Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Feb 5, 2007 1:53:07 GMT 3
Oli laaja metsä, kaukana siintävät vuoret ja vuorien välissä laakso. Tämän kaukaa katsoen jopa maalauksellisen maiseman horisontissa erottui tummana läiskänä, kuten siveltimestä pudonneena pienenä pisarana, kylä tai kaupunki vielä epäselvänä piirteiltään. Ehkäpä se oli vähän molempia, riippuen siitä tulitko vuorien pikkukylästä markkinoille vai olitko lähtenyt lumisen maaseudun rauhaan jostain suuresta linnoituskaupungista.
Siellä se kuitenkin oli, savuttaen ja tuikkien lämpöään talven keskellä aivan yhtä likaisena kuin oli kutsuvakin. Kutsuva se oli ainakin paksuihin vaatteisiin ja villaan pukeutuneelle matkaajalle, joka taisteli tietään lumisateen ja kinosten läpi synnynseutujaan kohden. Kilometrit ja laakson notkelmat, sekä laskeva olivat vielä taipaletta hidastamassa mutta korkealta mäenharjalta näki jo kaukaisen määränpäänsä.
[Tämä on aloitus ainakin vielä tämän hetken mukaan avoimelle pelille. Puolestani se on sellainen jatkossakin, mutta ajatuksena on periaatteessa pelata Mineralin kanssa alustavasti sovitun suunnitelman mukaan. Pelillä on tehtävänomainen tavoite, jossa aiomme pysyä jääräpäisesti. Mikäli koet kiinnostusta antagonistiksi tai lyhyemmän kohtauksen astetta sielukkaammaksi sivuhahmoksi, olkaatten tervetullut vierailemaan pelissä jahka tästä edetään.
Ainakin tällä hetkellä, peli on yksityinen.]
|
|
|
Post by Yomire on Feb 5, 2007 9:20:25 GMT 3
((Täältä tullaan.))
Kaie käveli hitaasti mutta varmasti kohti tuota hänen määränpäätään. Nuorukaiselle se oli suuri kylä, jota ei voinut kaupungiksi määrittää. Hänen piti pyytää apua. Ei itsensä, vain siskonsa tähden. Hänen siskonsa... Kaie ei edes pystynyt ajattelemaan sitä, mitä hän oli joutunut kärsimään. Ja vain ja ainoastaan Kaien typeryyden ansiosta. Niin nuorukainen sen ainakin ajatteli, mikä ei ollut kylläkään kokonaan totta, ei läheskään.
Poika saapui tuon ihanan lämmön tyyssijaan. Kylä oli suoranainen unelma tarpomisen jälkeen. Pian pojan katse lähti harhailemaan kylän eri taloissa. Mistä voisi pyytää apua? Kaie käveli vaistonvaraisesti yhtä taloa kohti katsoen samalla ympärilleen. Käsi oli hivuttautuneena sauvan lähistölle, valmiina vetämään sen esiin tiukan paikan tullen. Kaie sipaisi ruskeat hiuksensa pois silmien tieltä ja koputti sitten hitaasti kolme kertaa oveen.
((Oon vähän kipeenä, lyhyttä tuli.))
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Feb 5, 2007 19:19:23 GMT 3
Vaisto ohjasi nuorta miestä aivan oikeaan suuntaan, kolkuttamaan ovelle, jota se oli luultavasti ensimmäisen kerran takonut paljon pienemmällä nyrkillä vuosikausia sitten. Talo oli sivummalla muista, helposti lähestyttävä ja sen jokaisesta rakosesta hohkasi lämmin. Lumesta notkolleen painautunut katto ja seinähirret työnsivät kuivuneen heinän ja kasvien raatoja kinosten alta, risukko talon syrjällä kertoi valtavan puupinon tilalle tulleen jotain muuta. Kylän sepän talo oli muuttunut ajan kuluessa erilaiseksi, painunut kasaan ja kasvattanut ympärilleen kaarnaa ja luontoa. Vanha takoja vaimoineen oli ollut poissa jo muutamia vuosia, mutta joku asui taloa yhä. Ahjossa paloi tuli, puupinkka oli vaihtanut paikkaansa toiselle puolen taloa ja osittain kivestä rakennettu tupa rätisi ja huokaili vaimeasti kuin sen sisällä asustaisi vähintäänkin nukkuva lohikäärmeen poikanen.
Näin ei kuitenkaan ollut, ainakaan siinä vaiheessa kun ovi avattiin ja mies, aikuisuuteen astunut veti raskaan oven auki. Metallisaranat kirskahtivat ja oven kääntämiseen auki lumen keskeltä tarvittin voimaa. Sepän pojalta sitä löytyi, vaikkei tuo isänsä ammattia ollutkaan perinyt. "Mitä tahdot kulkija?" Muodollinen kysymys esitettiin epäilevästi, tiukkaan sävyyn. Hetkinen. "Kaie?" Vuosien saatossa käheytynyt ja madaltunut ääni kysyi, kummastellen. Avotulta vasten erottui miehen hahmo, lähinnä tumma silhuetti hämärtyneestä yöstä sisään valoon katsovalle. "Tule sisään, odotin sinua jo aikaisemmin." Repaleisella siteellä peitetyllä kämmenellä viitattiin sisälle, vasta käyttöön otettuun pajaan ja sen hämärään lämpöön. "Viivästyttikö lumi sinua?" Matkaajan saapumisesta ei ollut tuo itse ilmoittanut, mutta vakava mies tuntui tienneen odottaa. Sepän pojan nimi oli Gestr, eikä miestä oltu nähty sitten poikavuosiensa tässä kylässä.
