|
Post by R.C. on Apr 26, 2006 0:10:58 GMT 3
Haltiaylimys kuunteli vaitonaisena mutta kiinnostuneena neidon iloista ja eläväistä kuvailua paremmin tuntemansa Valon riehan tavoista, tapahtumista sekä lievistä vaaroistakin, vaikka moinen selonteko taisi tuottaa lordille lähinnä kylmiä väreitä. Silti hän onnistui täydellisesti kätkemään nuo mieltään kaihertavat ennakkoluulot ja näyttämään yhtä aidosti innostuneelta tulevasta tapahtumasta kuin hyväntuulisuutta säteilevä seuralaisensakin. ”Saattaapa olla, että suurin osa juhlaväestä oudoksuisi meitä, vaan ehkäpä joku ottaisi näkemästään myös opikseen, löytääkseen toivoa ja uskallusta tehdä omista haaveistaan totta.”, muotoili haltiaylimys vieno hymy huulillaan ja siemaisi viiniään neitoa katsellen. ”Sillä kuten osuvasti totesitte, lady Daliah, välillä jonkun on säväytettävä, rikottava hieman rajoja ja näytettävä muille mallia. ”, lisäsi hän ja laski pikarinsa pöydälle yhtä eleettömästi kuin tuo esine olisi ollut pelkkää ilmaa siinä missä kaikki muukin salissa vastapäätään istuvaa neitoa lukuun ottamatta. ”Mitä sen sijaan tanssimiseen tulee, tuottaisi uusien askelten oppiminen tuskin lainkaan ongelmia. Asia erikseen lienee, kelpuutanko parikseni ketään toista kuin kauniin enkelini, sillä te olette ainoa jonka todella näen, rakas Daliah.”, totesi lordi lempeään sävyyn ja katsoi neitoa syvälle silmiin ennen kuin vastasi tämän kysymykseen: ”Ajattelin noutaa teidät asunnoltanne, ellei se ole mielestänne liian tungettelevaa? Epäilenpä nimittäin, että jopa tämä sali, niin tilava kuin onkin, saattaa juhlapäivänä olla äärilaitojaan myöten ruuhkautunut. Ja vain pieni hetkikin kanssanne on liian arvokas hukattavakseni, m’lady.”, lausahti ylimys yhtäältä hyvin suurieleisesti vaan toisaalta melko ihailtavastikin, vaikuttaen ulkoapäin vielä nuorehkosta iästään huolimatta sisäistäneen vanhan väen viisaudet, joissa silkasta rahasta ei povattu todellista onnea tuomaan. Toisaalta varallisuus ja vaikutusvalta eivät koskaan näyttäneet olleen hänelle mikään puute vaan pikemminkin kohtalon sanelema elämäntapa, johon tosin suurin osa kaltaisistaan ylhäisistä vaikutti yhä löytävän pelkistä mielistelevistä palvelijoistaan, kaavoihin kangistuneista tuttavistaan ja koreista näyttämöistäänkin tarpeeksi täytettä. Tuntui siis edelleen melkoiselta arvoitukselta, minkä tarkoituksen varjolla oli lordi itsensä tällä tavoin piikatytön seuraan alentanut. Olihan hän kaikkea muuta kuin tavanomainen keski-iän kynnykselle ehtinyt, aikansa mahaansa ja kaljuaan kasvattanut ukkomies, joka etsi alemmasta säädystä kylmille kolikoilleen vastinetta epäonnistuttuaan kulisseihin kuivettunutta vaimoaan lämmittämään. Olihan näitä surkimuksia varmasti tässäkin linnassa nähty. Niin ikään ei lordi vaikuttanut lainkaan iloluontoiselta keikariltakaan, joka järjestettyä avioliittoaan tai parikseen valittua rimppakinttua pakoillen haki yhdenillanseuraa taholta, jolta uskoi juorujen vähiten leviävän. Jos haltiaylimys olisi toivonut neidolta vain sitä mitä moni muu mies pyysi tuon ystävättäreltä, olisi hän tavallisesti hyvinkin käytännöllisenä henkilönä mennyt varmasti suoraan asiaan. Sen sijaan hän katsahti nyt neidon olan ylitse kuin muistaen jotakin ja nousi kohta hymyillen seisomaan, ojentaen kätensä toiselle kuten aiemmin aamullakin. Nyt lausumansa ehdotus kuulosti kuitenkin kenties enemmän uteliaisuutta kuin pelkoa herättävältä tai uhkaavalta: ”Huomaan, että ulkona odottaa parhaillaan upein kuutamo, mitä vuodenajalta voi toivoa, eikä ilmakaan ole vielä liian viileä käydä sitä ihailemaan. Emmekö siirtyisi vaikka vain hetkeksi parvekkeelle, lady Daliah? Haluaisin viettää kanssanne jonkin aikaa kahden kesken, sillä minulla on jotakin erityistä…”, haltiaylimys vaikeni kesken lauseensa ja hymyili seuralaiselleen salaperäisesti, ripaus tuiketta liian sinisissä silmissään.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 27, 2006 16:29:10 GMT 3
Ehdotukselle että lordi tulisi hakemaan Dalin hänen oman huoneensa ovelta sai vastauksekseen pelkän hymyn. Tosin hymyn takana käytiin samaan aikaan villejä vaihtoehtojen keksimiskarkeloita. Tottahan lordin varmasti osasi odottaakin melko vaatimatonta asumusta, mutta silti tuntui nöyryyttävältä viedä noin ylhäinen olento linnan niinkin masentavaan osaan, kun vielä huone itse oli niinkin persoonallinen kuin mitä oli. Mutta kun lordi nousi seisomaan päätettiin koko ongelman nyt olla siihen asti kunnes asiaa päästäisiin omassa rauhassa pohtimaan. Onneksi hiukan heikkokuuloisempikin erottaisi salin metakasta tuon oranssileninkisen kaakattajan äänen, eli toisin sanoen apua olisi saatavilla. ”Parvekkeelle?” Vaalea pää kohosi kohtaamaan ylös nousseen katseen. Niin harvoin tapasivat ihmiset nykyään parvekkeella käydä, että se tuntui jo täysin unohtuneen. Mieluummin sitä astuttiin salin toisesta päästä ulos käytävälle ja lähdettiin siitä ulos hortoilemaan. Joku oli kaiketi kesän kynnyksellä pelotellut tuon ulokkeen linnan muurissa olevan jo niin kapinen, että kohta putoaisi kokonaan. Kukaan ei tietty myöntänyt uskovansa mokomaa, mutta silti paikan suosio oli romahtanut. ”Käväistään vain. Mutta sitten minun on kyllä kiidettävä vuoteeseen. Jos siis suotte sen. Huomenissa on taas jännittävä päivä edessä.” Viimeisestä lauseesta olisi saattanut tulkita hivenen sarkasmia, ellei niin heleä ääni kuin suuret silmätkin olisi olleet niin vilpittömän oloiset. Nuori nainen ojensi kätensä lordille, mutta nousi omin avuin tuoliltaan. Miehen ele oli tuntunut lähinnä hämmentävältä ja oitis hän päästikin kädestä irti.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 28, 2006 1:44:56 GMT 3
