Post by R.C. on Mar 30, 2008 11:06:45 GMT 3
Ihmisnaisen kiivettyä selkäänsä suoristautui musta haltia joutuisasti täyteen pituuteensa, kietoen samalla käsivartensa neidon reisien ympäri tukeakseen ja estääkseen toista putoamasta. Soturi ei tosin lähtenyt samantien liikkeelle, vaan vaikutti ensin kuin vainuavan lähiympäristöään, arvioiden vallitsevien olosuhteiden suotuisuutta. Lopulta hän näytti löytävän kiintopisteensä ja alkoi manata matalalla äänellä: ”Infusco qhirsalah meir, nocturn’ha x’lltah morwende nuir.”, soljuivat vieraat sanat haltian huulilta, jääden kaiketi hämäriksi seuralaiselleen. Jonkinlainen yksinkertainen loitsu tai rukous oli ilmeisesti kyseessä, koskapa puhe oli selvästi osoitettu tuntemattomalle, näkymättömälle taholle. Saphiren vaietessa mitään ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan. Hän käänsi päätään puolelta toiselle, ottaen levottoman askeleen jos toisenkin eteenpäin. Mies toisti litaniansa vielä uudemman kerran, mutta yhä yhtä tuloksetta. Tilanne alkoi käydä kiusalliseksi. Neidon epäilyksille saattoi sittenkin olla aihetta...
Nuorukainen vilkaisi ärtyneenä taakseen kohti itäisessä horisontissa hiipivää sarastusta. Kirottu aamunkoitto yritti tehdä tyhjiksi hänen aikeensa! Vielä haltia ei kuitenkaan antanut periksi, sillä tavoiteltu vaikutus oli vaivansa arvoinen. Kolmas kerta toden sanoisi: ”Infusco qhirsalah meir, nocturn’qha x’lltah morwende pargon.”, lausui soturi jo kahta vaativampaan sävyyn, ja viimein hänen pyyntöönsä vastattiin: Aavikolla pyörteilevä pimeys tuntui tiivistyvän ja kerääntyvän kaksikon ympärille, suoden soturille viimein sysäyksen lähteä liikkeelle. Varjokulkija eteni nyt huimaavalla nopeudella halki hiljaisten hietikoiden, pikemminkin liitäen kuin juosten pitkin pimeydestä muodostuvia polkuja. Ohi kiitävästä utuisesta maisemasta oli vaikea arvioida, kuinka ripeästi he jättivät virstoja taakseen, mutta jokseenkin luonnotonta tuntui meno yhtä kaikki olevan. Tavanomaiseen ravaamiseen verrattuna oli saavutettu nopeus varmasti vähintään kaksin- tai kolminkertainen, vaikka aamunkoi ja neidon vaalea olemus veivät siltä parhaan teränsä. Saphiren kaltainen alokas ei osannut vielä kovin monia loitsuja, mutta varjopoluilla kulkeminen oli ehdottomasti yksi hyödyllisimmistä.
Eteenpäin pinkova nuorukainen ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai ajatella. Oli helpompaa pysytellä ihan hiljaa ja tyytyä vain pistelemään saapasta toisen eteen; Tasaisia, liitäviä harppauksia halki vaitonaisen autiomaan, pakoon auringolta joka saavutti heitä armotta. Kaksikko eteni hyvää kyytiä vielä toista tuntia, kunnes pimeyden jumalan suomat voimat viimein hiipuivat ja matkantekoa jouduttanut loitsu antoi periksi. Hämärä hälveni heidän yltään ja nuoren miehen askel muuttui raskaammaksi. Silti hän ei laskenut neitoa vielä selästään vaan jatkoi juoksuaan kohti läntistä taivaanrantaa. Nyt alkoi soturin kohdalla todellinen kilpa kirkastuvaa taivasta ja sietämättömiksi muuttuvia olosuhteita vastaan. Toki mustat haltiat saattoivat liikkua ulkona myös päiväsaikaan, mutta karun autiomaan kaltainen paahtava, suojaton maasto oli yönkulkijoille erityisen vihamielinen. Täällä päiväntähden katse tuotti sietämätöntä tuskaa ja poltti tumman ihon äkkiä verille. Edes silmiä suojaavista mustista liinoista ei ollut paljoakaan hyötyä.
