|
Post by lonelywolf on Apr 5, 2008 17:56:51 GMT 3
((No niin, otetaan taas hieman lisää tietoa siitä mitä on tulossa tarinassa myöhemmin, ja pistetään näin alkuun samalla pieni vuorojärjestys. Eli tämän jälkeen tulisi Deinan vuoro, jonka jälkeen Nirna voisi kirjoittaa, ja taas ystävämme D'allan.))
Naisten poistuttua huoneesta, Ziró pisti jälleen suuren hymyn kasvoilleen, ja tuijotti pientä poikaansa naurahtaen. "Olet sinä kyllä kasvanut hurjaa vauhtia lapseni, sinusta kasvaa vielä hyvä maagi, kunhan saat koulutuksen siihen." susimaagi lausahti hymysuin, ja painoi Niron hellästi rintaansa vasten, ja huokaisi onnellisena. "Olet minun päivänpaisteeni." hän jatkoi hiljaa, ja käveli huoneen poikki poika sylissään, yrittäen saada toista nukkumaan. Päivä oli kaunis, vain muutama hassu pilvenrepale yritti pimentää lämpimän auringon, mutta muuten se oli puhtaan sininen. Niro puhisi hiljaa susimaagin sylissä, eikä tuntunut enään tajuavan mitään maailmanmenosta, vaan Zirón sisällä jälleen epäillys kasvoi.
Tuuli kävi kovana ulkona, ja kuin yhtäkkiä, sen voima vain kasvoi, heittäen valkean tornin läntiset ikkunat auki, sekä muutaman niistä rikki osuessaan seinään voimalla. Ziró tarttui välittömästi magiaansa kiinni tahtomattaan, ja kilpesi tornin ulkoapäin punoksillaan, levittäen kuoleman hiljaisuuden tornin sisälle, missä mikään tuuli ei enään puhaltanut ääntä. Susimaagi piti hellästi kiinni toisella kädellä pojastaan, kun toiseen käteen ilmestyi riimuin peitetty miekkansa, joka liekehti sinistä valoa. "Astu esiin, sinä joka olet tullut takaisin tähän maailmaan, astu esiin, ennen kuin minä metsästän sinut pimeydestä, jolloit tulet sitä katumaan." Ziró huudahti, antaen äänensä kaikua tuossa hiljaisuudessa.
"Sinun aikasi on koittanut susimaagi, olen tullut sinua vastaan jälleen, ja tällä kertaa olen sinut saava." kylmä ääni nauroi koko tornissa. "Minuun sinä et pystynyt koskemaan aikaisemmin, etkä sinä pysty siihen nyt myöskään, sillä valon voima on minun puolellani, ja oman aikani päätän itse." mies murisi vastaukseksi takaisin, perääntyen samalla hitaasti huoneesta kohti suurta salia, sillä jokaisen apu olisi tarpeen. "Juokse minkä voit, minua et pakoon pääse, sinä tulet olemaan minun lopussa, etkä sitä voi päättää." ääni nauroi jälleen pilkallisesti, tärisyttäen maata heidän allaan. Ziró kääntyi nopeasti ympäri, ja lähti juoksemaan salia kohti silmät hohtaen kylmää valoa, ja keskeytti törkeästi kahden neidon juttelun, antaen lapsen Deinan syliin, ja kääntyi ovia kohti. "Nyt näemme oletko todella Deinan ystävä, vai oletko tuonut pahuuden mukanasi.." mies murahti hieman pelokkaaseen sävyyn vieraalle.
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Apr 7, 2008 20:18:41 GMT 3
Deina katsoi ystäväänsä lempein silmin.Hän vaistosi toisen kaipauksen ja surun,Virvasta tuo kaikki vain paistoi niin selvänä.Palkkasoturin elämä..Deina ei edes osannut kuvitella millaista se oli.Ei hänenkään elämänsä silti ruusuilla tanssimista ollut.Hän itse oli elänyt suht onnellisen lapsuuden,sepän tyttärenä,saanut olla lapsi.Maailma oli vain kaatunut niin nopeasti,vanhempien kuollessa kulkutautiin.Ja vuosi sitten Deina oli saanut kuulla,ettei ollut edes kokonaan ihminen.Kaikki se oli kovin hämmentävää..Nyt Deinalla oli ihana poika,ja rakastava mies,mutta huoli kalvoi silti sydäntä,pelko siitä että menettäisi rakkaimpansa."Minä uskon että sinäkin löydät vielä onnen.Minulla on nyt kaikki hyvin,mutta monta kertaa olen ollut vähällä menettää kaiken.Zir.."Enempää Deina ei ehtinytkään sanoa kun kuuli ikkunalasien särkyvän kauempana."Mikä se oli?"Hän kysyi hiljaa ääneen,pelon kasvaessa sisällä.Hetken päästä Zirò ryntäsi huoneeseen ja Deina huomasi äkkiä pitävänsä poikaansa sylissään.Nainen nousi seisomaan nopeasti ja painoi Niron lujasti itseään vasten."Zirò..Mitä tapahtuu?"Hän kysyi hiljaa,katsoen susimaagia,huomaten tuon silmien loistavan taas kylmää valoa.Jokin oli vialla,mutta Deina ei tiennyt mikä.Hän oli aavistanut tämän jo aiemmin,jotain oli ollut ilmassa.Ja tämä oli luultavasti vasta alkua..Niro inahti hiljaa,pelästyneesti ja Deina rutisti poikaa hieman lujempaa,suojelevasti."Olen tässä kulta.."Hän kuiskutti.
((lyhyttä..))
|
|
|
Post by nirna on Apr 7, 2008 21:25:53 GMT 3
Virva veti heti miekkansa esiin ja kuulosteli, mistä vihollinen oli tulossa. Hän vaikka kuolisi ystäviensä puolesta, suojelisi heitä hengellään. Nainen astui nopeasti Ziron vierellä ja jäi tuijottamaan ovia. Hän ei ollut tuonut pahuutta mukanaan, mitä mies sitten olikin sillä tarkoittanut. Mitään hän ei ollut päästänyt seuraamaan itseään, sen hän oli varmistanut...
|
|
|
Post by lonelywolf on Apr 12, 2008 22:30:39 GMT 3
"Juokse minkä voit, sillä pakoon et minua pääse. Lopussa tulet olemaan minun, kuten kaikki sinun perheenjäsenesi, sillä minä hallitsen kuoleman rajoja, ja niin hallitsen kuolemaa!" ääni nauroi ivallisesti, saaden kylmät väreet suorastaan juoksemaan selkää pitkin. "Luulin että olisit oppinut viimeisestä kerrasta varjo, vaan tulitko kenties hakemaan uusintaottelua sille, että hävisit viimeksi valon voimalle." Ziró naurahti takaisin, ja suoristautua tuijottaen ympärilleen hermostuneena. "Miten voit kutsua itseäsi maagiksi, jos et edes varjoihin näe." ääni pilkkasi jälleen, ja kiilluvat silmät ilmestyivät esiin ovien takaisista varjoista, ja pimensivät tornin kokonaan yönmustaksi.
Pian varjoista tuntui työntyvän esiin jotain joka näytti raajoilta, vaan paljon isommilta, mitä ihmiset kädet, tai jalat olisivat. Kuin kaikki hänessä olisi ollut vain yksi suuri pala. "Vai uskalsit sinä viimein tulla esiin, sinä joka olit sidottu ajanlaskun loppuun asti." susimaagi murahti. "Kenelle myit jo valmiiksi mädäntyneen sielusi, jotta hän päästi sinut ulos, ketä tottelet!" Ziró jatkoi hieman karjuen, siirtyen Deinan, sekä lapsensa eteen. "Vai olet sinä saanut rääpäleen, joka kantaa myös susimaagin nimeä, ja vielä naisenkin." varjo naurahti ja jatkoi: "Taidan sittenkin nauttia tästä hyvin paljon, ja aiheuttaa samalla sinulle hyvin paljon tuskaa, ennen kuin tapan sinut niin poikasi, kuin tuon naisen silmien edessä."
Zirón silmät hohtivat entistä enemmän kylmää sinistä valoa, tämän miltein kiehuessa raivosta. "Sinä et koskenut minuun silloin, etkä sinä tule koskemaan minun tälläkään kertaa! Olet astunut maalle, mistä ei ole paluuta, ja missä varjoissa kulkevaa odottaa vain kuolema!" mies huusi raivoissaan takaisin, ja valmistautui hyökkäämään tuon helvetin demonin kimppuun.
((ihan seko tiedän.. en oikein saanut kirjoitettua kunnolla, kun pätkiä tuli sieltä ja täältä inspikseen ^^''))
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Apr 13, 2008 7:30:50 GMT 3
Deina puristi Niroa rintaansa vasten.Kun hän hahmotti pikkuhiljaa kuka oli tuo uhkaava vaara,voihkaisi nainen hiljaa.Mieleen muistui se taistelu metsässä.Miten tuo varjojen peto olikaan satuttanut hänen rakastaan.Kuinka hän oli ensin pelännyt kuollakseen ja sitten mielen oli täyttänyt väkevä viha.Deina oli tuntenut oudon voiman valtaavan mielensä,silmät olivat hohtaneet lähes keltaisina.Sitä hän ei ollut tuntenut sen jälkeen,mutta nyt,kun nainen tajusi miestään uhattavan,tunne palasi.Deina kuunteli Ziròn ja varjon välistä sanallista kamppailua.Hän tiesi,ettei se jäisi siihen.Hän hätkähti rajusti huomatessaan valtavien raajojen ilmestyvän pimeydestä ja sattui katsahtamaan poikaansa.Deina huomasi Niron silmissä voimakkaan jäänsinisen hohteen.Poika puristi käsiään nyrkkiin ja katsoi uhmakkaasti varjo olentoa kohti.Silmissä näkyi puhdasta vihaa,niin voimakasta,että Deina hieman säikähti.Hän ei ollut koskaan nähnyt noin pienten lasten kasvoilla sellaista pelottomuutta,vihaa tunkeiljaa kohtaan.
