|
Post by dallan on Oct 22, 2006 16:21:19 GMT 3
´Toki minä olen kiinnostunut läsnäolonne syistä´, D'allan mietti mielessään sanomatta tuota ääneen. Ei se kävisi. Noin ei voisi sanoa. Sellainen sai miettimään lisää. Yksisarvinen laajensi vähän sieraimiaan ja nosti korviaan. Käytävässäkin oli kulkenut joku. Pehmeiden askelien ääniä ei ollut helppo kuulla, mutta se nyt vain oli niin, että D'allan ei ollut saanut haluamaansa äänenvaimennitta näihin asuntonsa seiniin. Sellainen maksaisi paljon.
Ohikulkija oli vain ohikulkija ja ei siitä sitten mitään muuta. Merkittävämpää oli se, että takkatuli ja himmeä kullan kimallus tekivät uneliaaksi. Ei sillä, että D'allan olisi nukkunut. Hän nukkui harvoin, mutta ei sellainen tarkoittanut, että sitä ei voisi tuntea itseään liiankin rentoutuneeksi. Tuota tunnetta vastaan oli vaikea kamppailla, vaikka olikin vieraita, kun ei ollut tottunut, että vieraita olisi. Yksityisyyden keskellä sai olla mitä halusi. Oli suuri muutos, että joku tuli ja sellainen vaati sopeutumista.
"Toki minä olen kiinnostunut", uros vastasi. Sellainen vastaus oli lyhyempi ja siinä oli vähemmän turhaa. Se ei kuluttaisi arvokkaan vieraan aikaa niin paljon.
|
|
|
Post by submarine on Oct 22, 2006 22:56:55 GMT 3
"Ehkäpä olisi sitten parasta aloittaa aivan alusta", Vokisht vastasi ja ummisti silmänsä aivan hetkeksi. Valtavat muistimäärät hyökyivät rialin päässä, puolelta toiselle, kun tämä kaivautui yhä vain syvemmälle ja syvemmälle, lukemattomien vuosien taakse. Sukupolvien mittaiset ajat vilistivät silmien ohitse, kunnes lopulta kaiken alku näkyi selvästi, kuin se olisi ollut eilinen. "Minä synnyin lukemattomia vuosia sitten. Moni vanhimmista valtioista tai kaupungista ei ollut silloin vielä edes nuoren lapsen hurjimmissa unissa. Minä olin hylkiö, puolirotuinen rial, toinen puoli "vähäisempää" serkkuamme. Minulla oli kuitenkin ymmärrystä eri asioihin, strategioihin, kaikenlaiseen talouteen, neuvotteluihin. Siispä kykenin selviämään olemalla huonoja puoliani arvokkaampi. Vuodet kuluivat, jotkut olisivat voineet sanoa minusta tulleen jopa huomattava henkilö senaikaisten rialeiden joukossa."
Vokisht piti lyhyen tauon, ennenkuin jatkoi. Nämä asiat olivat myöskin tavallisista puheista poikkeavia, mutteivät kuitenkaan tuntemattomia. "Siispä, vuodet kuluivat. Minä vanhenin, kuten moni muukin. Sitten, eräässä vaiheessa, aloin miettiä: mitä kuolema todella on? Ja lopulta päätin, että kuolema ei olisi pakollista, ainoastaan väistämätöntä niille, jotka eivät kykene uskomaan muuta. Mutta minä kehitin väistämättömän uskon siihen, että en tulisi kuolemaan. Ja koska mielessäni ei ollut minkäänlaista epäilyä asiaa kohtaan, yksinkertaisesti vältin elämän loppumisen. Ja sitten vain jatkoin, ensin sata vuotta, sitten kaksisataa, viisisataa, jopa tuhat. Mutta vuodet alkoivat olla merkityksettömiä, koska mitään uutta ei ollut tarjolla. Lopulta kulutin viisisataa vuotta tutkien jokaisen huhutun, mystisen, pyhän ja oudon paikan -ja keräsin valtavasti tietoa ja esineitä. Mutta sekin menetti hohtonsa. Lopulta huomasin, että olin jättänyt huomaamatta kaikkein loppumattomimman ajankulun: tiedostavat olennot. En ole koskaan kyllästynyt tarkkailemaan, mitä jokin olento tekee jossakin tilanteessa." Vokisht oli uudelleen hetken hiljaa, antaakseen toiselle aikaa ajatella asiaa. "Nyt olen täällä osoittaakseni hieman kunniaa teille."