Nuori soturi aistikin pian ympäristönsä asettaman vastuksen, ja tiedosti olonsa heikkenevän kaiken aikaa. Vastikään hoidetut silmät ja salvattu iho alkoivat ensin aristella ja kihelmöidä, kunnes kipu äityi vähitellen vallan sietämättömäksi vihlonnaksi. Haltian olisi hetkellä millä hyvänsä tehnyt mieli heittäytyä hiekkaan ja alkaa raastamaan nahkaansa verille. Hänen hengityksensä tiheni ja muuttui hieman huohottavaksi pikemminkin kovista kivuista kuin rasituksesta. Lopulta Saphiren oli myönnettävä itselleen, että hänestä oli vuorostaan tullut neidolle hidaste. Mitä soturi oli oikeastaan kuvitellut lähtiessään tälle epätoivoiselle pakomatkalle? Pientä mahdollisuutta pelastukseen? Kaikkea kanssa - ojasta allikkoon hän oli joutunut, vai olisiko ”paistovartaasta avotuleen” ollut osuvampi kuvaus? Nuorukainen hidasti askeleitaan, pysähtyi ja laski naisen maahan. Tiukalla itsekurilla hän tukahdutti vapinansa ja tyynnytti kasvonsa, välttäen näin lysähtämästä alas dyynille. Haltia aikoi romahtaa vasta toisen mentyä, vaikka korventava valo tuntui jo kestämättömältä.
”Tässä se on... Tähän päättyy tieni. Jatka eteenpäin. Hylätyt rauniot keitaan äärellä. Virstan tai kahden päässä. Viiden ehkä, mutta kaltaisesi nãn’Deí pärjää...”, soturi vaikeni ja kohotti kättään viittoakseen neidolle oikean suunnan, niin kauan kun saattoi vielä olla siitä varma. Musta haltia ei nähnyt enää mitään; Hän olisi johtanut heidät vain harhaan.
Kuva
(( Tuossa keskeneräisessä kuvassa on ainakin kaksi epäkohtaa: Hahmollani ei ole silmiänsä peittävää rättiä ja hahmosi mekonväri on omasta päästäni keksitty, koska en tiennyt tilanteen todellista laitaa. Toivottavasti kirjoituksesi sujuivat hyvin. =) ))
Nuorukainen vilkaisi ärtyneenä taakseen kohti itäisessä horisontissa hiipivää sarastusta. Kirottu aamunkoitto yritti tehdä tyhjiksi hänen aikeensa! Vielä haltia ei kuitenkaan antanut periksi, sillä tavoiteltu vaikutus oli vaivansa arvoinen. Kolmas kerta toden sanoisi: ”Infusco qhirsalah meir, nocturn’qha x’lltah morwende pargon.”, lausui soturi jo kahta vaativampaan sävyyn, ja viimein hänen pyyntöönsä vastattiin: Aavikolla pyörteilevä pimeys tuntui tiivistyvän ja kerääntyvän kaksikon ympärille, suoden soturille viimein sysäyksen lähteä liikkeelle. Varjokulkija eteni nyt huimaavalla nopeudella halki hiljaisten hietikoiden, pikemminkin liitäen kuin juosten pitkin pimeydestä muodostuvia polkuja. Ohi kiitävästä utuisesta maisemasta oli vaikea arvioida, kuinka ripeästi he jättivät virstoja taakseen, mutta jokseenkin luonnotonta tuntui meno yhtä kaikki olevan. Tavanomaiseen ravaamiseen verrattuna oli saavutettu nopeus varmasti vähintään kaksin- tai kolminkertainen, vaikka aamunkoi ja neidon vaalea olemus veivät siltä parhaan teränsä. Saphiren kaltainen alokas ei osannut vielä kovin monia loitsuja, mutta varjopoluilla kulkeminen oli ehdottomasti yksi hyödyllisimmistä.
