|
Post by R.C. on Apr 1, 2006 0:08:17 GMT 3
(( Odotan tähän erästä tiettyä vastapelaajaa. Jos joku muu haluaa myöhemmin tulla mukaan, toivon omasta puolestani että hän kysyy ennen kuin liittyy. Kiitos. =) ))
“Perin säälittävää, miten nuo kurjat ihmiset yrittävät turhaan järjestäytyä ja taistella, vaikka pelkkä pakokauhu on heistä suurimmalle osalle liikaa. Määräsitte mukaamme huomattavan miesalivoiman, korkea-arvoinen herrani, ja jälleen kerran arvionne suhdeluvuista osuivat aivan oikeaan.” “*haukotus*” “Ja nyt he yrittävät lähettää naisensa ja lapsensa turvaan solaan, juuri kuten ennakoittekin, valtiaani. Tämä on tietenkin turhaa, sillä ohjeidenne mukaan olemme jo sijoittaneet sotureitamme heitä vastaan. Yhdelläkään noista ihmisistä ei ole mitään mahdollisuutta paeta.” “*pidempi haukotus ja sormien vaimeaa, kärsimätöntä naputusta korkeaselkäisen tuolin käsinojaa vasten*” “…”
Rajaion alkoi tuntea olonsa hermostuneeksi uudessa, kiiltävänmustassa haarniskassaan. Hän oli ylennyt melkoisesti arvossaan saatettuaan ylhäisen herransa turvallisesti takaisin lähimpien kannattajiensa pariin vain joitakin kuukausia takaperin. Musta lohikäärme seisoi nyt paljon kadehditulla paikalla ruhtinaan vasemmalla puolella, kun he molemmat seurasivat sodan alkumetrejä korkealta harjanteelta erään parhaillaan tuhoutuvan kaupungin reunalla. Varhainen aamu täyttyi kuolevien ihmisten ja romahtavien talojen vääristyneistä äänistä. Vastasataneen veren värit saivat syksyisen ruskan kalpenemaan ja korkeina roihuavat tulet tukahduttivat myrkyllisellä savullaan kultaisen auringonnousun maalaaman taivaan.
Lordi Sýránícús katseli tätä kaikkea lähinnä pitkästyneesti. Nuo alapuolella juoksevat ja huutavat, kamppailevat ja kuolevat ihmiset olivat pelkkiä nappuloita hänen pelilaudallaan. Varsinaiset taistelut olivat loppujen lopuksi melko tylsiä ja kestivät vieläpä moninkertaisesti sen ajan, joka häneltä kului sotaisten tapahtumien kartoittamiseen ennen toimintaa. Kun vastustaja oli kaiken lisäksi näin vähäpätöinen, olisi lohikäärmeruhtinaan ollut sekä turhaa että alentavaa liittyä mukaan mittelöön. Lordi ei oikeastaan keksinyt mitään järkevää syytä, miksi hänet oli kutsuttu tänä aamuna moista teurastusta katsomaan. Ei ihmislihan silpominen tai ruumiinosien irtihakkaaminen jaksanut häntäkään loputtomiin viihdyttää.
“Valtiaani, kuten huomaatte, menetyksemme ovat pitkälti mitättömät verrattuna tähän ihmiskarjaan, joka…”, yritti Rajaion taas urheasti miellyttää herraansa, joka oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja vaiensi alaisensa vaimealla murinalla. “Lakkaa jo tylsistyttämästä minua joutavuuksilla, Rajaion. Tämä vähäpätöinen selkkaus yhdessä muihin lähikyliin kohdistettujen hyökkäysten kanssa on pelkkä terveellinen varoitus Myrkmeren hallitsijoille ennen varsinaisten voimakeinojen käyttöä. Tuo rahvas tulee tarjoamaan yllätyksiä tähän näytelmään yhtä todennäköisesti kuin lammaskatras tappaisi aitaukseensa loikanneen susilauman, saati pakenisi tältä. Läsnäoloni on aivan turhaa.”, päätti lordi ja nousi lähteäkseen. “Strategianne on ilman muuta pettämätön, herrani. Aiotteko palata linnoitukseen?”, kumarsi Rajaion rivakasti. “En. Muistin juuri jotakin muuta tässä lähellä.” “… …haluatte varmaankin saattueen, valtiaani?” “Ei. Menen yksin.” “…mutta herrani, liekö se viisasta ollessamme näin sodassa ja vihollisen maalla?” “Vaiti, Rajaion. Minua ei miellytä hävitä minkäänlaisia sotia, ja etenkin yksi välikohtaus on poltellut mieltäni kuluneina kuukausina… älä siis koettele enempää hermojani.” “…pyydän anteeksi, valtiaani. Kutsun teille välittömästi nopealentoisen ratsun ja jään sijastanne valvomaan tämän hyökkäyksen päätökseen.” “Kuulostaa paremmalta. Hanki minulle lisäksi huomaamattomampi viitta ja muista erityisohjeet, jotka annoin solaan pyrkiviä ihmisiä varten…” “Tietenkin, korkea-arvoinen herrani… ”
Edit: (( sellainen huomautus vielä, ettei näillä tapahtumilla ole välttämättä mitään tekemistä "Myrkos"-nimisen kylän kanssa, vaan käytän tätä osiota ihan random-paikkana. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 3, 2006 0:36:31 GMT 3
Syksy oli viimein saapunut. Se oli tuonut mukanaan väriloistonsa, koleat aamunsa ja kirkkaat yönsä. Syysaurinko oli omalla tavallaan kauniimpi, omalla tavallaan surullisempi kuin kesäinen. Päivänkehrä yritti loistaa suloisemmalla hehkulla kuin ennen, muttei silti yltänyt kuumaan mahtiinsa vaan tuntui yhä vain hiipuvan ja luovuttavan voimiaan öiselle sisarelleen; syksyn ensimmäinen kuutamo olikin upeaa katseltavaa. Ruusutarhasta olivat lapset käyneet pihistämässä viimeisenkin ruusunmarjan, eikä kohta kasveista olisi jäljellä kuin raadot kellastuneiden lehtien tiputtua. Omenapuut linnoituksen lounaisseinällä oli jo putsattu viimeisestäkin hedelmästä. Oli todella tullut syksy ja sen valtava voima jokaisen kohtaajansa mieleen oli huomattavissa. Vastaantulijoiden katseista oli helppo huomata voimaton nöyryys, päät riippuivat ja jokainen riensi nopeasti suunnalleen. Suurta surua ja ahdinkoa olivat lisänneet huhut, että ei niinkään pitkän matkan päässä linnoituksesta olisivat taistelut elämästä ja kuolemasta riehuneet jo pitkiä aikoja. Moni linnoituksen asukas oli jo karannut kauemmas sukulaisten ja tuttujen luo turvaan sillä synkimmän ennustukset olivat ettei kuluisi aikaa kunnes itse linnoituksenkin muureja peittäisivät punaiset norot. Purppurainen leninki oli alennut nuoren naisen arkimekoksi, se oli eräänä kesäpäivänä saanut kokea niin kovia, etteivät helman repaleet tai miehustan tahrat koskaan olleet peiteltävissä. Sääli kävi kaunista vaatetta. Työstä ahavoituneet kädet asettelivat hajamielisesti laskoksia jalkojen heiluessa ilmassa. Tuo yksinäinen istuskeli matalan muurinpätkän päällä ja katseli taivasta. Oli todella sääli että tuli syksy. Ei niin, että syksyssä mitään vikaa olisi; värit olivat kauniita, tuoksut täysin uusia ja äänet salamyhkäisesti hiljeneviä. Syksy oli ehdottomasti kaikkein mystisin vuodenaika, mutta toisaalta juuri hänelle se merkitsi jatkuvaa hämäryyttä ja pimeyttä. Koska kirkas valo ei enää viitoittanut nuoren naisen tietä tahtoivat sumeat silmät aina tietyin välein tehdä kantajalleen tepposet. Ei hän sokeutumassa ollut eikä mitään tuollaista, kunhan nyt tavallisen likinäköinen mitä tuli pitkiin matkoihin ja niukkaan