|
Post by submarine on Mar 12, 2006 16:34:47 GMT 3
//Jahas, aloitanpa toisen pelin taistelussani tylsyyttä vastaan. Kuka vain haluaa voi tulla mukaan.// Oli keskipäivä, kaunis sellainen. Aurinko heitti lämmittäviä, elämää antavia säteitään kaikkialle. Niistä sai osansa myöskin pieni, suojaisa laakso. Se oli arviolta vain sata metriä suuntaansa, rehevien puiden suojaama. Toisinaan kauris tai muu eläin liikkui siellä, mahdollisen saalistajan täysin puuttuessa. Tai ei aivan, puussa vaani eräs hyvinkin vaarallinen, ruokaa tahtova olento. Kasstal lepäsi eräällä puun korkeammista oksista, kynnet runkoon kaivautuneina. Häntä olisi ollut melkolailla mahdoton huomata, ellei olisi tietänyt katsoa. Kasstal itse tarkkaili tiiviisti erästä paikkaa aluskasvillisuudessa. Paikka ei myöskään eronnut nopeasti vilkaisten mitenkään muista kohdista, tarkempi katselu osoitti toisin. Kasvit olivat aavistuksen väärään suuntaan, muodostaen kokonaisen ympyrän muutaman metrin säteellä. Ympyrän alla puolestaan oli metrin syvyinen kuoppa, johon putoaminen antaisi sen yläpuolella vaanivalle olennolle tarpeeksi aikaa hypätä niskaan ja tappaa. Tosin mikään eläin ei vaikuttanut tällä hetkellä liikkuvan edes sen ympäristössä. Kasstal odotti, muutama vanha opetus, kuten "Kärsivällisyys on terävin miekka" ja "Soturi kiirehtii, sinä et ole soturi vaan terä kiireisen selkään", nousivat hänen mieleensä. Tämäkin oli vain yksi hänen valonaran uransa puolista, huonompi sellainen. Kaikki oli alkanut aivan tavallisena toimena, eliminoida riskiksi noussut nainen, jonkinlainen velho. Tuntien magian vaarat oli järjestäjä -Eräänlainen salamurhaajien infopiste tehtäviin ja tarvittaessa oikeanlaisen menettelyn päättäjä- järjestänyt kolme keskivertoa salamurhaajaa tehtävään. Kasstal oli ollut yksi halukkaista. He olivat sitten ottaneet selville naisen olinsijan, huoneen eräässä merkityksettömässä majatalossa ja aikaa tuhlaamatta edenneet. Nainen oli odottanut ilmeisesti jo jonkin aikaa hyökkäystä, huoneen lukon tiirikoinut ja ensiksi sisään hiipinyt rial oli poltettu hiillokseksi. Seuraavaksi noita oli loikannut ikkunasta, kaikki tavarat mukanaan ja paennut. Kasstal ja toinen salamurhaaja olivat seuranneet. Nainen oli paennut kauas kaikesta sivistyksestä, onnistuen koko ajan välttämään täpärästi tappoyritykset. Päivien ajan he olivat jahdanneet, kunnes lopulta saaneet naisen ajettua ansaan erään jyrkänteen juurelle. Nurkkaan ajettuna nainen ei tosiaan ollut jäänyt neuvottomaksi, vaan kääntynyt suoraan ja alkanut loitsia. Omaksi onnekseen Kasstal oli tosin ainaisen tapansa mukaan pysynyt hiukan taaempana. Hänen kumppaninsa sensijaan oli isketty salamalla kuoliaaksi. Ennenkuin noita oli ehtinyt aloittaa toisen loitsun, Kasstalin ainoa tilaisuus ehtiä toimia oli tullut. Ehtimättä vetää mitään aseitaan esiin hän yksinkertaisesti oli turvautunut luonnollisiin aseisiinsa, rynnännyt jo ensimmäisten loitsusanojen virratessa ja loikannut, kita auki ja terävät, pitkät etuhampaat välkkyen. Loitsu oli loppunut veriseen korinaan hampaiden lävistäessä tämän kurkun ja Kasstalin ryntäyksen kaataessa molemmat maahan. Hän oli jättänyt ruumiin sinne, kurkku