Hän kuuli varjon sanat ja sähähti hieman varjon sanoessa Niroa rääpäleeksi. Deina tajusi silmiensä hohtavan nyt keltaisina,tiesi kasvoistaan heijastuvan vihaa varjoa kohtaan ja suojelunhalua rakkaitaan kohtaan.Hän vilkaisi nopeasti Virvaan ja lämmin olo täytti naisen mielen.Ystävä näytti siltä kuin olisi valmis puolustamaan heitä kuolemaansa asti.Jos he tästä selviäisivät,hän osoittaisi kyllä kiitollisuutensa.Nainen lähetti Virvalle nopean,kiitollisen hymyn.Niro oli Deinan sylissä ja näin ollen hän ei voinut paljon mitään tehdä.Hetken hän mietti laskisiko pojan lattialle,mutta hylkäsi ajatuksen ja ajatteli seurata alkuun tilannetta.
Deina tiesi susimaagin olevan hyvin vahva,mutta miehelläkin oli rajansa.Liian kertaa Zirò oli ollut lähellä kuolemaa."Varjo.Sinä tunkeuduit elämäämme silloin vuosi sitten.Sitä en unohda.Mutta minä säälin sinua,pohjattoman vihani lisäksi.Et voi ikinä tuntea onnea, ellet tapa tai piinaa jotain.Olet loppujen lopuksi vain tyhjä kuori.Et tunne rakkautta,et sen mahtia,jonka avulla voi tehdä paljon hyvää.Et tunne myöskään iloa,surua,etkä muitakaan tunteita.Sinä tulet haihtumaan elämästämme lopullisesti."Deina sanoi varjolle kylmän rauhallisesti,silmien hehkuessa voimakkaasti,mutta kiehui sisältä ja vastusti haluaan rynnätä repimään tuo olento kahtia,ja sen jälkeen repiä vielä hyvinhyvin pieniksi palasiksi,ettei varjo enää koskaan uhkaisi heidän elämäänsä..
((Höpöhöpö rakas,ihan hyvä reply tuo on.Eikä sekokaan,ainakaan paljon*hymy*))
|
|
|
Post by nirna on Apr 15, 2008 12:11:13 GMT 3
((Höpöhöpö rakastavaiset XD ))
Virva kuunteli ystäviensä puhetta pimeyden varjolle ja koetteli ilmaa. Hän ei koskaan ollut oppinut magiaa, mutta hän oli aina tuntenut sen. Koko linnassa olonsa ajan nainen oli tuntenut, miten Ziró käytteli magiaansa, ja nyt magia tuntui... Kuristuvan. Virva astahteli itsekseen miltei huomaamatomasti, valmiina ryntäämään mihin tahansa suuntaan, suinpäin, toisia puolustaen.
"Emme ole aiemmin tavanneet," nainen sanoi rauhallisesti, "mutta sinut näen vain pimeyden kyhäelmäksi. Etkä jää ainoaksi, jonka päihitän.."
|
|
|
Post by lonelywolf on Apr 15, 2008 21:35:25 GMT 3
Ziró hymähti kuullessaan Deinan ystävättären sanovan, että varjo ei jäisi ainoaksi pimeyden olennoksi jonka hän tuhoaisi, ja ei voinut vastustaa hymyn nousemista kasvoilleen. Ainakin hän oli juuri todistanut olevansa valon kansan puolella. "Tuo riittää minulle, anteeksi että epäilin sinua, vaan toivon että annat anteeksi. Sillä aika missä elämme, on vaaroja täynnä, ja aina ei tiedä keneen voi luotaa." susimaagi lausahti hiljaa, tarkoittaen sanansa rakkaansa ystävälle, heidän vieraalleen. Enempää ei mies sanonutkaan, vaan heilautti kertaalleen miekkaansa, saaden ilmavirran syöksymään kohti varjoa, kuumentaen ilman samalla miltein sietämättömäksi.
Zirón kasvoille kohosi pieni voittoisa virne, tuon ilmanvirtauksen iskeytyessä varjoa päin, saaden sinisten liekkien kohoavan ilman perässä, aina demoniin saakka, niellen pois varjon saaden lämmön ja valon takaisin torniin. Ivallinen nauru kumminkin pian täytti tornin, eikä susimaagi voinut olla murisematta vihaisesti, tuntiessaan tuon kylmän äänen. "Luulet voittaneesi minut, mutta tänään oli vain tervehdys. Tulen silloin kuin sitä vähiten odotan, jolloin tulet olemaan minun." ääni nauroi pilkallisesti, kunnes viimein kaikkoontui, jättäen jälleen kuoleman hiljaisuuden saliin, jonka viimein rikkoi linnun laulu, tuon hennon valkoisen linnun lentäessä avoimesta ikkunasta sisään, tuoden viestiä yksisarvisten maasta.
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Apr 17, 2008 11:47:28 GMT 3
Deina soi ystävällisen ja kiitollisen hymyn Virvalle,kuullessaan tämän sanat ja Ziròn sanat sen jälkeen.Tämä oli todella se sama nainen johon hän oli tutustunut.Jos ystäviä oli,heitä puolustettiin viimeiseen veripisaraan asti.Deinan sylissä olevalla Nirolla oli yhä hyvin uhmakas ilme,tämän tuijottaessa varjoa,kuin yrittäen korventaa sen elävältä.Poikahan on tullut isäänsä,yhtä jääräpää,Deina ajatteli hieman huvittuneena kaiken kaaoksen keskellä.
Ilma kuumeni,susimaagin käyttäessä miekkaansa.Deina näki varjon katoavan ja ehti melkein riemastua kunnes kuuli taas tuon liiankin tutun ivanaurun täyttävän tornin.Naisen silmät menivät viiruiksi,hohtivat kirkkaan keltaisina ja niistä kuvastui raivo tuota olentoa kohtaan.Lopulta ääni katosi,tuli painostavan hiljaista.Äkkiä Deina kuuli linnunlaulua ja huomasikin valkoisen linnun lentävän ikkunasta sisään.Se oli mitä ilmeisimmin viestintuoja.Naisen olemus rentoutui äkkiä,nyt hän koki että he olivat turvassa,ainakin toistaiseksi.Silmät palasivat normaaleiksi,huulille ilmestyi pieni hymy.Hän päätti rikkoa hiljaisuuden."Zirò,onko tuo viestintuoja?Tai kyllä se mitä ilmeisimmnin sellainen on mutta keneltä?"Deina kysyi,katsoen susimaagia hieman kysyvänä ja huolestuneenakin,johtuen äskeisistä tapahtumista.
|
|
|
Post by nirna on Apr 18, 2008 21:09:21 GMT 3
Virva tuijotti raskaasti hengittäen tyhjyyteen. Susimaagin lyönti kyllä sai varjon, pahuuden lähtemään, mutta jokin vaivasi naista...
Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa, sillä ikkunaan lehahtanut lintu sai hänet reagoimaan jo paljon ennen Deinaa. Mutta koska tulija oli vain viestintuoja, hän ei reagoinut kuin siirtymällä hieman taaemmas, kauemmas ikkunasta ja lähemmäs ovea, pahuuden äskeistä sijaa. Hän etsi mitä tahansa merkkiä, mitä tahansa jäämää taikuudessa, olevassa, paikoissa, mitä tahansa, mistä ottaa kiinni ja seurata varjoa, demonia, paholaista, pimeyttä, ja murskata sen.
|
|
|
Post by dallan on Apr 29, 2008 3:00:03 GMT 3
Musta yksisarvinen puhalsi suustaan tätä pahanmakuista kaupungin ilmaa, mutta niin hiljaa ja varoen, ettei sen ääni kantanut omaankaan korvaan asti. Vain sieraimiin leijaillut haju ihmissivilisaatioiden öisistä saalistajista kantoi tämä kutsumattoman nelijalkaisen vieraan aisteihin asti. Ihmiset olivat pedoista pahamaineisimpia, joten syystäkin eläin oli varuillaan. Hän tiesi, millaiseen sanoinkuvailemattomaan raakuuteen ihminen yksi kylmällä rationaalisuudellaan ja kahlehdituilla tunteillaan. Yksisarvisen korva värähtikin pian. Joku oli nyt liian lähellä. Seuraavan vieraan olennon askeleen uros kuuli vielä voimakkaammin, mutta sitten äänet katosivat pimeään yöhön. Aivan kuin olento olisikin ollut yhtäkkiä tiessään.
Yksisarvinen vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Tuntui kuin nämä olennot kantaisivat myötätunnon sijaan sitä jäännettä sisimmässään, mikä oli joskus vehreästä ruohikosta muuttunut karuksi ja kovaksi multamaaksi tuhansien kengänpohjien iskeytyessä sitä vasten. Sen kovuuden oli tuntevinaan, kun painoi omaa sorkkaansa tämän asutuskeskuksen maapintaa vasten ja otti siitä askelelleen tukea päästäkseen kauemmas liian uteliaista unettomista pimeyden kulkijoista. Vaan maanpinta ei suostunut olemaan täysin ääneti. Joka kerta se kumautti vaimean kaiun auringonvalon hylkäämään ilmanalaan.
