|
Post by submarine on Sept 13, 2006 18:11:54 GMT 3
((Tarkoituksena pelata tämä peli D'allanin kanssa. Sivuhuomautuksena totean, että koska en tiennyt mitään kyseisen akatemian rakenteesta, joudun hieman ylittämään moista ja lisäämään muutaman pienen oletuksen.))
Akatemiassa kulki kovin erilainen olento, kuin mihin moni oli tottunut. Varmaankin se myös käänsi muutamia katseita puoleensa, tai ainakin sai aikaan lyhyen vilkaisun. Olento oli rial, muttei varmastikaan sellainen, johon oli totuttu missäänpäin, jossa oli muita, kuin kyseisiä rottamaisia olentoja. Ensinnäkin se oli hyvin puhdas, toisin kuin yleensä hajua uhkuvat, pesemättömät ja jopa kirjaimellisesti likaa hilseilevät lajikumppaninsa. Se ei vilkuillut villisti ympärilleen, käsi aina aseella, vaan kulki hyvin rauhallisesti eteenpäin, toisessa kädessään tuoreelta vaikuttava keppi, joka kolahti lattiaa vasten joka toisella askeleella. Rialilla oli vieläpä puhtaansininen, ilmeisesti jostakin oikein hienosta kankaasta valmistettu kaapu, joka jollakin tavalla sopi hyvin sen vaaleaan turkkiin. Sen vasemman silmän päällä oli myöskin hyvin sommiteltu ja muotoiltu silmälappu, joka kulki saman puolen korvan ympäri. Tämä oli siisti ja ilmeisen hyvätapainen olento, ei kuten muut kaltaisensa. Se ei edes näyttänyt samalla tavalla rialilta, ei laihalta ja luihulta. Oli vaikea sanoa miksi, mutta jotenkin tämä toi mieleen enemmän hiiren, kuin rotan. Sen ikää oli jotenkin vaikea määrittää. Toisaalta sai mielikuvan hyvinkin nuoresta, mutta toisaalta taas tuntui, että tämä oli sittenkin paljon vanhempi. Tässä oli yhtä paljon molempia piirteitä. Ohimennen oli mainittava, että vaikka tämä ylsi vain juuri ja juuri keskivertoihmistä kaulaan asti, oli sen ympärillä silti eräänlaista kunnioituksen tuntua. Kuin rialin henkilökohtainen alue olisi yltänyt metrien päähän tästä itsestään. Aura, jotkut olisivat sanoneet.
Kertaakaan kulkiessaan rial ei kysynyt suuntaa keneltäkään, tai jäänyt edes vilkaisemaan, minne oli kulkemassa. Tämä näytti tietävän täysin, missä olikaan se, minne olikaan kulkemassa. Saattoihan se kerran tai kaksi jäädä seuraamaan, kuinka joku teki jotakin, mutta missään vaiheessa ei muusta syystä, kuin ilmeisesti omasta uteliaisuudestaan. Sitten, määrittelemättömän ajan päästä, se pysähtyi lopulta erään oven eteen. Siinä rial seisoi hetken, ainoastaan katsoen sitä, kunnes lopulta kohotti vapaan kätensä kepeällä liikkeellä ja koputti.
|
|
|
Post by dallan on Sept 17, 2006 19:40:35 GMT 3
((Kuvaus tästä huoneesta löytyy tuolta akatemian kuvauksen alta. ))
D'allan oven toisella puolella sijainneessa huoneessa oli juuri kirjoittamassa ja säikähti kovasti, kun ovi reagoi koputukseen ääntä tuottamalla. Yksisarvisen kynä putosi suusta ja muste levisi kirjoitetun sivun päälle. Koko sivu siis uusiksi. Miksi tämän kirjoittamisen piti olla niin inhottavan hidasta työtä? Joka tapauksessa sitä ei auttanut murehtia nyt. Joku oli tulossa käymään ja ovi olisi mentävä avaamaan. D'allan ei vain olisi jaksanut. Häntä väsytti ja laiskotti usean tunnin kirjoittamisen jäljiltä. Ei olisi millään tehtyt mieli nousta ylös tästä pehmeältä patjalta ovea avaamaan.
Eläin maiskutti kieltään suussaan hetken ja heti syvään henkeä voimia kerätäkseen. Ei vieläkään huvittanut. Väsymys ei kadonnut noin helposti. Nyt olisi noustava. Nyt vain olisi noustava ja koska oli pakko, niin yksisarvinen pisti jalkalihaksensa töihin ja pakotti itsensä ylös. Jalat eivät mielellään tehneet tuollaista ponnistusta ja teknisestikin tapa, jolla sarvekas ponnisti itsensä ylös oli niin surkea, että se kuormitti jalkoja oikein erityisen paljon. Voimat kuitenkin riittivät ja oli paras riittääkin, kun uros oli maksanut niistä fysiikkavalmentajalleen. Se kunto-ohjelma oli ollut kamalaa itsekidutusta, mutta ulkonäön vuoksi oli joskus satutettava itseään. Ei D'allan olisi muuten, mutta hyvästä ulkonäöstä oli hänelle hyötyä kirjoittamistyön rahoituksessa, vaikka toki eläin sen lisäksi rakasti kauniita asioita ja hyvää oloa.
Melko ohut patja kesti hyvin sen, että vain neljä sorkkaa koko yksisarvisen painosta olivat sitä vasten. Patja myös vaimensi ensimmäisien askelien äänet, mutta pian alkoi kopista sorkkien osuessa puulattiaa vasten. D'allan oli ehdottomasti tahtonut puulattian, sillä se oli hänestä kauniimpi ja kodikkaampi.