”Ilman muuta, lady Daliah. Onhan ilta jo pitkällä ja tiedän teidän olevan väsynyt. Täytyy kuitenkin todeta, että jossain määrin jopa kadehdin teitä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Kunpa voisinkin täyttää yhtä helposti jokaisen hetken ennen tulevia juhlia ja jälleennäkemistämme, sillä usein vain odottaen vietetty aika tuntuu pidemmältä kuin pieni ikuisuus työn ääressä.”, lievensi lordi neidon toteamusta omalla tavallaan, ja saattoi tämän loitommas ruuhkaisesta salista ja sen hälisevästä väestä. Ulkoilmassa ja syksyisessä illassa oli huomattavasti rauhallisempaa ja hiljaisempaa. Haltiaylimys rypisti tosin kulmiaan huonosti hoidetulle parvekkeelle, jonka olisi perinteisesti pitänyt olla yksi salin romanttisimmista paikoista. Toisin kuin linnan puutarhoissa ei täältä oltu kuivia lehtiä vaivauduttu säännöllisesti lakaisemaan, ja kivinen kaidekin lupasi pian kasvaa sammalta, ellei sitä kukaan kävisi hoitamassa. Yhtä kaikki oli paikka yksityisempi kuin pöytä keskellä aatelisväen teeseurueita ynnä suuntaan jos toiseenkin parveilevia palvelijoita, joten lordi jätti moiset huolimattomuudet nyt omaan arvoonsa. Luonto pelasti puitteissa sentään paljon, sillä taivas oli kirkas ja kuu kumotti täytenä tuhansin tähdin kimaltelevalla taustallaan, juuri kuten haltiaylimys oli luvannutkin. Näky oli sekä kaunis että omalla tavallaan mystinen, ja lordi antoikin katseensa viivähtää tuossa tyynessä taivaankappaleessa hetken pitempään ennen kääntymistään vierellään olevan neidon puoleen. Haltia katsoi toista silmiin jälleen sillä lempeällä ja viisaalla tavalla, jolla vain hän osasi kesyttää huomion puoleensa ja pitää sen otteessaan. ”Rakas enkelini, tänä iltana saan vihdoin tilaisuuden kiittää teitä kauniita sanoja konkreettisemmalla tavalla kaikesta siitä vaivasta, jota henkeni ja vapauteni eteen taannoin näitte. Tämä on tietenkin vain jotakin pientä ja aivan riittämätöntä korvaamaan tuota tekemäänne palvelusta, mutta toisaalta haluan lahjani kertovan muustakin kuin kiitollisuudestani, ja toivon sen myötä vastedeskin kantavanne kaikkia hyviä, yhteisiä muistoja mukananne…”, lausahti ylimys hymyillen ja kohotti neidon puoleen ylellisen korurasian, jonka oli viittansa katveesta esiin ottanut. Mustalle ja pehmeälle samettipinnalle oli hienoin hopealangoin kirjailtu koukeroisia riimuja sekä symboli, joka esitti kuuta kaikkine kasvoineen. Jos neito otti tuon lahjan vastaan, avautui rasian kansi taidokkaan piilomekanismin ansiosta liki itsestään, suodakseen ainutlaatuisen sisältönsä käydä kuunsäteissä välkehtimään: siro kaulakoru oli kuin haltiatyötä parhaimmillaan, häikäisevää hopeaa ja silkinohuista mithrillangoista kudottua nauhaa toisiinsa kietoutuneina, silmäterinään pienet, salaperäiset unensieppaajat ja näiden keskellä täydellinen sydän tummine, kiiltävine jalokivineen. Koru oli ihastuttava vaan ei turhan prameileva, lämminhenkinen mutta ei missään nimessä arkinen. Kauniisti patinoitunut pinta kertoi ikivanhasta alkuperästä, vaikka lordin seuraavat sanat kuulostivat sentään aivan uskomattomilta: ”Muinaisten tarujen mukaan tämä koru on peräisin jumalatar Lunatariathalta, Mielen ja Unten paimenelta. Keskimmäisen kookkaan ja neljän pienemmän* kuukiven kerrotaan suovan kantajalleen hänen siunauksensa. Harvat tuntevat näiden jalokivien todellista voimaa, mutta kansani keskuudessa kuukivien arvo on tunnettu jo pitkään. Niiden päällisin puolin synkässä olemuksessa on tietynlaista taikaa, joka saattaisi toimia juuri tällaisena iltana… saanko kiinnittää korun kaulaanne, lady Daliah?”, pyysi lordi Sýránícús hymyillen, neidon mielipidettä lahjastaan katsellen ja kuulostellen. (( ( *pyöreät kivet unensieppaajien keskustoissa ), lisäksi luonnostelin aika karkeasti ajatukseni selvyydeksi, vaikka koko korun suunnittelu jäi kyllä pitkälti alkutekijöihinsä: www.sunpoint.net/~ketunkolo/koru.jpg ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 28, 2006 1:54:10 GMT 3
((Kuva oli hieno. Valaisi kyllä mielikuvaa tehokkaasti.))
Ilta oli todellakin kaunis. Sellaisella haikealla, yksinäisellä tavalla. Tuollaisia iltoja kutsuttiin rakastuneen lesken illoiksi, täynnä pakahduttavaa suloa ja tuskaa. Ei ollut ihme, että vuosi päättyi syksyyn. Talvi oli hyvä alku vuodelle, kylmä ja surullinen, mutta siitä olisi matka vain kohti uutta elämää ja toivoa. Toisaalta syysillat saivat helposti heikomman mielen masentumaan. Vain harva tässä maailmassa pystyi sanomaan todella saavuttaneensa jotain taakse jääneen vuoden aikana ja tuollaista oman olemisen tarpeettomuuden surua ja pienuutensa tuntemista oli helppo kokea iltoina jolloin suuren kuunkehrän seurana olivat vain pienet, voimattomat tähdet. Jos ihminen suosi jotain tiettyä vuodenaikaa erityisesti, ei Daliah voinut sanoa suosivansa syksyä, mutta sen taianomaisuus, kuoleman jatkuva läsnäolo tuntui kuin juovuttavalta. Heidän astuessaan ulkoilmaan iski yön viileys vasten neitokaisen kasvoja kuin kylmä vaate. Tuntui olevan vuodenaikaankin nähden harvinaisen koleaa. Tai ehkä mokoma tuntemus johtui ohuesta kankaasta johon hän oli pukeutunut. Valon juhlaan hänen olisi luultavasti etsittävä normaalia lämpimämmät vaatteet, jos yöt pysyisivät näin koleina. Lordi oli astellut lähemmäs epävarman oloista kaidetta ja katseli taivaalle. Kuu olikin todella näkemisen arvoinen. Kuin se olisi loikannut suuren askeleen lähemmän maan kamaraa. Maailma parvekkeen alapuolella näytti niin erilaiselta kuin millainen se oli ollut varhain aamulla muurin päältä katseltuna. Ei olisi ollut vaikeaa kuvitella hirviöjoukkoa syöksymässä toisen kimppuun kaikkien noiden varjojen suojissa. Mutta mokomat lapselliset ajatukset puisteltiin nopeasti pois jo väsymyksen hiukan sumentamasta mielestä. Kohdatessaan sitten lordin katseen tunsi Daliah kuin lämpenevänsä hetkeksi. Kylmä ympärillä unohtui, sillä miehen silmät olivat niin ystävälliset. Ei kukaan ollut koskaan katsonut häntä tuolla lailla, niin ystävällisesti, lämpimästi. Muu maailma, kauhukuvat pelottavista muinaisuuden olennoista, kolea yö ja aamuiset askareet unohtuivat hetkeksi täysin. Yhä vain puheet siitä, mitä hän nyt muka oli tehnyt tuon ylhäisen miehen eteen tuntuivat joutavalta höpinältä, mutta unohtuivat nopeasti vihervän katseen nyt kohdistuessa näkyville ilmaantuneeseen esineeseen, rasiaan. Taas kerran hämmästyksestä laajenivat silmät, kun kauniin esineen, joka itsessään olisi korvannut hälle vaikka menetetyn raajan, kansi alkoi avautua, kuin itsestään, ja paljasti aarteen sisältään. Koru oli niin kaunis. Sanoin kuvailematon. Sitä olisi voinut vain katsella tunti tolkulla kyllästymättä. Kauniit hopeaisina kiiltävät langat kietoivat syleilyynsä tuollaisia lumoavia koruja, neljä kappaletta ja lopulta päättivät matkansa suureen, huumaavaan kiveen, sydämen muotoiseen. Näky oli niin kaunis ja miehen pehmeällä äänellä lausumat sanat vain lisäsivät hetken lumovoimaa, niin henkeäsalpaava tilanne oli, että kyyneleet kihosivat suuriin silmiin, eikä hän voinut vastata lordin kysymykseen muuten kuin nyökkäämällä hieman päätään.
