Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 12, 2006 11:39:05 GMT 3
Toisen mainitsema eläinarmeija ehti hetkiseksi jopa valaista sykkenevää iltaa. Oli soturi millainen tahansa ei elefantti varmastikaan tekisi hänen aapumisestaan kovinkaan jaloa tai hurjaa. Mitä mustaviittainen nyt oli kuullut, eivät nuo järkälemäiset olennot olleet kovinkaan ripeitä kintuistaan. Maa alkoi täristä alla ja nyt syöksyivät tavernastakin ensimmäiset, selvästi selväjärkisimmät, pihalle. Ikkunoita läiskähteli entisestään auki kun kummastuneita, unisia naamoja työnnettiin ulkoilmaan tihrustamaan häiriön syytä. Jostain talosta kuului lapsen itkua, tuo ääni sai tienoon tuntumään entistä lohduttomammalta. Näin epävarmana hetkenä moni muukin olisi varmasti juossut turvaan nyyhkyttämään, mutta sehän ei ollut vaihtoehto. Kasvavan adrenaliinin määrän saattoi jo haistaa ilmassa kun kymmenet mielet pohtivat kahden vaihtoehdon välillä; paetakko vaiko taistellakko. Näihin ajatukseen oli Galahariksi esittäytynyt syventynyt hetkeksi ja ne katkesivat puoliörkin palattua jostain hänen vierelleen. Jäisen sininen katse vilkaisi löytynyttä asetta, joka sai osakseen plekän hymähdyksen, tosin hyväksyvän sellaisen. "Äänestä voi kyllä päätellä, että kohta meille tulee jännät paikat." Hänkin mittaili katseellaan rakennuksia, selvästi mielessään samat ajatukset kuin toverillaan. "Kuules... Ehdotukseni voi kuulostaa typerältä, mutten muutakaan keksi näin vieraassa paikassa: nämä rakennukset on kottu aika rosoisista lohkareista, jos onnistuisimme heilauttamaan itsemme jollekkin katoista,voisimme ehkä nähdä mitä tuolla on vastassa ja ehkä osaisimme paremmin sitten päätellä mikä lähestymistapa olisi paras tähän uhkaavaan tilanteeseen." Mies käänsi katseensa toisen puoleen. Hänen katseensa oli vakava ja äänensä vakaa. Ilta oli hetkessä muuttunut kerrassaan mystiseksi.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on May 12, 2006 13:16:21 GMT 3
"Katolle siis? No, voihan sitä yrittää.", tuumasi tuo siirtäen katseensa ensin tavernan seinää pitkin ylöspäin. Se näytti vähän liian korkealta. Mutta tavernan viereinen talo näytti hieman matalammalta. Kujan puolella siinä ei ollut ikkunoita, mutta sen seinä ei ollut niin korkea, etteikö katolle olisi parin hyvän jalansijan avulla pääsisi. Laudanpätkä kädellään asteli puoliörkki lähemmäs tuota seinää etsiskelläkseen käypäisän kohdan kiipeämistä varten. Kujalla olevista rikkonaisista tynnyreistä ja laatikoista saattaisi kasata huteran, tilapäisen alustan helpottamaan urakkaa. Tovin kuluttua paras mahdollinen kohta, joka sekään ei silti mikään helpoin mahdollinen kiivettävä ollut, löytyi hieman syvempää kujalla kauempana ihmisistä joita varmasti pian alkaisi ilmaantua kadun varteen ihmettelemään melua. Mies työnsi puoliksi rikkonaisen laatikon seinää vasten ja viittoi toista tulemaan, mikäli tuo vielä lähempänä katua seurasi asioiden kulkua. "Mene sinä edeltä?", sanoi mies toiselle puoliksi kysyvään sävyyn, "Laatikon pitäisi kestää jos siihen astuu varovaisesti.", lisäsi tuo vielä vilkaisten nopeasti ympärilleen, mutta ei löytänyt mitään parempaakaan alustaa. Pyöreät tynnyrinraadot olivat ehkä korkeampia mutta niiden kanssa epäonnistumisen riskit olisivat paljon suuremmat. Kiipeämiskohdalla kujalla oli hieman hämärämpää, ainoa valonlähde tuntui nyt olevan tavernan lähin ikkuna, josta tuli valoa, mutta ei suoraan tuohon kohti. Jos kyläläisten huomio pysyisi kiinnittyneenä meluun, heillä ei olisi mitään hätää kiipeämisen kanssa.
