|
Post by R.C. on Jan 3, 2008 14:45:36 GMT 3
(( EDIT: Vastapelaaja on löytynyt. Ei enempää osanottajia ainakaan toistaiseksi. Kiitos. ^^ )) ”Saastainen paholaisen äpärä!” ”Viheliäinen vihollisen vakooja!” ”Kärsi ja kuole, kirottujen kätyri!” Raivoisat herjaukset kajahtelivat terävien raipanpaukahdusten säestyksellä halki kylänraitin, kun vihainen väki purki yhteisöstä tavoitettuun muukalaiseen kiukkuaan. Tanner oli hurmeesta tumma ruoskien silpoessa syviä, verisiä viiruja suojattomaan lihaan. Maahan suistettu musta haltia koetti epätoivoisesti käpertyä entistäkin tiukemmalle sykkyrälle ja suojella pökertynyttä päätään samalla kun asukkaat vuoroin potkivat, solvasivat, sylkivät ja sättivät häntä. Nuorukainen irvisteli kivusta mutta puri hammastaan ollakseen huutamatta. Hän ei tuottaisi näille hirviöille enää yhtään enempää nautintoa kuin mitä he jo haukkumisesta ja hakkaamisestaan saivat. Itäisen auringon kohottua lakipisteelleen he olivat tulleet, arvaten haltian olleen ajankohtaan nähden haavoittuvaisin. Nuorukainen oli herännyt ovelta kuuluvaan pahaenteiseen kumahteluun ja ulkopuolelta sateleviin uhkauksiin vain havaitakseen kauhukseen olevansa ansassa. Edes uskollinen katana ei olisi pelastanut häntä kärsimyksiltä, joita Damarcan kyläyhteisö aikoi kutsumattomalle vieraalleen järjestää. Mukana vainossa oli niin naisia, miehiä kuin lapsiakin ikään katsomatta. Vanhemmat näyttäisivät jälkikasvulleen mallia siitä, miten mustan haltian kaltaisiin pimeyden olentoihin tuli suhtautua. Nuorukainen oli vähäisin vastarinnoin taltutettu, köytetty ja raahattu päivänvaloon. Kärsimysten kujan kautta hän oli päätynyt läheiseen talliin kuulusteltavaksi. Muukalainen oli pysynyt itsepintaisesti vaiti vaikka häntä oli yritetty murtaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kylän miehet olivat esitelleet haltiaruumiille välineitä, joita käytettiin tavallisesti vain hevosten koulutuksessa tai metallin työstämisessä. Kuuman raudan ja palaneen lihan käry syrjäyttivät pian lannan ja heinien hajun. Kidutusta oli jatkunut pitkälle yöhön saakka. Lopulta tokkurainen muukalainen oli irrotettu ja heitetty ulos hämärälle kadulle. Naiset ja miehet olivat sulkeneet hänet taas piirinsä sisään. Haltia oli läpeensä hengästynyt ja voimaton vastustamaan saartajiaan. Pakotietä ei ollut, paitsi kuolema jota hän pahimmissa kivuissaan oli ehtinyt jo toivoa. Ihmiset olivat nyt tyystin huumaantuneet verenhimostaan. Julmat hymyt ja kiiluvat silmät kohtasivat nuorukaisen mihin hyvänsä hän katsoikin. Kollektiivisen pahoinpitelyn lomassa nämä tilaisuudet olivat tosin harvassa. ”Hänestä on hankkiuduttava eroon!” Hervoton nuorukainen repäistiin raa’asti jaloilleen. Tuskien taival jatkui pitkin kivettyä katua ja halki kylän korkean hirsiportin. Haltia tunsi paljaiden jalkojensa vajoavan pehmeään hiekkaan ja ehti jo hetken kuvitella pelastuvansa, kunnes karu totuus iski häntä ylhäällä dyynillä kasvoihin: Korkealle kummulle oli pystytetty paksu ja korkea paalu. He painoivat hänet puuta vasten ja väänsivät kätensä väkisin taaksepäin. Nuorukainen ähkäisi kivusta tuntiessaan toisen olkaluunsa muljahtavan sijoiltaan. Kireälle sidottu köysi hiersi hänen ranteensa pian tunnottomiksi. Uupumus oli lopulta liikaa muukalaiselle, ja hän menetti tajuntansa. Pahaenteinen sarastus havahdutti haltian vain joitakin tunteja myöhemmin. Hän raotti kirveleviä silmiään ja jäykistyi nähdessään horisontissa kajastavan aamunkoiton. Pelon kasvaessa vauhdilla kauhuksi hän yritti rimpuilla itseään vapaaksi, mutta tuloksetta. Ihmiset olivat palanneet kyläänsä, ja korkealla taivaalla kaarteli vain parvi kärkkyviä korppikotkia. Lämpötila alkoi hitaasti kohota auringon noustessa hiljaisessa autiomaassa. Alati kirkastuvaa valoa nuorukainen kavahti kuumuuttakin enemmän. Säteet korvensivat armotta hänen tummaa ihoaan ja maidonvalkeita silmiään, kirvoittaen miehen huutamaan kunnes kurkkunsa kuivui liian käheäksi päästämään pihahdustakaan. Päiväntähden polttavalta paahteelta ei voinut mitenkään suojautua tai paeta. Rangaistus oli yönkulkijalle kukaties pahin mahdollinen: hänet oli vangittu ja hylätty yksinään autiomaahan auringon armoille. Kuva--- (( Haluaisin tähän mukaan pelaajan, joka ehtisi vastata vähintään kahdesti viikossa eikä katoaisi selittämättä pitkiksi ajoiksi tai kokonaan. Olen eritoten utelias heidän suhteen joiden kanssa en ole ennestään pelannut. Vastapuolen hahmo olisi mielellään naispuolinen ihminen tai haltia eikä omistaisi kovin voimakkaita/perusteettomia kykyjä. Kyselen luultavasti omatoimisesti sellaista henkilöä, jonka tyyli, aktiivisuus ja hahmo vaikuttaisivat sopivan tilanteeseen, mutta mikäli pelinavaus houkuttelee sinua ja tunnet täyttäväsi edellä mainitut ehdot, niin otapa kaikin mokomin yhteyttä privalla ja kerro vähän hahmostasi (privaviestin voit lähettää profiilini kautta). Älä siis lähetä vuoroasi ennen kuin olemme neuvotelleet asiasta. En ole nirso nillittäjä vaikka eräiden kokemusten ja odotusten pohjalta latelinkin tähän yhteyteen toiveita. Kärsivällisyys kukaties palkitaan. =) ))
|
|
|
Post by wuz on Jan 3, 2008 23:00:11 GMT 3
Aamuaurinko pilkisti vasta esiin dyynien takaa kuin varovaisesti kurkistaen läpi tyhjyyttään ujeltavan autiomaan, mutta jo sen ensisäteet polttivat niihin tottumatonta hipiää armotta. Kauaakaan ei enää kestäisi kun tuo kirotun kirkas taivaankappale olisi pusertanut itsensä hiljakseen vaalenevalle taivaankannelle ja kultaisi koko aavikon kehrällään silmiä kirvelevän kirkkaaksi valomereksi, jalkapohjia polttavaksi tuliseksi äiti Maaksi. Henkihieveriin piesty haltianuorukainen oli tarjonnut kylän asukkaille hetkellistä ylivallankäytön huumaa, sen tuoman voittamattomuudentuntua ja pienen tuokion kestänyttä huvitusta, mutta tämänlaiset maallisuudet unohtuivat pian. Mokoma paholaisesta siinnyt äpärä saisi ansionsa mukaan ja korppikotkat hoitaisivat loput. Asukkaat saattoivat tähän tyynesti tuudittautuen palata jälleen arkipäiväisten askareidensa pariin ja jatkaa elämäänsä helpottuneena siitä tosiasiasta, että tuo demonin irvikuva haltiaksi ei enää säikyttelisi heidän viatonta jälkikasvuaan, raiskaisi soreita impiään tai tappaisi karjaa mukanaan tuomilla taudeillaan.
Helppoahan sitä oli potkia jo maahan väkivalloin kaadettua, kun "tiesi paremmin". Monta ääntä voitti aina yhden, etenkin jos kyseinen ääni sattui kuulumaan sorretulle. Tällaiset tukahdutettiin nopeasti, sillä eihän sopinut ihmiskylän onnellisuutta henkivään, idylliseen kokonaiskuvaan mustahaltian tepastelu kaupungin kivetyillä kaduilla. Mitä siitä muut puhuisivat, palaisi tuo pirullinen olento sinne minne kuuluikin!
Mutta aavikkotuuli kantoi mukanaan muutakin kuin lehahduksen auringon lämpimistä säteistä ja pölähdyksen sileää, vaaleaa hiekkaa. Sitä ei varmastikaan kuullut ellei osannut sitä erityisesti kuunnella, mutta mitä pidempään ja tarkempaan keskittyi, sen varmemmin se oli kuultavissa ja sitä lähempää se kantautui. Vieno, helisevä ääni, kuin kymmenien tiukujen helinä soi tuulenhenkäyksen selässä ratsastaen ja oli jo sellaisenaan kuin tuohon karuun maisemaan sopimaton lisä, suloinen riitasointu, joka muistutti lähinnä jostakin ylimaallisesta. Kaunis ja kirkas ääni soi kuivaan ja karuun hiekkamaisemaan sopimattomana mitäänsanomattomia säveliään, mutta joka kuitenkin saattoi kuolevan korviin kuulostaa taivaalliselta. Auringon idästä nousevat säteet muuttivat horisonttiin katoavan hiekkadyynien kirjon väreileväksi kohti sinistä taivasta ja hukutti vaalean hahmon utuiseksi ja muodottomaksi ilmestykseksi, joka väräjäsi kuin häirityn vedenpinta lämpimässä tuulessa. Olisiko se voinut olla itsensä jumalan - siis jos nyt tällaiseen kukaan sattui vielä noina päivinä uskomaan - lähettiläs, armoitettu enkeli, joka oli tullut korjaamaan omansa pois paremmille, autaammille maille?
Enkelistä ei missään nimessä ollut kysymys sitten minkäänlaisessa vaiheessa, ja sointuisa helinäkin oli tainnut vain vääristyä riutuvan korvissa.
