyviä leipiä. Sen yli kuitenkin kulki leveä, musta, kaareva viiva, joka selvästi oli myöhemmin laitettu siihen. Jo tialin asenteesta saattoi nähdä, että tämä arvosti suuresti pientä kiveään, vaikka antoikin toisen katsoa sitä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 9, 2006 19:57:31 GMT 3
*Tämä ei nyt tuntunut sujuvan sitten millään. Spyro yritti parhaansa, mutta uhkaavasti vaikutti siltä, ettei jyrsijä ymmärtänyt mitä hän yritti kertoa, matki vain hänen eleitään tajuamatta niiden merkitystä. Purppurapää puraisi alahuultaan ja yritti keksiä tavan, jolla olisi voinut saada itsensä ymmärretyksi. Hmm... jos hänellä olisi pätkä hiiltä tai kynä ja paperia, hän voisi kirjoittaa... vaan osaisikohan rial lukea yleiskieltä sen enempää kuin puhuakaan? Tuskin. Hän alkoi tuntea olonsa jo aavistuksen turhautuneeksi, mutta äkkäsi sitten rotan käyneen melko mietteliään näköiseksi. Toiveikkaana purppurapää pohti josko olento olisi sittenkin ymmärtänyt jotakin. Toivomus vahvistui jyrsijän äkkiä elehtiessä kädellään ja alkaen sitten etsiskellä jotakin pienestä, mukanaan kantamasta pussukastaan.
Spyro silmäili näitä touhuja ihmeissään, mutta melkoisen uteliaana kuitenkin. Oliko rial ymmärtänyt? Mitä sillä tuolla pussissaan oli? Joku aseko millä se voisi puolustautua hyökkääjiltä? Kassi näytti kyllä sen verran laihalta ettei poika uskonut sieltä voivan mitään kovin mystistä löytyvän. Sen verran mitä se sisällyksestä sai silmiinsä oli vain pieni paita, eikä rotalla näyttänyt sen lisäksi olevan mukanaan muuta kuin tuo keppi, mitä se kanniskeli ympäriinsä. Jotakin otus sieltä kuitenkin kaivoi esille, jota sitten näytti ylpeänä katseltuaan sitä hetken itse. Purppurapää räpytteli silmiään katsoen hiukan hämillään mitä rotta esitteli. Tuon käpälällä näytti makaavan vain sileä, punertavansävyinen kivi, joka oli kuvioitu mustalla kiekuralla ja kiinnitetty nauhaan. Eeeh? Ei tuo kyllä miltään aseelta näyttänyt, saati sitten miltään muultakaan mistä voisi olla apua hyökkääviä vihulaisia vastaan. Mutta mikä tuo musta kuvio oikein oli? Joku velhoriimuko? Poika rypisti kulmiaan aavistuksen epäilevänä kiveä silmäillen, nuuhkaisten ilmaakin kuin olisi muka saattanut pystyä haistamaan esineestä kaiken epäilyttävän, perääntyen sitten varmuuden vuoksi pienen askelen. Kivi ei näyttänyt kuin vain pelkältä kiveltä, mutta ei sitä noista pahuksen noitakapineista koskaan tiennyt. Ei kai se aivan turha ollut, jos rial raahasi sitä mukanaan ja kohteli kuin se olisi ollut jotakin hyvinkin arvokasta.*
"Eh.. juu, hieno on. Mikä se on?" *Poika kysyi lopulta peläten vaikuttavansa epäkohteliaalta, mutta muisti sitten kielimuurin aiheuttamat ongelmat ja sihahti turhautuneesti hampaidensa välistä. Äh, pahus sentään. Tämä yksipuolinen keskustelu ei kyllä tuntunut edistyvän yhtään minnekään. Ainoa saavutus mitä oli saatu aikaiseksi taisi olla se, että rotta ilmeisesti oli luullut hänen kysyvän mitä tällä oli laukussaan, tai jotakin. Jos hän aikoisi varoittaa rottaa, hänen olisi pakko olla