Väsynyt eläin oli pian oven vierellä ja sen lukko aukesi puhtaalla tahdonvoimalla kiitos tuo yksinkertaisen lukitsemisloitsun. Uros nappasi ovenkahvan hampaisiinsa vain huomatakseen, että hampaita kolotti hieman niiden koskiessa johonkin kovaan. Niitäkin olisi siis taas hoidettava. Kurja paikka. Onneksi akatemiassa tutkittiin parantamista. Ovi aukesi ja yksisarvinen katsoi pitkään tulijaa. Miten tuollainen oli päässyt vastaaottovirkailijan ohi oli suunnilleen koiraan ensimmäinen ajatus kunnes hän alkoi aistia tuossa jotain voimakasta, vaikka D'allanilla ei nyt ollutkaan erityistä kykyä aistia mahtia asioissa. Olemassaollessaan tuo kyky ei ainkaan ollut erityisen voimakas, mutta uros ei tosiaan tiennyt siitä, että oliko sitä vai ei. D'allan itse oli vaatteetta, mikä ei yksisarvisen tapauksessa onneksi yleisesti epäsopivana pidettyä ja sen karva oli valkoinen, kammattu, siistiksi leikattu ja värjätty paikoittain keltaiseksi. Partansa eläin oli kasvattanut noin parikymmentäsenttiseksi ja harjakin sai tällä hetkellä olla suuri kuten hännän tupsukin. Ne roikkuivat vapaana, mutta olivat eilen pestyjä ja kammattuja. Se näkyi pienenä epäsiisteytenä, mutta ei sitä omassa työhuoneessaan nyt ihan viimeisen päälle tarvinnut ollakaan. "Jos D'allania tulit tapaamaan, niin se nimi viittaa minuun", yksisarvinen vastasi tulijalle.
|
|
|
Post by submarine on Sept 17, 2006 20:40:00 GMT 3
Rial katsoi oven avaajaa hetken, vastaamatta vielä mitään. Tämä vaikutti vain miettivän näkemäänsä, ei suoranaisesti sanattomalta. Tämä siis oli D'allan... Tietenkin hän oli seurannut tätä jo monta kertaa ajatuksissaan, mutta tietenkin oli eri asia todella tavata joku. Nyt molemmat olivat ruumiillisesti samassa paikassa, eikä vain toinen. Nyt hän ei ollut se, joka tarkkaili tätä järjettömien matkojen päästä. Siinä ei ollut oikeastaan edes mitään hohtoa. Ei ainakaan näin tärkeän olennon kanssa.
Rial teki vapaan kätensä kanssa syvän. taitavan hovikumarruksen, josta moni olisi ollut ylpeä. Liike oli hyvin sulava, ja vaikutti erittäin tyylitellyltä. Oli tosin mainittava, että sen tekijällä oli ollut enemmän, kuin tarpeeksi aikaa harjoitella sitä. Oikeastaan, enemmän kuin kukaan olisi todella tarvinnut. "Kyllä, juuri siksi olen tullut. Ja minä tervehdin sinua", tämä vastasi. "Minä olen nimeltäni, nyt, Vokisht. Ja olen tullut, kuten sanottua, tavatakseni teidät." Tämän ääni oli, kaikin puolin, korvaa miellyttävä. Se oli kuin pehmeä, hitailla, hallituilla askeleilla kulkeva henkilö, juuri kuten omistajansa. Jos yksisarvinen olisi tiennyt, kuinka harva tämän nimen -tai jonkin toisen tämän nimistä- oli todella kuullut, olisi tämä ehkäpä voinut tuntea olonsa kunnioitetuksi. Mutta sellainen olisi vaatinut myös muiden asioiden, joita tiesivät vielä vähemmät, tuntemista. Mutta nyt se oli vain nimi, jolla ei ollut juurikaan erikoisuutta toisten korvissa.
Rial jäi kärsivällisesti paikoilleen odottamaan toisen vastausta, lisäämättä enää mitään äsköisiin sanoihinsa. Tämä ei antanut mitään vaikutelmaa, josta olisi voinut saada selville, mitä varten tämä oikeastaan oli täällä. Seisoi vain tutkimattomana aloillaan.
|
|
|
Post by dallan on Sept 18, 2006 0:23:57 GMT 3
Yksisarvinen katseli pitkään tuota vierasta aivan vaiti. Silmät eivät osanneet miettiä, mutta hyvin erikoiselta tämä vieras näytti. Se muistutti jostain, mistä D'allan ei pitänyt yhtään. Mieleen palasivat kuvat kuolemasta, itsekkyydestä, ahneudesta, kunnioittamattomuudesta, halveksinnasta ja siitä kuinka joku saattoi olla noiden tunteiden ammattilainen.
Ne olivat kuitenkin vain muistoja, joita ei oltu vielä ehditty käydä muistojen hoitajan kanssa läpi ja lieventää pois mielestä. Ei D'allan tuntenut minkäänlaista vihaa tätä toista häntä tapaamaan tullutta olentoa kohtaan sen vuoksi, että ulkonäöllisesti hänen kaltaisensa olento oli niin kovin yksisarvista kohdellut kaltoin jos uroksen omia tunteita asiasta kysyttiin. Ne muistot eivät olleet syy päätellä tästä toisesta olennosta jotain. Yksittäinen olento lajin sisällä voisi olla hyvin erilainen ja lajin perusteella saattoi vain luoda todennäköisyysarvioita tietynlaisesta käytöksestä. Ei D'allan oikein todennäköisyyksiä ymmärtänyt, mutta hieman muilla käsitteillä ajatteli jotakin vastaavanlaista. Nyt kun oli sellainen tilanteeseen vaikuttava seikka mukana, että tämä toinen olento, oliko se nyt Rial ollut tai jokin sellainen, oli itse tullut tapaamaan häntä ja tuntui olevan käytökseltään varsin kohtelias. Useampi tekijä antoi tästä olennosta muunlaisia johtopäätöksiä hänen luonteensa arvailemisen suhteen kuin vain vanhat muistot tekivät.
"Tulkaa toki sisään", D'allan vastasi vieraalleen. Vokisht oli todella mielenkiintoinen nimi. Enempää sitä miettimättä yksisarvinen onneksi kuitenkin muisti avata oven ja väistyä sen edestä, jotta toinen olisi päässyt hänen kotoisaan pieneen kotiinsa ja työhuoneeseen. Palanut puu siellä vähän tuoksui, vaikka puu ei varsinaisesti palanut. Se oli taikuutta sekin. Aika tavalla siellä tuoksui yksisarviselle. D'allan tosin kävi pesulla aika usein, joten hänen ominaishajunsa ei kovin voimakkaasti ollut läsnä. Ilmanvaihtokin toimi jonkin verran, sillä ikkunoita huoneessa toki oli pari kappaletta, vaikka ne olivat peitetyt, jotta auringonvalo häikäisemällä ei olisi häirinnyt. "Minun on pahoiteltava teitä siitä, että ruuattoman elämäntapani vuoksi minulla ei ole teille mitään tarjottavaa", yksisarvinen sanoi omalle patjalleen päästyään. Hänen äänensä oli tasainen ja ei voimakkuudeltaan oikein muuttunut mihinkään suuntaan. Tunteitakaan siitä ei ollut luettavissa, mutta muista eläimen eleistä voisi kyllä niitä yrittää tulkita, sillä yksisarvinen oli hyvin tunteellinen eläin.