Se liian lähelle tullut olento kuuli varmasti nämä askeleet ja kykeni näin tarkentamaan käsitystään siitä, missä D'allan liikkui. Yksisarvinen oletti, että se oli saalistaja. Näin varautumalla pahimpaan tapaukseen hänellä oli parempi mahdollisuus selvitä tilanteesta siinäkin tapauksessa, että oletus saalistajasta oli tosi ja hävittävää mustalla oli vain se työ, mitä tästä varautumisesta koitui. Näköetäisyys oletetulta saalistajalta ainakin onneksi puuttui, koska oli pimeää, ja ihminen oli haavoittuvainen ilman tätä tarkkaa aistiaan. Ei ollut sattumaa, että D'allan oli tullut tänne yöllä. Hän ei yleensäkään tahtonut turhaa julkisuutta ja uskoi, että tähän aikaan matkaten ei joutuisi yhtä monen kysymyksen tai ihmetystä viestittävän katseen uhriksi, kun oma tumma karvapeitekin varjoitui pimeyden alle. Ne kaupunkilaiset, jotka vielä viettivät paikallista vaisua yöelämää, luultavasti luulisivat eläintä kaukaa katsottuna siksi toiseksi yksisarviseksi, joka ihan asui tällä maaperällä. Sikäli paikalliset olivat kyllä yksisarvisiin tottuneet, mutta musta ei luottanut mitään sen varaan. Erityisesti, kun hänen valkea veljensä ei kantanut täällä kansan suosiota vaan häntä lähestulkoon vihattiin. Valkoista yksisarvista suvaittiin varmaankin lähinnä hänen tuhlarimaisen elämäntapansansa takia ja sen, kuinka hän paikallisten palkkatulojensa lisäksi laittoi myös ulkomaista valuuttaa lähes välittömästi ne haltuunsa saatuaan kyläläisille kiertoon.
Ei veljestapaamista, jolloin veli ei olisi mustaakin tuomaan mukanaan ulkomaisia tulijaisia. Nytkin D'allanilla oli mukanaan tämä epäilyttävä pussi pahanhajuisia lehtiä, jonka kantaminen öisillä kaduilla sai yksisarvisen vielä entistä enemmän pelkäämään vielä sen päälle, että uros oli ujo ja ihmisiin tottumaton. Uros tiesi kyllä, mitä nämä kasvit olivat ja se sai hänet pitämään niiden kuljettamisesta entistäkin vähemmän. Hän ei tahtonut jäädä huumeaddiktien hampaisiin ja vielä vähemmän hän toivoi tulevansa sotketuksi rikollisuuden veriseen valtapeliin. Yksisarvisen jalasta pussia ei noin vain pihistettäisi ilman, että eläin sitä huomaisi, mutta se ei ollut välttämättä yhtään hyvä asia, sillä musta ei liiemmin pitänyt kuolemisesta. Siihen ei tuntunut tottuvan koskaan.
Yksisarvinen säpsähti yövartijan huutaessa jotain vaihtoon liittyvää. Hetken eläin oli luullut, että joku väkivaltainen yksilö olisi kiinnostunut liikaa hänen huumauskasvillisuudestaan tai kallisarvoisesta sarvestaan ja kaikkia eläimen omia toiveita vastaan tästä seuraisi vielä verilöyly. Onneksi vaaraa ei ollutkaan ja ympäristökin alkoi olla tätä laajempaa aukiota tässä akatemian lähellä, missä D'allanin valkea veli asui. Musta nyt kuitenkin päätti kävellä tuon avoimen aukion lävitse hieman ennakkosuunnitelmiensa vastaisesti, vaikka siten tulisi herkemmin huomatuksi, kun sillä tavoin huomaajien joukossa olisi luultavasti myös vartioita jos jotain alkaisi tapahtumaan, mistä ei näkyvyyden peittävien rakennusten keskellä saattanut olla varma. Ei akatemiaan kyllä oikein muuta reittiä päässytkään, kun se oli avoimella paikalla, joten lopulta se siitä reitinvalintajärkeilystä sitten. Kun vain nuo uteliaat silmäparit pysyisivät kaukana, jotka nytkin tuijottivat.
Turha toive. "Dallan, mitä sinä tähän aikaan ulkona?" yksisarviselle tuntemattoman vartijan ääni tiedusteli. Valkoisen yksisarvisen nimi oli niin ikään D'allan. Se oli heidän molempien nimensä. Se lausuttiin yleensä ilman mitään kummempia heittomerkkejä. Ei musta edes tiennyt, miten tuo nimi olisi lopulta pitänyt ääntää. Kirjoitusasu vain oli tuollainen ihan historiallisista syistä, kun se oli aina ollut noin. Jokainen sen suvun jäsenen nimi oli ollut, jonka nimeämiskäytännön mukaan yksisarvinenkin itse oli aikanaan tullut nimetyksi. Ilmeisesti vartija luuli mustaa yksisarvista hänen veljekseen, mitä ei tosiaan ollut ihmetteleminen, kun huomioi kuinka moni yksisarvinen näillä main tapasi liikkua. Nyt piti sitten vain keksiä, mitä se valkoinen voisi tällaiseen kysymykseen vastata, kun hän ei mustan omien tietojen mukaan käynyt ulkona kovin usein. Lähinnä silloin, kun oli ostamassa jotain. "Minulla oli tapaaminen sovittuna täksi päiväksi ja se ei aikataulutuksensa suhteen valitettavasti kysynyt vuorokaudenaikaa." yksisarvinen vastasi. Matkiminen ei onneksi ollut kovin vaikeaa. "Näytit tuovan sitten tulijaisiakin samalta reissulta", vartija viittasi yksisarvisen mukana olevaan voimakkaasti haisevaan lehtipussilliseen, "eikö lääkärisi juuri kieltänyt sinulta nuo ja sanonut puutarhurillekin, ettei myy niitä sinulle, kun se on omaksi parhaaksesi niin." Vartija puhui hiljaa, ettei herättäisi ketään, mutta oli erimielisyydestään huolimatta varsin ystävällisääninen. Ei tässä mitään rikostakaan ollut, kun eivät huumausaineet olleet tässä kylässä varsinaisesti laittomia, mutta kaikki tiesivät tästä valkean D'allanin ongelmasta ja vartija epäili, että tieto voisi houkutella laitontakin lääkeaineiden kaupankäyntiä. "Ei sinun pitäisi hipsiä täällä kaduilla keskellä yötä ostamassa kasvejasi joltain laittomalta kauppiaalta. Tiedät kyllä, että siihen puututaan. Puhuisit lääkärin kanssa näistä asioista." vartija jatkoi. Nyt musta D'allan tiesi, miksi veli oli niin tahtonut näitä kasveja ulkomailta. Vaikeampaa sitten olikin keksiä, miten selvitä tästä tilanteesta ulos tekemättä jotakuta vihaiseksi. Veljen luokse olisi nimittäin turha mennä ilman näitä lehtiä, kun hän luultavasti kärsi määräyksen vuoksi pahoista puutosoireista. Edelleen väärin valituilla valheellisilla selityksillä sotkisi helposti veljen asiat pahemman kerran. Tässäkö sitä sitten pilaisi kaiken sen hiljalleen jo saavutetun sovun yksisarvisveljesten välillä? Heillä kun oli lähihistoriassaan pahoja riitoja. Oli tässäkin taas ongelmia yhdelle veljestapaamiselle. Tuntui kuin ne kaikki kerääntyisivät varastoon näitä harvinaisia hetkiä varten, kun yksisarvisten tuli nähtyä toisiaan. Rasittavaa.