havainnoillisempi. Mutta miten? Raahata se muurille ja näyttää sille ulkona vellova armeija? Hmm. Olihan tuokin ajatus, vaikka hän itsekin oli vasta jokin aika sitten keikkunut muurinharjalla tiirailemassa alaspäin. Mutta parempaakaan hän ei tähän hätään keksinyt, ei kai auttanut muu kuin maleksia takaisin ylös. Spyro vilkaisi kiviriipusta vielä kerran harkiten vaihtoehtoja, ottaen sitten muutaman askelen eteenpäin käytävällä ja viittasi kokeilevasti kädellään rialille pyytäen tätä seuraamaan. Josko se näin yksinkertaisen eleen ymmärtäisi, muuten ainoa vaihtoehto taitaisi olla joko raahata se mukaansa niskavilloista tai vain jättää oman onnensa nojaan... mitä Spyro tosin ei olisi kauhean mielellään tehnyt olennon avuttomasta olemuksesta johtuen. Purppurapäällä taisi tosiaan olla pieni paha tapa osoittaa jonkinlaisia "wanna-be-sankarimaisia" piirteitä, huolimatta siitä pikkuseikasta että oli suurimman osan ajasta käytännössä melko avuton olento itsekin taistelutilanteeseen tai vastaavaan joutuessaan.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 9, 2006 20:39:25 GMT 3
Hiirenkorva piti hetken kiveä näytillä, josko toinen vaikka haluaisi katsoa sitä tarkemmin. Mutta oikeastaan näytti jotenkin siltä, että iminen ei olisi oikein pitänyt siitä, jostakin syystä. Hän ei ainakaan voinut ymmärtää syytä moiseen, kun itse piti siitä vaikka kuinka. Tai siis, eihän hän voinut olla pitämättä siitä, kun se kerran oli kotoa saatu ja muutenkin hirveän hyvä. Eikä sille voinut edes sanoa oikeaa syytä, että se oli niin hyvä -se vain oli. Hetken aikaa Hiirenkorva koetti taas kerran ymmärtää, mitä toinen kysyi. Tämä kai oli halunnut tietää jotakin kivestä. "Saon kaovu, kerkge ih koaker." No, kai oli parempi vain laittaa se silti pois, jos iminen ei kerran pitänyt siitä. Niin tial tekikin, tosin nyt tämä pujotti sen kaulaansa -kyllä se varmaankin oli nyt ihan tarpeeksi poissa, varsinkin kun hän halusi pitää sitä.
Mutta mistä nyt oikein oli kysymys? Ihan kuin toinen olisi yrittänyt viittoa jotakin. Hiirenkorva koetti parhaansa mukaan katsoa siihen suuntaan, muttei kyennyt näkemään muuta, kuin niitä jo nähtyjä ihmeellisiä esineitä. Tial koetti tähystää vielä hiukan tarkemmin, muttei kuitenkaan kyennyt näkemään siellä oikein mitään. Olikohan tämäkin joku tapa, kuuluiko täällä vain viittoilla käsillään? Se oli varmaankin syy tähän kaikkeen, ja sitten kai hänenkin pitäisi, vaikka oudolta tuntuikin. Koettaen parhaansa mukaan olla toisen mieliksi Hiirenkorva alkoi viittoilla myöskin eri suuntiin. Ensin mahdollisimman paljon sinne, mistä oli tullut. Ja sitten kurkottautuen oikein ylös. Ja sitten sinne, minne olisi ollut menossa, ellei olisi löytänyt paelissaa. Mitähän sen takana muuten mahtoi olla, kun kerran se näytti kaiken, mikä oli edessä? Siitä piti ottaa selvää heti!
Unohtaen täysin, että oli äsken tehnyt jotakin muuta, tial käännähti ympäri ja alkoi kurkistella seinän ja peilin väliseen rakoon valtavan kiinnostuneena asiasta. Jopa ilmestynyt iminen tuntui toissijaiselta.
|
|
|
Minäkö?
