|
Post by wuz on Jan 17, 2008 11:19:23 GMT 3
Hysteerinen ulina ja itku muuttui hiljan pienoiseksi nyyhkytykseksi ja hoikan, siron vartalonsa vavahteluiksi. Voi, se oli karmaisevaa, olin niin peloissani! Kylän miehet nousivat heti raskaasti aseistettuina ratsaille ja karauttivat tiehensä kylästä, jättäen vaaleahipiäisen muukalaisen naisten hoiviin. Ja hehän paapoivat naista, voi kyllä vain, vaihtoivat hänen vaatteensa puhtaisiin ja ehjiin, olisivat tahtoneet jopa kylvettääkin tämän ressukan, joka joutui sellaisen hirviön uhriksi, mutta siihen Almmi itse ei suostunut, lie sitten miksi. Krokotiilinkyyneleet olivat maalanneet poskilleen likaiset rannut, mutta sekös passasi; ainakin kuva pelokkaasta uhrista teki vielä toistaiseksi uskottavaa jälkeä. Vaan kuinka kauan, siitä naisella ei ollut aavistustakaan... Mielessään hän toivoi hiljaa haltianuorukaisen selviävän sinne, minne oli ollut menossakin ja löytävänsä hakemansa esineen ilman sen suurempaa ongelmaa... Vaikka suurin osa Damarcan riskeimmistä ja rohkeimmista miehistä olikin poistunut kylästä, ei se siltikään tarkoittanut sitä, että tuolla oli tummahipiäisen haltiamiehen turvallista kulkea...
Vetäessään pelkistettyä hiekanväristä polviinsa asti ulottuvaa tunikaa päänsä yli naisten avustuksella harhautuivat vaaleaverikön ajatukset kuitenkin kuin salakavalasti hiipien takaisin haltiamiehen tykö ja neito sai itsensä kiinni ajattelemasta miehen paluuta. Eroaisiko heidän reittinsä nyt toisistaan, jatkaisiko mies matkaansa kaikessa yksinäisyydessään ja hän jäisi tänne siihen asti kuin tuntisi sen olevan tarpeellista ja sitten lähtisi omille teilleen tuon ajan koittaessa? Ajatus oli kieltämättä hieman ristiriitainen naisen itsensäkin mielestä, etenkin käyttäydyttyään aiemmin melkoisen töykeästi. Huomaamattaan hän mutristi huuliaan ärtyneen oloisesti, lähinnä itselleen ja ajatuksilleen, mutta tämä vaivihkainen ilmeenmuutos hänen itkuisilla kasvoillaan ei jäänyt huomaamatta. Almmi suorastaan hätkähti erään naisen kysyessä joko hänen vointinsa parani vai mistäkö hän tunsi olonsa noin vihaiseksi ja näytti hetken aikaa vain lähinnä typertyneeltä.
"Oh, tuota, hmm, toivon vain, että, eh, se pannahisen retku saadaan tuomiolle tästä hyvästä, voi minä olin niin peloissani!" Loppua kohden sanojen seasta pyrki esiin jälleen kerran jonkinlaisia tukahdutettuja nyyhkäytyksiä, naisten tästä innostuessa hoidokkiaan uudelleen paapomaan ja lohduttamaan, sekä totta kai kertomaan syyllisestä ja tämän aiemmasta "rötöstelystä". Lista oli melkoisen pitkä, ja Almmin kävi hetki hetkeltä kieltämättä vaikeammaksi uskotella itselleenkään, oliko sittenkään ollut hyvä idea auttaa paaluun sidottu nuorukainen irti. Kenties tämä olikin ollut siihen täysin syystä köytettynä..?
|
|
|
Post by R.C. on Jan 19, 2008 22:58:29 GMT 3
Adrenaliinin hälvetessä haltian tykyttävistä suonista alkoi kipu taas hiljalleen muistuttaa itsestään. Nuorukainen nousi irvistäen seisomaan ja suunnisti pimeällä ullakolla ääneti peremmälle. Vanhan vintin takimmaiselta seinustalta kajasti vain aavistus valoa pienestä ikkunasta, jonka eteen oli vedetty paksu verho. Lähettyvillä lojui homeinen olkipatja, jota muukalainen oli käyttänyt päivisin vuoteenaan. Hän tähyili kuitenkin nyt vallan toisaalle, kohti hämärää katonrajaa ja siellä häämöttävää salaista kätköä, johon oli kaikessa kiireessä keplotellut omaisuutensa. Kylänväki oli kaikeksi onneksi poistunut yhtä pikaisesti kuin tullutkin, eikä kukaan näyttänyt havainneen tuota irtonaista luukkua, jonka luvaton asukas oli aikansa kuluksi työstänyt. Tilanteen laidan tarkistettuaan anasti haltian huomion pian puolillaan oleva vesisaavi, jonka hän oli siirtänyt risaisen tuolin varjoon. Nuori mies kumartui nopeasti ja veti tuon vastustamattoman sangon eteensä, kauhoakseen siitä monta kämmenellistä suuhunsa. Juotuaan kyllikseen ja jätettyään vielä jonkin verran myöhemmäksi kohottautui soturi jälleen täyteen pituuteensa. Oli tullut aika purkaa piilo. Rivakasti hän tarttui siis yhteen tukevista laatikoista, käyttääkseen sitä hetkisen korokkeena. Haltia oli halunnut sijoittaa kätkönsä niin korkealle, ettei sinne kukaan muu lisäkseen ylettäisi. Noustuaan notkeasti puupönikän päälle hän kurotti käsiään siirtääkseen irtonaisen laudankappaleen tieltään ja kopeloidakseen aikansa kattorakenteiden sisustaa. Kohta esiin ilmestyi mustaan huotraan puettu hieno katana, vaatemytty sekä hieman nuhjuinen reppu. Kun kaikki tarpeellinen oli tavoitettu, laskeutui mies lattialle ja istuutui siinä makaavalle patjalle. Miekan hän asetti toistaiseksi sivuun ja keskittyi sen sijaan reppuunsa, josta etsi ja löysi käsiinsä pari pientä purnukkaa, sidetarpeita ja kuivattuja rohtoja. Ensiapu saattoi usein pelastaa paljon, ja niinpä nuorukainen sovelsi sitä ensimmäiseksi auringon sokaisemiin silmiinsä. Hän riisui silkkisiteen, kastellen sen saavissa ja kiertäen nihkeäksi, jonka jälkeen avasi toisen pienistä purkeista ja upotti sormensa sen sisältämään voiteeseen. Haltia siveli rohdosta luomiinsa kunnes asetti viileän kangashauteen paikoilleen ja sitoi sen sopivan tiukasti takaraivolleen. Vaimea huokaus karkasi nuoren miehen huulilta hänen tuntiessaan olonsa kohentuvan ja näkönsäkin aavistuksen tarkentuvan. Seuraavana vuorossa olivat surkeasti harallaan sojottavat varpaat, joista muutama turvonnein näytti jo kaksi kertaa tavallista suuremmalta. Nuorukainen tunnusteli ja oikoi näitä onnettomia tirpanoita aikansa, arvellen joutuvansa ehkä myöhemmin luopumaan yhdestä kokonaan. Kun välttävin oli viimein tehty, levitti hän jalkoihin voidetta ja kieputti niiden ympärille useamman kerroksen sidettä. Nyt sujuisi kävelykin ilman suurempia tuskia. Lopuksi haltia kiersi vielä koskemattoman purkin kannen auki ja levitti miedompaa salvaa pahiten palaneeseen nahkaansa, saaden poltteen hieman lievenemään. Kun työ oli tehty ja tavarat tekivät paluuta kapsäkkiin, pisti miehen silmään repun pohjalla nyhjöttävä tyhjä samettipussi, joka oli kiinnitetty nahkaiseen kaulanauhaan. Muistaessaan samassa jotakin hän painoi kielellään pientä esinettä suussaan ja sylkäisi sen pian kämmenelleen. Jalokivi oli täydellisen soikea, aikuisen ihmisen peukalonpään kokoinen. Se oli sinertävä kuin taivas ja taittoi valoa niin että pinnalle muodostui tähteä muistuttava kuvio. Nuorukainen tuijotti mietteliäänä omaa synnyinkiveään, jota hän oli kuulemma puristanut nyrkissään jo maailmaan tullessaan. Tarinan kiehtovin osuus taisi tietenkin olla vain vanhempien sepittämää, sillä harvinaiset kivet olivat haltiakansan keskuudessa suosittuja lahjoja vastasyntyneille. Soturi oli omistanut korundin niin pitkään kuin saattoi muistaa, ja varjellut sitä myös yhtä tunnollisesti. Tähtisafiiria pidettiin yleisesti hyvän onnen tuojana, ja sen kolmen valojuovan ajateltiin edustavan toivoa, uskoa ja kohtaloa. Vanhat uskomukset vetivät nuoren miehen mielen kerrankin hieman mietteliääksi. Onnea hänen osakseen oli totisesti siunaantunut, kun vieras ihmisneito oli edustanut toivoa ahdingossa ja lunastanut lupauksellaan myös uskonsa. Kohtalosta mies ei sitä vastoin tiennyt mitään. Hän hymähti vaimeasti, pesi ja kuivasi korundin huolellisesti ja sujautti sen samettipussiin, jonka sitoi kaulaansa. Nuorukainen kävi makuulle pureskellen hajamielisesti kuivattua yrttiä, joka vei näläntunteen ja oli auttanut jo monilla pitkillä marsseilla. Hän tuijotti kattoa miettien mitä auliille auttajalleen mahtoi kuulua, kunnes vaipui viimein väsymystään uneen ja nukkui aina iltaan saakka. Kuva(( Seuraavat lainaukset safiirista ovat peräisin wikipediasta (kuten myös se kuva siellä tekstin lomassa): ”Safiiri on jalokivi, joka kuuluu korundeihin. Rubiinin tavoin se on toiseksi kovin jalokivilaji timantin jälkeen.” ”Tähtisafiiria pidetään hyvän onnen tuojana, ja sen kolmen valojuovan ajatellaan edustavan toivoa, uskoa ja kohtaloa.” ”Sapphire is the birthstone associated with September.” ...öhm, minusta on silloin tällöin mukava penkoa tällaisia enemmän tai vähemmän olennaisia lisämausteita... ;^^ ))
|
|
|
Post by wuz on Feb 3, 2008 1:36:09 GMT 3
Täysin tietämättömänä rikoskumppaninsa sijainnista, aikeista tai tämän saman hetken aktiviiteista pyrki Almmi tuudittautumaan raskaan tietämättömyyden verhon taakse. Jos hän käyttäytyisi kuten valheensa antoi ymmärtää ja antautuisi täysin näyttelemisensä pauloihin niin, että alkaisi itsekin uskoa siihen? Siten kenties teeskentely ei tuntuisi niin pahalta, käyttää nyt hyväkseen näiden viattomien ja ystävällismielisten kyläläisten hyväntahtoisuutta... Ehkäpä hän voisi antaa tumman haltiamiehen lipsahtaa mielestään ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, niinhän? Tosin eipä tiennyt neito kolikon kääntöpuolesta sitten mitään, vaikka olisi voinut toki päätellä yhtä sun toistakin. Jotenkin häneltä jäi kuulematta jos joku edes sanallakaan viittasi edellisyönä tapahtuneeseen pieksentään, ei ressukka ymmärtänyt sinisilmäisyyttään edes yhdistää haltian häntä itseäänkin kohtaan osoitettu aggressiivista käyttäytymistä kyläläisten innokkaaseen kostoretkeen, vaan raukein mielin tästä keksitystä koettelemuksestaan tuudittautui valheidensa alati punoutuvaan verkkoon, suomatta loppujen lopuksi tummalle soturille sen kummempaa ajatusta.