|
|
|
Post by R.C. on May 2, 2006 23:17:50 GMT 3
Haltiaylimys ei suotta rikkonut hiljaisuutta kohottaessaan korun alustaltaan ja siirtyessään aavistuksen neidon taakse sen vaitonaiseksi käyneen kaunottaren kaulalle laskemaan. Hopean himmeä välke ja mithrilin juhlallinen kimallus yksin olisivat nyt riittäneet tuomaan moisen pienen taideteoksen oikeuksiinsa. Vaan kuten lordi oli arvellutkin, täyttyi kiiltävänmusta, sydämenmuotoinen kivi yllättäen taianomaisen valkealla hehkulla, aivan kuin se olisi vastannut täysikuun ylleen valamiin säteisiin. Liekö tuo kiehtova ilmiö ollut sitten vain jalokiven taitavan hionnan aikaansaannosta vaiko jotakin paljon erikoisempaa, kohotti lordi tämän näyn myötä hieman kulmiaan ja nyökkäsi hymyillen itsekseen. ’Kuinka puhdas sydän, kuten arvelinkin.´, hän ajatteli ja nautti näkemästään vielä hetken ennen kuin kävi vaimein kuiskauksineen ilmapiiriin hiipinyttä lumousta hälventämään: “Suojelkoot tämä kaulakoru kuukivineen mieltänne painajaisilta ja sydäntänne kaikelta pahalta, rakas Daliah. Kenties kohtaatte unissanne vielä itse jumalatar Lunatariathan, kuten kansani lapsille kerrotut sadut lupaavat. Sitäkin enemmän toivon kohtalon saattavan meidät vielä kerran yhteen viettääksemme hienoimman Valon juhlan, mitä kuvitella saattaa. Onhan kauniit muistot toki tehty kartutettaviksi…”, lausahti haltialordi hymyillen, vetäisi sitten viittansa yltään ja laski sen neidon harteille jatkaen: “…vaan sallikaa minun lainata teille viittaani jottette vahingossakaan vilustuisi viileässä illassa, lady Daliah. Syksy voi olla näinä aikoina arvaamaton, vaikka aurinko odottaakin vielä hyvästejään…” Tuosta turhaa huomiota väistäneestä vaatekappaleesta luovuttuaan palasi haltiaylimys jälleen neidon vierelle tässä paremmin katsettaan lepuuttaakseen. Lordi itsekin näytti viittansa alta paljastuneen upean pukunsa puolesta nyt kuin uudelta henkilöltä, kun hänen juhlavan hopeista ja mustaa kudosta kipunoiva, jokseenkin kaapumainen ja leveähihainen asunsa kävi kuunsäteissä himmeästi välkehtimään. Harjaantumaton silmä olisi erottanut tässä vain tavallista arvovaltaisemman asustuksen, vaan tarkemmin ottaen kantoi ylimys yllään erittäin ylellistä ja harvinaista mithril-haarniskaa, joka oli kevyt ja luontevasti laskeutuva kuin hienoin kangas mutta kovintakin terästä kestävämpi. Näin ylevä ilmestys olisi varmasti herättänyt kysymyksiä alta aikayksikön, ellei lordi Sýránícús olisi torjunut parhaillaan puolestaan kaiken ulkopuolisen huomion neitoa lukuun ottamatta. Jälleen kerran hän olisi voinut kävellä vaikka läpi koko linnan kenenkään huomaamatta. “Se sopii teille täydellisesti…“, totesi haltiaylimys vuoroin koruun ja viehättävään seuralaiseensa katsahtaen, jättäen huomionsa kuitenkin pian neidon suloisiin kasvoihin. “…tai oikeastaan…juuri te olette oikea henkilö tätä tarunomaista jumalattaren lahjaa kantamaan, rakas Daliah.”, korjasi hän lempeästi hymyillen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 3, 2006 18:53:48 GMT 3
Miehen asettaessa korua jännityksestä värähtelevälle kaulalle salaperäinen hohde tuntui valaisevan kaiken mitä vihreät silmät näkivät hämärtävän kyynelverhonsa takaa. Ilmiö kesti vain hetken, mutta tuntui sopivan tilanteeseen kuin lämpö suloiseen kesäpäivän iltaan. Todella ilta tuntui saaneen miellyttävän käänteen aivan yht'äkkiä. Päivä oli muuten tuntunut stressaavalta, pitkältä, todella väsyttävältä, mutta nyt ilta tuntui rauhoittuneen aloilleen. Kun nuori nainen viimein saattoi irrottaa katseensa kaulalleen asetetusta kauniista esineestä, tunsi hän itsensä hassulla tavalla iloiseksi. Miehen sanat vieraasta jumalattaresta sopivat hetkeen, tosin jäivät aavistuksen kaukaisiksi. ”Valon juhlasta tulee varmasti upea kokemus.” Mutisi Daliah vastaukseksi miehen irrottaessa viittaa hartioiltaan. Samalla hetkellä ilma ympärillä todella alkoi tuntua vilpoiselta. Todellakin suloinen kesä oli takanapäin ja niin yö kuin syksykin olivat ehtineet pitkälle. Olisi todellakin ollut sääli sairastua nyt, kun muutaman päivän päästä olisi tarkoitus nauttia yhdestä vuoden ehdottomasti nautinnollisimmista kohokohdista. Mutta voi jos ilta olisikin ollut siinä yllätyksien osalta. Vaikutti siltä kuin tuo jalo lordi olisi päättänyt viedä erään hiukan yksinkertaisen mielen aivan pyörälle. Vaikka tuossakin linnakkeessa saattoi harva se päivä, jos vain uskaltautui aateliston siivekkeisiin rakennusta, nähdä kauniita naisia ja komeita miehiä, harvemmin näillä main tavattiin todella arvokkaita, todella aidosti näyttäviä olentoja. Nyt kun tuo ylhäinen olento ilmaantui seisomaan nuoren neidon rinnalle oli näky uskomaton. Miten oli ollut mahdollista, että tuo viitta oli onnistunut peittämään niin tehokkaasti alleen noin komean näyn? Sumeat silmät tapittivat ylöspäin miehen kasvoihin, jotka kuun kirkkaassa valossa olivat, jopa hänen sumealle näkökyvylleen yhtä helpot erottaa kuin valoisimmalla päivänhetkellä. Tuntui kuin lordi olisi kasvanut, kuin hänen kasvonsa hohtaisivat himmeää kajoa, kuin hänen ystävällinen katseensa lämmittäisi nuoren naisen kasvoja. Miehen sanat havahduttivat hänet taas uudesta omituisesta unenomaisesta tuntemuksestaan. Hän puisteli hetken päätään, kuin yrittäen hieman selvitellä ajatuksiaan ja hiukan naurahti, lähinnä omille teilleen karkaileville ajatuksilleen. ”Koru on kovin kaunis. Mutten usko olevani sen arvoinen. Tällaiset eivät kuuluu piikojen kauloille.” Sanat tuntuivat pistelevän kuin pienet tikarit, mutta hetken kauneudesta todellisuuteen palannut mieli kyllä ymmärsi heti, että jos joku koskaan näkisi näin tavallisella tytöllä näin tavattoman korun voisi hän joutua todella pahoihin ongelmiin. ”Lordi... Olen aivan sanaton. Tämä hetki... Koru... Te... Kaikki on aivan ennennäkemätöntä. Mutta luulen, että minä olen aivan väärä kokemaan mitään tällaista.” Hän hymähti. Kierikö hän nyt itsesäälissä? Odottiko hän tuon ylevän herran nyt lausuvan kauniin sanan nuoren naisen ainutlaatuisuudesta? Ehkä hän todellakin oli vain tyhmä, eikä ymmärtänyt tilanteen kaikkia hyötyjä? Korusta olisi varmaankin saanut ison summan, jos sen olisi saanut myytyä. Ikävä kyllä, Daliah piti itseään aivan liian tavallisena tapauksena. Ei ehkä niinkään tyhmänä kuin vain yhtenä monesta. ”Älkää vain loukkaantuko. Ymmärrätte varmasti, että olette taas kerran tehnyt yhdestä täysin tavallisesta päivästä elämässäni sellaisen, jota en koskaan tule unohtamaan. Ja minun kaltaiseni tyttäret ovat tottuneet elämään, jota ei kukaan muista.” Daliah antoi hymyn sulaa huulilleen. Hänen sanansa olivat kuulostaneet lannistuneemmilta, kuin mitä oli kuulunut. Tilanne tuntui jopa huvittavalta. Ei kai hän vain osannut olla tyytyväinen, pitää suutaan kiinni ja nauttia jostain näin upean erinomaisesta.