[Ei haittaa sellainen, parempikin kun ei tehdä mitään kilometrin pätkiä.]
|
|
|
Post by Yomire on Feb 5, 2007 20:34:24 GMT 3
"Tahtois-.." Kaien sanat häipyivät jonnekkin kurkkuun, kun tämä katseli toista. Hänhän... ei voinut olla! "Gestr...mistä tiesit odottaa minua?" Kaie sai äänensä takaisin ja kysyi kysymyksen hämillään. Hän muisti toisen vain hämärästi, mutta kuitenkin muisti. Hänen lapsuudenystävänsä.
Kaie astui sisälle toisen kehoituksesta, mutta sitä ennen pudisteli lumet kaapunsa päältä, jottei kastelisi lumella toisen taloa ja kaapuaan. "Kyllä. Erittäin rankka matka, ei voi muuta sanoa... mutta mennäkseni asiaan, miksi tulin..." Kaie piti miettimistauon ja hengähti syvään. "...muistathan siskoni? Hänet..." ja taas miettimistä ja raskas huokaus. Tämä aihe oli selkeästi nuorelle vaikea puheenaihe, kuitenkin tämä piti puhua nyt loppuun. "...vietiin pois, pimeän puolelle. Ja nyt, aion pelastaa hänet, mutta tarvitsen apua. Oletko mukana?" Kaie sai tokaistua asian yhteen hengenvetoon, lähes ainakin, jollei aivan ihan.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Feb 6, 2007 0:58:26 GMT 3
Sehän tuli ytimekkäästi. Ovi sulki pimeän ja hiljalleen taivaanrantaan syttyvät tähdet näkyvistä ja rajasi maailman lämpöiseksi ja pehmeäksi. Vesi kupli hiljalleen kuparisen pannun sisuksissa tulen äärellä ja ilmassa oli aavistus savun ja tervan tuoksua. Vähän kärähtänyttä metallia ja kuivattuja mausteita. "Tuuli kertoi, että minun pitäisi palata. Olen odottanut jo melko kauan ja ollut huolissani." Aikuisuuden rajoille kasvaneelle, paikka ei ollut enää niin valtava ja mystinen, kuin se oli voinut joskus olla. Mieheksi pitkästä pojankuikelosta kasvanut veti paksun kankaan oven eteen ja haki tulisijan lähelle penkin, tömäyttäen kämmenensä sille.
"Istu alas." Villaan ja nahkaan pukeutunut kehoitti, jokainen liikkeensä laittaen vaatteiden rautaiset renkaat, polttamalla piirretyt eläinhahmot ja riimumerkit laatoissa tai iholla elämään omaa elämäänsä. Pitkänhuiskea mies tuki jalkansa kivikehäistä tulisijaa vasten ja poimi sen päälle muuratun hyllyn ja savuhormin reunalta piipun. Terävä, enemmän kuin sanoi ääneen kertova katse mittasi velhon uran valinnutta nuorukaista. Joskus, kaukaisina kesinä, hän oli hieman kiusannutkin Kaiea, muttei pahasti. Mitä tuli siihen, kuinka Gestr muisti heidän yhteisen, viattoman historiansa, nuorukainen ei ollut kertaakaan saanut nyrkkiä kasvoihinsa. Gestr itse oli kyllä tapellut, raivolla. Milloin kenenkin toverinsa kanssa. Puhtaaksi kaavittu ja koputeltu piippu vietiin suupieleen ja pehmeitä, rouhittuja lehtiä paineltiin sen pesään mietteliäästi. "Siitä varikset siis puhuivat. Kaikki on huutanut viestiä onnettomuudesta. Ensin epäilin, että joku on kuollut, mutten saanut vastauksia tiedusteluihini." Tulisijasta otettu kepin pätkä sytytti tulen pehkuihin ja nuorukainen nojasi polveaan vasten, tehden hieman surullisen ilmeen. "Pidin hänestä ja ainakin nahkurin ukko sanoi hänen olleen.. Olevan kiltti tyttö. Tottakai olen mukana. En vaeltanut tänne pahimmassa lumimyrskyssä vain kohautellakseni olkia." Vakavasti aloittanut puhkesi hymyilemään ja kurotti taputtamaan nuorta velhoa olalle reippaasti, valaakseen tuohon hieman uskoa ja luottamusta. "Mutta Kaie, sinun on parempi jättää velhojen joukossa kertomatta, että hait apua shamaanilta." Ruskeaa silmää vinkattiin ilkikurisesti, tatuointi poskipäällä liikahti sen mukana, karhunkynsi pelkistettynä merkkinä. "Enkö minä aina ole pelastanut teitä pienempiä pulasta? Istu mukavasti, lämmittele ja kerro tarkemmin, jotta tiedän mihin olemme sekaantumassa." Tuoksuvaa savua puhallettiin sieraimista, puhumisen lomassa. Gestr, sepän poika veti melkein käryävän saappaansa alas tulisijan laidalta ja perääntyi hieman kauemmaksi, levittäen kämmenensä hetkeksi. "Haen teetä, odota." Vaatteissa riippui merkkejä ja nauhoja, solmittuja ja suoria, selässä hiuksia jatkoivat hevosten hännistä tehdyt siiven kaltaiset koristeet.
|
|
|
Post by Yomire on Feb 8, 2007 21:40:52 GMT 3
((Juups, eli kirjoittelen kirjaston koneelta.))