Iltaan mennessä tuo hieman mystinen, itsestään vähän puhunut vaaleakutrinen muukalaisnainen oli kertonut ryöstötarinansa jo niin monesti, ettei ollut kaukana etteikö hän olisi itsekin siihen jo uskonut. Hänet oltiin kylvetetty, vaalea hipiänsä pesty tuoksuvin saippuoin ja öljyin huolellisesti, vaatetettu mitä hienoimpiin vaatteisiin ja ruokittu kuin hän olisi ollut itse kuun jumalatar laskeutuneena maan päälle kuolevaisten kesken itsekin kuolevaisen hahmon ottaneena. Paikallisten ylitsevuotava ystävällisyys toki kolkutti aika ajoin hänen omaatuntoaan, mutta moinen tunteen notkahdus työnnettiin visusti taka-alalle. Sen sijaan hän keskittyi osoittamaan vähintäänkin tervettä uteliaisuutta laupisiin auttajiinsa, imartelemaan heidän kättensä taitoja ja kehaisemaan sanalla jos toisellakin tarjottuja herkkuja. Siroon, hentoon varteensa nähden neito söi kuin hevonen, aivan kuin olisi ollut nälkäkuoleman partaalla koko ikänsä, ja kulautti kurkustaan alas vilvoittavan viileää vettä litratolkulla aina suupalojensa välissä. Kieltämättä tuonlainen käytös sai osakseen katseen jos toisenkin, vaikka ei sitä nyt missään kuninkaiden hovissa muutoinkaan oltu. Almmia tämä epämääräinen mulkoilu ei tietystikään häirinnyt, mikäpä nyt olisikaan ollut sellaista niin häiritsevää toimintaa että olisi saanut nälkäisen matkalaisen keskeyttämään ateriointinsa?
|
|
|
Post by R.C. on Feb 3, 2008 13:23:16 GMT 3
Loimuava aurinko lipui laiskasti yli janoisen autiomaan, pyyhkien hiekkaisia lakeuksia paahteellaan ja kiusaten satunnaisia kulkijoita petollisine kangastuksineen. Viimein taittui luomakunnan kruunun taival kuitenkin horisontin taa, hämärän kannatellessa kultaista laahustaan. Kelmeä kuu leikkasi mustaan samettiin sirpinmuotoisen aukon, kun Yönsilmä jäi kaihoten katsomaan Päiväntähden perään. Rauha tuntui taas palanneen hiljenevään Damarcaan, jossa ehtoon edetessä sytyteltiin lisää lyhtyjä ja tuuditeltiin pieniä lapsia kehtoihin. Kylässä sattuneet välikohtaukset alkoivat vähitellen vaipua väenkin mielissä unholaan. Auringon viimeisten säteiden hiivuttua sammuivat pimentyneelle taivaankannelle tuikahtaneet tähdetkin kuitenkin varkain, aivan kuin paksu verho olisi vedetty niiden eteen. Yksi kerrallaan kerääntyivät tummat, muodottomat hahmot Damarcan ylle, langettaen synkät varjonsa sen kattojen päälle. Muutamat ulkona kulkeneet asukkaat olivat kohottaneet katseitaan ja kummastelleet aikansa tätä harvinaista synkkyyttä, kunnes he päättelivät taivaalle vaeltaneen vain lauman sankkoja pilviä. Näky oli toki vuodenaikaan nähden odottamaton, mutta ilman muuta ilahduttava. ”Aamulla saadaan sadetta!”, kiersi iloinen huhu kohta ihmisten keskuudessa, kirvoittaen hymyn kuulijoidensa huulille. Kuivuneet kaivot täyttyisivät raikkaasta vedestä ja karu autiomaa puhkeaisi kukkaan! ”Jumalat siunaavat meitä häädettyämme paholaisen!”
Samoihin aikoihin itse ’paholainen’ havahtui eräässä kylän laitamilla sijaitsevassa tönössä, piilossa pimeän ullakon suojissa. Nuorukainen suorastaan säpsähti hereille ja kiskaisi itsensä riuskasti istualteen. Hänen rauhattomiin uniinsa oli sekoittunut ääniä, jotka saivat nuoren soturin vaistot valpastumaan. Henkeään pidättäen hän kohotti katseensa kohti katonrajaa ja kömpi kiireesti ylös olkipatjalta siirtyäkseen liukkaasti vintin pienen ikkunan ääreen. Hän vetäisi verhon syrjään ja repäisi silkkiliinan silmiltään tähytäkseen synkälle taivaankannelle. Pimeys oli luonnotonta, eikä sen seassa ainakaan pilviä liikkunut, vaan pikemminkin kookkaita olentoja ratsastajineen. ’He ovat täällä!’, jysähti ajatus nuorukaisen päässä, jättäen hänen mielensä hetkeksi tuuliajolle. Musta haltia ei uskonut kenenkään kuulleen mentaalisia avunhuutojaan, saati odottanut avun tulevan näin pian! Seuraavaksi hän huomasi ajattelevansa taas laupiasta auttajaansa. Olikohan neito vielä kylässä? Tietenkin oli! Kukaan ei taivaltanut päiväkausia tukalalla seudulla vain poiketakseen pikaisesti eteen osuvalla keitaalla, jatkaakseen matkaansa samantien. Mikä nuorukaista huoletti nyt eniten lieni vaaleaverikön turvallisuus, sillä vastoin kaikkia odotuksia oli Damarcasta muodostumassa toisellekin pahimmanlaatuinen ahdinko. Siinä samassa haltian korvat tavoittivatkin jo torven vaimean toitotuksen, merkin joka hyysi hänen verensä. Ihmisille se enteili vain tuhoa ja kuolemaa.
Tuskin oli yksinäisen soittimen alakuloinen sointu ehtinyt hiipua, kun koko taivaankansi tuntui repeävän terävistä kirkaisuista! Tuomion enkeleiden tavoin syöksyivät nahkasiipiset ja terävähampaiset pedot nyt Damarcan niskaan, täyttäen sen asukkaiden sydämet kauhulla ja kirvoittaen heikoimmat sielut huutamaan apua ja armoa. Kylän valtasi hetkessä yleinen hätäännys ja hämminki, kun kapeille kujille ja raitille alkoi varoittamatta virrata tummahipiäisiä haltioita. Kylmähermoisimmat kylänmiehet rohkenivat toki tarttua kuka mihinkin aseeseen, mutta koulutetut soturit taltuttivat heidät pian katanoineen. He liikkuivat kuin saalistavat hyeenat ikään, kadoten vähän väliä näkyvistä ja ilmestyen taas odottamatta toisaalta pimeydestä. Ei kestänyt kauan ennen kuin veri alkoi virrata vuolaana Damarcan kaduilla, vaikka suurin osa pelokkaista asukkaista pysyttelikin yhä visusti kodeissaan. Jotkut heistä olivat sammuttaneet tuvistaan valot tietämättä, että pimeys teki hyökkääjien työn vain entistä helpommaksi. Kunhan vähäinenkin vastarinta oli tyrehtynyt, kajahti majatalon lähettyvillä levittäytyvältä toriaukealta tuikeasanainen käsky, jonka esitti koko operaation johtohahmo: ”Damarcan asukkaat, teidät on saarrettu! Antautukaa ja astukaa ulos taloistanne välittömästi, tai raahaamme teidät väkisin esiin!” Vartijat oli päästetty vaivihkaa päiviltä ja molemmat portit piiritetty. Ketään ei päästettäisi pakoon, eikä yhtäkään ihmishenkeä säästettäisi. Tätä ei valtaosalle väestä tietenkään vielä kerrottu. Johtajan vaietessa odottamaan oli kylän perimmäisten talojen asukkaita alettu jo kaikessa hiljaisuudessa teloittaa. Mustat surmaajat hoitivat tappamisen tehokkaasti ja aivan hiiskumatta, välttääkseen täten yleistä pakokauhua. Haltioiden päällikkö pyrki kokoamaan raitinvarrella sijaitsevien rakennusten asukkaat ensin aukealle, päästääkseen heidät kaikki nopeammin päiviltä. Pahaa aavistamattomia ihmisiä alkoikin vähitellen valua ulos kodeistaan, kuvitellen kuuliaisuuden pelastavan henkensä. Vaeltelijat otettiin viipymättä kiinni, talutettiin torin laidalle ja pakotettiin polvilleen alati pitenevään riviin.
|
|
|
Post by wuz on Feb 3, 2008 17:02:54 GMT 3
Pienen aavikkokylän idylli särkyi odottamatta sen tuhannen sirpaleiksi taivaankannen revetessä. Eikä ilma täyttynyt odotetuista pisaroista, siunatusta sateesta, joka olisi täyttänyt ihmisten kaivot ja ravinnut kuivuneet pellot, päinvastoin. Ilman täytti nahkasiipien kahina ja korviavihlova, veret hyytävä kirkuna, kuin itse Manalan herra - jos moisiin taruihin nyt sattui ylipäänsä uskomaan - olisi tuhatpäisen demonilauman kera rynnännyt maan päälle tuomaan kuolevaisten taipaleelle loppua. Rauhallinen iltaan jo kallistunut päiväntaival päättyi kuin seinään; tulevasta tietämättömyys enteili myös paniikkia, mutta ennen kaikkea jotakin käsittämättömän pahanlaatuista. Pelko muuttui hetkessä käsinkosketeltavaksi; viimeistään ensimmäisten avunhuutojen raikaessa liikahti vaaleahipiäinen muukalainenkin levottomasti. Ihmisraukkojen huudot hukkuivat pian kokonaan lähenevien joukkojen ratsujen kirkaisuihin, eikä valtaosan kyläläisistä vallanneelta hysterialta ollut kuulla enää edes omia ajatuksiaan. Kaiken päivää oli Almmi toivonut karkottavansa mielestään mustan haltian ja nopeasti tekaistut valheensa, ja nyt kaikki nuo katosivat kuin tuhka tuuleen silmänräpäyksessä. Muutos ei toki ollut askel parempaan, päinvastoin.
Pitkään neito pysytteli paikallaan, jykevän puupöydän äärellä liikauttamatta jäsentäkään, kuin tilanteen vakavuutta kuulostellen. Mikä se ikinä olikaan, hyökkäsi se taivaalta käsin, eikä siltä pääsisi maata pitkin pakoon, jos mitenkään muullakaan tapaa. Pelon- ja paniikinsekaiselle tunteelle antautuminen tuottaisi vain vahinkoa, eikä ulos ryntääminen ja päättömästi sinne tänne säntäily tuntemattomassa kylässä auttaisi tilannettaan senkään vertaa. Viimein hän kuitenkin nousi ylös, rivakasti ja jokseenkin päättäväisesti ja alkoi vähin äänin tutkailla majatalon tiloja samalla, kun muu väki kokoontui ikkunan ääreen, kuka kauhuissaan, kuka uteliaisuuttaan seuraamaan alati pahenevia tapahtumia. Kuitenkin viimeistään ilmoitus majatalon piirityksestä sai viimeisetkin kaikkoamaan lasin ääreltä ja hakeutumaan kiireen vilkkaa piiloon, kuka minnekin, sänkyjen alle, komeroihin, ties mihin. Vaaleaverinen, kiharahiuksinen nuori nainen sen sijaan oli hakeutunut tuvan puolelta kyökin tapaiseen, ja löytänyt juuri sen, mitä oli hakenutkin. Hän kuuli ulkoa tulevan, tänne vaimeana kuuluvan käskyn joka jo itsessään piti sisällään uhkauksen, mutta jatkoi silti jokseenkin tyynenä, vaikkakin ilmeettömänä liikettään. Kaksin käsin, ruusunnuppuhuulensa tiukaksi viivaksi pingottuneena kiskoi neitokainen kellariin vievän lattilaluukun auki, heitti mukaansatemmatun kangasnyssäkkänsä aukosta alas ja sujahti itse sitten perässä pimeään läpeen, luukun perässään kiinni vetäen.