|
|
|
Post by R.C. on May 3, 2006 22:32:36 GMT 3
“En epäile näiden uskomustenne vilpittömyyttä, lady Daliah, mutta murehdin kuullessani sanoissanne vain sen häiritsevän puheensorinan, jonka toivoin jo jättäneemme taaksemme saliin. Vika ei ole kuitenkaan teidän, rakas enkelini, sillä ymmärrän kaltaisenne neidon syntyneen ja kasvaneen näiden yleisten ja vaatimattomien käsitysten vankeuteen, ja moisesta perusteettomasta näkemyksestä olisi kenen hyvänsä vaikea selittää mielensä taas vapaaksi.”, totesi haltiaylimys lievää surumielisyyttä sinisissä silmissään ja vaisuksi käyneessä hymyssään. Tällä tavoin hän vaikutti entistä totisemmalta tulevissa puheissaan. Kumartumalla aavistuksen neidon puoleen ja laskemalla kätensä tämän olkapäille haki hän vaistomaisesti myös toisen rävähtämätöntä huomiota puoleensa, katsoen seuralaistaan silmiin hyvin lempeästi ja keskittyneesti, kuten vanhempi joka opettaa nuorempaansa. Ja pitkälti muinainenhan taisi lordi toiseen nähden ollakin, vaikkei neito taatusti olisi todellista ikäänsä edes uskonut: “Loppujen lopuksi meistä jokainen asettaa itselleen oman arvonsa ja luo oman tulevaisuutensa, lady Daliah. Teille on kenties tallattu valmiiksi tie, jota seurata, mutta kenenkään kohtaloa ei ole ennalta määrätty. Rohkeat kulkevat omia polkujaan ja väistävät eteensä sattuvat esteet. Välillä on uitava virtaa vastaan välttyäkseen päätymästä mereen, jossa kauneimmankin kukan lehdellä kimalteleva kaste ei enää erotu. Toisille te saatatte olla pelkkä piika, minulle te olette tärkein henkilö koko tässä maailmassa, mutta vain itsellenne voitte olla täysin rehellinen, ja sen myötä rakentaa elämänne joko haaveille tai todellisuudelle, kumpaa hyvänsä sydämenne halajaakin. Tavallisuus tuntuu usein turvalliselta, mutta totuus löytyy vain sisältänne, ei ympäriltänne. Uskon vahvasti, rakas Daliah, että jonakin päivänä löydätte vielä rohkeuden sulkea silmänne tältä umpimieliseltä maailmalta ympärillämme ja nähdä sen, minkä moni muu kieltäytyy näkemästä. Olette kaunis, erityinen ja arvokas jo itsessänne, ilman arvovaltaisia sukukirjoja tai rikkauksiakin.”, viimeisteli haltiaylimys mielipiteensä ja vaikutti sitten kuin havahtuvan johonkin irrottaessaan kätensä neidon olkapäiltä ja vetäytyessään tästä askeleen kauemmas kuin peläten tartuttavansa toiseen jotakin pahaa. Ele oli tosin sen verran vähäinen, että sitä oli vaikea tulkita juuri mitenkään. Kenties lordi oli perääntynyt vain nähdäkseen seuralaisensa paremmin, vaikka toisaalta hän laskikin kätensä ja katseensa hetkeksi alas sivullaan olevalle kaiteelle. ”Toivon, että harkitsette vielä sanojani, lady Daliah. En toki kyseenalaistaisi tahtoanne, mutta tämän maailman sovinnaisuussääntöjä vastaan olen valmis vaikka taistelemaan. Tässä asiassa muistutatte jopa jossain määrin kansaani…”, lisäsi lordi Sýránícús vaimeasti, mutta jätti viimeisen lauseensa sen paremmin selittämättä, vaihtaen sen sijaan melko pian puheenaihetta: ”Ilta alkaa yhtä kaikki olla pitkällä, rakas enkelini, niin paljon kuin sen myöntäminen minua harmittaakin. Tämänpäiväinen jälleennäkemisemme oli upeampi kuin uskalsin toivoakaan, menneistä tapahtumista huolimattakin.”, lausahti haltiaylimys taas vapautuneemmin hymyillen ja tuikkivin silmin neitoon katsoen. ”Pyydän, pitäkää lahjani, lady Daliah, sillä minua ilahduttaisi suuresti tietää teidän kantavan tuota kaunista muistoa, vaikka ette uskaltaisikaan sitä muille näyttää.”, jatkoi lordi ja ojensi kätensä neidolle taas totutun etiketin tapaan, saattaakseen tämän sisälle ja päättääkseen illan kuten herrasmiehen kuuluikin. ”Olen antanut teille varmasti jo tarpeeksi ajateltavaa tälle illalle, m’lady, ja arvelen väsymyksen alkaneen viimeistään tähän mennessä painaa mieltänne. Sallikaa minun siis saattaa teidät lepäämään.”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 3, 2006 23:06:21 GMT 3
Voi kun kaikki ikävä olisikin sanoissa. Kanssaihmisten puheet saattoi aina kääntää heitä vastaan. Mutta teot olivat asia erikseen. Hän tiesi, että silmäänpistävä henkilö, jonka elämän mukavuuteen saattoi vaikuttaa, sai usein tuta nahoissaan toisten inhon ja katkeruuden. Niin oli usein käynyt. Hyvä esimerkki oli Naranja, joka oli kerran jos toisenkin maannut milloin missäkin ojassa piestynä, henkihieverissä, kun joku herra oli käynyt hänen kanssaan hiukan intensiivisemmän keskustelun, eikä mahdollinen vaimo tai muu naispuoleinen sukulainen ollut mokomasta välittänyt. Miehillä mahtoivat asiat olla toisin, tai ainakaan nuo eivät vaikuttaneet niin herkiltä. Sen Daliah kyllä tiesi, että jos joku kateellinen kananen näkisi noin kauniin korun, arvokkaamman kuin yksikään näillä tienoin, vaatimattomasti pukeutuneen, usein kiireestä takkutukkaisen palvelijatyttösen kaulalla, kärsisi korun kantaja siitä pitkään. Toisaalta eihän kenenkään tarvinnut nähdä tuota arvoesinettä. Sen voisi piilottaa ja ihailla joskus illan pimentyvinä hetkinä. Houkutus ottaa kaunis lahja vastaan oli tietenkin valtaisa. Tuo esine olisi jotain, jonka hän voisi luovuttaa tyttärelleen ja tämä omalleen ja niin edelleen. Se olisi täydellinen koriste kaikkiin juhlatilaisuuksiin, ennenkaikkea omiin häihin. Lordi oli laskenut kätensä kapealle olalle. Daliah värähti aavistuksen. Kosketus tuntui huimaavan kuumalta, miltei polttavalta. Hänellä täytyi siis sittenkin olla kylmä, jos toisen ihon hehku tuntui viittakankaankin läpi noin voimakkaasti. ”Olisi varmasti helppo olla rohkea, jos ei olisi niin riippuvainen elämänsä puitteista.” Ääni tuntui kantavan varsin selkeästi ja ajatus sanojen takanakin tuntui kuroutuneen sanottavan arvoiseksi. Lordin ojennettuun käteen tartuttiin samalla kun ehdotus palata takaisin sisätiloihin sai hyväksyvän nyökkäyksen. ”Ja olisi helppo olla rohkea jos ei olisi mitään menetettävää.” Vaaleiden kiehkuroiden alta tuntui nyt kumpuavan tavallista vakavampien ja jopa älykkäämpien ajatusten. Oli selvä, että näitä sanojaan nuori nainen vielä miettisi useaan otteeseen ja katuisi vielä useammin. Ei saisi laittaa vastaan ylemmälleen, mutta carpe diem, oltiin nyt sitten edes tässä hetkessä rohkeita. ”Ikävä kyllä minulle on suotu sen verran, että voin kokea menetyksen, muttei niin paljoa, että voisin nukkua yöni tietoisena siitä, että elämäni on turvattu. Arvostan kyllä itseäni siinä määrin, etten tekisi mitään tyhmää tai lupautuisi typeryyksiin ja kyllä olisi ihanaa vain iskeä rikki nämä näkymättömät yhteiskunnan kahleet ja alkaa elämää niinkuin haluaisin. Tanssisin paljon, lähtisin pitkille ratsastusretkille, kävisin vieraissa maissa. Lukisin paljon ja ehkä kirjoittaisinkin. Runoileminen voisi olla hauska harrastus. Ja haluaisin opetelle ampumaan jousella. En tappaakseni, vaan sen vuoksi, että lentävä nuoli on mielestäni ihmeellinen näky. Voi hyvä lordi, maailmassa on paljon asioita mitä olisi mukavaa tehdä, mutta elämästä unelmointi ja unelmien eläminen on kaksi eri asiaa. Minun kaltaisiani on tuolla kaukana kylätolkulla, ihmisiä joiden polku todella on tallattu valmiiksi, se on pölyinen ja ajoittain kivikkoinen, mutta välillä matkan varteen saattaa osua virkistävä puro tai kauniita kukkia, mutta lopulta jokainen näistä poluista on toisensa kaltainen ja jokainen tällaisen polun tallaaja on opetettu pysymään tiellään turhaa haikailematta toisaalle.” Kaikki nuo kielikuvat ja omituiset ajatukset taisivat sittenkin olla viinin innoittamia, vaikkei tuota paljoa oltukaan maisteltu. Nyt utelias, hiukan pahinta odottava katse kohosi kohti miehen omia, huimaavan sinisiä silmiä, samalla kun kylmästä kalvenneet kädet tarttuivat viittaan tarjotakseen tuon takaisin.
