Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 11, 2006 0:13:36 GMT 3
”Voi kauhea! Suokaa anteeksi, tarkoitukseni ei suinkaan ollut säikäyttää lordia.” Nuori nainen hiukan hätääntyi nähdessään toisen reaktion. Mitään häivähdystä julmista ilmeistä tai miehen päässä vellovista ajatuksista ei tuo osannut tulkita. Hän tajusi vain sen, että rikkoi nyt kaikkia etiketti sääntöjä ja jos siellä aatelisten joukossa vain olisi joku niistä linnanherran tuttavista saisi hän varmasti ensin tietää huutia ja sitten talsia takaisin kotiin. Miehen pomppaaminen pystyyn, oli ehkä säikäyttänyt tytön, mutta tuota seurannut sulava kumarrus rauhoitti heti nolostunutta mieltä. Daliah vastasi kumarrukseen niiauksella, niin hyvin kun nyt tuollaisen syvään ylletyn, jalan taakse taivuttavan liikkeen osasi. Kyllä, ajoittain osasikin harmittaa ettei ollut edes porvarisperheessä, vaikka sitten vain palkollisena, kasvanut. Silloin hän taitaisi hallitummin kaikki nykyaikaiset seurustelusäännökset ja muut hienoudet. Toisaalta oli kyllä mukavaa kun oli tavallisen tallaajan tytär, osasipahan arvostaa ja iloita muustakin kuin hienoista viineistä, koruista ja taisteluvoitoista. Juuri istuuduttuaan oli neitokainen pakotettu kääntämään hetkeksi huomionsa toisaalle. Joku naishenkilö alkoi räksyttää kovalla, kimeällä äänellä toiselle ja siitä seurasi se, että pari muutakin heittäytyi varsin huomiohakuisen tuntuiseen sanaharkkaan. Seuratessaan katseellaan, kuinka kourallinen koreita leidejä purjehti rivakoin askelin ja loukatuin ilmein salista pois myönsi Dali mielessään, että kaippa hänellä voisi huonomminkin olla. Miehen sanat herättivät aprikoivan mielen omista maailmoistaan. Täytyihän hänen myöntää, että apetta ei ollut tullut turhan kanssa kiireisen päivän aikana nautittua, mutta ikään kuin hän nyt kehtaisi mokomaa mainita. Eiväthän naiset saa rohmuta ruokaa ja sitä paitsi se tuntui jotenkin epäkohteliaaltakin, tökeröltä, noin vain alkaa rahastaa toista. Sen sijaan naisenalku tyytyi hymyilemään ja puistamaan päätään. ”Kiitos, kovin ystävällistä, muttei minulla ole mitään hätää. Mutta jos itse haluatte syödä tai juoda, ei se minua haittaa.” Nyt kun vihreiden silmien, jotka tässä valaistuksessa näyttivät hiukan sameilta, enemmänkin rasittuneilta kuin likinäköisiltä, huomio oli taas käännetty lordin puoleen, ei sitä enää irti saatukaan. Jos hän olisi tuntenut olonsa yhtään rennommaksi, olisi hän joutunut henkeään haukkomaan. Aamusella naisen mieli oli selvästi ollut liian järkyttynyt ja näin oli asian laita arvattavasti ollut myös tuona kohtalokkaana kesäisenä päivänä, mutta nyt, istuessaan tuota ylimystä vastapäätä saattoi Daliah kyllä varsin hyvin ymmärtää aatelisneitojen närkästyksen, kun tällainen piika sai huomiota tuollaiselta olennolta. Miehen piirteet suorastaan loistivat jaloutta ja arvovaltaa, hänen kasvojaan jos olisi kuvannut huomiota herättävän komeiksi, olisi se ollut lähinnä niiden parjaamista. Hän oli ryhdikäs, liikkeiltään sulava ja katseeltaan tenhoava, toisin sanoen todella puoleensavetävä. Niin lumoutunut naisen mieli hetken aikaa oli, että se kuvitteli tuon vastapäätä istuvan hohtavan omaa kutsuvaa kajoaan. Eipä todella ollut ihme, ettei hän ollut silloin järven rannassa juossut karkuun, vaikka oli vahingossa törmännyt vieraaseen olentoon. Tajutessaan tuijottavansa seuraansa, sen sijaan että olisi vain vastannut tämän katseeseen, punastui Daliah, vain vähän, mutta tarkkasilmäisen ei sitä olisi ollut vaikea nähdä, ja hän käänsi katseensa toisaalla, kuin etsiäkseen jotakin salista. ”Suosittelen kyllä sitä parempaa valkoviiniä. Olen joskus sitä saanut ja se on ihan hyvää.” Niin hyvää niistä kahdesta eri viinistä joita hän koskaan elämässään oli maistanut.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 11, 2006 19:10:35 GMT 3
Neidon jäädessä pitemmäksi aikaa haltiaylimystä katsomaan ei tämäkään suotta ruvennut puhumaan ja hienoa hetkeä särkemään, vaan katsoi puolestaan toiseen takaisin, lepuuttaen silmiään seuralaisensa viehättävissä piirteissä, joissa suloisen ulkokuoren lisäksi kohtasi myös niin puhtaan sydämen ja viattomuuden, että hädin tuskin pystyi hillitsemään itseään. 'Hiomaton timantti.', ajatteli lordi ja näki toisessa sekä kasvoiltaan että mieleltään kauniin prinsessan, jonka kruunaisi vierelleen hallitsemaan maailmaa. Tämä mielikuva olisikin hyvin selittänyt palvovan katseen hänen pehmeästi kaventuneissa silmissään, mikäli neito olisi mitään ajatuksistaan arvannut. Seuralaisensa havahtuessa tuijotuksestaan ravistautui haltiaylimyskin kuitenkin nopeasti irti kuvitelmistaan. Tyttöhän säikähtäisi pahanpäiväisesti jos hän rupeaisi moisia mietteitä julkilausumaan. Oli oltava hienovarainen, muistutti lordi Sýránícús itseään, ja käänsi katseensa tarjoilijaan, joka oli parahiksi saapunut heidän tilaustaan vastaanottamaan. “Ottaisimme viehättävän ladyni kanssa ‘sitä parempaa’ valkoviiniä, jota isäntä ei säilytä tiskin alla vaan kellarissa lukkojen takana. Ja lisäksi jotakin pientä ja virkistävää purtavaa meidän molempien illan ratoksi, kiitän.”, ilmoitti hän lyhytsanaisesti palvelijalle, joka kumarsi kunnioittavasti ja poistui viipymättä hoitamaan asiakkaansa toiveita. Lordin ystävällinen katse palasi taas neitoon, jonka kasvoilla ja sanoissa oli vaatimattomuuden havainnut äskettäin suorastaan paistavan. Hän ymmärsi toisen vaivaantuneisuuden, vaikkei sille ollutkaan mitään tarvetta. Niinpä oli parempi vain hiljaa mutta määrätietoisesti huolehtia siitä, ettei neito pyörtyisi heikotustaan kesken kaiken, ja vaihtaa puheenaihetta, vaikkakin asia, joka haltiaylimyksen oli nyt pakko ottaa esille, ei ollutkaan miellyttävään tilanteeseen nähden sopivin laatuaan. “Lady Daliah, olette kenties jo kuulleet huhuja levottomuuksista, joita Myrkmeren itäosissa parhaillaan riehuu, ei niin kovin kaukana täältä… Moisten vaarojenkin vuoksi olin helpottunut tavoittaessani teidät edelleen tämän linnakkeen suojista, mutta huolta turvallisuudestanne kannan edelleen, rakas pelastajattareni…”, aloitti lordi ja vaikeni odottamaan, mitä mielipiteitä neidolla tästä kenties vielä kaukaiselta tuntuvasta mutta todellisuudessa jo konkreettisesta sodanuhkasta olisi. Heidän sananvaihtonsa aikana kävi äskeinen palvelija taas paikalla, kaataen kummallekin pikarilliset hienointa valkoviiniä, jota isäntä oli kätköistään hakenut, ja asettaen viinipullon jääastiassaan pöydän reunamalle, lepattavan kynttilän ja ruusumaljakon vierelle. Illanistujien toiselle puolelle tuo laski syksyisin somistuksin koristellut tarjottimet, joille oli asetettu niin suolaista kuin makeaakin pientä hyvää aatelistolle tyypilliseen makuun. Oli kalliilla yrteillä maustettuja paahtopaisti- ja kaviaarileipäsiä, kaneliomenamarmeladilla siveltyjä taateleita, hunajaisia hedelmiä ynnä muita turhamaisia herkkuja, joita ylimystöllä oli keskustellessaan tapana nautiskella. Ja koko tuo tavallisen rahvaan silmään hyvinkin eksoottinen lajitelma oli tarkasti aseteltuna pieniin, sieviin paperivuokiin, jotta silkkihansikkaat käsissään syövät hovineitoset eivät vahingossakaan olisi tahrineet itseään. Lordi Sýránícús tarkasteli tätä kaikkea jokseenkin kriittisesti kunnes nyökkäsi hyväksyvästi ja maksoi tarjoilijalle hyvin jottei tuo turhaan häiritsisi heitä enää myöhemmin, elleivät he sitä erikseen toivoisi. Hän mietti ohimennen mielessään, koska viimeksi olikaan nähnyt itselleen jotakin näin tavallista tarjottavan. Tuo ruoka ei hurmaavasta tuoksustaan huolimatta juuri lordia houkutellut, ja niinpä hänen huomionsa palasi taas pian neitoon, jonka väsymyksen merkkejä silmälläpitäen oli pitkälti tämän vapaamuotoisemman kattauksen järjestänyt.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 12, 2006 0:53:55 GMT 3
