|
Post by Yomire on Mar 10, 2007 14:33:16 GMT 3
Kaie katsoi hiukan huolestuneen oloisena toista, kun tämä heräsi täristen. Nuori lopetti rummutuksen ja laski rummun tuolille varoen nousten itse siitä ensin ylös. "Onko hän...?" Kaie kysyi shamaanilta ennenkuin tämä ehti sanoa sanottavansa. Toisen sanat olivat kuin vastaus rukouksiin. Ivy tosissaan eli. Hän elää, ja osaa vielä puolustautuakin vihollisilta. Paremmin ei tässä tilanteessa voisi olla. Tottakai se olisi parempi, että Ivy olisi täällä heidän kanssaan, mutta se ei nyt ollut mahdollista.
"Lähdemmekö nyt heti etsimään hänet?" Kaie kysyi hiukan hermostuneena. Tuo odotus oli saanut nuoren hermostuneeksi ja hiukan pelokkaaksi tulevaa kohden. Kauanko Ivy pysyisi hengissä ja mitä siellä oikein tapahtui? Kaie uskoi, että he ehtisivät ajoissa kunhan he vain lähtisivät nyt, eikä kohta.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Mar 16, 2007 18:23:58 GMT 3
Riimunveistäjä käänsi katseensa viimaa ja kylmää vastaan ryijyllä peitettyä ovea kohden, väristen yhä vilusta joka syntyi sisältä. Koleus heijastui iiristen väristä, kuin varjo olisi laskenut peittämään niitä. Pimeä ja kylmä hallitsivat maailmaa sen takana, jäänä ja routana, paksuina nietoksina. Se oli kuitenkin ylinen maailma ja pakkanen oli todellista ja lähtöisin vähemmän katkerista synnyistä, luotu sykliksi vuodenkierrossa eikä riipimään maailmaan juurien ja kivien alla.
Ulkopuolelle tyhjää tuijottanut nyökkäsi lopulta kuin saatuaan vastauksen lunta pihamaalla sivelevästä tuulesta ja kääntyi puhaltamaan lämmintä kämmeniinsä. ”Eksyäksemme pimeään? Astu harhaan ja taita niskoja. Ei aivan vielä.” Varovainen nouseminen, huimauksen hataraksi tekemä, johtuivat juomasta mikä oli auttanut matkan tekemisessä. Pitkä shamaani kurotti koskettamaan velhon olkaa ja puristi sitä, sormet kylminä mutta rohkaisevasti hymyillen. ”Anna minulle hetki aikaa. Matkaaminen on raskasta, voimme lähteä aamuhämärässä. Ivyllä ei ole tällä hetkellä hätää.” Iässään vanhempi, jollain tapaa jopa vuosikymmeniä ikääntyneemmältä kuulostava veti kätensä takaisin ja istui tulisijan äärelle, kääntäen haavan saaneen kämmenensä vastan loimua. Vähän lämpöä ja ovesta ulos. Nuori kulkija ei ollut purkanut mukanaan tuomia varusteita tai tehnyt isänsä pajasta pidempään asuttavaa. Hän ei ollut viipymässä. Kanervan huurut päässään ja toisen maailman kylmä hiljalleen nastahampaitaan irti päästäen mies sitoi nauhamaisilla kankaanpätkillään kätensä ja veti henkeä.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 20, 2007 20:07:42 GMT 3
Kaie nyökkäsi toisen sanoille. Ehkä nyt pitäisi hiukan aikaa odottaa. Aamuhämärä sopi velholle paremmin kuin keskipäivä ainakin. "Annan annan..." Kaie sanoi huokaisten. Hän istui edelleen tuolissa, jonka shamaani oli hänelle alunperinkin tarjonnut. Nyt voisi kyllä aivan lepokin tehdä terää, ajatellen matkaa jonka he huomenna tulisivat taittamaan. "...minua vain hermostuttaa, anna anteeksi", Kaie lopetti keskeneräiseksi jääneen lauseensa hiljaisella äänensävyllä. Hän haluaisi jo matkaan, mutta ymmärsi Gestriäkin siinä suhteessa, että olisi aivan turhaa mennä etsimään Ivyä tuonne pimeään, vailla suuntaa.