Kaie istahti hymyillen toisen tarjoamalle penkille takan viereen. "Tuntuu, kuin koko maailma olisi sekaisin..." Kaie sanoi hiukan surkeutta äänessään, mutta sitä olisi varmaan tullutkin enemmän, ellei nuori velho olisi niin hyvin osannut sitä peittää. "...sillä en tiedä, miten tämä päättyy." Kaie jatkoi.
"Enhän minä tietenkään siellä mitään kerro." Kaie sanoi hymyillen ottaen reippaasti vastaan toisen olantaputukset. "Mutta mitäs minä tästä osaisin kertoa..." Kaie mietti puoliääneen ja kohotti sitten alas vajoneen katseensa toisen silmien tasolle. Velho nyökkäsi toisen sanoille odottamisesta. Tottakai Kaie nyt toista odottaisi, tee tekisi varmaankin hyvää.
Kaie otti mustanpimeän kaapunsa pois ja sieltä alta paljastui aivan tavallinen, vaaleansininen pitkähihainen paita ja tummansiniset, nahkamaiset housut.
((En ehtinyt kirjoittaa pidempää, olen pahoillani.))
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Feb 11, 2007 18:43:35 GMT 3
Shamaani kurotti kattoa tukevilta poikkipuilla riippuvien kasvien joukosta tutulta tuoksuvan nipun ja irroitti siitä muutaman lehden. Kesän ollessa kauneimmillaan Gestr oli käynyt täällä ja punonut nyörit kasvien nippujen ympärille kaikesta, mitä oli löytänyt ja täyttänyt isänsä työtilan tavallisilla ja harvinaisemmilla yrteillä ja kukilla, jotka nyt tuoksuivat mietoina, sekoittuen toisiinsa sulassa sovussa kamomillasta myrkkykasveihin. Pyöreähköt, toiselta puolelta huomattavasti vaaleammat ja paksut lehdet olivat jotain niinkin tavallista kuin omenapuusta poimittuja, aivan nyt lumeen peittyneen pihan kulmalta.
Puoliksi pimeässä, kotoisassa pajassa hiljaksiin liikuskeleva sielunhakija laittoi teeveden taottuun pannuun ja jätti sen lehtineen hautumaan tulisijan päälle rautakoukkuun. Tekemisessä oli kiireettömyyttä, joka ei ollut aivan täysin aitoa. Gestr oli samalla tavoin huolissaan tytöstä kuin tuon velikin, mutta ensimmäisenä askeleenaan kohti tytön takaisin saamista pyrki rauhoittamaan Kaien mielen. ”Missä hänet vietiin ja käytännössä, millaiset ihmiset sen tekivät?” Tatuoitu ja vaaleaan nahkaan pukeutunut tiedusteli pehmeästi, istuen lähelle tulisijaa todettuaan piippunsa sammuneen. Ryhmyinen, tai sen muotoiseksi veistetty, piippu tukevasti kädessään mies onki uuden palavan tikun pitkälle kohti tulisijaa kurottaen ja sytytti tupakkansa uudelleen. ”Kaie...” Nimi lausuttiin savunpöllähdyksen takaa. ”Ei epävarmuutta.” Nuoressa shamaanissa oli viileän veden tapaista rauhallisuutta, mielen vahvuutta siinä missä ruumiillinen voima ei ollut koskaan jäänyt takojan pojan kehoon halutulla tavalla. Hontelo poika oli karkaistu erilaisessa tulessa ja nyt tuo kasvoiltaan kolho, mutta rauhallinen mies vain totesi ääneen jotain samanlaisella painokkuudella kuin mitä loitsusanassa oli.
|
|
|
Post by Yomire on Feb 12, 2007 17:46:48 GMT 3
Kaie käänsi katseensa varpaisiinsa ja siitä ohi kohti lattiaa. Harmistunut hymähdys pääsi nuoren herran suusta tämän ajatellessa tapahtumaa. Kaie kertoi myös muistelunsa toiselle: "Se kävi niin äkkiä, niin nopeasti. E-en voinut tehdä mitään!" Kaie kääntyi viimeisen lauseensa kohdalla toiseen ja näytti aivan siltä, kuin voisi aivan kohta marssia ovesta ulos kylmään ja jäätyä sinne. Sen hän oli omasta mielestään ansainnut, kun ei voinut edes siskoaan pelastaa pahoilta hengiltä. "Pahat velhot ja noidat..." Kaie veti syvään henkeä ja jatkoi kiristellen hampaitaan. "...veivät hänet kilometrejä sitten pohjoisen suuntaan."
Toisen mainitessa nuoren nimen Kaie käännähti katsomaan uudestaan shamaaniin. "Ei, eipä niin..." Kaie mutisi ja mietti samalla miten toinen voikaan olla noin rauhallinen! Siis... tässähän oli kyseessä ihmishenki! He varmaankin kiduttaisivat häntä tällä hetkellä ja ja.... Kaien ilmeestä saattoi nähdä tuo nuori velho ajatteli. Hän oli huono piilottamaan tunteitaan.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Feb 12, 2007 20:23:13 GMT 3
Paksut kulmat painuivat huolestuneesti ryppyyn, lähestulkoon koskettaen toisiansa ihon tekemän uurteen ylitse. Samanlaiset juonteet piirsivät viivansa sileälle otsalle ja sen kolmesta hiusrajasta lähtevien viivamaisten tatuointien päälle, rypyttäen kolme eri mittaista kohti kulmia ja silmiä kurottavaa piirtoa ympyröineen. Kohtalottarien merkit kasvoihinsa karhunkynnen lisäksi ottanut imaisi makealta tuoksuvaa savua keuhkoihinsa ja teki surumielisen ilmeen. ”Eikä teillä ollut ketään auttamassa?” Sellaiseen tuskin tarvitsi oikeasti vastata. Ääneen lausuttu oli enemmän toteamus kuin kysymys. Olivat sisarukset olleet yksin tai muiden seurassa, se ei ollut riittänyt ja nyt nuori mies oli yksin.