Pöydässä istuva ei voinut olla jäämättä hiukan tuijottamaan toista tyttöstä, joka oli saapunut pöydän ääreen ja jolle lordi lausui tilauksen. Eikö tuo todella tunnistanut häntä? Vai eikö vain uskaltanut katsoa kunnolla? Kyseessähän oli sama poika jonka kanssa Daliah oli kärsinyt keittiöpestiä aiemmin päivällä tai pikemminkin yksi monista tytöistä ja pojista. He olivat yhdessä vielä kuuranneet valtavan paistivadin, joka oli ollut pullollaan hyytynyttä rasvaa ja vaikka mitä muuta inhottavaa. Huh huh, ja vieläkö tuo raukka joutui olemaan töissä, hän mahtoi todella olla kipeästi rahan tarpeessa. Mutta kyllähän tämän pojan kaltaisia kohtaloita täällä oli enemmänkin, lapsena jo lähetetty herraskaisten joukkoon palvelemaan, jos eivät kotona pystyneet elättämään ja palkkiostakin suurin osa menisi perheen avuksi. Onneksi Daliah itse saattoi välillä levähtääkin, hänen vanhempansa olivat taloudellisesti melko turvatussa asemassa, sillä heidän yhteisössään ei ollut tapana antaa muiden kuin teurastajan tappaa syötäväksi tulevat elikot, etteivät ne saastuisi. Äidillä ja isällä oli aina ollut sen verran ylimääräistäkin, että äiti saattoi silloin tällöin ostaa kierteleviltä kaupparatsuilta hiukan hienompia kankaitakin ja joskus jopa jonkin korun. Heillä päin harvalla oli varaa muuhun kuin yhteen hiukan parempaan vaateparteen, mutta äiti nyt olikin vähän sellainen kanaemonen. Tieto, että haltiaherra oli tilannut jotain syötävää tuntui jumalaiselta. Jos vain saisi tarpeeksi rohkeutta kerättyä ja kehtaisi pistää jonkin palan suuhunsa, se pelastaisi ehdottomasti yön vuoteessa kieriskelyltä ja tyhjän vatsan voivottelulta. Ajatus viinilasillisesta hiukan kyllä hirvitti, tämä nuori nainen ei eläissään ollut juonut kuin pari tilkkaa noin hienoja juomia, muuten kyllä olutta ja sahtia oli pienestä asti tullut juotua. Viini tuntui helposti tekevän tepposet muutenkin vaikutuksille alttiille mielelle. Onneksi hän ei osannut sitä suuria määriä juodakaan. Miehen valitsema puheenaihe tuntui hiukan omituiselta, synkältä, ja toisaalta epärealistiselta, sillä harva linnakkeessa uskoi minkäänlaisten levottomuuksien koskaan edes osuvan lähelle. ”Olenhan minäkin noista ongelmista kuullut ja on täältä säikyimmät aatelisneidot lähteneet pakosalle ja kourallinen muita, jotka säikähtivät uutisia, mutta ei täällä mitään joukkopakoa ole tapahtunut. Itseäni asia ei kyllä huoleta, pelkkiä huhuja, niinkuin tuo oranssipukuinen ystäväni sanoi.” Toinen vaalea kulma kohosi hetkeksi. Hän todella hiukan hämmästyi tätä puheenaihetta. Montaa muuta hän oli odottanut, kuten paluuta tuon kesäpäivän tapahtumiin tai jotain kommentointia linnakkeesta tai muuta seurustelupuhetta. Tällainen synkistely tuntui kummalta. ”Mutta jos nyt niin kävisi, että täällä syttyisi jotain ongelmia, olen ajatellut lähteä kotiin. Kotikyläni on niin pieni ja piilossa keskellä ei mitään, ettei sinne kukaan ulkopaikkakuntalainen tajuaisi mennä mellastamaan ja miksipä menisikään, kun eivät he siellä omissa oloissaan ketään häiritse.” Pieni hymynkare, hiukan haikea sellainen, kävi piipahtamassa vaaleilla huulilla nuoren naisen muistaessa hetken kotiaan. Kyläyhteisöön ei todella kuulunut kuin vajaa parikymmentä taloa ja torppaa. Muutamalla oli peltoa, toisilla niin hedelmä- kuin vihannestarhojakin ja kaikkialla näkyi jokin eläin kanoista lehmiin. Eläimet olivat kyllä ihania. Juuri kun Daliah oli aikeissa vielä kommentoida jotain aiheeseen liittyvää saapuivat ruoat, eikä hän voinut muuta kuin napauttaa jälleen kiinni huulensa. Tätä hän ei kyllä ollut odottanut. Karahvillisen valkoviiniä ehkä, sellaisessa lasisessa astiassa, jotka olivat hiukan hienompia, ja sitten sellaisia pieniä, hirmuisen suolaisia leivänpaljoa joilla olisi paksut palat edellispäiväistä paistia ja ehkä juustoa, sellaiset olivat palan painikkeet joita täällä normaalisti syötiin. Näiden sijaan hänen eteensä tuotiin suorastaan surullisen kaunis pikari, jossa oli erilaisen kirjailuin kuvattu ilmeisesti niin köynnöksiä kuin niiden lomassa liiteleviä leivosiakin. Karkea öljylamppu katosi ja tilalle ilmestyi elävä ruusu maljakossaan ja palava kynttilä, josta neitokainen kyllä käänsi katseensa äkkiä toisaalle. Olisipahan nöyryyttävää jos lordi saisi tietää, että tämän illan heille valaisi hänen itsensä valama valonlähde. Toisaalta hän kyllä tunsi pientä tyytyväisyyttä rinnassaan, sillä pöytään oli kannettu ehdottomasti yksi sievimmistä mehiläisenvaha kynttilöistä, tuo oli kuin olikin yksi niistä joihin hän oli kaivertanut pieniä helminauhoja ja upottanut niihin vihreitä kiviä. Viini ei loppunutkaan pikareihin, vaan sitä asetettiin hirmuisen kokoinen pullo pöydän reunalle ja hän kun oli ajatellut että yksi lasi oli aivan loistava määrä juomaa. Lopusta olisi kai pakko kieltäytyä. Itse 'pieniin naposteltaviin' Daliah ei edes katsonut, hän näki silmäkulmastaan, että pöytään kannettiin yksi niistä hopeatarjottimista josta tarjoiltiin linnanherralle ja tämän arvovieraille. Voi kamala miten tuo poika parka saisi selkäänsä tästä hyvästä. Vaikka lordin maksamaa summaa ei voinut aavistaa, ei se varmasti ollut suuruudessaan sellainen, että tällainen ylhäisön ateria olisi sillä katettu. Jollain kummallisella tavalla Daliah tunsi itsensä jopa pettyneeksi, eihän hän nyt voisi tuosta mitään syödä, ei kukaan ollut opettanut häntä syömään tuollaisia herkkuja. Hän puristi käsiään yhteen tajuten samalla kuinka ne olivat kuivat ja karheat, varmasti aivan kammottavan näköisetkin. Toisin oli ollut kesällä, kun lempeä aurinko ja rattoisa työtahti pitivät kädet pehmeinä, toisin oli nyt kun syksy saapui. No yksi hyvä asia tässä kaikessa hienoudessa oli; Naranja oli opettanut hänet joskus aikanaan juomaan vettä viinilasista kuin se olisi ollut mitä hienointa nektaria. Se oli ollut hauska leikki, he olivat istuneet ulkona kevätauringossa ja nauraneet toistensa hassuille ilmeille ja ylinäytellyille eleille. Ainakin Daliah osaisi juoda viiniä sievästi, pitäisi vain hiukan lieventää niitä naurettavia eleitä, joita tuo hupsu portto oli yrittänyt hänelle näyttää.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 12, 2006 13:49:27 GMT 3