|
|
|
Post by R.C. on May 12, 2006 20:15:49 GMT 3
Kauempana kylästä kohoavalla korkealla harjanteella seisoi synkänpuoleinen henkilö, joka alkuyön hämärään helposti sulautuen käskytti parhaillaan alapuolella alkavaa murhenäytelmää. Komentaja Rajaion tarkkaili sokeat silmänsä kiiluen tuota kookkaammanpuoleista kylää, joka heräili vähitellen hänen lähestyvien sotureidensa lupaamaan uhkaan. Mustan ikiaikaisen vastuulle oli jälleen kerran jäänyt vähitellen mutta varmasti laajenevan sodan kylväminen näiden onnettomien kuolevaisten niskaan sillä aikaa, kun lohikäärmeiden valtias piti hauskaa muualla. Moisesta huolettomasta vallanjaosta olisi oikeastaan milloin tahansa voinut odottaa kehkeytyvän juonia ja vehkeilyä komentajan tuntemassa johtoportaassa, mutta hän itse pysyi syystäkin moisista petollisista hankkeista erillään. Niin ikään tiesi lordi Sýránícús pitkäaikaisen alaisensa Rajaionin olevan tarpeeksi fiksu laitettavaksi tällä tavoin muita palvelijoitaan pidempään liekaan. Musta lohikäärme oli jo kauan sitten myöntänyt itselleen herransa olevan liian voimakas ja vaarallinen petettäväksi. ‘Kuljen aina varjossanne, en koskaan edellänne.’, oli monen uskollisen palvelijan tuntema motto, jota Rajaionkin enimmäkseen mielellään noudatti. Hänen herransa oli toki usein oikukas tahdossaan ja välillä vaikeasti ymmärrettävä päätöksissään, mutta tällainen käytös kai kaltaisilleen jaloille ja arvovaltaisille henkilöille sallittiinkin. Rajaion saattoi joskus epäillä saamiensa käskyjen järkevyyttä, mutta hän ei vielä milloinkaan ollut niitä kyseenalaistanut. Pitkän ajan kuluessa olikin muinaisen ja ikiaikaisen olennon välille rakentunut näkymätön ja kenties julkilausumaton, mutta yhtä kaikki luja luottamus toisiinsa. Rajaion oli paikalla, kun lohikäärmeherra häntä tarvitsi. Moni olisi antanut henkensä lordi Sýránícúksen, Sybaresin luvatun vapauttajan puolesta, mutta vasta Rajaionin kuolleen ruumiin ylitse. Hänen lisäkseen paikalla oli myös toinenkin lohikäärme, nuori Onyxanthes, jonka läsnäolo koko mitättömässä hankkeessa oli ilman muuta liikaa. Toisaalta tällaiset “pikkumellakat” olivat soveliaita kokemattomien ja toisinaan turhan huimapäisten ikiaikaisten kouluttamiseen. Nuori musta saisi ensimmäistä kertaa maistaa sotaa ja mieltyä sen makuun. “Joko on minun vuoroni, herrani Rajaion?”, sihisi Onyxanthes kärsimättömästi ja tutkaili ahnain silmin alapuolella alkavaa hävitystä, tuntien jo tappamisen villin hurman sykkivän sisällään ja kitansa vettyvän tuoreen veren tuottamasta hekumasta. “Malta, kokelas.”, vastasi komentaja tyynesti ja seurasi kuinka ensimmäiset, mustanpuhuvat alaisensa erkanivat kaukana alapuolella pimeydestä ja saattoivat kylän paniikkiin. Mukana oli myös muutamia gorgotheja*, jotka massiivisine ruumiineen eivät olleet edes yrittäneet liikkua hiljaa kylää ympäröivässä pimeydessä toisin kuin pienikokoisemmat liittolaisensa, jotka etenivät mieluummin varjopolkuja pitkin ja iskivät kohteisiinsa salakavalasti pimeyden suojista. Yhtäkään fangornia* hän ei ollut ottanut tähän tehtävään mukaan, sillä kahdessa lohikäärmeessäkin olisi tarpeeksi siipiä, mikäli ilmahyökkäystä todella tarvittaisiin. Tätä komentaja epäili suuresti, sillä vastustajina oli enimmäkseen tavallisia maalaisia, heinähattuja ja jyväjemmareita. (( Terroristi ilmoittautuu mukaan peliin ja selventää näin aluksi vähän viholliskaartia jne. ;) : *gorgothit ovat liskomainen rotu, jonka yhteys lohikäärmeisiin on epäselvä. Kolmen miehen kokoisia, älykkäitä olentoja, jotka sylkevät jonkinlaista hapokasta litkua ärsytettyinä kuten tässä varmaan puolisentoista vuotta vanhassa luonnoksessa, josta ei tähänkään mennessä ole tullut valmista: www.sunpoint.net/~ketunkolo/garanthegorgoth.jpg( *fangornit ovat joko lentämiseen kehittyneitä gorgotheja tai lohikäärmeiden sukulaisia. En ole vielä päättänyt, kumpia. ) ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 17, 2006 10:58:21 GMT 3
