|
Post by submarine on Dec 18, 2018 23:31:08 GMT 3
((Spyrrelle))
Kaupungin kadut levittäytyivät kaikkiin suuntiin, ja rakennukset kohosivat tavoittelemaan taivaita loisteliaina ja mahtavina, kuin uhmaten jumalten tahtoa. Koko kaupunki, se mitä siitä pystyi näkemään, oli kuin monumentti itselleen. Ja aikanaan, kauan sitten, kulta ja purppura olivat värjänneet rakennusten julkisivuja ja ihmeet ja väki virranneet pitkin sen katuja. Kauan sitten kaupunki oli ollut yltäkylläisyyden ja mahdottomuuksien tyyssija, joka oli kurottanut kaikkialle ja kasvanut äärettömiin, koska tämä oli miellyttänyt sen herroja. Mutta mahtava kaupunki oli kuollut kauan sitten. Hitaasti, pala kerrallaan. Enää eivät ihmeet virranneet sen kaduilla, eivätkä mahtavat herrat katsoneet alas korkeuksistaan. Nyt kaduilla ulvoi tuuli, ja kulta ja purppura oli ryöstetty jo kauan sitten. Nyt kaduilla piileskelivät vain muinaisen ajan murskatut, groteskit muistot ja hulluuden hinta. Tyhjien katujen ja rapistuneiden, osittain sortuneiden rakennusten keskellä oli pelkkä hiljaisuus, eikä täällä liikkunut enää edes rosvoja. Tai niin olisi ainakin voinut luulla.
Kadunpätkä monen muun kaltaisensa keskellä ei ollut niin kuollut, kuin miltä se ensialkuun näytti. Sen varrella, sen rakennuksissa, piilotteli väkeä. He eivät olleet mitään ryöstelijöitä tai henkipattoja, kuten olisi kukaties voinut alkuun luulla. Synkistä oviaukoista ja korkeista ikkunoista tähysti hahmoja, joiden piirteet olivat kovat ja valppaat. Siellä vilahtelivat aseet ja varusteet, jotka kuuluivat sotureille; nämä olivat tappajia, eivätkä mitään piileskelijöitä, ja he piileskelivät vain koska odottivat saalistaan. Kummallakin puolella pitkää katua oli samanlaisia hahmoja väijymässä, näkymättömissä mutta valmiina. Kukaties tusinan soturia. Se oli paljon tällaiseen jumaltenhylkäämään loukkoon. Paljon enemmän, kuin mikään raunioissa piileskelevä rosvojoukko tai pikkuhirviö olisi ainakaan vaatinut. Mitä he ikinä odottivatkaan, oli sen oltava vaarallinen uhka, demoni tai muinaisten aikojen henki, jollaisia yhä vaani näissä kuolleissa kaupungin palasissa - ja heidän oli oltava joko hulluja tai epätoivoisia, jos he mielivät astua sellaista vastaan.
Kailam, joukosta ensimmäinen, odotti rauhassa. Miehet, joita hän käski (mutta joiden herra hän ei ollut, kuten ei itsensäkään), liikuskelivat hänen ympärillään ja lähitaloissa levottomasti. He tarkastivat aseitaan, hioivat miekkojaan tai sormeilivat kuoleman välineitään, mutta hän istui vaiti, vaivautumatta etsimään aseistaan jotakin lumeellista turvaa. Hän tiesi oikein hyvin, ettei löytäisi sitä niistä. Heidän sotaonnensa ei ollut kenenkään taidon tai miekan varassa - tai jos oli, heillä ei ollut toivoakaan. Heidän elämänsä arpa oli jo heitetty silloin, kun he olivat tehneet suunnitelmansa. Ei, Kailam päätti. Todellisuudessa heidän elämänsä arpa oli heitetty, kun heidän herransa ja mestarinsa oli antanut käskynsä. Hän suhtautui siihen innottomalla myöntymyksellä, jota oli oppinut jo vihaamaan. "Ne juoksijat ovat varmaankin jo kuolleet", toinen Kailamin vieressä tomuisella lattialla istuvista miehistä murahti. Kailam lakkasi mittailemasta lattian kiviä ja katsahti tähän. "Jos ovat, väijytyksemme on jo epäonnistunut, ja me päätämme pian päivämme", hän tokaisi. Se oli pelkkä toteamus, mutta samalla se toimi myös muistutuksena niille, jotka olivat tuon tuostakin purnanneet tätä vastaan; mestari oli antanut heille määräyksen, eikä siitä vapauttaisi muu kuin kuolema. Vaitonainen hahmo Kailamin toisella puolella lopetti sen, mitä olikaan ollut tekemässä, ja kohotti häntä kohti tasaisen katseen. Tämä hädin tuskin edes hengitti, ja hetken Kailam vastusteli halua tiukata hahmolta, mitä mieltä se oli yllä häämöttävästä kuolemasta. Todennäköisesti ei mitään.