Hetkeksi rial sulki taas silmänsä -tai ainakin sen, jonka edessä ei ollut lappua- ennenkuin palautui taas katsomaan toista.
|
|
|
Post by dallan on Nov 13, 2006 2:37:54 GMT 3
´Kunniaa minulle´, yksisarvinen kummasteli mielessään. Miten kaiken tuon jälkeen juuri hänelle? Ei D'allan ollut saanut urallaan vielä mitään merkittävää aikaiseksi, joten miten hän voisi olla moisen kunnianosoituksen arvoinen tavallaan kaltaiseltaan, joka oli myös nähnyt päivien pituuden ja saanut kokea kuinka päättymättömään elämään saattoi olla vaikeaa etsiä itselleen sisältöä pitämään se suurimmilta osin mielenkiintoisena. Urokselle elämän päättymättömyys oli ajoittain ollut ongelma ja ajoittain osa elämää, johon piti sopeutua. Ei hän useinkaan ollut pitänyt siitä edes ajatuksena, että ei pääsisi näiltä mailta pois vaan tulisi viettämään täällä kunnes kaikki lopulta vain olisi ohi. Kuka tiesi, että mihin maailma lopulta päättyisi vai päättyisikö se koskaan. Noita asioita saattoi vain toivoa, mutta ei tietää. Toivosta sai voimaa siihen, mitä oli nyt, kun nykyisyys ei hajonnut murheesta siitä, mitä tulevat päivät tulisivat tuomaan tullessaan.
"Kuka minä olen teille arvostettavaksi matkantekonne syynä?" yksisarvinen kysyi aivan suoraan. Hän oli aivan liian hämmästynyt keksiäkseen, että miten muotoilla sanansa kauniimmin. "Minä joka vain mietin taikuuden peruspalikoita kuten sen osasten suhteita toisiinsa ja osien muodostamia rakenteita ja en ole koskaan julkaissut mitään käänteentekevää." Se oli erikoinen lauseen muoto. Kieliopin opettaja ei tuollaisesta pitäisi, mutta kielioppi sikseen, kun kyse oli puheesta ja puheessa sai hakea merkityksiä eri tavalla kuin ylemmilleen palauttamissaan teksteissä jos ei toivonut, että tekstit palaavat bumerangina takaisin korjattavaksi. "Tutkin kuvioita nyt kuten sellaisia, joissa kolme eri suuntaan menevää viivaa muodostavat sisäänsä alueen." Eläin katsahti hyllyään. Ehkä tuo kuvaus riittäisi ja ei tarvitsisi etsiä kirjasta kolmion kuvaa. Jos se ei riittäisi, niin ehkä asialla ei olisi niin väliä. "Ja en löydä itselleni oppilasta, jolle välittää kirjoittamaani sanaa toveriksi työtäni tekemään." Eläin vaikeni tähän. Hämmentäviä olivat sen puheet tällä kertaa ja eivät oikein tuntuneet liittyvän toisiinsa, mutta hämmentynyt oli uroksen tilakin ja hän ei niin harkiten ajatuksiaan ilmaissut. Jos niitä nyt ajatuksiksi tahtoi sanoa, niin ehkä tämä käyttötapa oli kuitenkin lähempänä hetken mielijohdetta kuin harkittua mielipidettä. Eivät tuollaiset puheparret kertoneet olentojen varsinaisista kannoista maailman menosta, kun puhetta oli muukin kuin vakava keskustelu.