Tai ei aivan. Pitkäraajainen opastaja nojasi eteenpäin, taivuttaen lähemmäksi toista metriä kurottelevan olemuksensa samalle korkeudelle katsoa nuorempaansa silmiin. ”En kysynyt tätä, koska arvelin että muistat kertoa sen itse. Vietiinkö hänet siksi, että sinulta halutaan jotain vai muista syistä?” Syyllisyyden kirouksia ei shamaani tahtonut lukea Kaien päälle, mutta asiaa oli kysyttävä. Ei riittänyt tietää, että nainen oli kaapattu. Täytyi tietää, miksi näin oli tapahtunut ja miten ongelmaa lähteä ratkomaan. Piippu laskettiin tulisijan reunalle ja pehmeät nahkavaatteensa nyörein ja erikoisin koristein päälleen sitonut keskitti täyden huomionsa velhoon. He ajattelivat asioista varsin eri tavoilla, eikä vanhempi yrittänytkään kieltää ystävältään aihetta pelkoon. Epätietoisuudelle se kuitenkin voisi tehdä jotain. ”Tiedän, että pelkäät. Tulit tänne, kuten minäkin koska tarvitset sellaista apua, jota et saa muualta.” Pitkät sormet napauttivat velhoa otsaan, kolme lämpöistä pistettä jäi jälkeen, peilikuvana tatuoinnista miehen kasvoilla. ”Häädä harhakuvat tuolta, ota juotavasi. Jos sisaresi olisi kuollut, tuntisit sen. Mikäli hänelle tehtäisiin jotain pahaa, kaappaajat olisivat tehneet selväksi sinulle näin tapahtuneen.”
Mies nousi ylös ja nykäisi vaatteestaan, hartialta yhden nahkaisen ohuen nyörin irti ja keräsi sen avulla olkapäidensä päälle laskeutuvat hiuksensa niskalleen ja solmi ne. Kolme kertaa ympäri ja kolme solmua. Ylhäältä, muurattuna savupiippuna tulisijan päälle laskeutuvan hyllyn reunalta otettiin kaksi savista ja lasitettua mukia, tarjoten toisen velholle. ”Teessä on omenaa, jos olet hermostunut, voin lisätä veteen jotain rauhoittamaan...” Viimeistään tässä kohtaa, shamaani ymmärsi, kuinka hermostunut sisarensa kadottanut oli ja vaikeni harmistuneena itseensä. ”Kaie, on eräs... Keino, jolla voin helpottaa ainakin epätietoisuuttasi hänen henkensä suhteen. Tarvitsen vain siihen hieman apua ja sen, että voin ehdottomasti luottaa sinun tekevän juuri sen minkä pyydänkin.” Mukit kopsahtivat leveälle, kaarevalle kivetykselle ja shamaani veti hihansa suojaamaan kämmeniään nostaessaan pannun tulen ääreltä. Se puhui asioista, joita voisi olla hyvin vaikea käsitellä, mutta tasapainotti sitä mahdollisimman tavallisilla puuhilla.
|
|
|
Post by Yomire on Feb 13, 2007 20:26:38 GMT 3
Kaie pudisti päätään toisen toteamukselle. Hän ei vastannut toiselle siihen muuta, vain pelkän nopean, pienen pudistuksen.
Toisen kysymyksen aikana Kaie kohotti myöskin katseensa toisen silmiin. "En ole varma haluavatko he minusta mitään, mutta Ivy onkin sitten eri juttu." Kaie sanoi huokaisten ja jatkoi sitten puhettaan muutaman hengenvedon jälkeen. "Katsos... he ovat tuhoajia. He tuhoavat ja aiheuttavat kärsimystä huvikseen muille ihmisille. Ivy on yrittänyt estää heidän aikeitaan monta kertaa hyvinkin onnistuneesti. Minä tiedän heidät vain, kun siskoni kertoi minulle heistä eräänä iltana. Luulen, että syy kaappaukseen oli heidän kostonhimonsa ja..." Kaie huoahti raskaasti ennenkuin jatkoi, tämä oli vaikea aihe. "...tappohalunsa. Ivy on aiheuttanut heille niin paljon epäonnistumisia, että vähempikin riittäisi heille koston liekin sytyttämiseksi."
Kaie tunsi puhuessaan toisen napauttavan häntä otsalle saaden aikaan kolme pistettä, joka näytti olevan peilikuva tatuoinnista, joka hänellä itsellään oli. Sanaakaan sanomatta enää Kaie meni hakemaan teetä ottaen ensin vastaan toisen tarjoaman mukin.
Kuitenkin, tämä ei-enää-puhetta loppui siihen, kun nuori velho sai tietää helpotuksen tämän ahdinkoon. "Voit luottaa minuun. Minkälaista apua tarvitset?"