Mies astui pari askelta kauemmas, vilkaisi vielä taakseen, jottei turhan moni silmäpari nähnyt kaksikon toimia ja lähti juoksuun. Hän ehti ottaa muutaman ripeän askeleen kunnes saavutti kohdan mihin laatikko oli työnnetty, hetkistä ennen sitä hän loikkasi ja otti laatikosta vain hiukan tukea laskeutuessaan seinälle. Juuri ja juuri sai tuo otteen jostain kivenrakosesta, kynnet tuntuivat raastavan karkeaa kiveä todella kivuliaasti. Hänen oli onnistunut kohota tällätavoin vajaan parin metrin korkeuteen. Jalat hapuivilvat ilmassa lyhyen hetken ennenkuin löysivät pureutumiskohdat seinään. Valtava musta viitta oli lepattanut ilmalennon aikana kuin voimakas musta siipi, mutta nyt se tuntui olevan hiukan harmiksi. "Ei tämä helppoa ole." Mies ähkäisi etsiessään oikealle jalalleen jonkinmoisen sijan, jonka saattoi luottaa tukevan. Hän ponnisti jalallaan ja kohottautui taas askeleen korkeammalle. Oikea käsi nappasi kiinni taas jostain ja vasen toisaalta. Matkaa ei loppuen lopuksi ollut paljoa, sillä rakennukset eivät muutenkaan olleet kovin korkeita. He tosin olivat kaikesta päätellen valinneet kiivettäväkseen yhden kylän massiivisimmista, muttei tuo ollut ihmekkään, tavernassa saattoi myös yöpyä ylemmän kerroksen pienissä huoneissa. Vuorossa vasen jalka. Pimeässä tuntui jalansijan etsiminen lähinnä haparoinnilta, mutta kyllähän tuolta taas löytyi jokin kolonen. Onneksi seinät todella olivat melko karkeaa tekoa. Kädet hapuilivat taas uutta sijaa, tälläkertaa aiempaa pidempään. Korkeuksista kuului hiljaista manailua, kun mies, jokikinen lihan jännittyneenä yritti saada seinästä otetta. Uuden kädensijan löytöä seurasi hetken hengähdys, jonka jälkeen matkaa alettiin taittaa aimo annoksella raivoa, muutaman kerran tuntuivat jalat ponnistavan lähinnä seinästä, eivät mistään ulokkeista tai raoista, mutta lopulta matka oli suht' turvallisesti suoritettu ja työstä rasittuneet kädet tarttuivat katon reunaan, yksi voimakas potku ja ähkäisty kirous ja jo oli mie mahallaan katolla. Ripeästi hän kääntyi katsomaan mitä maahan jäänyt meinasi.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on May 17, 2006 22:18:38 GMT 3
Puoliörkki seurasi alhaalta toisen kiipeämistä ja mietti miten mahtaisi itse selvitä olkapää hieman kipeänä yhä. Miehen vihdoin päästyä perille nousi tuo laatikon päälle varovaisesti vältellen kannen keskikohtaa, jotta ei kokonaan vajoaisi sen lävitse. Seuraavaksi tuo katsoi valmiiksi sopivat käden- ja jalansijat joita voisi ensimmäisenä käyttää hyväkseen kiivetessään. Tämä onnistui helposti rodullensa ominaisen pimeänäön avustuksella. Sitten ponnistus ja hyppy kurotellen kohti ensimmäistä, varmimmalta näyttävää kädensijaa, mistä tuo saikin hyvän otteen siitä huolimatta että laatikko päästi varoittavan rusahduksen ponnistuksen voimasta. Sitten jalat nopeasti omille paikoilleen. Hetken tuo makasi seinällä liikkumatta rauhoitellen tilannetta. Vasen olkapää juili yhä, eikä kiipeileminen sitä varsinaisesti helpottanutkaan, mutta tuska ei vielä ollut mitenkään ongelma. Hitaasti ja melkoisen tarkkaan harkitusti tuo lähti sitten kiipeilemään seinää pitkin käyttäen osittain samoja sopivia kohtia seinässä kun ensin kiivennyt mies. Puoliörkki luotti siihen että häntä varoitettaisiin katolta käsin mikäli joku olisi äkännyt tuon kiipeämässä seinällä, joten tuo keskittyi nyt täysin kiipeämiseensä. Keskittyneenä touhuunsa jäi lähestyvän armeijan aiheuttama rymistely lähes huomaamatta. Kuuli tuo sen tai ei, mitään hätäileviä liikkeitä ei kuitenkaan ilmennyt. Tovin jos toisenkin seinällä ähellettyään tuo pääsi kuin pääsikin kiskomaan itsensä aina katon reunalle saakka ja sitten vielä viimeisellä ponnistuksella kierähtämään katon puolelle hengästyneenä. "Se näytti paljon helpommalta.", puuskahti puoliörkki hiippaillen sitten samantien matalana pysyen lähemmäs kadun puoleista osaa katosta, jotta näkisi paremmin äänen suuntaan. Vielä tuo ei kuitenkaan erottanut yhtään mitään pimeänäöstään huolimatta.