Kaikeksi harmiksi huoneessa ei ollut yhtään tuolia vierasta varten, mihin istua. D'allan huomasi toki tämän ja tilanne oli hänelle siitä syystä hieman nolo. Eläin katseli ympärilleen etsivästi, vaikka tiesi, että tuolia ei olisi. Pöytä oli aika matala ja kestäisi kyllä Rialin painon. Sitä voisi siirtää jos korjaisi sen päältä kaiken pois. Tämän päättelyn päätteeksi esineet saivat lähteä lentoon. Keskeneräisestä kirjasta revittiin hampailla pilalle mennyt sivu irti ja muu kirja suljettiin loitsulla, mikä oli toinen kahdesta loitsusta, minkä yksisarvinen osasi ja sitten lennätettiin kirjahyllyyn, mikä oli sitten se jälkimmäinen, minkä eläin hallitsi. Muita taikoja taikuuden alalla oppinut sarvekas ei ihan oikeasti osannut. Kynä ja mustepullo saivat aivan samalla tavalla esineitä liikuttamalla siirtyä laatikkoon. Lentoradat olivat tarkkoja ja loitsulla olisi voinut jopa kirjoittaakin, mutta sen ylläpitäminen oli raskasta ja vaati taukoja, joten käytännössä kynä suussa kirjoittaminen oli hitaudestaan huolimatta nopeampaa ja miellyttävämpää. "Voitte siirtää pöytää istuimeksenne, kun valitettavasti on niin, että minulla ei ole täällä tuolia."
|
|
|
Post by submarine on Sept 18, 2006 17:16:58 GMT 3
Vokisht seurasi yksisarvisen perässä ovesta sisään. Täytyi myöntää, tämä pieni huone oli hyvin kodikas, kodikaampi kuin moni hänen hetkeen näkemänsä, omansa mukaanlukien. Oli ainainen totuus, että valtavat linnat, salit tai tornit eivät voineet tuoda oikeaa tunnelmaa, koskaan. Hän oli muutaman kerran itse yrittänyt järjestää omia tilojaan jokseenkin samanlaisiksi, mutta käytännön ongelmat estivät sen. Jos sitä ei suojannut, jokin rial rynnisti hetkessä sisään ja pilasi sisustuksen. Jos sen suojasi, myös se vähemmistö, jolla todella oli asiaa, jäi ulkopuolelle. Ja nykyään hänen henkilökohtainen huoneensa muistutti lähinnä varastoa, jonka lattiaa koristi valtava määrä luita, kuparia, hopeaa ja pronssia. Ja tietenkin siellä pyöri taukoamatta niitä, jotka työstivät kyseisiä aineita. Magialla ei tosiaan saanut kaikkea, toisin kuin moni vaikutti luulevan.
Ohimennen rial salli lyhyen hymyn D'allanille. "Pyydän, älkää turhaan huolehtiko. En ole matkannut vain nauttiakseni tarjoilusta. Olen aivan kylläinen." Tosiaan, tällainen huone oli aina ja iankaikkisesti mukavampi, kuin mikään suuri ja mahtava. Hän ei koskaan ollut nähnyt hohtoa kuninkaissa, jotka asuivat valtavissa linnoissa juuri sopivaksi rakennetun, lämpimän kodin sijasta. Harmi todella, että hän ei voinut asua tällä tavalla. Jo tämä vierailu oli vaatinut huomattavia valmisteluja, jotta se olisi pysynyt hänen omana asianaan. Oli uskomatonta, miten pienet asiat kertoivat joillekuille, mistä todella oli kyse. Tosin -vaikka hän itse sanoikin- nämä valmistelut olivat, kaiken huomioon ottaen, olleet äärimmäisen kattavat. Hän uskoi kykenevänsä olemaan rauhassa nyt niin kauan, kuin halusi olla.
Hetken aikaa Vokisht aikoi itse hankkia tuolin, mutta pidättäytyi asiasta. Tämän eteen kuitenkin oli nähty vaivaa. Ja, oikeastaan, taikuus oli kyllästyttävää, kun sitä käytti tarpeeksi. Hän oli vetänyt aivan tarpeeksi monta tuolia tyhjästä, jottei sitä enää tarvinnut tehdä vaihtoehtona. "Kiitos", tämä totesi lyhyesti istuessaan.
Ja nyt varmaankin, kaiken huomioonottaen, tulisi aloittaa keskustelu, joka hiljalleen johtaisi aiheeseen. Vaikutti hieman antikliimaksilta vain tömäyttää asia suoraan toiselle. "Minä muistan hyvin ne ajat, kun tällä paikalla ei ollut vielä mitään. Pelkkää luontoa. Mutta niin oli monessa muussakin paikassa silloin. Näyttää siltä, että kaikki muuttuu."
|
|
|
Post by dallan on Sept 26, 2006 15:58:36 GMT 3
Yksisarvinen asettui aloilleen patjansa päälle vielä vain mukavampaan asentoon, mitä oli kirjoittaessaan sen päällä maannut. Eläin makasi sen päällä vatsallaan ja patja jousti mukavasti alla, niin ruumiinosien ei tarvinnut ottaa kaikkea tuota painoa harteilleen, mitä patja ystävällisesti antoi myötä. Pehmuste oli päällisin puolin yksinkertainen ja se ei ollut ollut kallis. Varsin mukava se silti oli ja taitavaa työtä. Oli ostettu paikalliselta hevoskauppiaalta ja maanviljelijältä, kun hänen vaimonsa teki ompelutöitä. Paikallista yritteliäisyyttä oli hyvä tukea, niin asukkaille ei tullut sellainen olo, että yksisarvinen vain ryösti niiden rahoja omaan tutkimukseensa. Lopulta melkein kaikki rahat sarvekkaalta palautuivat takaisin paikallisten pussiin, kun ne kerran oli kerätty veroina. Verot heidän taas oli mutisematta maksettava, sillä kylällä oli julkisia menoja ja yksi niistä oli luonnollisesti taikuusakatemia, millä oli tärkeä rooli kylän imagon ja ulkomaankaupan kannalta. Olivathan monet sen tulokset aikaansaaneet mielenkiintoa vauraimmilla mailla ja täten tuoneet myös rahavirtoja paikallisille kylän asukeille. Koska asiat menivät hyvin, niin kyläläiset eivät juuri veroista valittaneet, kun verotkin olivat siedettävän alhaisia.