valaistukseen. Voi se olisi kamalaa jos hän ei enää lukea näkisi, sittenpä tuon vaaleatukkaisen arki muuttuisi tylsääkin tylsemmäksi. Eipä niin, että päivät enää muutenkaan olisivat tuntuneet yhtä mieluisilta linnassa, kuin mitä ennen. Nuori Daliah, sen nimen hän oli saanut äitinsä lempi kukkien mukaan, ei enää nukkunut hyvin. Ei ollut nukkunut useampaan kuukauteen. Hänessä oli kuin jokin jäänyt kytemään. Ei mikään palo tai raastava intohimo, vaan tunne, että jokin ei ollut niin kuin kuului, tai kuin hän olisi jatkuvasti unohtanut tehdä jonkin todella tärkeän asian. Lisäksi riesana olivat kotipuolesta yhä vain virtaavat kirjeet. Vanhemmat olivat päättäneet tytön olleen omilla teillä jo tarpeeksi pitkän aikaa, 'etköhän ole nyt hassuttelusi hassutellut ja nyt voit tulla tänne ja alkaa käyttäytyä kuin aikuinen ihminen'. Aikuinen ihminen? Kyllä nuori istuksija tiesi mitä äiti tuolla tarkoitti. Hänelle olisi siellä nyt sulho valittuna, sellainen mies joka jo osaisi kolkata naudan ja silpoa eläimen palasiksi. Miksi hänen pitäisi alkaa käyttäytyä kuten aikuinen ihminen? Oliko hän muka jo niin vanha? Siitä oli nyt reilu kaksi vuotta kun nuori nainen oli astunut sisälle linnaan ja kysynyt työtä, jonka oli saanut. Tuolloin hän oli ollut seitsemäntoistakesäinen ja täynnä odotusta ja kaipuuta uuteen elämään. Eipä hän nyt loppuen lopuksi paljoa ollut ehtinyt kokea. Oppinut hän oli paljon: lukenut varmaan pienen kirjaston edestä kirjallisuutta, opetellut kasvien ja maa-ainesten värjäysominaisuuksia, temppelitaiteilijoiden tapoja kuvata asioita. Kyllä hän oli paljon oppinut, tosin kaikki sellaista millä ei tekisi lopun elämänsä aikana yhtään mitään. Yhdessä seikkailussa hän oli ollut, mutta se ei kai ollut päättynyt täysin odotetusti. Tässä kohtaa ajatustaan pienet punaiset huulet vetäytyvät hymyyn. Hän naurahti itsekseen ja päätään puistellen hyppäsi alas muurilta. Voi hänen suuri seikkailunsa, täynnä aarteita, taruolentoja, hyviä ja pahoja miehiä ja hän ei muista lopusta juuri mitään. Jotain pahaa oli tapahtunut, sen Daliah tiesi, mutta sekin oli ollut liikaa kokemattomalle mielelle. Olisi arvattavasti järkevintä todella palata kotiin. Siellä olisi kaikki hyvin ja turvallista. Kyläpahanen oli niin pieni ja niin sivussa, että nuo sotajoukot joista jotkin pahat kielet tarinoivat eivät ikinä sinne eksyisi. Kotona kaikki olisi taas hyvin. Hän huitaisi hiuksensa niskanpuolelle ja otti ensimmäiset epämääräiset askeleet kohti linnaa ja päivän työurakkaa. Kukahan tekisi hänen askareensa jos hän lähtisi? Jos kukaan ei työtä jatkaisi peittyisivät vanhan kirjaston hyllyt petolliseen pölyyn ja temppelin freskot luultavasti lohkeilisivat irti. Mutta kukapa niistä välittäisikään, kun kerran Dali oli ainoa joka niitä katseli. Portti näkyi yhä olevan auki. Kuulemma suunnittelivat herrat, että ensikertaa vuosisatoihin linnoituksen rautaristikko laskettaisiin alas, varotoimenpiteenä siis, ei kuulemma koskaan tiennyt milloin sitä vihollinen iskisi. Joku kyökin puolen muijista oli väittänyt linnanherran kysyneen apua joltain velholta, joka oli sanonut, että nyt elettiin aikakauden viimeisiä päiviä. Tuohon oli muu akkalauma nauranut, ei kukaan täälläpäin enää uskonut velhoihin. Daliah ei ollut nauranut, hän oli tullut tänne, ulos, hengittämään raikasta ilmaa ja miettimään. 'Joku velho' ei kuulostanut hänen korvaansa ollenkaan niin naurettavalta. Hän jatkoi nyt matkaansa päättäväisemmin askelin. Töitä kyllä riittäisi. Viikon päästä järjestettäisiin juhlat valolle. Tämä tarkoitti kaikenmaailman karkeloita ja mässäilyä, tarkoituksena hyvästellä aurinko ja toivottaa se taas tervetulleeksi. Oikeasti tarkoitus oli vain juoda tynnyritolkulla viiniä ja rietastella sitten jossain päin talleja, mutta oli miten vain valoa juhlittaessa tarvittiin valoa ja sitä tuli kynttilöistä ja kynttilöiden valmistuksesta oli hän vastuussa. Ei työ tekevältä lopu, ajatteli Daliah ja painoi sitten katseen jalkoihinsa jotka juuri tavoittivat tien hiekkaisen pinnan. Harmi, kengät olivat kastuneet märästä, mädänneestä nurmesta, jolla hän oli astellut, ne pitäisi kyllä pestä oitis jahka hän pääsisi sisälle.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 3, 2006 23:22:58 GMT 3
Vaikka kesä oli jo pidemmän aikaa tehnyt linnanmuurien ulkopuolella kuolemaa, viilennyt laaksojen kuuraisilla lakeuksilla kuin hukkuneen kalpeaksi huurtuneella iholla ja kuihtunut janoon väsyneen metsän ruosteisella lehvästöllä, yritti pohjoisen hovi urheasti pitää kiinni vähenevän päiväntähden viimeisistä hyvästeistä. Viehkeän kukikkaat mekot ja leningit liehuivat täällä yhä nuorten ja itsepäisimpien aatelisneitojen kantapäillä, vaikka näidenkin helmojen alle tekivät lämpimät alushameet ja pitempivartiset pitsisukat jo kovasti tuloaan. Romanttiset puutarhat pidettiin yhä siisteinä ja poluille sataneet lehdenraadot lakaistiin päivittäin huolellisesti kasoihin, jotka tuikattiin tuleen samaan tapaan kuten ruumisröykkiötkin vain joitakin satoja virstoja kauempana kaupungeissa, joihin sota jo ulottui. Pudonneita lehtiä oli aamu toisensa jälkeen enemmän, ja niistä kootut keot olivat suurempia. Vähitellen puutarhatkin hiljenivät kun ylhäisönuoriso siirsi teerenpelinsä sisätiloihin. Paksujen lankkuovien tuolla puolen tuntui maailmakin taas astetta turvallisemmalta paikalta.
Huhuja levottomuuksista kiiri hyvin vähän onnellisen kansan korviin kahdestakin syystä: ensinnäkin varmoja suita, joilla niitä kertoa ei jäänyt kovin montaa jäljelle ja toisaalta ne korvat, jotka halusivat kuulla, olivat yleensä tätäkin harvemmassa. Sota pidettiin aatelisväen keskustelujen ulkopuolella yhtä pakkomielteisesti kuin orasteleva talvi ikkunoiden takana. Tänä syksynä useammastakin asukkaasta saattoi tuntua kuin linnan ympärillä kummitteleva kaamos saattaisi kestää tavallista pidempään. Niinpä suloiseen suveen ja sen leikkeihin, tuoksuihin ja tunnelmaan tarrauduttiin tiukasti kuin viimeiseen valonkipinään ennen syöksyä pimeyteen. Etelävaltioiden vankkureita ajoi näinä päivinä vielä tasaiseen tahtiin portista sisään ja ulos, kun varakkaampi väki tilasi muistoja lämpimämmistä päivistä tai pakkasi omaisuutensa ja lähti pakkasia pakoon. Sievoisella summalla saattoi yhä ostaa tuoreita hedelmiä ja marjoja, värikkäitä laululintuja tai vaikkapa huolella kasvatettuja kesäkukkia.