"Hei, siellä tapahtuu nyt!" ikkunassa tähystänyt mies sihahti. Muut miehet hylätyssä huoneessa valpastuivat ja kohottivat aseitaan, mutta Kailam katsahti tähän kulmat kurtussa. Tähystäjän ääni oli enemmänkin hämmentynyt tai epävarma, kuin hätäisen valpas. Kuin tämä olisi nähnyt jotakin odottamatonta. "Mitä?" hän murahti. Mies vilkuili häneen, ennen kuin viittasi tulemaan katsomaan. Niin hän tekikin. Kurkistaessaan vaivihkaa ulos tyhjästä ikkuna-aukosta Kailam näki, että tähystäjällä oli syytäkin ihmetellä. Tietä pitkin lähestyi jotakin aivan muuta, kuin mitä he olivat odottaneet. Jokin poika. Tämä oli laihannäköinen kaukaakin ja pukeutunut pelkkiin ryysyihin. Poika kiiruhti katua pitkin hätäisesti, ja näytti harppovan ovelta ovelle umpimähkään, kuin etsien jotakin - kukaties piilopaikkaa. "... onko se joku kylän nulikka?" yksi miehisä sihahti tunkiessaan ikkunan luo. Kailam työnsi miehen pois iholtaan, mutta jäi kuitenkin tuijottamaan näkyä. "... oli mikä oli, se pilaa pian kaiken", hän mutisi lopulta.
Poika eteni hontelosti pitkin tomuista katua, etsi piiloa rakennusten joukosta ja sai kerta toisensa jälkeen huomata, että suurin osa rakennuksista täällä oli surkean huonoja pako- tai piilopaikoiksi. Pian tämä saisi tätä menoa myös huomata, että hyvät piilopaikat - tai väijytyspaikat - oli jo varattu... Saattoi olla, että pojalla oli syytäkin etsiä piilopaikkaa. Siitä kertoi ainakin jostakin kauempaa kantautuva, vihainen huutelu ja häly, jonka takana oli selvästi kokonainen väkijoukko. Tämä ei ollut ainoa kaupungissa liikkuva, edes heidän lisäkseen. Poikaa ajettiin takaa. Ja nyt näytti pahasti siltä, että nämä kaikki olivat kiiruhtamassa sokeasti kohti pahinta vaaran paikkaa koko kuolleessa kaupungissa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 19, 2018 14:19:48 GMT 3
Mitä mahtava kaupunki olikaan menneisyydessä ollut, ei tästä loistosta ollut enää jäljellä kuin piilotettuja, säänsyömiä hitusia. Tämä oli enää sarja sokkeloisia raunioita ja synkkiä varjoja, sekä yllä häälyvää uhkaa. Ja se oli ainoa millä tähän hätään olikaan väliä, ainakaan hintelälle hahmolle joka ryntäsi pitkin runneltua katua. Hän näki vain sen mitä ympärillä oli nyt, tuhoutuneita raunioita ilman kadonnutta arvokkuutta, eikä poika jäänyt miettimään tällaisia. Ryysyinen nulikka pakeni, mutta joutui tiedostamaan epätoivoisen tilanteensa. Hän ei ollut tottunut tällaisiin fyysisiin ponnistuksiin -ei sillä, että hänellä olisi oikeasti ollut tilaisuuttakaan moisiin- eikä hän millään jaksaisi juosta loputtomiin. Äänet takana sokkeloisten katujen kätkössä eivät vielä olleet saaneet häntä näkyviinsä mutta lähestyivät... ja hänen paljaat jalkansa tuntuivat olevan jo nyt lähes riekaleina.