|
|
|
Post by R.C. on May 4, 2006 21:16:18 GMT 3
”Muut 'kaltaisenne' ovat muualla, mutta te olette täällä tänään, lady Daliah, ja siitä olen tavattoman kiitollinen. En osaa edes arvata, minkälainen maisema olen teidän kulkemallanne tiellä, tai mikä mahtaa olla merkitykseni elämässänne, mutta olen varma, että nautin jokaisesta yhteisestä askeleestamme, kuten hetkistä, jotka saan viettää seurassanne, kaunis enkelini.”, vastasi haltiaylimys vähääkään neidon vastaväitteistä hätkähtämättä, vaan jatkaen vain mielellään kirjavia kielikuviaan seuralaisensa kanssa. Hän ehti saattaa toisen takaisin sisälle saliin ennen kuin otti vastaan viittansa ja laskosti sen taitavasti käsivarrelleen, käyttämättä siihen lainkaan toista kättään, jonka oli nyt varannut yksin neidolle. ”Järki ja tunteet tuntuvat totisesti joskus yhtä ristiriitaiselta yhdistelmältä kuin haaveet ja todellisuuskin, m’lady. Harva meistä saa koskaan mahdollisuutta toteuttaa unelmiaan. Ajatuksissanne lienee siis perää, lady Daliah, ja olette selvästi hyvin harkitsevainen ja älykäs henkilö. Vähempää en tietenkään odottanutkaan.”, puheli lordi vakavasti mutta levollisesti saattaessaan neitoa halki salin, jossa ihme kyllä kukaan ei tuntunut kiinnittävän heihin sen kummempaa huomiota - kaksikon tarjoaman komean näyn osalta kenties pettymykseksi, mutta toisen mielestä kaiketi suureksi helpotukseksi. Ylimys hätisteli väen huomion puolestaan kuin parven ärsyttäviä ja harmittomia hyttysiä. Yksin tällä hetkellä hänen voimansa oli niin valtava ja intensiivinen, että vierellä kulkeva neito saattoi liki tuntea ilmassa jotakin sähköistä, vaikka tuskin ymmärsikään sille mitään näkyvää syytä. ”Voitte kuitenkin luottaa siihen, että siinä kohtaa missä teidän rohkeutenne pettää, alkaa minun voimani suojella teitä, rakas Daliah.”, lausahti haltiaylimys rauhallisesti ja jatkoi yhä yllättävän positiiviseen sävyyn: ”Ja vaikka sitten teidemme olisikin väistämättä erottava, aion luoda jäljellä olevasta matkasta teille niin kauniin ja ihmeellisen kuin suinkin saatan.”, lisäsi hän hymyillen ja seisahtui hetkeksi käännähtääkseen puolittain neidon puoleen. He olivat tähän mennessä saapuneet salin sivulta nouseville portaille, jotka johtivat yleisesti linnan asuinhuoneistoihin. Lordi oli pysähtynyt, sillä hän ei tietenkään tiennyt tarkkaa määränpäätä, mihin neito tuli saattaa, ja odottikin nyt toisen vihjettä asiaan. Seikka lieni olennainen jo tulevan tapaamisenkin osalta, mikäli haltiaylimys saattoi toivoa lupauksensa mukaisesti noutavansa seuralaisensa tämän ovelta. ”Valon juhlasta tulee meille molemmille varmasti ikimuistoinen…”, totesi lordi puolittain itsekseen kuten toisellekin. Hänen katseensa oli neidon päätöstä odotellessa hetken hyvin etäinen ja hymynsä tutkimaton.
|
|
|
Post by Glaciar on May 4, 2006 22:02:51 GMT 3
Todella, jos elämä olisi polku, jonka varrella kukkisi kukkia, joka katkeaisi risteyksiin ja kivikkoihin ja joka kiemurtelisi milloin metsässä milloin pelolla, mikähän tämä herra olisi Dalin polun varrella. Miehen sanat olivat sen verran mielenkiintoista kuultavaa, että hän varmasti pohtisi niitä myöhemmin illalla käydessään yöpuulle. Tuo ylimys ei voisi olla vain jokin jonka ohi hän kävelisi. Ei, rinnalla kulkeva olisi jokin joka kestäisi pidempään, jokin joka kulkisi mukana. Sillä olihan selvä, ettei tuon kesäpäivän jälkeen mikään nuoren naisen maailmassa ollut entisellään. Eikä tämäkään ilta vajoaisi unholaan. Johan siitä oli kaulalla kaunis todistekin muistuttamassa. Miehen sanat joissa hän ylisti toista älykkääksi lähinnä huvittivat ajatuksena. Eihän hän osannut edes kirjoittaa kunnolla. Eikä osannut keskustella hienoista ja ajankohtaisista asioista koreita sanoja käyttäen. Ehkä tuosta vaaleasta päästä löytyi aavistus suorasukaista maalaisjärkeä, mutta eipä tuota varmaan muuta tarvinnutkaan elämästä selviämiseen. Kun kaksikko lähti kulkemaan halki salin, tunsi nuori nainen kuinka karvat hänen niskassaan nousivat pystyyn. Millä hetkellä hyvänsä joku alkaisi tuijottaa häntä. Asia oli selvä kuin vesi. Ja siitä alkaisi juoruilu ja juoruilusta seurasi poikkeuksetta ongelmia. He olivat ehtineet puoliväliin suurta huonetta ja sen väenpaljoutta, kun totuus todella ymmärrettiin: kukaan ei vilkaissutkaan ylimyksen vierellä kulkevaan piikaan. Yksikään silmäpari ei kyreissään polttanut kummankaan olemusta, kuin heitä ei olisi ollutkaan. Ajatus tuntui uskomattomalta. Kuinka edes pöytien välissä puikkelehtivat palvelustytöt eivät kiinnittäneet heihin huomiota? Tämä tuntui osaltaan helpottavalta, toisaalta oli naisenalku omalla tavallaan jopa pettynyt. Hän liikkui seurassa joka kelpaisi hallitsijallekin, hän astui sellaisen miehen rinnalla, jonka edessä helposti pyörtyisi joukko aatelisleidejä, hänet oli hyväksynyt ystäväkseen mies, jollaisesta suurin osa maailman naisista vain unelmoi ja juuri nyt, kukaan ei edes vilkaissut hänen puoleensa. Vihreät silmät painuivat lattiaan, eivät harmista vaan lähinnä estääkseen pienen huvittuneisuuden tulemasta lordin tietoon. Koko kimurantti tilanne nauratti vaikkei ehkä olisi saanut. Ehkä se vain oli hänen kaltaisten hupsujen tyttöjen taipumus olla koskaan tietämättä mitä todella halusi. Kaikki nuo ristiriitaiset ajatukset veivät hetkeksi Dalin huomion pois miehen puheista, eikä hän siksi oikein osannut kommentoida niihin mitään. Ja toisaalta niitä sanoja, jotka hän kuuli, ei hän ymmärtänyt. Kun mies lakkasi puhumasta, olivat he pysähtyneet. Salin läpi oli kuljettu mukavan verkkaista tahtia ja nyt he seisoivat suuren kierreportaikon edessä. Kauhukseen neitokainen ymmärsi, että tämä ylimys todella aikoi saattaa hänet ovelle asti. Ripeästi hän vilkaisi ympärilleen suuressa salissa. Kuuluiko mistään kiljuvaa naurua ja kimakkaa ilonpitoa? Räiskyikö jossain salin pukupaljoudessa silmiin koskevan kirkas oranssi? Jos hän nyt löytäisi Naranjan, voisi hän rientää pyytämään ystävättärensä huoneen avaimen ja näin voisi esitellä lordille hieman hienommat asuintilat kuin omansa. Mutta ei, niin hyvä onni ei hänelle käynyt. Tuo kovaääninen nainen oli kadonnut tyystin noista tiloista. Eikä tähän vuorokauden aikaan ollut mikään ihme kyseessä. Hän oli löytänyt maksavan asiakkaan. Tämä vaihtoehto oli