|
|
|
Post by R.C. on May 18, 2006 9:16:06 GMT 3
Kärsimättömyydestä kihisevä kokelas vierellään katseli Rajaion jonkin aikaa alapuolella liikkuvaa valloitusrintamaa, jonka hän erotti varsin selvästi ympäröivästä pimeydestä, näennäisestä sokeudestaankin huolimatta. Pääteltyään koko touhun olevan kuitenkin vielä alkutekijöissään oli komentajalla hyvää aikaa haalia käteensä vyötteellään levännyt ohut pergamenttikotelo, avata se terävällä napsahduksella, rullata hieno paperi silmiensä eteen ja tutustua vielä kerran saamiinsa käskyihin. Onyxanthes seurasi tätä toimitusta jokseenkin epäileväisesti. ‘Kuinka vaikeaa nyt yhden kylän tuhoaminen voi olla?’, ajatteli musta lohikäärme kummastuneesti itsekseen. ‘Yksin minä olisin riittävästi pistämään koko paikan matalaksi, jos vain saisin luvan…’, tuumasi hän edelleen pahantuulisesti ja hönkäisi pienen sihisevän rikkipilven koleaan yöilmaan. “Meillä on täällä erityisempi tehtäväkin, joka ei pidä sisällään vain suoraviivaista tuhoamista.”, lausahti Rajaion puolestaan “ääneen“, aivan kuin tämä olisi lukenut seuralaisensa turhautuneet ajatukset. Onyxanthes hätkähti, ravisteli hieman vaivaantuneena päätään ja kurkotti sitten aivan aavistuksen kaulaansa, jotta saattoi vilkaista tuota mustan haltian muodossaan olevan komentajan tutkimaa pergamenttia, onnistuenkin lukaisemaan siitä yhden monista kohdista, joka kuului seuraavasti:
Kaikki nuoret neidot, iältään n. 15-25-kesäiset, kerätään erikseen ja toimitetaan eteeni elävinä. Joukosta valitaan vain kauneimmat yksilöt, lopuista voidaan hankkiutua eroon.
“Naisia? Mihin valtias muka heitä tarvitsee?”, puhahti Onyxanthes epähuomiossa ääneen, unohtaen kiihtymykseltään harjoittamansa vakoilun paheen. “Mihin nyt miehet naisia yleensä tarvitsevat?”, vastasi Rajaion värittömästi ja vilkaisi syrjäkarein takanaan seisovaa lohikäärmettä. Tuo yksinkertainen toteamus sai Onyxanthesin tuntemaan melkoista vastenmielisyyttä, mistä välittynyt pöyristynyt ilme taisi kohota aina mustan ikiaikaisen kuonolle asti. “Valtias kerää voimiaan.”, selvensi Rajaion kärsimättömästi. “Aa, niin tietenkin. Ymmärsin sen.”, valehteli Onyxanthes kiireesti ja vaikutti tavattoman nolostuneelta. Rajaion virnisti ja käännähti taas taistelutantereen puoleen. Vaikka eipä tuota kai kovin hurjaksi näyttämöksi voinut kutsua - kuten sanottua, heillä oli vielä tehtävä kesken, ennen kuin varsinainen hävitys voisi alkaa.
Katonharjalle kivunnutta kaksikkoa odotti kauempana kylässä omituinen näky: Talojen ja tupien ikkunat, jotka nuo lähestyvät, jyrähtelevät äänet olivat aluksi saaneet valaistumaan, alkoivat nyt yksitellen pimetä aina kaupungin toiselta laidalta lähtien. Hitaasti mutta vääjäämättä eteni tuo hämärän vuorovesi kohti rakennusta, jolla he seisoivat. Kuului vaimeita kirkaisuja ja avunhuutoa, joista molemmat katkesivat yleensä kuin seinään. Ulos kadulle ehtineet miehet ja kylänvartijat kokivat mystisen kuoleman varjoista erkaantuneiden hahmojen miekanteristä tai järjestyneesti kaaosta levittävien gorgothien kynsissä. Noiden suurten matelijamaisten olentojen tarkoitus oli lähinnä juuri kerätä kaduilla säntäilevien ihmisten huomio puoleensa ja pitää huolta siitä, ettei kukaan karkaisi…
|
|
|
Post by Glaciar on May 19, 2006 21:41:50 GMT 3