auki revittynä, ottaen tämän loitsukirjan todisteekseen. Lisäksi hänen mukaansa oli "tarttunut" eräitä kalliita aineita, joita voitiin käyttää loitsuihin tai mahdollisii myrkkyihin. Mutta ruokaa hän ei ollut tajunnut ottaa. Nyt hänellä oli enää noin yhden päivän muona mukanaan, vaikka matka lähimpään kylään vei kolme. Siispä ansa oli ollut ainoa vaihtoehto, saalis voisi olla aivan mikä tahansa. Hän ei välittänyt sen laadusta, ainoastaan pian uhkaavan nälän tyydyttämisestä. //Hahmostani siis löytyy tietoa ihan hahmolistasta //
|
|
|
Post by Noir on Mar 15, 2006 1:28:51 GMT 3
Auringon valaiseman, kauniin laakson idyllisen rauhan rikkoi metsäpolkua pitkin laahustavan olennon synkeän tummanpuhuva hahmo. Sen nahkasaappaiden peittämät jalat löntystivät hitaasti polkua pitkin metalliset kannukset kilisten ja katkoen allaan oksia, joidenka rasahdukset saivat pientä laaksoa asuttavat villieläimet pomppimaan nopeasti tiehensä. Hahmosta oli mahdotonta nähdä, mikä se tarkalleen ottaen oli sillä sen vartaloa verhosi likainen ja reissussa rähjääntynyt, musta viitta jonka huppu oli vedetty pään yli, piilottaen olennon kasvot varjoihin. Hupun alta näkyi ainoastaan muutama pitkähkö, takkuinen musta hiussuortuva joita lempeä tuulenvire heilutti hieman olennon ympärillä pyöriessään. Pituutta tuolla omituisella matkaajalla oli arviolta lähes kuutisen jalkaa vaikka sen hieman kumaran kulkuasennon takia tarkan arvion tekeminen olikin vaikeaa. Vaimea kilinä säesti olennon matkaa ja sen aiheuttajaksi saattoi nähdä viitan alta välillä välähtelevän, lukemattomista pienenpienistä teräsrenkaista valmistetun panssaripaidan. Vasemmalla kupeellaan hahmo kantoi miekkaa mustassa nahkahuotrassa.
Hahmo lähestyi hitain askelin edessään sijaitsevaa ansakuoppaa, ilmeisesti vailla minkäänlaista käsitystä sen olemassaolosto. Lähestyessään paikkaa saattoi kuulla olennon supisevan hyvin hiljaa jotakin, mutta oli mahdotonta kuulla oliko kyseessä puhetta vai vain merkityksetöntä ääntelyä.
Ja sitten tuo tummanpuhuva hahmo olikin jo ansakuopan reunalla. Se otti jälleen yhden hitaan askeleen eteenpäin, mutta tälläkertaa saappaan laskeutuessa ei alla odottanutkaan enää tukeva maan kamara vaan vain ohut kerros kasveja tuon salakavalan kaivonnon peittona. Olento kaatua retkahti kuoppaan ja mäjähti sen pohjalle. Se ei ollut edes yrittänyt nostaa käsiään vaimentamaan putousta, kuten ihmiset yleensä vaistomaisesti tekivät kaatuessaan. Eikä sen huulilta päässyt karkaamaan yllättynyttä huudahdusta tai edes kivusta johtuvaa ähkäisyä. Se makasi hetken aikaa jalat hitaasti sätkien montun pohjalla ja ponnisti sitten itsensä kontalleen tilanteeseen sen kummemmin reagoimatta.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2006 16:26:55 GMT 3
Puustaan Kasstal seurasi alapuolella tapahtuvaa, hän ei pitänyt hahmon apaattisesta olemuksesta. Hän oli kerran nähnyt erään velhon manaavan ruumiin liikkeelle, se oli ollut melkein samanlainen. Mutta ehkäpä sillä oli kuitenkin ruokaa... Tai ehkäpä se oli tappavan vaarallinen? Kasstal tuijotti sitä puusta, koettaen saada jonkinlaisen käsityksen asioista. Ehkäpä se oli tappava, mutta nälkäkuolema ei houkuttanut.