”Ladyni, kuten kerroitte, valmistellaan tässä linnakkeessa juhlia, ja tällaisten tärkeiden tapahtumien keskellä on hyvin helppoa ja usein mukavampaakin unohtaa ympäröivä maailma ja kääntää korvansa sen varoituksilta. En suinkaan olisi ottanut tätä aihetta esille ja varjostanut sillä miellyttävää illanviettoamme, ellen tietäisi paremmin kuin monet muut ihmiset pelätäkseni puolestanne, rakas enkelini. Olen liikkunut ulkomaailmassa viime aikoina todennäköisesti enemmän kuin suurin osa tämän paikan asukkaista, ja nähnyt, mihin uskoa. Niinpä tunnen teistä syvää huolta yli tämän jälleennäkemisen ilonkin, ja se selittää osaltaan jo paljon…”, muistutti lordi lempeän moittivasti neitoa, nyt jo selvästi vakavoituneempana kasvoiltaan. Hän olisi hyvinkin voinut jutustella seuralaisensa kanssa niitä näitä ja kuluttaa illan rattoisasti kuten muutkin huvittelevat aateliset, kunnes toinen olisi viimein väsynyt ja lähtenyt kotiinsa. Juuri tätä häneltä olisi kaiketi odotettukin, eikä vähintään neidon itsensä taholta. Tällainen seurapiirielämä ei kuitenkaan olisi edistänyt ongelmien ratkaisua lainkaan, ja koskapa lordin aika oli rajallinen, ei hän halunnut hukata sitä. Tärkeimmät asiat siis alta pois. ”Toisaalta, ymmärrän jos teidän on vaikea luottaa minuun erään tietyn kesäpäivän kurjan päätöksen jälkeen suunnilleen kaksi kuukautta sitten. Liian paljon tapahtui tuolloin liian nopeassa ajassa, eikä kukaan ehtinyt selittää teille, miksi.”, lisäsi haltiaylimys ja laski katseensa pöydänreunalla lepattavaan kynttilään. Hän oli nähtävästi jo unohtanut tilatut ruoat, ja viinipullonkin tehtävä saattoi parhaimmillaan olla esteettinen. Osoittihan aatelisten keskuudessa jonkin sortin varattomuutta ostaa vain lasilliset viiniä kokonaisen pullon sijaan. Ilta oli lordin mielestä kaiken lisäksi yksin hänen ja neidon välinen, eikä kenenkään muun tarvitsisi kohottaa siitä maljaa heidän kanssaan. Moinen pikkuseikka jäi helposti kokemattomalta seuralaiselta ymmärtämättä, mutta niinpä vain tämä turhamaisuus sai loput hienosta juomasta jäämään pöytään, vaikka sitten käyttämättä. Ei haltiaylimys toista toki humalaan aikonut juottaa, eikä hän onneksi näyttänyt myöskään aavistavan, mitä neito oli ajatellut pöytäkulujen kattamisesta, tai pikemminkin moisen riittämättömyydestä. Tällainen epäilys olisi tietenkin ollut turhaa, jos toinen olisi arvannut sen mitättömältä näyttäneen mustan samettipussin, jonka lordi oli palveluspojalle lykännyt, sisältäneen tavallisten kolikoiden sijasta timantteja ja jalokiviä. Tällaisia rikkauksia oli kevyempi kantaa mukana, eikä ylimys ollut viitsinyt ruveta edes laskemaan sellaista, mikä ei merkinnyt hänelle enää mitään. Isäntä sen sijaan olisi työntekijäänsä todennäköisesti enemmän kuin tyytyväinen. ”Kuinka kaunis kynttilä…”, totesi hetkeksi ajatuksiinsa vaipunut haltiaylimys kuin itsekseen, vaikka lordin paremmin tunteva olisi tähän mennessä jo tiennyt, ettei hän sanonut juuri mitään ilman tarkoitusta. Ylimys muisti kyllä toimenkuvan, jota neito oli aiemmin päivällä maininnut harjoittavansa, mutta ei tietenkään voinut olla varma, oliko linnassa useampiakin kynttilänvalajia. Niinpä huomautus oli ollut ehdottoman poliittinen, ja saattoi joko ilahduttaa toista tai jäädä sen erityisemmin noteeraamatta, kuten ohimennen lausutuilla ajatuksilla oli tapana. Lordi Sýránícús oli ehdoton pelimies, eikä hän jättänyt yhtäkään mahdollisuutta miellyttää seuralaistaan käyttämättä. Vaan kun ylimys kohotti katseensa taas neitoon, pisti hän entistä selvemmin merkille tämän levottoman ja harhailevan katseen, ja ymmärsi hämmentävän tilanteen, johon oli toisen saattanut. Neito oli selvästi hieman pihalla kuin varpunen kyyhkyslakassa, ja tätä haltiaylimys oli ehtinyt pelätäkin. Toisaalta aiempi muisto torjutusta kutsusta käyskennellä kahdestaan linnan puistoissa oli antanut hänelle myös syyn epäillä, ettei neito välttämättä edes halunnut jättää näitä tuttuja kulisseja ja ihmisiä, joiden lomassa tunsi kenties olevansa turvassa. Olkoonkin, että se sai tuon keskittymään liki kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, ja uhkasi valuttaa seuralaisensa puoleensa osoittaman hemmottelun aivan hukkaan. ”Rentoutukaa, rakkaani, ja jättäkää turha pinnallisuus, pyydän. Arvostan teissä monia muita asioita kuin viimeiseen asti hiottuja käytöstapoja, eikä tarkoitukseni ole nolata teitä tämän kaiken keskellä, lady Daliah. Jos tämä asetelma taas joitakin muita tässä salissa loukkaa, voivat he vapaasti tulla viskomaan eteeni silkkihansikkaitaan…”, naurahti lordi Sýránícús ja hymyili neidolle lämpimästi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 12, 2006 15:25:12 GMT 3
No niin hupsuhan Daliah oli ollutkin kun oli ihmetellyt lordin halua aloittaa keskustelu noinkin synkällä aiheella. Tietty tuo mies tiesi mitä teki. Äskeinen aiheen vähättely ja sille hymyily kadutti tyttöä nyt, olipahan ollut taas typerää, mutta toisaalta siitä saattoi hyvin syyttää kaikkia noita asioita jotka mies mainitsi. Linnakkeessa todella eli kuin omassa maailmassa, se ei ollut kosketuksissa toisten huolien tai murheiden kanssa. Uutiset muurien ulkopuolelta olivat aina olleet lähinnä huvitusta, eikä niitä kukaan oikein tosissaan ottanut. Ja olisi kyllä ollut ihan mielenkiintoista kuulla lordin versio siitä mitä kesällä oli tapahtunut, mutta ajatus mokomasta tuntui lähinnä kiusalliselta, pelottavalta. Niin kauan kun nyt näytti siltä, että mies kerran oli piakkoin aikeissa taas lähteä oli turhaa alkaa penkoa hänen asioitaan. Luultavasti tämän jälkeen nuo kaksi eivät enää kohtaisi uudestaan ja pienessä kylässä asuminen oli opettanut vaaleakiharaiselle neitokaiselle ainakin sen, että turhasta urkkimisesta ei koskaan seuraisi niin paljon hyvää, ettei siitä lopulta joutuisi hankaluuksiin. Näistä sekavan synkistä mietteistä havahtuminen tapahtui lausutun huomion vuoksi. Vihreät silmät tavoittivat hetkeksi lepattavan liekin ja sitten kynttilän koukeroiset koristelut. Kauniisti sanottu. Täälläpäin harva palkollinen kuuli koskaan yhtään hyvää sanaa työstään, mukavaa, että joku huomasi aherruksen jäljen. Daliah jätti reagoimatta noihin sanoihin sen kummemmin, mitäpä tuohon olisi sanonut, ehkä kiittänyt kohteliaisuudesta ja kertonut kuinka juuri nämä vihreät kivet olivat helpoimmat upottaa vielä pehmeään vahaan, mutta että kiilsivät silti miltei yhtä kauniisti kuin keltaiset. Ehei, sen sijaan hänen huomionsa puoleensa käänsivät antimet jotka ylimys oli tuottanut pöytään. Miehen viimeiset sanat kuulostivat kovin lämpimiltä ja kannustavilta ja hänen ilmeensäkin viesti senkaltaista ystävällisyyttä, että nuori nainen rohkaisi mielensä ja nappasi tarjottimelta pienen leipäsen, jolla oli jotain ihmeellisen näköistä mössöä päällä ja siinä keskellä jokin kasviksen pala. Tällaisia välipaloja ei valmistettu siinä keittiössä, missä hän oli päivemmällä ollut. Jo siitäkin syystä, että ruoka aineet olivat kamalan arvokkaita ei niiden lähelle, ennen niiden nauttijaa, päästetty muita kuin joukko muualta tuotettuja ruoanvalmistajia, joita kutsuttiinkin jollain hienolla ulkomaisella nimellä. Hän naurahti hiukan viimeisille lordin ääneen lausumille sanoille. Kuva joka niiden avulla välittyi näytti varsin hullunkuriselta. ”Olen vain... Siis tämä tilanne on hiukan erikoinen. En minä normaalisti ole tällainen hermokimppu.” Hän kohotti katseensa vastaamaan lordin omaan, se olikin taas hetken ehtinyt viipyillä käsissä jotka pyörittelivät ihmeellistä leivänpalaa, kuin eivät olisi tienneet mitä sille tehdä. ”Olen aina joukon puheliain ja välillä ystäväni saavat rauhoitella kun en itse ymmärrä käyväni aivan ylikierroksilla. Nyt vain... äh... tämä tilanne on hiukan vieras.” Nuori nainen antoi äskeisen pienen hymyn viipyä huulillaan ja hiukan jopa syventyä. Oikeastaan kaikki tämä outous alkoi jo huvittaa häntä.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 12, 2006 20:08:31 GMT 3