Oct 12, 2006 20:32:16 GMT 3
Post by spyrre on Oct 12, 2006 20:32:16 GMT 3
*Spyro ei ymmärtänyt tälläkään kertaa yhtään sen enempää mitä rial sanoi ennen kuin ripusti esittelemänsä kiven kaulaansa. Kai se oli jotakin tuosta pienestä kapistuksesta sanonut, mutta suurin surminkaan purppurapää ei ottanut tolkkua mitä toinen tarkoitti. Ja myös yksinkertaisemmat viestintäkeinot tuntuivat menevän aivan metsään: siinä missä rial ei ymmärtänyt puhetta, elekieli ja yksinkertaiset viittomat olivat aivan yhtä vieraita. Tuntui ettei rotta tajunnut elehdinnän oikeasti tarkoittavan jotakin, innostui vain huitelemaan itsekin päättömästi miten sattui, ennen kuin unohti jo melko turhautuneelta vaikuttavan seuransa ja päätyi kurkistellen ihmettelemään mitä kaikkea mielenkiintoista peilin ja seinän välissä mahtoi olla. Purppurapää mutisi ilmoille muutaman vaisun kirouksen kirskauttaen hampaitaan yhteen katsellessaan jyrsijän jälleen autuaasti unohtavan koko tilanteen tietämättä edes sen vakavuutta. Ei, ei se voinut tietää mitenkään muurien ulkopuolella odottavasta uhasta, eihän se muuten käyttäytyisi tuolla tavalla.
Se seisoi hetken paikallaan ja haroi takaraivoaan miettiessään ja käydessään läpi mahdollisia vaihtoehtojaan. Mikään ei edelleenkään vaatinut häntä väkisin raahaamaan rialia minnekään ja periaatteessa hän vain hukkaisi aikaansa jos otus ei edes haluaisi hänen apuaan, ei kai hän tosiaan voinut vain kolkatakaan mokomaa ja ottaa sitten mukaansa. Mutta yrittämättä hän ei aikoisi jättää otusparkaa tänne vaaraan, ellei se itse alkaisi laittaa oikein kunnolla hanttiin. Hmm. Mitä keinoa hän ei vielä ollut kokeillut...? Hetken Spyro harmitteli mielessään ettei hänellä sattunut olemaan juustonpaloja tai keksejä mukanaan joilla olisi voinut yrittää houkutella olentoa. Oikeastaan hän tuollaista pohtiessaan arveli aliarvioivansa olentoa aika pahasti, mutta, no, suoraan sanottuna mikään muukaan ei tuntunut toimivan. Mukanaan hänellä ei keksejä sun muita ollut, mutta huoneessa jossa hänen, Kissan ja D´allanin oli annettu majailla oli vielä runsaasti ruokaa jäljellä ateriasta, joka oli ollut aivan liian runsas kerralla hotkittavaksi hänellekin. Torniin raahattuna rial olisi sentään poissa keskeltä käytävää, jonne vihulaiset kuitenkin ensimmäiseksi ryntäisivät, ja tornin ikkunoista näkisi hyvin ulos... ehkä jopa piirittäjät näkyisivät. Hyvällä tuurilla jopa D´allan ja kissakin saattaisivat olla siellä odottamassa. Hmm.
Poika tunsi olonsa melkoisen typeräksi jo etukäteen, mutta päätti kuitenkin yrittää. Hän yskähti, astui sitten lähemmäs kiinnittääkseen pienen rialin huomion, joutuen ehkä jopa koputtamaan tätä hiukan olalle jos se tosiaan oli mennyt kokonaan unohtamaan hänet.* "Nälkä?" *Se kysyi mahdollisimman selkeästi, osoittaen mielestään varsin havainnollisesti suutaan ja sitten kysyvästi rialia. Sitten se viittasi uudemman kerran käytävälle siihen suuntaan missä portaat ylemmille tasoille sijaitsisivat.* "Tuolla ruokaa. Haluatko?" *No, ruoan luulisi minkä hyvänsä olennon ymmärtävän... ja tarkemmin katsottuna rotta näytti hiukan laihahkolta otukselta, sillä saattaisi varsin hyvinkin olla kova nälkä. Se asia olisi kyllä pian korjattu, jos Spyro vain saisi olennon seuraamaan itseään.*
|
|
|
Minäkö?