Hahmon lähestyessä muotouivivat äärirajansa uudelleen, vaikkakin hoikan varren ympärillä villisti tuulessa tanssiva vaalea kangas hankaloittikin lopullista hahmottamista. Paljaat jalat upposivat lämpimään hiekkaan syvälle ja jyväset sukelsivat varpaiden väliin, työntyivät kynsien alle ja kulku tuntui tavattoman raskaalta, kuin hän ei olisi edennyt laisinkaan. Nilkoistaan löytyi tuo sulosointujen lähde; lukuisia hopeaketjuja kiersi kapeiden nilkkojen ympäri helisivät liikkuessaan kuin tulostaan ilmoittaen. Samanlaiset korut koristivat myös luisevia ranteitaan, yhtyen tuohon korvia miellyttävään kilinään.
Mutta eivät ne olleet nuo vaatteet saatika korutkaan, jotka antoivat olennosta enkelinkaltaisen kuvan.
Ne olivat ne hiukset.
Pitkät, vaaleat hiukset, kuin auringon itsensä kehräämää silkkiä ja kultaa, villisti kiharalle kaartuvat suortuvat, jotka pöllysivät vielä lempeästi lämmittävässä, mutta alati paahtavammaksi muuttuvassa ilmavirrassa puolin ja toisin.
Mitä lähemmäs tuo pääsi, sitä selveämmäksi kuva kävi. Nuori nainen, ihminen todennäköisesti rodultaan, oli varreltaan siro ja sorea, kuin haltia, vaikkakin lantionsa oli leveämpi kuin haltianaisilla ja povensa täyteläisempi. Olento yhytti viimein dyynille isketyn paalun ja siihen tiukasti sidotun verisen, suorastaan silvotun nuorukaisen, ja laski olallaan kantamansa laukun ja omituisen vaaleasta puusta veistetyn soittimen hiekkaan, kääntyen viimein riutuneen olennon puoleen. Uumaltaan poimimallaan varsin alkukantaisen oloisella, riimukaiverruksin koristetulla veitsen tapaisella tuo aavikolta vaeltanut olento vaaleassa, löysässä vaateparressaan - kuin suuressa tunikassaan tahi liehuvahelmaisessa mekossaan - katkoi haltiaa pitelevät köydet, avasi yhteenpunotut nyörit sahaavalla liikkeellä ja vapautti miehen ranteita hiertävät kahleet. Kovinkaan vahvoilta eivät kuitenkaan vaikuttaneet käsivarret, jotka vaivoin laskivat haltian voimattoman vartalon paalun juuren pehmeälle hiekalle, mutta asiansa ne kuitenkin ajoivat. Kiitos taivaille tästä jumalaisesta olennosta, joka kuin suuremman voiman lähettämänä oli osunut paikalle!
Mutta mikäli nuorukainen silmiään tohti tuossa alati kirkastuvassa valossa edes raottaa, kohtaisi hän ylleen kumartuneen varsin kauniin, nuoren neidon kasvot. Hän oli iholtaan kalvakka kuin olisi tullut kaukaa pohjoisesta ja poskiaan koristivat lukuisat pisamat. Hänen silmänsä olivat suuret ja kauniit, väriltään kuin itsensä taivaan siniset, ja niitä reunustivat pitkät, tummat ripset. Noita koreita sielunpeilejään neito räpäytti kerran jos toisenkin haltiaa katsellen, ja varmistuttuaan tämän vielä olevan hengissä hienovaraisesti utelemalla, lausuen tuolla, no, melkoisen mitäänsanomattomalla äänellään - mutta eksoottisesti kuitenkin yleiskieltä murtaen:
"Oletko kunnossa? Hyvä. Tiedätkö mistä pääsee lähimpään kylään?"
|
|
|
Post by R.C. on Jan 4, 2008 14:50:21 GMT 3
Muutama tuskallinen tunti suorassa, painostavassa auringonpaisteessa oli riittänyt murtamaan muukalaisen taistelutahdon täydellisesti. Hänen päänsä oli nuokahtanut ja ruumiinsa veltostunut vasten kuumuutta hohkavaa hirsipaalua. Päiväntähden katsannon korventaessa suojattomia kasvojaan oli läpitunkematon pimeys laskeutunut paksun verhon tavoin nuorukaisen ylle. Säteet läpäisivät leikiten yhteen puristetut luomet ja tuottivat suurta vahinkoa yönkulkijan herkille verkkokalvoille. Silmien vähittäinen sokeutuminen loi kiduttavasta kokemuksesta entistäkin pelottavamman.
Jäytävät köydet tekivät miehelle toisaalta palveluksen, sillä sidottuna hän ei päässyt raastamaan pahoin palanutta ja jo sietämättömästi syyhyävää nahkaansa. Osa haavoista oli alkanut vasta umpeutua, eikä niiden auki repiminen olisi varmasti helpottanut nuorukaisen oloa. Rutikuiva kurkku kutisi niin ikään vallan vietävästi, aivan kuin armeija muurahaisia olisi tehnyt sinne pesänsä. Näissä olosuhteissa olikin mitä siunatuin tilaisuus menettää taas hetkeksi tajuntansa, kaiken toivon valuttua jo ajat sitten aavikon hiekkaan. Tähän dyynille hän vääjäämättä kuolisi, hitaasti ja riutuen, kunnes haaskalinnut nokkisivat osansa jäännöksistään ja häpäisisivät ruumiinsa viimeisen kerran...
Vaan hetkinen, kantoiko tuskin havaittava tuuli kuin pienten kulkusten helinää siivellään? Ääni oli katkonainen mutta ehdottoman tuore teräväkuuloiselle haltialle. Vieno vaistonpoikanen alkoi hiljalleen nykiä jossain nuorukaisen alitajunnassa, patistaen tokkuraisen mielen tarttumaan vastahakoisesti karuun todellisuuteen. Vai oliko aistimus sittenkin vain armollisen lopun alkusoittoa? Jos musta haltia olisi pystynyt näkemään hiekkaisilta harjuilta lähestyvän hahmon, olisi mies melko varmasti kuvitellut kuolemansa olevan lähellä ja uskonut kauniin jumalattarensa saapuneen noutamaan häntä suurelle virralle.
Kunniatta kuolleelle soturille pysyisivät taivasten portit kuitenkin iäti kiinni, ja niinpä muukalainen joutui lopulta myöntämään itselleen, ettei hänen aikansa ollut ehkä aivan vielä koittanut. Haltian heikosti värähteleviin sieraimiin ajelehtinut vainu oli kaiken lisäksi ihmisen. Pahaa enteilevän hajun myötä muisto kylässä koetuista kauhuista palasi elävänä miehen mieleen ja katkera viha alkoi kyteä nuorukaisen sisimmässä. Olivatko raakalaiset palanneet kiduttamaan häntä lisää? Kenties mustalle haltialle tarjoutuisikin vielä viimeinen tilaisuus kohentaa mainettaan valtiaansa silmissä...
Muukalainen päätti vielä toistaiseksi pysytellä aivan hiljaa hiiskumatta ja liikkumatta, mikä väsyneessä ja voimattomassa tilassa ei osoittautunut lainkaan vaikeaksi. Köysien katketessa haltia lysähti hervottomana kyljelleen eikä toviin jos toiseenkaan hievahtanut paikoiltaan. Verenkierron elpyessä hän tunsi tunnon palaavan vähitellen jäseniinsä ja kuulosteli jännittyneenä pimeydessä kaikuvia ääniä. Sana sieltä sun täältä vieraan puheissa vaikutti tutulta, eritoten maininta ’kylästä’ pisti haltiaan pian vauhtia - miestähän ei enää väkipakolla raahattaisi siihen viheliäiseen käärmeiden pesään!
Nuorukaisen syöksähdys eteenpäin oli äkillinen, raivon ja epätoivon kyydittämä. Haltia oli hahmottanut vihollisensa sijainnin tuon sanojen ja ylleen langenneen varjon perusteella ja uskoi osuvansa tarkasti kohteeseensa. Ensimmäinen tavoite oli horjuttaa ja kaataa vastustaja allensa, jossa onnistuessaan hänen kätensä kiertyi neidon kaulan ympärille ja alkoi painaa sitä voimalla kasaan. Vasemmanpuoleinen raaja oli yhä venähtänyt ja toimintakyvytön, mutta tästä nuorukainen ei ehtinyt välittää. Matala murina kumpusi syvältä hänen kurkustaan samalla kun toisen tukehduttamisyritys jatkui kahta suuremmalla vimmalla. Kunpa hän saisi vietyä edes yhden näistä hirviöistä mukanaan! Riittäisivätkö haltian huvenneet voimat siihen...?
|
|
|
Post by wuz on Jan 4, 2008 16:42:08 GMT 3
Minkäänlaiseen aggressiiviseen vastustukseen tämä viattomalta, sinisilmäisen naiivilta vaikuttavalta neito ei ollut valmistautunut, sillä musta haltianuorukainen ei ollut edes päätään tuntunut jaksaneen kohottaa saatika raottaakseen silmiään edes sen vertaa, että olisi saattanut paikalle saapunutta katsahtaa. Olihan tuo varmasti herkkiin haltiasieraimiin tunkeutunut vastenmielinen haju kantautunut tuulen mukana vastakkaisesta suunnasta missä tuo vihamielisten ihmisten kylä sijaitsi, mutta tuskin moisiin yksityiskohtiin oli pahoin ruoskittu ja huonokuntoiseksi saatettu nuorimies osannut huomiotaan tämänkaltaisessa tilassa kiinnittää. Siksipä heikon, joskin vastatahtoisen ja ilmiselvästi suunnattoman katkeruuden valtaan joutunut, vihamielisen haltian odottamaton vastareaktio yllättikin aavikolla matkanneen naisen täysin. Vaikka saattoiko tuota nyt niinkään edes naiseksi kutsua, sillä kapeat kasvonsa olivat piirteiltään ennenkaikkea hitusen lapsekkaat, ettei kovinkaan "vanhaksi" saattanut tuota olettaa, ennemminkin juuri aikuisuuden kynnyksen ylittäneeksi, mikäli sille jokin raja oltiin asetettu.