D'allan ei politiikasta oikein mitään itse ymmärtänyt. Hän keskittyi taikuuden teoriaan ja oli kuuluisa systemaattisista teoksistaan, joita harvat lukivat ja sitäkin harvemmat ymmärsivät. Aika kuuluisia ne silti olivat. Kai siihen osasyynä oli, että yksisarvinen alalla oli itsessään jo aika kummajainen ja eläin herätti mielenkiintoa ihan hauskojen juorujen tasolta asti. Kuuluisuutta se tuollainenkin julkisuus oli. Eläimen kirjat sitten olivatkin hieman vähemmän kuuluisia ja sekin vähä oli kuuluisuutta niiden niin kamalasta vaikeaselkoisuudestaan. Eivät muut oikein sitten tienneet, että oliko noissa tarkasteluissa järkeä, kun harvalla oli aikaa tai innostusta tutustua niihin muiden töidensä rinnalla. Se olisi ollut valtava projekti ja välttämättä mitään ei jäisi käteen, kun kukaan ei oikein tiennyt, että osasiko D'allan asiansa vai oliko hänen kykynsä kirjoittaa teoriaa yhtä olemattomat kuin taito tai halu kirjoittaa ymmärrettävää tekstiä.
"Minä en muista, sillä en ollut täällä silloin." Sanojen vähäpätöisyydestä huolimatta uroksen sanat olivat kuin tuhannen tuulikellon sointua. Sillä äänellä olisi lausuttu taitavasti tunteikkaita runoja. Surullisia viestejä siitä ei ollut kertomaan. "Muistan vain, kun kävin viimeksi linnassa. Kuninkaalla oli minulle jotain." Enää eläin ei puhellut niin iloisesti. Sen ääni oli tunteettomampaa ja melko monotonista. "Hän oli saanut lahjaksi pallon. Sellainen pallo, josta heitetään löitsu tai sen käänteisloitsu ja aina toinen onnistuu siten, että aluksi molemmat onnistuisivat yhtä usein jos lähtötilannetta toistettaisiin. Taikuus on katalaa, tiedäthän, ja sitä on vaikea ennustaa. Kukaan ei tiedä, että kumpi." Yksisarvinen heilautti korviaan hieman ja heitti harjaansa kutittamasta niskaa liikaa ollet hetken hiljaa. "Kuningas valitsi loitsuja tai käänteisloituja sen mukaan kumpia oli ollut vähemmän ja hovinarri heitti nappulaa, että kumman ottaa." YKsisarvinen oli hetken hiljaa." Kuningas pärjäsi melkein aina paremmin. "Vaan kannattiko sotatilassa laskea", kysyi hän, "kun laskemiseen menee aikaa ja narrin taktiikkakin joskus voitti."
"Tuon kanssa sitten olen aikaani viettänyt. Yrittänyt mallintaa rajallisen mahdin suppenevia maailmoita, osittaisen sekasorron pohjaa ja ominaisuuksia, loitsun muodon suhdetta aikaansaannokseen, mahtiesineen muodon suhteita eri loitujen odotettavuteen kullakin hetkellä." Hetken hiljaisuus uroksen osalta. "En vain saa mitään valmista aikaan."
|
|
|
Post by submarine on Sept 26, 2006 16:53:38 GMT 3
Vokisht kuunteli hiljaa toisen puhetta. Ja hitaasti tämän suupielet kohosivat hieman, ele jonka tämä niin harvoin suoritti aivan rehellisesti -hymy. Tietenkin se oli vaikeaa huomata, sillä rialit eivät yksinkertaisesti kyenneet hymyilemään samalla tavalla, kuin ihmiset, jos aivan siksi että näiden suupielet eivät olleet littäesti kasvoissa. Mutta hymy se kuitenkin oli, tyytyväinen hymy. Siinä ei ollut vahingoniloa, ylemmyyttä tai vaikkapa ivaa. Se oli yksinkertaisen tyytyväinen, perustava ilme. Ja se kuvasikin tämän ajatuksia nyt. Pitkästä aikaa, valehtelematta, hän saattoi olevansa täysin tyytyväinen siihen, kenen kanssa puhui. Hänen oma herransa ei ollut kiinnostunut tällaisesta keskustelusta, ainoastaan toisten nujertamisesta, niin lapsellista kuin se yleensä olikin. Tavallinen rial ei edes osannut ajatella oikealla tavalla, ja moni muu rialherra pyrki yleensä varmistamaan, että selviäisi hengissä. Ja jokaisen ajatukset olivat yksinkertaisesti liian maallisia. Surullista kyllä, niin olivat monen muunkin, kuin vain rialeiden. Moni oppinut oli myöskin velho, ja moni velho halusi joko tuhota "demonisen tunkeutujan", keskustella jostakin aivan muusta, kuin hän itse halusi, hyötyä tästä tai paeta huutaen. Ja moni tavallinen henkilö keskittyi aivan liikaa siihen, miten tuli elää rauhattomassa maailmassa. Vaikka eihän siitä heitä voinut moittia, se oli heille annettu paikka elämässä.
"Magia on, loppujen lopuksi, puhtaimmillaan hyvin arvaamatonta. Mutta toisaalta, vain kuten vesi on -siitä ei ole vahinkoa, kun siihen ei vaikuteta. Se ei käsittämättömästi räjähdä tai vyöry väärään suuntaan. Vasta, kun siihen vaikuttaa jokin ulkopuolinen, se reagoi. Ja jollei sitä sido loitsu, se todella muuttuu arvaamattomaksi", rial totesi odotettuaan huolellisesti, ettei toisella olisi enää mitään lisättävää. Hän kyllä tiesi, että tämä toteamus ei ollut aivan samansuuntainen, kuin yksisarvisen, mutta sanoi sen kuitenkin. Loppujen lopuksi, millaista oli keskustelu ilman sivuhuomautuksia? "Yleensä, lähes aina, mahtiesineen tarvitsee olla tarpeeksi vahvarakenteinen, jotta se kykenee pitämään sisällään voimaa. Tietenkin riippuu magiasta, millainen sen tarkalleen tulisi olla. Tai toisinaan se voi olla myös käsitelty niin, että kestää. Vaikkakin nämä edellytykset olivat tärkeämpiä aikaa sitten, kuin näillä vuosituhansilla, magia ei ole enää samanlainen voima, yleensä, kuin se oli esiaikoinaan."