Päästäen kyntensä irti rottamainen olento tipahti puusta, osuen lyhyen matkansa jälkeen maahan kevyellä tömähdyksellä, häntä heilahdellen tasapainoa varten. Päästyään parempaan asentoon hän jäi tuijottamaan hahmoa, odottaen jotakin tapahtuvan. Toisen käden kynnet naputtelivat odottavasti macheten kahvaa.
|
|
|
Post by Noir on Mar 15, 2006 17:37:37 GMT 3
Tömähdyksen kuullessaan olento kohotti hieman hupunpeittämää päätään nähdäkseen äänen aiheuttajan. "Xanander...?", kuului kysyvä lausahdus vaimeahkosti, mutta kuitenkin kuultavasti hupun suojista. Viittaan kietoutunut olento kohosi hitaasti pystyyn seisomaan montun pohjalla. Se oli kuuden jalan mitassaan ja mustanpuhuvassa asussaan miekka kupeellaan sangen vaikuttavan näköinen, ehkä jopa uhkaava ilmestys. Toinen saattoi nähdä olennon selvästi tarkastelevan itseään huppunsa varjoista ja hetken hiljaa oltuaan se toisti jälleen tuon saman sanan: "Xanander?", ääni oli matalahko ja väritön, aikuisen miehen ääntä muistuttava. "Ei... Et ole Xanander... Kuka olet...", se vaikeni hetkeksi miettiessään miksi toista oikein kutsuisi. "Kuka olet... Rottamies?", se kysyi verkkaisesti ja jäi seisomaan koko mitassaan kaivannon pohjalle kädet löysästi molemmilla kupeilla riippuen. Se ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta kukaties sen käytös voisi muuttua toisen toiminnasta riippuen.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2006 17:55:09 GMT 3
Joten olento tosiaan oli enemmän kuin pelkkä ruumis, ainakin älyn perusteella. Tosin älykkyyskin saatoi olla vaarallinen piirre, se teki olennosta paljon arvaamattomamman. Kasstak tuijotti vielä hetken ilmestystä vaiti, miettie parasta lähestymistapaa. Suora hyökkäys tuntui typerältä. "Sillä, kuka olen, ei ole merkitystä", hän lopulta vastasi venyttäen jokaista sanaa kunnes ne katosivat äänettömyyteen.
Kuoppa ei ollut kovinkaan syvä, sen tarkoitus oli ollut vain hidastaa saalista, mutta antoi hänelle etulyöntiaseman mahdollisessa väkivaltatilanteessa. Hän voisi yksinkertaisesti astua kauemmas ja käyttää jotakin monista myrkyistään. Tosin vielä sille ei ollut tarvetta. "Sinulla sensijaan on, tarkemmin sanoen muonillasi", hän totesi, jatkaen toisen aseensa kahvan naputtelua.
|
|
|
Post by Noir on Mar 15, 2006 18:43:41 GMT 3
"Xanander...", olento toisti jälleen vaimeasti ja katsahti jonnekin kaukaisuuteen. Sen äänessä oli kuultavissa annos katkeruutta ja pettymystä. "Et ole... Se ketä etsin, rottamies... Ehkä tunnet kuitenkin Xananderin...?", se mumisi sitten huppunsa alta, ripaus toivoa äänessään. Tuon kysyttyään, kohotti olento kätensä kuopan reunalle. Pituutensa ansiosta tuon viittaan kietoutuneen matkaajan oli helppo kavuta kuopasta ylös ja niin se tekikin rengaspanssari paidan kilinän saattelemana.
Päästyään ylös kaivannosta, katsahti olento itseään pienempää rottaoliota jälleen ja odotti vastausta liikkumatta. Se ei ollut näköjään noteerannut rottaolion lausahdusta tämän muonavaroista ja mikäli olikin ei se näyttänyt olevan kiinnostunut puhumaan asiasta. Toinen saattoi haistaa olennon löyhkäävän voimakkaasti alkoholille ja sen alla jollekin... Kemikaalille. Kuin ruumiiden balsamoinnissa käytetyille aineille...