siis ruksittava yli. Ei tulisi kuuloonkaan, tuohon purppuraiseen, ätläkän tuoksuiseen huoneeseen törmättäisiin ilman varoitusta. Sitä virhettä ei Daliah enää tekisi. Näin ollen ei hällä ollut vaihtoehtoja kuin osoittaa salin pariovea muutaman metrin päässä. ”Huoneeseeni kuljetaan tuota kautta. Sinne on sitten aavistuksen matkaa.” Olettaen miehen seuraavan perässä asteli hän ovien luo ja työnsi toisen niistä auki. Käytävä oven takana kumisi ja kaikui. Oli helposti pääteltävissä tuon kulkureitin yltävän läpi koko kookkaan rakennuksen. Muutama humaltunut mies istuskeli ovien läheisyydessä, pari nukahtaneena pari tuijottaen tyhjyyteen. Kauempana loittoni pariskunta lupaavasti huojuen, onneksi tosin päinvastaiseen suuntaan, mihin tuo erikoinen kaksikko lähti astelemaan. ”En halunnut asumaan palveluskunnan asuintiloihin. Siellä on aina äärettömän tunkkaista ja ahdasta. Vain niillä joilla on rahaa on oma huone sielläpäin. Satuin vahingossa löytämään läheltä niitä tiloja joissa työskentelen pienen kammion. Se on linnakkeen siinä siivessä joka joskus jossain sodassa kärsi suurimman hyökkäyksen. Se on kyllä rakennettu uudelleen, mutta työssä kesti niin pitkään, että ihmiset olivat jo asettuneet toisaalle. Nyt sielläpäin ei oikeastaan muita asu. Kaikki tilat ovat joko varastoja tai muuten vain täytetyt jonnin joutavalla roinalla. Usea huone on aivan tyhjillään, mutta koska niin moni soturi kuoli kyseisissä taisteluissa, eivät ihmiset uskalla siellä paljoa liikkua. Itse pidän oveni visusti lukossa ja minulla on suuri peili pelottamassa kaikenmaailman pahoja henkiä.” Eihän hänellä ikimaailmassa olisi ollut varaa kuvastimeen ja se olikin piilossa vaatekaapin virkaa tekevän suuren komeron takana, mutta jos jotain henkiä olisi liikkeellä, ne osaisivat kyllä varoa peiliä olisi näkyvillä tai ei, ostettu tai ei. Käytävä teki jyrkän mutkan ja heti perään toisen ja tämän jälkimmäisen takana olivat leveät, karkeasti yhteen kyhätyt kiviportaat, jotka veivät alhaalla näkyvälle hieman edellistä kapeammalle käytävälle. Tuo risteävä käytä kulki ristikkäiseen suuntaan linnakkeen lävistävän pääkäytävän suhteen ja oli huomattavasti vaatimattomammin valaistu. Käytävän seinistä ja rumista ikkunoista saattoi helposti päätellä, että tämä oli nyt sitä kiireellä uudelleen rakennettua siipeä, jonka koristeluun tai huoltamiseen ei oltu varoja tuhlattu. Paksuun muurin lohkaistuista ikkunoista siilautui läpi kuun valoa, joka teki pölyisestä matkasta hiukan aavemaisen kulkea, mutta onneksi sitä ei ollut pitkälti. Nuori nainen tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi läpättää entisestään. Hän kuvitteli mitä kaikkea tuo lordi, joka varmasti oli tottunut elämään kultaisissa palatseissa ja makoilemaan norsunluisilla lavitsoilla ajatteli miljööstä, jossa neitokainen vapaa-aikansa vietti. Käytävä päättyi kapeisiin kierreportaisiin ja koska ikkunoista näkyi oitis linnan edessä siintävälle nurmikentälle oli pääteltävissä että portaat veivät maan alle ja kellaritiloihin. Nuori nainen pysähtyi portaiden edessä ja viittasi niiden vieressä, pienessä syvennyksessä sijaitsevaan lähes mustaan puuoveen. ”Oma koti kullan kallis.” Hän hymyili hiukan avuttoman näköisesti ja kohotti taas katseensa kohtaamaan miehen siniset silmät.
|
|
|
Post by R.C. on May 6, 2006 0:04:09 GMT 3
Neito taisi tarkoittamattaan tehdä oikean ratkaisun, kun tuo joutui ottamaan suunnan kohti omia asuintilojaan. Olisihan vain vilkaisu jonkun porton viettelevän budoaarimaiseen huoneeseen saattanut hyvinkin saada haltialordin kohottamaan hieman kulmiaan, sillä moisiin puitteisiin hän olisi tuskin osannut kultakutrista seuralaistaan kuvitella. Parempi toisen lieni siis vaatimattomana pysyä kuin tulla pahemman kerran väärinymmärretyksi. Varsinkin, kun lordin ilmeestä ei koko pitkän ja monimutkaisen matkankaan aikana voinut lukea minkäänlaista ylimielisyyttä tai oudoksuntaa, vaan taipaleen lähestyessä loppuaan saattoi hänen kasvoillaan havaita lähinnä alati kasvavaa huolta. Lordi Sýránícús silmäili kulkiessaan ympärilleen kapeilla ja autioilla käytävillä, rypisti kulmiaan kiireessä korjatuille seinille ja kuunteli tarkkaavaisesti äänten kaikumista koleista kiviseinistä. Ilman neidon perustavanlaatuista selvitystä samaisen linnanosan historiasta kuten nykyisestä tilastakin olisi hän todennäköisesti ymmärtänyt tuon asustelevan yksin tässä hylätyssä paikassa. Eikä nimenomaan kyseinen seikka tuntunut haltiaylimystä miellyttävän. “Olipa hyvä että lähdin saattamaan teitä, lady Daliah. Kaltaisenne nuoren ja kauniin neidon ei tulisi vaellella yksinään näin syrjäisessä osassa linnoitusta, jossa olisitte helppo uhri kenelle hyvänsä kunniattomalle yön kulkijalle. Enkä nyt tarkoita pelkkiä kuolleiden sotilaiden rauhattomia henkiä, m’lady.”, totesi lordi vakavana seuralaiseensa katsoen. Varmastihan moisen julkilausumansa uhkan oli täytynyt silloin tällöin ellei useamminkin käydä neidon mielessä, kun kerran tuo oli kauemminkin tässä linnakkeessa asunut, ja nähnyt paikan koreat kulissit siinä missä sen viheliäiset piirteetkin. Kuinka nuori nainen olisi puolustautunut, jos joku olisi äkkiarvaamatta tarttunut tuohon jonkun pimeän nurkan takaa, tukahduttanut kirkaisut kämmenellään tai kangasrievulla ja raahannut ties minne ja missä aikeissa mukanaan? Lordin katse ei ollut enää loppumatkan aikana tavoittanut lähistöllä ainuttakaan vartijaa. Niinpä hän vilkaisi hentoa neitoa kerran päästä jalkoihin ja hymyili hyvin heikosti jatkaessaan: “Ymmärrän kyllä hyvin, miksi olette katsoneet tämän vaihtoehdon paremmaksi, lady Daliah, sillä taaksemme jääneen hälyisen salin jälkeen kaipaisin varmasti itsekin hetken jos toisen omaa rauhaani. Kuitenkin juuri mainitsemassanne ‘palveluskunnan asuintilojen ahtaudessa’ saattaa olla puolensa. Isossa joukossa on näinä arvaamattomina aikoina turvallisempaa, joten väki hakeutuu tietyistä epämukavuuksistakin huolimatta yhteen. Olkoonkin, että näkisin teidät mieluummin jossakin aivan toisenlaisessa paikassa kuin kummassakaan näistä jälkimmäisistä.”, totesi haltiaylimys totuudenmukaisesti, antaen kuitenkin edelleen ymmärtää, ettei ollut odottanut neidon asunnolta mitään erityisempää. Lordia tuntui kiinnostavan enemmän toisen