Vokisht lausui "yleensä" eri tavalla, merkitsevämmin, kuin loput. Sillä se oli tärkeä sana, ainakin nyt.
|
|
|
Post by dallan on Sept 29, 2006 1:22:00 GMT 3
Nyt Rial hieman hämmästytti D'allania. Yksisarvinen ei ollut samaa mieltä. Ei hän ollut lainkaan samaa mieltä. Vai oliko? Tämä oli tärkeä itsensätutkiskelemisen paikka. Onneksi oli lämmintä, pehmeä patja ja kaikkea. Uros veti happea ruumiilleen. Muuten tässä vielä nukahtaisi suloisten aatoksensa unimaailmoihin, joissa päättelyt eivät koskaan menneet pieleen ja asioita saattoi yksinkertaisesti koota suureksi palapeliksi, joka vain kasvoi ja kasvoi. Aina vain lopulta tuli painajaisuni, jossa palapelistä löytyi virhe ja se piti aloittaa kokonaan alusta, kun kaikki palaset eivät sopineetkaan paikalleen. Sellaiset kaikkien viereen sopivat palat olivat todella varsin hankalia.
Ulkoisesti uros ei näyttänyt uniselta. Ei sen aktiviteetteja tarvinnutkaan pitkään odottaa, kun eläin oli jo esittelemässä omaa kantaansa taikuudesta. "Minusta taas taikuus ei ole noin väistämättä hyvin arvaamatonta. Toki jaan mielipiteenne siinä, että hyväksyn sen, että on mahdollista, että taikuus käyttäytyy arvaamattomasti Taikuus tuntuu usein hyvin mallinnettavalta ja sen toimintaa voidaan epäselvyystilanteissakin yrittää ennustaa kuvaamalla sen tyypillistä käyttäytymistä ja muodostamalla odotuksia tulevaisuudesta menneen perusteella." Yksisarvinenkin tarvitsi happea lauseidensa välissä. "Loitsut itsessään taas aikaansaavat arvaamattomia tuloksia, kun niiden sisällön suhde niiden tuottamaan lopputulokseen on ongelmallinen ja tuo suhde ei aina toimi odotetulla tavalla ja tulokset eivät täten ole halutunlaisia."
"Kertokaa minulle toki, että millaista magia oli ennen." Eläin kysyi valtavan uteliaana. "Tutkimukseni eivät kykene ulottumaan pitkälle historiaan ja kertomuksestanne olisi täten runsaasti apua jos vain sallitte sen julkaisemisen."
|
|
|
Post by submarine on Sept 29, 2006 8:17:53 GMT 3
"Oikeastaan, magia ei ole arvaamatonta, jos siihen ei vaikuta mikään, se on totta. Mutta, joutuessaan vaikutukseen jonkin kanssa, vaikkapa sattumanvaraisen esineen, joka ei kykene määrittelemään sille tarkkaa tehtävää, se ei toteuta mitään tarkasti. Minä olen, joskus omaksi epäonnekseni, joutunut todistamaan, mitä tekee taikuus hallitsemattomana. On jopa olemassa eräitä, jotka pyrkivät käyttämään magiaa ilman kunnollisia loitsuja, koska pyrkivät juuri kaoottiseen taikuuteen. Mutta, yleensä ja monille, magia on jo määriteltyä ilmestyessään tähän maailmaan, kaikeksi onneksi", Vokisht vastasi.
Tosiaan, todellisuudenvääristäjät ja heidän keinonsa... Tietenkin siinä oli omat etunsa, mutta asia oli yhtä erittäin suurta arpapeliä. Kun alkoi kutsua esiin magiaa, käskemättä sitä kunnolla, se saattoi tehdä aivan mitä tahansa. Moni oli kokenut nopean lopun, muutama tullut käsittämättömän voimakkaiksi. Mutta, oikeastaan siitä ei nyt ollut kyse tässä keskustelussa.
"Magia ennen? Minulla oli oma onneni olla olemassa jo silloin, joten voin kertoa siitä. Se oli yksinkertaisesti voimakkaampaa -sitä oli enemmän, se oli helpommin hallittavaa. Siksi niin moni ikivanha tarina kertoo valtavan voimakkaista velhoista ja niin monet mahtiesineet ovat muinaisajoilta. Mutta, oikeastaan, magia ei ole uskoakseni lopullisesti vähentynyt. Jos olen onnistunut tutkimaan asiaa oikein, voin kertoa, että se vain aaltoilee. Ehkäpä sen mahti kasvaa jopa entistä suuremmaksi tämän vuosisadan puolella. Vaikka toivonkin muuta." Niin, Vokisht mietti, magian voimistuminen voisi muuttaa valtavasti asioita. Velhoja nousisi valtaan, kuin sieniä sateella, mahtiesineistä ei tulisi olemaan pulaa. Ja sitten tulisivat tietenkin sodat, merkitsemättömät, turhat sodat. Siitä rial ei pitänyt.
"Mutta kaiken kaikkiaan, magia on aina ollut, ja tulee olemaan, ikuisesti muuttuva, uudistuva ja loppumaton voima."
|
|
|
Post by dallan on Oct 1, 2006 2:30:53 GMT 3
D'allan mietti. Miten taikuutta voisi olla nyt vähemmän kuin ennen? Toki sitä oli sidottu useisiin esineisiin, joten se oli eri paikoissa. Ehkä se olisi muuttanut muotoaan joksikin muuksi. Sen täytyi olla selitys jos ei ollut niin, että taikuutta oli tosiasiallisesti aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta se oli esimerkiksi hankalammin tavoitettavissa. Miten taikuus sitten voisi muuttaa muotoaan? Tällaiseen kysymykseen oli vaikea tavoittaa vastausta.
"Ajatukset entisaikojen voimakkaammasta taikuudesta on minulle vähän vierasta aluetta, mutta en epäile sanojenne todenmukaisuutta. Ne vain ihmetyttävät minua hieman, kun taikuus täällä on aikaisemmin ollut heikompaa kuin se on nyt, koska yksinkertaisesti loitsut ovat kehittyneet. Esimerkiksi saman komennon voi sanoa vähemmän aikaa ja tilaa vievässä muodossa, kun miettii sen tekemistä enemmän. Sitten täsmällisyyttäkin voidaan saavuttaa lisää luomalla loitsuille kokonaan uusia sanoja ja niille omia suhteita. Se on tutkimusalanakin varsin mielenkiintoinen." Sarvekas nautti hetken ilman happea itselleen ollen hiljaa sen aikana ja mietti. Nyt oli ehdottoman tärkeää antaa tälle vanhalle ja arvovaltaiselle vieraalle arvokas kuva itsestään, joten ilmeisiä ja kömpelöitä virhepäätelmiä ei olisi hyvä viljellä. Lisäksi tässä ei olisi hyvä käyttäytyä kuin käyttäytyi pidettäessä seuraa vain omalle itselleen. D'allanin paheita olivat muun muassa halu imeskellä omia harjakarvojaan tai näykkiä itseensä haavoja huvin vuoksi. Nyt oli kiinnitettävä huomiota siihen, mitä teki ja etenkin miten asetteli tekonsa suhteessa toiseen.