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2006 18:53:00 GMT 3
Haiseva olento, oli mikä hyvänsä. Toisinaan Kasstal pystyi yksinkertaisesti haistamaan ruoan, mutta tämän haju peitti kaikki yritykset. Mikä se edes oli? Ehkä sittenkin ruumis, älykäs sellainen? Rotalla ei ollut mitään haittaa, oli ruoka sitten mistä tahansa peräisin. Noitaa hän ei ollut silloin tajunnut ruoaksi, huomannut liian myöhään oman muonansa olevan vähissä. Ehkäpä tämä olento kävisi ruoaksi? Mahdollisesti, ellei sillä ollut sitä muuten.
"En tunne nimeä, en ketään Xananderiä. Mutta nyt ruoka onkin pääasia. Joten?" hän vastasi, antaen asentonsa ilmoitta hänen olevan täysin valmis vaikka taistelemaan siitä. Se oli tuttua hänelle, vielä lapsena hän oli taistellut eloonjäämisestään ja ruoastaan lähes päivittäin. Kaikille ei riittänyt, se oli opettanut hänelle selviytymistä enemmän kuin mikään muu.
|
|
|
Post by Noir on Mar 15, 2006 21:22:13 GMT 3
"En kanna muonaa, rottamies...", olento lausahti noteeraten viimein toisen esittämät tivaamiset ruoasta. "Jos et tunne Xananderia, ei minulla ole asioita... Eikä myöskään riitaa kanssasi...", se jatkoi, puhuen hieman selväsanaisemmin ja nopeammin kuin vielä hetki sitten. Olennon hervottomana retkottaneet kädet saivat hieman eloa itseensä ja kohosivat sen vyötärölle, leveän, suurella terässoljella varustetun nahkavyön päälle. Hupun peittämä pää kallistui hieman vinoon ja vaikutti siltä kuin tuo olisi arvioinut katseellaan rotan mahdollista vaarallisuutta ja sitä kuinka todennäköisesti se kävisi kimppuun. "Haluaisit syödä lihaani, rottamies...?", se lausahti tarkkailunsa lomasta. "Mutta en voi luovuttaa ruumistani ravinnoksesi... Tarvitsen sitä itse...", se jatkoi vielä ja otti sitten hitaan askeleen kohti toista, ilmeisesti aikomuksenaan kulkea tuon ohi ja jatkaa matkaansa, minne tuo sitten ikinä olikaan menossa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2006 21:38:53 GMT 3
Kasstal piti asentonsa, jännittyen hiljalleen. Hän oli kerran taistellutkin vajaa seitsemänvuotiaana jottei olisi joutunut itse ruoaksi ja selvinnyt. Tietenkään enää hän ei tarvinnut samanlaista taistelua, mutta tuttua se oli.
"Ei minullakaan ole riitaa sinun kanssasi, ainoastaan tarve selviytyä hengissä. Voin syödä lähes mitä tahansa, päivän ajan muonaani. Sitten mitä tahansa löydän. Mutta kerro minulle, miten sinä oikein sitten olet tänne tullut, täältä on kolmen päivän matka lähimpään kylään?" Jatkaen itsepäistä naputteluaan Kasstal punnitsi vaihtoehtoja, mahdollisuutta hyökätä tai esimerkiksi saada tämä olento auttamaan metsästämisessä.
|
|
|
Post by Noir on Mar 15, 2006 22:31:54 GMT 3
Olento painoi hupunpeittämän päänsä pieneen nyökkäykseen rottaolion sanoille. "Ymmärrän... Nälkäisenä olo on... Epämiellyttävää...", hupun alta kuului vaimea huokaus, ehkä pettynyt sellainen. "Jos minulla olisi ruokaa mukanani saisit sen, mutta koska minulla ei ole...", se jatkoi ja vaikeni sitten kesken lauseen. Rottaolion esitettyä kysymyksensä siitä, mitä tämä tummaviittainen muukalainen teki täällä, pysytteli olento hetken vaiti. "Etsin miestä... Velhoa nimeltä Xanander... Tarvitsen hänen apuaan erääseen asiaan...", se vastasi sitten viimein toisen tiedusteluun. "Mutta... Pelkään pahoin, että olen jälleen kadottanut hänen jälkensä ja tietoni hänen olinpaikastaan ovat... Vääriä...", olento näytti painuvan hieman kumaraan ja se huokaisi katkerasti.