Oct 12, 2006 21:22:37 GMT 3
Post by submarine on Oct 12, 2006 21:22:37 GMT 3
Hiirenkorva koetti parhaansa mukaan raottaa peiliä nähdäkseen, miltä se näytti takaa, ja mitä sen takana oli. Tosin esine oli ikävä kyllä melkoisen raskasta tekoa, eikä näpeltelystä oikein näyttänyt tulevan tulosta. Siitä huolimatta tial yritti parhaansa mukaan vääntää sitä auki. Oli aivan pakko saada tietää, mita paelissan takana oikein oli, ihan pakko. Kun oli kerran nähnyt jo etupuolen, niin tuntui välttämättömältä nähdä takapuolikin. Näyttikö sekin kuvan, vai näkikö siitä toiselle puolelle vaiko jotakin aivan erilaista? Tai jos sieltä näki selkäpuolensa, kun se kerran oli sen selkäpuoli? Niin monta mahdollisuutta! Innostuessaan nykimään esinettä nyt entistä enemmän, Hiirenkorva jopa laski sauvansa lattialle ja asetti toisen jalkansa seinää vasten, ennenkuin alkoi vetää molemmin käpälin. Ilmeisesti tial ei ollenkaan pohtinut, mitä siitä voisi pohtia. Tai oikeastaan, eihän tällä ollut kokemusta moisesta.
Lopulta tapahtui sitten se, jota pessimisti olisi jo voinut arvellakin. Naula, joka piteli peiliä pystyssä, lipsahti pois reiästä, ja koko esine lähti ilman vastusteluja -yhtä kulmaa kiinni pitävää tialia lukuunottamatta- kaatumaan eteenpäin. Hiirenkorva ehti juuri tajuta, mitä oikein oli tapahtumassa ja nähdä oman, säikähtäneen kuvansa, ennenkuin se räsähti lasipinta edellä lattiaan -siitä seurasi melkoista meteliä. Ainakin nyt saattoi nähdä melkoisen selvästi, että sen takapinta oli kuparia. Tial tosin vain tuijotti suu auki.
Se oli... se oli kaatunut. Outoa kyllä, paelissan takapuoli oli aivan tumma... Siinä ei ollut mitään kiinnostavaa. Paitsi tuossahan oli joku juttu! Tajuamatta, että oli ehkä juuri rikkonut hyvinkin arvokasta omaisuutta, Hiirenkorva kumartui äkkiä katsomaan, mitä siellä oikein oli. Se oli joku pieni, sininen terävä. Vähän kuin kivi, mutta siinä oli outoja kulmia ja se kimalteli. Mikähän se oikein oli? Poikaa olisi saattanut kiinnostaa hyvinkin paljon, että hiirulainen piteli juuri käpälissään hyvin hiottua, melkein viisi senttiä pitkää safiiria. Ja se näytti vielä olevan melkoisen arvokaskin, vaikka toinen ei sitä kyllä tajunnutkaan. Hiirenkorva käänteli kiveä vieläkin käsissää pohtiessaan, mitä moiselle tulisi tehdä. Ei ollut kovin yllättävää, että tältä oli mennyt taas kerran ohi kaikki, mitä toinen oli saattanutkin sanoa.
Käänneltyään katseltuaan, haisteltuaan, maisteltuaan ja kuulosteltuaan jalokiveä hetken Hiirenkorva yhtäkkiä ojensi sitä kysyvästi imiselle. "Mikä ka ih?" tämä kysyi.
|
|
|
Minäkö?
Oct 12, 2006 22:01:55 GMT 3
Post by spyrre on Oct 12, 2006 22:01:55 GMT 3
*Rialilla ei ilmeisesti ollut nälkä, tai sitten tämä oli liian keskittynyt puuhiinsa vastatakseen. Spyro yritti kysyä asiasta vielä kerran kun ei tuntunut saavan osakseen toisen huomiota sitten millään, mutta äkätessään jyrsijän päättävän alkaa tempoa peiliä vaarallisen näköisesti se alkoi huolestua tilanteesta. Tuo EI kyllä ollut se fiksuin asia tehdä hänen mielestään.* "Hei, mitä pahusta sä nyt kuvittelet tekeväs?! Sehän menee rik-" *Purppurapää yritti estellä, mutta ennen kuin hän ehti viimeistellä lauseensa tai yrittää nyhtää rialin alas kapineen kimpusta seinällä riippuva peili antoi periksi ja rysähti alas lattialle kovan räsähdyksen ja sirpaleiden saattelemana. Poika älähti ja hypähti refleksinomaisesti kauemmas kaatuvasta peilistä välttyäkseen jäämästä alle, jääden sitten tuijottamaan paikalleen särkynyttä kapistusta. Pahus sentään, se oli mennyt aivan palasiksi... linnan asukkaat varmasti suuttuisivat kun huomaisivat heidän rikkoneen peilinsä! Tuota ei kyllä enää ollut korjaaminen. Tiedä häntä auttaisiko asiaa yhtään sanoa ettei esinettä tahallaan oltu rikottu.