Mitä siis sanoa? Tosiasia oli, että nämä lehdet eivät olleet paikallisia ja näin ollen eivät todellisuudessa tukeneet mitään tämän kylän laitonta kaupankäyntiä. Sen kertominen olisi kuitenkin korkeintaan vain lieventävä tekijä, sillä se oli edelleen rikkomus sille valkoisen yksisarvisen saamalle ohjeelle olla toistaiseksi käyttämättä näitä huumauskasveja. Edelleen musta D'allan ei ollut se yksisarvinen, joka tämän kiellon oli saanut, mutta sekään ei oikein tässä auttanut, sillä valkoiselle veljelleen hän oli kuitenkin tämän kiellon vastaisesti näitä lehtiä viemässä, ja valkoinen taas oli aikeissa käyttää kasveja kiellon vastaisesti. Mustalle yksisarviselle ei tuottanut lainkaan tunnontuskia valehdella tällaisessa tilanteessa, kun sillä saattoi saavuttaa jotain hänen itsensä kannalta hyvin edullista, mutta hänen piti vain keksiä, miten se tehdä. Yksisarvinen ei nimittäin uskonut valehtelun sinänsä vääryyteen. "Nämä eivät ole paikallisia, joten voitte olla huoleti, että rikkoisin tässä paikallisia rikollisuusluokituksiamme ja edelleen ne ovat täysin itse kerättyjä ja eivät näin ollen edistä rikollisuutta yleensäkään. Mikä taas tulee lääkärimme määräykseen, niin kunnioitan hänen osaamistaan ja mielipidettään ja olen miettinyt vakavissani tätä lääkeaineriippuvuuttani ja ajatellut suhtautuvani siihen vakavasti tilanteissa, joissa jokin merkittävä ulkoinen syy ei estä minua tekemästä niin. Tällä hetkellä elämässäni kuitenkin on olemassa lääkärin määräykselle ristiriitainen määräys saada eräs kirjallinen työni valmiiksi tiettyyn aikarajaan mennessä ja minun on mahdotonta noudattaa näistä määräyksistä molempia, ja koska kirjallisen työni valmistuminen ajallaan on taloudellisesti ajatellen katsottavissa merkittäviä pitkän aikavälin vaikutuksia aikaansaavaksi asiaksi ja terveystilani huonontuminen taas asteittain heikkeneväksi prosessiksi, niin on vähemmän vahingollista suosia tässä tapauksessa työntekoa ja puuttua terveysongelmaan myöhemmin, kun tilanne on sen kannalta suosiollisempi." "Heh, no omapahan on ongelmasi, mutta kerron tästä kyllä lääkärillesi, että et pääse asian selvittämisessä ihan vain noilla sanakiemuroilla." Vartija ei ollut oikein pysynyt perässä, mitä yksisarvinen oli tahtonut sanoa. Se oli kyllä vaikuttanut järkevältä, mutta oli helpompi antaa heidän hoitaa nämä asiat, joille ne ensisijaisesti kuuluivat. "Kiitän" yksisarvinen vastasi. "Enhän minä näistä asioista juuri mitään ymmärrä, mutta ihan vain uteliaisuudesta kiinnostaisi tietää, mitä tämä työsi sitten näin kovasti voi saada aikaan näin käytännön tasolla, kun sen kerran mainitsit." Jälleen uusi ongelma. Vahinkojen minimoimiseksi olisi pitänyt vain lähteä paikalta mahdollisimman nopeasti vieläpä, kun musta yksisarvinen oli aivan tietämätön siitä, mitä se työ voisi edes olla. "Se on erääseen oppilaaseen liittyvä opetussuunnitelma. Ei mitään monimutkaista, mutta prosessina se on pitkä ja työläs ja sillä on nyt jo kiire, kun arvioin väärin urakan työläisyyden ja näin ollen aloitin sen tekemisen liian myöhään", musta keksi nopeasti omasta päästään nopeuttaen vähän puhetahtiaan aikaansaadakseen sitä vaikutelmaa, ettei hänellä olisi ollut oikein aikaa jutella tämän pidempään. Tarina vaikutti mustasta uskottavalta, kun valkoisella oli näitä oppilaita aina välillä, tosin usein he kyllä katosivatkin varsin pian. Valkoisen tuntevana sitä ei kyllä ihmetellyt, että kukaan ei jaksanut sitä rasittavaa persoonaa kovinkaan pitkään hänen tutkijanpätevyydestä huolimatta. "Tulee varmaan jostain vauraammasta perheestä se ressukka. Tiedätkö hänen nimensä jo?" "Ressukka? Itse olen tulkinnut asian niin, että teen parhaani motivoidakseni oppilaitani riittävään työntekoon ja jos näen jo alkuvaiheessa, että tulokset eivät ole riittävän hyviä, niin on heidän kannaltaan vain parasta, että he siirtyvät tekemään jotain muuta, vaikka väliaikaisesti se varmasti onkin heille henkisesti kova paikka. Suurempi haitta kuitenkin olisi jos antaisin heidän jatkaa alalla, jolla heillä ei ole tulevaisuutta." "Aivan. Sitä tarkoitinkin, että raskastahan se on aatelisperheestä tulla kohtaamaan kaikki tuo" vartija valehteli. Todellisuudessa miehellä ei vain ollut haluja alkaa väittämään asiasta vastaan keskellä yötä, vaikka totuus olikin se, että yksikään oppilas ei vain D'allanille tämän maan päällä tuntunut kelpaavan, vaikka se olisi kuka. "Se on sääli, että täydellinen omistautuminenkaan ei suurimmassa osassa tapauksista yksinkertaisesti riitä. Monen kannalta soisi, että maailma olisi toisenlainen." "Niin. Tuota, pitää kai palata töihin. Saatanko sinut ovelle asti?" "Kiitän. Se olisi todella ystävällistä."
Keskustelu oli onneksi mennyt oikein hyvin ja vartija ei ollut kysellyt enempää vaikeita kiusallisia kysymyksiä. Hetken musta jo ehti tuntea olonsa rauhalliseksi, kun vartijan kanssa oli turvallisempaa ja vaikutti perustellulta jo olettaa selvinneensä varsin hyvin tästä itse matkustusvaiheesta veljensä luokse. Siihen asti ajatuksissa pääseminen kuitenkin nieli kerralla koko rauhantunteen. Veljen kanssa keskusteleminen kun tulisi olemaan kaksin verroin rasittavampaa kuin mikään tähän astinen yön tapahtumista. Erityisen rasittava veli osasi olla väsyneenä, jolloin hän oli vielä normaaliakin herkempi harmistumaan ja joskus ajattelemattomuuttaan suuttui sellaisistakin asioista, jotka eivät edes olleet totta.
Musta uros ei kuitenkaan ollut itse veljelleen vihainen hänen hankalammista puolistaan huolimatta. Vaikeaahan se oli itselle jaksaa niitä hetkiä läpi, mutta samalla ei voinut olla näkemättä kuinka se kaikki juonsi veljen omasta kivusta ja ylenpalttisesta väsymyksestä liiallisen työtaakan kantamiseen. Musta näki jo silmissään oman rakkaansa lattialla puutosoireistaan seonneena. Hereillä veli kyllä olisi. Veli oli aina hereillä, kun vain kykeni halullaan niin valitsemaan. Nämä kasvit sitten, joita musta luvatta toverilleen kuljetti, toisivat väsyneelle hetken helpotusta, jotta hän jaksaisi taas hetken jatkaa paremmin töitään. Kuitenkin vain valkealle itselleen huumeet olivat lääkkeitä sairaudelle. Muille tämä sairaus oli toiselta nimellään luonnollisuutta, rajallisuutta ja epätäydellisyyttä ja lehdet vain ravintoa aikaansaamalle riippuvuudelleen.
Oli näkynä ja ajatuksena niin surullista, miten veli kärsi kasveistaan, mutta halusi sitä kaikkea, koska halusi niin ratkaista mieltään vaivaavat taikuusteoreettiset ongelmansa. Ne olivat hänen henkinen sairautensa ja painolastinsa, mutta kukaan ei auttanut häntä ongelmiensa kanssa, sillä oli neroutta kärsiä yhteiskuntaa edistävistä pakkomielteistä. Tämä maailma ihaili sitä ja jakoi avoimesti resurssejaan ruokkiakseen tätä menestyksennälkää. Yksisarvisena valkea ei kuolisi, mutta ajoi itseään jokaisella lehdellään yhä syvemmälle sairauttaan. Niin hän tahtoi. Hän oli kertonut, ettei hänellä ollut muuta kuin työnsä ja jos se otettaisiin häneltä pois, niin olisi aivan sama, mitä mahdollisuuksia jäisi jäljelle elää muuta elämää. Musta vain pelkäsi, että hänen veljensä oli toiminnallaan riistämässä tulevaisuuttaan itse itseltään.
Näine mietteineen musta yksisarvinen saapui akatemiassa sisällä sen toisessa kerroksessa sijaineen veljensä työhuoneen ovelle. Ovessa luki 'D'allan' pienessä puisessa oveen naulatussa laatassa. Akatemian ulko-ovet olivat kyllä tähän aikaan olleet lukossa, mutta yksi opiskelijan näköinen ihminen oli ystävällisesti ollut mustaa vastassa ja päästänyt hänet sisään. Yksisarvisen teki mieli mennä lepäämään, mutta se ei tähän oveen koputtamisesta valitettavasti mahdollistunut. Sen sijaan eläin enemmänkin pelkäsi, että metelöinnillään hän vain herättäisi jonkun käytävän huoneiden asukeista. Ei sitä tiennyt kuinka moni muu näillä käytävillä asui, kun ei muutakaan kotia ollut. Toisaalta, kelpasihan sitä tässä komeassa suuressa rakennuksessa, vaikka huoneet olivatkin ilmeisesti pieniä kokonaiseen asuntoon verrattuna.
Musta kopautti sorkallaan varovaisesti veljensä ovea kolmesti. "Onko aamu jo" valkoinen kysyi sisältä väsyneellä ja ärtyneellä äänellään. "Yö vielä. Minä se tässä kuten sovittiin." Kesti pari minuuttia ja valkoinen tuli avaamaan. Hänen katseensa oli tuima ja kertoi tarinaansa siitä, miten kaikki olisi voinut tänäänkin päättyä väkivaltaisemmin jos ei yksisarvisilla ei olisi ennalta sovittua hyvää yhteistä syytä toimia toisin. Vain valkoisen yksisarvisen ovelle asti hehkuva huoneen lämpö tuntui toivottavan mustan tervetulleeksi. Muu huone loisti veljen taloudellista menestystä niin, että silmää häikäisi. Silmäänpistävintä olivat hänen keräämänsä erilaiset takkatulen lähellä hehkuivat kiiltävät kivet kalliiden kankaiden päälle siististi aseteltuina. Valkoisen yksisarvisen vuode oli siinä tulen lähellä ja kirjat lepäsivät puhdistettuina siististi hyllyssään. Vain lattialla lojunut paperi sotki huoneen siistiä ja loisteliasta vaikutelmaa. Se pisti silmään suoranaisena tuhlauksena, kun muisti kuinka kallista tuo materiaali oli, kun valkoinen ei ymmärrettävästi suostunut käyttämään nahkavalmisteisia pintoja kirjoittamiseen. Veli oli sitten ostanut itselleen kaiken tämän. Ihmiset puhuivat ansaitsemisesta, mutta musta D'allan ei sitä merkitystä kyllä automaattisesti hyväksynyt. Varallisuus vaihdon välineenä, kun oli tavallaan vallankäytön väline. Sen keinoin kyllä sai ainakin ajatuksen tasolla säädettyä muun muassa sen, että vaativammasta työstä sai korkeampaa korvausta. Tosiasiassa kuitenkin varallisuuden olemassaolo yhteiskunnissa oli seurauksiensa suhteen monin paikoin monimutkainen oikeuttamattoman epäoikeudenmukaisuuden muoto ja ilmiön vaikutuserot olivat paikoittain suoranaisesti järkyttäviä. Vielä kauhistuttavampaa oli, että ne vaikutukset olivat yleisesti hyväksyttyjä ja niitä suojeltiin laein. Musta ei voinut kuin pudistaa päätään tälle kaikelle. Ei tämä ollut hänestä kaunista, kun sitä ajatteli kokonaisuutena ja hän ei voinut unohtaa kokonaisuutta katsellessaan noita kiviä ja vielä röyhkeämmiltä tuntuneita kalliita kangasvaatteita, joita valkoisella oli isot pinot, ja jotka sitten kuluisivat käytössä nopeaa tahtia ja ne piti vaihtaa. Musta ei hevin oppisi hyväksymään ja elämään näissä ihmisjärjestelmissä. Veli oli aikanaan joutunut totuttelemaan tähän tyydyttääkseen intohimoaan ongelmanratkaisuun, mutta alkoi näyttää siltä, että hän oli omaksunut tämän elämäntavan jo vaarallisenkin tehokkaasti.