Yksi paha puute eläimen käytöksessä ainakin oli, kun sitä tarkasteltiin yleisten käytöstapojen valossa: hän ei katsonut puhuteltavaan puhuessaan. Uros ei yksinkertaisesti ollut koskaan pitänyt tuota tapaa hyödyllisenä ja näin ei pitänyt sen viljelemisestä ja ei helposti muistanut tehdä niin silloinkaan, kun tuota tapaa nyt poikkeuksellisesti olisi voinut olla hyvä harjoittaa. Miksi olisi pitänyt katsella toiseen, kun puhuessaan saattoi vaikka tehdä katseellaan jotain hyödyllisempää ja viesti menisi varmasti perille silmien viestittämästä näkökentästä riippumatta?
Uros heilautti häntäänsä pari kertaa huvikseen. Häntä oli jännä omistaa ja se oli aika viihdyttävä osa ruumista sen monien erittäin hyödyllisten käyttötapojen lisäksi. "Tästä taas saattaa päätellä, että voisi olla niin, että pitkällä menneisyydessä taikuuden kirjoittaminen oli vielä kehittymättömämpää kuin se on nykyään, sillä historiaa on kuitenkin ollut saatavilla ja täten tietoa vanhojen loitsujen kirjoitustavasta. Näin ollen luulisi, että ainakin osa siitä vanhasta taikuudesta, josta tiedetään jotain olisi päätynyt taikuuden muototehokkuutta tutkivien haltuun ja tiedot näiden vanhojen taikojen kirjoittamisesta olisivat näin kykypäivänäkin käytössämme." Pieni tauko.
"Toki muista syistä mitä luultavammin te olette oikeassa siinä, missä sanotte. Muistatko yhtään näitä vanhoja loitsuja? Näkisin mielelläni, että miten ne on kirjoitettu." D'allan muodosti toiveikkaan katseen tuohon olentoon. Ehkä tämä keskustelu tuottaisi jotain hyvin antoisaa hänen omia tutkimuksiaan varten. Se todella osasi yksisarvista jännittää.
|
|
|
Post by submarine on Oct 1, 2006 12:01:09 GMT 3
"Tietenkin on totta, että moni silloinen loitsu oli, kaikissa suhteissa, karkeampi kuin nykyiset. Lähes jokainen oli joko hyvin suora hyökkäys- tai puolustusloitsu, ainakin puhuttaessa velhontaikuudesta, erikoistuminen tuli myöhemmin. Mutta yksinkertaisuutta tasapainotti valtavasti se, millaista voimaa niihin saatettiin ammentaa. Se oli, kuin vertailtaisiin taitavaa aikuista erittäin voimakkaaseen, suorasukaiseen pikkulapseen. Ja siitä johtuu myös, että moni silloin valtavan voimakas loitsu ei vetäisi vertoja nykypäivän vastaaville, koska niiden ainoat edut on otettu pois." Vokisht ei oikeastaan pitänyt taukoja missään välissä puhettaan, ei vetääkseen henkeä tai miettiäkseen. Oikeastaan, jos joku olisi kokeillut laittaa peilin tämän suun tai sierainten eteen, se ei olisi edes huurtunut. Kyllä rialin rintakehä silti kohoili välistä. Muuten tämä kuitenkin oli erittäin liikkumaton, sormikaan ei värähtänyt. Tämä keskustelu vaati häntä jopa miettimään hieman asiaa, lähinnä, koska ei ollut tottunut siihen. Tietenkin hän tiesi nämä asiat täydellisesti, mutta silti se, ettei ollut juuri koskaan puhunut niistä, pakotti hänet miettimään hieman puheidensa välissä. Alta puolen minuutin hän oli saanut seuraavat toteamuksensa sopivaan muotoon.
"Syitä tällaiseen muutokseen magian voiman vaihteluun saattaa olla useita, enkä voi oikeastaan sanoa varmasti, että tiedän yhtäkään. Mutta voin sanoa tutkittuani asioita, että uskon erään suurimmista syistä olevan sen käyttö. Vaikka taikuus onkin loppumatonta, ei sitä välttämättä silti tule valtavissa määrin kerralla. Joten, kun sitä käytetään valtavasti, se ehtyy tilapäisesti. Tätä tukisi myös se, että magian tulemisen määrä vaihtelee. Velhomagian ja vastaavien siis, henkitaikuus ei ole muuttunut voimassaan samalla tavalla. Mutta, kuten sanottua, en voi olla varma asiasta, edes minä, joka kirjaimellisesti hengitän sitä. Mutta siihen on tyytyminen, aina ei ole terveellistä tietää kaikkea." Niin se oli, Vokisht mietti. Hän ei voinut koskaan edes toivoa tietävänsä kaikkea kaikesta, olkoonkin että aikaa olisi valtavasti. Hän ei voinut olla varma mistään äsköisistä syistään, piti niitä vain melko todennäköisinä. Toisen kysyessa mahdollisuudesta nähdä tai kuulla ikivanhoista loitsuista, rialin huulille kohosi taas pieni, kapea hymy. "Minun muistissani ovat monet niistä. Mutta ehkäpä haluaisitte nähdä jotakin vielä kaukaisempaa, uskomattoman vanhaa suorastaan? Minulla on loitsukäärö ajalta, jolloin sen kaikki kehitys vasta oli aivan alussa, jolloin magian harjoittajat eivät vetäneet vielä vertoja tavalliselle työläisellekään. Ja olen myös varma, että sen kykenee huomaamaan."
Hitaasti, ilman kiirettä, Vokisht työnsi kätensä jonnekin kaapujensa joukkoon, ja veti ulos nahkakäärön. Sen ikää oli vaikea alkaa edes arvailemaan, ja melko varmasti vaalennut nahka pysyi koossa vain taikuuden avulla, eikä uskottavasti omansa. Se oli ehkäpä puoli metriä pitkä auki käärittynä, ja sen kapula oli tehty jonkin eläimen luusta. Varovasti rial kääri sen auki. Käärön sisäpuoli näytti olevan hiilenpalalla kirjoitettu, eikä todellakaan nykyaikainen; lähes kaikki merkit kuvasivat asentoja, käsien liikkeitä ja vastaavia kuvina. Kuvat olivat yksinkertaisia, kuin lapsen piirtämiä tikku-ukkoja. Ne sanoiksi tunnistettavat viivat joukosta olivat nekin hyvin yksinkertaisia, vaikkakaan eivät peruskieltä -mutta sisällöltään ne olivat yksittäisiä verbejä.