Tuskin neito oli ehtinyt portin ali astua, kun tuo saattoi tuntea mielessään saman omituisen, ohikiitävän tunteen kuten moni muukin tänä aamuna pihamaalla käyskennellyt muukalainen. Aistimus oli lähes huomaamaton, hapuileva ja hetkessä tiessään, mutta se oli yhtä todellinen kuin eräs haltiaylimyskin, jota tummassa, hupullisessa viitassa ei hajanaisessa väkijoukossa ollut alkuun ensinkään saattanut tunnistaa. Vaan seuraavassa hetkessä hän oli siinä neidon edessä, tuttuine hymyineen, teräväpiirteisine silmineen ja sitäkin terävämpine katseineen, joista viimeisin suunnattiin lievän ilkikurisena alas toiseen. ’Lordi Sýrán’ laski huppunsa toisella kädellään ja todisti näin entistä varmemmin olevansa entisellään kaikilta muilta osin paitsi olemukseltaan, joka oli nykyään hyvinkin läsnä ja todellinen. ”Lady Daliah, enpä olisi uskonut törmääväni teihin näin pian! Miten onnellinen sattuma, että ehdin valmistella kauniin tervehdyksenikin suloista enkeliäni varten. Ellei näin hyvä onni sitten enteile kohtaloa…”, lausahti lordi sujuvan liehittelevään tyyliinsä, saaden pari portilla maleksinutta aatelisnuorukaista hätkähtämään ja kaivamaan kiireesti muistivihkonsa taskuistaan, sillä tulevassa keskustelussa saattoi kai keikareiden mielestä olla ainesta vinkkiin jos toiseenkin. Haltiaylimys kumarsi sulavasti neidolle ja ojensi tälle kimpullisen hurmaavia, verenpunaisia ruusuja tehtyään hetkeä aiemmin erään kukkakauppiaan juoksutytön tavattoman onnelliseksi. Nuo kukat olivat joko tuontitavaraa tai kärsivällisen kasvatuksen helmiä, reheviä ja virheettömiä, ja kaiken lisäksi lordi piti niiden väristä erityisen paljon. Hän odotti lupaa saada suudella neidon kämmenselkää, mikäli tämä ehti toipua yllätykseltään samaista elettä kysymään.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 4, 2006 1:17:49 GMT 3
Todellakin harmi, että kengät olivat kastuneet. Asia kismitti yksinäistä kävelijää vielä tämän saapuessa portille. Miten hän olikin ollut noin tavattoman huolimaton? Nyt pitäisi käyttää niitä talvitöppösiä koko päivän, sillä nämä kengät eivät kyllä kuivuisi edes tulisijan pankolla ennen iltaa. Todella harmillinen juttu, toivottavasti kauniit jalkineet eivät olleet aivan pilalla... Ajatus katkesi juuri sillä hetkellä kun nuori nainen astui portista. Hänen katseensa kohosi ylös jaloista, tosin vain hetkeksi, mutta saman hetken ajaksi hän hidasti kulkuaan. Hassu tunne oli häirinnyt hänen harmitteluaan. Tai ei niinkään tunne kuin mitä tuntemus oli tuo jokin ollut. Vain lyhyen hetken ajan tuntui vieno tuulikin vaikenevan, se joka humisi portin alla ja heilutti viirejä saloissaan. Mutta tosiaan, se oli vain joku ohimenevä, jokin minkä hän luuli tunnistaneensa ja oitis huomio palasi takaisin niihin kenkiin. Juuri sillä hetkellä, kun mieltä askarruttanut pulma; miten saada ilkeän näköinen mutatahra irti kellertävästä koristenauhasta suolan ja saippuan avulla, oli selviämässä tajusi nuori nainen jonkin estävän hänen kulkunsa. Tähän aikaan ei linnan piha-alueella paljoa ihmisiä hyörinyt, todella aikaiset aamut olivat ruuhkaisia, samoin keskipäivän tienoo, mutta tähän aikaan olisi kuulunut olla helppoa väistellä vastaantulevia. Taas joutui neito hidastamaan ja tajutessaan tuon vieraan todella seisovan hänen edessään töksähtivät ripeät askeleet aloilleen ja hän joutui kohottamaan katseensa jaloistaan kohti harmillista estettä. Ensin nuori nainen tajusi vain, että hänen edessään seisoi mies tummassa viitassa. Ensin hän ymmärsi sen oudon tunteen, jonka vain lyhyttä hetkeä aikaisemmin oli portilla tuntenut ja se selittikin oitis kaiken. Ja taas hän oli vankina samassa oudossa lumossa. Miehen laskiessa hupun peittämästä päätään joutui nuori nainen todella tunnustamaan itselleen tilanteen olevan todellisen. Kuinka hän olikaan pelännyt tätä hetkeä. Miten olikaan valvonut öisin ja miettinyt tuota omituista vuorokautta muutamaa kuukautta aikaisemmin. Hän oli niin manaillut omaa laiskuuttaan ja kauneudenkaipuutaan: jos hän olisi jättänyt menemättä sinne järvelle, jos olisi vain pysynyt töidensä ääressä. Hyvähän se oli ollut jälkikäteen arvuutella miten asiat olisivatkaan siitä edenneet. Ehkä se miesparka ei koskaan olisi kuollut, kurkku miekan lävistämänä. Toisaalta lordin surmaama mies oli ollut paha ja ansainnut kohtalonsa. Daliah kyllä muisti kaikki ne tarinat joita oli kirotusta Kerpeerasta kuullut. Ei kukaan täälläpäin pitänyt velhoista tai taioista, mutta eipä niin että niihin täällä olisi mitenkään uskottu. Lukemattomia kertoja oli tuo naisenalku käynyt mielessään eri vaihtoehtoja, miten pääsisi lordia pakoon, jos nyt tämän ikinä sattuisi kohtaamaan. Osa ideoista oli ollut täysin mielettömiä, vailla hiventäkään realistisuudesta. Mutta nyt kun tuo erikoinen herrasmies seisoi hänen edessään tuntuivat jalat tekevän saman tempun kuin tuona unohtumattomana päivänä. Ja tässä tapauksessa unohtumaton ei ehkä ollutkaan kovin positiivinen adjektiivi. Mutta juuri tuo 'ehkä' luultavasti sai aikaiseksi sen, etteivät jalat heittäneetkään nuorta naista ympäri ja lähteneet kiidättämään häntä pikavauhtia päinvastaiseen suuntaan. Seikkailusta hämmentynyt mieli ei yhäkään ollut päässyt selville siitä missä leirissä tuo haltiaylimys taisteli. Oliko hän hyvän rintamassa vai edistikö turmiota? Tämä epävarmuus nyt teki tepposet muutenkin jo aikaa riutuneelle kropalle ja lamautti sen täysin. Lordin katse, hänen koreat sanansa ja kauniit kukat... Koko sen ajan kun nuo runolliset, niin taitavasti soljuvat sanat vuosivat lordin huulilta, ei nuori nainen voinut muuta kuin tuijottaa. Valtavin rävähtämättömin silmin hän vastasi miehen katseeseen. Selvästi järkyttyneenä, hämmentyneenä. Huulet raottuivat sanojen loputtua, mutta äännähdystäkään hän ei saanut aikaiseksi, niin yllättynyt oli. Kumarrus, joka seurasi taas niin tarkkaan harkittuja ja kauniisti yhteen punottuja sanoja sai nuoren naisen aavistuksen virkoamaan transsistaan. Hän räpytteli silmiään ja kostutti kielellä huuliaan. Ja hetkellä jona lordi ojensi henkeäsalpaavan kauniita kukkia häntä kohden alkoi mielikin vapautua kahleistaan. Silmänräpäyksen aikana hänen mielessään juoksivat niin useat sekavat ajatukset kuin myös eri vaihtoehdot toimia: 'tuo mies on hullu' 'pakene' 'miten kauniita kukkia hän on löytänyt' 'huuda apua' 'sano nyt jotain' 'tuo mies ratsastaa lohikäärmeellä' 'taistele' 'hän vain puolusti itseään' 'keksi joku syy lähteä' 'voihan olla että olen ymmärtänyt kaiken väärin' 'valehtele'. Mutta adrenaliinia ei erittynyt, jalkoja ei alkanut pakottaa, eikä korvissa tuntunut veren kuohahdusta. Tämän hän otti merkkinä. Sitäpaitsi mitäpä tämä mies pystyisi hänelle täällä tekemään. Pihallahan oli ihmisiä ja portilla ensimmäinen sotilas vahdissa. Hän oli täysin turvassa, kunhan he vain pysyivät tässä, paikassa missä olivat näkösällä. ”Lordi... Tämä on todella yllätys. En olisi ikinä uskonut kohtaamiseemme.” Sanat hiukan takeltelivat, mutta tätä osasi mieskin varmasti odottaa, kyseessähän ei ollut leidi, joka hallitsisi etiketin yhtä taidokkaasti, kuin tuo koreakielinen ylimys. Mutta mielessään Daliah oli hetkisen tyytyväinen suoritukseensa, ainakaan hän ei ollut alkanut änkyttää. Niiaus oli ehkä jäänyt lyhyeksi, mutta tämä johtui ainoastaan siitä, että väsyneen näköiset kädet olivat ojentuneet ottamaan vastaan ruusuja. Uskomattoman kauniita, hän ihmetteli mielessään. Saako näin pohjoisesta enää tällaisia?