Siispä haltiamiehen yllättävä liikkeellelähtö häkelsi nuoren neidon pasmat täydellisesti, sillä tällaista hän ei ollut osannut odottaa osakseen ensimmäiseltä olennolta, jonka pitkiin aikoihin kohtasi. Haavoitetun, nurkkaan ajetun eläimen lailla nuorukainen onnistui kuin onnistuikin kaatamaan keveän ihmisnaisen kumoon, painamaan tämän selälleen paahtavaan, pehmeään hiekkaan ja lukitsemaan tuon alleen. Uhriksi joutuneen neidon huulilta lipesi yllätyksen ja säikähdyksen kyllästämä parkaisu, kunnes hoikat, pitkät sormet puristuivat hänen kaulansa ympärille ja tukahduttivat tuon soinnittoman äänen väkivaltaisesti. Ja neitohan pyristeli tuon heikenneen haltian otteessa, vaikkei mikään vahva voimiltaan ollutkaan, vaan ennenkaikkea päivien vaeltelun heikentämä. Jalkansa potkivat kuin vimmattu, kätensä tarttuivat haltian ranteisiin kynsiensä painuessa syvälle tuon tummaan ihoon. Ei, tämä ei todellakaan sujunut niin kuin hän oli ajatellut, hänhän ei ollut tahtonut nuorukaiselle mitään pahaa..! Vaan sitä tuskin tuo kimppuunsa käynyt olento aavisti tai edes ymmärsi ajatella, halusi vain viedä mukanaan Manalan matalille majoille edes yhden tuosta kirotusta ihmisrodusta, vaivautumatta edes sen tarkemmin ympäristöään tarkastelemaan.
Niin, neitohan oli tullut yksin, kaukaa idästä, vaikka jalanjälkensä hukkuivatkin jo hiljan puhaltavan tuulen pöllyttämän hiekan alle. Minkäänlaista asettakaan hän ei näyttänyt mukanaan kantavan, mitä nyt tietysti sitä yhtä veistä, jolla hän oli toisen köydet aukaissut, mutta se oli tipahtanut hänen otteestaan hiekkaan kaatuessaan.
Epätoivon vimmalla haltiamiehen hoikkia käsivarsia kynsittyään ja todettuaan sen olevan hyödytöntä, alkoi tuo kepeään alilyöntiasemaan alistettu neito haparoida käsillään jotakin kättä pidempää. Toki se oli tuossa kuivassa, karussa hyvin epätodennäköistä osua mihinkään, kivenmurikkaan tai edes kuivaan karahkaan, kun ei tuolla seudulla kasvanut sitten mikään, mutta laukkuaan tyttö taisi ennemminkin tavoitella, siihen kuitenkaan ylettymättä muutoin kuin kulunutta kangasta sormenpäillään epämääräisesti hipaisemalla. Vaan vihdoin hän onnistui yrityksessään - liekö sitten haltian horjahtaneen päältään hieman suuntaan tai toiseen - ja nykäisi kangaslaukkuaan lähemmäs, riuhtaisi siinä roikkuvan vaaleapuisen, koristeellisesti kaiverretun kielisoittimen irti nyöristään ja iski sillä kaikella vimmalla haltiaa, mihin nyt vain sattuisikaan osumaan, jos nyt osuisi.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 5, 2008 16:14:46 GMT 3
Hetkeksi nuorukaisen mielen ja aistien rampautetun maailman oli täyttänyt vain kaksi asiaa ja tarkoitusta: ihmisen hentoinen kaula ja halu runnoa henki allaan sätkivästä olennosta. Samalla hän tosin ihmetteli hieman, missä muut raakalaiset mahtoivat viipyä? Haltia odotti ja pelkäsi jo puolittain jonkun syöksyvän heidän väliinsä, repäisevän hänet irti uhristaan ja taltuttavan kovakouraisesti hietikkoon. Kaksikon itsepintaisesti jatkuva kamppailu ja paikalle kerääntyvien korppikotkien käheät kirkaisut olivat kuitenkin ainoat äänet, jotka hän saattoi toistaiseksi tavoittaa. Aikaa oli siis sittenkin tarpeeksi eikä hän silti tuntunut saavan mitään aikaan!
Petomainen irvistys kuoli hitaasti haltian huulilta ja hänen verestäviin silmiinsä syttynyt murhanhimoinen kiilto sammui, kun heikotuksen aalto pyyhkäisi varoittamatta nuorukaisen ylitse. Muukalaisen viimeisetkin voimat olivat uhkaavasti hupenemassa. Nuori mies kirosi katkerasti mielessään huojahtaessaan ja menettäessään hetkeksi otteensa. Oli kohdattava viimein se ikävä tosiseikka, että yhdellä kädellä sai vähemmän aikaan kuin kahdella. Sokealla ja tokkuraisella soturilla ei niin ikään ollut mitään mahdollisuuksia ennakoida neidon aikeita ja kohta ohimolleen tärähtävää iskua. Epävireisen ja kenties hivenen koomisen kumahduksen saattelemana hän kaatua kapsahti toiselle kyljelleen, jolloin kuristava otekin heltyi toisen kurkulta.
Pökertynyt haltia onnistui vain vaivoin kierähtämään kauemmas vastustajastaan ja perääntymään samalla kun vanhan mestarin sanat palasivat kärttyisinä kaikuina hänen mieleensä: ’Nouse ylös ja taistele, soturi! Älä koskaan anna periksi tai näytä heikkouttasi!’ Helppohan moisia viisauksia oli näin henkihieverissä kertailla, kun toteutus olikin vallan toinen juttu. Nuorukainen ei koskaan ollut kohonnut luokkansa priimukseksi saati jäänyt sen nahjukseksi. Sekasortoinen tilanne tuntui yhtä kaikki nyt aavistuksen ylivoimaiselta hänen kuntoonsa nähden. Niinpä musta haltia tyytyi hakeutumaan takaisin paalunsa kylkeen, tukeutuen hirsitukkiin kuin viimeiseen oljenkorteensa ja vetäytyen sen tarjoamaan mitättömään varjoon. Aurinko oli yhä vihollinen siinä missä toinenkin.
Tuskin koskaan eläissään oli nuorukainen näyttänyt näin säälittävältä, raskaasti huohottaessaan ja hapuillessaan sormillaan puun rosoista pintaa, samean katseensa harhaillessa ja tarkentumatta mihinkään ympäristössään. Hänen kehonsa oli kauttaaltaan veristen viirujen ja poltinjälkien kirjoma, toinen kasvonpuoliskonsa turvoksissa ja osa varpaistaan niin pahasti vinksallaan, ettei luonto ollut niitä varmasti muovannut. Yllään miehellä oli vain leveälahkeiset pellavahousut, jotka ehkä joskus olivat olleet valkeat ja eheät, mutta nyt risaiset ja kuivuneesta verestä ja liasta harmaat. Loput vaatteista oli riistetty hänen yltään. Pitkät, pikimustat hiukset roikkuivat raskaina haltian harteilla ja tumma, palanut iho oli sekin hiestä nihkeä.
”Shâr’déin...”, mutisi nuorukainen vaimeasti ja alkoi samassa yskiä rajusti. Hän yritti parhaansa mukaan tarkkailla ympäristöään ja pitää toisen sijaintia ja liikkeitä merkillä. Jos muukalainen olisi tiennyt hiekkaan pudonneesta veitsestä, olisi hän varmasti koettanut sitä tavoitella. Vähitellen haltia alkoi kuitenkin vakuuttua siitä, että ihminen oli ilmaantunut paikalle yksin. Havainto ärsytti häntä kahta enemmän, sillä uusintahyökkäys oli nyt poissa laskuista. Luultavasti nainen pakenisi mitä pikimmiten luotaan, kertoisi kokemuksistaan muille kaltaisilleen ja hankkisi nuorukaiselle lisää vaikeuksia. Toivottomuus hiipi taas hiljalleen haltian sydämeen, vaikka hän tuijottikin yhä tuimana eteensä ja kätki kärsimyksensä kuten parhaiten taisi. Ylös jaloilleen ei nuori mies vielä selviytynyt, mutta muutoin hän kohtaisi kuolemansa järkähtämättä.
|
|
|
Post by wuz on Jan 6, 2008 14:51:48 GMT 3
Heltisipä viimein tuon sitkeän, itsepintaisen haltian ote neidonkin kaulalta, vaikka se vaatikin jonkinlaisia ponnisteluita, hiekkaa vaatteidensa alla ja yhden katkenneen kielen. Oli suorastaan ihmeellistä, kuinka lujasti ja vahvasti tumma haltianuorukainen oli onnistunut pitelemään nuorta ihmisnaista paikoillaan pelkästään yhden ainoan käden voimalla noinkin pitkään, vaikka olikin virunut keskellä erämaata paaluun kiinni köytettynä vereslihalle piestynä ruoja ties miten pitkään. Omituiseen puoli-istuvaan asentoon kapuava, vaaleaan, väljään asuun hoikan vartensa kietonut nuori nainen vetäytyi vapauduttuaan hieman taaemmas, kauemmas haltiasta, joka itseksin peruutti kuin tappionsa myöntäneenä takaisin rosopintaisen puupaalun juureen, siihen takertuen.
Hetken aikaa kaksikko vain tuijotti toisiaan, tumma nuorukainen lähinnä epäluuloisesti pälyillen sekä ympäristöään että tätä vaaleaverikköä, ja neito taas loi pitkiä silmäyksiä hyökkääjäänsä. Vastoin kaikkia odotuksia hän ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin olisi ollut valmis säntäämään pakoon millä sekunnilla tahansa kuin arka, aamu-usvan seasta tavoitettu kauris, vaan yllättävän tyynenlaisesti noiden kirkkaiden, sinisten sielunpeilien katse tarkkaili kiireettömästi mustan haltian vartaloa, ruhjeita ja tämän koko olemusta. Lopulta nainen oli ilmeisesti nähnyt tarpeekseen, tai näin ainakin saattoi itse kukin tahollaan päätellä hänen kavutessaan hiljalleen seisomaan kuumalla hiekalla, varpaansa syvällä tuossa pehmeässä materiaalissa ja pudisti hieman kaapumaisen asustuksensa helmaa, haltiaa kuitenkin paikoittain vielä silmäillen. Hän kumartui noukkimaan tuon eriskummallisen soittimensa hiekasta, puhdisti sen noista itsepintaisista hiekanjyvistä, sitoi sen uudelleen laukkuunsa kiinni ja kiepautti koko kangasnyssäkän siitä riippuvine esineineen olalleen ja näytti hetken verran jo siltä, kuin olisi lähdössä. Niin hän olikin, kaiketi, vaikkakin näytti epäröivältä. Lopulta neito käänsi selkänsä haltialle - mikä jo itsessään oli hyvin riskaabeli veto, sillä äskeisestä päätellen haltianuorukainen saattaisi varsin hyvin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä hänen kimppuunsa uudemman kerran. Mitenkään se ei tietystikään toista hyödyttäisi, ellei sitten teon taustalla olisi jotakin suurempaa ja kunniaan vetoavaa, mutta sitähän nainen taas ei osannut kuvitellakaan. Ja niin otti neiti ensimmäisen, toisen, ja kolmannenkin askeleen pois päin vihamielisestä olennosta, kunnes...