Kellari haisi tunkkaiselle ja ummehtuneelle ja sen ilma oli kostea ja viileä. Siellä oli pimeää kuin ihmisen sisällä ja hetken Almmi toivoi, että olisi hoksannut napata mukaan kynttilän, lyhydyn tai soihdun; mitä tahansa. Vaan hajamielisyydestä ei käynyt syyttäminen tälläisessä tilanteessa, päinvastoin. Hitaasti ja ääneti haparoiden pimeässä täysinäisten ruokahyllyjen välissä vaaleaverikkö hakeutui seinän tuntumaan, liikkuen hitaasti kuin vedessä, varoen tarkkaan ettei kilauttaisi hiljaa heliseviä korujaan. Piilo oli toki äärimmäisen ilmeinen, mutta parempi sekin kuin tuntemattomien hyökkääjien tahtoon alistuminen ja suoralta kädeltä antautuminen, todellakin! Saavutettuaan hakemansa nurkkauksen puisten portaiden takaa, viinipullojen viereltä, Almmi painoi selkänsä vasten viileää seinää, rakennuksen karheapintaista, kylmää kivijalkaa ja pidätti hengitystään yrittäessään kuulostella samalla, mitä ylhäällä tapahtui. Parkaisuista ja kahakoista päätellen vihamieliset muukalaiset olivat ryhtyneet toteuttamaan jälkeenmainittua suunnitelmaa ja tyhjensivät majataloa sotilaallisen ripeästi ja armottomasti. Sinisilmäinen neitokainen painoi nuo sielunpeilinsä visusti kiinni askeleiden kumistessa yläpuolellaan puulattiaa vasten, ja toivoi niiden kantautuvan kauemmas, vaikkei syvämmällä sisimmässään siihen oikeastaan uskonutkaan...
|
|
|
Post by R.C. on Feb 4, 2008 2:15:54 GMT 3
Mustat haltiasoturit oli koulittu suorittamaan etsintöjä joutuisasti ja perinpohjaisesti. Niinpä oli vain ajan kysymys, koska komeroihin ja vuoteiden alle paenneet tavoitettiin ja pakotettiin ulos muiden kyläläisten tavoin. Vähitellen talot autioituivat ja hiljenivät, itkun ja vaikerruksen etääntyessä kauemmas aukealle. Vaara ei kuitenkaan vielä väistynyt, sillä teräväaistiset jäljittäjät kolusivat kaikki rakennukset kellareista katonrajaan saakka. Pehmeät askeleet narisuttivat lautoja neidon pään yläpuolella, kun hiljainen saalistaja tutkiskeli ja kuulosteli kärsivällisesti jo kertaalleen tyhjennettyä tilaa. Oli mahdotonta pidätellä loputtomiin hengitystään, saati hillitä sydäntään hakkaamasta niin nopeasti, ettei sen jyske olisi kuulostanut kuin valtavalta patarummulta ympäröivässä pimeydessä. Liekö nuo inhimillisen jännityksen äänet kavaltaneet neidon kätköpaikan, vaiko onnensa jatkanut vain syöksylaskuaan, kun kellariin johtava luukku potkaistiin äkisti selälleen ja tumma hahmo sukelsi siitä sisään. ”Sílfÿin kareirh, shâr’déin?”, herjasi haltian kylmä ääni piileskelijää samalla kun tämän käsivarresta napattiin lujasti kiinni ja neito riuhtaistiin lähemmäs vihollistaan. Niin, oliko vaaleaverikkö todella kuvitellut onnistuvansa? Yhtä hyvin soturi olisi voinut tappaa naisen niille sijoilleen, vaivautumatta edes retuuttamaan tätä ulos iltahämärään, mutta tällöin ruumis olisi jäänyt kellariin mätänemään ja pilannut kaikki elintarvikkeet - oli paljon helpompaa patistaa toista kulkemaan omin jaloin kuolemaansa. Vastarinta vaikutti nyt aivan turhalta, sillä pyristelipä kaunotar kuinka uhmakkaasti hyvänsä, heivattiin hänet pian karkeasti kyökin puolelle ja passitettiin sieltä eteenpäin kadulle, joko yhden, kahden tai vaikka kolmen miehen voimin.
Itsepintaisen paimennuksen päätteeksi sysättiin neitokin siis lopulta rähmälleen panikoivan ihmisletkan jatkoksi, ja hänen kätensä sidottiin tiukasti selkänsä taa. Viileässä yöilmassa leijui pistävän rautainen lemu kivetyksen kiiltäessä jo kauttaaltaan vuodatetusta hurmeesta. Mustien haltioiden lisäksi aukealla käyskenteli kammottavia, liskomaisia otuksia, jotka muistuttivat lähinnä pienikokoisia lohikäärmeitä. Fangornit eivät tosin syösseet tulta vaan toimivat lähinnä sulavalentoisina ratsuina ja tietenkin pelotteena paosta haaveileville. Osa sotureista raahasi ruumiita kohti kylän portteja, niiden ulkopuolella hävitettäviksi, samalla kun joukkomurhaa johtava osapuoli piti puhetta vastikään paikalle raahatulle erälle: ”Damarcan asukkaat, olitte onnettomia ajautuessanne tiellemme vallankumouksessa, jota ympäri maailman parhaillaan valmistellaan. Kuun kansa ei ole unohtanut rikoksia, joihin esi-isänne syyllistyivät monta vuosisataa takaperin.”, kajahtivat tuikeailmeisen sotaherran sanat yli vapisevan ja uikuttavan ihmisrivistön. ”Sen sijaan että kiduttaisimme tai polttaisimme teidät elävältä kuten paholaiset, joina tunnetusti rotuamme pidätte, surmaamme teidät nopeasti ja jälkikasvunne kivuttomasti. Emme jätä lapsianne orvoiksi tai vaimojanne leskiksi.”, selvitti mies kylmän viileästi, hakematta sanoillaan oikeutusta saati ymmärrystä. ”Toivomme teidän löytävän rauhan jumalten huomasta, jos sielunne sen ansaitsevat.”, hän viimeisteli sanomansa ja viittoi teloittajalle luvan aloittaa. Asukas kerrallaan langetti musta haltia varjonsa vankien ylle ja veti heidän päänsä taaksepäin, välkkyvän terän painuessa kalpeille kurkuille ja sivaltaessa syvälle paljaaseen lihaan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat ihmiset kasvoilleen maahan, jotkut yhä vaimeasti koristen ja nytkähdellen, kuin lakoava vilja talven viimassa. Näin jatkoi murhenäytelmä kulkuaan, kunnes rivin päähän jääneen neidonkin vuoro alkoi viimein häämöttää.
Nuorukainen puolestaan viiletti nyt tuulen lailla halki Damarcan kujien, varpaidensa vihlonnasta piittaamatta. Nuhjuinen reppu huojahteli kevyesti hänen olallaan, pieni samettipussi heilahteli kaulanauhassa ja katana oli puristettu tiukasti toiseen käteen. Ympäröivä maisema näytti yhä utuiselta ja sen piirteet epäselviltä, mutta mies ei voinut antaa huonon näkönsä nyt hidastaa. ’Kultainen tähtisumu... kultainen tähtisumu... missä tuo mahtoi olla?’ Mutta miksi musta haltia välitti? Välittikö hän edes? Vai oliko vain velkaa? Niinpä tietenkin, hän tarvitsi mielenrauhan. Seliteltyään näin syyn itselleen hän kannusti askeleitaan yhä joutuisampaan tahtiin. Riittäisi jos soturi ainakin yrittäisi toimia toisen hyväksi, ellei se ollut jo auttamatta myöhäistä. Nuori mies tiedosti hämärästi muut ohittamansa mustat haltiat, ehtimättä kiinnittää näihin sen erityisempää huomiota. Kukaan ei niin ikään yrittänyt pysäyttää tummahipiäistä juoksijaa. Soturin matka katkesi vasta raitin varrelle, johon hän jäi hetkeksi tarkkailemaan ympäristöään. Ei olisi hyvä idea näyttäytyä ylemmille tahoille, mikäli mies mielisi vielä jatkaa etsintäänsä. Ihmisten huudot kuulostivat kantautuvan torilta päin, ja samaiselle aukealle suuntasi nuorukainenkin kulkunsa. Tuskin ehti aukea avautua haltian eteen, kun hänen sumeat silmänsä tavoittivat etsimänsä – teloittaja oli juuri tarrannut neitoa hiuksista riuhtaistakseen tämän kaulan katanansa ulottuville! ”Náruïn!”, huudahti nuorukainen kuuluvasti ja syöksähti sen enempää epäröimättä mustan haltian ja naisen väliin, tarttuen miehen miekkakäteen ja estäen hätäisesti tämän aikeen. Teloittajan ote herpaantui toisesta hänen astahtaessaan hieman hämmentyneenä taaemmas ja katsahtaessa kysyvästi päällikköään. Viimeistään tässä vaiheessa tajusi nuorukainenkin kuinka kummalliselta hänen käytöksensä oli täytynyt näyttää, ja käännähti niin ikään epävarmana kohtaamaan korkean herransa. ”Shãlífër, mõrenna shaí...”, puhkesi soturi puhumaan nähdessään päällikön lähestyvän häntä. Johtaja ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä aiheutettuun hämminkiin, ja niinpä nuoren miehen piti kiireesti selittää tekoaan: ”...qwénn shâr’déin mérénné, fêrlyn nár - agh!” Nuorukainen sortui terävän mätkäisyn ja vaimean ähkäisyn säestämänä polvilleen, päällikön iskettyä häntä tylysti kasvoihin. Soturi oli käyttäytynyt sopimattomasti ja ylittänyt asemansa suomat oikeudet. Hän tiesi ansainneensa kurinpalautuksen, mutta pysyi kaikesta huolimatta kannassaan, kohdistaessaan katseensa ja sanansa taas ylempiarvoisen taholle: (”Sire, minä pyydän...”)