”Muistan hetkittäin tunteneeni tuon kuvailemanne puheliaan ja huolettoman neitosen kulkiessani kerran kanssaan auringon valaisemilla metsäteillä, kuunnellen lämpimän suvituulen kuiskeessa hänen kertovan unelmistaan. Nyt pelkään kuitenkin kadottaneeni kauniin enkelini. Hän on tässä aivan lähellä edessäni, vaan silti kovin etäinen kuin kesä, joka jäi taaksemme… lady Daliah, mitä pelkäätte?”, tiedusteli haltiaylimys odottamatta, antaen neidon nyt viimeistään ymmärtää, että hän välitti kaikista mahdollisista epäilyistä huolimattakin siitä, miten toinen oli tuosta pelottavasta päivästä selviytynyt. Ja ellei tämä itse kehdannut ottaa aihetta esille, oli lordi valmis tulemaan vastaan. Vähitellen ja hienotunteisesti. Hän päätti niin ikään lieventää seuralaisensa epävarmuutta ruoan suhteen nyt, kun neito oli viimein uskaltanut kohdata tuon kulinaristisen taideteoksen, joka tarjottimille oli koottu. Tietenkin toisen oli kuulunut koskea pöydän antimiin ensin. Varsin eleettömästi poimi lordikin jotakin makealta näyttävää ja koetti saada sen syömisen vaikuttamaan edes jossain määrin nautittavalta. Oikeastaan hän maistoi ruokaa tuskin lainkaan ja sai siitä sitäkin vähemmän voimia. Vaan koskapa seuralaisensa olisi varmasti ollut kiusallista syödä pöydässä yksin, päätti hän kohteliaasti näytellä mukana. ”Ymmärrän kyllä hyvin, jos tämän salin arvomaailma ja käsitykset aiheuttavat teille tarpeetonta painostusta, m’lady. Minulle moinen ihmisten oudoksunta lähinnä muistuttaa, kuinka pinnallisia ja kapeakatseisia aateliset voivat olla. Sillä onhan se, mikä määrittelee todellisen arvomme, usein tavalliselle silmälle näkymätöntä. Jos kuitenkin koette olonne epämukavaksi kaikkien näiden kummastelevien katseiden alla, voimme milloin vain vetäytyä johonkin muualle. Epäilen kuitenkin, ettei tämä harvinainen joskin mielestäni varsin sopiva asetelma ole ainoa syy, joka teitä vaivaa. Kuulisin siis mielelläni ajatuksistanne, rakas Daliah.”, lisäsi lordi ja katsoi neitoon nyt vilpittömän suoraan, odottavasti. Koko hänen totinen olemuksensa kysyi samaa mitä sanansa pyysivät, ja kiertely sekä kaartelu olisi ollut kuin isku vasten ystävällisiä kasvojaan. Jälleen kerran oli lordi Sýránícús asetellut ainakin kulissinsa oikein, olivatpa todelliset ajatuksensa sitten miten lähellä tai kaukana totuutta hyvänsä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 19, 2006 9:44:47 GMT 3
((Anteeksi kesto, ehdin lomalla tuskin käväistä koneella.))
Miltei huomaamattomasti täyttyivät vaalean leningin alla pullistuvat keuhkot syvästä hengityksestä. Samaan aikaan värisivät vihreät iirikset terävästi vasemmalta oikealle nuoren naisen katseen hyppiessä lordin toisesta silmästä toiseen hänen yrittäessään kovasti keksiä vastausta miehen pyyntöön. Niin tosiaan, mikä ihme hänet nyt oli näin suunniltaan säikäyttänyt? Toisaalta kysymykseen oli kirotun helppoa vastata: kuka tahansa kammoksuisi murhaajaa. Toisaalta taas Daliah piti lordin tuolloisia tekoja miltei oikeutettuina. Mies joka oli lävistetty kurkustaan puuhun oli ollut varas ja kaikin puolin pohjasakkaa, mutta silti noin julma surmaaminen tuntui turhan voimakkaalta kostolta, kun ei kysymyksessä kumminkaan ollut ollut kuin joku koru tai muu killutin. ”En minä oikeastaan mitään pelkää. Kunhan vain... aivan kuin sanoitte... tilanne tuntuu omituiselta.” Hän nielaisi ja mietti avaisiko vaan taas suunsa ja antaisi tulla sen mitä olisi tullakseen. Ajatus tuntui sinänsä houkuttelevalta, sillä lordi vaikutti motiiveiltaan täysin vilpittömältä, mutta oliko hänen sanaisesta arkustaan koskaan koitunut mitään hyvää? Ajatus huvitti yhä vain enemmän ja vähemmän hämmentynyttä mieltä. Voi mistä hän olisikaan säästynyt vain pitämällä suunsa supussa. ”Noh sanotaanko vaikka näin...” Kauhukseen hän huomasi huuliensa ottavan vallan järjestään ja alkavan heilua kuin tuulessa. Ei, aivan siltä hän ei näyttänyt, puhe kuulosti täysin normaalilta ja äänikin edellistä vakaammalta. ”Silloin kesällä siellä rannassa näin paljon asioita, joita en ole onnistunut itselleni selittämään ja tällaisena yksinkertaisena tyttönä liitän aika tiiviisti kaikki nämä tapahtumat häneen, joka minut näiden kokemusten äärelle toi.” Viittaus lordiin oli ilmiselvä ja näin ollen pieni pään nyökkäys miestä kohden tuskin tuntui edes tarpeelliselta. ”Kuten varmaan kerroin en ole tottunut.. tai siis en ole koskaan ollut ollut tekemisissä sen kummempien asioiden kuin eläinten, ruoanlaiton ja tuon tuollaisen arkipäiväisen kanssa. On siis ymmärrettävää, että pieni mieleni meni hiukan sekaisin kaikenmaailman vampyyreista, lohikäärmeistä, kullasta ja... murhista.” Ennen viimeistä sanaa Daliah huomasi pitävänsä tuskin olemattoman mittaisen, mutta selkeästi huomattavissa olevan tauon. Niin, hän ei todellakaan ollut koskaan nähnyt kun ihminen kuolee, kai hänen elämänsä oli sitten ollut kovin suojattua, mutta ajatus häiritsi nuorta mieltä aina silloin tällöin. Hän ei olisi halunnutkaan nähdä koko asiaa. Ei koskaan.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 20, 2006 2:38:13 GMT 3
“Otan ilman muuta täyden vastuun tuon alunperin hyvin hienon päivän saamasta yllättävästä ja synkästä käänteestä, lady Daliah.”, lausahti lordi lähes välittömästi neidon vaietessa, aivan kuin hän olisi lukenut jo puolet seuralaisensa ajatuksista tämän kasvoilla vuorotelleista tunteista ja odottanut malttamattomasti vuoroaan vastata: “Ymmärrän niin ikään hyvin moisten olentojen ja tapahtumien mielessänne herättämän kauhun ja hämmennyksen, joista kummaltakin yritin teitä taannoin parhaani mukaan suojella. Valitettavasti vain arvioin tehtävääni palkkaamani nuorukaiset väärin, laittaen heihin paljon enemmän luottamusta kuin mitä he ansaitsivat, ja juuri tämän myötä epäonnistuin saattamaan kauniin metsäretkemme sen ansaitsemaan päätökseen…”, haltiaylimys huokaisi vaimeasti ja piti tauon laskeakseen katseensa hetkeksi viinilasiinsa, puistellen samalla pienesti päätään kuin murehtien syvästi noita menetettyjä hetkiä. Ja kun lordi kohotti taivaansiniset silmänsä taas neitoon, oli hänen katseensa katkera kuten sävy sanoissaankin, joilla tuo jatkoi: “Ensinnäkin nämä palkkamiekat raahasivat rikollisen aivan silmiemme eteen, vaikka olin puhunut pelkän amuletin palauttamisesta. Toisekseen he eivät antaneet arvoa lukemattomille varoituksilleni