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Feb 15, 2007 20:25:50 GMT 3
Kuuma vesi holahti pannusta kuppiin, vihreän ja kullan värisenä, miedosti tuoksuen kaukaiselta kesältä. Lumisateen pyyhkiessä ovia ja ikkunoita, juoma oli pieniä rippusia kultaa ja kalleuksia nopeasti laskeneen pimeän jälkeen. ”Kutsut minut takaisin, kun aika on kulunut. Käytännössä, autat rummun kanssa ja herätät minut.” Shamaani täytti myös oman mukinsa ja etsi taskujaan, poimien nahkaisen tunikansa saumojen lomaan ommellusta säilytyspaikasta luisen esineen. Se annettiin velholle, luusarvi polttokuvioineen. Esine oli ohuimmastakin kohtaa peukalon sormea paksumpi ja pääosin tumma, hieman ryhmyinen pinnastaan. Tartuttaessa kiinni se asettui helposti ja miellyttävästi kämmeneen, vaikka olikin valittu käyttäjälle jonka kädet olivat huomattavasti suuremmat.
”Ivy elää. Mahdollisesti ainakin. Älä mieti noin paljon kuolemista, se ei tee hyvää. Vähän kuin manaisit pahinta esiin.” Punertavia, kuivattuja nuppuja riivittiin vähän, vain muutama kappale katonrajasta, pitkät käsivarret nyöreineen ylös kohotettuina. Kasvi lisättiin omaan kuppiinsa ja mies puhalsi juomaan. ”Jos hän on kunnossa ja elossa, etsimme hänet takaisin.” Pienestä tytöstä oli kasvanut siis jotain voimakastahtoista. Johtajakin ehkä. Ivy kuitenkin oli aina ollut määrätietoinen, joten ei olisi ihme nuoren naisen päätyneen tekemään jotain mikä suututti toisia. Mutta että jotain noin suurta. Toivottavasti kaappauksen takana oli jotain motivaatiota pitää Ivy hengissä. Siihen oli riimumestarin pakko luottaa tai ainakin teeskennellä luottavansa.
Huumekasvi teessä tuoksui omanlaiseltaan. ”Oletko sinä auttanut häntä? Elämäsi ei ole nyt ehkä itsellesi tärkein aihe tällä hetkellä, mutta miten päädyit velhoksi? Olen hieman yllättynyt.” Hujoppi maistoi teetään ja laski sen hetkeksi alas, kaivaen omien tavaroidensa joukosta rummun ja ojentaen sen velholle. ”Kokeile sitä, soita miten osaat, mutta pidä sama rytmi.” Yksityiskohtia selittämään ei käyty, sellainen vaatisi pitkän kierroksen loitsunmuodostuksen periaatteisiin ja luonnon kiertokulkuun perehdytystä. Lattialle istunut otti mukin lämmittämään kämmeniään ja nojautui sen ylle, velhon puhuessa hyräillen vaimeasti.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 6, 2007 20:21:50 GMT 3
"Olen pahoillani, en ymmärrä mistä sinä puhut." Kaie sanoi anteeksipyytävästi toista katsoen. Hänen aivonsa olivat hiukan huurteessa tästä kaikesta eikä ajatus kulkenut yhtään nuoren velhon päässä. Se oli harmillista, juuri kun sitä niin hyväksi mainittua ajatustapaa tarvittaisiin, päättelykykyä.
"Hän elää kyllä, hänen on pakko elää." Kaie sanoi toiselle päättäväisellä äänensävyllä. Hän ei suostunut hyväksymään sitä, että hänen rakas siskonsa kuolisi tuosta vain ja vielä hänen, Kaien, omaa syytään koko soppa.
Toisen kysymykseen hänen menneisyydestään Kaie ensin vain tuhahti ja sitten vastasi: "Opiskelin ja opiskelen edelleen taikakoulussa, jossa opetetaan taikuutta. Sieltä sain alkujuureni tähän velhoalueeseen. Sitten se on vain kehittynyt ja... täällä ollaan. Ivy on samalla luokalla kanssani, ja tuntuu aina että hän on se lahjakkaampi osapuoli kuin minä. Hän se jaksaa aina olla läksyjen parissa." Hiukan huvittunut hymy kävi nuoren miehen suupielillä tämän ajatellessa asiaa. Hän muisteli miten hän monia kertoja kysyi Ivyltä läksyjen tekoapua eikä toisinpäin. Huvittavaa.
Kaie lopetti muistelunsa ja sanoi: "Anteeksi, olin ajatuksissani. Voisitko kertoa uudestaan?" Koko loppusanat toiselta menivät Kaielta täysin ohi korvien. Hän mollasi itseään siitä, ettei ollut kuunnellut. No, tehty mikä tehty.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Mar 8, 2007 14:48:21 GMT 3
Shamaani oli aloittanut parannusriittinsä jo vaivihkaa, etsinyt solmun ja käynyt purkamaan sitä. Tasainen, suljettujen huulien takana syntyvä yksinkertainen sävelmä taukosi vain puhumiseen tarvittavaksi ajaksi, jatkuen sen jälkeen joka kerta pehmeästi kuin kehtolaulu. Toivo siitä, että neito olisi elossa ja pelastettavissa oli nostettu esiin veljen mieleen, pois huolen ja epävarmuuden alta. Ketään ei saisi takaisin, jos ennen ovesta astumista jo pelkää epäonnistumista. Lämpöä hohkaavan mukin ylitse kumartunut nosti vähän katsettaan, vain sen verran että onnistui näkemään lapsuudenystävänsä. ”Sinä tiedät sen. Pidä kiinni tuosta ajatuksesta.” Sido sanalla ajatus mieleen ja naulaa sen helma kiinni kynnykseen. Shamaani olisi voinut muotoilla sanansa toisinkin, herätellä mielikuvia runon tai loitsun tavoin vahvistamaan ajatusta. Pitämään toivoa elossa.