|
|
|
Post by R.C. on Apr 4, 2006 12:09:15 GMT 3
“Voi, tuo on surullista kuulla, lady Daliah, sillä liekö kulunut päivääkään, jona en olisi teitä muistanut ja toivonut pääseväni tänne palaamaan, näkemään kauniin pelastajattareni ja selittämään asioita, jotka teitä varmasti vaivaavat…”, vastasi haltiaylimys haikeasti luettuaan neidon kasvoilta tuon pelonsekaisen epävarmuuden, ja arvaten kenties ne monet mahdollisuudet, joihin tämä oli pienen hetken harkinnut turvautua. Niinpä hän johdatteli keskustelua toisen pelkojen mukaan, tarjoten tuolle tukea siellä, missä luotettavuutensa oli pettänyt. Ja helpostihan lordi olisi voinut puhua taas kaiken paremmaksi, maalata mustan valkoiseksi ja kirjoittaa vaikka historiankirjat uusiksi. Hänen kielensä ei kompastellut eivätkä sanansa takellelleet näissä asioissa. Toisaalta, hyvään valheeseenkin kätkeytyi aina puolikas totuutta. “…valtakuntani sisäiset asiat ovat kuitenkin vaatineet kaiken aikani siitä onnettomasta päivästä pitäen, kun hyvin suunniteltu seikkailumme sai kestämättömän päätöksen ja jouduin varoittamatta jättämään teidät. Rakas lady Daliah, kuinka paljon muistatte noista tapahtumista?”, tiedusteli haltiaylimys kuin ohimennen, vaikka juuri tällaisen kysymyksen vähättely olisi ollut suurinta mahdollista vedätystä. Tietenkin hän lähtisi liikkeelle tiedoista, joita neidolla jo ennestään oli, pelaten niillä sitten molempien eduksi samaan tapaan kuten sirkuskojun ennustajakin, taitavana lukemaan menneet ja tulevat kohteensa kasvoilta ja huulilta, ja luomaan niille vielä oman merkityksensä. Lordi ojensi neidolle kätensä ja nyökkäsi pienesti kohti syrjemmällä linnan sisäpihalla kohoavan puutarhan portteja. Eivätkö he vetäytyisi sinne tästä yleiseltä kulkutieltä, jyrisevien rattaanpyörien ja töissään juoksevien ihmisten tieltä? Moni ohikulkija osoitti jo kummastustaan epätavallisen parin puoleen, vaikka pitempään haltiaylimystä tarkastelevat kurtistivatkin hyvin pian kulmiaan, kuin olisivat muistaneet jotakin tärkeämpää tehtävää, ja menettivät häneen näin väistämättä mielenkiintonsa. Tänä aamuna tuntui linnassa olevan tavallistakin ailahtelevampi ilmapiiri. Liekö portinvartijakaan olisi pahakseen pistänyt, vaikka lordi olisi päättänyt kaapata neidon niiltä sijoiltaan matkaansa. Luultavasti olisi vain muun kansan mukana nauranut ilmeisten rakastavaisten uudelle leikille. Vaan eihän valtias Sýránícús varmaankaan mitään näin radikaalia suunnitellut. Hienovaraisuus oli yhtä kaikki enemmän hänen makuunsa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 5, 2006 0:22:02 GMT 3
Jos tilanne olisi ollut mikä vain toinen, ja noin ylhäinen, hienokäytöksinen ja hurmaavan näköinen mies olisi ojentanut kättään tälle nuorelle naiselle, olisi hän siihen tarttunut hetkeäkään harkitsematta. Vaan tilanne oli mitä oli ja ne pienet järjen ja itsesuojeluvaiston hivenet, jotka hiljalleen alkoivat saada ääntään läpi hämmästyneeseen mieleen huusivat nyt aivan muuta. Ja kun mies ojensi kättään otti Daliah askeleen taa'päin, hyvin pienen, mutta sen saattoi helposti tulkita torjuvaksi eleeksi. Ajatus siitä että hän ja tuollainen mies joka oli ilmeisen kykeneväinen murhaamaan noin vain harhailisivat keskenään puistikossa tuntui vertahyytävältä. ”Hyvä lordi, kuten aavistaa saattaa olin melko kauhuissani jossain vaiheessa tuota päivää ja järkytys lamautti kyllä mielenikin.” Tässä hän vilkaisi nopeasti sen oven suuntaan jolle oli hetkeä aikaisemmin ollut matkalla. Jos hätä tulisi hän voisi juosta sen taa, ovi suljettiin suurella salvalla, sitä ei lordinkaan kaltainen mies noin vain murtaisi. Katse palasi hetkessä takaisin haltiamiehen oman kohtaamaan, mutta laski siitä maahan. Hän heittäytyi nyt tarkoituksella rooliin, jota joutui pitämään kaikkien linnoituksessa asustavien ja siellä vierailevien ylimysten edessä. Tämän erikoisen miehen seurassa hän oli alunperinkin antanut itsestään niin mahdottoman kuvan, ettei ollut tuolloin kokenut olevan mahdollista sitä enää parantaa. Eikä mies näyttänyt panneen pahakseen. Tosin se saattoi johtua seikkailun tuomasta jännityksestä. ”Lordi ei ole minulle velvollinen selittämään tekemisiään. Mitäpä minä noista ymmärtäisinkään.” Katse yhä alaspäin luotuna nuori nainen niiasi pienesti. Hän piti kasvoillaan hiukan alakuloisen, haikeanoloisen ilmeen, sellaisen kuin oli nähnyt piioilla aina olevan kun he tulivat ylempiensä puhuttelemiksi. ”On mukavaa nähdä, että lordi on kunnossa, mutta jos ei haittaisi minun pitäisi kiirehtää töitteni pariin. Valan kynttilöitä ja kohta täällä vietettään juhlia joissa niitä kuluu paljon.” Tuntuipa jollaintapaa harmillisen nöyryyttävältä kertoa tälle herrasmiehelle työtehtävistä joiden parissa tuo varovainen olento puuhasteli. Tämä mies oli taas puhutellut häntä kuin kuningatarta ja aina kohdellutkin häntä kuin sellaista ja nyt naisen piti tästä pelottavasta seurasta eroon päästäkseen paljastaa mitä hän todella työkseen teki. No mutta selittelyn luonteeseen kuului aina perusteellisuus. Pitihän hänen kertoa miksi oli niin kiireinen. Suljettuaan taas suunsa jäi Daliah pieni kauhu rinnassaan tykyttäen odottamaan miehen vastausta. Hän käänsi profiiliaan hiukan siihen suuntaan mihin lähtisi, samalla niin reisi- kuin pohjelihaksetkin tuntuivat jännittyvän ja niskan ja kaulan jännittyminen tekivät äskeisestä nöyrästä ilmeestä hiukan kireämmän. Heti lopetettuaan puheensa hän ehti ajatella, että kohta mentäisiin ja lujaa.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 5, 2006 13:18:13 GMT 3
”Ymmärrän, että tulin huonoon ajankohtaan, ja teillä on velvollisuutenne kuten muillakin, m’lady.”, vastasi haltiaylimys ja antoi ojennetun kätensä vajota. Hän ei vaikuttanut järin hämmästyneeltä neidon toimenkuvasta kuullessaan, sillä oli kai jotakin samansuuntaista ehtinyt alunperin aavistellakin. Jo aiemmin järvellä oli ollut selvää, ettei toinen kuulunut kirkkaimpaan aatelistoon, vaikka lordi tätä moiselle väelle tyypillisen etiketin veroisesti kohtelikin. Ehkäpä juuri siksi neito erottuikin turhamaisuuteensa tukehtuvasta hovista edukseen, ja juuri tuon hämmennys hyvän käytöksen edessä oli ollut huomaavaisin vastakaiku kaikista. Ylimys ainakin uskoi toisen kuulevan hänen kauniit sanansa helinältään siinä missä joku hovin mannekiini olisi pistänyt liehakoinnin merkille ja suhtautunut siihen itsestäänselvyytenä. Eikä lordi varmaankaan tahallaan neidon kustannuksella tällä tavoin leikkinyt, vaikka olikin kaksikon keskinäisestä, monien mielestä jopa kestämättömästä asemasta tietoinen. Toisen tuore, nöyristelevä asenne turhautti häntä niin ikään suuresti, vaikkei tästä ääneen puhunutkaan. ”Olen pahoillani etten ehtinyt ja saattanut sovittaa sitä pelkoa ja kauhua, jota teissä olen aiheuttanut. Yhtä kaikki mieleni on jo paljon kevyempi nähdessäni kauniin pelastajattareni olevan kunnossa.”, jatkoi haltiaylimys ja kumarsi pienesti. ”Olkaa hyvä, lady Daliah, en pidättele teitä kauempaa.”, hän lisäsi ja jäi odottamaan neidon seuraavaa siirtoa kuten sanojensa mittaisen herrasmiehen kuuluikin. Olisi ollut äärettömän epäkohteliasta ja mautonta viivyttää toista täällä pitempään, kun näytti selvältä, ettei neito halunnut mitään muuta kuin päästä eroon omituisesta ihailijastaan. Oli vaikeaa lukea ajatuksia haltiaylimyksen viileän muodollisilta kasvoilta, erotella tunteita hänen aavistuksen haikeasta hymystään tai alati valppaista silmistään, mutta näytti selvältä, että tämä mies tiesi, milloin oli syytä perääntyä. Olisipa neito vain ollutkin vihainen hänelle, loukattu heitteillejätöstään ja raivoissaan, tällöinkin tilannetta olisi ollut helpompi sovitella, sillä toinen olisi todennäköisesti epäsuorasti vaatinut huomioimistaan. Vaan suoranainen pelko ja ehdoton vetäytyminen koko aiheesta olivat sittenkin asia erikseen. Neito oli tehnyt tarkoituksensa selväksi, ja haltiaylimys ymmärsi tämän näkevän ja kuulevan parhaillaan vain tuon pakotieksi katsomansa oven puoleen. Ei toisen tarvitsisi linnan muurien suojaan kuitenkaan sännätä tai vielä vähemmän lukittautua, sillä lordi vaikutti aivan rauhalliselta ja valmiilta tarjoamaan neidolle arvokkaan poistumisen seurastaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 6, 2006 0:10:55 GMT 3