pelätäkseen velhoa tarpeeksi, jotta olisivat tehneet työtään, jota parhaiten taitavat, ja surmanneet tämän anteeksiantamattoman varkaan tai pistäneet hänet edes köysiin, mikä olisi sentään ollut vähintä, mitä moinen murhamies olisi ansainnut. Heidän huolimattomuutensa asetti meidät kaikki vaaraan. Ja kun Raymond Cabrera tokeni ja nousi seisomaan, oli minun toimittava nopeasti, sillä tunsin hänen petollisuutensa kyllin hyvin pelätäkseni puolestanne, rakas Daliah. Tietenkin olisin voinut yrittää saada hänet taas tajuttomaksi, mutta yhtäältä siihen ei ollut mahdollisuuksia ja toisaalta annoin vuosisatoja tuntemani vihan ja kärsimyksen ottaa itsestäni vallan. Kuten muistanette, oli tilani pitkälti toivoton ennen paluutani tähän todellisuuteen. Hän oli kironnut minut ja vienyt minulta koko elämäni, tehnyt minusta pelkän aaveen entisestäni, kuolleen elävien keskuudessa. Antakaa anteeksi, kaunis enkelini, en yksinkertaisesti saattanut pidätellä itseäni…”, selitti ylimys hyvin pahoittelevaan sävyyn ja hieraisi tuskan rypyttämää otsaansa aivan kuin pelkkä muisto kirouksesta olisi tuntunut hänestä kestämättömältä, kuten myös ajatus kuolemasta, joka oli seurannut vuosisatoja aivan kannoillaan, kiitos tuon kurjan velhon. Hän muistutti sanoillaan myös siitä, ettei kyse ollut koskaan ollut pelkästä tavallisesta kultaisesta helystä, vaan esineestä, jolla oli valta pelastaa hänen koko elämänsä ja olemassaolonsa. Aivan kuten näytti sittemmin käyneenkin. “…en kuitenkaan iskenyt häntä tappaakseni, vaikka toivoin kyllä tuon hirviön ennemmin tai myöhemmin menehtyvän.”, lisäsi haltiaylimys odottamatta, ja kohdisti taas totisen, terävän katseensa neitoon. “Sillä kuten toivottavasti huomasitte, tai ainakin etäisesti kuulitte, lady Daliah, ei tuo mieheksi tekeytynyt murhaaja ole laisinkaan ihminen, vaan julma, verenjanoinen peto. Kaikki paikalla olleet saattoivat todistaa, kuinka hänen kasvonsa vääristyivät eläimellisesti hirvittävän raivon vallassa ja syvä, murhanhimoinen murina kantautui kurkustaan, jonka olin vast’ikään lävistänyt. Jälkimmäisen ratkaisun tein osittain vihani vallassa, myönnän sen, mutta myös vakaasta tarkoituksesta estää tuota velhoa lukemasta loitsujaan ilmoille ja aiheuttamasta siten kenellekään vaaraa, jonka tajusin muita paremmin. Ja silti hän onnistui jollakin ilveellä taivuttelemaan uskotut mieheni puolelleen, vaikka nuo palkkamiekat olivat juuri nähneet todellisen muotonsa ja vieläpä saaneet minulta sievoisen maksun vaivoistaan. Vaan ihmisen mieli on joskus ailahteleva…”, totesi haltia murheellisesti olkiaan kohauttaen. “…mitä taas näkemäänne vampyyriin ja seurassaan olleeseen sekasikiöön tulee, olivat he mitä todennäköisimmin velhon kätyreitä ja palvelijoita, jotka tuo oli kutsunut kukistamaan vastustajiaan. Moisista pimeyden olennoista olette varmaankin saattaneet kuulla vain kauhutarinoissa nuotiolla, vaan kuten jo aiemmin totesin, tapahtuu ympärillämme usein enemmän kuin mistä kansa haluaa puhua tai tietää. Sellainen on maailma, joka meille maalataan, eikä se ole ruma maalaus ollenkaan, mutta kaunisteltu kylläkin.”, lausahti lordi surumielisesti ja tarkasteli neidon kasvoja selvittääkseen sanojensa tekemää vaikutusta. Hän oli puhunut jo paljon, mutta esittänyt asiansa selkeästi ja ajan kanssa, jottei olisi saattanut toisen päätä aivan pyörälle, ellei se sitten tavalla tai toisella ollut tarkoituksensakin. Vielä oli yksi kysymys jäljellä, ja tähän aiheeseen päästyä soi haltiaylimys pienen, varovaisen hymyn häivähtää huulillaan: “Lohikäärme, kuten kenties arvasittekin, oli uskollinen henkivartijani Rajaion, jonka tunsitte paremmin mustana haltiana. Valtakunnassa, josta tulen, ei ole kovinkaan epätavallista nähdä hänenkaltaisiaan myyttisiä olentoja tai edes lentää taivaan sinessä siipiensä voimalla. He saattavat vaikuttaa hurjilta ja pelottavilta vastustajansa edessä, mutta loppujen lopuksi nämä ikiaikaiset ovat hyvinkin ylväitä ja viisaita olentoja. Olin toivonut sinun tapaavan heitä aivan toisenlaisissa merkeissä kuin sinä kesäisenä päivänä keskellä vakavaa kriisiä, mutta kohtalon tiet ovat joskus oikukkaat. Toivon kuitenkin, ettei mielenne näiden menneiden tapahtumien myötä tyystin torjuisi lohikäärmeitä, joista puhutaan usein paljon pahaa, mutta tiedetään hyvin vähän.”, pyysi lordi vaimeasti ja sulki silmänsä sanojensa sinetiksi, kuin neidon tuomiota odottaen. Kun hän oli nyt päässyt loppuun, vaikuttivat kaikki nuo kurjat ja kammottavat tapahtumat yllättäen hyvin paljon enemmän palkkasotureiden syyltä ja melkoisesti vähemmän hänen. Vaikka ilman muuta lordi otti palkkamiekkojen heikkouden omalle kontolleen, olkoonkin että hän vaikutti näiden tuoreeltaan kerrottujen näkemysten valossa pitkälti uhrilta itsekin, voimattomalta vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Ja loppujen lopuksi kaikki, mitä lordi Sýránícús oli sanonut, ei kuulostanut vain harvinaisen sopivalta ja vapauttavalta, vaan myös varsin mahdolliselta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 20, 2006 11:04:37 GMT 3
Sitä mukaa kun lordi puhui tunsi Daliah pienen kiven vyöryvän hitaasti mutta varmasti pois hänen sydämeltään. Tottahan asia oli mennyt juuri noin. Ja kyllähän nuori nainen itsekin muisti jotain päivän kulusta. Kaikki oli ollut rauhallista ja mukavaa siihen asti kunnes heidän oli pitänyt karmealla kiireellä ja vielä karmeammalla tavalla palata järven rantaan ja sinne sitten oli ilmaantunut vaikka mitä joukkoa. Ennen tuota hehän olivat vain vailla kiirettä käyskennelleet kohti jotain paikkaa, mistä lordi olisi voinut vain noutaa tuon arvoesineensä. Kaikki oli vain mennyt niin pieleen kuin vain mahdollista ja eihän kukaan voi kohtalolle mitään. Näin asiat jäsentyivät vaaleakiharaisessa päässä. Vieläkään ei tuo miehen surmaaminen tuntunut oikeutetulta, mutta maailmassa olisi varmaan harva olento joka ei mokoman kaltaisessa tilanteessa olisi toiminut juuri niin kuin tämä ylimys oli toiminut. Sitä, että saatuaan miekan kurkkuunsa tuo varkaaksi kutsuttu mies ei olisi kuollut, oli sitten millainen hirviö tahansa, ei Daliah edes yrittänyt käsittää. Tuohon hetkeen myös päättyvät hänen muistikuvansa, seuraava asia joka oli hämärästi piirtynyt hänen mieleensä oli herääminen jonkun miehen selästä ja tuntemus siitä, ettei hän voinut oikein hyvin. Vampyyri ja sekasikiöksi kutsuttu olivat todella olleet viimeinen niitti hänen seikkailulleen. Oli ollut niin kummallista nähdä olentoja, joista oli kuullut lapsuudessa kerrottavan kymmeniä ja taas satoja tarinoita. Lordin arvioidessa noiden olentojen tarkoitusta järvellä etsiytyivät leipästä hypistelleen kädet viinipikarin luo ja ennen kuin mieli edes ymmärsi mitä oli tekemässä olivat huulet jo raottuneet ja päästäneet välistään huikan verran hieman ehkä kellertävää nestettä. Se todella oli hyvää, uskomattoman hyvää. Hetken ajan kävivät neitokaisen kulmat korkealle vain hämmästyksestä, eikä hän voinut olla katsomatta alas astiassa vellovaa juomaa. Mutta tämän jälkeen hän oitis kiinnitti taas huomionsa miehen