|
|
|
Post by submarine on Nov 22, 2006 18:51:09 GMT 3
"Miksikö? Ehkäpä samasta syystä, kuin olen osoittanut - ja tulen osoittamaan - kunniaa joillekin, jotka pyrkivät yleviin päämääriin tai -ajatteluun. Kaiken kaikkiaan, mitä on käytännössä rajaton aika, mikäli sitä ei hyödynnetä jollakin? Mitä olisi oikeastaan mikään elämä, jos se ei hyödyttäisi mitään? Minun kunnioitukseni johtuu yksinkertaisesti siitä, että te eroatte eduksenne monista muista, toisin kuin minä." Vokisht mietti puhuessaan hieman omia sanojaan. Tosiaan, miten turhaa olikaan elämä, jolla ei ollut tarkoitusta. Miten uskomattoman hyödytöntä oli välinpitämättömyys. Ja miten uskomattoman typerä hän itse olikaan ollut silloin kauan sitten. Tietenkin, valtavasta voimasta oli hyötyä, mutta tavoitellessaan sitä sukupolvia - ei, tuhansia sukupolvia - sitten hän oli itse ollut silkka hölmö. Miten asiat olisivatkaan voineet olla, jos hän olisi pelkän vaeltamisensa sijaan asettunut aloilleen ja vaikkapa perustanut kaupungin? Olisiko se nykyään ollut maailman mahtavin? Tietenkin hän voisi luoda mahtavan kaupungin, mutta se ei olisi ollut enää todellinen saavutus. Maa, joka muotoutuisi käskystä, ei ollut todella lunastettu millään työllä.
Vokisht kuunteli, kuinka toinen kuvasi lyhyesti kuviota. Kyllä, hän tunsi sellaisen - eikä voisi koskaan unohtaa. Oli ollut aika, jolloin hän oli voinut pelkästään tuijottaa sitä ja muutamia muita järjettömän kauan. Silloin hän uskoi ylittäneensä sen hienoisen rajan, joka hulluuden ja selväjärkisyyden välissä oli - useasti - ja tulleensa vieläpä ylös toisella puolella. Mutta sen aika ei ollut nyt. Ajatuksistaan huolimatta tämä paljasti vain hienoisen hymyn. "Tiedän, kuinka vaikeaa voi olla saada oppilas. Ja, kaikella kunnioituksella, se saattaa joskus tuntua merkityksettömältä. Aika jättää lopulta useimmista, vaikka vielä voisi olla aivan liikaa opetettavaa."
|
|
|
Post by dallan on Dec 14, 2006 3:36:24 GMT 3
((Nyt alkaa joululoma ja se tarkoittaa sitä, että myös aktiivinen pelaaminen jatkuu.))
D'allan ei tahtonut liiemmin kunniasta tai kunnioittamisesta puhua. Aihe kyllä oli mielenkiintoinen, mutta... Jos sanotaan vain, että D'allan oli hiljaa siitä? Kun ei yksisarvinen itsekään oikein tiennyt, että miten pitäisi suhtautua tuollaisiin sanoihin, niin oli parempi vaihtaa aihetta nopsaan ja kohteliaasti nyökkäillä kyllä yleville puheille, jotka kasvattivat itsekunnioitusta ja toivat hyvää mieltä. Kyllä tuo tunnustus merkitsi sarvekkaalle kovasti, mutta se ei vain ollut aihe, josta keskustella.
Oppilaasta uros puhuisi mielellään. Hän tahtoi niin kovasti itselleen jonkun, jota ohjata elämän tiellä. Käytännössä oikeastaan opin tiellä, mutta elämää se oli opiskelukin ja eivät vanhemmatkaan kaikkia jälkekäistensä liikkeitä seuranneet. Jälkeläiset niin. Uros oli toki miettinyt sitä kuinka kaipasi itselleen jotakuta, jota opettaa, josta pitää huolta, jota johdattaa, jota elättää, jota tukea elämän tärkeinä ja vaikeina aikoina ja oli vain mielikuvitus rajana, että kuinka paljon muuta sitä voisi omalle pienokaiselleen antaa.