... muisti jotakin, ja kääntyi sittenkin ympäri, palatakseen tuon lyhyen, pienen kulkemansa matkan takaisin, haltiaa kuitenkin kaiken aikaa silmällä pitäen. Sinisilmiensä katse pysyi visusti hirttä halailevassa olennossa, ja jopa vielä silloinkin, kun kiharahiuksinen nainen kumartui poimimaan hiekan seasta pienen, sameasti auringonsäteissä kimaltelevan esineen, jonka pujotti talteen uumalleen. Suoristauduttuaan nainen hengähti syvään, kenties jopa hieman lyötyynkin sävyyn, katseensa edelleen yskivässä haltianuorukaisessa pysyen. Ja sitten hän avasi suunsa.
"En tiedä mitä olet kokenut ja saanut osaksesi, mutta jo pelkästään äskeisen tekosi tähden en oikeastaan haluaisi edes auttaa sinua." Suoraa puhetta muukalaiselta, mutta helppohan sitä oli tuntemattomalle puhua suorasukaisuuden sanoja, kun ei toista tuntenut millään tapaa. Hoikat, kalvakat käsivartensa neito nosti ylös ja risti rinnalleen, nyt katseensakin kääntyen muukalaiselta kauas horisonttiin. "Mutta luonnolleni en mahda mitään." Ristityt käsivarret suoristuivat uudelleen ja heilauttivat kepeästi tuon kangasnyytin naisen selästä, laskien sen hiekkaan ja sitten sen sisuksista jotakin kopeloiden. Tuo 'jokin' osoittautui jonkinlaiseksi juomaleiliksi, jolla ei vähäisen hölskynnän perusteella kuulostanut olevan aivan hirvittäviä määriä sisältöä, mutta valmiina uhraamaan vähäisenkin vetensä muukalaiselle ojensi neito kapistusta haltialle. "Siinä on vettä," hän kiirehti sanomaan, kuin jotenkin aavistaen, ettei haltianuorukainen välttämättä ojennettuun, tarjottuun apuun tarttuisikaan epäluuloisuuden vallassa, mutta yrittänyttähän ei laitettu.
Vaikka veden sanottiinkin olevan vanhin voitehista saattoihan sitä nyt sokeakin otsallaan nähdä ettei tummahipiäinen nuorukainen ollut alati kuumenevalla aavikolla kuin kotonaan, vaan lähinnä kaukana siitä. Joko sitten haltian otettua vastaan tuo tarjottu leili tai kieltäydyttyä siitä nousi nainen uudelleen täyteen pituuteensa - mikä ei todellakaan voinut olla kovinkaan paljoa, mahdollisesti jotakin 160:n sentin paikkeilla - ja silmäili ympärilleen kuin jotakin hakien. "Sinut täytyy saada pois täältä," lausui tuo vastentahtoinen auttajatar ainoan kuulijansa yllätykseksi tai harmiksi, ja kääntyi jälleen nuorukaisen puoleen, vierelleen uudelleen kyykistyen ja kysyvänä tätä katsellen, kuin jollakin tasolla lupaa kysyen. Jäisi kai sitten nuorukaisen päätettäväksi, huolisiko mokoma apua tältä hieman homssuiselta ja ennen kaikkea vastentahtoiselta ihmisnaiselta, vai jäisikö ennemmin kuolemaan tälle jumalanhylkäämälle seudulle.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 6, 2008 23:54:44 GMT 3
Aivan kuten haltia oli osannut odottaakin, tavoittivat hänen suipot korvansa kohta luotaan loittonevia askeleita. Vaimea huokaus uhkasi jo karata rohtuneilta huulilta, kunnes nuorukainen tajusi naisen kääntyvän ympäri ja palaavan samoja jälkiään takaisin. Hän jännittyi uudelleen ja yritti yhtä aistiaan köyhempänä tehdä selkoa ihmisen aikeista. Ilmeisesti tämä oli kuitenkin vain pudottanut jotakin kamppailun aikana. Muukalainen ei yrittänyt selättää neitoa enää toistamiseen. Nyt kun hän tiedosti ihmisen olevan omillaan ja jättävän hänet luultavasti pian yksinään kuolemaan, ei ajatus tämän olennon sielun riistämisestä tuntunut enää kovinkaan hohdokkaalta. Haltia ei myöskään voinut olla varma siitä, oliko naisella mitään yhteyttä kyläläisiin, vai oliko tämä vieras seudulla kuten hänkin. Nuori soturi ei sentään lukeutunut ihmiskunnan fanaattisimpiin vihaajiin, vaikka hänen vastikään saamansa vaikutelma lieni kaikkea muuta kuin ruusuinen.
Neidon tuoreimmat puheet uhkasivat tosin viedä tältä perin nurjanpuoleiselta näkemykseltä pohjaa. Kaikkea kuulemaansa ei mies ehtinyt käsitellä, mutta houkutteleva loiskahdus ja maininta vedestä oli ajaa haltian tolaltaan. Ei kai toinen vain kiusannut häntä, tajuttuaan ettei nuorukainen nähnyt ympärilleen?! Muukalainen ojensi silti vapisevan kätensä eteenpäin, tavoitellen leiliä jonka aisti häälyvän aivan lähellään. Kohdatessaan etsimänsä hän lähestulkoon riisti esineen itselleen ja vetäytyi aarteensa kanssa kauemmas. Korkki vedettiin kiireesti irti ja sisältöä nuuhkaistiin vain kerran ennen kuin mies nosti leilin juodakseen. Kuinka taivaalliselta tuo neste tuntuikaan janoisen huulilla, läikkyessään suloisesti kuivalla kielellä ja soljuessaan kuin siunaus alas käheästä kurkusta! Nuorukainen olisi ehkä vuodattanut kyyneleen tai kaksi jos tippaakaan olisi kehostaan herunut. Virkistävän kokemuksen autuutta kun oli vaikea sanoinkaan kuvailla.
Leilin ehdyttyä tunsi haltia olonsa jo huomattavasti paremmaksi. Vesi oli antanut hänelle aivan uusia voimia. Hetkisen nuorukaisen teki jopa mieli pyytää anteeksi, että oli hyökännyt naisen kimppuun ja nimitellyt tätä halventavasti. Hän aisti ihmisen kumartuneen taas ylleen ja kohotti kättään koskettaakseen sormenpäillään neidon poskea, miettien miltä tämä mahtoi näyttää. Kommunikaatiosta katosi jotakin olennaista kun haltia ei voinut samalla havainnoida toisen ilmeitä. Muukalaiselle pysyikin yhä mysteerinä miksi nuori nainen vaivautui auttamaan kaltaistaan yönkulkijaa. Eivätkö kaikki päivänvalvojat olleetkaan pahoja ja petollisia kuten hänelle oli pienestä pitäen opetettu? Ja nyt neito halusi sanojensa mukaan saattaa haltian suojaan kirotulta auringolta. Ennenkuulumatonta. Nuorukainen yllätti viime hetkellä suupielensä, jotka olivat jo kohoamassa kohti kiitollista hymyä. Hän kylmetti kiireesti luontonsa ja muistutti itseään varovaisuudesta. Tämä saattoi yhä olla kiero ansa, jonka kautta ihminen haki kostoa.
Epäluuloistaan huolimatta haltia oli silti valmis yhteistyöhön, siltä eihän hän muutakaan voinut. Nuorukainen luovutti naiselle tyhjän leilin ja kiinnitti hetkeksi huomionsa sijoiltaan repäistyyn olkapäähänsä, tunnustellen ja tarttuen siihen varoen. Soturi puri hampaansa yhteen ja – naps! – vetäisi luun takaisin kuoppaansa. Käsivarsi tuntui vieläkin hieman aralta, mutta kipu menisi aikanaan ohitse. Seuraavaksi hän koetti jalkojensa kantavuutta, tukeutuen paaluun ja hilaten itsensä sen varassa pystyyn. Pehmeä hiekka oli onneksi sen verran joustavaa, ettei nujerrettujen varpaiden vihlaisut houkutelleet miestä antamaan heti periksi. Kulku saattaisi silti alkuun näyttää hivenen vaivalloiselta. Entä mihin suuntaan heidän tulisi pyrkiä? Siinäpä hyvä kysymys, johon nuorukaisella oli tosin myös valmis vastaus. Hauduteltuaan siis hetken yleiskielen sanoja, jotta sai ne taivuteltua ja aseteltua oikeaan järjestykseen, hän ilmoitti varsin päättäväisesti: ”Miekkani on kylässä. Kiire.”