Velhonsanojen ja ulkoa opiskeltujen loitsujen sijaan pitkä ja laiha taitaja haki magiansa sisältään, käsitteli samantapaisia asioita ja sai vaikutettua todellisuuteen, ymmärsi opiskellun magian tavallaan, muttei kuitenkaan. Se näkyi kasvoilta, hiekanväristen kulmien painuessa epäröiden lähemmäksi toisiaan ja muodostaen pienen uran niiden väliin. ”Minun on vaikea ymmärtää tuota tapaa lähestyä, mutta ehkä pääsen perehtymään siihen myöhemmin tarkemmin.” Pitkät sormet kietoutuivat saviastian ympärille tiukemmin ja juoma kumottiin alas kurkusta sen kuumuudelle irvistäen. Humahti silmien ylitse. Kanervan pehmeä kosketus pyyhkäisi ihoa kuin viileä kämmen kuumeisen otsalla ja häipyi. Katse keskittyi edessä istuvaan pään melkein raskalla huojahduksella eteenpäin. Kuulemiseen täytyi keskittyä, hymyillä vähän rauhoitellen. ”Soita sitä. Tee tasainen ääni, olet ankkurini tähän todellisuuteen. Se alkaa jo, joten rentoudu vain ja soita. Kun huolestut liikaa, muuta rytmiä ja tee siitä voimakas.” Puhuessaan riimunpiirtäjä käänsi kämmenselkänsä kohden velhoa ja irroitteli niitä peittäneet risaiset kankaat. Molemmissa oli polttoarvin tehdyt merkit, kuin suuret ja selkeät kirjaimet. Viileät silmät tarrautuivat Kaien silmiin ja lukitsi ne katseensa vangiksi kuin jokin paljon vanhempi ja vakavampi olisi katsonut niistä lävitse, eikä suinkaan leppoisan itsevarma Gestr.
Todellisuus pysyi paikallaan ulkona, lumi satoi maahan pimeässä yössä kuten se oli satanut hetki sitten ja tuuli pyyhki suljettuja ikkunaluukkuja yhtä tarmokkaasti kuin ennenkin. Tulen rätinä sisällä pajassa kuitenkin muuttui. Ilma tuoksui erilaiselta, syksyiseltä ja makealta, kuivilta kasveilta sellaisina kuin ne ovat kesän viimeisinä hetkinä juuri ennen kylmiä öitä. Osa siitä oli juomaan sekoitettua yrittiä, yksi ainoa punainen nuppu, hiiren silmän kokoinen oli pudotettu palamaan tuleen. Seinät eivät kumartuneet lähemmäksi varjoineen, mutta ne antoivat kyllä sen vaikutelman kuin olisivat tulleet eteenpäin kumartuneen shamaanin perässä. Suu aukeni päästämään sihisevän äänen ulos, sitten uusia, mitkä ottivat sanojen muotoa ja noudattivat polveilevaa, rytmikästä tahtia. - Sitä rytmiä, minkä velho käsiinsä tarjotulla rummulla tekisi. Jos tekisi lainkaan. Kasvojen sivuille kohotetut kämmenet pidettiin siinä, seuraten pientä heijaavaa liikettä mitä loitsija teki. Sanat kiertyivät käärmeinä toistensa ympärille ja täyttivät hiljaisina pajan, aivan kuin loitsut, mutta hyvin erilaisina. Ne tunnisti ja voiman niiden sisällä kykeni melkein kädellä tuntemaan, mutta kieli oli varmasti vierasta. Ja kasvot tyynen vakavina loitsija nojasi taaksepäin, kädet koukussa kasvojensa sivuilla, kunnes katsoi jotain velhon yläpuolella. Tarkkaan kuin se olisi jotain minkä läpi kykenisi poraamaan pupilien vain tarpeeksi tiukkaan keskittyessä kohteeseensa. Lämpimiin, tanssiviin varjoihin ei kätkeytynyt elämää suurempia totuuksia tässä maailmassa, mutta jossain toisessa kyllä. Ne ottivat laulajan mukaansa ja kaatoivat variksensulin ja metallinpaloin voimamerkkinsä vaatteisiinsa ripustaneen selälleen maahan. Keho herposi, kaatui alas kuin täysin vailla lihaksia jotka sitä pitäisivät pystyssä. Viileää lattiaa alla ja linnun siipien tavoin kohotetut kämmenet sormet koukistuneina. Lämpiminä, mutta vailla eloa. Matkaaja oli jossain muualla kuin omassa ruumiissaan. Tuvan varjoissa tai jo kaukana toisaalla kyiden ja varisten opastamana.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 8, 2007 22:17:40 GMT 3
Kaie otti toisen tarjoaman rummun käteensä. Hän katsoi sitä hiukan epäillen ja kuunteli toisen ohjeet. Pitäisi siis soittaa tätä outoa kapistusta, siis rumpua.