((Anteeksi, tämä on erikoisen lyhyt))
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on May 17, 2007 23:03:42 GMT 3
Kammiossa, vangittuna, reittiä ulos etsien. Shamaani teki väsyneen hymyn nuoremmalleen ja asettui aloilleen, vetäen maahan myttyyn unohtuneen huovan harteilleen. Siihenkin oli hajanaisin pistoin kuvioitu jotain, luultavasti suurempi kuvio minkä hahmoa tai muotoa ei erottanut kunnolla laskoksista ja taitteista. Ympäristöä hapuilevasti kokeileva katse osui lopulta rumpuun ja luukahvaan. Molemmat lepäsivät maassa, veistetty lyömäväline kireäksi pingoitetun kalvon päällä. Riimunlukija kumartui taivuttaen pitkää kehoaan eteenpäin ja käänsi päänsä hyvin lintumaisella nykäisyllä sivuun nähdäkseen rummun ja sen kuviot. ”Hän on sisaresi. Olisin epäluuloinen, jos et olisi hermostunut.” Tietäjän sanat sointuivat lepyttävästi yhteen tulisijan risahduksiin ja puun lämpöä tarjoavaan naksahteluun. Kaulalle ulottuvat hiukset liikahtivat kevyinä ravistettaessa. Ei, ei sittenkään mitään.
”Lepää, Kaie. Muuta ei ole tarjota kuin maalattia, mutta ainakin täällä on lämmintä.” Toisin kuin siellä, mistä sepän poika oli vasta palannut. Harmaa maailma tuhkan värisine kasvoineen ja kalliolampineen oli nyt kaukana, mutta sen tunsi mielessään. Shamaani risti jalat alleen ja sytytti piippunsa uudelleen, vain vähän haparoivin käsin. Ulkona lumen ja pimeän keskellä huusi etäisesti yksinäinen pöllö, haastaen lajitovereitaan reviiristä, mutta kukaan ei vastannut. Hiljaisuus ja miettivä rauha laskeutui myös aamua odottavan pajan sisäpuolelle ja tovin kuluttua pystyi toteamaan shamaanin nukahtaneen istualleen, sammunut piippu kouramaisen kämmenensä sisään suljettuna.
|
|
|
Post by Yomire on May 22, 2007 17:18:06 GMT 3
Toisen kehoituksesta Kaie nousi tuolilta asettuen maahan makaamaan. "Totta", Kaie sanoi lyhyesti tuntiessaan lämmön. Täällä tosiaan oli lämmintä, mutta se ei kuitenkaan mennyt mitenkään kuuman puolelle. Nuori oli hermostunut, niin hermostunut ettei meinannut saada ollenkaan unta. Hän piti silmiään kiinni, turhaan. Häntä väsytti, väsytti paljonkin mutta uni ei vain tullut. Muistot eivät antaneet pojalle rauhaa nukkua.
Sivusilmällä poika totesi toisen jo nukkuvan. Ärh, jollain todella on nukkumisenlahjat, Kaie ajatteli mielensä perukoilla. Pian kuitenkin ajattelut väistyivät oudon tunteen tieltä. Se oli kuin tunne joka väsytti. Väsytti ja rauhoitti. Rauhoitteli sisältäpäin auttaen rentoutumaan. Hetken silmien kiinnipitämisen jälkeen Kaie oli jo kadonnut tästä maailmasta, unien maille.
Kaie näki unta. Pahaa unta, painajaista. Hän näki unta tilanteesta, jossa hän juoksi pakoon outoja pahoja velhoja. Velhoja, jotka saivat Ivyn napatuksi. Ja nyt ne yrittivät saada myöskin Kaien, syystä tai toisesta. Syy ei tullut tuossa painajaismaisessa unessa selville. Selväksi tuli yksi asia: Kaieakin jahdattiin. Ei kylläkään tiedetty miksi tai milloin, mutta niin se vain oli. Nyt Kaiekin oli tulilinjalla.
"Lähtekää pois, jättäkää minut rauhaan!" Kaie huudahti unissaan nähdessään kohdan, jossa hän oli kaatunut juostessaan ja velhot mustine huppuineen olivat piirittäneet hänet.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Jun 5, 2007 21:36:38 GMT 3
Syvää, raskasta ja liikkumatonta. Sepän poika osasi levätä kun mieli, ennemmin kuin keho halusi sammuttaa tietoisuutensa kokonaan. Huuto, ei oma eikä minkään talven pedonkaan riuhtaisi silmät auki. Ajasta siinä välissä ei ollut tietoakaan, vain se puolihereillä tehty havainto että jollain oli hätä. Mikä tai kuka huutaja oli ei syvästä unesta herännyt shamaani tiennyt sillä hetkellä; tuskin edes oma sijainti oli kovin selkeä sillä hetkellä. ”Rah!” Toinenkin karjaisu täytti hirsistä ja kivestä rakennettua pajaa pitkän kulkurin herätessä ensimmäiseen huutoon. Katse haki villinä metelin aiheuttajaa, katsoen jonnekin pidemmälle kuin aamua kohden viileämmäksi muuttunutta työtilaa. ”Kaie?! Mikä hätänä?” Ääni unesta painoksissa korpinhenkinen kysyi, haroen hiuksia kasvoiltaan. Pitkät jalat oiottiin suoriksi ja shamaani nousi jaloilleen yhä kämmenet hiuksiensa seassa ja hakien katseellaan syytä metakkaan.