Pienet vain kasvoivat suuriksi ja jatkoivat päiviään. Eivät he tietenkään olleet mitään hyödykkeitä, joita vanhemmat hankkivat omaa elämäänsä parantamaan. Sellainen puhe kuulosti aivan naurettavalta ja järjettömältä ja D'allan ei missään tapauksessa ollut sitä mieltä. Jälkeläiset olivat pysyviä olentoja ja yksisarvisten tapauksessa vielä varsin pitkään pysyviä olentoja. Näin ollen ei ollut mielekästä tarkastella vain omia halujaan ja tunteitaan heidän hankkimisensa suhteen vaan, että millaisen elinpaikan voisi omalleen antaa. Se oli niin vaikea kysymys ja tunteet menivät sen suhteen ristiin kuin sukset hurjassa alamäessä. Yksisarvisella oli kuitenkin vielä pitkään aikaa miettiä asiaa. Todellakin vielä pitkääääääääään aikaa.
Kunnes oli aika taas havahtua! Puhe oli ollut oppilaista. D'allan ravisteli hieman päätään, keräsi mielensä sisällä ajatuksiaan kuin tavaroitaan ja yritti muistaa, että mitä toinen oli sanonut. Tällainen huomioimattomuus oli epäkohteliasta, mutta D'allanilla vain oli taipumus eksyä ajatusmaailmoihinsa välillä ja ei hän oikein mahtanut sille mitään. Ripeästi uros kuitenkin päätti sanoa sanansa aiheesta, jotta ei ainakaan toista tämän enempää odotuttaisi. "Ei siinä, että olennot vaihtavat olevaisuutensa muotoa, kun heidän aikansa ajaa heidät tiettyyn pisteeseen elämässä, ole minusta mitään sellaista, miksi heidän aikaansa elämän tietyssä vaiheessa ei voisi käyttää asioiden opettamiseen. Harva jos kukaan meistä tietää, miten tuo olevaisuuden vaihdos todella tapahtuu ja vaikeisiin kysymyksiin kuuluu myös se, että miksi itse opiskelen asioita, joita tahtosin eteenpäin opettaa. Minulle se on muun muassa sisältöä elämään, suurta taidetta ja edistysajattelua eli olennainen osa tätä elämää ja tämän elämän olemassaolon muotoa. Voi jos vain eläisimme päiviämme miettien, että mitä huomenna tulee tapahtumaan, niin mikä olisi se hetki, että pysähtyisimme elämään sitä, mitä me kulloinkin kuitenkin koko ajan olemme."
|
|
|
Post by submarine on Dec 14, 2006 17:55:28 GMT 3
Vokisht ei oikeastaan ollut sellaista tyyppiä - mikäli tästä enää kykenisi sanomaan mitään niin määrittelevää - joka väittäisi vastaan asioissa. Kaiken sen ajan kuluessa sellainen oli jotenkin menettänyt merkityksensä. Hän oli toisinaan yrittänyt aloittaa väittelyä jonkun kanssa, mutta useimmiten moinen menetti merkityksensä nopeasti. Joko hän yksinkertaisesti lopetti sen nopeasti, tai toinen ei pysynyt mukana. Eikä hän oikeastaan välittänyt muutenkaan sellaisesta. Tämän oli pakko myöntää menettäneensä suuren osan itsestään niiden käsittämättömien aikakausien kuluessa. Ei, hän ei enää ollut tavallinen henkilö, eikä tavallinen ajattelija. Nyt hän oli enemmän - ja niin paljon vähemmän... "Varmaankin se on niin. Nykyisessä tilanteessani - ja vakituisessa asuinpaikassani - suhtautumiseni asioihin on muuttunut monesti. Ehkäpä joku voisi sanoa sen olevan huonossa suunnassa. Mutta toisaalta, mikä oikeastaan on huono suunta? Ehkäpä... ei, asian vääntely ei auta. On yksinkertainen tosiasia, että rodusta, jota joskus edustin, ei koskaan tule olemaan mihinkään edistykselliseen. Ja se vaikuttaa väistämättä minuunkin, koska oleskelen sen keskuudessa. Te itse olette tavannut erään, joka on hyvin esimerkillinen rotunsa edustaja. Mutta tarpeeksi siitä", Vokisht vastasi.