|
|
|
Post by wuz on Feb 4, 2008 19:51:04 GMT 3
Kieltämättä hakkasi neidon pumppuparka kuin henkensä pitimiksi - ja tässä tapauksessa tuo onneton, korkeaksi kohonnut syke oli koitua hänen kohtalokseen. Hengityksensä värisi kuin kynttilän hento liekki tuulenvireessä, kunnes hän jälleen veti keuhkonsa täyteen tuota tunkkaisen kosteaa kellari-ilmaa ja pidätteli sitä silmänsä yhä visusti suljettuina. Jännityksensä oli suorastaan käsin kosketeltavaa, voi kuinka hän olikaan peloissaan! Hän ei paljoa tiennyt hyökkääjien aikeista, mutta ne eivät kauhunkiljahduksista päätellen vaikuttaneet hyväntahtoisilta. Samaa tahtoi sanoa myös valittu ajankohta; vain murhamiehet ja varkaan liikkuivat pimeän tullen. Almmi itse oli vain rauhantahtoinen lehtolapsi; hän ei tiennyt kulttuurien tai edes rotujen välille ratkenneista kuiluista edes nimeksikään; hänelle kaikki olivat yhtä ja samaa kansaa taivaan alla, maan päällä, eikä siksi useastikaan vähästä säpsähtänyt. Nyt kuitenkin kaikki nuo taustalla kaikuvat, hiljakseen vaikenevat ja ulkoa kantautuvat kauhunkiljahdukset, avunhuudot ja armon anelut nostattivat hänen niskavillansa pystyyn; kauhu juoksutti kelmeitä sormiaan hänen selkäpiitään pitkin sitä värisyttäen. Askeleet yläpuolellaan tuntuivat seisahtaneen, vai olivatko ne jo kadonneet tiehensä, luovuttaneet mitään löytämättä? Vaan turha luulo; kellariin johtava lankkuluukku potkaistiin auki voimalla ja ei mennyt kauaakaan, kun vierasta kieltä suoltava mies oli paikallistanut kenties vihoviimeisimmän piileskelijänsä. Kyökin puolelta kajastava valo ei valaissut tarpeeksi kellarin sysimmässä nurkassa piileskelijää jotta tämä olisi voinut nähdä vangitsijansa saatika pistää vastaan; vasta kun mokoma oli tarttunut tiukasti kiinni neidon hoikasta käsivarresta nosti tulisieluinen, sisukas taistelija hennon naisen sisällä päätään. Helposti tuota ei saatu edes kellarista ylös, villisti sinne tänne poukkoileva ja rimpuileva ihmisnainen osoittautui odotettua vahvemmaksi. Kenties tumma haltia aliarvioi vankinsa, jukuripäisen villivarsan tavoin hanttiin pistävän naisen repiessä alas lukuisia elintarvikkeita kellarin hyllyköistä mennessään. Särkyvien viinipullojen ääni viimeistään houkutti toisenkin vangitsijan paikalle kuljettamaan raivostuttavan hankalaksi osoittautunutta vaaleaverikköä. Vasta saatuaan voimakkaan iskun vasten kasvojaan neidon kuljetus toriaukiolle helpottui, sorean hupakon tajunnan miltei hämärryttyä pieneksi toviksi.
Vasta, kun hänet pakotettiin polviensa varaan pitkän ihmisletkan jatkeeksi kovalle mukulakivelle ja kätensä sidottiin kovakouraisesti selkänsä taakse, olivat jälleen aistinsa ja huomiokykynsä terävöityneet edes sille tasolle, että sitä kykeni ymmärtämään tilanteen. Tumman haltiajohtajan puhe ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan ja aiheutti pelokkaissa kyläläisissä lähinnä kauhistuneita ulahduksia ja parkaisuja. Kiharahiuksinen vaaleaverikkö jonon päässä kavahti; mikä synti saattoi olla niin suuri, että oikeutti kokonaisen kylän hävittämiseen vain siksi, että heidän esi-isänsä olivat joskus oikeellisuuden polulta poikenneet ja kohdelleet tummahipiäistä rotua kaltoin? Mutta suutaan neitokainen ei kuitenkaan sanonut, ei yhtäkään poikkiteloista sanaa lausunut, sillä ilma täyttyi kirkaisuista, pelokkaista huudahduksista ja kuolevien korinasta. Raikkaan ulkoilman tuoksu peittyi raskaan veren löyhkän alle, mutta tuo etova lemu ei saanut minkäänlaista reaktiota aikaan siropiirteisillä, pisamaisilla kasvoilla. Taivaansinisten sielunpeilien katse tuijotti kuin mitäännäkemättömänä eteenpäin, aivan kuin vielä hetki takaperin villinä vastaan kamppaileva villihevonen olisi alistumassa kohtaloonsa. Siltä hän kyllä näytti ulkoisestikin, mikäli ei osannut silmissään hiipuvaa taisteluviettiä tulkita: uuden uutukainen asunsa oli likainen viinistä ja verestä, jota oli valunut norona haljenneesta alahuulestaan pitkin pitkää joutsenkaulaansa rinnukselleen, vaaleat kiharansa olivat keränneet pölyttyneessä kellarissa seittiä ja tomua.
Viimeinen uhri ennen jonon hännillä kyyhöttävää vaaleaverikköä kaatui korahtaen maahan, tönäisten ensin vierellään polvillaan istuvaa neitoa ja jättäen tämän paljaalle olalle ja rintakehälle verenpunaisen värityksen. Sinisilmät ehtivät vilkaista nopeasti häntä edeltäneen ihmisnaisen kohtaloa - tuo samainen tyttö oli kaatanut kuumana höyryävää vettä hänen pesusoikkoonsa aiemmin päivällä - ennen kuin tiukka, tukistava ote nykäisi hänen päänsä takakenoon ja verestä kuunvalossa kiiltelevä terä laskettiin hänen paljastetulle kaulalleen. Almmi sulki silmänsä, puristi luomensa niin tiukasti yhteen että kuvitteli näkevänsä erinäisten valopisteiden väriloiston mielensä sysisynkeässä maisemassa ja valmistautui kohtaloonsa. Se olisi nopeasti ohi, pikemmin kuin hän arvaisikaan... Voi Äiti Maa, suljethan minut syleilyysi..! Vaan äkillinen huudahdus sai neidon sittenkin räväyttämään silmänsä auki, hetkeksi karmaisevan kohtalonsa unhottaen. Tuo ääni..! Katanan karkaistu terä karkasi hänen kaulaltaan, raapaisten ainoastaan verestävän naarmun kurkulleen ja naarmuttaen sen ihokudosta vain hieman. Sen vähän verran mitä hän tuossa tilassa kykeni liikahtamaan käänsi Almmi päätään seuratakseen selkänsä taakse jääneitä tapahtumia, ja sai lopulta näkökenttäänsä sen ainoan tutun hahmon, jonka tunnisti. Noiden kasvojen näkeminen tässä ympäristössä nostattivat helpotuksen kapeille kasvoilleen, vaikka neito yrittikin tunteidensa paljastavuutta kasvoillaan peitellä. Nyt ei saanut toivoa liikoja, ei tämä ollut vielä ohi!
Mutta helpottunut hän silti oli, ja ennen kaikkea hämmentynyt. Aiemmin aamulla auttamansa nuorukainen oli ilmestynyt yöstä kuin pelastava, synkeä enkeli, pelastaakseen Pelastajansa kohtaloltaan... Mutta minkä ihmeen tähden, juurihan tumman rotunsa enemmistö oli päästänyt koko kylän päiviltä armottomasti, sääliä tippaakaan tuntematta! Hengityksensä jännityksestä, helpotuksesta ja häkeltyneisyydestä väreillen ja povensa tiuhaan tahtiin kohoillen neito joutui kuuntelemaan korvansa punaisina kuumottaen tuota vieraskielistä, kiivasta keskustelua, joutuen vain arvailemaan mitä tuleman piti.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 5, 2008 1:25:21 GMT 3
Hetkiseksi aukean laidalla vallitseva tilanne tuntui kuin irtautuvan kehyksestään, kiristyneen ilmapiirin jähmetettyä asetelman aloilleen. Sotaherra tuijotti vihaisesti edessään kyyhöttävää nuorta miestä, teloittaja vartoi sivummalla käskyä toimia. Muut mustat haltiat olivat lakanneet senhetkisiltä askareiltaan ja seurasivat poikkeuksellista tapahtumaa taustalla. Nuorukainen tiedosti nyt liiankin hyvin osoittamansa röyhkeyden ja ehti jo pelätä terän leikkaavan kohta omaakin valtimoaan. Kuun kansan kaartissa vallitsi ankara kuri, jota vastaan ei yleensä kapinoitu vailla painavaa syytä tai vakavia seurauksia. Nuori mies ei uskaltanut nousta kumarasta asennostaan, johon hän oli karvaan muistutuksen myötä pudonnut, mutta ei myöskään halunnut vielä perääntyä ja myöntää siten erehdystään. Hän piti leukaansa urheasti koholla ja koetti tarkentaa katsettaan yläpuolella häälyvään päällikköön, miettien kuumeisesti mitä mies mahtoi parhaillaan ajatella. (”Nimesi, arvosi ja toimenkuvasi, soturi?”), jyrähti tiukkasävyinen kysymys samassa korkeuksista, eikä musta haltia viivytellyt tippaakaan siihen vastatessaan: (”Saphire, sire. Varjokulkija. Tiedustelutehtävät.”), hän lasketteli kuin ulkoa opetellun läksyn ja kumarsi kerkeästi päätään. (”Miksi et vastannut kutsuihimme?”) (”Olin liian heikkona, korkea herrani. Tulin tajuihini vasta kun kylän valloitus oli jo alkanut.”) Painostava hiljaisuus hiipi jälleen osapuolten ylle. Saphire ymmärsi rutiininomaisen kuulustelun tarjonneen päällikölle hieman lisäaikaa pohtia päätöstään. Pieni toivonkipinä alkoi kyteä nuorukaisen sydämessä, mutta hänen uskonsa paloi vielä heikolla liekillä. Hän vilkaisi syrjäkarein vierellään kimaltavaa kultaista tähtisumua, mutta piti kasvonsa yhä tiukasti esimieheensä suunnattuina, vaalien mielikuvaa vakaasta tavoitteestaan. Korkea-arvoisempi haltia silmäili nuorta alokasta arvioivasti, punniten nuorukaisen ansioita ja esitettyä vetoomusta. Kuilun partaalla huojuva nainen keräsi samaan aikaan vain niukasti huomiota osakseen. (”Saimme selkeät ohjeet surmata koko väestön ja perustaa kylään tukikohdan tulevia koitoksia varten.”), totesi sotaherra lopulta jyrkkään sävyyn. Nuori soturi tunsi mielialansa vajoavan ja toivonsa hupenevan kuin hiekka tiimalasissa. (”Sire...”), hän aloitti nieleskellen, mutta nipisti suunsa kiinni havaitessaan johtajan kurtistavan kulmiaan ja kohottavan kättään varoittavasti. Vanhempi mies antoi ymmärtää, ettei hän ollut vielä lopettanut puhettaan: (”Koskapa kuitenkin olet kokenut kovia ja osoittanut huomattavaa kykyä selviytyä - sekä toimittanut meille tärkeitä tietoja - annan hölmöilysi tämän kerran anteeksi... ja taivun pyyntöösi. Vanki viedään Sybaresiin, jossa hänet esitellään ansioiksesi ruhtinaan edessä. Mikäli huhut pitävät paikkansa, pitää valtias juuri tällaisista vaaleaveriköistä.”), jatkoi johtaja jo aavistuksen lauhkeammin. Loppujen lopuksi hän kuten muutkin kaartilaiset olivat varsin vaikuttuneita havaittuaan tiedustelijansa olevan yhä hengissä, vaikka miehen paljasta ihoa kirjovat jäljet kielivätkin yhä niistä hirvittävistä koettelemuksista, joita hänen oli täytynyt läpikäydä. (”Silloin tällöin, kuten nytkin, kaltaistesi alokkaiden kunnianhimo menee kuitenkin liian pitkälle. Katso että tämä oli viimeinen kerta kun aiheutat häiriötä komennuksessani. Rangaistuksestasi päätetään myöhemmin.”), muistutti sotaherra vielä matalasti, antaen alaiselleen pienellä eleellä luvan nousta seisomaan. Nuorukainen kohottautui hitaasti täyteen pituuteensa samalla kun neitokin kiskaistiin vähemmän hellävaraisesti jaloilleen. Soturi pidätteli visusti huokausta, jonka helpotus oli huuliltaan vähällä kirvoittaa. (”Kiitän mitä nöyrimmin, sire.”), hän mutisi ja teki kunniaa esimiehelleen, joka käännähti hetkeksi teloittajan puoleen: (”Ihmisnainen sidottakoon tiukemmin ja pidettäköön toistaiseksi teltassa, kunnes kylän haravointi saadaan päätökseen. Hänet siirrettäköön vasta seuraavana yönä.”), määräsi päällikkö ja palautti huomionsa taas soturiin: (”Sinua tarvitsen vielä jonkin aikaa täällä, joten käy välittömästi siistiytymässä ja hoidattamassa itsesi kuntoon.”) (”Kyllä, sire.”), kuittasi nuorukainen jo huomattavasti ryhdistäytyneempänä. Päällikön pyörähtäessä ympäri ja tehdessä paluuta entiselle paikalleen jäi musta haltia lyhyeksi toviksi katsomaan, kuinka neitoa lähdettiin retuuttamaan pitkin kylänraittia. Toivottavasti nuori nainen ei ehtinyt kuvitella pääsevänsä vapaaksi, sillä olihan koko keskustelu käyty haltiakielellä. Moisiin ihmeisiin eivät Saphirenkaan krediitit olisi sentään riittäneet, lienihän tuo ihminen ilmiselvä tietovuotoriski. Onneksi neito oli sentään osannut pysytellä riittävän hiljaa ja ilmeettömänä koko sananvaihdon ajan, välttäen näin herättämästä epäilyksiä kaksikon välisistä suhteista. Tulevaisuus ei toisen kannalta vaikuttanut vieläkään valoisalta, mutta ainakin nainen oli yhä elossa. Tehtyään näin toistaiseksi kaiken voitavansa lähti nuorukainen noudattamaan saamaansa määräystä.