Aivan rauhallista. Harmahtava katse siirtyi hetken hätäännyksen jälkeen nuoreen velhoon ja sepän poika päästi pitkät käsivartensa putoamaan alas suoriksi. Syvä huokaus nosti ja laski rintaa, saaden rautakuviot vaatteissa helähtämään. Hiilloksen haaleus ja aamun koleus tuoksui ilmassa, varhainen tunti oli painajaisten aikaa. Sen tunsi iholla ja koko kehossa, jonka jokainen karva tuntui nousseen pystyyn vaikka uni oli aivan toisen. Painajainen oli paennut, mutta velho oli yhä täällä, samoin jäntevä etsijä joka kurottui koskemaan lapsuudenystävänsä olkaa ja ravistamaan hieman valvetilaa nuorempaansa. Unta, se oli vain etiäinen, ei mitään todellista pelättävää. Ja samalla shamaani kumartui vaativana Kaien puoleen, lausuen kysymyksensä tiukasti. ”Mitä näit? Kerro, ennen kuin se karkaa.”
|
|
|
Post by Yomire on Jun 6, 2007 10:21:09 GMT 3
Aluksi nuorukainen ei meinannut herätä. Hän näki unta edelleen samasta kohdasta. Velhot olivat piirittäneet hänet ja nyt yksi alkoi kurottautumaan nuorta kohti. Sitten uni loppui kuin seinään, kun Kaie palasi todellisuuteen. Silmät räpsähtivät pelonsekaisina auki ja varmistivat, etteivät velhot olleet seuranneet.
Nopeana liikkeenä Kaie kömpi istumaan ja tutkaili ympäristöään. Hyvä, nyt hän tajusi sen olevankin vain painajaista. Hän oli sekoittanut unessaan unen ja todellisuuden maailmat, mikä voisi olla hyvinkin vaarallista. "Painajainen. Ivyn sieppaajat jahtasivat myös minua, synkässä metsässä. En tiedä miksi, mutta niin se vain oli. Ja kun kaaduin maassa olevaan juureen, ne mustahuppuiset velhot piirittivät minut. Ja kun yksi sitten kurottautui minua kohti, heräsin." Se oli lyhykäisyydessään selitys, jonka nuorukainen antoi toiselle unestaan. Väsyneenä ja ehkä vielä hiukankin peloissaan Kaien oikea käsi liikuskeli hiusten seassa. Ja vasen käsi sitten hieroi väsyneitä silmiä.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Jun 20, 2007 23:21:04 GMT 3
Vaatteisiin tarrannut ote ei ollut hyökkääjän raastavat sormet, vaan jonkun mikä pysähdytti kaaoksen. Epäselvä liike pysähtyi ja istumaan autettua velhoa ei päästetty irti. Shamaani taipui kumaraan, hakemaan ympäri pajaa vaeltanutta katsetta itselleen syvemmältä kuin pelkkä iiriksen värjätty pinta. ”Aurinko ei ole vielä horisontissakaan, mutta me lähdemme nyt.” Vaimennetulla kiireellä lausuttu kehoitus ehti hätäiseen tulla esitetyksi, kun nuori mies oli jo jaloillaan ja keräämässä tavaroitaan. Nälkäisinä tai hätäillen he eivät kuitenkaan olisi lähdössä. Mielipuolia ei tarvinnut kuitenkaan olla, vaikka epämääräinen hermostunut kiireisyys shamaanin valtasikin. Joko uni oli vain heijastumaa tästä todellisuudesta tai sitten se kertoi enemmästä. Pitkäraajainen mies kumartui tulisijan ylle ja herätteli lämpimäksi hiillokseksi vaipuneen tulen uudelleen, rauhoittuen hieman. Se oli silmäissyt nuorta velhoa olkansa takaa vaivihkaa, peläten kenties säikyttäneensä tuon vauhdikkaalla tavallaan lähteä liikkeelle. Sellainen hän vain oli, lähti lentoon voimakkaasti ja epäröimättä kuten varikset.
”Kaie, ehkä tuo oli varoitus. Tai sitten mielesi teki sen vain koska olet hermostunut.” Peloissasikin, mutta sellaista ei sielunhoitaja lausunut ääneen. Tuli alkoi heräämään ja kurottelemaan hoikkia, kirkkaita käsivarsiaan puunsäleiden keskeltä. ”Parempi kuitenkin, että kiirehdimme turhaan kuin että jättäisimme varoituksen huomioimatta unen harhana. Eikö?” Liekit ahmaisivat puunsälöt ja sepän kasvatti kävi lisäämään suurempia halkoja herättämänsä tulen ympärille, rakentaen itseään sisältäpäin syövän kodan.
|
|