henki kuin olosuhteet, joissa tuo eli, vaikka jälkimmäinenkään seikka seurasi tuskin kovin kaukana jäljessä. Neidon mahdolliset pelot olivat yhtä kaikki kohdistuneet aivan väärälle taholle, jos tuo oli epäillyt seuralaisensa tuomitsevan itsensä puhtaasta turhamaisuudesta. Ylimys taisi sittenkin olla moisen yläpuolella. Hän katsahti tyhjää ja aavemaista käytävää molempiin suuntiin kunnes rypisti kulmiaan ja kiinnitti huomionsa taas toiseen: “Oletteko nyt varma, että pärjäätte täällä, rakas enkelini? Voisin järjestää teille käden käänteessä huoneen aatelisten keskuudesta. Ei sillä, ettäkö sitä voisi kutsua millään perusteella paremmaksi ‘kodiksi’, mutta ainakin turvallisuutenne olisi taattu.”, ehdotti haltia ystävällisesti, valiten sanansa selvästikin niin tarkkaan, ettei niillä vahingossakaan toisen nykyistä asumusta loukkaisi. Hän ei vain rehellisesti ymmärtänyt, kuinka neito uskalsi tällä tavoin laittaa itsensä ilmiselville vaaroille alttiiksi, sillä lienihän lordin aiemmissa sanoissa paljon perääkin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 6, 2006 1:24:33 GMT 3
Oli totta, että ensimmäiset kuukaudet olivat olleet vertahyytäviä. Tuo nuori olento oli päivät haahuillut päivänaskareissaan kuin elävä kuollut kun ei öisin uskaltanut nukkua silmäystäkään. Monestikohan hän olikaan kerännyt henkilökohtaiset tavaransa kasaan ja muuttanut muun palveluskunnan seuraan? Mutta aina yhden epämiellyttävän ja nolostuttavan yön jälkeen hän oli palannut kärsimään taas useista eritavoin unettomista ja stressaavista öistä. Vuoroin hän oli pelännyt kohtaavansa jonkin humaltuneen soturin, eksyneenä yleisistä tiloista ja valmiina tyydyttämään milloin minkäkin laisia tarpeitaan ja vuoroin hän oli pelännyt, varsinkin täyden kuun aikaan, todella kohtaavansa elävän kuolleen tai kirotun sielun. Pikku hiljaa pelot olivat heikenneet ja hän alkoi saada nukutuksikin. Tähän asiaan auttoivat suurella rahalla ostamansa rautasalpa ja eräästä varastomaisesta holvista löydetty suuri peili. Ja tottakai konkreettinen kohtaaminen pelon kanssa. Sillä kyllä hän oli kerran törmännytkin mieheen, joka oli käynyt neidon päälle silmät pelottavasti palaen ja suu nestettä vuotaen. Tämä tosin oli ollut helposti taltutettavissa. Kyseinen, ilmeisesti palkkasoturi, oli ollut niin topakassa tuiskeessa, ettei meinannut muutenkaan pysyä jaloillaan ja vaikka vaaleatukkainen neitokainen olikin fyysisesti ollut alakynnessä, tuntuvassa sellaisessa, oli hänen mielensä selkeä ja niinpä lähinnä refleksimäinen potkaisu jonnekin hyökkääjän nivusiin oli antanut vikkelille jaloille sopivasti aikaa ja päällekäynnin uhri oli ehtinyt rientää pakosalle. Kyseisen tapahtuman jälkeen hän ei tietenkään ollut päiviin uskaltautunut takaisin kammiolleen, mutta pikku hiljaa rohkeus palaili takaisin. Ja lopulta tunsi nuori mieli voittaneensa pienen haasteen. Ehkä hän vain kieltäytyi ajattelemasta kuinka pahasti hänelle olisi voinut käydä, mutta lopputulos oli se, että öisin tuossa pienessä huoneessa nukuttiin, ei tuijotettu seinää ja kuunneltu pienintäkin risahdusta. ”Olette kovin ystävällinen ja minusta on mukavaa välillä tulla saatetuksi ovelleni, muttei täällä ole mitään pelättävää. Tuskin tänne kukaan muu koskaan eksyy ja jos niin pääsisikin käymään, tunnen itse tämän osan linnaa luultavasti paremmin kuin kukaan muu ja pääsen helposti karkuun. Tämä on ainoa paikka maailmassa, missä minä uskallan olla rohkea.” Miehen suloisen huolehtivat sanat vain syvensivät ujoa hymyä, lähinnä iloisen suuntaan. Tuntui kovin mukavalta kun joku välitti hänen hyvinvoinnistaan noin konkreettisesti. ”Jostain syystä olen kotiutunut pienten alkuhankaluuksien jälkeen tänne todella hyvin. Olen sosiaalinen ihminen, mutten niin sosiaalinen, että joka yö haluaisin olla todistamassa kaikkia mahdollisia ihmisluonnolle kuuluvia toimituksia.” Näillä sanoin viitattiin selvästi noihin palveluskunnan asuntoihin. Noissa huoneissa oli todella asunut useita ihmisiä kerrallaan, useimmissa huoneissa aivan liian monta. Moni sai lattiapaikan laverikseen, eikä moisissa tiloissa paljoa yksityisyyttä suotu millekään asialle. Kerran oli Daliah ollut avustamassa lapsen syntymää. Tämä ihme oli tapahtunut yhden punkkayhdistelmän ylätasanteella, toisten nukkuessa ympärillä. Viereisessä punkassa otettiin selvästi mallia tästä työtä vaativasta hetkestä, sillä siellä kovasti yritettiin aikaansaada omaa jälkikasvua. ”Ensin minun olisi erottava palveluksesta, mentävä rikkaisiin naimisiin ja kaunistauduttava aika lailla ja sitten vasta saattaisin unelmoida nukkuvani untuvatäytteisillä patjoilla.” Vaalea käsi heilahti ilmassa samalla kun vihreissä silmissä tuikahti hetki ilkikurisuutta. ”Olen minä tässä kolosessa pärjännyt jo muutaman vuoden. En usko, että tässä nyt lähiaikoina tapahtuisi yhtään mitään sen hurjempaa kuin mitä tähänkään asti. Kiitän kyllä avuliaisuudestanne. Minusta todella tuntuu, etten ole ansainnut kaltaistanne ystävää. Jos siis saan teitä sellaiseksi nimittää?” Kapeat kulmat kohosivat aavistuksen, kuin tehostaakseen kysymystä. Samalla äsken ilmaa halkonut käsi alkoi hapuilla jostain kapealta uumalta laskosta, jonka alta paljastui jämerätekoinen avain. Koko tämän ajan kirkas katse tapitti vastaan miehen sinisiä silmiä, lähes koiranpentumaisena. Kevyenä vaaleiden kiehkuroiden alla käväisi ajatus siitä, kuinka hän muistaisi tästä illasta monta hetkeä ja tämä olisi yksi niistä. Miehen satumainen puku tuntui kuin valaisevan muuten kolkkoa käytävää kuun säteiden osuessa siihen. Hassua miten koko tämä tuttu maisema näytti nyt aivan erilaiselta. ”Kiitokset vielä kaikesta vaivasta mitä olette tehnyt eteeni. Toivon, että joku päivä voin ilahduttaa teitä yhtä paljon kuin mitä te olette minua tänä iltana. Tulen muistamaan tämän illan yhtenä elämäni omituisimmista. Tosin täysin positiivisella tavalla.” Viimeinen lause, täysin puhujalle ominaisella tavalla, purkautui tuon huulilta nopeasti, lieventämään suusta karkailevien sanojen mahdollisesti antamaa väärää latausta. Kookas avain oli jo irronnut esille ja sen kantaja oli jo puolittain kääntynyt kohti ovea esinettä käyttääkseen. Ilta oli tosiaan kulunut jo pitkälle ja hetkessä Daliah ymmärsi, että häntä todella väsytti.