puoleen, koko viininmaistajaishetki oli kestänyt enintään muutaman sekuntin, mutta oli ollut omiaan entisestään parantamaan mielialaa. Kun sitten esille tuotiin Rajaionin toinen ulkomuoto, hämmentyi kuulija hetkeksi. Todella, hän muisti kyllä nähneensä lohikäärmeen, muttei koskaan oikeastaan ollut uskonut näkemäänsä. Päästyään takaisin linnakkeeseen ja maattuaan illalla vuoteessaan miettien päivän enemmän ja vähemmän kammottavia tapahtumia oli hän pistänyt koko entisaikojen hirviön näkemisen oman seonneen mielensä piikkiin. Ja kun aika kului ja Daliah ymmärsi, ettei sittenkään ollut tullut hulluksi oli kuva lohikäärmeen selässä taivaalle nousevasta lordista lokeroitu levottomaksi uneksi kaikkien seikkailujen jälkeen. Se että tuo taivaalle noussut olento oli ollut lordin tummanpuhuva palvelija ei sinänsä yllättänyt uutisena, sillä Rajaion oli siitä hetkestä asti kun oli ensi kerran näkösälle astunut vaikuttanut enemmän ja vähemmän omituiselta ja yhäkin sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Nyt kun puhe lakkasi tapittivat vihreät silmät hetken aikaa kynttilän päällä hyppivää liekkiä, miltei ilmeettöminä. Ei ollut vaikeaa päätellä että tuon pienen pään sisässä pyöri taas vinhaa vauhtia aika nippu ajatuksia, joita ei hyvistä yrityksistä huolimatta aivan saatu kohdalleen, vaikka ne nyt olivatkin enemmän järjestyksessä kuin mitä koskaan. Kohottaessaan sitten katseensa kohtaamaan miehen oman, oli nuoren naisen ilmeestä varsin helposti tulkittavissa helpotusta ja jopa pienoista iloa. Olihan hän joinain hetkinä asiat järkeillytkin jotenkin tälle suunnalle ja selitys olikin täysin järkevä. Jos tilanne olisi sisältänyt vain tavallisia tallaajia ja yksi heistä vihapäissään olisi sivaltanut toistaan, olisi koko tarina ollut aivan toinen. Mutta tämän siitä saa kun raahaa tällaisen yksinkertaisen tollon keskelle maagisia olentoja ja tapahtumia, Daliah ehti miettiä juuri kohottaessaan katsettaan, pelkkää harmia ja pään särkyä. Hänen huulille suli nyt pienoinen hymy ja hän räpytteli silmiään kuin vasta herännyt. ”Kylläpä kaikki kuulostaa nyt niin selvältä. Suorastaan hävettää kun ajattelenkin mitä kaikkea hullua olen kuvitellut noista tapahtumista.” Hän hymähti ja kohautti olkiaan, kuin yrittäen näin ravistaa niiltä kaikki pahat asiat ja ajatukset painamasta. ”Mutta sen voin teille, hyvä lordi, luvata, etten aivan lähiaikoina noin vain vapaaehtoisesti loikkaa minkään muu otuksen kuin hevosen selkään ja senkin teen vasta tarkastettuani ettei sille vahingossakaan kasva siivet.” Toinen hymähdys seurasi edellistä, mutta tämän saattoi jo tulkita pidätetyksi nauruksi. Nauru olisikin ollut omiaan kuittaamaan koko tapahtumat villaisella, muttei tällaisessa tilanteessa olisi mikään vitsin kertominen tullut kuuloonkaan. ”Siinä päivässä oli kyllä seikkailua aivan kerrakseen yhdelle tavalliselle elämälle ja kiitos siitä. Enempää en uskokaan kaipaavani. Ainakin opin arvostamaan tavallista arkea ja rutiineja yhä enemmän.” Nuo muuten aina kuin auki revähtäneet silmät tuntuivat nyt hiukan siristyvän ja pilke kulmassaan hymyilevän haltiaherralle.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 20, 2006 23:29:13 GMT 3
”Täytyy sanoa, että olen sangen helpottunut saatettuani tuoda nämä asiat viimein tietoonne ja keventää totuudella mieltänne, rakas enkelini. Jälleen kerran saan nähdä katseenne ja hymynne säteilevän minulle kirkkaammin kuin itse lempeä aurinko tuona tyynenä suviaamuna Soreija-järven rannalla.”, lausahti haltiaylimys hymyillen ja silmiään pehmeästi kaventaen. Hän ojensi kätensä ja taittoi maljakossa olleen ruusun kumartuakseen pöydän yli asettamaan sen neidon vaaleita suortuvia somistamaan. Olihan tuo helakanpunainen kukka noilla kutreilla toki paremmin elementissään kuin pahaisessa hopeavaasissa vähitellen nuutumassa. Tämän jälkeen nojautui lordi taas taaksepäin ja tarkasteli toista nyt peittelemättömän ihailevasti: ”Olette todellakin hyvin kaunis, lady Daliah. Talletan tämän kuvan mieleeni ikuisuudeksi eteenpäin saadakseni siitä voimaa ja iloa vielä maailman synkimpinäkin hetkinä.”, lisäsi ylimys ja palasi viimeisellä virkkeellään luontevasti aiempaan puheenaiheeseensa, manteretta varjostavaan sodanuhkaan: ”Entä kuinka pian olette suunnitelleet jättävänne tämän linnoituksen ja palaavanne kotiinne, lady Daliah? Jatkamaan rauhallista ja tavanmukaista elämää, tietenkin. Sillä minkälainen tulevaisuus tahansa tekeekin suloisen pelastajattareni onnelliseksi, sitä toivon tälle ilman muuta täydestä sydämestäni. Ja ennen kaikkea olisi mieleni kevyempi tietäessäni teidän olevan turvassa siinä pienessä ja huomaamattomassa kylässä, josta kerroitte.”, totesi lordi ystävälliseen ja aavistuksen huolehtivaan sävyyn. Hän vaikutti yhä uskovan vakaasti siihen, mistä oli toista ehtinyt jo varoittaa. Ja miksipä haltiaylimys ei olisi uskonut näihin mainitsemiinsa levottomuuksiin ja hävitykseen, kun määräys tuhosta ja tappamisesta oli hänen huuliltaan lausutun yksinkertaisen sanan varassa. Linnoituksen käytävillä tiheään kaikuva ja neidonkin lausuma ’Valon juhla’ mutkisti sekin asioita entisestään. Lordi Sýránícús tiesi, että mikäli oli olemassa ajankohta, jona hänen kansansa mitä halukkaimmin kävisi kostoaan kylvämään, olisi se tämä nimenomainen tapahtuma. Tästä hän ei tietenkään puhuisi mitään neidolle tai antaisi tuon kaiken aikaa laskelmoituja ajatuksiaan aavistaa. Haltia kohotti nyt ensimmäistä kertaa viinipikarin huulilleen ja maistoi juomaa. Ei vähäisintäkään ilmeen värähdystä käynyt hänen jaloilla kasvoillaan. Huomiokin pysyi kaiken aikaa neidossa kun lordi odotti tältä tärkeää vastausta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 21, 2006 14:36:06 GMT 3
Miehen kumartuessa häntä kohti, Daliah ei voinut estä pientä säpsähdystä noin odottamattomasta eleestä, mutta huomatessaan toisen aikeet ei nuori nainen voinut muuta kuin punastua. Ja elettä vielä seuranneet ystävälliset sanat viimeistään saivat terveen punan kihoamaan kapeille poskille, eikä hän voinut muuta kuin väistää lordin ystävällisen katseen itse luomalla omansa alas, pöydän pintaan kai, vaikkei hän sitä nähnytkään. Hänen mielialansa oli selvästi kohoamassa ja vaikkakin pöydän pintaa tapittaen antoi hän pienen hymyn jäädäkin nyt huulilleen. Iltahan tuntui kääntyvän varsin suotavalla polulle. Lordin ottaessa taas esiin nuo levottomuudet ja muut hankaluudet antoi Daliah katseensa kohota ja kyllä, helakin puna oli onneksi jo hiukan laskenut. Hän joutui hetken pohtimaan ilmoille esitettyä kysymystä ennenkuin vastasi. ”Äitini on kyllä jo tovin kysellyt minua kotiin, mutta tiedän että talvella olisin vain riesana ja jaloissa. Olen vähän uumoillut palaavani sitten kun kevät alkaa kirkastaa päiviä, silloin sielläpäin on aina tarvetta ylimääräiselle käsiparille. Vaikka kyllähän mamma minut mielellään ottaa vastaan koska vain.” Hän vaikeni hetkeksi, kuin pitääkseen pienen miettimistauon. Mitä hän oli äitinsä kirjeistä ymmärtänyt ei siellä oltukaan kuultu mistään levottomuuksista ja hankaluuksista, mikä