Musta kuitenkin ilmeisesti sai tulla sisään, vaikka valkoinen ei tästä kohtaamisesta tyytyväinen näyttänyt olevankaan. Helpottuneena siitä, että kaikki oli hyvin vielä tähän asti, musta valitsi astella varovasti tuonne vuoteen luokse varoen astumasta yhdenkään paperin päälle. Liikkuessaan hän saattoi tuntea veljensä katseen niskassaan, kun tämä vahti, että kaikki meni oikein. Enemmän musta uros oli kuitenkin huolissaan veljensä voinnista, kun hänen arvauksensa valkoisen huonovointisuudesta näytti osuneen oikeaan. Valkoisen silmät olivat väsyneet, pää roikkui veltostuneen niskan varassa ja eläin ei kävellyt suorassa edes hyvin lyhyillä, raskailla askelillaankaan. Hän jopa hengitti epätasaisesti kuin ei olisi automaattisesti osannut edes sen rytmiä hoitaa oikein. "Sait ne lehdet tuotua?" valkoinen kysyi heti mustan asetuttua paikalleen. "Sain. Joskin minun piti selittää vartijalle, joka luuli minua sinuksi, että nämä kasvit eivät ole paikallisia ja tarvitset näitä sen vuoksi, että on taloudellisesti merkittävää saada jonkun uuden rikkaan oppilaasi opintosuunnitelma valmiiksi, ja koska olit arvioinut tähän vaadittavan työmäärän väärin ja täten aloittanut asian hoitamisen liian myöhään, niin tarvitset näitä kasveja siitä selviämiseen ajallaan ja näin ollen olisi perusteltua nostaa kasvien käyttö tärkeysjärjestyksessä tässä tapauksessa lääkärin määräysten noudattamisen yläpuolelle, kun nämä kaksi määräystä kerran ovat ristiriitaiset. Vartija tosin sanoi kertovansa tästä vielä lääkärillekin, mutta ainakin tällä tavoin sain nämä tuotua sinulle asti." "Hienoa. Minun ei ole edes hankala kuvitella tapahtumasarjaa, jolla olisit voinut sotkea asiat vielä pahemmin, vaikka onni ei satukaan olemaan niin suosiollinen, että minulle olisi oikeasti tulossa yhtäkään oppilasta, saati vielä rikasta sellaista. Vaikea olla tyytyväinen tästä, kun tietää, millaisen sotkun sitä joutunee selvittämään, mutta toisaalta odotin jotain vieläkin pahempaa, ja pyysin sinua silti tuomaan nuo kasvit, joten on minun sinua sentään siitä kiittäminen, että onnistuit sentään odottamaani paremmin." Musta irrotti pussin jalastaan toisen jalkansa avulla ja heitti sen hampaitaan käyttäen valkoiselle. Hän ei tahtonut enää noita kirottuja kasveja näin lähelle sieraimiaan ja oli pieni onni päästä niistä sentään itse eroon, vaikka niiden päämäärä olikin sydäntäsärkevä. Kun pelkkä kasvien hajukin sai näin huimaamaan, niin ei se ollut ihme, että valkoinen näytti vireystilaltaan monta yötä nukkumattomalta, kun oli ollut jonkin aikaa ilman riippuvuudenlähdettään. "Ole hyvä vain" musta vain vastasi, mikä sai valkoisen tuhahtamaan. Eihän tästä asiasta tosiaan tuntunut sopivalta laskea leikkiä. "Mitä sinä olet viime aikoina tehnyt" musta kysyi tuttavallisesti yrittäen vähän keventää tunnelmaa. "Tutkinut sitä rakennetta, jonka varaan taikuusalgoritmiikan optimointiteoriaa tehdään. Sain jopa rahaa siihen, kun joku tajusi, että kyseinen aihe voisi maksaa itsensä korkojen kera takaisin. Olen vain kuolla tähän väsymykseen, kun lääkärikin kielsi nämä lehdet perustein, joita en edes millään tasoa ymmärrä. Näiden tuomiesi kanssa sentään jaksaa jonkin aikaa, mutta ei tästä työstä tule pidemmän päälle yksinään mitään, mutta oppilaanikin ovat niin saamattomia ja lahjattomia, että aikani heidän parissaan alkaa olla yksi elinajan tuhlauksen pahimmista muodoista. Joskus tuntuu, että en saa heitä ymmärtämään edes sitä, että sillä laiskuudella ja olemattomalla lahjakkuudella ei kuin tuhlaa aikaansa tällä alalla. Sitten on pakko olla loukkaava, että saisi perille edes sen asian." "Kuule, harkitsisit edes sitä, mitä lääkärisi sinulle sanoi. Itsekin näen, ettei ruumiisi jaksa tätä tahtia kovin pitkälle ja se ei ole urasi eikä kenenkään kannalta hyvä seuraus. Voisit tehdä näitä asioita vähän vähemmän viikossa, niin olisit terveempi ja jaksaisit alallakin pidempään." "Harkitsisin? Kehotat sinä sinun mitään koskaan harkitsemattomalla mielelläsi? Et anna minulle edes syytä kunnioittaa mielipidettäsi, kun ensinnäkin puhut asiasta, josta sinulla ei ole mitään kokemusta, kun kerran et tee omalla elämälläsi yhtään mitään. Miksi yleensäkään otat kantaa siihen, miten asioita tulisi tehdä, kun et tiedä tekemisestä yhtään mitään? Toiseksi eivät nuo kasvit ole minulle haitallisia. Ne auttavat minua korkeimmalle priorisoimani elämäntavoitteen lähestymisessä, joten miksi tahtoisit puhua niiden terveydellisyydellisestä haitallisuudesta, sillä haluan niitä asioita vähemmän kuin sitä, mitä noista kasveista saan? Tietääkseni ei ole ollut sinun tehtäväsi päättää, mitä minun tulisi haluta omalta elämältäni, kun en tällä tavoin edes häiritse ketään muita kuin korkeintaan sinua itseäsi, kun kerran kanavoit liiallista vapaa-aikaasi tällaisten asioiden murehtimiseen. Jos kerran välität minusta näin, niin miksi et antaisi minun edes itse päättää omista asioistani? Tahdotko vielä minulta myös oikeuden olla onnellinen?" Hiljaa musta seurasi, miten valkoinen yksisarvinen liikkui valon eteen katsomaan tuota koreaa, pehmoista ja kiiltävän punaista kangasta, joka oli häitä varten ostettu. Millainen sekin vaate mahtaisi olla himmeänä pitkän yön työn vuodattamassa hiessä? Uuden saisi aina kolikolla kaupasta, mutta ei ehkä enää koskaan sitä lehtipussiin hukattua kiillon kokevaa katsetta. Olisiko tuo pieni punertava enää kaunis noille veljen vain kalpeaa valoa kohtaaville silmille? Tätä oli jatkunut jo niin kauan. Vuodet olivat tiessään veljen löydettyä paikkansa. Mutta hän ei pitänyt itsestään kiinni, ei kuunnellut, ei pysähtynyt elämään itselleen eikä levännyt. Meni pois vain, kauemmas, katsomatta, tietämättä mitä siellä oli. Veli oli vihainen vain ja harkitsi nyt kai antaisiko kangasta lahjaksi ollenkaan. Se satutti hyvin syvältä. Ei se sanojen sisältö, mutta musta olisi niin toivonut, että olisi osannut olla veljensä toverina ja tukena auttamassa häntä ongelmiensa kanssa tulematta aina tuomituksi, kun yritti sitä. Mutta ei. Veli jatkoi vain: "Tiedätkö, opettelisit kirjoittamaan joskus, tekisit saamattomuudellesi sen verran, että kirjoittaisit kirjan ja pakollistaisit sen joka koulun luettavaksi. Sitenkö maailma olisi parempi? Vaikuttaa siltä, että uskot siihen, mutta et tahdo sitä käytännössä. Valitat ja valitat vain minulle siitä kuinka sinua kohdellaan kaltoin, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ja suurinta osaa ihmisistä huijataan ja riistetään lain ja armeijan turvin. Maailma ei muutu tästä itkemällä kuuroille korville. Jos aidosti piittaisit, niin yrittäisit edes ja sitten ehkä oppisit, miten yrittämisestä joutuu maksamaan omastaan. Tosin, tiesitkö veli rakas, että ehkä onkin parempi, ettet opettele sitä sanataidetta tai voi vahingossa käydäkin niin, että joku vielä uskoo tuohon pessimismiisi ja en tiedä ansaitseeko tämä käytännön maailmasi sitä." Ei musta ollut tällä kertaa noista arvoistaan puhunut, mihin valkoinen viittasi, mutta veljekset kyllä tunsivat toistensa ajatukset ja erilaisista, ristiriitaisista päämääristään he ajoittain tappelivat ja esittivät omiensa hyviä puolia, kun molemmin ei voinut olla. "Olen pahoillani veli rakas. Yritän olla niin, ettei sinun tarvitsisi olla minulle vihainen ja syvästi toivoisin, että osaisin" musta vastasi. Valkeasta veljestään hän ei tiennyt, mutta musta itse tarkoitti jokaista valitsemaansa sanaa. "Olet halukas yrittämään? Toivon, että tarkoitat sillä myös sitä, että olet valmis siihen, että voit jopa onnistua. Nimittäin jos nyt nousisit siitä vuoteeltani, sovittaisit tuota vaatetta ja häipyisit sitten se satulalaukussasi tuhlaamasta tätä aikaani, jonka paljon mielummin käyttäisin työntekoon, niin veikkaan, että kykenisin jatkamaan päivääni hieman tyytyväisempänä." Musta yksisarvinen veti syvään henkeä. Hänen sydämeensä särki ja pian hän oli valkean huoneesta tiessään kuin veljesriidan vaatimasta sydänverestä kirkkaan punaisena kiiltänyt kallis vatsan ja takajalat polviin asti peittävä kangasvaate mukanaan. Häissä sen väriloisteen olisi edustettava rakkautta ja yksisarvisen oli annettava pois tämä sydän, joka ei itselle enää lyönyt.