Kuten sanottua, johti Damarcaan kaksi sisäänkäyntiä, joista toisen edessä sytyteltiin jo rovioita ruumiskasoille. Vastapäiselle portille oli sen sijaan pystytetty muutamia korkeita, mustia telttoja, sillä harvempi tummahipiäisistä haltioista viihtyi vielä ihmisten asumuksissa. Neito tyrkättiin sisään yhteen näistä väliaikaisista suojista, ja sidottiin tiukasti kiinni teltan kattoa kannattelevaan tukevaan paaluun. ”Pysy vaiti tai saat suukapulan kaluttavaksi, nãn’Deí.”, varoitti vartija tylysti ja teki pienellä eleellä selväksi, että hän jäisi teltan eteen vartioon. Silti soturi sytytti ennen lähtöään pienen, hopeisen lyhdyn tuomaan pimeyteen valoa, toivoen sen pitävän päivänvalvojan pakokauhun kurissa.
|
|
|
Post by wuz on Feb 7, 2008 13:52:03 GMT 3
Voi, ei huoltakaan siitä, että Almmi olisi kuvitellut jotakin muuta, kuin mitä tapahtuisi. Toki hän ehti jo elätellä pienen pientä toivonkipinää vapautumisestaan, kun tuo tumma soturi oli kuin tuulispäänä rynnännyt hänen pelastuksekseen, mutta liikoja hän ei missään nimessä halunnut odottaa. Hän seurasi keskustelua sivusta, yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää noita monimutkaiselta kuulostavia sanoja ja pysyä tapahtumien kulun mukana, mutta joutui luopumaan toiveestaan yrittää ymmärtää. Hänellä ei ollut ajatuksen häivettäkään siitä, mistä haltiakieli koostui eikä tunnistanut yhtä ainuttakaan sanaa kaksikon käymästä keskustelusta. Hän ymmärsi kuitenkin totta kai toisen olevan sotaherraa huomattavasti alempiarvoinen ja huomasi olevansa hieman pettynyt, mutta vain ajatustasolla: neitokainen teki parhaansa pitääkseen ilmeensä kurissa ja eleensä olemattomina, hyvä kun uskalsi silmiään räpäyttää tai edes hengittää. Sydämensä hulluna hakkaava syke alkoi hiljalleen ja rauhoittua, vaikka äkkinäinen, ronski kiskaisu neidon jaloilleen nostamiseksi saikin hänen sydämensä hypähtämän yhden lyönnin yli. Mitä seuravaaksi tapahtuisi, mihin häntä vietäisiin? Eikö hän saisi edes käsiään vapaaksi tai edes kiittää auttajaansa? Yllättäen hän koki suureksi harmikseen sen, ettei ollut vaivautunut aiemmin kysymään tumman soturin nimeä ja kun häntä lähdettiin retuuttamaan pitkin mukulakivikatua luoja ties minne, hän huomasi kauhuissaan ajattelevansa ettei kai näkisi toista enää ikinä. Ainoa tuttu, edes etäisesti ystävällinen kasvo kaiken tämän kaaoksen keskellä painui taustalle ja Almmi jäi yksin vihamielisen vanginvartijansa seuraan.
Matkalla tulevaan väliaikaisvankilaansa mieleensä palasi ne lukuisat pelokkaat kasvot, jotka valahtivat hervottomiksi, kehot, jotka kaatuivat raskaiden hiekkasäkkien lailla elottomina katutasoon ja sätkivät allaan laajenevissa verilammikoissa ennen kuin jähmettyivät viimeiseen asentoonsa. Ja kaikki tämä oli tapahtunut vain metrien päässä hänestä! Vaivoin neito onnistui pysymään pystyssä taluttajansa vierellä ja vaivoin hän onnistui pidättelemään jälkijärkytyksen aiheuttamia vavistuksia kurissa siihen asti, kunnes hänet sidottiin tiukasti kiinni synkän teltan tukipaaluun ja jätettiin yksin hämärään, vain pieni valonlähde seuranaan. Mikäli tumma nuorukainen olisi saapunut sekuntiakaan myöhemmin paikalle, olisi vaaleahipiäinen nuori nainen päätynyt Manalan majoille sinne häntä ennen ennättäneiden kyläläisten seuraksi! Silkka ajatus sai hoikan, hennon vartensa väräjämään ja hengityksensä voimistumaan hysteeriseksi huohotukseksi, joka tauottui vasta kyynelten valuessa alas pisamaisia poskipäitään. Sinne hän jäi yksin ääneti nikottelemaan telttaan, kuolevien viimeiset parahdukset ja kauhunkiljahdukset mielessään yhä kaikuen ja aiemmin tapahtuneet kauhuskenaariot aina vain uudelleen ja uudelleen sielujensa silmien edessä toistuen kuin rikkinäinen levy.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 9, 2008 14:01:33 GMT 3
(”Näin pahoin palanutta ihoa en ole aikoihin nähnyt. Ihme että ylipäätään selvisit hengissä!”), päivitteli kaartin lääkintämies päätään puistellen, tutkiessaan nuorukaisen kärsimiä vaurioita. Nuori soturi makasi vatsallaan kenttävuoteella ja irvisteli ajoittain kivusta hoitajan hieroessa voimakkaita rohtoja hänen paljaaseen selkäänsä. Parantaja oli passittanut potilaansa ensin pesulle, jonka jälkeen oli tullut aika tohtoroida tämän kolhuja. (”Parasta että pysyttelet tulevina kuukausina kaukana auringosta, tai seuraukset voivat olla kohtalokkaat.”), jatkoi vanhempi haltia vakavalla äänellä ja odotti hetkisen myönteistä kaikua. Lopulta hän hermostui jäätyään vaille vastausta: (”Kuunteletko minua laisinkaan, Saphire?”), kärtti hoitaja jo astetta tiukempaan sävyyn. (”Hmm?”), mumisi nuorukainen vaimeasti käsivarttaan vasten ja kurtisti kummeksuen kulmiaan. Parantajan puhe oli mennyt häneltä kokonaan ohi korvien. (”Kyllä, minä ymmärrän.”), lisäsi soturi vielä samaan hengenvetoon, toivoen sanojensa ajavan jotakin tarkoitusta. Lääkintämies kavensi epäileväisesti katsettaan, mutta tyytyi lopulta saamaansa. Hän ei halunnut olla alokkaalle liian ankara, koskapa arveli tämän hajamielisyyden juontavan juurensa julman kidutuksen tuottamasta traumasta.
Nuorukaisen ajatukset olivat kyllä muualla, mutta eivät aivan niin kaukana menneisyydessä kuin hoitaja taisi kuvitella. Musta haltia ei pohtinut niinkään omaa kuntoaan tai kurjia kokemuksiaan vaan pikemminkin erästä ihmisneitoa ja tämän kohtaloa. Valheellisen kunnianhimonsa varjolla hän oli onnistunut viivyttämään toisen tuhoa. Päällikkö oli pitänyt soturia pelkkänä pyrkyrinä, jollainen hän ei oikeastaan edes ollut. Totuus olisi yhtä kaikki voinut tuottaa kaksikolle vain suurempia vaikeuksia - eipä silti etteikö ihmisellä olisi niitä muutenkin ollut! Tulevana yönä neito kuljetettaisiin Sybaresiin, Kuun kansan kaupunkiin ja palatsiin, jossa tämä luovutettaisiin valtiaalle. Vaikka ruhtinaan tapaaminen oli toki etuoikeus kenelle hyvänsä, jäisi kerta varmasti päivänvalvojan viimeiseksi. Valtiaan luokseen kutsumilla kaunottarilla kun oli tapana kadota jäljettömiin tai löytyä myöhemmin kuolleina. Kaiken kukkuraksi nuori soturi itse keräisi kunnian pelastajansa hengen kustannuksella! Saphire sulki silmänsä ja kirosi hiljaa mielessään lyhytnäköisyyttään. Kukaties olisi sittenkin ollut armollisempaa antaa neidon kohdata loppunsa nopeasti kadulla kuin suoda tuon virua jossakin vangittuna, peläten tulevaa. Mutta niin kauan kun oli toivoa oli elämääkin, eikä tämä läksy ollut jäänyt soturiltakaan oppimatta...