Kumpikin osapuoli kaksikosta näytti hetkellisesti likimain yhtä järkyttyneeltä katsellessaan sirpaleita lattialla, mutta sitten rotta havaitsi jotakin sirpaleiden seassa ja kumartui poimimaan sen käpäläänsä.* "Varo niitä sirpaleita, ne on teräviä!" *Spyro varoitti ajattelematta huomatessaan olennon saapastelevan varomattomasti niiden keskelle muistamatta ettei yhteistä kieltä ollut, mutta jäi sitten ihmeissään silmiään räpytellen katsomaan mitä jyrsijä piteli käsissään. Mitä hittoa...? Oliko se löytynyt peilin takaa? Mitä varten se siellä oli ollut? Siinä asiaa kummastellessaan purppurapääkin unohti tilanteen vakavuuden ja kumartui uteliaana katsomaan rialin tutkiskelemaa ja sitten hänelle näyttämää esinettä.*
"Se on joku jalokivi. Mitä varten se tuonne oli laitettu?" *Poika sanoi, ojentaen hiukan kättään katsoakseen kiveä tarkemmin. Sekin käänteli kapinetta ihmetellen jopa nuuhkaisikin muutamaan kertaan kuten rottakin oli tehnyt. Kappas vain... olipa outo paikka säilyttää korukiviä. Kapine näytti siltä että se saattaisi olla arvokaskin ihan vain kokonsa puolesta, vaikka Spyro ei muistanutkaan miksi juuri tämän väristä kiveä kutsuttiin... voi olla että hänen vanhassa pesässäänkin "perintöaarteen" seassa olisi ollut joskus muutama tällainen, mutta vain paljon pienempi... Zara oli kyllä kertonyt miksi minkäkin väristä jalokiveä kutsuttiin, mutta hän ei voinut sanoa olleensa koskaan asiasta mitenkään erityisen kiinnostunut. Purppurapää rypisti mietteliäästi kulmakarvojaan, ojentaen sitten ajatuksiinsa unohtuneena hiukan hajamielisen näköisenä kiveä takaisin löytäjänsä suuntaan, joka oletettavasti tahtoisi kimmeltävän kapineen takaisin... vaikka kai esine periaatteessa olisi kuulunut sille asukkaalle, joka sen peilin taakse oli ahtanut. No jaa. Oma oli vikansa, mitäs oli mennyt jättämään tavaransa heitteille löydettäväksi....*
|
|
|
Minäkö?
Oct 13, 2006 17:36:49 GMT 3
Post by submarine on Oct 13, 2006 17:36:49 GMT 3
Hiirenkorva käänteli outoa kiveä vielä hieman käpälissään ja tarkkaili sitä lisää. Ainakin se kimalteli melkoisesti, vähän kuin vesi aurinkoisena päivänä. Olisikohan se voinut olla jäätä? Mutta ei, jäähän olisi sulanut, ja lisäksi se oli vielä paljon kylmempääkin, ja tämä oli hyvin sininen -jää oli yleensä melko tummaa tai vaaleaa. Sen täytyi olla jotakin kiveä, koska se oli niin kova. Mutta saattoiko kivi näyttää tältä, oliko tämä sittenkin jotakin muuta? Tial ei tosin ainakaan kyennyt ajattelemaankaan, mitä muuta yhtä kovaa, kuin kivi, oli olemassa. Puutakaan se ei voinut olla. Kai sen oli sitten pakko olla kiveä, vaikka hän ei koskaan ollutkaan nähnyt tällaista missään. Tai siis, ei mikään muukaan tuntunut oikein mahdolliselta.