Eteenpäin pinkova nuorukainen ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai ajatella. Oli helpompaa pysytellä ihan hiljaa ja tyytyä vain pistelemään saapasta toisen eteen; Tasaisia, liitäviä harppauksia halki vaitonaisen autiomaan, pakoon auringolta joka saavutti heitä armotta. Kaksikko eteni hyvää kyytiä vielä toista tuntia, kunnes pimeyden jumalan suomat voimat viimein hiipuivat ja matkantekoa jouduttanut loitsu antoi periksi. Hämärä hälveni heidän yltään ja nuoren miehen askel muuttui raskaammaksi. Silti hän ei laskenut neitoa vielä selästään vaan jatkoi juoksuaan kohti läntistä taivaanrantaa. Nyt alkoi soturin kohdalla todellinen kilpa kirkastuvaa taivasta ja sietämättömiksi muuttuvia olosuhteita vastaan. Toki mustat haltiat saattoivat liikkua ulkona myös päiväsaikaan, mutta karun autiomaan kaltainen paahtava, suojaton maasto oli yönkulkijoille erityisen vihamielinen. Täällä päiväntähden katse tuotti sietämätöntä tuskaa ja poltti tumman ihon äkkiä verille. Edes silmiä suojaavista mustista liinoista ei ollut paljoakaan hyötyä.
Nuori soturi aistikin pian ympäristönsä asettaman vastuksen, ja tiedosti olonsa heikkenevän kaiken aikaa. Vastikään hoidetut silmät ja salvattu iho alkoivat ensin aristella ja kihelmöidä, kunnes kipu äityi vähitellen vallan sietämättömäksi vihlonnaksi. Haltian olisi hetkellä millä hyvänsä tehnyt mieli heittäytyä hiekkaan ja alkaa raastamaan nahkaansa verille. Hänen hengityksensä tiheni ja muuttui hieman huohottavaksi pikemminkin kovista kivuista kuin rasituksesta. Lopulta Saphiren oli myönnettävä itselleen, että hänestä oli vuorostaan tullut neidolle hidaste. Mitä soturi oli oikeastaan kuvitellut lähtiessään tälle epätoivoiselle pakomatkalle? Pientä mahdollisuutta pelastukseen? Kaikkea kanssa - ojasta allikkoon hän oli joutunut, vai olisiko ”paistovartaasta avotuleen” ollut osuvampi kuvaus? Nuorukainen hidasti askeleitaan, pysähtyi ja laski naisen maahan. Tiukalla itsekurilla hän tukahdutti vapinansa ja tyynnytti kasvonsa, välttäen näin lysähtämästä alas dyynille. Haltia aikoi romahtaa vasta toisen mentyä, vaikka korventava valo tuntui jo kestämättömältä.
”Tässä se on... Tähän päättyy tieni. Jatka eteenpäin. Hylätyt rauniot keitaan äärellä. Virstan tai kahden päässä. Viiden ehkä, mutta kaltaisesi nãn’Deí pärjää...”, soturi vaikeni ja kohotti kättään viittoakseen neidolle oikean suunnan, niin kauan kun saattoi vielä olla siitä varma. Musta haltia ei nähnyt enää mitään; Hän olisi johtanut heidät vain harhaan.
Kuva
(( Tuossa keskeneräisessä kuvassa on ainakin kaksi epäkohtaa: Hahmollani ei ole silmiänsä peittävää rättiä ja hahmosi mekonväri on omasta päästäni keksitty, koska en tiennyt tilanteen todellista laitaa. Toivottavasti kirjoituksesi sujuivat hyvin. =) ))