Rähjäisellä, hintelällä pojalla ei ollut aavistustakaan missä hän oli tai mitä muuta mahdollisesti saattoi olla ympärillä, ja tämä epäilemättä näkyi hänen elkeistään kauemmaskin. Ainoa mistä hän nyt murehti oli uhkaavat äänet takaansa ja muuta nulikka tuskin jäi edes pohtimaan. Rakennuksissa piilottelevat uhkaavat häivähdykset aseista ja tuimista hahmoista eivät missään vaiheessa pistäneet hätäiseen silmään kun poika heitti pikaisia katseita ohittamiinsa rakennuksiin ennen kuin jatkoi matkaansa. Paras toivo jonka hän keksi oli luikahtaa jonnekin mistä häntä ei löydettäisi ja odottaa että takaa-ajajat harhautuisivat muualle, mutta siihen tuskin riitti vain sattumanvaraisen kivenlohkareen taakse kyyristyminen. Tarvittiin jotain parempaa... vaikka valinnanvara (sekä aika) alkoi käydä vähiin.
Oli ilmeistä että nulikka alkoi käydä jo entistä kuumeisemmaksi pälyillessään taakseen ja joutuessaan hylkäämään hyödyttömän raunion toisensa perään. Varsin pian edessä alkoi kuitenkin erottua muiden joukosta paremmin säilyneitä rakennuksia. Raskaasti huohottava poika valpastui, ja kiirehti sitten näitä kohti. Hän tuskin kurkisteli kunnolla hämärän huoneen varjoihin kuin vain sen verran että totesi tämän näyttävän melkoisesti paremmalta suojalta kuin suuri osa muista, vaan suuntasi suurimman osan huomiostaan kohti uhkaavia ääniä. Rähjäinen poika varmisti rivakalla vilkaisulla että lähestyvät äänet eivät vielä olleet näköetäisyydellä ennen kuin harppasi suuremmin miettimättä pimeälle oviaukolle. Hän livahti sisälle kaiketi luoden vasta nyt oikean katseen huoneen varjoihin... ainakin päätellen siitä että poika äkkiä siristi silmiään ja jännittyi. Jokin, joka eittämättä ei olisi kuulunut tällaiseen paikkaan oli tainnut viimein pistää tajuntaan. Nulikasta irtosi typertynyt, hätäinen ähkäisy ja tämä kompuroi rivakasti taaksepäin, kaiketi aikeissa singota sokeasti takaisin kadulle pois uuden uhan ulottuvilta. Mitä nämä uudet väijyjät ikinä olivatkaan, sitä ei selvästikään ehditty miettiä, saati sitten syitä ja seurauksia....
|
|
|
Post by submarine on Dec 20, 2018 6:20:15 GMT 3
Pojan hapuilevat, summittaiset liikkeet tekivät selväksi jokaiselle tätä raunioiden kätköstä seuraavalle tappajalle, että tämä oli eksyksissä ja epätoivoinen. Saman olisi tosin riittänyt kertomaan pelkästään sekin tosiasia, että tämä oli hintelä, yksinäinen nulikka tässä paikassa. Hätää kärsivä poika oli varmasti viimeinen, mitä yksikään heistä oli myöskään odottanut. Yksikään ei tehnyt mitään, ennen kuin tämä oli ehtinyt jo ensimmäiseen kunnolliseen oviaukkoon - ja näkemään siellä seisovat, asein ja panssarein varustautuneet tappajat. Lähin näistä korstoista harppasi tätä kohti ja yritti kahmaista otteen, mutta pelästynyt poika oli nopeampi ja pakeni takaisin kadulle. Mies kähisi vihaisia ja turhautuneita kirouksia pojan perään, mutta ei kuitenkaan harpannut jahtaamaan. Tämä vilahti oviaukossa hurjistuneen näköisenä, mutta katosi heti takaisin varjoihin. Kuin olisi pelännyt tulla näkyviin kuin jokin raunioiden epäluonnollinen peto - siitä huolimattakin, että oli selvästi tuiki tavallista, lämmintä lihaa ja verta. Samanlainen näytös toistui, kun toiselta oveltakin yritettiin haroa otetta pojasta. Jokin nainen ärähti perään käskyn tulla takaisin, mutta ei myöskään lähtenyt ajamaan takaa. Jokaisen elkeet olivat oudon hätäisiä ja kuumeisia, kuin nämä olisivat pelänneet omasta puolestaan enemmän, kuin todella välittäneet pojasta itsessään.