"Selvä. Minä soitan." Kaie sanoi hiljaisella äänellä ja yritti kaikin keinoin rauhoittua. 'Ivy on hengissä, Ivy on hengissä...', Kaie tolkutti itselleen mielessään ja puolipakottamalla pakottautui rauhoittumaan. Hän uskoi nyt erittäin varmasti, että Ivy oli hengissä. Pakkohan hänen oli olla. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Hiljaisesti Kaie alkoi rummuttaa tasaista rytmiä hänen kädessään olevalla rummulla. Ääni kumisi hiljaisesti rummusta ulos ja Kaie kuunteli sen kaikua.
Silmät laajentuivat hiukan pelästyineinä, kun toinen yhtäkkiä vain kaatui maahan, ilmeisen tajuttomana. "Gestr...?" Kuului kysyvä äännähdys nuoren velhon suusta kun tämä tajusi hiukan hidastettuna tilanteen. Kylmänrauhallisesti Kaie kuitenkin jatkoi rummuttamista. Hän ei aikoisi lopettaa. Kaie ajatteli omaa siskoaan ja uskoi edelleen siihen, että hän olisi hengissä. Hänen piti uskoa. Hän myös uskoi auttavansa Gestreriä parhaiten jatkamalla rummutusta, joka oli edelleen tasaisen rauhallinen.
Samalla toisaalla, Ivyn luona tapahtui:
Ivy makasi puolitajuttomana kostealla, kivisellä maalla. Paikka oli ankea ja pimeä. Missään ei näkynyt valonhiventäkään. Mitään muita ääniä ei kuulunut. Hän oli yksin, mutta kuinka kauan? Silmät tiukasti kiinni pitäen Kaien sisko puristi käsiään nyrkkiin rystyset aivan valkoisina. Kylmäkin oli. Ivy olisi halunnut liikkua, mutta jäsenet tuntuivat lyijynraskailta. Hengissä nainen kuitenkin oli, vaikka hengitys olikin hiukan katkonaista ja vaikeaa välillä.
Paikka oli määriteltävänä maanalaisen luolan merkityksessä. Tuntui, kun tila olisi ollut suljettuna. Miten hän sitten oli joutunut tänne? ’Tässä oli pakko olla taikuutta mukana’, Ivy mietti kuumeisena päänsäryn alkaessa jyskyttää päässä, nyt kun nainen oli alkoi hiljaa tajuta missä oli.
Silmät olivat avautuneet hetki sitten ja nyt ruskeat silmät katsoivat hiukan sirissä ympärilleen. ”Missä olen…?” Ivy ihmetteli heikolla, hiljaisella äänellä. Käsi hilautui hiljaa otsan päälle ja hieroi nyt jomottavaa kohtaa. Tästä ei saisi tulla migreeniä. Ei, Ivy ei kestäisi sitä.
Ivy kohottautui käsiensä varaan ja siitä polvilleen. Liikehdintä oli hidasta ja tarkasti mietittyä. Joka paikkaan koski. Kun sitten hän pääsi lopulta pystyyn, kädet hapuilivat heti eedenpuisen taikasauvan esiin vyöltä ja huulet mutisivat Valois – loitsun. Sauvan päähän syttyi saman tien valkoinen, luonnonvaloa vastaava valo joka antoi valoa sen verran, että tuo pieni tila, jossa Ivy siis sijaitsi, valaistui lähes reunoja myöten. Kovin tehokas tuo loitsu ei ollut, johtuen Ivyn vähäisistä voimista.
Hänen oli pakko saada tietää, missä hän oli ja miksi. Hiljalleen nuori nainen alkoi tutkia seinämiä. Luola, aivan selkeästi. Siitä ei voinut erehtyä.
Kaien luona nuori mies alkoi olla jo hermostunut. Hän muutti rytmiä ja teki siitä voimakkaan, aivan Gestrerin neuvojen mukaisesti. Aikaa oli kulunut hiukan yli tunti rummutuksen aloittamisesta.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Mar 9, 2007 21:24:23 GMT 3
Varis nousi rääkäisten siivilleen. Mustat sulat piirtyivät kirkkaana tähtikuulasta taivasta vasten ja vahva nokka aukesi huutamaan yöhön. Sulkien pieksentä ilmaa vasten nostatti pitkänhuiskean shamaanin lovesta. Maa väistyi sen silmien edestä ja veden loiskahdukset kajahtelivat korvissa. Enemmän lintua kuin miestä muistuttava olento kahlasi ulos maan alle laskevasta joesta, vetäen sulkien ja takorautaisten merkkien vahvistamaa takkia perässään. Pitkät kiedotut rihmat nousivat jääkylmän veden pinnalle kuin voimakkaat pyrstösulat ja pimeydestä esiin kävelevä pisaroi siniseksi tekevää vettä. Miehenhahmoinen pysähtyi lähteen keskelle ja nosti luiden muotoilemat kasvonsa ylös, seuraten myös käsillään ennen tajuttomaksi kaatumistaan tekemäänsä elettä. Sormenpäistä putoili vetistä verta kiipeämisestä, rintakehä paksun takin alla kohoili kuin piilotellusta rasituksesta ja vyölle sidottu leveä vyö laukkuineen ja putkentapaisineen kilahteli ja rasahteli joka liikahduksesta juurakkoisesta kalliosta kiivenneen lähtiessä kohti rantaa.
Siellä, missä Gestr kannuskäden keho makasi, tuli rasahteli keskittyneesti laajalla tulisijalla ja kylmyys pysyi ovien ulkopuolella.