(”Uskaltaisin luvata pienempien vaurioittesi paranevan kotiinpaluuseen mennessä, vaikka niiden raakalaisten ruoskat tekivätkin aika pahaa jälkeä. Taidat jo odottaa Mísên’quilah Luníaa, vai?”), tiedusteli hoitaja leppoisasti, siirryttyään sivelemään parantavia riimuja nuorukaisen kehoon. Vähitellen soturin syvemmätkin haavat alkoivat umpeutua. (”Umh, kuinka...?”), kantautui hämmentynyt äännähdys taas potilaan taholta. Vanhempi mies muljautti ohimennen silmiään mutta säilytti kaikesta huolimatta hyväntuulisuutensa. (”Niin, alat selvästi olla jo iässä, ja kunnostautuminen virassasi on varmasti pantu merkille. Etköhän saa aivan lähiaikoina vapautuksen palveluksestasi, jotta ehtisit valmistautua yhteen elämäsi kohokohdista, tulevaan Mísên’quilah Luníaan.”), toisti hän kärsivällisesti ja odotti ymmärryksen syttyvän soturissakin. (”Mísên’quilah Lunía... en muistanut sitä.”), tuli nuorukainen epähuomiossa tunnustaneeksi. (”Eh? Kuinka kukaan muka voi unohtaa Misên’ Lunían!”), nauroi vanhempi lääkintämies kuuluvasti. (”Noh, vaikutatkin vähän väsyneeltä, joten parempi että vetäydyt sivuun ja lepäät kunnolla tämän yön ja tulevan päivän. Tuskinpa päällikkö tarvitsee sinua hetimmiten mihinkään nyt kun Damarcan tilanne on hyvin hallinnassa.”), arveli parantaja ja antoi soturille luvan nousta. Nuorukainen nyökkäsi ja kiitti vaisusti ryhtyessään pukemaan muilta lainaamiaan puhtaita vaatteita päälleen. (”Muista ettet riisu sidettä silmiltäsi ennen kuin näet taas selkeästi!”), kiiri lääkärin muistutus hänen jälkeensä.
Sekavin mielin oli nuori mies palannut kylän laidalla sijaitsevaan käräjätaloon, joka palveli nyt sotureiden suoja- ja lepopaikkana. Tilavassa salissa oli toistaiseksi aivan autiota; muut mustat haltiat olivat vielä suorittamassa etsintöjä. Nuorukainen katseli ympärilleen hämärässä huoneessa ja huokaisi vaimeasti. Hän istuutui aluksi alas pitkälle penkille, mutta nousi kohta taas levottomana ylös ja asteli korkean peilin eteen. Saphire tuijotti vihaisesti kuvajaistaan kunnes käänsi sille selkänsä ja kulki poispäin. Huomattuaan kiertäneensä jo toista tuntia ympyrää hän pysähtyi viimein ja käänsi katseensa kohti ikkunoita. Sarastus oli hiljalleen lähestymässä. Hetki oli koittanut. Jonkin ajan kuluttua nuori mies saapui teltalle, jonka ulkopuolella seisoskeli varsin pahantuuliselta vaikuttava sotilas. (”Haluaisin tavata tämän ihmisen.”), hän esitti toiveensa tuloaan oudoksuvalle vartijalle. (”Minkä ihmeen takia?”), tokaisi toinen haltia epäluuloisesti, koskapa ei ollut kuullut ylemmältä taholta tulleen ohjeita. Vartiomies ei pahemmin arvostanut toveriaan, jonka turhamaisuuden takia hän oli joutunut patsastelemaan aloillaan muiden haravoidessa kylää. (”Tämä ihmisnarttu antoi minut ilmi muille kyläläisille ja osallistui kidutukseeni.”), selvitti nuorukainen synkistynein ilmein. Nyt tuntui toinenkin soturi ymmärtävän yskän ja naurahti vaimeasti: (”Siinä tapauksessa alan käsittää miksi halusit säästää tämän hupakon hengen. Mene sitten, mutta varo ettet vahingossa pilaa lahjaasi herralle.”), totesi vartija virnuillen ja siirtyi sivuun teltan suuaukolta. (”Kiitos. Voit varmaankin pitää tauon sillä välin kun minä pidän häntä silmällä.”), vastasi nuori soturi ja astui sisään.
Peremmälle telttaan päästyään havaitsi haltia pian sen keskellä kohoavaan tukipuuhun sidotun ihmisen. Hän asteli ääneti lähemmäs, pysähtyen ja kumartuen toisen polvensa varaan, varmistaakseen neidon olevan kunnossa. Suurempia kolhuja ei nuoressa naisessa onneksi näkynyt, vaikka tuo olikin niskoittelulla saanut melko mojovan iskun kasvoihinsa. Soturi puolestaan näytti nyt hyvin pitkälti erilaiselta, sonnustauduttuaan siistiin ja asialliseen kaartin mustaan univormuun, jonka rinnukseen ja hihansuihin oli kirjottu hopealangoin asemastaan kertovat somisteet. Miehen harteilla lepäsi pitkä, musta viitta ja hänen hiuksensa oli sidottu ponihännälle. Vaikka soturin silmät oli verhottu mustalla liinalla, erotti hän jo hieman selvemmin edessään kyyhöttävän olennon. Nopea vilkaisu olan yli ja sormen kohoaminen huulille teki selväksi, etteivät he olleet vielä yksin. Nuorukainen oli tosin ollut aikeissa sanoa jotakin, mutta samassa hän alkoikin epäröidä eikä saanut enää ääntä suustaan. Ties mitä tämä ihmisnainen nyt ajatteli hänestä, yönkulkijasta, kaiken sen jälkeen mitä oli saanut kylässä kokea. Kukaties toinen katui jo katkerasti, että oli koskaan auttanut nuorukaista ja vielä vehkeillyt tämän eteen. Ehkäpä kyläläisten näkemys oli vallannut alaa neidonkin mielessä, ja musta haltia muistutti nyt kuin paholaista tämän silmissä?
|
|
|
Post by wuz on Feb 10, 2008 18:20:59 GMT 3
Parempiakin päiviä - ja öitä - nähnyt vaaleaverikkö mustakankaisessa teltassaan kylän laitamilla oli kadottanut ajantajunsa jo tunteja sitten. Kauanko hyökkäyksestä oli kulunut aikaa, entä kauanko hän oli onnistunut piilottelemaan majatalon keittiön lattian alla? Olivatko kaikki kyläläiset nyt kuolleet, eikö yhtäkään oltu säästetty? Vaikka kuolevaisten veret hyytävät parkaisut ja kirkaisut olivatkin jo vaimenneet neitokaisen mielestä ajan valuessa hitaasti eteenpäin kuin hiekka tiimalasissa, verkkokalvoilleen syöpyneet kauhukuvat valtoimenaan verestä tulvivasta toriaukiosta kymmenine ruumiineen saivat yhä hänen hoikan kehonsa värisemään kuin kylmästä. Itkunsa oli jo aikaa sitten taantunut, kyyneleensä loppuneet ja kuivuneet poskilleen, jättäen jälkeensä vain punoittavat, hivenen turvonneet silmät, sekä likaiset rannut kalvakalle iholle. Ajatus tulevasta karmaisi, tai lähinnä siitä tietämättömyys. Ainoastaan siihen saattoi tuudittautua, että kenties hänen loppunsa ei vielä hetkeen koittaisikaan mikäli vanhat tunnusmerkit pitäisivät paikkansa? Tuskinpa häntä syyttä suotta pidettäisiin sidottuna, vangittuna missälie teltassa kylän laitamilla..? Hyvääkään se tuskin tietäisi, sillä kuinka todennäköistä olisi pitää vankia hengissä ellei hänen varalleen olisi jotain muuta suunnitteilla? Koko yön Almmilla oli aikaa pohdiskella tulevaisuuttaan, joka kaikesta huolimatta vaikutti hyvinkin synkältä. Mikäli hän olisi tiennyt auttaessaan tuon tummahipiäisen, pahoin piestyn haltianuorukaisen irti köysistään ja auttanut tämän pakoon auringon ahdistuksesta mitä tuleman piti, olisiko hän tehnyt niin miten piti? Olisiko hän johtanut hyväuskoisia, auttavaisia kyläläisiä harhaan muukalaisen tähden? Ehdottomasti. Huolimatta karusta kohtelusta ja kuolemanuhasta Almmi oli ehdottoman vakuuttunut siitä, että oli juuri pelastunut tämän nimenomaisen nuorukaisen ansiosta.
Piru vie, kuinka saattoikaan harmittaa että oli epäkohteliaana, "viivästyksestä ja vaivannäöstä" ärtyneenä jättänyt kuulematta muukalaisen nimen. Vaikka tuskinpa miekkosen nimen tietäminen olisi tässä vaiheessa enää mitään hyödyttänytkään, tuskinpa se pikkuruinen tieto olisi hänen rintakehäänsä puristavia ja ranteitaan hiertäviä köysiä höllentänyt tai kostuttanut hänen janosta kuivunutta kurkkuaan... Ajatuksensa harhailivat ensimmäistä kertaa tunteihin ruumiskasoista ja tuskallisista kuolemista hänet viime hetkellä pelastaneeseen haltiamieheen. Olikohan toinen kunnossa, vaiko joutunut vastaamaan teostaan esimiehelleen sitten rankemmallakin kädellä? Vaikkei Almmi ymmärtänyt sanaakaan kielestä, jota haltiat keskenään olivat käyttäneet, ei sen sävy ollut kaikesta huolimatta erityisen positiiviselta kuulostanut. Toisen teko tuskin oli ollut kovinkaan hyväksyttävä, kovakourainen isku vasten ystävänsä kasvoja tuskin kieli kunnianosoituksesta.
Äkkiä teltan ulkopuolelta kantautuva keskustelu havahdutti vaalean neitokaisen ajatuksistaan ja tutulta kuulostava ääni sai pieneksi keräksi käpertyneen (sikäli mikäli kun se edes oli mahdollista kädet tolpan taa sidottuna) naisen kohentamaan olennustaan sekä ryhtiään. Ajatus siitä, ettei kyseessä välttämättä olisikaan juuri se, ketä hän jo intoutui odottamaan, käväisi kyllä hänen mielessään, mutta toisaalta ajatus murtuneesta, alistuneen näköisestä ulkomuodostaan ei ollut se ehdottomasti ensimmäinen asia joka kannatti vangitsijoilleen esitellä. Hän yritti hieman heilauttaa kasvoillaan harottavia vaaleita kiharoitaan sivuun päätään puolelta toiselle pudistamalla, mutta onnistui saamaan ne vain entistäkin sekaisemmiksi: katseensa tielle laskeutuneet hiussuortuvat olivat kuin huterasti läpinäkyvä verho, jonka takaa Almmi yritti sinisilmin telttaan saapuvaa pälyillä. Soturin ulkomuoto oli muuttunut täydellisesti siitä, mitä se sitten viimenäkemän oli ollut, ja hetken aikaa nainen suorastaan epäili toisen henkilöllisyyttä. Kun viereensä polvistunut mies ei osoittanutkaan millään tapaa väkivaltaista käytöstä kiinnisidottua vankia ja tökeröön alilyöntiasemaan kahlehdittua ihmisnaista kohtaan, alkoi Almmi olla vakuuttunut auttajansa hyväntahtoisuudesta. Hän oli juuri vähällä aukaista suunsa kuin vihdoin ja viimein kiittääkseen viimekertaisesta, täpärästä pelastuksesta, kun haltia kehoitti ääneti häntä pysyttelemään vaiti, kaiken epäluuloisuuden välttämiseksi, ja sai neidon sulkemaan jo avatun suunsa, painamaan vaaleanpunaiset - joskin hieman ruhjotut - huulensa tiukasti kiinni. Voi, jos hän vain olisi tiennyt minkälaisia ajatuksia toisen päässä vilisi olisi hän taatusti onnistunut vierittämään epäröinnin raskaan taakan haltiamiehen sydämeltä vain sanalla tai kahdella, mutta siihen asti kaksikon olisi vain pärjättävä aatostensa kanssa.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 11, 2008 19:29:28 GMT 3
Mitä hyvää oli muka nuoren soturin tai synkän kansansa kohtaaminen toiselle tuottanut? Ei yhtikäs mitään. Päinvastoin oli neidolle aiheutunut pelkkää harmia ja vaivaa aina siitä lähtien kun tuo oli mustan haltian tavannut ja tämän vapauttanut. Toki nainen oli tietämättään hankkinut laupeudellaan edes yhden liittolaisen keskelle silmitöntä verilöylyä, mutta nuorukaisen pieni vastapalvelus tuossa tilanteessa lieni ainoastaan kohtuullinen. Ilman muuta hän oli pahoillaan toisen puolesta ja häpeissään kaikesta siitä mitä neito oli saanut kärsiä. Olihan hänen edessään viruva henkilö varmasti yksi harvoista poikkeuksista säännössä – ihminen joka ei suhtautunut kaltaisiinsa karsastaen. Toisaalta tässä nuoressa naisessa oli myös jotakin varsin pelottavaa; Jotakin, joka sai soturin vaistot värisemään ja varoittelemaan, kehoittaen miestä lähtemään välittömästi ja unohtamaan tuon kultaisen tähtisumun, jonka seasta taivaansiniset silmät häneen katsoivat. Onneksi nuorukaisen omat sielunpeilit olivat sentään peitetyt ja tunteensa näin salatut. Epäilys vanhoja käsityksiä ja auktoriteetteja kohtaan olisi voinut päättyä kohtalokkaasti hänen osaltaan. Tieto saikin miehen havahtumaan ja kivettämään ilmeensä.