|
|
|
Post by R.C. on May 7, 2006 12:40:21 GMT 3
“’Ystävä’ on aivan hyvä, m‘lady…näin aluksi.”, vastasi haltiaylimys hymyillen, ja kohotti kättään sipaistakseen sivuun neidon poskelle valahtaneen suortuvan, jos sellaista nyt olikaan karannut tuon kampauksesta. Todennäköisesti hän halusi vain hyvästellä toisen hellällä tavalla. Hetipian astahti haltiaylimys kuitenkin kauemmas antaakseen neidon käydä tuota oveaan avaamaan, jahka kaikki tähdelliset ajatukset ja hyvästit olisi saatu vaihdettua: “Mitä mainitsemiinne rikkaisiin avioliittoihin ja untuvatäytteisiin patjoihin tulee, en pitäisi niitäkään kannaltanne mahdottomina. Päinvastoin. Kauneinhan kaikista olette silmissäni jo valmiiksi, rakas Daliah.”, huomautti hän myöskin pilke silmäkulmassaan tuikkien, vaikka seuralaisensa puoleen luomastaan syvästä, jälleen aavistuksen palvovasta katseesta päätellen vaikutti sittenkin olevan sanoissaan pitkälti tosissaan. “Älkääkä suotta huolehtiko hyvistä teoista, kaunis enkelini, sillä olette tehneet eteeni jo enemmän kuin toivoa saattaa, ja ilahdutatte minua yksin pelkällä viehkeällä olemuksellanne, suloisilla kasvoillanne ja niille piirtyvällä sievällä hymyllänne. Kunpa saisin tuntea teidät vielä pitkään, ystäväni. Maailmani ei ole ollut entisensä sitten ensi kohtaamisemme jälkeen.”, lausahti lordi ja hymyili tässä kohtaa sekä ulos- että sisäänpäin. Totisesti, maailma ei olisi oikeastaan kenenkään osalta enää yhtä itsestäänselvä nyt, kun lordi Sýránícús oli palannut sitä hallitsemaan. Hän kumarsi sulavasti neidolle ja laski hetkeksi katseensa kuten tähän oikeaoppiseen eleeseen kuuluikin. “Niin ikään tulen muistamaan tämän yhteisen iltamme yhtenä elämäni parhaista, ja lievittämään näiden mieleeni jääneiden muistikuvien sulolla ikävääni kunnes kohtaamme jälleen, lady Daliah. Tulen siis hakemaan teidät täältä sopivissa ajoin ennen Valon juhlan alkua. Näkemiin siihen asti, rakas ystäväni. Olkoot yönne rauhallinen ja kauniiden unien kyllästämä.”, toivotti haltiaylimys lempeästi hymyillen ja kohottautui kumarrukseltaan sitten täyteen pituuteensa ottaen samalla taas yhden jos toisenkin askeleen loitommas. Hän ei kuitenkaan kääntynyt samantien lähteäkseen, vaan odotti kohteliaasti neidon jättävän omat hyvästinsä ja katoavan huoneeseensa. Vasta oven sulkeuduttua oli herrasmiehen soveliasta lähteä omille teilleen, ja niinpä lordi Sýránícús suuntasikin tällöin kulkunsa takaisin kolkkoon ja pölyiseen käytävään, jota pitkin neidon asunnolle oli tultu. Mennessään kuulosteli hän taas koleista seinistä kaikuvaa hautajaismaista hiljaisuutta, silmäili autiutta ympärillään ja muisteli päätään puistellen seuralaisensa itsevarmuutta asua moisessa unohdetussa osassa linnaa. Ylimys kuvitteli myös hieman huvittuneesti mielessään, kuinka nopea neito olisi todella ollut jaloistaan, jos hän olisi yllättäen päättänyt tehdä tälle jotain kamalaa. Mutta vaikka lordi Sýránícús osasikin olla aika ajoin ilkeämielinen luonteeltaan, ei moinen opetus olisi pahemmin palvellut hänen tarkoituksiaan. Eräälle linnanpihalle johtavalle, vähemmän käytetylle portille ehdittyään hulmautti ylimys taas viittansa harteilleen, nosti hupun hiustensa yli ja lausui muutaman omituisen sanan sukeltaakseen pimeyteen. Merkillisiä mutta nopeita varjopolkuja pitkin jatkoi hän matkaansa halki linnan esipihan ja ohi olemassaololleen sokeiden vartijoiden, alitse portin, jota ei oltu vaivauduttu laskemaan ja ylitse laskusillan, joka sekin nökötti vielä vallihaudalla poikittain ja pitkin pituuttaan. Vain hetken kuluttua tavoitti hän kauemmas maastoon jättämänsä fangornin, ja nousi ratsunsa selkään ohjastaakseen pedon kohti öistä taivasta ja valtakuntaansa jossakin kaukana, horisontin takana.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 7, 2006 19:50:41 GMT 3
Daliah tyytyi vain hymyilemään miehen sanoille ja nyökkäämään tuon hyvän yön toivotuksille. Miehen sanat olivat välillä niin moniulotteisia, ettei nuori mieli oikein tiennyt miten niihin suhtautua. Tuo kun tuppasi nimittämään nuorta naista usein sanoilla, joilla useimmiten kutsuttiin sydämen valittua tai vähintäänkin sisarusta. Mutta jo illan alkupuolella oli mokomat sanat päätetty jättää huomiotta. Saattoihan olla, että tuollainen oli tapa kulttuurissa, josta lordi oli. Paljon saattoi aina selittää kulttuurieroilla, varsinkin kun ei tuo yksinkertainen olento ollut koskaan käynyt tämän linnakkeen tai oman kylänsä ulkopuolella. Oranssipukuinen ystävätär oli joskus hamassa menneessä selittänyt, ettei ylempiensä käytöstä kannattanut ihmetellä, ylhäiset kun käyttäytyivät aina koreammin eli kimurantimmin kuin tavallinen, rehellinen kansa. ”Tapaamme siis taas.” Nuori nainen vielä kuiskasi kääntyessään ovensa puoleen ja työntäessään avaimen lukkoon. Parin ruosteisen rusahdukseen jälkeen kuului lupaava naksahdus kun paksu rautakieli vetäytyi sivuun vapauttaen oven. Vielä juuri vilahdettuaan oven taa vilkaisi nuori nainen taakseen vain nähdäkseen miehen yhä seisovan aloillaan ja katselevan häntä. Tämän jälkeen ovi painui kiinni ilkeästi kolahtaen, myös salvan uudelleen lukkiutumisen, kuin suuren rautaisen esineen kalahduskin jäivät kaikumaan autiolle käytävälle hetkiseksi. Ovi oli nyt suljettu taas turvallisesti yhdeksi yöksi. Nyt Daliah puhalsi pitkään ilmaa keuhkoistaan. Hän veti uudelleen syvään henkeä ja seuraavan uloshengityksen aikana tuntuivat hartiat vaalean kankaan alla lysähtävän kokoon ja äskeinen hymy pyyhkiytyi pois kapeilta kasvoilta. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa kuvajaistaan, joka kurkisti suuren kaapin takaa lähtökiireissä esille vedetystä peilistä. Eipähän hän kovin edustava näky ollut. Hiukset olivat kuin olivatkin karkailleet kasvoille, aavistuksen väärän mallinen puku tuntui roikkuvan yllä ja kalpeista kasvoista tuijottavat vihreät silmät olivat säikähtäneet kuin eläimellä joka kuuli veistä teroitettavan. Hän otti pienen askeleen kohti kuvajaistaan kohottaen samalla leukaansa. Pienestä ikkunasta katonrajassa eksyi huoneeseen kalpeaa kuunvaloa ja sen syleilyssä tuntui tuo omituinen koru suorastaan hohkavan omaa upeuttaan. Voi miten se ei sopinutkaan tällaisen hiirulaisen kaulalle. Lyhyeksi hetkeksi väsynyt mielikuvitus karkasi teilleen ja sielunsa silmin saattoi tuo nähdä yllään upean tyköistuvan ja kultakirjailuin koristellun silkkileningin. Hänen hiuksensa olivat puolet pidemmät ja kerätyt upealle leteistä koostuvalle nutturalle, jotta kymmenet koristesoljet kannattelivat hänen takaraivollaan ja tuon jalon leidin kaulalla loisti maailman kaunein koru, jota käytiin matkojen päästä ihailemassa. Daliah niiasi syvään pelikuvalleen, josta katseen kohtasi taidokkaasti ehostettu hämmästyttävän kaunis nainen, jonka jalassa hohtelivat helmikoristeiset avokkaat ja jonka ranteissa kilisivät kymmenet taidolla taotut renkaan. Tuolla aatelisneidolla oli korvatkin lävistetty ja niistä roikkuivat suuret kaulakoruun sopivat kivet. Olipa kaunis näky. Nuoret naiset hymyilivät toisilleen ja pyörähtivät kerran ympäri. Tosin pyörähdyksen päätteeksi toinen heistä oli kadonnut ja jäljellä oli vain väsynyt ja työstä kurjistunut piikatyttö. Voi miten hän oli typerä! Daliah kiskaisi mekon yltään ja kietoi kaulastaan ottamansa kauniin korun sen sisälle. Oliko hänelle pienestä asti opetettu, että oli parempi pysyä ruodussa kuin kuvitella itsestään liikoja? Miksi tuo mies yritti istuttaa hänen päähänsä ajatuksia muusta? Mutta toisaalta, unelmoimiseen saattoi käyttää päiviä, niissä oli suloista elää. Nuori neitokainen kaatui vuoteelleen painaen päänsä kangasmyttyyn, jonka sisällä jalo koru tuntui sykkivän. Hän nukahti hetkessä, yllään vain ohut alusmekko, peitonkin tuo unohti ylleen vetää.
((To be continued.))
|
|
|
Post by R.C. on May 8, 2006 13:59:22 GMT 3
(( Ilmoitettakoon nyt tännekin että edellä oleva peli on tästä eteenpäin siirtynyt aihealueeseen 'Myrkmeren Vanha Linna' ja siellä peliketjuun 'Valon juhla'. ))
|
|