Hariksi kutsutukin astui katon reunalle. Hän suuntasi katseensa jonnekin sinne mistä omituiset äänet ja mystinen tärähtely tuntui kantautuvan. Vaikkakaan kuu ei ollut vielä täsyi, saattoi teräväkatseiseksikin haukuttu mies helposti havaita jotain, joka ei tuollaisen idylliseen kylämaisemaan kuulunut. Jossain taivaalla tuntui vilahtavan jokin, vaikea hahmottaa mikä, mutta aivan varmasti siellä vilahti jotain. Reunaimmaisten talojen välissä, ja tästä ei ollut epäilystäkään, liikkui jotain. Jotain isoa ja niitä oli useita. Muuta eivät talojen varjot paljastanee, mutta se oli varma, että äänimaailma oli nyt täysin muuttunut. Omituinen jyrähtely oli muuttunut pehmeämmäksi ja tasaisemmaksi. Kuin äänenaiheuttajan tempo olisi tehostunut, jonkinlainen toiminta oli alkanut ja se toiminta tuntui aiheuttavan omituisia reaktioita kylässä. Sieltä täältä kuului välillä omituinen kirahdus, kuin kiljaisu, mutta vaimeampi, muutaman kerran saattoi erottaa jopa huudetun tavun. Mutta kaikki nämä äänet alkoivat peittyä miesten karjuntaan ja taloista kaivettujen aseiden kalinaan. Kyläläisetkin olivat viimein tajunneet toden olevan nyt kyseessä ja kaikkialta niistä taloista, jotka olivat hyökkäyksen vastaisella laidalla kylää alkoi kaduille ilmaantua miehiä ja naisiakin käsissään milloin heinähankoja, keihäitä ja jotain miekantapaisiakin. Tämä oli aivan tavallinen kyläkeskittymä peltojen keskellä, noiden yskinkertaisten ihmisten joukossa ei varmasti ollut yhtä ainutta soturia. “Täytyy ihailla heidän sisuaan. Näinköhän itse lähtisin tuntemattoman vihollisen kimppuun herneputki aseenani.” Mies hymähti hiljaa katsellessaan alapuolella ees taas säntäileviä reppanoita. “Näetkö mitä heillä on vastassaan? Itse en oikeastaan erota mitään, talot ovat tiellä. Jotain ihmeellisiä elukoita ehkä...? Ehtisimme kai kiivetä alas ja juosta päinvastaiseen suuntaan...? Äänestä kuvastui aivan ilmiselvää epävarmuutta. Tämä oli henkilö, joka oli ennenkin selvinnyt tiukoista paikoista, mutta ihan vain puhtaan järjen avulla vain harvoin väkivaltaan turvautuen. Ja tässä tapauksessa ei jälkimmäinen vaihtoehto tulisikaan kysymykseen, kun ei kerran voinut tietää montako pataljoonaa tuolla olisi vastassa. Ja ensimmäisen vaihtoehdon kohdalla... no, suoraan sanottuna kuka vain olisi ymmällä vastaavanlaisessa tilanteessa.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on May 20, 2006 13:29:29 GMT 3
Puoliörkki tähysteli alas kaduille siristellen silmiään. Liskoja, siellä meni jonkinlaisia isoja liskoja. Varjojen suojiin piiloutuneista tappajista tuo sen sijaan ei saanut oikein minkäänlaista selvää kuvaa, muuta kun sen, että siellä selvästi oli joku, joka näkyi tempaisevan ohitse juoksevan heinähankoa kantavan kylänmiehen kujalle. Tuskin liskomaiset olennot keskenään olivat suunnitelleet tätä? Talojen pimeneminen kiinnitti tuon huomion seuraavaksi. Huudahduksia, no sehän nyt oli aivan ymmärrettävää. Mielenkiinnolla tuo jäi odottelemaan mitä tapahtuisi tuon pimennyksen rintaman saavutettua talo, jonka katolla nuo nyt seisoivat. Kenties sitten tuo saattaisi kuulla jotain vaihteeksi hyödyllistä, tai nähdä katolta kurkistaen alas kujalla liikuskelevia hahmoja jotka liskojen lisäksi olivat liikenteessä.
Kyläläisten aseiden kolina kiinnitti huomion seuraavana, ja tuo käänsi päätänsä nähdäkseen mitä tapahtui. Onnettomat ja varmaan tuhoon tuomitut maanviljelijät olivat näemmä tulleet ulos kodeistaan aseineen. "Tämähän on itsemurha, juoksisivat nyt.", puuskahti tuo hiljaiseen ääneen, mutta mistäpä kyläläiset olisivat tienneet vastustajan olevan aivan ylivoimainen. Vielä vilkaisu katuja pitkin, yhden liskomaisen olennon tuo näki taas vilahdukselta. "Jotain... elukoita kyllä, ehkä liskoja. Mutta siellä on pakko olla jotain muutakin.", selitti tuo näkemäänsä ja epäilemäänsä toiselle miehelle katolla. "Häipyminen voisi olla paras idea, mutta missä vaiheessa. Ehkä kyläläiset kiinnittävät vastustusyrityksellään tarpeeksi huomiota itseensä?", tuo vilkaisi toisen suuntaan ja valmistautui jo siirtymään katon toiselle laidalle, kauemmas kylän päätiestä. Pimenevien talojen 'aalto' oli jo saavuttamassa rakennusta jonka katolla he olivat.