Eihän kukaan itseään kunnioittava musta haltia jättänyt katanaa jälkeensä muutoin kuin äärimmäisen pakon edessä! Nuo aseet olivat taonnan jaloimpia taidonnäytteitä ja periytyivät usein sukupolvelta toiselle. Nuorukainen oli kätkenyt omansa taloon, josta hänet oli aiemmin vangittu. Hyvällä tuurilla terää ei oltu vielä osattu etsiä tai löytää. Tietenkin hänen olisi haettava se takaisin, niin mielettömältä kuin yritys kuulostikin. Vai oliko kaksikolla lopulta muita vaihtoehtoja? Vesi oli lopussa eikä sitä ilman aavikoita ylitettäisi, ellei lähistöltä sattuisi kuin ihmeen kaupalla löytymään keidasta. ”Kangasta...?”, kysähti soturi hiljaisella äänellä, nykäisten likaisten housujensa lahjetta ja varjostaen katsettaan. Hän pyysi toiselta selvästi jotakin, jolla olisi saattanut sitoa silmänsä. Naisethan kantoivat yleensä enemmän vaatteita mukanaan kuin kerrallaan tarvitsivat. Ehkäpä neito ei ollut poikkeus soturin kokemuksissa.
|
|
|
Post by wuz on Jan 7, 2008 1:08:12 GMT 3
Vesileili sisältöineen kelpasi kuin kelpasikin nuorelle haltiamiehelle kaikesta epäluuloisuudesta ja aggressiivisuudesta huolimatta. Nainen katseli muukalaista hiljaa, äänettömästi, kyykistyneenä tuon viereen ja käsivarsiaan polviinsa nojaten, kun tämä ahnaasti joi nahkaisen nyssäkän vähän sisällön. Tippaakaan tuskin jäi jäljelle, ja ajatuksissaan neito toivoi hartaasti, ettei lähimmälle keitaalle tai ihmisasutukselle olisi ollut kovinkaan pitkä matka. Jotenkin se tuntui epäloogiselta ajatella että ruoskittu, hakattu ja poltettu muukalainen oltaisiin töin ja vaivoin kuljetettu pitkän matkan halki lähemmäs erämaan keskustaa kuin sen laitaa vain ja ainoastaan siksi, että tummasta haltiasta päästäisiin eroon kertaheitolla. Kulmansa kurtistuivat mietteliäästi naisen tätä pohtiessa, ja hän poimi ojennetun vesileilin käteensä nuorukaisen sitä ojentaessa, kiersi sen korkin kiinni, sulloi jälleen laukkunsa syövereihin ja nousi pian uudelleen jaloilleen. Totta kai tuosta jollakin tapaa korvia raastavasta, terävästä ja rosoisesta aksentistakin jolla nainen yleiskieltä puhuessaan mursi saattoi päätellä jotakin, mitä niikseen tuli. Ainakin sen, ettei hän todennäköisesti ollut kotoisin tuosta samaisesta kyläpahasesta, jonka asukkaat julmasti, selvästi haltialle itselleen syytään kertomatta olivat moisen talostaan riistäneet, piiskanneet ja sitten tälle jumalanhylkäämälle seudulle, suorastaan maanpäälliseen helvettiin retuuttaneet ja jättäneet oman onnensa varaan luottaen siihen, että korppikotkat tekisivät lopun heidän aloittamastaan työstään. Mahdollisesti tämä ei-niin-taivaallinen jumalatar, maanpäällinen enkeli, joka hyvää hyvyyttään auttoi hädänalaisia, piestyjä muukalaisia, ei ollut sittenkään näiltä seuduilta, mikä saattoi selittää asian tai pari.
Auttava käsi oltiin siis ojennettu, noin niin kuin kuvauksellisesti. Suurien sinisten sielunpeilien katse seurasi tarkkaavanlaisesti tumman haltian vaivalloista toimintaa, olkavartensa paikoilleen muljautusta (jonka aikana jonkinlainen varomaton irvistys käväisi neidolta itseltäänkin huomaamatta hänen kapeilla kasvoillaan) ja paaluun nojautuen seisomaan vääntäytymistä, uskaltamatta auttaa sen enempää. Olisihan hän voinut tarjota auttavaa kättä, toki, tai olkapäätä, johon nojautua, mutta varmasti noinkin ylväältä vaikuttavan olennon kuin mitä toinen piinatun, arpisen ulkokuorensa alla lienee ollut itsekunnioitus jo niin korkeaa luokkaa, ettei olisi suvainnut muukalaisen auttaa itseään kuin vasta viimeisenä vaihtoehtona. Vastauskin aiemmin neidon esittämään kysymykseen annettiin viimein, jopa kiireellisen kehoituksen kera, johon nainen nyökkäsi myöntävästi vastauksekseen, vaikka olikin epäillyt jo aika lailla nuorukaisen näkökyvyn terävyyttä tässä kirkkaassa päivätähden säteilyssä.
Viimeistään varmuus epäilyihinsä tuli siinä vaiheessa, kun nuorukainen pyysi jonkinlaista kankaansuikaletta, ilmiselvästi silmiensä peitteeksi. Vaan mistäs sitä ylimääräiseksi kankaaksi nainen nyt yllättäen muuttuisi? Kerta kaikkiaan, tässä oli se ensimmäinen poikkeus joka vahvistaisi haltiamiehen oppiman säännön, ja hetken aikaa neito levitteli käsiään sivuilleen hieman hämmentyneenä, kun ei tiennyt miten olisi toista osannut auttaa. Sanallakaan hän ei tosin sitä myöntänyt, vaan neuvokkaana tarttui liehuvahelmaisen hamosensa liepeestä ja nykäisi, repäisi terävän, riipaisevan äänen säestyksellä kapean suikaleen asustuksensa helmasta. Tämän hän sitten ojensi soturille, tarttuen ensin tämän terveemmän käden ranteeseen, ja painoi toisen kämmenelle tuon pehmeän silkkisen kangassuikaleen. Uhkarohkea piruparka, nainen ajatteli mielessään, ajatuksiaan laisinkaan häpeilemättä, kuinka nurkkaan ajetuksi sinä itsesi tunnetkaan kun noin epätoivoiseksi heittäydyt että annat täysin ventovieraan sinua ohjata?
|
|
|
Post by R.C. on Jan 7, 2008 23:33:19 GMT 3
Nuorukainen hätkähti hieman kuullessaan repeytyvän helman äänen. Ei kai neito sentään hänen takiaan ruvennut vaatteitaan tärvelemään? Ihmisen laupeus alkoi soturin aiemman tempauksen myötä tuntua jo sietämättömältä - imartelevan kuvan haltiakin oli kansastaan antanut! Tuskinpa toinen odotti kaikesta auliista avustaan edes korvausta mieheltä, jonka ainoa omaisuus tuolla hetkellä näytti olevan yllään kantamansa, resuiset pellavahousut. Musta haltia taisi punehtua hivenen poskiltaan, vaikka nolostusta ei tummasta hipiästä voinut onneksi erottaa. Katse lankesi hetkeksi alaviistoon, nuoren miehen puristaessa vaitonaisena kämmenelleen painettua hienoa kangasta. Viimein haltia taitteli ja asetteli liinan silmilleen, sitoen sen tiukasti takaraivolleen hiustensa alle. Teko saattoi vaikuttaa hitusen turhamaiselta, mutta todellisuudessa se merkitsi hänelle enemmän kuin pelkän sokeutensa peittämistä. Kääntäessään päätään nyt puolelta toiselle saattoi nuorukainen jo hämärästi hahmottaa ympäröivää maisemaa, suoden yönkulkijalle hivenen toivoa näkönsä palautumisesta. Tietenkin hän tarvitsisi vielä tehokkaampaakin hoitoa ja mieluiten mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi tuo suojaava side tarjosi nuorelle miehelle korvaamatonta helpotusta siinä missä aavistuksen ympäröivästä maailmasta.
Musta haltia saattoi siis viimein erottaa utuisen häivähdyksen myös hiljaisesta pelastajattarestaan. Ihminen oli häntä vähintään päätä lyhyempi, hoikka ja kalpeaa valoa kajastava kuten päivänvalvojilla oli tapana. Haltian huomio kiinnittyi eritoten neidon hiuksiin, jotka aavikon leppeässä tuulessa aaltoillessaan välkehtivät hänen silmissään kultaisen tähtisumun tavoin. Soturi ei koskaan aiemmin ollut nähnyt vastaavaa, vaikka olikin kuullut valtiaansa kantavan yhtä vaaleita vaikkakin hopeaa hohtavia suortuvia. Ruhtinaan tapaaminen oli kuitenkin kunnia, joka tarjoutui vain harvoille ja valituille, eikä nuorukaisen kaltainen rivisoturi kuulunut näihin. Niinpä hän ihailikin vielä hetken pidempään tuota ihmeellistä näkyä, kunnes tajusi tuijottavansa ja hieraisi hämillään niskaansa. Oli jo korkea aika avata suunsa ja sanoa jotakin: ”Kiitos...”, tavaili hän kohteliaisuuden sanaa, ”...ja anteeksi. Satutin sinua.”, lisäsi nuori mies vaimealla ja katuvaisella äänellä. Hetken harkittuaan lipesi hänen huuliltaan vielä varovainen tiedustelu: ”Nimesi?” Musta haltia ei täysin ymmärtänyt miksi oli kysynyt tai tarvitsiko hänen edes tietää, saati mielisikö neito vastata – liekö esittelyllä ollut lopulta mitään merkitystä? – mutta silti se tuntui tilanteeseen sopivalta. Sitä paitsi nuorukainen ei suostuisi vaikuttamaan tyystin sivistymättömältä moukalta, vaikka vasta hiljattain olikin käyttäytynyt kuin raivotautinen eläin.
|
|
|
Post by wuz on Jan 8, 2008 11:28:20 GMT 3
Kummasti se vain muuttui ääni kellossa itse kullakin, eikä kaikkein vähiten neiti Laupiaalla Samarialaisella. Hänelle vaatteet olivat vain mitätön, toissijainen välttämättömyys, ja tässä tapauksessa todellakin jäivät kysynnän varjoon. Eihän vaateparsi ollut alunperin hänen, vaan hän oli sen saanut, mutta moisilla sivuseikoilla ei ollut niinkään merkitystä. Kaiketi hän pisti merkille haltiamiehen hätkähdyksen, muttei reagoinut siihen millään tapaa, vaan antoi palan asustuksestaan tämän käyttöön kaikesta äskeisestä raakalaisuudesta ja päällekarkaavasta käytöksestä huolimatta. Hetken hän todellakin pohdiskeli siteen merkitystä ja sitä, joutuisiko kaiken tämän lisäksi vielä ohjailemaan kädestä pitäen muukalaista, mutta ilmiselvästi siihen ei ollut tarvetta. Kaiketi?