"Ei ensimmäinen, mutta hyvin varhainen, uskoakseni vielä silloin, kun henkitaikuuden ja velhotaikuuden eroa ei tiedetty. Kokeilujen mukaan sillä kyetään antamaan jonkinlaista, nykyisin melko turhalta tuntuvaa metsästysonnea. Mutta silloin moinen oli valtava etu. Olen tosin joutunut rakentamaan sen lähes uudelleen, alkuperäisestä löytyivät vain puoliksi mädänneet, repeilleet jäänteet. Mutta edes se, että se selviytyi löytymiseensä asti, kertoo arvostuksesta." Katseltuaan hetken itsekin ikivanhoja, primitiivisiä merkkejä, Vokisht laski sen yksisarvisen nähtäväksi.
|
|
|
Post by dallan on Oct 8, 2006 2:10:57 GMT 3
Taisi olla sanomattakin selvää, että tuo vanha käärö kiinosti D'allania valtavasti. Ihan vain historiallisista syistä hän oli valtaisan utelias näkemään, että millainen loitsun rakenne siinä oli. Olivatko kirjoittajat käyttäneet luonnollista kieltä, omaa itsekonstuoitua kieltä niin kuin D'allan itse teki vai vielä jotain muuta? Jos kieli oli tehty itse, niin miten se oli rakennettu? Millainen looginen pohja siellä oli taustalla ja oliko tekstissä kenties joitain rakenteellisia virheitä, epätarkkuutta ja sitä kautta satunnaisuutta tai muuta yleensä ikävää tai sitten vielä jotain muuta.
Puhe vanhasta taikuuskääröstä sai D'allanin kiinnostumaan tästä asiasta enemmän kuin äskeisestä jutustelumaisesta keskustelusta taikuuden erilaisista piirteistä. Olisi huomattavasti mielenkiintoisempaa tarkastella jotain, mitä ei ollut vielä koskaan nähnyt kuin epätäsmällisesti selittää omia ajatuksiaan asiasta, jonka osasi jo ulkoa ja oli nähnyt. Omat asiat olisivat täsmällisemmin esitettyinä omassa kirjassa tai kasassa keskeneräisiä muistiinpanoja. Uros ei jaksanut nyt miettiä, että kummissa ne olivat, kun ei niillä kirjoilla niin kiirettä ollut. Ei niitä kukaan kuitenkaan lukisi, joten samapa tuo. Ei kopioitakaan juuri ostettu pölyttymään vieraisiin kirjastoihin, kun ei ollut kylliksi nimeä. Se taikuusteoreettinen läpimurto olisi saavutettava ensin, mutta vielä se oli antanut odottaa itseään. Töitä olisi tehtävä ja tämän ikivanhan käärön tutkiminen oli yksi tilaisuus edistyä omalla alallaan.
Rial oli vähätellyt käärön taitavuutta ja loitsun voimakkuutta. Saisi nähdä nyt, että mistä siinä oli kysymys. Metsästysonnea? Se oli varsin mielenkiintoinen loitsu ja D'allanin omasta mielestä vielä varsin monimutkainen luoda. Miten sellaisen edes voisi tehdä? Tätä miettiessään urokselta meni kokonaan sivuun loput rialin puheesta. Eläimellä oli paha tapa lopettaa ulkoisen maailman seuraaminen siirtyessään vierailemaan sisäiseen maailmaansa ja syventymään omiin ajatuksiinsa. Metsästysonni. Se tarkoitti jotain metsästämisessä menestymiseen liittyvää. Metsästämisessä menestyminen oli jotain saaliin saamiseen liittyvää. Saalista saavutettiin tappamalla tai vangitsemisella tai jollain muulla vastaavalla ja tuon saavuttaminen edellytti onnistumista asiassa siinä, missä saalistettava toimillaan pyrki estämään saalistajan onnistumisen toimissaan. Piti siis olla niin, että metsästämisen onnistumiselle myönteiset tekijät kasvoivat siten, että tämä kasvu olisi sellaista, että metsästämisessä onnistumiselle kielteiset tekijät eivät samalla kasvaisi myönteisten tekijöiden kasvun ylitse. Tästä eteneminen olisi varmaan vaatinut metsästämisen läheisempää tuntemusta ja tutkimusta ja tuota tietoa D'allanilla ei ollut ja hänellä ei ollut kiinnostusta sitä hankkia. Paljon mielenkiintoisempaa oli vilkaista, että mitä tuolla ulkomaailmassa oli.
Juuri oikeaan aikaan valkoinen tajusi lopettaa syvän ajattelemisensa ja vilkaisi tuota kääröä innostuksen tunne sisällään kihelmöiden. Vaan innostusta oli seurattava pieni suuttumus omaa osaamattomuuttaan kohtaan. "Tarvittaisiin näiden kielien tuntemusta, mitä minulla ei ole." D'allanin oli todettava. "En itse osaa lukea tätä, mutta tosissaan olisin kiinnostunut opettelemaan lukemaan tai ymmärtämään, että miten se on kirjoitettu."
|
|
|
Post by submarine on Oct 8, 2006 17:59:28 GMT 3
Vokisht mietti itsekin hieman loitsukääröä. Se ei oikeastaan edes ollut sellainen samassa merkityksessä, kuin monet nykyiset. Siihen ei sidottu taikuutta, joten se ei tuhoutunut käytettäessä. Se oli vain sarja kuvia ja tekstiä, jotka opastivat, miten loitsu tehtiin, ei enempää eikä vähempää. Sitä korvasi kuitenkin se, että se ei oikeastaan ollut puhdasta velhontaikuutta. Siinä oli myös tiettyjä ylistäviä ja anelevia merkkejä sille, mihin kyseinen yhteisö olikaan uskonut. Moni nykyinen velho tosin kykenisi korvaamaan tämän piirteen sillä, että oli yksinkertaisesti kehittyneemmän taikuuden käyttäjä. Ja oikeastaan, henkitaikuutta käyttävä kykenisi myös käyttämään sitä, korvaten itselleen vieraat loitsun osat omillaan.