”Tämän jälkeen tilimme ovat tasan, ihminen...”, mutisi musta haltia noustessaan ja hapuillessaan vyötteeltään käteensä veitsen. Hän kiersi puutolpan taakse leikatakseen vankia sitovat köydet katki. Lopuksi nuorukainen ojensi puukon naiselle, ja tarjosi tälle myös kauhtunutta reppuaan, jonka oli kuljettanut telttaan salaa viittansa alla. ”Ota tämä. Kartta ja vettä viideksi päiväksi. Riittää rannikolle tai seuraavalle keitaalle saakka.”, hän selvitti ja viittoi kohti paalun takaista telttakangasta. ”Ryömi alitse ja juokse pakoon. Nopeasti. Aamu sarastaa pian. Päiväntähtesi valossa olet turvassa, jonkin aikaa. Hanki joko riittävä etumatka tai hyvä piilopaikka. Mutta älä jää aloillesi.”, neuvoi soturi totisesti. Hän vaikeni hetkeksi silmäilläkseen neitoa viimeisen kerran ja vetääkseen henkeä seuraaviin sanoihinsa: ”Hyvästi, Almmi Návli. Emme tapaa enää koskaan. Unohda kaikki mitä tapahtui.”, ilmoitti nuorukainen kukaties turhankin tylysti, mutta hän koki sen jostain syystä olevan nyt tarpeen. Mitään hyvää ei seuraisi tiedosta, että he olivat joskus olleet tekemisissä toistensa kanssa, ei soturille eikä etenkään neidolle. Niinpä oli parempi tehdä selväksi, ettei lyhytikäinen tuttavuus jatkuisi enää tämän pidemmälle.
Musta haltia perääntyi askeleen ja toisenkin, seuratakseen kauempaa kuinka ihmisnainen katoaisi teltasta ja hänen elämästään lopullisesti. Ero tuntui haikealta vaikka nuori mies yrittikin sen itsepintaisesti kieltää, olihan tämä henkilö tehnyt häneen hyvyydellään lähtemättömän vaikutuksen. Vaan siinä samassa Saphire aisti takaansa jonkun ylimääräisen läsnäolon! Hän pyörähti nopeasti ympäri ja kavahti havaitessaan toisenkin soturin astuneen telttaan! Vartija oli ihmetellyt toverinsa viivyttelyä ja päättänyt tulla katsomaan, mitä kaksikon välillä oli meneillään. Mies oli tietenkin jähmettynyt ovensuuhun tajutessaan vangin olevan vapaalla jalalla. Sillä punaisella sekunnilla Saphire tunsi mielensä sumenevan ja kehonsa liikehtivän omia aikojaan. Hän ei enää ajatellut, ei harkinnut tekojaan, vaan toimi täysin intuitionsa varassa. Käsi puristui nyrkkiin joka humahti terävässä kaaressa kohti tunkeilijaa, tärähtäen kuuluvalla mätkähdyksellä tämän leukaperiin ja tainnuttaen yllätetyn vartijan yhdellä iskulla. Mustan haltian maidonvalkeat silmät lasittuivat ja hänen kehonsa valahti aivan veltoksi. Nuorukainen puolestaan tunsi kuin havahtuvansa ja tuijotti nyt vuoroin maahan kaatunutta aseveljeään ja yhä tykyttäviä rystysiään. Hän vaikutti yhtä tyrmistyneeltä kuin tyrmätty soturikin hetkeä aiemmin.
Hitaasti kääntyi huomio takaisin neitoon, joka tuskin oli ehtinyt vielä karata. Nuori soturi hengitti nopeammin ja vapisi aavistuksen suoniinsa kuohahtaneesta adrenaliinista. Vai johtuiko se sittenkin järkytyksestä? Nuorukainen vaikutti pienen tovin tavattoman hämmentyneeltä, kunnes hän näytti kuin heräävän uudelleen käsillä olevaan hätään. Lievässä shokissa saattoi joskus toimia jouhevammin kuin jälkeenpäin olisi uskonutkaan, ja samainen ilmiö tuntui nyt pätevän haltiaankin, jonka ajatukset alkoivat hetkellisen lamaannuksensa jälkeen taas vinhasti raksuttaa. Hetkeäkään enää epäröimättä hän käännähti ja polvistui anastamaan tiedottomalta toveriltaan viitan, ja vain puolta minuuttia myöhemmin samainen vaate laskettiin neidon harteille ja huppu vetäistiin tuon hohtavien hiusten ylitse. ”Kätkee sinut pimeyteen. Pysyttele lähellä.”, mutisi nuorukainen kireään sävyyn ja vetäisi esiin katanansa sivaltaakseen heille tien läpi mustan kankaan. Hän oli tarkkaillut teltan ympäristöä etukäteen tietääkseen, ettei tätä aluetta valvottu vielä kovinkaan aktiivisesti. Koskapa kaikki kyläläiset oli tapettu, ei valloittajilla liennyt pahemmin syitä tuntea oloaan turvattomiksi, ainakaan toistaiseksi. Hyökkäys oli hoidettu niin huolella ja vaivihkaa, että Damarcaan ehtisi virrata apua vasta päivien päästä tapahtuneesta. Silti vaara oli kaikkea muuta kuin vielä ohitse, eikä kaksikolla olisi varaa virheisiin...
(( Liitän sen mainitsemani kuvan kenties jälkikäteen, koska huomasin ettei aikani riitä sitä enää tänään työstää. =/ ))
|
|
|
Post by wuz on Feb 19, 2008 23:53:12 GMT 3
Kerta kaikkiaan mustan haltian kovetettu ulkokuori sai vaaleaverikön enemmän tai vähemmän varuilleen. Mutta ihmekös tuo, kaiken kokemansa jälkeen! Kuka tahansa tervejärkinen suhtautuisi kaikkeen ja kaikkiin moisen verilöylyn ja läheltä liipanneen hengenlähdön jälkeen kaikella muulla paitsi vakaalla, syvällä luottamuksella, vaikka se kuinka potkikin köysistään vapautuvan neidon sisintä vastaan. Oli toki totta, ettei heistä tuon yhä anonyymin nuorukaisen kanssa ollut mitään sydänystäviä kuluneen päivän aikana sulkeutunut, voi, ei tietystikään, mutta koko vapautusoperaatiosta huolimatta Almmi toivoi näkevänsä edes välähdyksen jostakin empatiaan viittaavasta miehen kasvoilla. Silmäthän olisivat tietysti paljastaneet heti kaiken, mutta nekin olivat ilmeisesti yhä liian auringonvalon altistuksen tähden peitetyt, ja säästivät nuorukaisen näin ollen selityksiltä. Hän vääntäytyi pystyyn heti vain kun nuorukainen suinkin oli saanut köydet katkottua, ja teltan keskitolppaan tukeutuen pälyili sinisilmin auttajaansa. Ystäväkseen tuota ei kai tohtinut kutsua kaiken kokemansa jälkeen, sillä loppujen lopuksi he olivat viettäneet vain hyvin vähän aikaa kaksin. Sanaakaan sanomatta neito tarttui ojennettuun, kauhtuneeseen reppuunsa jonka haltiamies hänelle ojensi, ja lähestulkoon rutisti sen rintaansa vasten. Ainakin laukkunsa oli ainoa tuttu ja turvallinen asia tässä hetkessä, samoin kuten siinä yhä kiinni roikkuva puinen kielisoittimensa, jota hoikat sormet sipaisivat kuin ohimennen sen kunnon pikaisesti niin tarkastaen. Silti taivaansineä muistuttavien sielunpeilien katse pysytteli visusti tummassa soturissa tämän jakaessa ohjeita kuin käskyjä sotilaalle. Hyvästitkin olivat sen mukaiset, lyhyet ja hyvin viralliset, höystettynä kehoituksella unohtaa kaikki tapahtunut, aivan kuin se olisi ollut helppoa... Eihän kukkokaan nyt käskien laulanut!
Mutta hyvä on, päätti Almmi mielessään, tehdään sitten kuten mies toivoo. Hivenen ruhjottuja kasvojaan kohottaen kuin leukaansa ylväästi ylös nostaen Almmi katsoi 'auttajaansa', liittolaistaan, ja kääntyi mennäkseen. Ei sanaakaan, ei hyvästejä, niin kai olisi sitten parempi. Piru vie, kunpa hän ei olisi ikinä pysähtynyt tähän kylään! Soturin kohtaamista hän ei ehtinyt edes harkita katuvansa, kun teltan oviaukon liepeen alta ilmestyi esiin kutsumaton vieras, muukalainen, toinen musta haltia ja sekoitti ainakin vaaleahipiäisen Tähtisumun pasmat täysin radoiltaan. Taivaille kiitos sama ei pätenyt hänen auttajaansa, vaan tämä toimi ajatustakin nopeammin, iski tajuttomaksi rotutoverinsa oman asemansa unohtaen ja jälleen tilanteen pelastaen. Vasta toisen kääntyessä hitaasti jälleen ihmisnaisen puoleen alkoi tilanteen laatu hitaasti valjeta myös Almmillekin. Siniset silmänsä olivat laajenneet lautasen kokoisiksi, niiden katseen pysytellessä kuin lumottuna maassa makaavassa vartijassa. Minnekä nainen olisi tuossa ajassa muka ehtinyt paeta, etenkin kun tilanne mutkistui entisestään! Viimein hän kuitenkin riuhtaisi katseensa irti tuosta onnettomasta auttajansa laskiessa tumman viitan hänen kapeille harteilleen ja kiskaistessa suuren hupun vaaleiden hiustensa peitteeksi ja nosti suorastaan säikähtäneen katseensa toiseen. Mitä olitkaan mennyt tekemään, ei tällaista pitänyt tapahtua! Pieni, viaton hyvä teko oli vääristymässä aivan käsittämättömän paheellisiin megalomaanisiin mittoihin, joiden arvoiseksi vaaleahiuksinen, pisamainen neito ei itseään tuntenut! Hetken aikaa hän vain seistä nallotti paikoillaan, ihme ettei suorastaan vapissut, ja puristi viittaa ylleen kuin olisi hukkuvana puristanut pelastusrengasta itseään vasten. Aiemmin vahvatahtoisena, vankkana ja järkkymättömänä esiintynyt lehtolapsi näytti kerrassaan eksyneeltä ja pelokkaalta, avuttomalta ja täysin tietämättömältä siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Hän ei todellakaan ollut ajatellut toisen avuliaisuuden vievän näinkin pitkälle! Tajusikohan mies laisinkaan tekojensa vakavuutta, tuohan oli oman kansansa pettämistä, petturuutta! Sanaakaan tyttö ei silti saanut suustaan haltian antaessa hänelle vielä viimeiset opastuksen muruset, vaan ääneti, hiljaa kuin olisi ollut syntymästään saakka mykkä tuo nyökäytti leukaansa ja kuin pikkulapsi tarttui sitten Pelastajansa viitanliepeestä kiinni. Toinenhan oli käskenyt pysymään lähellä, niinhän?