Ja mitä ihmettä mokoma nyt tuijotti? Neito liikahti jokseenkin vaivaantuneen oloisesti, vaikkakaan ei oloaan sellaiseksi todellisuudessa tuntenut, mutta jalata toiselle painon siirtely oli omiaan havahduttamaan ainakin haltian ajatuksistaan ja toinen herkesi katselemasta häntä... jos nyt näki mitään tuon kangassuikaleensa alta. Kuitenkin olento osoitti viimein inhimillisiä piirteitä - tai ainakin kohteliaita käytöstapoja - pahoittelemalla aiempaa käyttäytymistään ja kiittämällä kaikesta vaivannäöstä, johon toistaiseksi tuntemattomana pysynyt nainen vain ynähti, hymähti suljettujen ruusunnuppuhuuliensa takaa. Hän nosti viimein (ellei jo aiemmin ollut sitä tehnyt?) kangaslaukkunsa selkäänsä, toiselle olalleen ja alkoi näyttää hiljan siltä, kuin olisi korkea aika jatkaa matkaa. Tummahipiäisellä haltialla tuskin olisi ajan edetessä kovinkaan ruusuiset oltavat tässä auringonpaahteessa. Neito kipristi varpaitaan tulikuumassa hiekassa, kaivoi ne syvemmälle kunnes oli ainakin nilkkojaan myöten hiekassa ja potki sitten hiekanjyvät sivuun. Hän oli juuri aikeissa kommentoida haltianuorukaiselle jotakin kylään pääsystä ja sitä seuraavasta suunnitelmasta, puhumattakaan siitä liikkeellelähdöstä, kun musta haltia kysyikin hänen nimeään. Se oli jokseenkin... odottamatonta, ja hetken aikaa tuo kultakutrinen auttajatar mietti vastaisiko laisinkaan. Haltian kysymystä seuraava hiljaisuus ainakin viittasi siihen, mutta viimein nainen avasi suunsa. "Almmi Návli," hän lausui, kertoen vielä oikean, todellisen nimensä sen sijaan, että olisi voinut vaikkapa antaa valheellisen nimen itsestään ja sekunnin ajan jopa katui vastaustaan. Vaikka mitäpä haltia hänen nimellään olisi tehnyt, niin epäolennaista kuin se olikin. Heidän tiensä kuitenkin erkanisivat ennen pitkää, mahdollisesti kylässä piipahtamisen jälkeen ja sillä selvä.
"Meidän lienee parasta lähteä liikkeelle ennen kuin aurinko nousee korkeimmilleen," Almmi lausahti kuin haluten kääntää huomion henkilöllisyydestään nykyhetkeen ja käännähti ympäri, lähtien sitten astelemaan paahtavassa hietikossa haltiamiehen osoittamaan suuntaan, jossa kylä oletettavasti sijaitsi. Hän ei kysynyt miehen nimeä, ei kai kokenut sitä tarpeelliseksi millään tapaa. Ja mitä niikseen tulisi, mies varmasti esittäytyisi itse sivistyneenä ja kohteliaana herrasmiehenä joka hän oletettavasti ulkokuorensa alla olisi... tai sitten ei. Vähäisen kokemuksensa perusteella miehistä neito ei vaivautunut pohtimaan asiaa yhtään sen enempää kuin oli tarvis, mitä vähemmän hän tietäisi, sen parempi. Olihan tuo toki tylyä, mutta niin oli ollut muukalainenkin häntä kohtaan. Mielessään kaikuvat opit hyvän kiertämisen antamisesta ja ystävällismielisestä, lämminhenkisestä käytöksestä olivat kuitenkin vieneet voiton tässäkin tilanteessa. Kunhan nyt soturi ei kuvittelisi liikoja ja ryhtyisi hyväksikäyttämään neidon hyveellisiä tapoja.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 9, 2008 18:51:35 GMT 3
Musta haltia ei katunut kohteliaisuuttaan, vaikka neidon sanoilleen suoma vastakaiku olikin jokseenkin välinpitämätöntä. Jos soturi ei hyötyisikään hyvistä tavoistaan nyt, voisi hänestä ihmiselle muodostuneen mielikuvan siloittelu maksaa vaivansa vielä myöhemmin. ”’Almmi Návli’”, hän toisti vaimeasti ja kumarsi sen verran kuin kivistävältä keholtaan kykeni. Sopivaa kohteliaisuusliitettä ei tähän hätään keksitty käyttää, koskapa haltia ei osannut päätellä neidon asemaa ihmisten yhteiskunnassa. Nuori mies ei myöskään esitellyt itseään, sillä nimensä huutelu toisen selän takaa olisi osoittanut silkkaa typeryyttä. Naisen viesti oli tullut perille ja se tyydytti muukalaista: toinen ei välittäisi tietää ja parempi niin. Oli aika palata taas olennaiseen...
Muukalainen lähti hieman horjuen mutta tasapainonsa hyvin halliten seuraamaan tuota kultaista tähtisumua, joka viitoitti nyt neidon sijaintia pimeydessä. Ihmisen valitsema suunta oli haltian mielestä oikea, joten sitä ei tarvinnut oikaista. Edellään taivaltavan naisen huomaamatta hän kohotti kättään ja tunnusteli kuin ohimennen oikeaa poskeaan, johon oli piilottanut jotakin pahoinpitelyn ajaksi. Onneksi nuorukainen ei ollut vahingossa nielaissut pientä esinettä, vaikka oli joutunut kokemaan niin äärimmäisen kauhun kuin tajuttomuudenkin jaksoja. Heti tilaisuuden tullen hän tarkistaisi sen kunnon, mutta mieluiten yksin eikä kenenkään nähden. Toistaiseksi aarre oli hyvässä turvassa hieman turvonneen kasvonpuoliskon takana.
Jonkin ajan kuluttua he saapuivat harjanteelle, jonka alapuolella avautui jo odotettu näky aavikolla sinnittelevästä kylästä. ”Damarca...”, totesi nuorukainen vaimeasti hahmottaessaan hämärästi ihmisasutuksen ääriviivat. Haltian äänestä kuulsi vain mieto ripaus katkeruutta. Hän pysähtyi ja jäi mietteliäänä tuijottamaan edessään siintävää rakennusten rykelmää. Pitkälle raitille johti hirsiaidan halki kaksi porttia kylän vastakkaisilta puolilta. Musta haltia ei tuntunut turhia hätiköivän, vaikka aurinko porottikin yhä täydeltä terältä hänen niskaansa, tehden olostaan varmasti ankean. Kaipa hän oli jollain tapaa ehtinyt jo turtua paahteeseen, sikäli kuin kaltaisensa yönkulkija saattoi siihen ikinä tottua. Soturi tiesi kuitenkin ettei helpotusta suovaa varjoa olisi löydettävissä mistään monen virstan säteellä, paitsi tietenkin kylästä, johon hän ei voisi suin päin rynnätä. Silloin tällöin oli edettävä hitaammin ja harkiten, vaikka se tuottikin enemmän vaivaa ja kärsimystä.
”Viimeinen pyyntöni, Almmi Návli.”, lausahti muukalainen lopulta rauhallisesti. ”Sinä... kulkisit kylään tuolta.”, hän piti tauon ja osoitti sormellaan vasenta sisäänkäyntiä, ”Herätä huomiota, jotenkin. Hurjia uutisia, kaunista soittoa tai jopa... tulta?”, nuorukainen kohautti harteitaan ja hymyili vaisusti. Improvisointi olisi toki sallittua. Hän taisi pitää naista soittimineen jonkinlaisena kiertelevänä esiintyjänä, joten varmasti tällä riittäisi mielikuvitusta. ”Samaan aikaan minä...”, hän jatkoi ja viittoi kohti kauempana, kylän vasemmalla puolella näkyvää porttia, viimeistellen lauseensa pelkällä nyökkäyksellä. Varmaankin neito tajusi jo mitä musta haltia haki takaa: Toisen tehtävä olisi harhauttaa kyläläisiä jotta hän pääsisi livahtamaan vaivihkaa sisään ja hakemaan omaisuutensa. ”Voisitko?”, pyysi nuorukainen säyseästi. Tiedostihan neito että tämä oli ehkä ainoa tapa toimia, muutoin mies tulisi vain uudestaan piestyksi tai kuolisi kuumuuteen, ja toisen vaiva valuisi hukkaan. Nyt punnittiin taas luottamusta ja laupeutta, sekä osaltaan myös soturin suostuttelutaidot.
|
|
|
Post by wuz on Jan 11, 2008 15:53:28 GMT 3
Matka kohti tuota pannahisen kylää läpi pienen aavikkokaistaleen sujui siis hiljaisuuden vallitessa. Almmi ei ollut tästä lainkaan pahoillaan, vaikka olikin hetken aikaa toivonut - nimenomaan ennen sitä pahuksen hyökkäysepisodia - saavansa heti ensimmäisestä elävästä olennosta keskusteluseuraa muutaman päivän autiomaavaelluksen vallinneen yksinpuhelun sijaan, mutta kävi se kai näinkin. Sitäpaitsi hänhän pääsisi pian kylään täydentämään ruoka- ja vesivarojaan, saisi siinä sivussa varmastikin sosialisoida sielunsa kyllyydestä ja vaikka yöpyä kerrankin mukavammalla maaperällä kuin vain yöksi hetkeksi jäähtyvällä hiekalla. Neito puristi laukkunsa resuista olkahihnaa ajatuksiensa päästessä valloilleen, suorastaan vesi herahti kielelle hänen kuvitellessaan paikallisia herkkuja - tai vaikka vierasmaalaisiakin, yksi ja samahan se oli, kunhan hän saisi ruokaa! Musta haltia vammoineen ja miekkoineen unohtui tyystin taustalle; poissa silmistä, poissa mielestä.