Oikeastaan, kun Hiirenkorva katsoi sitä vähän tarkemmin, näkyi että siinä oli jotakin jälkiä. Toisella puolella oli jonkinlaisia jälkiä, kuin siihen olisi kaiverrettu jotakin. Tai oikeastaan, kuin se olisi ollut kiinni jossakin ja sitten irronnut. Olikohan se mahdollisesti ollut takertunut paelissaan? Siitäpä puheenollen, ihmeellinen esine näytti olevan nyt hajalla. Isoja sirpaleita sitä jotakin, joka näytti kuvan hieman kuten vesi, oli irronnut siitä ja räsähdellyt ympäriinsä. Kiinnostuen taas tästä asiasta Hiirenkorva laittoi äkkiä sinisen kiven maahan ja alkoi tutkia palasia. Sen tämä kykeni sanomaan jo ihan katsoessaan, että niissä näytti olevan teräviä reunoja -ei saisi koskea niihin kohtiin. Varoen tial kohotti yhden palan ja katseli hetken, josko tällainen tapahtuma olisi saanut sen näyttämään jotakin erilaista. Mutta kyllä se vielä toimi aivan yhtä hyvin. Oikeastaan, nythän hän näki paremmin, että tuossa kohtaa oli tuollainen ja...
Samaan aikaan, kun tial oli kokonaan keskittynyt katsomaan peilinsirpaletta, safiiri vain möllötti aloillaan, kuin suorastaan pyytäen, että tulisi nostetuksi siitä. Ja juuri tällä hetkellä hiirulainen ei varmaankaan edes huomaisi, jos poika vaikkapa kurottaisi ja nappaisi koko jalokiven omiin korjuisiinsa. Tai ainakin kannatti kokeilla, jos mitenkään halusi. Hiiri tuskin pahastuisi, vaikka huomaisikin toisen koskevan siihen...
|
|
|
Minäkö?
Oct 16, 2006 22:17:06 GMT 3
Post by spyrre on Oct 16, 2006 22:17:06 GMT 3
*Tuo kaunis, peilin takaa löytynyt jalokivi oli saanut purppurapään vaipumaan ajatuksiinsa tuon yrittäessä pohtia mahdollisia syitä miksi kapine oli mahtanut sijaita noin oudossa paikassa. Vahingossa se ei kuitenkaan voinut olla sinne joutunut, jonkun oli täytynyt piilottaa se. Mutta mitä varten? Jos hän ei olisi tiennyt että aikaisemmin haettu avain kellariin oli jo löydetty, olisi se saattanut epäillä tämän jalokiven olevan jotakin vastaavaa... Mutta nyt peili, jonka taakse esine oli kätketty, oli hajalla. Olikohan se pahakin asia? Mitä seuraavaksi olisi parasta tehdä?
Spyron ajatukset keskeytyivät tuon tajutessa kunnolla tuon sattuneen ikävän haaverin ja sen, että kumpikin heistä paikallaolijoista saisi varmasti sapiskaa jos joku yllättäisi heidät peilin jäänteiden kimpusta. Rial näkyi unohtaneen jalokivensä keskelle lattiaa ja alkaneen ihmetellä heijastavia lasinsirpaleita, saaden pojan huolestumaan josko se menisi ja saisi haavoja käpäliinsä. Muutenkin sen mieltä jäyti pieni syyllisyys hienon peilin särkymisestä, vaikka asia ei aivan suoranaisesti juuri hänen syytään ollutkaan. Ehh... ehkä olisi parasta haihtua vähin äänin paikalta, ennen kuin joku ilmaantuisi paikalle ja suuttuisi.... Ei hänellä kuitenkaan olisi varaa korvata rikkoutunutta esinettä. Hän vilkaisi levottomana käytävää kumpaankin suuntaan kuin varmistaakseen ettei kukaan ollut tulossa ja astui sitten kohti rialia, poimien hetken mielijohteesta lattialle jääneen kivenkin ohimennen mukaansa ettei se unohtuisi.*