Mitä ihmettä? Kaikki nämä viikot, kuukaudet oli Daliah kauhunsekaisin tuntein valmistautunut lordin kohtaamiseen, ollen lähes varma sen johtavan johonkin kammottavaan, mutta nyt mies aikoi vain päästää hänet menemään. Noin vain, kuin nuori nainen ei koskaan olisi mitään hirmutekoja todistanutkaan. Ja kaikenlisäksi tuo ylhäinen herrasmies yhä vain käyttäytyi häntä kohtaan samoin, kuin kyseessä olisi todella ollut jokin silmää tekevä herttuatar tai muu, joka todella olisi tehnyt miehelle suuremmankin palveluksen. Sen vaaleakiharainen pää ymmärsi, että tässä oli nyt kyseessä varsin harvinainen olento ja se kyllä kiihotti hänen uteliasta mieltänsä. Mutta yhtä kaikki mies oli murhaaja, joka liiteli taivaalla lohikäärmeen selässä ja jos tämä nuori neitokainen koskaan oli mistään ollut mitään mieltä niin siitä että tuommoinen käytös ei ollut ollenkaan normaalia, eikä todellakaan voinut olla hyvästä. ”Huolenpito tuntuu mukavalta, mutta ei minulla mitään hätää ole ollut. Palkkasoturit toivat minut tänne takaisin turvallisesti ja elämä on soljunut normaaliin tahtiinsa.” Hän niiasi taas pienesti ja päätti nyt todellakin lähteä sisälle, sillä todella hänellä oli paljon töitä. ”Olen pahoillani kiireistäni. Ei työ tekevältä lopu.” Yritti tuo hiukan naurahtaakin keventääkseen ehkä enemmänkin omaa oloaan kuin tunnelmaa itsessään. ”Mutta jos lordi mielii että tapaisimme vielä se on arvattavasti väistämätöntä, sillä minä liikun kaikkialla täällä linnoituksessa ja näin ollen kohtaan ihmisiä jatkuvasti.” Luonnollisesti nuori nainen oletti miehen tulleen yöpymään ohikulkumatkallaan, sen vuoksi tässä paikassa kukaan ulkopuolinen ylipäänsä kävi. ”Iltaisin olen vapaampi puhumaan ja olemaan sosiaalinen. Me viihdymmekin ystävieni kanssa suuressa salissa ja tavernassa usein myöhään yöhön.” No nyt hän taas lörpötteli liian pitkälle. Tuo nyt kuulosti ihan kutsulta, eikä näin pitänyt olla. Mutta minkä hän itselleen saattoi. Tuo haltiamies oli onnistunut karmeista teoistaan huolimatta nappaamaan varsin tiukkaan otteeseen nuoren Dalian mielen unimaailmoineen päivineen. Siitä hetkestä jona heidän tiensä olivat eronneet, varsin omituisissa olosuhteissa, ei ollut kulunut päivää jona neitosen mieli ei ollut jonain hetkenä vaellellut takaisin miehen tenhoaviin kasvoihin tai muistellut kaikki noita kauniita sanoja ja runomaisia lauseita. Eihän hän koskaan ollut kohdannut tällaista olentoa. Tämän vuoksi hän taaskin luiskautti suustaan asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt, jo ehkä vain siitäkin syystä, että hän kuulosti miltei tarjoavan itseään ventovieraalle miehelle. ”Mutta niin tosiaan...” Hetken hän oli taas uskaltanut kohdata miehen katseen, jolloin joutui tapittamaan tiukasti ylöspäin, kuin isännältään huomiota anova koiranpentu. ”... minun pitää nyt rientää.” Hän otti jo ensimmäisen askeleen eteenpäin, kohti miehen takana, vasemmalla puolella sijaitsevaa jyhkeää ovea.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 6, 2006 17:32:21 GMT 3
”Arvelinkin, että nuo palkkamiekat saattoivat teidät taannoin ystävällisesti takaisin kotiinne, vaikka he kääntyivätkin minua vastaan. Olin tavattoman pahoillani joutuessani jättämään viehättävän seuralaiseni moisten tuntemattomien henkilöiden varaan, mutta toisaalta oli välttämätöntä pitää teidät poissa vihollisteni silmistä ja mielistä sillä välin, kun kiinnitin heidän huomionsa puoleeni. Olen helpottunut tietäessäni, että tämä järjestely toimi juuri kuten toivoinkin, ja olette siitä epäonnisesta päivästä pitäen saaneet olla rauhassa, rakas enkelini. Totisesti, joskus tekomme läheistemme takia voivat vaikuttaa sotivan tarkoitustamme vastaan… ja kuinka perin onnetonta onkaan tulla väärinymmärretyksi...”, totesi haltiaylimys ja hymyili hieman surumielisesti. Mutta hän muisti toki neidon kiireet eikä aikaillut jatkaessaan: ”Vaan kuten kerroitte, velvollisuutenne kutsuvat, enkä halua teitä enempää viivyttää. Jään tähän linnoitukseen mielelläni vielä joksikin aikaa, mikäli se merkitsee mahdollisuutta tavata teidät uudestaan, m’lady. Kovin kauan en valitettavasti voi odottaa, sillä viimeistään kahden päivän kuluttua alkavat alamaiseni kantaa minusta huolta ja valtakuntani kaivata huomiotani. Kenties kohtaamme vielä, kaunis Daliah, jos niin tahdotte. Omasta puolestani toivon sitä todella…”, päätti lordi puheensa ja kumarsi vielä kerran siirtyäkseen sitten aavistuksen sivummalle, jotta neidon olisi helpompi hänet ohittaa ja saavuttaa ovi, joka tuota niin kovasti kutsui.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 6, 2006 23:20:36 GMT 3
”Se olisi kyllä mieluisaa.” Neitokainen niiasi vielä kerran, mutta hänen äänestään ja kasvoiltaan oli miehen sanojen myötä hiukan häivennyt se järkytyksen ja kauhun sekainen ilme, joka koko tapaamisen ajan oli suht' helposti niistä ollut tulkittavissa. Hetken hän vielä antoi vihreän katseensa levätä toisen kiehtovissa silmissä ja kääntyi sitten. Katse painettuna tiukasti maahan hän lähti kohti ovea ja helpotusta tästä hankalasta tilanteesta. Voi kuinka hän nyt olisikaan halunnut vain heittäytyä vuoteelleen, sulkea silmänsä ja antaa sekavan mielen rauhassa järjestäytyä jälleen kerran. Mutta se oli yhtä mahdollista kuin se, että Dalian pitkät vaaleat hiukset olisivat muuttuneet mustiksi. Ei ei, hän ei suinkaan ollut valehdellut lordille vedotessaan kiireisiinsä, sillä toimettomaksi ei linnakkeessa olisi kukaan vielä aikoihin. Typerä valon juhliminen aiheutti vaikka kuinka paljon erityisjärjestelyjä ja näin ollen hirveät määrät ylimääräistä työtä. Ripeästi nuori nainen asteli tutulle ovelle. Tahto katsoa taakse poltteli hänen takaraivollaan kuin kiirastuli, mutta jonkinlainen ylpeys se olisi tyhmimmänkin hupakon pidettävä. Sen sijaan oven saavuttaessaan nuori nainen tarttui sen ripaan. Kylmä metalli tuntui helpottavalta, lohdulliselta. Hänen kätensähän olivat hionneet ja ne tärisivät. Tämä oli naisenalulta jäänyt täysin huomaamatta. Kylläpä hän oli oikein hermokimppu. Toivottavasti lordi ei ollut huomannut kaikkia näitä sivuoireiluja, vähemmästäkin noin hieno mies loukkaantuisi, sen Daliah kyllä tiesi. Joskus nuoren aatelismiehen sai kimpaantumaan vain sillä ettei toivottanut hyvää huomenta vaan sanoi pelkät huomenet, tuollaisilla ihmisillä oli kyllä varaa loukkaantua piikojen törttöilystä. Hän katosi raskaan oven taakse ajatustensa kanssa. Juuri kun ovi oli sulkeutumassa esti jokin voima sen ja koska hänkin oli vain ihminen vilkaisi hän oven raosta vielä kerran pihalle. Voi mihinkähän olen nyt itseni sotkenut, Daliah vielä ajatteli ennenkuin ovi lipui hiljaa salpaansa.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 7, 2006 6:41:13 GMT 3