Vasta kun yötä ja päivää vastaava parivaljakko sai kyläpahasen piirteet näkökenttäänsä unohtuivat haaveet vatsansa täyteen syömimisestä ja kenties kaikesta ystävällismielisyydestä haltianuorukaisen vihdoin rikkoessa hiljaisuuden, joka oli heitä jo tukkipuulta asti vainonnut. Jo silkastaan tuon nimen lausuminen paljasti Almmillekin jotain uutta hieman vaitonaisesta haltiamiehestä; äänensävystään tihkui katkeruus joskin hyvin vaisusti, tai sitten toinen oli vain äärimmäisen hyvä teeskentelijä. Tästä huolimatta sinisilmien katse kääntyi puolipukeiseen, silmänsä sitoneeseen nuorukaiseen, ennen kuin valui jälleen hiekkadyyniä pitkin kylään siellä erottuvaa elämää tarkkaillen. Miehen pyyntö sai kuitenkin neidon kasvoilla viipyneen vakaan ilmeen karisemaan kuin tuhka tuuleen, se sai väistyä ensinnäkin hämmennyksen ja sitten hienoisen ärtymyksen tieltä, neiti Vastentahtoisen nostaessa jälleen päätään ja kohottaessa leukaansa ylöspäin jokseenkin ylpeänä. Haltiaa ei niin vain katsottu pitkin nenänvartta, siitä kävi kiittäminen hänen hieman lyhyehköksi jäänyttä varttaan.
"Mitä?" hän ulahti, ärtymys äänestään selvästi läpi kuultaen, vaikka varsin mainiosti oli kyllä miehen vaatimattomaan ulkoasuun puetun pyynnön hyvin selvästi kuullutkin. Hän ei vain saattanut uskoa korviaan! Että vielä tämän kaiken lisäksi hänen pitäisi auttaa muukalaista niinkin suuresti ja radikaalisti kuin aiheuttaa kylässä hälyä ja harhauttaa paikallisia, jotta tuo penteleen puolialaston, hyväkroppainen... ruhjottu, nuutunut pahasti palanut ja varmasti ennenpitkää nälkiintynyt haltia voisi harppoa muina miehinä sisälle kylään ja käydä noutamassa hänelle kuuluvan omaisuutensa. Nainen nipisti ruusunnuppuhuulensa yhteen tiukaksi viivaksi ja seisoi vain hetken hiljaa paikoillaan, miestä suurilla sinisilmillään tuijottaen, ennen kuin teki yhtikäs mitään. Lopulta hän hengähti syvään. "Hyvä on, sitten," hän sanoi kuin paraskin marttyyri, mutta kuitenkin hieman tomerampana kuin mitä aiemmin oli puhunut, "autan sinua. Mutta!" Hän kohotti oikean kätensä, hopeakorut ranteessaan helähtäen, ja heristi etusormeaan haltialle, vaaleita kulmakarvojaan samalla kurtistaen. Pisamat hänen kasvoillaan näyttivät kurtistuksen myötä kuin vaihtavan paikkaa, mikä toki saattoi pilata muuten kohtalaisen vaikuttavan olemuksen. "Mitä minä tästä kaikesta hyödyn? Hyödynkö laisinkaan? Saanko takeita siitä, että onnistut tehtävässäsi, ja mitä sitten tapahtuu? Tiemme eroavat, enkä kuule sinusta enää pihahdustakaan?" No, tuon viimeisen kysymyksen saattoi toki tulkita kahdella tavalla, kuulijakunnasta täysin riippuen. Joko neiti Návli ei halunnut todellakaan kuulla tästä pahanonnenhaltiasta ikinä yhtään mitään, tai sitten juurikin päinvastoin.
Niinkään vastausta kuitenkaan odottamatta nainen lähti liikkeelle, laskeutumaan kepeästi ja helponnäköisesti alas hiekkarinnettä, nilkkakorunsa hennosti kulkuaan säestäen ja sinisilmiensä keskittynyt katse tiukasti lähenevässä kylässä ja sen porteissa. Kaikkeen sitä ihminen suostuikin.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 11, 2008 22:43:00 GMT 3
Musta haltia seisoi selkä suorana, rinta aavistuksen koholla ja hyvässä ryhdissä, vartoen hievahtamatta toisen vastausta. Hän oli yhtä kaikki ylpeää kansaa eikä sortuisi anelemaan henkensä puolesta – kaikkein vähiten juuri ihmisen edessä! Jalopiirteiset kasvot pysyivät tyyninä eikä neidon häkeltynyt huudahdus tuntunut hetkauttavan miehen stooalaista olemusta. Hän oli vain esittänyt pyynnön ja nuori nainen tekisi valinnan. Koskapa kortit oli nyt pelattu, joutuisi nuorukainen hyväksymään niin kielteisen kuin myönteisenkin päätöksen. Silti hän ihmetteli hivenen, oliko ihmisen alun perinkään kannattanut ottaa ristiä, jos ei jaksanut sitä kantaa?
Hopeisten korujen kilahtaessa arvasi nuori mies odotuksensa päättyneen ja terästi huomionsa tulevalle tuomiolle. Kuulonsa perusteella hän saattoi päätellä naisen vaihtaman asennon ja erottaa äänensävystä tämän tuohtuneen asenteen. Pieni hymynhäive kutitti muukalaisen suupieltä, eikä hän voinut estää sitä livahtamasta huulilleen. Näky topakasta, lyhyenlännästä neitosesta heristelemässä hänelle sormeaan oli silkkana mielikuvanakin hullunkurinen. Keventynyt ilme sai muukalaisen muistuttamaan enemmän vaaleita serkkujaan, vaikka komeus näytti olevan kaikille haltiaroduille yhteinen piirre ihonväriin katsomatta. Nuorukainen kuunteli hyvin hiljaisena toisen avautumista, mutta ei osannut lopulta sanoa, oliko nuori nainen enemmän hyvillään vaiko harmissaan? ’Jos mielit minun katoavan silmistäsi ja sydämeltäsi, niin silloin hyötysi on ilmeinen.’, tuumasi muukalainen koruttomasti, vaikka ei välittänyt tätä ajatusta eteenpäin. ”Mitä haluaisit minulta?”, hän tiedusteli rauhallisesti, mutta jäi jälleen toiseksi neidon nopeille jaloille, tämän harppoessa jo alas auringossa hohtavaa harjannetta.
"Kiitos...", mutisi nuorukainen ja seurasi tuon kultaisen tähtisumun etääntymistä vielä aikansa, kunnes kääntyi ja katosi korkean dyynin katveeseen. Musta haltia tunsi ihme kyllä uskovansa ihmisen antamaan sanaan, mikä oli hänen asemassaan aivan uusi ja outo kokemus. Neidolla oli selvästi korkea moraali ja herkästi soiva omatunto, jotka silloin tällöin taisivat aiheuttaa tälle vain aimo annoksen päänvaivaa, kuten muukalaisenkin kohdalla. Nuori mies uskoi kuitenkin vakaasti toisen onnistuvan. Autiomaan keitailla vieraat olivat muihin mantereen kyliin verraten harvinaisia. Mikäli taas väessä oli haltian häädön jäljiltä hitustakaan epäluuloa jäljellä, tutkisivat he tulokkaan tavanomaista suuremmalla uteliaisuudella. Näkihän naisesta toisaalta kuka hyvänsä ettei tuo ollut mitään sukua tummahipiäisille, hämärän aikaan hiippaileville pirulaisille, joten suhtautuminen olisi varmasti monin verroin suopeampaa, ainakin niin kauan kun vieras tajuaisi pitää suunsa kiinni tapahtuneesta. Turhaan muukalainen olisi sekoittanut neidon ja kyläläisten välejä lyöttäytymällä toisen seuraan ja aiheuttamalla täten harmia auttajalleen. Vai lienikö nainen lainkaan ajatellut mitä miehen kaltaisen hylkiön kanssa vehkeilevälle voisi tapahtua? Oikeastaan nuorukainen oli tehnyt toiselle palveluksen jättäytymällä jälkeen hyvissä ajoin, vaikkakin hieman nolon tehtävän varjolla.
Kaksikon teiden erottua ei soturikaan jäänyt aloilleen vaan pysyi alati liikkeessä. Mustan haltian ei tarvinnut nähdä selkeästi niin kauan kun hän piti kylän sijainnin mielessään, näköesteen välissään ja käveli suoraan tai hivenen kaartaen, aikomuksenaan kiertää kohde hieman kauempaa ja lähestyä hirsiaitaa hitaasti ja varoen. Näin hän hankkisi avustajalleen aikaa aiheuttaa omalla tahollaan hälyä ja hämminkiä, joka toivon mukaan kääntäisi väen huomion hetkeksi toisaalle. Sopivalle etäisyydelle ehdittyään painui nuorukainen kumaraan ja lähti kuin vaaniva, musta pantteri hivuttautumaan kohti porttia, käyttäen hyväkseen jokaista hiekassa vastaantulevaa kuoppaa tai kohoamaa. Huomaamaton eteneminen oli vielä toistaiseksi kohtalaisen helppoa, sillä haltia oli valinnut tarkoituksella portin, jota edeltävä maasto oli epätasaista. Kun turvallisia piilopaikkoja ei enää löytynyt, jäi nuori soturi viimeiselle etapille väijymään tilaisuuttaan. Hän piti korvansa äärimmäisen valppaina ja keskittyi ankarasti kuulostelemaan kylästä kantautuvia ääniä. Juuri tähän tarkoitukseen olivat pimeydessä elävän aistit harjaantuneet, siinä missä myös kärsivällisyytensä karaistunut.
(( EDIT: korjasin jälkeenpäin sanan joka välitti täysin päinvastaista merkitystä mitä olin hakenut takaa (pahoillaan->hyvillään) ))
|
|
|
Post by wuz on Jan 13, 2008 20:11:46 GMT 3
Kärsimättömäksi osoittautunut, vaaleaan, hulmuavaan asuun sonnustautunut ihmisnainen saavutti viimein tuon hänelle osoitetun portin, kylän sisäänkäynneistä toisen. Kertaakaan matkallaan tuonne hän ei ollut horjahtanut saatika sitten katsahtanut taakseen jääneeseen haltiamieheen. Hän oli varma siitä, että mies tekisi mitä nyt tekisikään ja koska tekisi, ei siihen hänen valvovaa silmäänsä kaivattu. Ja näin, yksin kylään astuessaan, hän saisi tuta paikallisten ystävällisyyden ja laupeuden, tehdä juuri niin kuin oli ennen haltiaan törmäämistä haaveillutkin ja sulkeutua heidän huolehtivaan suosioonsa, syödä vatsansa täyteen ruokaa...