Kailam seurasi välikohtausta vaiti ylemmästä ikkunasta. Hän irvisti ja siristi toista silmäänsä, ennen kuin ähkäisi kirouksen ilmoille. Hän oli ehtinyt elätellä toivetta, että joku tästä joukosta olisi saanut yhden keskenkasvuisen kiinni, mutta sekin oli pelkkää avutonta räpiköintiä. "Miksi se on täällä? Mitä se tekee?" Kailamin viereen ilmestynyt kysyi. Se kuulosti vilpittömän uteliaalta, kuten niin monesta muustakin asiasta. Samalla se puhui siitä aivan yhtä yhdentekevästi, kuin olisi miettinyt säätä. Kailam katsahti siihen, mutta ei kuitenkaa onnistunut peittelemään innotonta ilmettään. Sen silmien takana ei ollut yhtään mitään, vaikka se kuinka olisi teeskennellyt. Sille puhuminen karmaisi aina. "Sama se. Se pitää saada pois tuolta", hän vastasi lopulta. Hän oli jo aikeissa harppoa itse tekemään asialle jotakin, kun kovenevat huudot kertoivat, että loputkin tästä järjettömästä välikohtauksesta olivat saapuneet...
Jos poika olikin hukassa, oli tätä jahtaava, nyt näkyviin tullut väkijoukko jo suorastaan sekopäinen. Tusinan miestä ja naista, jotka huusivat kovaan ääneen ja säntäilivät saaliinsa perässä uhraamatta ajatustakaan ympärilleen. Nämä olivat pukeutuneet ties mihin rääsyihin, joihin oli maalattu räikeitä, epäselviä symboleita. Nämä huusivat ja irvistelivät kuin vimmatut, ja osan suupielistä kohosi vaahto, kuin olisivat jahdanneet saalistaan jo päiviä lepäämättä. Näky oli järjetön, mutta Kailam pisti silti merkille, että raivoisilla takaa-ajajilla oli käsissään tai vöillään aseita. Kailam pudisti päätään epäuskoisesti ja työnsi itsensä vihdoinkin pystyyn. Hän kahmaisi kypäränsä käteensä ja astui jo alas vieviä portaita kohti. Hän oli antamassa jonkin käskynkin, kun jähmettyi. Huutojen seasta ja pian myös niiden ylle kohosi toinen lähestyvä ääni, joka sai veren hyytymään ja sydämen iskemään. Jostakin ikivanhojen, hylättyjen talojen joukosta kantautui uliseva huuto, kuin hirvittävä valitus, josta kaikuivat tuska ja kammottava, pahansuopa kauna. Se oli kuin jonkin hirvittävän, muinaisen demonin kaunainen huuto. Miehet talojen varjoissa kyyristelivät kauemmaksi ikkunoista, ja jopa esiin rynnistäneet takaa-ajajatkin seisahtuivat kauhun iskeminä. Ääni kaikui jumaltenhylkäämän kaupungin kaduilla, kuin kaikkialta, mutta silti oli varmaa, että se lähestyi. Se kajahteli yhä lähempää ja kaikui seinistä, ennen kuin iskeytyi suoraan sisuksiin. Jokin kammottava lähestyi, ja se oli tulossa juuri päinvastaisesta suunnasta, kuin poika ja tätä jahtaavat sekopäät.