Lordin tutkimattomat silmät seurasivat neidon poistumista ja hän hymyili kohdattuaan tuon katseen vielä vilaukselta ennen oven kolahtamista sijoilleen. Neidon mentyä kohotti haltiaylimys tumman viittansa hupun takaisin kasvojaan varjostamaan, sillä tämä säästi paljon vaivaa, jota ajatusten kuten ’Unohda että koskaan näit minut!’, ’Käännä katseesi!’ tai ’Sinulla on jotakin tärkeää tekemistä…’ istuttaminen ohikulkeviin, turhankin uteliaisiin asukkaisiin häneltä vaati. Vaan samassa lordi tunsi jonkun kiskovan viitanlievettään, ja hän laski kulmiaan rypistäen katseensa alas kahdeksankesäiseen tyttöön, joka oli salaa seurannut kaksikon kohtaamista sivummalta. Haltiaylimys tunnisti tämän hämärästi samaksi kukkakauppiaan tenavaksi, jonka kanssa hän oli vain joitakin hetkiä aiemmin asioinut. ”Oliko kukissa jotakin vikaa, herra? Valitsin ne oikein, oikein tarkasti, juuri kuten pyysittekin...”, ihmetteli tuo tyttönen kovin totisella naamalla ja hypisteli harmistuneesti mekonhelmaansa. Lordi hymyili, kumartui lapsen tasolle ja laski kätensä tämän olkapäälle. ”Ei, ruusut olivat täydellisiä, pikkuinen. Hän piti niistä varmasti hyvin paljon.”, vastasi haltiaylimys vaimeasti naurahtaen. ”Mutta miksi neiti poistui sitten niin pian? Hän ei hymyillyt kovin paljon. Minä… minä katselin tuolta kauempaa.”, penäsi lapsi yhä kummissaan ja punastui hieman paljastettuaan vakoilleensa aikuisia. Lordi ei suuttunut tästä, mutta hän mietti nyt hetkisen pitempään, ennen kuin totesi: ”Joillakin saduilla on taipumus toistaa itseään, tyttö. Olet varmaankin kuullut tarinan prinsessasta, lohikäärmeestä ja ritarista?”, hän tiedusteli ystävällisesti ja sai lapsen nyökyttelemään innokkaasti päätään. ”Tietenkin, herra. Äitini kertoo sen minulle usein iltaisin, välillä hieman eri tavoilla tosin. Siinä sadussa lohikäärme ryöstää prinsessan ja ritari tappaa lohikäärmeen, eikö niin?”, loisti pieni tyttö tiedoillaan. ”Jotakuinkin noin. Noh, oletko koskaan miettinyt, miksi lohikäärme ryöstää prinsessan?”, jatkoi haltiaylimys hymyillen, saaden lapsen nyt hieman ymmälleen. Tämä oli jo puistelemassa päätään, kunnes keksi jotakin ja esitti hyvin varovaisen arvauksen: ”Koska… lohikäärme pitää prinsessasta?”, kysyi tyttö aavistuksen päätään kallistaen. Kaikkihan pitivät prinsessoista, se oli ihan selvää. ”Hyvin päätelty.”, naurahti lordi ja jatkoi: ”Mutta lohikäärme ei voi olla prinssi, ja siksi prinsessa on onneton. No niin, menehän nyt ja osta itsellesi makeisia.”, hän kehotti ja pudotti lapsen kämmenelle muutamia kolikoita. Tyttö ei vaikuttanut oikein ymmärtäneen ylimyksen selitystä, mutta tämän viimeisimmät sanat saivat hänen kasvonsa kirkastumaan ja koko hämmennyksen kuin taikaiskusta unohtumaan. ”Lohikäärmeet ovat ilkeitä ja pahoja, mutta te olette mukava herra!”, ilmoitti lapsi heleällä äänellä, kääntyi ja kirmasi tiehensä. ”Niinpä niin…”, mutisi lordi itsekseen ja kohottautui taas täyteen pituuteensa.
Hän lähti nyt kulkemaan suuntaan, josta arveli linnan johtoportaan tilat löytävänsä, eikä kestänyt kauan ennen kuin lordi saapui eräälle koristeelliselle ja tarkkaan vartioidulle ovelle. ”Johtaako tämä sisäänkäynti kuninkaan saleihin ja hänen päälliköittensä kokoustiloihin?”, kysähti haltiaylimys ovella seisovalta raavastekoiselta vartijalta. ”Kyllä, herra. Tästä ovesta on tavalliselta kansalta ja muukalaisilta ilman erillistä lupaa pääsy kielletty.”, vastasi vartija ja kumarsi korkea-arvoiseksi katsomalleen henkilölle. ”Hoida sitten hommasi ja avaa minulle ovi.”, kehotti lordi ja tarkasteli tyynesti, kuinka miehen silmät lasittuivat tämän tehdessä myöskin pian työtä käskettyä. Haltiaylimys kävi peremmälle rakennukseen ja etsi tiensä saliin, jossa kuuli linnoituksen päällystön parhaillaan neuvottelevan. Kukaan ei kiinnittänyt lordiin sen enempää huomiota hänen astuessaan sisään ja valikoidessaan itselleen mukavimman nojatuolin, kuninkaan suosikin, hieman kauempaa huoneen kiivaista keskusteluista. Siinä hän sitten huvittuneesti seuraili, kuinka nuo ihmiset hälisivät ja huitoivat toisilleen, koettivat laatia vastausta joitakin päiviä sitten vastaanottamaansa antautumisvaateeseen ja keksiä ratkaisua lähitulevaisuudessa häämöttävään sodanuhkaan. Olisivatpa he vain tienneet, että vihollinen istui kaiken aikaa keskuudessaan, nautti kuninkaan parasta viiniä ja naureskeli hiljaa todistamalleen typeryydelle…
Kaiken tarpeellisen kuultuaan ja koko koomiseen näytelmään kyllästyttyään asteli lordi ulos huoneesta ja talosta yhtä huomaamattomasti kuin oli paikalle saapunutkin. Kukaan ei muistaisi häntä nähneensä, mutta tarkka selonteko kaikesta puhutusta aiheuttaisi myöhemmin pakokauhua, mikä taasen saattaisi nopeuttaa sodan etenemistä ylivoimaiseksi uskotun vastustajan hyväksi. Iltaan mennessä oli haltiaylimys saapunut suureen saliin, josta neito oli ohimennen maininnut. Hieman syrjemmälle taas vetäytyen valitsi hän yhden pöydistä ja jäi kallista juomaa siemaillen katselemaan salin tapahtumia, ajatuksensa tosin puolittain toisaalla. Vaikea lordin olinpaikkaa ei kuitenkaan ollut paikantaa, sillä yksin salin ylhäisönaiset juorusivat jo hänen tavoistaan ja rahoistaan pelkkää hyvää, vaikka eivät tätä vierailevaa tähteä sen paremmin tunteneetkaan. Muukalaisen pelkkä ulkoinen olemus tuntui saaneen hovin pakollisen kanalauman kaakattamaan, eikä haltiaylimys jaksanut loputtomiin näiden aivottomien mieliä manipuloida. Niinpä hän tyytyi vain torjumaan räikeimmät lähestymisyritykset ja näyttämään hieman huonovointiselta kaiken tämän rahvaan keskellä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 7, 2006 11:00:41 GMT 3