Niin, mutta. Hänen ensisijainen tehtävänsä oli nyt aiheuttaa hämminkiä, jotta rötöskumppaninsa saisi hoitaa työnsä rauhassa. Porttien lähiseutuville seisahtunut avojalkainen nuori nainen mutristi huuliaan tilanteeseen tyytymättömänä. Vaan ei auttanut itku markkinoilla. Realistina sitä saattoi ajatella vaikka kuinka selvästi, jopa silloinkin kun oli sattunut vaeltamaan päivätolkulla paahtavan auringon alla tuolla jumalanhylkäämällä aavikkoseudulla ja jos jotakin niin kyllähän sitä nyt typeräkin osasi päätellä ettei muina miehinä kylään talsiva muukalainen herättäisi riittävästi huomiota, saisi osakseen kai vain uteliaan mulkaisun, tai kenties jopa kaksikin. Karvas, alistunut huokaus lipesi Almmin huulilta, toisen kätensä hakeutuessa pitkin kasvojaan viistäen jonnekin hiusrajan tuntumaan, ja haroi siitä sitten takaraivolle noita vaaleita, kiharoita hiuksia. Sinisilmien katse hakeutui kurtistuneiden kulmien ja sinne tänne hapsottavien otsalla roikkuvien kiharoiden alta jonnekin hiekkamaahan, kuin apua tuosta kuolleesta maaperästä anoen. Toki olisi voinut tätäkin etukäteen suunnitella ja pohdiskella onnistumismahdollisuuksia, mutta tässäkin tapauksessa aikansa oli rajallinen... Vaan entä jos! Vikkelästi neito kumartui maahan, kuopi käsillään hiekkaan syvän kuopan kaivaakseen esiin hiekkaisaa savea, ja hieraisi sitä sitten kalpeille kasvoilleen, tahrasi käsivartensa ja valkean leninkinsä. Hiekka raapi hänen käsivarsiinsa punaisia naarmuja, mutta eihän se nyt ollut uskottavaa, olisihan hän voinut vaikkapa kaatua itsekseen tai muuta vastaavaa. Repaleinen, tuulessa liehuva helmansa nostatti vielä uuden neronleimauksen vaaleaverikön päähän, hänen nyt kiskaistessa voimalla asunsa olkaimen poikki, paljastaen pisamaisen olkapään ja palan solisluuta, tavoitellen edes jollakin tapaa resuista ulkomuotoa. Tyytyväisenlainen hymyn tapainen kiipesi hänen huulilleen ja hän nyökkäsi itsekseen kuin kiitelläkseen hyvästä työstä, ennen kuin loihti kasvoilleen mitä surkeimman, itkuisimman ja säikähtäneimmän ilmeen. Sitten hän ryntäsi sisään kylään porteista, käsillään ilmaa villisti huitoen.
"Auttakaa, voi joku, auttakaa!" Korkea, kimakka naisenääni täynnä epätoivoa ja ties mitä pelästyneisyyttä rikkoi idyllisen kylän väestön aamupäivän, kaikkien kääntyessä katsomaan äänen aiheuttajan suuntaan. Likaiseen, revenneeseen mekkoon kääriytynyt vaaleahiuksinen, kaunis ihmisnainen juoksi paljain jaloin pitkin nupukivistä katua ja kaatui sitten suorastaan rähmälleen keskelle kaikkea sitä 'väenpaljoutta', joka nyt paikalla sattui olemaan, muutaman jopa sännätessä säikähtänyttä neitoa auttamaan. "Minut on ryöstetty..! ... ja... ja..." Kyyneleet tulivat kuin itsestään, ensin sysäyksittäin nyyhkäyksinä, kunnes ne virtasivat solkenaan alas korkeita, pisamaisia poskipäitä. Vettynein silmin pian hysteerisesti vollottava naishenkilö silmäili suorastaan kauhuissaan ympärilleen kerääntyvää väkijoukkoa, kykenemättä enää sanomaan sanaakaan. Joku oivalsi, että kenties neito oli joutunut kokemaan niin kovan kohtalon, ettei kyennyt siitä edes puhumaan ja sai paikalliset hölisemään järkyttyneenä.
Kuinka julkeaa, joutua nyt ensitöikseen valehtelemaan viattomille sivusta katsojille, valhein ja petkutuksin sukeltaa paikallisen väestön sekaan ja huijata näiltä ruokaa ja juomaa! Ei Almmi mikään typerä tietenkään ollut, ettäkö olisi naurettavuuksiin ryhtynyt. Tämä saattoi vielä olla uskottavaa, mutta kauaa hän ei kykenisi vastailemaan kyläläisten kysymyksiin tai jatkamaan näyttelemistään. Kaikkea sitä ihminen tosiaan joutuikin tekemään tuntemattomien hyväksi. Tai no, joutui ja joutui, tämähän oli ennemminkin neitosen oma valinta, mutta sitähän ei kysyttäessä myönnettäisi.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 14, 2008 20:38:17 GMT 3
Hädin tuskin haltiamies oli ehtinyt kurottaa aistejaan kauemmas kylän suuntaan, kun hänen suipot korvansa tavoittivat tuon riipaisevan ja jossain määrin tutulta kuulostavan ulinan. Äänen tunnistaessaan laajenivat silmät silkkikankaan alla ja hetkeksi nuorukainen ehti jo aidosti huolestua epäillessään neidolle käyneen hullusti. Vielä aikansa kuulosteltuaan hän puisteli kuitenkin huvittuneena päätään, arvaten toisen intoutuneen vain teeskentelemään. Ihminen oli siis pitänyt lupauksensa! Vieno hymy livahti ensin miehen huulille, mutta kiristyi siitä pian tiukaksi viivaksi. Tehtävän vaikein osuus oli vielä edessä. Jos hän jäisi nyt kiinni hiippailustaan, saisi nainenkin ehkä heittää hyvästit haaveilleen maittavasta ateriasta ja ystävällisestä ylläpidosta. Paikallinen väki saattoi olla hieman vaatimatonta, mutta tyhmiä he eivät olleet. Ajatus harhautuksesta olisi luultavasti pälkähtänyt jonkun nokkelimman päähän, mikäli kaksikko olisi yhytetty ’kuin sattumalta’ samaan aikaan kylän vastakkaisilta porteilta.
Vierailevan tähden esitys tuntui silti toistaiseksi vakuuttaneen kyläläiset ja pistävän näihin vauhtia. Väelle kun näytti olevan sanomattakin selvää, kenen tai minkä kynsiin neidon oli täytynyt äskettäin joutua – mustan haltian, tottakai! Olihan karu totuus yksin tyttörukan tulosuunnasta pääteltävissä, unohtamatta tietenkään aiempia tapahtumia ja yönkulkijoiden paatunutta luonnetta yleensä. Millä hyvänsä kierolla konstilla tai mustalla magialla oli tuo kurja kummajainen siis onnistunut vapauttamaan itsensä, tekisivät Damarcan raavaat uroot nyt tyhjiksi hänen katalat aikeensa! ”Joutuin ratsaille ja matkaan, miehet! Tällä kertaa hankkiudumme siitä pedosta eroon lopullisesti!” Niinpä noin kymmenpäinen sankarijoukko nousi kohta naisten ja lasten hurratessa ja kannustaessa hevostensa satulaan ja karautti sapelit tanassa ulos samasta portista, josta vauhkoontunut neitokin oli sisään sännännyt. Hiekkaisen pölypilven saattelemina he loittonivat kohti korkeita dyynejä ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Perillä paalulla miehiä odottaisi näky katkotuista köysistä ja maassa selvästi erottuvista kamppailun merkeistä, jotka tukisivat osaltaan naisen sepittämää tarinaa. He etsisivät varmasti lisää jälkiä jahdattavakseen, vain päätyäkseen pian umpikujaan, sillä soturi oli potkinut omat painaumansa tarkasti piiloon. Hänet oli koulutettu huolehtimaan juuri tällaisista asioista.
Sillä välin kun kovia kokenut neito sai epäilemättä nauttia muiden naisten myötätuntoisesta huomiosta ja hyysäämisestä, oli muukalaisen onnistunut syntyneen hälyn varjolla livahtaa hirsiaidan halki ja jatkaa vaivihkaista taivaltaan yhä etäämmäs kylän pääväylästä. Hän suunnisti nyt pitkälti muistinsa varassa kohti kauempana alkavaa asutusaluetta, jossa tiesi erään tietyn hylätyn talon sijaitsevan. Tuvan entinen omistaja oli kohdannut luonnollisen kuoleman jo hyvän aikaa sitten, eikä harvalukuinen suku ollut keksinyt huonokuntoiselle asunnolle käyttöä. Mustalle haltialle oli rapistunut rakennus kelvannut sen sijaan mainiosti, sillä tuskinpa kukaan paikallisista olisi häntä vapaaehtoisesti suostunut kattonsa alle majoittamaan. Niinpä nuorukainen oli kenenkään lupaa kysymättä asettunut tuvan ullakolle asumaan, valvoen ja liikkuen vain öisin ja näpistellen silloin tällöin ruoantähteitä autiolta markkinapaikalta. Aavemainen elämä yhteisön selän takana ei tuntunut järin hääppöiseltä, mutta eipä mies alun perinkään ollut saapunut kylään jäädäkseen.
Notkeasti kuin rotta konsanaan heivasi haltia itsensä sisään avoinna retkottavasta ikkunasta ja etsi paikoin lahonneet portaat kivutakseen niitä pitkin vintille. Pimeän, pölyisen tilan suojiin päästyään hän lysähti uupuneena lattialle istumaan ja huokaisi syvään helpotuksesta. Viimeinkin turvassa! Oli suloisen hiljaista, viileää ja hämärää. Nuori mies käänsi hitaasti päätään puolelta toiselle, hahmotellen raukeasti huoneeseen varastoitua rojua. Kirottua tuuria että joku vainajan vesoista oli hiljattain keksinyt ruveta haikailemaan tämän homeisen perinnön joukosta jotakin tuiki tarpeetonta pataa tai kattilaa, tullen siinä samalla äkänneeksi ullakon kutsumattoman vieraan. Kappaleiksi hakatun oven kynnyksellä lojui yhä pari mustunutta soihtua muistuttamassa loukkuun ajetun miehen ahdingosta. Haltialla ei ollut mitään halua tai tarvetta sytyttää itselleen valoa.
|
|