Linnun viestikin oli siitä kertonut: Olen kiitollinen teidän minulle osoittamastanne luottamuksestani. On kunniani päästä vihkimään teidät Deina & Ziró ja näin tahdonkin vahvistaa osallistumisestani tähän tilaisuuteen. Lähdin pitkälle matkalleni heti seuraavana päivänä tiedon saatuani."
Viesti oli lyhytsanainen ja mustan yksisarvisen käsiala oli kaukana kauniista. Hän ei ollut kovin taitava kirjoittamaan.
|
|
|
Post by lonelywolf on Apr 29, 2008 3:23:22 GMT 3
((Pistän tässä nyt sitten hieman aikaa eteenpäin, näin valmistautuen itse suureen tapahtumaan, josta alkaakin pian suuri seikkailu, josta ei suinkaan jännitys tai seikkailu puutu. -Suureen tapahtumaan aikaa 48h-))
Aurinko paistoi lämpimänä siniseltä taivaalta, vienoisen tuulen puhaltaessa hellästi puolenkuun laaksossa, ja muisto muutaman päivän takaisesta yhteenotosta varjon kanssa tuntui olevan ikuisuus, kuin sitä ei olisi koskaan edes käyty. Ziró oli päivä päivältä enemmän ja enemmän hermostuneempi, eikä asiaa helpottanut laisinkaan se, että vain kahden päivän kuluttua olisi hän onnellisesti vihitty hänen rakkaansa Deinan kanssa. Mies oli ottanut tavakseen kävellä hermostuneena ympäri suurta salia monet pitkät hetket, vain puuskutellen itsekseen kaikenlaista, vajoten omiin ajatuksiinsa useimmin kuin mikä varmaan olisi terveellistä.
Jo moneen otteeseen oli susimaagi lukenut yksisarvisen lähettämän kirjeen, ja jota hän piti visusti aina mukanaan takkinsa sisällä. Aamun siirtyessä jo pian päivään, Zirón hermostuneisuus vain paheni entisestään, sillä hän toivoi totisesti että D'allan yksisarvinen ehtisi ajoissa paikalle, eikä tuon yhden kirjeen jälkeen ollut hän saanut minkäänlaista muuta viestiä ystävältään, joka vain pahensi huolta, eikä tuntunut ollenkaan pystyvän ajattelemaan positiivisesti, saati rentoutumaan.
"Kukat.. järjestelyt.. musiikki.. vieraat.. vihkimys.. juhlat.." Ziró toisteli ääneen useasti, kävellen ympäri salia, välillä seisoen vain paikallaan, kun taas välillä rynnäten salin päästä päähän, mutissen koko ajan itsekseen. Viimein mies istuutui lähimmälle tuolille, ja vajosi käsiensä varaan huokaisten liiankin äänekkäästi. "Vain kaksi päivää, ja tulen olemaan aviomies Deinalle.." susimaagi lausahti hiljaa, ja nojasi käsiinsä, tuijottellen kivistä lattiaa mitään tajuamatta. "Vain kaksi päivää.." hän toisti, ja huokaisi uudelleen, nousten pian taas ylös, ja ryhtyen kävelemään uudestaan salia ympäri, tarkistaen että kaikki olisi kunnossa viidennenkymmenennen kerran, pidellen kädessään yksisarviselta tullutta viestiä jossa luki: Olen kiitollinen teidän minulle osoittamastanne luottamuksestani. On kunniani päästä vihkimään teidät Deina & Ziró ja näin tahdonkin vahvistaa osallistumisestani tähän tilaisuuteen. Lähdin pitkälle matkalleni heti seuraavana päivänä tiedon saatuani.
|
|
Deina
Member
Posts: 1,191
|
Post by Deina on Apr 29, 2008 13:12:26 GMT 3
Deina seisoi lasten huoneessa katselemassa ikkunasta ulos pilvettömälle taivaalle.Niro tuhisi kehdossaan,oli vasta nukahtanut,ja nukkuisi varmasti pitkään.Kaksi päivää.Aika oli lyhyt,mutta kuitenkin pitkä.Toisin kuin Zirò,Deina suhtautui asiaan rauhallisesti,antoi kaiken mennä painollaan.Sen taidon hän oli joskus oppinut kasvattiäidiltään.Voi,kyllähän häntä jännittikin,mutta neito osasi olla pinnalta rauhallinen,vaikka pinnan alla olisi kiehunut.Hän oli huomannut rakkaansa ravaavan suuren salin päästä päähän,mutisten hermostuneena.Välillä tuo pysähtyi ja jatkoi taas päämäärätöntä ramppaamistaan.Deina huokaisi.Kyllähän hän ymmärsi että häät jännittivät ja vielä enemmän kun ilmassa oli jotain uhkaavaa.Mutta tuolla käytöksellä maagi hermostutti kaikki muutkin.
Deina käveli huoneen toiseen päähän,vaatelipaston luo.Se oli vankkaa puuta,hyvin vanha ja kestävä.Sen vieressä oli suuri peili.Deina katsoi itseään siitä.Hän oli pitkän sähläämisen jälkeen onnistunut laittamaan letin itselleen.Hiukset olivat pitkät,ulottuivat ihan alaselkään.Nyt ne olivat poissa tieltä ja vaikutelmakin oli nuorekas.Nuorihan hän olikin vielä,vasta hieman yli 20.neito tarkasteli itseään.Hänellä oli päällään punainen,kevyt mekko ja jaloissaan pikkukengät.Kasvojen iho oli sileä ja meripihkanruskeissa hieman vinoissa silmissä oli ystävällinen katse.Silmäripset olivat tummat ja pitkät,suu aika pieni ja kapea,ja usein sillä leikitteli hymy.Niin,Deinaa pystyi helposti sanomaan kauniiksi.Hän oli tullut paljon äitiinsä,joka oli kai arkkienkeli.Deina ei ollut varma.Ihmis isältään neito oli perinyt tummat värinsä.Mutta Deina ei ikinä ylpistynyt.Hän ymmärsi hyvin niitä joilla oli vaikeaa,auttoi mielellään apua tarvitsevia,ja tarpeen tullessa vaikka antoi vaatteet päältään tai rämpi mudassa jos se muita hyödytti.Ei voinut neitoa turhamaiseksikaan haukkua.Mutta joskus oli myös ihanaa tajuta olevansa nainen.Deina hymyili peilikuvalleen ja otti pari tanssiaskelta,punastuen sitten hieman.Höpsötyksiä..
Neito vilkaisi Niroa joka nukkui mitä ilmeisimmin hyvin sikeästi.Hän käveli pikkuisen kehdon viereen ja painoi varovaisen suukon tuon otsalle.Sitten hän hiipi hyvin hiljaa huoneesta ja sulki oven perässään,suunnaten kulkunsa sitten kohti suurta salia,missä arveli Ziròn olevan,ryntäilemässä taas ympäri salia kuin mikäkin levoton aave.Deina saapui suuren salin ovelle ja katsoi sisään.Aivan oikein,siellähän maagi oli,kävelemässä ympäri salia.Neito tunsi suunnatonta rakkautta miestä kohtaan,hän rakasti noita jäänsinisiä silmiä,kävelytyyliä,koko olemusta.Deina astui saliin ja käveli lähemmäs maagia."Rakas.Ryntäilet päivästä toiseen ympäri salia.Saat muutkin hermostuneiksi.Mikä on?Sillä jokin on viella,olen aistinut sen itsekin.En vain tiedä mikä."Neito virkkoi ja katsoi Ziròa hieman huolestunut katse silmissään.
|
|
|
Post by nirna on Apr 29, 2008 16:32:05 GMT 3
Virva oli sulkeutunut hänelle annettuun huoneeseen. Linnassa pyöri ja hyöri liikaa ihmisiä hänen mieleensä, hänen mielensä oli sekasorrossa muutenkin. Viime päivät olivat saaneet hänet miettimään taas omaa oloaan. Hän tunsi haluavansa olla kuin Deina, äiti ja rakas ihminen toiselle.