"Hei, meidän pitäisi kai häipyä ennen kuin joku näkee että se peili on rikki." *Spyro huomautti siitäkin huolimatta ettei sanoista varmaankaan olisi mitään hyötyä. Ehkä toinen kuitenkin ymmärtäisi jotakin merkityksestä edes hänen äänensävystään. Ilmaistakseen asian hiukan selkeämmin hän osoitti ensin seinää jossa peili oli ollut, sitten sirpaleita ja teki käsillään epämääräisen eleen jolla pyrki kuvaamaan sirpaleiden leviämisen pitkin lattiaa hyvin, eh, mielenkiintoisen ääniefektinkin keralla. Sitten se osoitti rottaa, nykäisisi todennäköisesti jopa hiukan olkapäästä tai käsien tielle osuvasta vaatekappaleesta jos tuo ei muuten tuntuisi ymmärtävän, ja viittasi sitten päättäväisesti pois päin "rikospaikalta" vievää käytävää. Aivan kuin väijyvät hyökkääjät eivät olisi tarpeeksi paha asia, nyt oli vielä tullut rikottua linnan arvokasta omaisuuttakin... pahus.* "Suuttuvat varmaan meille älyttömästi kun äkkäävät että rikottiin tuo..." *Purppurapää mutisi vielä, mutta kuitenkin enemmän itsekseen, silmäillessään jyrsijää odottavasti... vaikka ei se kyllä aiemminkaan ollut hänen viittoilujaan tuntunut ymmärtävän. Ääh. Pitäisiköhän hänen aivan oikeasti yrittää hankkia jostakin juustoa tai leivänmuruja houkutellakseen otuksen hiukan turvallisempaan paikkaan?*
|
|
|
Minäkö?
Oct 17, 2006 18:16:11 GMT 3
Post by submarine on Oct 17, 2006 18:16:11 GMT 3
Hiirenkorva yritti tällä hetkellä parhaansa mukaan nähdä, millaiset hampaat tällä oli. Kuten kaikilla tialeilla kuuluikin olla, edessä oli kaksi pitkää etuhammasta. Ja kuten kaikilla, ne kasvoivat koko ajan ja takaisin, jos menisivät rikki -tial oli kerran kaatunut naamalleen ja katkaissut hampaansa, ja silti ne olivat tulleet takaisin. Oikeastaan se ei edes sattunut, jos hampaat katkesivat. Taaempana oli myös lisää hampaita, kylläkin lyhyempiä. Miksihän imisillä olivat hampaat niin lyhyitä? Purivatkohan ne aina jotakin kovaa? Ainakaan hän ei ollut nähnyt yhdenkään tekevän niin...
Hiljalleen Hiirenkorva alkoi tajuta heilutellessaan peilinpalaa jo ilman imisen apuakin, vaikka tosin kuuntelikin parhaansa mukaan sanoja, että oli tehnyt jotakin melko ikävää. Paelissahan kuului jollekin, ja nyt se oli rikki, hän oli rikkonut sen! Kauheaa, kauheaa! Tial oli hetkessä jaloillaan, silmät ammollaan ja tuijottamassa rikkoutunutta kuvastinta. Se oli ihan hajalla ja palasina, ihan rikki! Mitä nyt oikein pitäisi tehdä, millä sen saisi takaisin ehjäksi!? Voi ei, voi ei, voi ei! Hän oli rikkonut jonkun toisen jotakin näin hienoa! Hiirenkorva kirjaimellisesti loikki ylös ja alas, heittäen käpälät ohimoilleen. Tosin järkyttyneessä mielentilassaan tämä teki hirveän virheen -ei missään vaiheessa päästänyt irti peilinsirpaleesta. Tial nirhaisi ikävästi omaa päänsivuaan, huudahtaen yllätyksestä ja kivusta melkein samalla hetkellä. Osaamatta odottaa äkillistä kipua Hiirenkorvalta meni yhtäkkiä jalat alta, ja tämä valahti kyljelleen maahan. Siinä tial sitten oli, uikuttaen äkillistä haavaansa, pidellen taas järkyttyneenä päätään molemmin käpälin ja jalat rintaa vasten.
Jos toinen nyt mitenkään kykenisi saamaan tolkkua tialiin, huomaisi tämä varmaankin, että kyseessä ei ollut mitenkään suuri haava, ei mitenkään hengenvaarallinen, eikä oikeastaan edes niin kamalan kipeä. Tämä vain oli järkyttynyt siitä niin, että oli mennyt veltoksi ja varmaankin lähes shokkiin.
|
|