Toisessa maailmassa, sellaisessa jonne vain hengeltään tarpeeksi vahvat sielunsa kykenivät lähettämään, Gestr kohotti käheäksi ja karheaksi käyneen äänensä aution maiseman ylle ja kutsui käärmeitä ja ylös taivaalle kohonnutta opastaan. Manaaja kulki yli yön ja vielä sitäkin pimeämmän päivän ylitse, astui pois vedestä ja katsoi yli kuolleiden kasvojen. Laski jalkansa vain kivelle, piirtäen peräänsä märkien askelten polun merkiksi saapumisestaan pimeiden pihojen keskelle, kylään jossa puhalsi viileämpi tuuli kuin se joka koetteli ikkunalautoja todellisessa maailmassa. Se ei ollut sama kylä kuin ylhäällä, talven keskellä, vaan suurempi ja kuolleilla asutettu. Väritön maailma oli yhtälailla täynnä työtä ja eläimiä kuin se, johon aurinko paistoi, mutta kaikki täällä olivat jättäneet sen taakseen. Kohotetut kämmenet tarjosivat riimuja vastaantulijoille, huulet lausuivat nimeä joka sai päänpudistuksia ja vääriä opastuksia.
Taivaalla kaarsi mustettakin tummempi läikkä, levitetyn kämmenen tapaiset siipensä ojennettuna ja laskeutui rautaiselle kaivolle. Ruoste oli syönyt sen nauloja ja piirtänyt kukkansa maasta kohoaviin kylkiin. Siniharmaa hämäryys vailla lunta söi varjot, eikä tässä maailmassa ollut tähtiä. Valkoiset sormet kurottivat lintua kohden ja poimivat sen nokan ja kaulan höyhenet kosketettavakseen, näkijä kumartui katsomaan helmenkaltaisiin silmiin ja puhutteli varista kuten olisi puhutellut ihmistä. ”Vogter, onko hän täällä?” Musta silmä räppäsi ja lintu kallisti päätään, vastaten tuolla pienellä liikkeellä, sekä sanoilla jotka kantoivat tiedon sieluun ilman ääneen lausumatta. Pehmeästi sulkia koskettaneet sormet irroittautuivat ja harmaatakkinen astui kyntisillä jaloillaan sivummalle, iskien nokallaan haavan shamaanin käteen. Vain muutaman pisaran kurotti mies valuttamaan kaivon veteen, suuren linnun raakkuessa vierellä. Ruoste oli punertavaa ja metallisen kaiteen sisäpuolella paksumpaa kuin ulkopuolella. Veden väriä ei nähnyt, eikä astiaa sen nostamiseen ollut. Kuolleet eivät tarvinneet sellaista. Punaisessa, pisaroiden häiritsemässä vedessä häilähteli kuvia, kohdussaan taistelevasta lapsesta ja sen terävistä, mutta hennoista kynsistä.
Kyy sähisi. Se käänsi vaskisen päänsä takin soljelta ja kutsui. Ääni oli muuttunut. Shamaani pyyhkäisi tomua ja raudasta irtoavaa ruostetta kaivoon, sotkien näkemänsä ja kääntyi ympäri, pitkät jalat ottaen askelta juoksuun jo ennen kuin oli kääntynyt pois. Raskaat siivet löivät ilmaa selän takana ja varis nousi siivilleen, sukeltaen läpi miehestä, jonka askeleet veivät tuon lähes lentäen pois alemmasta kylästä ja kivikkoon. Kukaan tai mikään ei estänyt, kättä ei kohonnut pysäyttämään sielua joka sulkina ja nyöreinä, mustalla raudalla vyötettynä loikkasi takaisin kylmään veteen, lintu selkäänsä kynsin takertuen. Roudan kylmäämä vesi iski vasten kasvoja ja sen kynnet riipivät ihoa ja vaatteita kuin haluten vetää pohjaan ja estää matkaajan paluun takaisin. Kaikessa passiivisuudessaankin, kuolema oli kateellinen niille, jotka elivät ja olisi halunnut pitää kaikki porteistaan sisään astuneet. Luiden tavoin sileät juurakot ympärillä muuttuivat karheiksi ja sammaleisiksi, kasvot työnnettiin vedestä lävitse variksen huuto korvissa.
Nurin kääntyneet silmät aukesivat ja ilmaa vedettiin keuhkoihin, pitkään, pitkään kestäneen tauon jälkeen. Kämmenet nytkähtivät ja ne vedettiin syleilemään toisiaan, painamaan hitaasti esiin nousevaa haavaa. Samalla tapaa hitaasti kääntyi myös pitkä mies toiseen käsivarteensa nojaten ylös, etsien jotain mitä katsoa, silmiään siristellen kirkkaassa valossa. Kaie ja pyöreä rumpu. Suu tapaili sanoja, joita se ei saanut muodostetuksi kylmästä, joka hiveli selkää ja käsivarsia kuin huurteisena neitona joka lämmittävän kosketuksen sijaan yritti tuoda roudan luihin ja ytimiin. Jäinen vesi paleli, vaikka kosteus ei ollutkaan seurannu ja hitaasti kuoleman kaltaisesta tajuttomuudestaan havahtunut tuijotti nuorta velhoa kulmat rypyssä, täristen. Lopulta shamaani nyökkäsi. ”Hän elää ja on vangittu, muttei täysin puolustuskyvytön.”
|
|