Mitä hän oli? Murhaaja, varas, ryöstäjä. Nuo asiat oli milloin mitenkin oikeutettu, mutta riisuttuna... Eikä hän ollut ihminen, ei haltia. Jotain siltä väliltä, eikä kuitenkaan kumpaakaan.
Virva katsoi itseään huoneessa olevasta suuresta peilistä. Hän oli pukenut viimein Deinan hänelle tuoman mekon ylleen. Hän näytti siinä vieraalta, hauraammalta kuin normaaleissa pukimissaan. Miekkavyö näytti aivan väärältä hennonvihreää kangasta vasten, mutta aseestaan hän ei suostunut luopumaan. Virvan lyhyet hiukset toivat häneen poikamaisuutta, uumansa naisellisuutta. Siitäkään hän ei tiennyt: oliko mies vai nainen. Todella... Kuinka monen miehen sylissä hän oli käynyt, monenko? Vain yhden...
Virva antoi kuvansa olla ja puuskahti. Hän tempaisi ovensa auki ja asteli tarmokkain askelin salia kohti.
|
|
|
Post by dallan on Jun 1, 2008 4:57:58 GMT 3
Yksisarvisella ei ollut aavistustakaan, millainen tämä häätilaisuus tulisi olemaan ja se vaivasi hänen mieltään. Oli vaikea olla erityisessä roolissa sellaisessa tapahtumassa, josta ei tiennyt ainottakaan yksityiskohtaa. Ei uros ollut ikinä nähnyt yhtäkään häätilaisuutta tai edes kuullut, miten niissä olisi tarkoitus toimia. Jotain sitä toki mielessään arvaili, mutta kun erilaisia vaihtoehtoja tuli mieleen kuin olisi harjansa jouhia laskenut, niin niiden varaan oli vaikea yrittää matkan aikana rakentaa mitään valmisteluja. Muuten sitä olisikin tässä matkalla ehtinyt mukavasti miettimään asioita. Pitkät matkat kun olivat aika tylsiä, kun ei ollut mitään rakentavaa mielessä pyöriteltävää ja nyt sitä ei itselleen oikein kehdannut kehittää mitään viihdyttävää ajateltavaa, kun oli sellainen olo, että olisi pitänyt keskittyä vakavampiin rakentaviin asioihin, vaikka sitä ei voinut. Sekin tuntui vähän tyhmältä, sillä eihän kukaan ikinä saisi omista ajatuksista tietää yhtään mitään, joten väärinymmärryksenkään vaaraa ei tuntunut olevan. Kuitenkin kun sitä toivoi, että asiat olisivat toisella tavalla kuin ne nyt olivat, niin kai sitä oma oikeudentaju astui esiin rajoittamaan myös sitä, miten käyttäytyi mietteidensä kanssa, sillä olisivathan asiat olleet paremmin jollain toisella tavalla, joten luonnollistahan se oli tuntea syyllisyyttä siitä, että ne eivät olleet niin. Syyllisyys kun oli luonnollinen reaktio siihen, ettei kyennyt muuttamaan asioita halutunlaisiksi ja tunteena se edisti joskus asioiden saavuttamista, jos siitä tahtoi hyviä puolia etsiä.
Käveltävääkin taisi olla vielä varsin paljon jäljellä. Yksisarvinen ei ollut juuri nyt aivan varma, että missä vaiheessa matkaa hän oli, kun hän oli jo jonkin aikaa ensisijaisesti miettinyt tulevaa häätilaisuutta matkustamiseen liittyvien yksityiskohtien sijaan. Sitä saattoi vain hartaasti toivoa, että asiat selitettäisiin ja vielä saapumisen jälkeekin olisi reilusti aikaa valmistautua oman osansa täyttämiseen. Musta ei nimittäin ollut niin ihme otus, että kykenisi kehittämään mitään monimutkaista lähes olemattomassa ajassa. Oli tämä kurjaa. Ensin oli pitänyt käydä katsomassa velipoikaa ja nyt kaikki tämä kävellen matkustaminen ja jännittäminen. Ei kävelemisessä itsessään sinällään ollut mitään valitettavaa, mutta satulalaukku hiersi inhottavasti kylkeä. Sen nauhan alus oli hikinen ja hankaus oli saanut kohdan kirvelemään. Sitäkin suurempi ongelma oli sen laukun sisältö. Ei D'allan nimittäin osannut pukea omin avuin tällaisia vaatteita päälleen ja täältä metsästä ei löytynyt ketään, joka olisi niin avulias ja kykenevä, että kykenisi auttamaan tässä asiassa. Uros oli joskus kuullut satuja lintujen ihmeteoista, mutta täällä armeijalliset pieniä lintuja olivat täällä kiinnostuneempia ruuanhausta kuin jonkin nelijalkaisen vieraansa tarpeista, joista siivekkäillä ei ollut mitään käsitystä ja ne eivät saaneet niistä mitään käsitystä, sillä ei D'allanista ollut lintujen kanssa kommunikoimaan. Hän puhui vain niin kuin eräät metsän ihmiset olivat aikanaan puhuneet. Sellaiset, joita musta oli tässä matkallakin kohdannut yhden, mutta se ihminen tuntui olleen enemmän kiinnostunut yksisarvisen sarven haltuun saamisesta kuin auttamisesta, joten luonnollisesti hänen kanssaan ei ollut sujuvaan yhteistyöhön kyennyt.
Tätä epämukavaa kohtaamista muistellessaan musta muisti vielä senkin suuren luokan ongelman, että hän ei ollut peseytynyt missään välissä matkaansa. Tämän satulalaukun kanssa ei kyennyt pulahtamaan missään lammessa, sillä muuten sen laukun sisältö kastuisi ja yksisarvinen ei luottanut siihen, että vaatteen tyylikkyydelle olisi hyväksi tulla uitetuksi lammessa. Lisäksi yksisarvinen ei saanut laukkua omin avuin itseensä kiinni, joten ei sitä sopinut poiskaan ottaa. Muuten eläin joutuisi kantamaan laukkua koko loppuajan hampaissaan ja se olisi kivuliasta niskan ja purukaluston kannalta. Tämä kaikki tarkoitti siis sitä, että hänen olisi mentävä likaisena, haisevana, vaatteettomana ja vailla minkäänlaista käsitystä häätilaisuuksista esittämään yhtä päärooleista tähän ainutkertaiseen inhimilliseen suurnäytelmään!
Yksisarvinen pysähtyi ja ravisti päätään hetken järkyttyneenä.
Ei, pakkohan tämän kaiken oli jotenkin järjestyä. Häätilaisuuteen osallistujatkin peseytyivät jossain ja ehkä niillä samoilla puitteilla se onnistuisi itseltäkin. Lisäksi olisihan joku nyt niin ystävällinen, että auttaisi tämän vaatteen päälle, sillä se ei ollut teknisesti kovin ongelmallinen prosessi kädelliselle olennolle. Sitten kaikki olisi jo paremmin mallillaan, kun kestäisi sen ensihäpeän tulla nuhruisena ja mistään mitään tietämättömänä paikalle. Yksisarvisista odotettiin niin paljon ja se maine oli raskasta kantaa.
Jos ei muuta, niin paikallaan seisomalla tämä ongelma vain paheni, kun siten viivästyttäisi omaa paikalle saapumistaan. Ihmiselämä oli niin rakennettua kädellisille olennoille, että moni käytännön asia tulisi varmaan tuottamaan ongelmia. Ymmärrettäväähän sekin, sillä miksi sitä ei kulttuuriaan muodostaessaan muodostaisi sitä juuri omien ominaispiirteidensä ympärille. Se oli aivan itsestäänselvää. Veli kykeni elämään niiden käytäntöjen kanssa, kun hän osasi pari elämässä suuresti auttavaa taikatemppua. Musta yksisarvinen itse ei vain ymmärtänyt tarpeeksi avaruusgeometriasta tai edes taikuudesta, että olisi osannut käyttää niitä pikkuisia temppuja, joten hänen oli selvittävä sorkkien ja hampaidensa kanssa. Yleensä se ei tuottanut ongelmia, kun häneltä ei yleensä odotettu asioita, jotka olivat nimenomaisesti vain kädellisille olennoille tyypillisiä vaan hän sai olla omassa roolissaan ja tehdä niitä asioita, joita itse teki hyvin. Voimasta, juoksunopeudesta, kestävyydestä ja nopeasta tehokkaasta parannusvoimasta oli hyötyä esimerkiksi katastrofialueilla, kun sitä osasi puhuakin ja näin ollen kommunikoida ihmisten kanssa siellä ja sen seurauksena toimia järjestyneesti yhteistyössä heidän kanssaan. Sitä työtä musta oli joitain kertoja tehnytkin. Sitä hän osasi, arvosti ja ymmärsi.