Tuulen vire kävi olennon takaa, puhaltaen tuon alkoholin ja kemikaalien lemun hetkeksi vasten Kasstalin kasvoja ja heiluttaen muukalaisen takkuisia hiuksia, joihin oli tämän kuoppaan langetessaan tarttunut muutamia lehtiä ja oksanpätkiä. Olentoa ei tosin näyttänyt pahemmin kiinnostavan, millaisen kuvan se antoi ulkoisesti itsestään. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se kohotti jälleen päätään toisen suuntaan. "Kerro siis... Mitä aiot, rottamies? Aiotko syödä lihani vai toimia kenties jollakin muulla tavalla? Ilmaiseksi en sitä sinulle kuitenkaan anna...", olento lausahti ja jäi odottamaan.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2006 23:16:54 GMT 3
Kasstal ei pitänyt tästä hahmosta, ei alkuunkaan. Se oli liian tunteeton ihmiseksi, jokin outo olento. Mitä nyt tulisi tehdä?
"En ole vielä nälkäinen, vasta huomenna. Ja maasto on kovaa, nälkäisenä ei pärjää. Ainut loitsuaja, jonka olen nähnyt johonkin aikaan, oli noita jonka takia tulinkin. Kuollut jo tässä vaiheessa." Lopettaen lauseensa taas aseensa naputteluun hän koetti uudestaan tutkia olentoa. Ei mitään, se oli vieläkin yhtä outo.
"Mutta kuitenkin, jokainen yritys saada ruokaa vähentää jo olemassa olevaa varantoa. Joten miten sinä oikein selviät ilman ruokaa?"
|
|
|
Post by Noir on Mar 16, 2006 18:41:19 GMT 3
Kun rotta mainitsi jonkin noidan, joka oli kuollut ilmeisesti vähän aikaa sitten kuului olennon hupun alta pieni kiinnostunut hymähdys. Kenties toinen velho olisi voinut auttaa häntä etsinnässään. "Noita? Mielenkiintoista...", olento lausahti hiljaisesti ja vaikutti jälleen siltä kuin se olisi katsellut jonnekin kauas vaikka sen katsetta ei suoranaisesti nähnytkään.
Kun toinen sitten tiedusteli miten olento selvisi ilman ruokaa täällä luonnon armoilla, kuului hupun alta surumielinen huokaus. "Nykyisestä tilastani johtuen, ei ruumiini enää tarvitse ruokaa...", kookkaan olennon hartiat painuivat hieman lysyyn ja se pysytteli hetken vaiti omissa synkissä aatoksissaan kunnes viimein kokosi itsensä ja puhutteli rottaoliota: "On epäonneni, että tämä mainittu noita on nyt kuollut ja näinollen tavoittamattomissani...", hahmo piti pienen tauon ja jatkoi sitten: "Surmasitko sinä tämän noidan... Rottamies? Ja kenties hänellä jäi jotakin jälkeensä, jonka tutkiminen auttaisi minua... Auttaisi minua omassa etsinnässäni...?" Olento kohotti käsiään pyytävästi ja otti askeleen toista kohti. "Saisinko? Saisinko tutkia velhon jäämistöä, jos kannat sitä mukanasi, rottamies?"
|
|
|
Post by submarine on Mar 16, 2006 18:55:26 GMT 3
Ei tarvinnut enää ruokaa? Jonkinlainen velho tai vastaava, aivan varmasti. Kasstalilla oli jonkin verran kokemusta velhoista, yleensä huonoa. Niin paljon kuin hän oli oppinut, magia oli arvaamatonta ja vaarallista, vaikka tunsikin muutamia sitä hyödyntäviä. Mutta nyt siitä voisi olla apua, hänellä oli noidan loitsukirja todisteeksi taposta, vieläpä erittäin hyvässä kunnossa. Tämä vaikutti oikealta tilanteelta kaupantekoon, mahdollisuus tutkia kirjaa vastineeksi ruoasta.
"Oletettavasti sinäkin olet siis velho. Ei, noita ei enää elä, tosin rahamäärä oli hyvä. Voisin tosin mainita, että ei minunkaan hengenlähtöni ollut kaukana. Loppujen lopuksi kurkun aukirepiminen kuitenkin pysäyttää tehokkaimmankin loitsu", Kasstal totesi tuijottaessaan kiinteästi hahmoa. Sitten hän työnsi toisen kätensä hitaasti kaapumaisen asunsa sisään. Vetäessään sen ulos se oli tarttunut nahkakantiseen kirjaan.