((( Olen niiiiiin pahoillani että minulla venähti tämän kanssa, annathan anteeksi? :< Tässä on ollut niin paljon kaikkea että ihan hävettää... Lupaan ryhdistäytyä! )))
|
|
|
Post by R.C. on Feb 22, 2008 9:37:27 GMT 3
Teltan ulkopuolella oli vielä pimeää nuorukaisen ohjatessa neidon repaleisen kankaan lomitse. Itäisessä horisontissa kajasti kuitenkin jo aavistus purppuraa, joten sarastuksen täytyi olla hyvin lähellä, luultavasti vain parin tunnin päässä. Musta haltia pisti nyt kaikki aistinsa likoon väistelläkseen partioivien sotilaiden ja mahdollisesti aidan harjalla seisovien tähystäjien huomiota. Onneksi suuret teltat oli pystytetty kylän ulkopuolelle, joten teljetty ja vartioitu portti ei tuottanut heille ongelmia. Muussa tapauksessa kaksikon olisi pitänyt turvautua lentävään ratsuun, jolloin heidän pakonsa olisi taatusti havaittu. Ihmisnaisen suhtautuminen fangornin kaltaiseen petoon olisi tietenkin voinut olla aivan oma lukunsa. Mitä vähemmän huomiota herättäen he häipyivät - mitä kauemmin viivyttivät peräänsä lähteviä jäljittäjiä - sitä paremmat mahdollisuudet neidolla ja nuorukaisella oli selvitä. Yksi henkeäsalpaava etappi kerrallaan taittui siis pakolaisten matka halki hämärän leirin, kun he luikahtelivat varjosta toiseen ja pysähtelivät aika ajoin pälyilemään ympäröivää tienoota, varmistaakseen reitin olevan selvä. Vapaa kätensä tukevasti neidon vastakkaisella harteella leväten piti musta haltia huolen, ettei hänen vierellään kyyristelevä lyhyenläntä ihminen erehtynyt missään vaiheessa hidastelemaan tai kompastelemaan liian pitkään viittaansa. Toisessa kourassaan hän puristi esiin vedettyä katanaansa valmiina, vaikka ei todellisuudessa uskonutkaan pärjäävänsä kokonaiselle leirille koulutettuja tappajia. Yksikin harha-askel ja heidän tiensä katkeaisi kuin terällä leikaten, kirjaimellisesti. Tavanomaisesti kurinalaisen soturin sydän hakkasi kuin olisi laukannut omistajansa kanssa kilpaa, eikä hän pitkästä koulutuksestaan huolimatta pystynyt nyt tukahduttamaan pelkojaan. Syyt levottomuuteen olivat liian moninaiset, eikä miehen mielikään ollut ehtinyt asettua sitten teltassa käydyn välikohtauksen.
Vaivihkaiset siirtymiset paikasta toiseen olivat kaartin vakoojalle tosin tuttua hommaa, joten hän suoriutui haasteesta lopulta kunnialla, onnistuen luovimaan kaksikon huomaamatta halki vaaravyöhykkeiden. Eipä mies olisi tosin koskaan arvannut soveltavansa taitojaan vielä jonakin yönä omiin maanmiehiinsä ja pakenevansa näiden luota henkensä uhalla. Näin synkille ajatuksille ei kuitenkaan annettu nyt sijaa, vaan ne suljettiin itsepintaisesti tietoisuuden ulkopuolelle. Pää oli pidettävä kylmänä ja katse tiukasti tavoitteessa, toisin sanoen edessä häämöttävässä dyyninharjassa, joka kätkisi heidät vihdoin kokonaan näkyvistä. Lopulta kaksikko saikin karistettua suoran näköyhteyden kannoiltaan, ja puolen virstan ripeän taipaleen päässä tästä rohkeni soturikin pysähtyä viimein hengähtämään. Hän käännähti seuralaisensa puoleen, nyökkäsi reppua kohden ja kehoitti selvästi toista käyttämään tilaisuuden hyväkseen juodakseen. Laukusta oli löydettävissä aiemmin luvattu, täytetty vesileili, mutta mies itse ei siihen edes tarjottaessa koskenut. Hän kulutti lyhyen tauon tähyämällä tiiviisti taivaalla kituvia tähtiä ja tekemällä äänettömiä laskelmia mielessään. Lopulta, kun nuori nainen oli toivon mukaan ehtinyt hieman toipua, saattoi tuo havaita olevansa taas huomion kohteena. ”Olet hidas.”, huomautti soturi yksioikoisesti, vaikuttaen varmasti aavistuksen töykeältä. Päänsä kumarasta asennosta päätellen hän tarkasteli parhaillaan neidon lyhyitä kinttuja, joiden heikkous tuli selväksi sen enempiä selittelemättäkin. Haltia ei ollut tyytyväinen.
Soturi ei sentään alkanut luettelemaan muita ihmisen epäkohtia, vaan vaipui tavalliseen tapaansa hiljaisuuteen ja ajelehti omiin aatoksiinsa, jotka kuin itsekkäästi jätti jakamatta toisen kanssa. Vaalittuaan vaitonaisuuttaan vielä pienen tovin, ja tuumailtuaan siinä samalla ratkaisua, käännähti nuorukainen lopulta puolittain menosuuntaan päin ja elehti samalla neitoa tulemaan lähemmäs, tarkemmin ottaen hyvinkin lähelle itseään: ”Hyppää selkääni. Pääsemme nopeammin.”, hän kehoitti ja kumartui jo valmiiksi hieman matalammaksi, vaikka odottikin vielä toiselta vastausta, joko sanojen tai yksinkertaisesti tekojen muodossa.
(( Suotta pahoittelet, sillä bongasin sen reissuviestisi aiemmin ja ymmärsin näin yskän. =) ))
|
|
|
Post by wuz on Mar 27, 2008 10:34:17 GMT 3
Ääneti kuin varjot parivaljakko eteni suurten, mustien telttojen ohitse kohti edessä häämöttävää autiomaata ja hiljakseen hohkavaa aamunsarastusta. Kultaisen kiharapilvensä hupun alle piilottanut ihmisneito ei tohtinut nostaa katsettaan jalkojensa alla vellovasta, yön myötä kylmenneestä hiekasta jottei vahingossakaan vapauttaisi suortuvaakaan, vaan kulki täysin tumman soturin kannoilla, yhä tämän viitan liepeestä kiinni pidellen. Hänen sydämensä takoi rinnassaan kuin lumottu noitarumpu, ja tyttö pelkäsi sykkeensä äityvän korviahuumaaviin mittoihin, sillä heidän taakseen jäävä kaupunki oli verilöylyn jäljiltä jo hiljennyt. Ainoastaan ilmassa leijuva veren ellottava haju kutkutti sieraimia, mutta Almmi ei edes huomannut tuota etovaa tuoksua havahtuessaan tunnistamaan soturin käden harteillaan vasta, kun he olivat tavoittaneet hetkellisen suojan tarjoavan dyyninharjanteen. Sen taakse päästyään haltianuorukainen irrottikin otteensa neidon kapeilta harteilta ja ääneti kehoitti tätä juomaan pikaisesti, ennen kuin heidän täytyi jälleen jatkaa matkaa. Totta kai Almmikin sen ymmärsi, etteivät he voineet jäädä pitkäksi aikaa paikoilleen, sillä vielä oli toki hämärä ja oli vain sekuntien kysymys koska heidän pakonsa noteerattaisiin!
Kuitenkin vasta nostettuaan täyden vesileilin huulilleen vaaleaverikkö sai itsensä kiinni tuijottelemasta levottomana taivaanrantaan, jonka yön synkkä sini kiipesi taivaankaaren poikki ja vaihtui horisontissa auringon ensisäteiden lämpimiin värisävyihin. Aamu oli tulossa! Sitä seuraisi päivä pikemmin kuin osaisi kuvitellakaan ja he olisivat kaksin paahtavan auringon alla ilman minkäänlaista suojaa tai varjoa! Ei tyttö niinkään itsestään ollut huolissaan, hänen vaalea hipiänsä saattoi toki hieman kärsiä kuumana porottavan Päivätähden säteiden hyväilystä, mutta entä hänen auttajansa? Hitaasti, kuin vastentahtoisesti tosiasioiden myöntämistä itselleen pitkittäen neito käänsi sinisilmiensä katseen taivaanrannasta haltiaan ja suorastaan säpsähti huomatessaan tämän tarkastelevan vaaleaa seuralaistaan pisteliäin silmin. Huomiota seuraava suorastaan töykeä ilmoitus kumppaninsa matkanopeudesta ravisti viimeisestä säikeestä roikkuvan aatoksen Almmin mielestä kuin pahaisen pölypallon ja aiemmin levoton ilme hänen kapeilla, siropiirteisillä, pisamaisilla kasvoillaan muuttui suorastaan loukatuksi. Sinne painuivat suin päin unohduksen autuaille maille tilanteen vakavuus, kypsä käytös ja ymmärrys! Tyttö maiskautti suutaan kuin pikkulapsi, ilmaisten mitä pikimmiten tyytymättömyyttään soturin ilmoitusluontoiseen asiaan. Kätensä lanteilleen nostaen heti leilin suljettuaan neito oli juuri aikeissa huomauttaa nasevasti kanssamatkaajansa omasta, ulkoisesta habituksesta jotakin nokkelaa, muttei luojan lykyksi ehtinyt, haltian jälleen keskeyttäessä mitä arvaamattomalla ratkaisulla.
Almmi ei ollut todellakaan tyytyväinen.
Mutta sitähän hän ei ääneen tohtinut sanoa, sillä varmasti nuorukainen tiesi paremmin, niinhän? Sitä paitsi, nyt ei ollut aikaa heittäytyä nirsoksi ja kopeaksi, sillä muuten vain tuhlautuisi kallisarvoista aikaa. Almmi työnsi vähin äänin vesileilin takaisin laukkuun ja sekunnin, pari emmittyään jalkojensa juureen kumaraan painuneen soturin rinnalla kapusi hän lopulta haltian selkään, painaen kapean vartalonsa vasten mustan viitan alle verhottua selkää ja kietaisi hoikat käsivartensa tuon harteiden yli. Painoa neidolla oli tuskin nimeksikään, mutta se tuskin tuli haltialle yllätyksenä, sillä olihan tyttö - kuten aiemmin jo todettua - lyhyt varreltaan, jopa ihmisten mittapuulla. Siltikään ei epäilys ei pysynyt loitolla hänen mielestään; saattoiko tämä olla yhtään sen nopeampaa etenemistä kuin äskenkään?
|
|