Velikin oli aina opettanut keskittymään sellaisiin asioihin, joissa saattoi käyttää niitä ominaisuuksiaan, jotka olivat luettavissa vahvuuksiksi ei vain oman itsensä vaan koko yhteisön kannalta keskimäärin jos vain se oli mahdollista. Se valkoinen tosin nosti yksisarvisten kohdalla esiin aina ensimmäiseksi ajattelemisen, mutta onneksi sentään seuraavaksi sen parantamistyön. Se oli hieno asia olemassa toki ensisijaisesti parannettavien kannalta, mutta todella tärkeää oma itsetuntokin oli ja sitä oli omiaan kohottamaan se, että kykeni johonkin yhteisön kannalta yleishyödylliseen rooliin. Muuten näin kädettömänä ja tällä tavoin monen käytännön asian kannalta avuttomana eläimenä tuli helposti todella nolo olo. Tämä vaate oli siitä tuorein jo monta kertaa esille tuotu esimerkki. Vaatteista yleensäkin tuli oikeastaan jopa vähän syyllinen olo. Veljestä sekin johtui, kun oli katsellut häntä niin monta kertaa koreana ja komeana näin päältä, mutta syvemmältä se oli jotain hyvin surullista ja surkeaa. Unelmiaan hänkin vain tahtoi toteuttaa, kun se oma sisin kuiski seuraamaan sitä tietä. Sen kutsun alaisena ei aina huomannut pysähtyä miettimään kenen kullalla ne toiveet on rahoitettu. Saattoihan sitä sanoa, että sillä tavoin seurasi vain itseään ja se oli tosi väite omalla tavallaan, kun se pieni toive tosiaan oli osa sitä kokonaisuutta. Mutta se oli vain niin pikkuriikkinen osa itseä ja ajoi koko minuuden monimuotoista kokonaisuutta äärimmäisyyteen, jonka tiellä muu ruumis tuntui heijastuvan peilikuvassaan vihollisen roolin ottaneena, joka pitää päihittää ja voittaa sen pienen unelman polttoaineeksi. Ei itseään voinut niin voittaa. Ja kun ei voinut, niin sitä alkoi syyttämään itseään kykenemättömyydestä, mikä taas monessa ihmiskulttuurissa oli asia, jota ei saanut näyttää saadakseen vielä yrittää. Kauniista kankaasta oli siihen rooliin pelottavan hyvin.
Tätä kaikkea mietti nyt, sillä sydän täynnä omaa murhetta ja huolta oli vaikea puhua onnellisista asioista muille. Oli parempi käsitellä se pois ja rauhassa keskittyä elämään siitä eteenpäin, kun vielä oli ilmeistä, että se suunta oli kohti jotain paljon parempaa. Toinen syy oli se, että D'allania jännitti aivan kamalasti ja sen vuoksi ajatukset harhautuivat muualle kuin tulevaan. Onneksi eivät sentään niin paljon, että yksisarvinen olisi kävellyt päin seuraavaa puuta. Veljelle oli monesti käynyt niin. Se jos jokin näytti pöljältä varsinkin jos hän oli hetki sitten puhunut jostain hyvin monimutkaisesta ja vaikeatajuisesta. Siinäpä oiva näyte elämän moninaisuudesta. Pamahtaa sen verran kovaa, että ainakin hetken aikaa tämäkin aatteen aihe pysyy varmasti mielessä.
Musta harvemmin puhui yhtään mistään, kun ei ollut ketään kenelle keskustella oman itsen lisäksi. Itselle riitti tämä sisäinen oma ääni. Sitä saikin sitten kuunnella joskus kyllästymiseen asti. Yksinäisessä villissä luonnossa kun oli pidemmän päälle niin vähän virikettä. Aivan oikein, tämä käveleminen oli tylsää ja tylsyys yhdistettynä pitkään matkaan oli yhtä kuin että väsytti. Parempi kai olisi koukistaa polvet hetkeksi ja asettua tähän kyljelleen. Alusta kun vaikutti kohtuulliselta. Ei mitään kutittavaa aluskasviston roskapäällystöä tai muurahaispesää tai kylmää ja märkää suosammalta. Tässä kelpaisi nukkua pieni hetki. Jos sitä vaikka näkisi unia siitä lumimaiden kaunokaisesta.
Matkaa ei kylläkään olisi ollut enää pitkälti, muutama kilometri vain, mutta D'allan ei lepäämään asettuessaan sitä tiennyt, sillä hän oli suunnistanut lähinnä vain tähtien avulla eikä täten ollut perillä tarkoista etäisyyksistä. Tämä tietämättömyys rakensi jatkeen yksisarvisen huonolle onnelle, sillä hän sattui heräämään juuri yöaikaan ja näin ollen tuli saapuneeksi itse häiden tapahtumapaikankin juureen vahingossa totaalisen sopimattomaan vuorokauden ajankohtaan. Toisaalta, mikäpä sitä tällä reissulla ei olisi mennyt pieleen. Ainakin jos sitä kysyi itseltään, kun omien asioiden suhteen jokainen pikkuseikkakin tuntui huolena joskus paisuvan pikkuruisesta ihan uusiin ulottuvuuksiin.
((Jos joku haluaa, niin seuraavaan vuoroonsa voi jo sisällyttää tämän olennon saapumisen. Anteeksi jälleen tästä kamalasta viiveestä. Kesälomalla on onneksi vähemmän muuta kiirettä häiritsemässä.))
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 6, 2008 14:46:23 GMT 3
Ziró otti ilomielin rakkaansa syliinsä halaten häntä pitkään sekä hartaasti, kunnes viimein päästi irti ja antoi pikaisen suukon Deinan poskelle. "Meillä on vain kaksi päivää aikaa kultseni, ja haluan kaiken olevan täydellistä tuona pienenä hetkenä jonka aikana vannon valani sinua kohtaan, ja pidän lupaukseni jonka tein sinulle." susimaagi lausahti, silittäen neidon poskea. "Mutta olet oikeassa sen suhteen, että hermostuneisuuteni ei johdu pelkästään tulevasta häistä, vaan myös sinä olet sen tuntenut." maagi jatkoi hänen silmiensä hohtaen kevyesti jäänsinistä hehkuaan. "Aikaisempi kohtaamiseni varjon kanssa laukaisi pelkoni, ja luulen todella että pian jälleen kaaos pääsee valtaan nousussaan, ja en edes minä kaikilla voimillani voi sitä vahingoittaa tai millään estää." mies jatkoi nopeasti mutta piti silti hymyn kasvoillaan.
Ja jos kaaos on todella keskuudessamme niin olemme tuhon omia. Ziró ajatteli, mutta piti vakuuttavan hymyn kasvoillaan ja sanoi: "Ei hätää rakkaani, kaaos sinetöitiin jo maailman alussa ennen sen murtumista, ja legendojen aikakauden päättymistä ikuiseen vankilaan. Ja niin kauan kuin edes yksin seitsemän tornin seitsemästä maagista on elossa, ei hän sieltä pysty pakenemaan, sillä sinettejä pitää voimissaan seitsemän Cuendillar kiveä jotka tehtiin aikoinaan legendojen aikakaudella, mitä tässä maailmassa mikään ei pysty rikkomaan niitä, sillä legendojen aikakaudella tehtiin monia ihmetekoja, mitä näinä aikona vain pidetään suurina unina, ja unelmina." Susimaagi hengähti ja tuijotti kaukaisuuteen, sillä moneen vuosisataan ei hän ollut kertonut historiaa minkä mahdollisesti vain hän, sekä siskonsa Meia tiesivät, sillä molemmat heistä kantoivat mukanaan yhtä seitsemästä Cuendillar kivestä, joiden elämään oli heidän elämänsä sidoksissa. "Ahh... anna anteeksi rakkaani, syvennyin jälleen uniin ja legendoihin, jotka ovat jo pitkälti kadonneet, eivätkä niitä edes muisteta tarinoissa, sillä niitähän ne vain ovat." Ziró naurahti havahtuen muistoistaan. "Älä välitä tarinoistani, sillä pelkkiä lasten säikyttäjiä ne vain ovat, eikä niitä kannata ottaa tosissaan." susimaagi jatkoi nauraen, ja antoi uuden suukon Deinalle, ja katosi suuren salin ovista ulos.
Ziró veti syvään henkeä päästyään ulos raikkaaseen ulkoilmaan, ja käski kahden vartijan tulla hänen mukaansa tavanomaiselle iltakierrokselle tarkistaakseen, että kaikki olisi kunnossa rajoilla. "Onko mitään uutisia ulkomailta?" susimaagi kysäisi toiselta vartijalta. "Toistaiseksi on ollut hyvin hiljaista, eikä mitään ole sattunut pitkään aikaan." vartija vastasi, mutta jatkoi pian: "Ja jos saan sanoa Ziró-herra, niin olen hieman tylsistynyt kun mitään ei ole tapahtunut, sillä sieluni kaipaa taisteluja ja sinun tarinoitasi sankareista ja legendoista." Susimaagi naurahti kunnolla ja kääntyi vartijan puoleen sanoen: "Kuules, varo mitä sanot, sillä se voi vielä tapahtua enkä minä taas tällä hetkellä kaipaisi mitään ylimääräistä, ennen kuin juhlat ovat turvallisesti ohitse. Mutta sen jälkeen voin luvata, että lähden sinun kanssasi vaikka sotaan ilomielin."
Raikkaan pohjoistuulen myötä Ziró huomasi auringonlaskun olevan jo pitkällä, eikä kuluisi kauaa ennen kuin koko laakso olisi pimeyden vaipassa. "Kiristetään tahtia miehet, sillä en halua että syli, joka minua odottaa ehtii kylmettyä ennen kuin ehdin takaisin." maagi lausahti humoristisella äänensävyllä, saaden molemmat vartijan nauramaan vedet silmissä. Äkisti Ziró kumminkin käski molempien vaieta, sillä kauempaa viimeisten auringonsäteiden alla makasi tumma yksisarvinen, tai ainakin sille se näytti jos susimaagin silmät eivät pettäneet, ja kuin sanattomasta sopimuksesta vartijat lähtivät nopeasti sekä hiljaa saartamaan olentoa, ja jäivät paikalleen odottamaan Zirón käskyä. "Herää arvon yksisarvinen ja kerro millä asioilla liikut puolenkuun laaksossa, joka kuuluu susimaagien maahan, ja mitä täältä mahdat etsiä." maagi lausahti selvästi kirkkaalla äänensävyllä, pitäen kiinni magiastaan varovaisuuden vuoksi.
|
|