oli oikeastaan hyvä asia. Turhaan vain huolestuisivat. ”Toisaalta...” Päätti Daliah vielä jatkaa äskeiseen. ”...toisaalta, jos todella alkaa näyttää siltä, että täälläkin alkaa jotain ongelmia esiintyä, on minunkin pakko edistää lähtöäni, mutten kyllä ole suunnitellut sitä tehdä.” Hän heilautti välinpitämättömästi kättään. Ei kukaan todella uskonut mihinkään hankaluuksiin. Kaikki suuret sodat ja taistelut oli kirjoitettu historiankirjoihin jo aikoja sitten. Vuosikymmeniin ei tälläpuolen tunnettua maailmaa ollut mitään tuon kummempaa tapahtunut. Ja sitäpaitsi ei kukaan täysijärkinen olisi halunnut juhlan odottamisen hilpeää tunnelmaa kaikenmaailman tuomionpäivän julistuksilla. ”Ja ennenkaikkea, minulla ei ole yhäkään mikään kiire kotiin. Tiedän kyllä sen tavanomaisen elämän siellä. Samat päivittäiset rutiinit ja puheenaiheet. Niihin on varmasti mukavaa paneutua sitten kun asettuu aloilleen ja perustaa perheen ja kaikkea muuta idyllistä, mutten oikein koe itseäni vielä valmiiksi sellaiseen. On mukavaa huomata, että joku välittää hyvinvoinnistani, muttette ole sitä mitenkään minulle velkaa, sillä en todella tehnyt juuri mitään teidän eteenne. Turhan teidän siis on minun vuokseni harmitella.” Daliah räpäytti pari kertaa nopeasti silmiään ja hymyili ylimykselle.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 22, 2006 2:51:19 GMT 3
”Aina yhtä suloinen ja vaatimaton lady Daliah…”, naurahti haltiaylimys lempeästi neidon viimeisille huomautuksille ja jatkoi ilkikurinen pilke silmäkulmassaan: ”…sillä ellei hyvin pyyteetön apunne kiroukseni kumoamiseksi ja henkeni pelastamiseksi ollut mielestänne vielä mitään, niin sitten minusta tuntuu, että koko tällä luomakunnalla tulee olemaan osaltanne vielä paljon nähtävää ja kiitettävää. Totisesti avasitte minulle kokonaan uuden maailman sinä aamuna, jona toivoni oli jo lähestulkoon huvennut. Siinä missä muut kohtaamani sielut pakenivat paikalta aavemaista olemustani kammoksuen, jäitte te rohkeasti vaihtamaan sanasen jos toisenkin kanssani ja vieläpä toimittamaan nöyrimmän pyyntöni. Ja kuten vangittu vesikin virtaa vasta padon murtuessa, tai autiomaa kukoistaa sateen saapuessa, olitte te alkuunpaneva voima vapaudelleni ja pelastukselleni, lady Daliah - tärkein osa koko tapahtumien ketjussa. Älkää siis suotta vähätelkö itseänne tai tekoanne…”, hymyili lordi lämpimästi, ja jatkoi asioiden oikomista: ”Velkaantuminen kaltaisellenne hyväntekijälle ei kuitenkaan ole ainoa tai ainakaan tärkein syy miksi kannan teistä tällä tavoin vastavuoroisesti huolta, rakas enkelini. Niinpä kysyisinkin, joko olette valinneet seuralaisen tuleviin Valon juhliin?”, tiedusteli haltiaylimys taas melkoisella yllätysmomentilla. Vaikutti vahvasti siltä kuin sodat sun muut ikävyydet olisivat jälleen pudonneet hyvää vauhtia pois puheenaiheesta. Lordi vilkaisi ohimennen iloisesti hyörivää salia, jonka hän oli neidon seurassa jo armollisesti saattanut joksikin aikaa unohtaa. Vaan häivääkään vastenmielisyydestä ei kuvastunut komeilla kasvoillaan, kun ne käännettiin taas ystävällisinä toisen puoleen. ”Iltaa odotellessani satuin ainakin kuulemaan samaisesta tavasta useammaltakin taholta. Olisi siis mitä suurin ilo ja kunnia saada teidät seurakseni tähän menneen kesän kruunaavaan tapahtumaan, kaunis Daliah…”, lisäsi lordi ja teki paikaltaan hienoisen kumartavan eleen yhä hyväntuulisesti hymyillen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 22, 2006 9:22:44 GMT 3
Daliah oli ottanut osaa jo muutamaan Valon juhlaan tässä linnassa ja hän tiesi kyllä talon tavat. Linnakkeen sisäpihalle järjestettäisiin ylhäisön juhlat. Siellä katettaisiin pitkä pöytä päästä päähän täyteen kaikkia kesäisiä herkkuja ja satapäin kynttilöitä. Aamulla tusinan verran palveluspoikia sai veden kanssa tallata maata ja heitellä vaikka minkälaisia väripulvereita ja värjättyä hiekkaa sille, niin, että koko piha muutti ilmettään kuin yhdeksi suureksi saliksi. Palveluskunnan juhlat olivat porttipihalla, ne eivät olleet lähelläkään sisäpihan loistoa, mutta meno oli kyllä villiä. Ainoa yö jolloin Daliah muisti tanssineensa kengät jaloistaan puhki. Mutta ei ollut tapana, että naimattomat piikatytöt tulisivat seuralaisen kanssa, eikä varsinkaan näin hienon seuralaisen. Vihreiden silmien eteen piirtyi hetkeksi hassu kuva tästä jalosta haltiaherrasta pyörimässä polkan villeissä askelissa. Lordi kyllä pääsisi ilman ongelmia aatelistonkin puolelle, siellä juhlinta oli aavistuksen hillitympään. Johtuen ehkä siitä, että heidän juomansa eivät olleet lähellekään niin tujuja kuin mitä ne litkut, jotka seisoivat portin molemmin puolin. Renkipojat viettivät aina koko edellisen vuoden valmistaen seuraavan juhlan juomia ja kyllä sen vahvuudessa huomasikin. ”Kunniahan olisi pikemminkin minun.” Nuori nainen kuitenkin sanoi ja hymyili, mutta nosti sitten sormensa, kuin oivaltavaan tai toruvaan asentoon. ”Mutta minun pitää kyllä lausua tähän väliin pieni varoitus. Itselläni ei ole asiaa sisäpihan, siis aateliston juhliin. Ei niin että minut siellä kasvoista tunnistettaisiin, mutta kyllä ne nirppanokat siellä aina piian tavoista ja vaatteista tunnistaa. Ja epäilen, että meidän palveluskunnan Valon rieha, niinkuin sitä on alettu kutsua, tuskin pahemmin teitä viihdyttää. Kyseessä on lähinnä valtavat juomingit missä tanssitaan toinen toistaan riehakkaampia tansseja, kunnes jalat pettävät.” Hauskaahan noissa juhlissa aina oli. Silloin ensimmäisellä kerrallaan olivat kengät todella ratkenneet liitoksistaan kaikesta tanssimisesta, mutta siihen tanssimiseen voimat antoi tuo tuliliemi mitä sai juoda niin paljon kuin sielu sieti. Kyseisten juhlien jälkeen Daliah olikin aina pitänyt huolen, ettei koskaan juonut määräänsä enempää ja oli etsiytynyt ennen kaikkea omaan petiinsä ja järkevissä ajoissa.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 22, 2006 11:51:24 GMT 3
Kaikesta päätellen ei haltiaylimys itse vaikuttanut koskaan juhlineen Valoa tässä tai muussakaan mantereen linnassa tai yhteisössä, mutta tämä kuten ehdotukseensa liittynyt yleinen tavattomuuskaan eivät näyttäneet häntä taaskaan estävän saati häiritsevän, ajattelisivat paikalliset siniveriset moisesta näystä sitten miten nurjaa tahansa. Moni rikkaan rakkaustarinan ja turvatun elämän puolesta haaveillut pikkuaatelinen oli jo koettanut lordia sisäpihan pitoihinkin keimailla, joten kenties noissa sisäsiittoisissa piireissä sopivan parin etsiminen etukäteen saattoi olla jonkinlainen status-kysymys. Ja mikä ettei, olihan ylimystöperheillä moisissa juhlissa useinkin paljon enemmän kuin pelkkä ilonpito mielessä, sillä kokoontuihan tällaisissa tapahtumissa paikalle koko aateliston lihatiski itse kunkin arvioitavaksi ilman, että puolisoehdokkaita olisi varta vasten pitänyt matkojenkin päässä sijaitseviin kartanoihin kestitä. ”Voi, en suinkaan veisi teitä moisiin ikävystyttäviin juhliin, joissa vain teennäinen kauneus ja raha tekevät kauppaansa. Heidän prameat mutta kurjat kehyksensä eivät ole sopivat kaltaisellenne todelliselle