Päivästä tuli hyvin kiireinen. Jotta Daliah olisi päässyt siihen osaan linnaketta missä hänen kammionsa ja kellarissa sijaitseva pikku pajansa sijaitsivat piti hänen ohittaa suuri keittiö ja se oli suuri virhe. Juuri kun hän oli ollut astumassa läpi raollaan olevasta ovesta tulvivan tuoksupilven, siinä oli aavistus rasvaa, toinen jotain eksoottista maustetta ja kolmas hedelmiä joita nuori keittiöapulainen kuori, kuului lähes vertahyytävä huuto, joka kutsui häntä nimeltä. Ilmeisesti kaksi keittiötytöistä olivat sairastuneet syötyään jotain, mitä ei ehkä olisi pitänyt ja nyt koko kyökki oli aivan sekaisin ja auttamatta jäljessä aikatauluistaan. Keittiönpää oli juuri sen näköinen nainen kuin nyt saattoi kuvitella: leveälanteinen, pistäväkatseinen ja hyvin tarkka työstään, ja hänelle oli suotu valta käskyttää kaikkia linnakkeen palkollisia mielensä mukaan, joten kun kutsu kävi siihen vastattiin myöntävästi. Vasta päivän kääntyessä iltapäivän puolelle, kun lounas oli tarjoiltu ylhäisölle, siitä jääneet astiat tiskattu ja purkitettu uskomattomia määriä etikkakurkkuja talven varalle, pääsi väsynyt ja likainen nuori nainen karkaamaan paikasta johon ei oikeastaan kuulunut. Hän riensi pitkin pitkiä käytäviä yrittäen samalla sormin suoria työssä takkuuntuneita hiuksiaan. Nyt hänelle tulisi kyllä hoppu omien askareidensa suhteen, mielessään hän päätti ettei enää koskaan eksyisi lähellekään keittiötä, ainakaan päivällä. Kammioonsa päästyään hän nappasi pöydältä lettinauhan, jota hän oli koko päivän kaivannut ja sitoi sillä hiuksensa päälaelle. Pienessä tulisijassa oli jäljellä enää hiillos, jota hän hiukan tökki saadakseen sen hehkumaan ja asetti yhä märät ja mutaiset jalkineensa turvallisen välimatkan päähän kuivamaan. Tämän jälkeen hän nappasi pöydältä pienen veitsen ja katosi linnakkeen päättymättömiin kellarikomplekseihin, missä vietti lopun päivästä kastaen, valuttaen ja vuollen mehiläisvahasta ja talista askel askeleelta tekemiään valaisimia. Työ oli mukavaa, hänestä oli tullut siinä jo aika näppärä ja hänelle oli uskottu avaimet pieneen huoneeseen mistä hän saattoi käydä hakemassa erilaisia hajusteita ja pieniä korukiviä, niiden ja pienen veitsensä avulla hän koristeli aatelistolle menevät kynttilät hajustettuaan ne ensin sen tuoksuisiksi että muistuttaisivat lähellä oleviaan kesän lämmöstä ja kukkaniittyjen sulosta. Kun päivä viimein alkoi kääntyä iltaan, tuntui Dalista siltä, ettei hän olisi vielä saanut mitään aikaiseksi. Valmiita kynttilöitä ei ollut ollenkaan niin montaa kuin mitä oli ollut tarkoitus, eikä orrella ollut kuivumassa kuin muutama hassu kymmen, mutta oli se parempi kuin ei mitään. Kun hänen kätensä alkoivat täristä niin voimakkaasti, ettei edes valaminen tahtonut onnistua oli pakko lopulta lopettaa. Kas hänhän ei ollut ehtinyt oikein syömään päivän aikana, mitä nyt sen mitä napsi salaa keittiössä suuhunsa. Eipä ihmekään, että nyt näin heikotti. Samassa mieleen muistui myös aamulla tehty puolittainen lupaus. Jollain ilveellä oli lordi kokonaan päässyt unohtumaan. Työnsä lomassa hän oli ajatellut kesää ja kotia ja ystäviään siellä, mutta nyt mieleen palasi aamulla käyty omituinen keskustelu. Saliin siis olisi tästä matka, mutta ei aivan heti, hetki hänen olisi saatava levähtää ihan itsekseen, aikoihin ei ollut päivä mennyt näin tehokkaasti juoksemiseksi ja ollut näin kamalan kiireinen. Hyläten pienen työnurkkauksensa nousi Daliah portaat ylös ensimmäiseen kerrokseen joka sijaitsi maanpinnan yläpuolella ja etsiytyi pieneen huoneeseensa. Hän laski taas pienen veitsen paikalleen ja kiskaisi sitten niin keittiössä kuin kynttilänvalannassa tahrautuneen leninkinsä päänsä yli ja istahti alusmekkosillaan karkealle vuoteelleen. Uni olisi varmaan tehnyt terää, mutta eihän nyt tähän aikaan kukaan mene nukkumaan. Sitäpaitsi hän kumminkin heräisi aamuyöstä eikä enää saisi unta ja mahdollisesti hän oli odottamassa varsin mielenkiintoinen vieras. Palauttaen mieleensä miehen viimeiset, hämmästyttävän rahoittavat sanat nousi nuori naisenalku taas ylös etsimään pienestä senkistään jotain päälle puettavaa. Hänen kahdesta hyvästä leningistään toinen oli silloin kesällä mennyt enemmän ja vähemmän piloille, joten purppurainen sai nyt jäädä. Tämä hiukan harmitti, mutta toisaalta noin tumma väri helposti sai vaaleahipiäisen tytön näyttämään varsin kalpealta. Jäljellä jäi äidiltä joskus peritty ja hänen mittoihinsa uudelleen ommeltu kermanvalkoinen leninki, jonka miehustaan oli kirjailtu pienen pieniä kukkia. Se oli aina ollut hiukan hupsun näköinen, mutta sai nyt kelvata. Vaaleat kutrit vapautettiin päälaelta ja ne harjattiin ojennukseen, pesulla ei nyt ollut aikaa käydä sillä mokoman hiuspaljouden kuivumiseen kului aina puolipäivää. Matkalla kohti olo tuntui omituisella tavalla alastomalta tai orvolta, kuin hän olisi unohtanut ottaa jotain mukaansa. Matka oli tuttu, hänen kammionsa sijaitsi eri siivessä kuin sali, mutta välimatka oli lyhyt ja pian hän jo näki jyhkeän oven jonka ympärillä usein parveili ihmisiä. Salaa koki neitokainen itsensä hiukan huvittuneeksi, ei hän koskaan tullut tähän paikkaan pukeutuneena sievästi. Useimmiten tänne tultiin suoraan töistä, napattiin joku sivupöytä ja laskettiin leikkiä myöhään yöhön, nyt hän yritti näyttää siltä kuin ei olisi tullut juomaan olutta, mitä tosin ei pystynytkään sen yhden kolpakon jälkeen edes katsomaan. ”Dalinen! Siinähän sinä olet!” Hänen käsivarteensa tarrautui joku, jonka äänen 'Dalinen' olisi tuntenut vaikka unessa, puhumattakaan silmiäsärkevän oranssista leningistä. ”Käyttäydy nyt niinkuin meidän olisi tarkoitus olla kaksistaan tämä ilta.” Naranja sihisi heti perään. Tämä kuvio oli Dalille tuttu, ystävä oli selvästi taas aloittanut iltansa lyöttäytymällä väärään seuraan. ”Anteeksi juu, kun oli tuota hommaa, mutta nyt voidaan mennä kahdestaan sinne minne halusit.” Daliah korotti ääntään niin, että pieni miesjoukko hiukan kauempana, mistä ystävätär selvästi oli hänen käsipuoleensa hyökännyt, kuuli. ”Ei sinun olisi tarvinnut noin räikeästi ylinäytellä.” Oranssileninkinen näytti hiukan nyrpeältä, mutta huomasi sitten toisen asun. ”Mikäs nyt on kun sinä tuolla tavoin olet pukeutunut?” Naiset astuivat juuri sisälle saliin ja kaikki ne hajut ja tuoksut, joita suuri lauma ihmisiä aikaansaivat löivät heidän kasvoihinsa. Paikalla näyttikin olevan tavallista enemmän väkeä. ”Saatan tavata erään tuttavan ja senkin puolesta sinä saat nyt ottaa hatkat. Tapanasi kun on aina nolata minut ihmisten edessä.” Daliah ei suinkaan ollut unohtanut mitä kesällä oli käynyt, kun hän sydän kurkussa oli tullut etsimään palkkatappajia lordinsa avuksi. ”Phyh... sinun huumoriasi on välillä vaikea ymmärtää.” Mutta samassa Naranja selvästi iski silmänsä johonkuhun, tuon ilmeen Daliah kyllä tunnisti ja se kirvoitti hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen. Hän todella piti tästä impulsiivisesta, näkyvästä naisesta, mutta välillä tuo osasi olla oikea taakka.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 7, 2006 21:14:44 GMT 3
Vain vajaan tunnin suuressa salissa vietettyään oli haltiaylimys päättäväisesti sulkenut silmänsä ja mielensä ympäröivältä hälinältä ja remuamiselta, keskittyen säästämään hermojaan seurassa, johon oli kaikkea muuta kuin tottunut. Kaikki nuo juopuneet mielet ja holtittomasti liikkuvat ihmiset alkoivat särkeä hänen päätään siinä määrin, että lopulta lordin olisi tehnyt mieli vain kavahtaa seisaalleen ja pistää nämä kaikki ärsyttävät olennot kerralla matalaksi. Kuinka hän kaipasikaan vain rauhaa ja kunnioittavaa hiljaisuutta, järjestystä ja hillittyä käytöstä. Pelkoa ja varovaisuutta. Ja erään neidon näkemistä, aivan, senhän takia hän oli täällä kestämässä tätä kaikkea. Lordi Sýránícús alkoi epäillä menettäneensä viimein järkensä, mikä olisi ollut suuri sääli, sillä olihan se yksi hänen vahvimmista valteistaan. Valtias siemaisi taas pikaristaan selvittääkseen hieman ajatuksiaan. Linnan kalleinkin viini maistui hänen suussaan onnettomalta litkulta, mutta mitäpä näin takapajuiselta paikalta olisi voinut odottaakaan. Ei ihmeitä ainakaan.