Niin, "hänen" rotunsa... Niin lupaava silloin kauan sitten, ja nyt pelkkä lauma eläimiä. Paitsi tietenkin Staiskula, mutta siitä ei juuri kannattanut puhua yhdessä muiden rialeiden kanssa. Staiskula oli tietenkin erittäin edistyksellinen, mutta muut... Ei järjestystä, ei ihanteita, ei edes kunnon kulttuuria. Stileassseal oli ollut aivan samanlainen, niin lupaava alku, ja degeneraatio. Kauan sitten tällä oli ollut ihanteita, mahdollisuuksia, vaihtoehto tehdä muutos. Mutta ei, se kaikki vain toistuisi taas. Niin suurta tuhlausta... Mutta se ei liittynyt nykyisiin asioihin.
"Ainakin voi sanoa, että tämä paikka antaa mahdollisuudet opettamiseen", Vokisht totesi.
|
|
|
Post by dallan on Dec 27, 2006 21:29:07 GMT 3
"Palkkasin vastikään erään velhon etsimään minulle oppilaita tänne. Tuntuu oikeutetulta uskoa, että hän oleskelee yhä tässä kylässä, joten luulisin, että hän voisi olla avuksi sen suhteen, mikä tulee tämän tarkoittamanne henkilön tiedottamisen ja auttamisen suhteen tästä hänen mahdollisuudestaan opiskella täällä." Toivottavasti uros nyt puhui oikeasta asiasta. Hän ei aivan varmana osannut sanoa, että oliko toinen tarkoittanut sanoillaan sitä, miten valkoinen oli ne itse ymmärtänyt, mutta oletuksia piti sosiaalisessa kanssakäymisessä tehdä ja kai sitä kaikki toiminta niissä perustui vain erinäisiin todennäköisyysarvioihin sovittujen tapojen ja kyseessä olevien puheaktien suhteen. Sarvekas olisi niin paljon mielummin miettinyt tai keskustellut säännöllisiin kuvioihin liittyvistä totuuksista.
"Hän oli pitkä ja valkopartainen ja hänellä oli mukanaan punainen kiiltävä kivi. Taikuudenharjoittaja, joten en usko, että voitte erehtyä tavatessanne jotain, mikä vaikuttaa muukalaiselta ja harjoittaa taikuutta. Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että heidänlaisiaan olisi täällä enemmän kuin yksi." D'allanilla tietenkin piti olla niin huonot muistot siitä lyhyestä keskustelusta ja tapaamisesta, että hän ei miettimälläkään muistanut, että miltä hänen keskustelukumppaninsa oli näyttänyt. Ei sitä älynnyt kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, kun ei olisi omien vanhempiensakaan piirteitä kuvailla kovin tarkasti saati sitten lyhyesti tavattujen työtovereiden. "Lisäksi hän olisi kaivannut tietoja kivestään, mutta minusta ei ollut häntä auttamaan. Jos teillä on osaamista taikaesineiden tunnistamisen suhteen, niin arvelen, että hän olisi hyvin kiitollinen avusta sen suhteen."