|
|
|
Post by R.C. on May 21, 2006 15:09:00 GMT 3
"Tarkoitatteko, että vuoroni tulee, kun nuo mainitut neidot on kerätty kokoon ja viety pois?", kysähti Onyxanthes komentajalta toiveikkaasti hetken kuluttua. "Heidät sekä lapset että imeväiset, joille etsitään joku muu sijoituspaikka.", lisäsi Rajaion ilmeettömästi takanaan häälyvään lohikäärmeeseen katsomatta, tämän typertynyttä reaktiota myöskään noteeraamatta. "Miksi kummassa?", puhahti Onyxanthes jälleen ohi ajatuksensa. Tiesihän musta, ettei hänen tullut valtiaansa valintoja kyseenalaistaa, vaan yhtä kaikki tämä kaikki tuntui nuoresta lohikäärmeestä kovin käsittämättömältä. "Emmehän tulleet tänne noita kuolevaisia pelastamaan vaan…", tässä vaiheessa komentaja kohotti varoittavasti kättään, ja musta lohikäärme vaikeni nielaisten. Hän tiesi menneensä liian pitkälle. Rajaion käännähti ja kohotti tympeän katseensa seuralaiseensa, joka tunsi olonsa omituisella tapaa pienemmäksi, vaikka katsoikin komentajaansa huomattavasti ylempää. "Tehtävämme ei ole pelastaa ketään vaan lähinnä vain paimentaa ihmiskarjaa kunnes valtias Sýránícúksen armeija saapuu tähän maailmaan.", murisi komentaja vaimeasti, kääntyen kohta poispäin ja viittoen kohti kauempana kylästä kohoavaa linnaa, johon tieto lähettyvillä syttyneestä levottomuudesta oli selvästikin jo kantautunut. "Sinun toimenkuvasi on vasta matkalla ansaan.", totesi Rajaion vaimealla äänellä, saaden Onyxanthesin piristymään. Julma virnistys kohosi ikiaikaisen kuonolle hänen havaitessaan apuun lähtevät sotilaat. Toistaiseksi nuo olivat vielä kaukana kylästä, mutta olihan lohikäärmeellä aikaa odottaa…
Harvinaisen järjestelmällisesti siirtyi tuo pimeyden rintama talorivistöstä toiseen ja siitä kolmanteen, kunnes uhkaava ilmiö saavutti väistämättä rakennuksen, jonka katolla miehet seisoivat. Tällöin saattoivat he kuulla sisäpuolelta terävän kirkaisun, kaksikin, joista kumpikin tukahtui kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli ilmoille karannutkin. Alapuolelta kuului kiireisiä askeleita, koko talo pimeni arvaamatta ja yksi alimman kerroksen ikkunoista särjettiin. Hämärälle sivukujalle pudotettiin kookas, musta säkki, joka oli aluksi liikkumaton, mutta alkoi kohta vavahdella omituisesti. Pimeys jatkoi etenemistään seuraaviin taloihin, joten ilmeisesti katto, johon kukaan ei ehtinyt kiinnittää huomiota, oli kohtalaisen turvallinen paikka tapahtumien seuraamiseen…ainakin toistaiseksi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 25, 2006 18:40:46 GMT 3
Värähtämättä seurasi tuo kuinka valo katosi alla olevasta rakennuksesta ja kuinka omituinen varjorintama nielaisi sisäänsä seuraavankin talon. Tilanne tuntui varsin mystiseltä. ”Olen samaa mieltä...” Hän mutisi. Tuntematon vihollinen oli aina pahin mahdollinen vastustaja ja pimeää vatsaan oli varmasti vaikeaa taistella. ”Voi olla, että kyläläiset pitävät nämä tuntemattomat kiireisinä, mutta toisaalta emmehän alkuunkaan tiedä mitä tuolla alla on vastassa.” Katse kohosi viereiseen rakennukseen, joka oli reippaasti matalampi, aika lähellä ja jonka yhdestä ikkunasta vielä paistoi liekin lepattava valo. ”Toisaalta olisi hyvä, jos emme joutuisi alkuunkaan jalkautumaan kaduille.” Idea, joka miehen päässä oli kehkeytymässä oli yhtä selkeä itsemurha, kuin alas laskeutuminen. ”Tarkoitan, että jos näkisimme mitä tuolla tapahtuu...” Hän viittasi valoon ikkunassa. ”Voihan olla, että pimenneet talot on jo hylätty ja näinollen turvallisia, toisaalta voi olla että voisimme kattoja pitkin päästä kylän laidalle.” Jälkimmäinen ajatus tuntui hullulta. Heidän ja viimeisen talon välissä oli varmasti puolen kymmentä muuta rakennusta, kaikki eri korkuisia ja enemmän ja vähemmän kaukana toisistaan. Toisaalta kadulle laskeutuminen noiden omituisten liskojenkin lähestyessä hitaasti, mutta varmasti, tuntui yhtä olemattomalta mahdollisuudelta.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on May 29, 2006 2:02:39 GMT 3
Puoliörkin miettiessä vaihtoehtoja tuo sattui kuulemaan alapuoleltansa kirkaisuja, vilkaistessaan alas tuo huomasi alapuolellansa olevasta ikkunasta valon sammuvan. Pian sen jälkeen tuo kuuli ääntä kujalta, mutta hiippailtuaan katolla kujanpuoleiselle laidalle, ehti tuo nähdä vaivoin vain kujalla liikehtivän säkin pimeänäkönsä avulla. "Alas ei huvittaisi mennä, vaikka meillä saattaa täällä olla jotain mistä voisi olla apua...", lausui tuo hiljaa toiselle miehelle vetäydyttyään katon reunan läheisyydestä. "Ehkä saattaisimme tutkia tämän rakennuksen, ja tuon pihalle heitetyn säkin. Mutta epäilen, ettei sitä jätetty tuonne lojumaan pitkäksi aikaa.". Tuo kohautti vielä olkapäitään miettien millaiset mahdollisuudet noilla oli yrittää ottaa selvää siitä, mitä seuraavassa talossa tapahtui ja pysyä vielä huomaamatta. Sitten tuo harppoi nopeasti katon halki järjestyksessä seuraavaa pimenevää rakennusta vastaan, ja kyykistyi katonreunalle seuraamaan, mitä alhaalla kujalla tapahtuisi. Katolta ei kuitenkaan nähnyt talon sisälle lattianpalaa enempää. Jos talot läpikäytäisiin nyt, niin tutkittaisiinko niitä vielä uudelleen?