Mitä taas tuli sen kokeilemiseen käytännössä, loitsu täytti sen, mikä sen pitikin. Tosin se ei oikeastaan suoranaisesti tuonut metsästysonnea, vaan vaikutti siihen, johon se taiottiin. Todellisuudessa se peitti kaikki hajut, joita metsästäjästä lähti, antaen tälle näin paljon enemmän mahdollisuuksia saada jokin eläin kiinni, tai ainakin päästä huomattavasti lähemmäs. Mutta oli helppo ymmärtää, miksi joku olisi alunperin uskonut sen vaikuttavan jollakin muulla tavalla, kuten esimerkiksi lisäävän onnea. Periaatteessa se olisi toiminut missä tahansa muussakin tilanteessa hajun peittämiseksi, mutta oletettavasti jo taikojalta vaadittavat ponnistukset olivat estäneet turhat kokeilut. Kaikesta huolimatta, loitsu oli auttanut suunnattomasti niitä, jotka sellaista olivat käyttäneet.
Vokisht katsoi, kun yksisarvinen puhui -ja hymyili taas hieman. "Se on vanhaa kieltä, eikä ole varmaankaan ketään tässä ajassa syntynyttä, joka kykenisi sitä ymmärtämään. Mutta kaiken kaikkiaan, merkit ovat hyvin yksinkertaista kieltä, eivätkä oikeastaan sisällä taikasanoja, vaan lisäohjeita. Kuten vaikkapa ensimmäinen merkki, kumartuneen ja polvistuneen hahmon välissä. Se tarkoittaa 'huuda.' Voin laatia listan jokaisesta siellä esiintyvästä merkistä, mikäli haluatte."
|
|
|
Post by dallan on Oct 22, 2006 3:06:02 GMT 3
"Minun lienee perusteltua epäillä sitä, että olisi kannattavaa, että juuri minun vuokseni te kävisitte läpi sen suuren työmäärän, mikä tuollaisen listan laatisimisesta syntyisi, mutta kuitenkin uskoisin, että täällä akatemiassa taikuuden historian tutkijoilla on suurta mielenkiintoa loitsuanne ja sen ymmärtämistä kohtaan."
"Jos etsisitte jonkin heistä, niin olen varma, että hän olisi hyvin tyytyväinen jos olisi vielä niin, että hän saisi nähdä loitsunne."
"Itse en tosin valitettavasti osaa auttaa teitä sen tiedon saamisessa, että mistä voisitte tällaisen henkilön löytää sen enempää, mitä voin kertoa, että ensimmäisen kerroksen neuvonnassa mitä luultavammin on joku henkilö, joka on kykenevä teille tämän informaation välittämään silloin, kun nyt on itse paikalla omana työaikanaan." D'allan ei sanonut enempää siitä, että miksi oli niin, ettei hän tuntenut oman akatemiansa henkilökuntaa sitä vertaa, että olisi osannut kertoa niin yksinkertaisen asian kuin toisten työhuoneiden sijainnit. Uros ei pitänyt tällaista sen arvoistena, että sillä olisi ollut hyvä vaivata arvokasta vierastaan ja muutenkin aihe oli urokselle hieman arka ja kiusallinen. Oli parempi olla hiljaa, kun ei vielä oltu kysytty. Yksisarvinen kertoisi sitten jos kysyttäisiin.
Yksisarvinen ei osannut olla miettimättä sitä, että mistä moinen kunnia, että tämä olento oli tullut juuri häntä tapaamaan. D'allan ei ollut mitenkään valtavan kuuluisa, kun ei ollut vielä nuorella urallaan aikaansaanut mitään valtavan merkittävää. Sen verran kuitekin, että taikuuspiireissä yksisarviseen liittyi jonkinlaista uteliaisuutta ehkä kuitenkin enemmän hänen lajinsa vuoksi kuin kirjoitettujen julkaisujen seurauksena. Ei uros silti uskaltanut kysyä tulijan syitä suoraan, sillä se voisi johtaa epämiellyttäviin tilanteisiin, joita D'allan ei missään nimessä tahtonut aiheuttaa. Lisäksi sellaista voitaisiin pitää yksityisyyden rajoja rikkovana piirteenä, mikä taas ei olisi hyvien tapojen mukaista. D'allanilla ei ollut lupaa vaatia toiselta informaatiota, jota hän ei tahtonut ulkopuolelle jakaa ja mistä yksisarvisella oli hyvä syy epäillä, että hän ei välttämättä tahtoisi sitä jakaa.
|
|
|
Post by submarine on Oct 22, 2006 16:01:07 GMT 3
"Ehkäpä. ehkäpä", Vokisht vastasi. Ehkäpä hän tosiaan näyttäisi loitsun jollekulle, ihan vain nähdäkseen, miten siihen reagoitaisiin, jos ei muuta. Tietenkin oli melko helppoa jo arvata jo nyt, mitä tapahtuisi, mutta aina saattoi olla poikkeuksia. Ja juuri ne poikkeukset olivat kaikkein kiinnostavinta. Miten kutkuttavaa olikaan löytää joku, joka ei toiminut, kuten yleensä toimittiin, miten mielenkiintoista olikaan luoda tilanteita, joissa ihmisten käytös punnittiin. Toisinaan hän vietti vuosia pelkästään kutoen jollekin tietylle henkilölle äärettömän mutkikasta verkkoa, jossa moni ei koskaan edes tajunnut olevansa. Kyllä, se oli valtavan virkistävää, eivätkä sellaisten toimien mahdollisuudet loppuneet koskaan.
"Ehkäpä näytänkin, mutta en juuri nyt. Mutta tiedättekö, voisin kertoa teille siitä, miksi oikeastaan olen täällä. Tietenkin vain, jos sellainen kiinnostaa teitä. On tietenkin myös paljon muita asioita, joista voin puhua", Vokisht jatkoi pohdittuaan hetken. Oikeastaan, kaiken kaikkiaan, hänen päätään särki tällä hetkellä. Tietenkin sen olisi voinut poistaa yhdellä ainoalla kädenheilautuksella, mutta hän ei halunnut. Kuten sanottua, hän käytti magiaa jo aivan tarpeeksi ilmankin, että sitä tarvitsisi vielä lisätä. Särky johtui tietenkin jo siitä ympäristöstä, jossa hän vietti aikaansa. Stileassseal, salamurhaajat, kiipijät, hänen nykyinen projektinsa, yksinkertaisesti kaikki se, jota rialkaupungissa oli, olivat stressaavia, kenelle tahansa. Olipa sitten kuka tahansa, rasitus ja stressi koskivat kaikkia, enemmän kuin edes kuolema. Tai oikeastaan, kuolema ei ollut edes kovin vaikeasti vältettävä. Se vaati vain päätöksen, ettei aikonut kuolla, ja kiistämättömän uskon siihen. Mutta päänsärky, jota hän nyt koki, ei ollut samanlainen. Se täytyi vain kestää, tai sitten mahdollisesti tylsyttää...
|
|