"Kykyni mukaan voin tietenkin hyvittää teille kaiken tämän jos vain minulla on mitään annettavaa teille."
|
|
|
Post by submarine on Dec 27, 2006 22:14:45 GMT 3
Vokishtin koko olemus kirkastui hieman, kun hänelle kuvailtiin miestä. Hänkö, se sama kuin hautausmaalla? Kiinnostavaa, todella kiinnostavaa. Vieläkö tämä etsi tietoa siitä samasta kivestä? "Hänkö? Kaikella todennäköisyydellä minä olen tavannut hänet kertaalleen. Mielenkiintoinen, ainakin hetkellisesti. Muistaakseni tosin olen jo kertonut hänelle siitä kivestä. Mutta kukapa tietää, ehkäpä se ei ollut tarpeeksi. Kaikesta huolimatta, tapaamisesta tulee mielenkiintoinen", rial totesi. Hän muisti vielä oikein hyvin edellisen tapaamisen. "Mutta maksuista en haluaisi keskustella. Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista, enkä minä vaadi mitään siitä. Päinvastoin, minun tulisi korkeintaan itse maksaa teille. Mutta unohtakaamme moiset seikat täysin", tämä vastasi tarjoukseen hyvityksistä. Jos totta puhuttiin, täällä ei oikeastaan edes ollut mitään, jota hän olisi tarvinnut. Hänen omassa käytössään oli jo valtava kirjasto, jonka opuksilla - niin todella kirjoitetuilla, ajatelluilla kuin kaiken todellisuuden vastaisillakin - olisi voinut täyttää koko tämän rakennuksen lattiasta kattoon. Hänellä oli käytännössä loputtomiin omaisuutta. Hänellä oli yksinkertaisesti kaikkea, mitä maallinen henkilö saattoi toivoa, joka ei kuitenkaan tuntunut hänestä todelliselta rikkaudelta.
"Mutta nyt sitten, haluaisitteko vielä keskustella asioista, vai tulisiko minun lähteä tapaamaan tätä miestä?" Vokisht kysyi hetken kuluttua.
|
|
|
Post by dallan on Dec 28, 2006 1:28:44 GMT 3
Yksisarvinen yllättyi siitä, että rial saattoi tuntea tuon henkilön, jonka kanssa D'allan itsekin oli jokin aika sitten keskustellut. Miten sitä voi olla sellaista sattumaa, että sitä tässä suuressa maailmassa vielä törmää samoihin olentoihin toisen kerran? Kai mies todella oli ollut sanojensa takana, kun vakuutti olevansa korkeassa arvossa. Korkeisiin arvoihin taas kuului joskus valitettavankin paljon matkustelemista kuten yksisarvisuros oli itsekin saanut nahoissaan tuntea. Sadat kilometrit sitä oli sorkkiaan maahan painanut, kun D'allan ei suostunut toisten eläinten vedettäväksi jossain vaunuissa kuin poikkeustapauksissa. Matkustaminen se sitten oli rasittavaa sekä mielelle että ruumiille. Onneksi sellaista ei tarvinnut harjoittaa paljoa.
"Olkoon kuitenkin akatemian palvelut teidän käytettävissänne jos vain jotenkin niillä saatatte itseänne tai tätä miestä auttaa. Ilmoittakaa vain käytöstänne aulassa olevalle vastaanottajavirkailijalle ja viekää hänelle tämä pian kirjoittamani ilmoitus siitä, että olen kyseiseen asiaan antanut suostumukseni."
Yksisarvinen leijutti yhden kirjoituskäärön, joita oli hyllyssä varastossa useita. Paikallinen valmistaja niitäkin teki ja D'allan kävi häneltä suoraan aina ostamassa itselleen joitain. Urosta kohdeltiin siellä oikein imartelevan hyvin ja yksisarvinen rakastikin niitä ostosreissuja. Kai kauppiaallekin kelpasi, että yksisarvinen kävi siellä varsin usein, kun D'allanilla tuntui olevan usein tarvetta sellaisille tuotteille. Tietenkin eläin tiesi, ettei ollut paikan ainoa tai edes suurin asiakas, mutta kyllä se vastaanotto teki aina iloiseksi ja sai tulemaan mielellään uudelleen.