|
|
|
Post by R.C. on Jun 1, 2006 16:14:15 GMT 3
Pimeälle kujalle heitetty säkki jatkoi hetken sätkimistään, kunnes paikalle ilmestyi, kuten arvattua, myös vieras ja uhkaava olento sitä noutamaan. Tuo muukalainen tuntui astuvan esiin kuin suoraan varjoista aineellistuen, synkeän olemuksensa käydessä vähitellen yhä selkeämmäksi hämäränäköisen erottaa. Hän oli ruumiinrakenteeltaan pitkä ja solakka, piirteiltään ihmistä muistuttava, pukeutunut mustaan ja pehmeään nahkahaarniskaan sekä viittaan, ja kantoi kädessään tummateräistä, riimuin kirjottua katanaa. Vieras ei varmasti kuulunut kyläläisiin, eikä ollut päätynyt kapealle kujalle sattumalta. Hän oli etsinyt jotakin, ja selvästi myös löytänyt sen. Siinä samassa edessäpäin kohoavasta rakennuksesta kuului puolestaan tutuiksi tulleita kirkaisuja, ja kohta yksi ylimmän kerroksen ikkunoista särkyi kauhusta parkaisevan vanhan miehen syöksyessä sen halki kuolettavaan pudotukseen. Huuto katkesi pian ruumiin mätkähtäessä katukivetykselle, ja lähes yhtäaikaisesti sammuivat talon huoneista taas valot. Kujalle saapunut muukalainen kohotti tämän välikohtauksen aikana hetkeksi päätään, minkä myötä hän kavalsi sysimustien hiustensa kehystämän hyvin kalpean ihonsa, sokeat silmänsä ja otsallaan hehkuvan hopeisen symbolin, joka esitti kuuta kaikkine kasvoineen. Vieras ei kuitenkaan nostanut katsettaan vieressään olevan talon katonharjalle asti tai vaikuttanut tiedostavan kahden miehen läsnäoloa jossakin yläpuolellaan. Hänellä oli selvästi jonkinlainen tehtävä hoidettavanaan eikä siis liikoja aikoja jäädä ihmettelemään, mikäli tämä hyvinkin tehokas ja laskelmoitu toiminta mielisi jatkua. Vieras soturi haali nyt siis vapaaseen käteensä erikoisesti hehkuvan, lyhyen sauvan vyötteeltään ja laski sen kohti maassa lojuvaa kookasta säkkiä, joka oli alkanut liikehtiä entistäkin levottomammin ja päästellä lisäksi vaimeita, tukahtuneita ääniä. Noihin omituisiin ynähdyksiin sekoittui sotamaagin hiljainen mumina hänen ryhdyttyään ilmeisesti lukemaan jonkinlaista loitsua kohteensa ylle, pitelemänsä maagisen esineen avustuksella. Tänä aikana särkyi edellä olevassa talossa toinenkin ikkuna, tällä kertaa alempana ja ilmeisesti aivan lähellä katutasoa, eikä ollut vaikea arvata, mitä pimeyteen taas jätettiin... (( www.sunpoint.net/~ketunkolo/darkanossoturi.jpg ...Darkanos on henkilöhahmo, joka ei kuulu asiaan, mutta päätin lainata tähän hänen piirteitään, siitä tuo vähän heikommantasoinen skannaus. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 4, 2006 20:40:57 GMT 3
Toinenkin katolla piileskelevsitä astui katon laidalle seuraamaan tapahtumia. Ikkunan rikki räsähtäminen selvästi säpsäytti miehen, inhottavan pirstoutumisen ääni oli aina lohdutonta kuultavaa. Perässä seurannut sieluparka sai osakseen vain pään puistelua. Tuohan oli vain yksi kymmenistä uhreista. Tämä kylä näytti olevan jo menetetty. Sen sijaan kadulle ilmaantunut yksinäinen kulkija kiinnitti mustaviitan uteliaisuuden täysin omakseen. Levottomasti liikehtivä säkki vaikutti olevan tuon uuden tulokkaan oman huomion kohteena. Mitään muuta kuin todella vaimeita ähkäisyjä tai jotain inahduksia ei korkeuksiin kuulunut, mutta oli selvää, että tulokas alkoi ihmeellinen sauva käsissään höpistä jotain. Oli selvää, että säkissä oli elävä ihminen ja tuo omituinen yritti loitsia jotain uhriinsa liittyen. "Hän tuskin kiinnittää meihin mitään huomiota. Katsommeko mitä tapahtuu vai lähdemmekö etenemään... niin.. jonnekkin?" Miehen ääni oli tuskin kuultava. Hän oli kumartunut aivan toisen katolla kyykkijän viereen ja kuiskasi suoraan tämän korvaan. Nyt ei olisi varaa herättää turhaa huomiota. Toisaalta utelias luonto vaatisi seuraamaan tapahtumia, toisaalta selvitymisvietti huusi jo takaraivolla pakenemaan.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Jun 11, 2006 20:59:41 GMT 3