kaunottarelle, lady Daliah.”, vastasi haltiaylimys neidon muistutukseen ja puisteli huvittuneena aavistuksen päätään. Muutama viimeisen päälle pyntätty aatelisneito taisi tässä kohtaa saada sätkyt kuulomatkan etäisyydellä pöydästä, ja koreat viuhkat alkoivat viuhua hermostuneesti taustalla. Lordi vilkaisi syrjäkarein sivuilleen ja hänen siniset silmänsä tuikkivat naurusta. Pian moiset mallinuket kuitenkin unohtuivat ja hän jatkoi: ”Ja vaikka en paikallista kulttuuria vielä paremmin tunnekaan, tai taida kansantanssien nopeita askelia, viihdyn varmasti jo yksin viehättävän enkelini seurassa, nähdessäni hänen iloitsevan ja sädehtivän suloisemmin kuin koskaan. Te olette minun Valoni, rakas Daliah.”, lausahti ylimys lempeästi hymyillen. ”Enkä siis usko olevani noissa juhlissa hukassa, vaikka ensikertalaisena niihin osaa otankin.”, lisäsi hän luottavaiseen sävyyn. ”Kiitän siis vastauksestanne, m’lady. Asia olkoon sovittu. Tulen hakemaan teitä hyvissä ajoin jotta voisimme mennä tapahtumaan yhdessä. Keskellä juhlahumua ja väenruuhkaa olisi luultavasti vaikeaa tavoittaa toisemme.”, totesi lordi hyväntuulisesti ja kohotti maljansa tulevan kunniaksi. Tietenkin hän olisi löytänyt kultakutrisen vaikka keskeltä kaikkien koskaan eläneiden tai yhä hengittävien ihmisten valtavaa massaa, vaan olihan perinteisesti hyvä tapa saattaa seuralaisensa sekä juhliin että niistä poiskin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 25, 2006 10:40:17 GMT 3
Juuri viedessään viinilasiaan kohti huuliaan huomasi Daliakin nuo viuhkojaan viuhuttavat salakuuntelijat. Hetkeksi hän jopa järkyttyi, että tuollaiset leidit edes kuuntelivat toisten keskusteluja. Äiti, suuri vaikuttavat voima tuossa ehkä hetkittäin hiukan yksikertaisessakin mielessä, oli aikoinaan opettanut, että aatelisto oli askeleen tavallista kansaa lähempänä jumaluutta. Aateliset eivät ole niin alttiita erehdyksiin ja ovat viisaampiakin. Siksi ei mikään renkipoika koskaan ole soturijoukkoa komentanut tai jos kylässä oli ongelma, kutsuttiin joku ylhäinen sitä selvittämään, kun ei tavallinen mieli mokomaan pystyisi. Johan tuo asia selittyi silläkin, että aatelistoa oli niin häviävän vähän kuin muuta kansaa, mutta silti nuo elivät leveästi ja auvoisesti, vaikkeivat päivääkään olleet töitä tehneet. Isä ei tosin ollut aivan samaa mieltä tässä asiassa, mutta hän nyt olikin vähän sellainen aasi, itsepäinen ja vikuroiva, kaikkeen piti pistää vastaan. Kaiken tämänkin vuoksi olisi jännittävää joskus päästä vilkaisemaan ylhäisön puolen juhlaa. Jokainen piikatyttö halusi päästä sitä katselemaan, mutta se ei ollut mahdollista, kun alimmista ikkunoistakin suuret hedelmät tarjoilupöydillä olivat lähinnä hiekan jyvän kokoisia. Ainoa palvelusväki joka sai sisäpihalle mennä, olivat ne kaikkein nuorimmat apulaiset, joita ei vielä päästetty palvelusväen omiin, alkoholin huuruisiin juhliin. Ja näiden lasten työnä oli likaisten lautasten kiikuttaminen keittiöön ja puhtaiden tuominen tilalle, kun osa joukosta pesisi noita astioita lähes tauotta. Se oli rankkaa puuhaa. Luultavasti se mitä sisäpihan puolella juhlissa tapahtuu oli pelkkää huhupuhetta, tai joku tiskityttönen oli ymmärtänyt asioita hiukan väärin. Toisaalta ylhäisön pariutumismenot ovat aina olleet enemmän ja vähemmän kieroutuneita. Naranja oli kertonut, että siellä isät saivat suuria palkkioita ja nuoret naiset heittelivät salaa toistensa leningeille vaikka mitä ruoka aineita nolatakseen kilpailijattariaan joidenkin ritarien ja muiden urhojen silmissä. Sisäpihalla saattoi parhaimmillaan todistaa useampia toinen toistaan sydäntä riipaisevampia kolmiodraamoja. Koko juhla oli aatelisille kuulemma silkkaa näytelmää ja kisailua. Kuinka erilaista se olikaan verrattuna portinpihan juhliin. Siellä tunnelma oli niin riehakas, lähes karnevaalimainen, ettei kukaan ehtinyt suunnitella mitään uskomattomia pariutumiskiemuroita. Ja ruokaa ja juomaa lensi aivan kaikkien päälle kun ahneimmat hyppivät tanssivien keskellä tuoppien ja sianpotkiensa kanssa. Viimeistään siinä kun joku tulisuinen nuorukainen kamppaisi toisen ja tappelu pyrähtäisi käyntiin olisivat lähelle joutuneet niin pölyn peitossa, ettei ulkonäöstään paljoa kannattanut välittää. ”Asia on sitten sillä sovittu.” Palasi nuori nainen ajatuksistaan todellisuuteen. Täysin voimattomana estämään viinin lailla kuplivaa luontoaan ei Daliah voinut peittää huvittuneisuutta, joka niin taitavasti rakoili esiin näennäisen tyynen olemuksen alta. Lopulta hänen huuliltaan karkasikin hienoinen hihitys. ”Olen pahoillani. Koko tilanne kuulostaa niin hullunkuriselta. Odotan innolla että näen ystävieni ilmeet kun marssin keskelle pitoja kaltaisenne ylimyksen kanssa. Aivan turha toivoa, että pääsisimme missään pakoon kummastunutta tuijotusta. Mutta ei se haittaa, välillä pitää osata säväyttää.” Hän pyöritteli päätään ja nauroi heleästi. Mielessään hän kuvitteli toveriensa pöllämystyneet ilmeet, kulmien kurtistukset ja sen mitä he supisisivat keskenään. ”Minun täytynee lausua varoituksen sananen. Karkeloissa joihin joudumme likaantuvat hiukset, vaatteet ja ajatuksetkin. Sinne kyllä pynttäydytään, mutta ei ehkä ihan parhaimpiin.” Ja aivan samaisella hetkellä Daliah tajusi, ettei ollut vielä laittanut tikkua ristiin oman asunsa eteen. Selvä juttuhan oli, ettei juhlaan voinut laittaa samaa asua perättäisinä vuosina. Tai näin tekivät ehkä kaikkein kurjimmat. Edellisvuonna Naranja oli antanut yhden kuluneimmista oransseista kaavuistaan, joka oli tosin ollut helppo ommella muotoon ja se olikin ollut yksi pihan komeimpia, siihen asti kunnes joku sankari oli kaatanut valtaisan pontikkatynnyrin juuri seurueeseen jossa Daliah oli ollut juttelemassa. Se ilta oli päättynyt siihen, mutta hauskaa oli ollut. Hänen pitäisi ehdottomasti vielä tänään käydä läpi kaikki vaatteet joita hänellä kaapissaan oli. Epäilemättä hän kyllä keksisi jonkun riemunkirjavan asun itselleen. ”Voi meikäläisten tanssiaskeleet ovat teillä luultavasti lapsellisen helppoja. Oikeastaan riittää jos jaksaa vain pomppia ja menee muun joukon mukana. Vain muutamaan melodiaan liittyy hiukan tarkempia askelkuvioita ja parinvaihtoa, mutta nuokin tanssit ovat yksinkertaisuudessaan lähes naurettavia. Hauskaa siellä on, ainakin minun mielestäni, mutta jossain vaiheessa meno aina yltyy hiukan liian kovaksi. Se on siis silloin kun suurin osa renkipojista on juonut enemmän kuin vatsansa vetäisivät. Juhlat useimmiten loppuvatkin yhteen suureen tappeluun.” Koko ajatus tuntui typerältä. Mikä ihme siinä oli, että pojat aina äityivät mättämään toisiaan? Kerrassaan hönttiä käytöstä. Eikä sitä jaksanut edes kovin pitkään katsoa. ”Tuota noin? Mistä haluatte minut hakea? Täältä salista?” Lordin viimeinen lausahdus toi kyllä nuoren naisen ajatukset tehokkaasti käsillä olevaan hetkeen. Sitä pientä koloa, missä hän majaili ei lordi kyllä koskaan tulisi näkemään se on selvä se. Jos ei muuten, niin Daliah esittelisi Naranjan kaamean, budoaarimaisen huoneen omanaan. Mieluummin lemmenpesä kuin rotanloukku.
|
|