Valkoinen nappasi vielä tottunein elein sulkakynän hampaisiinsa ja kastoi sitä hieman alkaen kirjoittamaan. Tuo ensialkuun hieman kömpelöltä vaikuttanut kirjoittamismenetelmä tuntui kädettömältä eläimeltä lopulta sujuvan aika hyvin ja hän oli varsin vikkelä kirjoittamaan. Oli sitä tullut aika pitkään harjoiteltua ja käsialakin oli lopulta kaunista.
"Luulen, että meillä kahdella on vielä tulevaisuutta edessämme ja mahdollisuus tavata toisemme, kun monilla muilla on enemmän kiire elämänsä kanssa." Pieni tauko. "Nähkäämme siis vielä, mutta sen aika on joskus tulevaisuudessa."
|
|
|
Post by submarine on Dec 28, 2006 17:35:59 GMT 3
"Arvostan apuanne, ja otan sen vastaan ilomielin. En osaa sanoa, tuleeko siitä olemaan todellista apua missään vaiheessa, mutta aina on hyvä olla mahdollisuus", Vokisht vastasi. Totta puhuen hän ei uskonut, että tarvitsisi tositarkoituksella apua missään vaiheessa, mutta ei missään nimessä mennyt sanomaan sitä. Eihän olisi ollut mistään kotoisin tyrmätä avuntarjousta kuin huonokäytöksinen lapsi. Ja tietenkin olisi siltikin mahdollista, että avusta olisi hyötyä. Hän oli oppinut useaan kertaan, että kaikkein mitättömimmätkin seikat saattoivat olla loppujen lopuksi kaikkein tärkeimpiä. Ehkäpä se olisi täysin turhaa, mutta se oli myös täysin ilmaista, ja saattoi näinollen olla pelkästään hyödyksi, jos joksikin. Pohtiessaan asioita Vokisht seurasi samalla, kuinka toinen kirjoitti jotakin. Näky sai tämän hymyilemään hieman. Älylliset olennot olivat poikkeuksetta hyviä kehittämään vaihtoehtoja, kuten hän itsekin. Tällaisen kirjoitustavan oppiminen oli varmasti ollut hyvin tuskaista, ja sen oppimista täytyi arvostaa.
"Niin, tulevaisuudessa. Meillä molemmilla tulee varmasti olemaan aikaa tavata uudelleen, ennemmin tai myöhemmin. Tietenkin siihen voi mennä pitkäkin hetki, mutta onko ajalla todella väliä kuolemattomalle olennolle? Tietäkää, että tulen seuraamaan teitä kauempaa, kun vain ehdin. Mutta minullakin on omat kiireeni, joten itse tapaaminen saa tosiaan odottaa", Vokisht vastasi ja laskeutui alas pöydältä. Sitten hän kumarsi syvään ja jatkoi: "Mutta tosiaan, uskon että tiemme eroavat nyt, ainakin joksikin aikaa. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pitkäksi. Päästän teidät takaisin työnne pariin ja säästän ulos saattamisen vaivan." Ja sitten, ilman minkäänlaista ääntä tai välähdystä, tämä oli vain kadonnut. Aivan yhtä hyvin tätä ei olisi voinut olla koskaan olemassakaan, niin yksinkertaisesti tämä oli poistunut. Moni oli joutunut aikaisemmin jopa kysymään itseltään, oliko vain kuvitellut kaiken. Rial oli poissa, jälkeäkään jättämättä. Mutta jossakin kaikenlaisten mittayksiköiden ulottumattomissa liikkui - tällä hetkellä - hahmoton tietoisuus, joka oli huomattavasti aikaista tyytyväisempi.
|
|