Haltiaylimys huokaisi vaimeasti, mitä tuo teki hyvin harvoin. Hän raotti puolittain teräväpiirteisiä silmiään, vilkaisi taas salia ja sen väkeä edessään ja laskelmoi mielessään, kuinkahan moni noistakin keikistelevistä ja nauravista aatelispelleistä olisi talveen mennessä kuollut. Hyvin helposti hahmottui valtiaan mieleen näky luurankomaisista olennoista mätänevissä kehoissaan, vääntelehtimässä tuskissaan kuoleman säveltämässä valssissa, kirkumassa kauhuissaan yhteisessä, epätoivoisessa nuotissa. Olihan lordi Sýránícús painajaisten herra, mielten murhaaja ja vapaan tahdon säälimätön teurastaja. Hänen todellista nimeään ei lausuttu edes pahimmissa piireissä turhaan. Näine ajatuksineen oli haltiaylimyksen kasvoille ajelehtinut synkkyys, joka viimeistään ajoi kutsumattomat vieraat tiehensä. Ei ollut mukava lähestyä henkilöä, joka katsoi sinua kuin jonkinlaista kidutettua, kuolevaa kurjaa. Vain neito olisi tehnyt tässä tilanteessa poikkeuksen, ja havahduttanut lordin hetkessä julmista kuvitelmistaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 8, 2006 1:59:21 GMT 3
Nyt kun tuo oranssi paholainen, minkä lisä nimen Naranja-niminen nainen oli joltain häneen tympääntyneeltä kilpasisarelta saanut oli tiessään saattoi Dalikin katsella hiukan ympärilleen. Salissa todella oli väkeä kuin joinain kevät-kesän iltoina ikään, kun ihmiset olivat kärkkäitä seurustelemaan ja nauttimaan elämästään, mutta säät eivät vielä antaneet tämän kaiken tapahtua ulkotiloissa. Hämmästyttävän suuri osa ihmisistä oli aavistuksen komeammin pukeutunutta, osa heistä selvästi aatelistoa. Tämä tuntui kaikkein omituisimmalta. Normaalisti nuo pysyivät omissa salongeissaan ja pelihuoneissaan, mutta koska nämä ylhäiset olivat selvästi suurin osa varsin nuoria, tuskin kymmentä vuotta Daliaa itseään vanhempia, oli helppo kuvitella heidän tulleen vaihtelunkaipuusta paikalle. Pitäisiköhän hänen hakea jotain juotavaa tai vaikka pientä purtavaa? Lordia ei salissa näkynyt ja peräseinällä komeilevan massiivisen tiskin luona näkyi nojailevan muutama positiivisessa mielessä tuttu naama. Lähtiessään kohti näitä ystäviä huomasi vihervä katse jotain huvittavaa. Sali oli aina varsin taitavasti valaistu, se ei ollut koskaan kirkas, ei edes keskipäivällä, mutta kaukaisimpiinkin nurkkiin riitti aina muutama valonsäde niin, että koko suuren huoneen näki yhdellä pään pyöräytyksellä seinästä seinään, jopa hänen kaltaisensa tihrusilmä saattoi erottaa niiden istuksijoiden naamat, jotka eivät toisten taakse peittyneet. Mutta asia joka kiinnitti huomiota puoleensa oli tiskin oikealla puolella sijaitsevan pöydän vallannut neitoryhmä, vaatteista ja koruista saattoi päätellä noiden isien olevan vaikutusvaltaisia herroja. Ja nämä kaikki supattivat ja kikattivat kuin pikku tytöt, jokainen vuorollaan vilkuilleen samaan suuntaan. Tällainen käytös olisi ollut vähävaraisemmilta täysin normaalia, mutta aatelisnaiset, jotka saliin saapuivat käyttäytyivät normaalisti kylmän viileästi, lähinnä osoittaen vain toisilleen silloin tällöin jonkinlaisia muita ilmeitä kuin kopeita ja sulkeutuneita, joita ympärille luotiin. Nyt nuo hienosti kasvatetut ja lukemaan opetetut neidot käyttäytyivät kuin pahaiset piikatytöt ja tämän syyhän oli saatava selville. Tiskin vihdoin tullessa saavutetuksi suotiin tuttaville ystävällinen nyökkäys ja pieni hymy, mutta edellisistä aikomuksistaan poiketen antoi vaaleakiharainen uteliaisuudelleen vallan ja asteli kikattavan seurueen taakse, kuin olisi vain halunnut sille kohtaa tiskiä nojailemaan. Hän kääntyi sitten niin, että saattoi nähdä esteittä suunalle jolle leiditkin vilkuilivat. Ei tietty kulunut hetkeäkään kun tämä oudon käytöksen syy oli selvillä. Pääovelta ei lordia jostain syystä ollut erottanut, mutta tältä paikalta oli mieheen esteetön näköala ja vaikka tuo istuikin hiukan sivussa, selvästi haluten oman rauhansa, ei tuttuja raameja voinut olla tunnistamatta ja tottahan miehen viittakin oli nuoren naisen muistissa vielä tuoreena. Nostettuaan estelevästi kättään toiselle palvelustytölle, joka selvästi oli aikeissa tulla kuulumisia kyselemään, jätti Daliah paikkansa kanalauman kuuloetäisyydellä ja pöytien ja niiden ääressä istuvien ohi pujotellen lähti selvittämään tietään kohti paikkaa jossa vaikuttavan näköinen haltiaylimys istui, silmät kiinni, selvästi haluten tulla jätetyksi omaan rauhaansa. Tai toki tämä olisi ollut kaikille muille aivan selvä asia, tämä nuori naikkonen antoi mokomille piut paut, olisi parempi kohdata mies nyt, kuin antaa asian kasvaa ylitsepääsemättömäksi ja tapaamisesta tulisi näinollen tarpeettoman hankala. ”En kyllä olisi uskonut teidän kaltaisen herrasmiehen todella viitsivän tänne tulla aikaa tappamaan.” Ääni oli matalan pehmeä, mutta hän oli saapunut seisomaan niin lähelle lordia, että se toivottavasti kuului salin metelin yli. ”Hauskaa jokatapauksessa että tulitte.” Daliah saattoi jo tuntea polttavat katseet niskassaan. Sieltä ne koreat kanat häntä nyt mulkoilivat, toivottavasti tuossa joukossa ei ollut linnanherralle läheisiä naisia. Ajatus sikojen paimentamisesta vain sen vuoksi että oli jonkin aatelisleidin ihastuksen napannut ei tuntunut houkuttelevalta.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 8, 2006 20:26:56 GMT 3
Huomaamattaan paikalle siirtyneen neidon puhuessa näytti haltiaylimys hätkähtävän ajatuksistaan ja setvivän sekunnin tai toisen synkempään mielikuvitukseen ajautunutta mieltään ennen kuin avasi silmänsä ja kohtasi toisen katseen taas kerran kasvoiltaan puhtaana kaikesta vast’ikään hauduttamastaan pahasta. Moista julmaa olemusta olisi toinenkin saattanut heti kättelyssä säikähtää. Hän oli hetkessä seisaallaan ja kumarsi neidolle luontevasti ja virheettömästi, joskin hymyyn sulaneilla kasvoillaan häälyi vielä jonkin verran äskeisen yllättyneisyyden merkkejä. Toisinaan hyvinkin kyynisenä henkilönä ei lordi Sýránícús ollut todennäköisesti ottanut toisen aiempia sanoja edes puolittaisena lupauksena, vaan oli jo valmiiksi varautunut neidon poisjääntiin. Tämän aiemmasta poikkeava pukeutuminen ei kuitenkaan jäänyt tarkkakatseiselta ylimykseltä huomaamatta, ja antoi hänen olettaa neidon saapuneen paikalle ainakin joksikin aikaa jäädäkseen. ”Hyvää iltaa, lady Daliah, näytättepä viehättävältä. Tavallisesti en kieltämättä voi kehua viihtyväni aivan näin ruuhkaisissa paikoissa, mutta seuranne tekee tässäkin tilanteessa poikkeuksen, kaunis pelastajattareni. Ilo on kokonaan minun puolellani, että valitsitte meidän kohtaavan jälleen.”, lausahti lordi ja siirtyi vetämään toiselle pöydästä lähimmän tuolin vastapäätään. Kun neito oli istunut, ( ellei tuo sitten muunlaisia kulisseja ehdottanut ), palasi haltiaylimyskin paikalleen. Ilmapiirinkin puolesta hän oli jälleen valpastunut, ja pikemminkin tiedosti kuin havaitsi seuralaiseensa taka-alalta kohdistuvat vihaiset katseet. Hyvin pian puhkesi lähipöytään pakkautuneen aatelisseurueen välille keskinäistä riitaa, joka sai puolet tuosta naislaumasta lähtemään tiehensä ja loputkin unohtamaan pian kokonaan lordin seuralaisineen. Tilanteen näin rauettua oli seurueen ympärilläkin taas helpompi kuulla niin puhettaan kuin ajatuksiaan. ”Saisinko tarjota teille jotakin, lady Daliah? Juotavaa, syötävää tai mitä hyvänsä täältä sitten saakaan? Vain parasta kauniille enkelilleni.”, ehdotti haltiaylimys ja hymyili hurmaavasti komeine kasvoineen, jotka oli huppunsa varjoista jälleen paljastanut. Nyt hän tosin joutui tekemään taas enemmän töitä häiriöttömän ja muiden osalta mieleenpainumattoman illan takia, mutta olivathan voimansa siihen toki enemmän kuin riittävät, toisin kuin vaikkapa vain kaksi kuukautta takaperin. Mielen ja Unien jumalatar Luna oli kaiken lisäksi kohoamassa taas illanhämyiselle syystaivaalle, ja täysikuu kasvatti kaiken aikaa niin seuraajansa henkisiä kykyjä kuin tämän ulkoista vetovoimaansakin. Näytti miltei kuin haltiaylimys olisi jälleen hohtanut aavistuksen hopeaista, salamyhkäistä auraa, joka ei ollut kirkasta ja valkeaa kuten rauhaa ja valoa rakastavilla haltioilla, mutta omalla tavallaan yhtä kaikki kiehtovaa.
|
|