(( Selvyyden vuoksi: hahmoni ei nähnyt kujalle ilmaantunutta hahmoa ennen kuin siirtyi järjestyksessä seuraavan pimenevän talon puoleen. Tämä on siis näkemykseni, mutta korjatkaa jos olen väärässä ))
Tapahtumat etenivät pelottavan nopeasti eikä puoliörkki oikein vielä osannut päättää että mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Jotain piti päättää, sillä tuo aavisti ettei katollekaan kannattanut jäädä odottelemaan. Pimenevät talot vaikuttivat yhdeltä järkevältä ratkaisulta äkkiä ajateltuna sen sijaan kattoja pitkin pakoon loikkiminen olisi tietysti houkutteleva idea (jos se onnistuisi), mutta matka oli pitkä, ja sen varrella oli hyvin todennäköistä tulla noiden hyökkääjien näkemäksi. Seuraavaksi tuon huomio kiinnittyi ikkunan lävitse lentäneeseen henkilöön. Yhä vaan hämmentyneempänä tuo käänsi katseensa kanssapiileskelijäänsä ja kuiskasi sitten hiljaiseen ääneen ehdotuksensa. "Taloista näytetään heitettävän haluttu tavara kujalle, joten voisimme ehkä tutkia tämän, tai tuon seuraavan talon sisältäkäsin. Se on riski, mutta en haluaisi jäädä tännekään. Ehkä saisimme jotain selville?"
Seuraavaksi tuo alkoi etsiä katseellaan paikkaa josta pääsisi laskeutumaan mahdollisimman nopeasti alas kujalle, suoraan tuo ei oikein uskaltanut yrittää hypätäkään seuraavan talon katolle tai ikkunaan. Alhaalta tuo kuitenkin pääsisi ehkä ikkunan tai oven kautta sisään taloon vähemmän huomiota herättävästi. Hetken etsiskeltyään tuo löysi jotakuinkin pätevän seinämän kiivetä alas ja vilkaisi sitten vielä tuota toista miestä. "Minun mielestäni meidän pitäisi tutkia joko tämä, tai sitten tuo seuraava talo? Oletko mukana?", kysyi puoliörkki ryhtyen jo pikkuhiljaa etsiskelemään ensimmäisiä jalan- ja kädensioja seinästä.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 18, 2006 13:00:24 GMT 3
Häiriöittä jatkoi synkänoloinen sotavelho loitsimistaan, ja kohta kujalla leimahti välähdys mustaa tulta, jonka nielaisemana maahan heitetty säkki näytti kadonneen. Vieras soturi asetti lyhyen sauvansa takaisin vyötteelleen, ja valmistautui selvästi jatkamaan matkaansa, kun hän jähmettyi äkisti ja vilkaisi syrjäkarein yläpuolelleen. Oliko muukalainen kuullut tai vaistonnut yläpuolellaan katonharjalla seisoneet miehet? Hänen silmänsä välähtivät kuutamossa sokeina ja hopeisina kuin villipedolla. Näkikö hän kuitenkin toiset selkeästi?
Julma virne kaartui sotavelhon verettömille huulille, niin vähäinen, että sitä olisi ilman tähtitaivaan suomaa niukkaa valoa ollut mahdoton erottaa. Hän lausui muutaman omituisen sanan ja sulautui äkkiä pimeyteen, siirtyäkseen kai eteenpäin. Ei sotavelholla tuntunut olleen toisille aikaa tai edes syytä nähdä näiden kahden eteen vaivaa. Hänellä oli oma tehtävänsä, ja moinen piittaamattomuus antoi myös olettaa, ettei miehiä oltu pidetty sen suurempana uhkana kuin muitakaan kyläläisiä. Kenties muukalainen uskoi toisten olevan tuhon omia hänestä riippumatta.
Nyt kun hämärän vuorovesi oli siirtynyt taloissa eteenpäin, kuulosti ympäröivä pimeys vaimentaneen rakennusta reunustaneet kadut pelottavan hiljaisiksi. Näytti siltä kuin musta kuolinliina olisi jo laskettu kylän ylle, ja kauhun valtaama väki koetti enää vain parhaansa mukaan piiloutua lähestyvältä kuolemalta. Moni oli varmasti päätynyt toisten tavoin yrittämään vaivihkaista pakenemistakin, asukkaiden moraalilla kun ei näin pahan uhkan edessä tuntunut olevan paljoakaan painoarvoa. Muutamat gorgothit jatkoivat salakavalampien tovereidensa tavoin yhä etenemistään, mutta kaikesta päätellen nekin tuntuivat olevan paikalla enää lähinnä huvin kuin varsinaisen hyödyn vuoksi. Vihollinen vaikutti varmalta voitostaan, ja juuri sellainen se taisi heille ollakin.
|
|