"Tässä on kyseisen noidan loitsukirja, tosin ei ilmaiseksi. Miten on, muutaman päivän muonat jotta voit vilkaista? Esimerkiksi nuo linnut kävisivät hyvin", rotta totesi ja nyökkäsi kohti parvea harmaita lintuja, jotka kököttivät läheisen puun oksilla.
|
|
|
Post by Noir on Mar 16, 2006 19:24:39 GMT 3
Rotan olettamuksissa oli mukana ripaus totuutta vaikka olento ei varsinaisesti velho ollutkaan, korkeintaan joskus yrittänyt olla moinen. Ja maksanut siitä korkean hinnan. Se kohotti katseensa niinikään puihin ja tarkasteli oksilla istuvia lintuja. Olennon kääntäessä päätään takakenoon saattoi hupun alta nähdä hetken osan sen kasvoista: harmaa iho kuin jonkinaikaa kuolleena olleella ruumiilla ja kuivat, värittömät huulet tiukasti supussa. "Hyvä on, rottamies... Tarjouksesi kuullostaa reilulta... Voin yrittää tehdä jotakin nälkäsi helpottamiseksi...", tuon sanottuaan olento käänsi rotalle selkänsä ja keskittyi lintujen tarkkailemiseen. Typerää kenties, eihän olento tiennyt vaikka rotta olisi iskenyt veitsensä sen selkään, mutta se tuntui luottavan kuitenkin siihen, ettei ollut vaarassa.
Olento painui hieman kumaraan ja sen vartalo näytti tärisevän lievästi. Se kohotti toisen käsistään kämmen osoittaen avoinna ylöspäin kohti lintuja. Aluksi ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta hetken kuluttua alkoi olennon kämmenestä kiemurrella vihreän värinen juova jonkinlaista savua kohti oksistoa. Savua alkoi ilmestyä yhä enemmän ja enemmän ja olennon ojennettu käsi oli alkanut vapista. Savukiehkurat kohosivat lintuparven tasalle ja alkoivat kerääntyä yhteen jonkinlaiseksi pilveksi. Linnut alkoivat rääkkyä hieman levottomina ja osa niistä lennähtikin pois oksiltaan. Omaksi onnekseen, sillä istumaan jääneet linnut alkoivat hyvin nopeasti huojua uneliaan oloisina ja pian muutama jo tipahtikin oksaltaan ruohikkoon kevyesti tupsahtaen. Kaiken kaikkiaan vihreä savu tiputti tusinan verran eläimiä, jokainen kuollut jo ennen osumistaan ruohikkoon. Olennon hartiat lysähtivät kasaan ja se huokaisi syvään, kuin rasittuneena. Vihreä savu ei kauan loitsun lopettamisen jälkeen leijunut paikoillaan vaan se hajosi tuulen mukana olemattomiin. Huppupäinen kääntyi rotan puoleen odottaen. "Linnut eivät ole myrkytettyjä... Ne ovat vain tukehtuneet... Voit ottaa ne...", se puhui vaimeasti ja hieman raaskaanoloisesti. "Saisinko nyt tutkia kirjaasi...?", se kysyi toiveikkaana.
|
|
|
Post by submarine on Mar 16, 2006 20:05:46 GMT 3
Käytännöllistä, todellakin käytännöllistä. Kasstal ei tosin ollut typerä, vaan vilkuili paikkaa tarkkaan mahdollisen uuden pilven varalta. Kun sitä ei näkynyt hän asteli varovaisesti lintujen luokse. Kuolleita olivat, syötäviä. Hän noukki yhden niistä ja haistoi tarkkaan, ei tosiaan myrkkyjä. Rotta upotti hampaansa siihen ja repäisi kunnon palan irti, ruokaa. Ainakin se oli vaihtelua tavanomaiseen ruokavalioon. Imettyään hetken verta hän noukki loput, otti esiin ruokasäkkinsä ja työnsi ne sinne. Pureskellen vielä lintua hän ojensi kirjan hahmon suuntaa.
"Muista sitten, minä tarvitsen sitä vielä", hän totesi vilkuillessaan ohimennen tätä.
|
|