"... se siitä sitten. Jumalat antakoot armoa noille, jos yksikään enää kuuntelee", Kailam sihahti ja kiskoi kypärän päähänsä. Poika oli kahden pahan välissä, ja tuskinpa tätä jahdannut joukkokaan tajuaisi paeta hyvällä. Ei näillä ollut aikaakaan. Muinaisten aikojen rapistunut kauhu oli jo aivan liian lähellä. "Mitä sellainen armo auttaa?" hänen vieressään seisova kysyi. Hän näki, että se oli vilpittömän kiinnostunut. Hän painoi kypäränsä syvemmälle. "Meistä kukaan tuskin saa koskaan tietää", herransa vastentahtoinen palvelija ja monta katkeraa totuutta oppinut mutisi.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 20, 2018 14:36:58 GMT 3
Viimeinen oljenkorsi olikin osoittautunut uudeksi kuolemanloukuksi.... tai siltä se ainakin epäilemättä vaikutti hätäisen keskenkasvuisen mielestä. Tämä kavahti taaksepäin ja takaisin kadulle kun hurjistunut hahmo toisensa jälkeen tavoitteli häntä, aikomatta antaa näille uusille uhille tilaisuutta tarrata itseensä. Se, miksi tällaisessa paikassa väijyi väkeä hampaisiin saakka aseissa tai miksi kukaan näistä ei lopulta seurannut piilopaikkaansa peremmälle vaikka yrittikin kaapata otteen perään kiroten oli juuri nyt sivuseikka jota rähjäinen poika ei selvästikään jäänyt nyt miettimään. Ei sillä, että hänellä olisi ollut aikaakaan.
Hyvin nopeasti nulikallekin valkeni että piilopaikan hakeminen taisi olla toivoton vaihtoehto, ellei halunnut näiden väijyjien ulottoville... eikä hän halunnut. Tämä perääntyi edemmäs kadulle heittäen epätoivoisen katseen ympärilleen keskellä säänpieksemiä rakennuksia. Nyt kun tiesi mitä haki hyvin monen varjoissa vilahti liikettä, joka ajoi pojan väkisinkin epätoivoiseen lopputulokseen. Sitten kadulla hänen takaansa jo rynnisti esille mielipuolinen joukko, huutaen ja huitoen. Ja tämän myötä nulikan armonaika olikin eittämättä lopussa.
Hurjistunut näky ja metakka vei välittömästi pojan huomion, sekä viimeisenkin harkinnan joka tällä oli ollut. Hän kavahti ja ähkäisi hätäisesti, ennen kuin pyörähti jälleen ympäri sännätäkseen taas eteenpäin runneltua katua. Nulikka oli ilmeisen uuvuksissa, mutta kaiketi tämä elätteli toivoa että jaksaisi silti vielä pidemmälle kuin ilmeisen sekainen joukko joka näytti myös ryntäilleen levotta hänen perässään... niin epätodennäköistä kuin se olikin. Tämä väki ei selvästikään toiminut järjen rajoissa vaan kuin olisi raivonnut eteenpäin pelkällä mielipuolisella adrenaliinilla. Joka tapauksessa, poika ei jäänyt miettimään, mutta ennen kuin hän ehti edes kunnolla jatkaa pakoaan kantautui raunioista äkkiä raivokas, kammottava ääni, joka iski välittömästi kaikkien tajuntaan. Jopa pakeneva nulikka hyytyi niille sijoilleen silmät ymmyrkäisinä sekaisen, tumman kuontalonsa alla ja jäi tuijottamaan häkeltyneenä eteensä. Toisesta suunnasta lähestyi jotakin muuta kammottavaa, ja tämä sotki hänen pasmansa hetkeksi täysin. Toviin rähjäinen keskenkasvuinen ei tuntunut enää tietävän mihin suuntaan edes paeta kun kaikkialla väijyi jotakin... mutta väkisinkin tämä uusi, kammottava ääni joka selvästikin kuului jollekin hirveällä ja luonnottomalle oli vetänyt hänenkin huomionsa perässä rynnistäneistä mielipuolista huolimatta. Saamatta katsettaan irti lähestyvästä kammotuksesta hän kompuroi neuvottomasti läheisen rakennuksen seinustalle tietämättä mitä muutakaan tehdä, kaiketi ollakseen edes jossain määrin sivussa... vaikka saattoi jäädä kyseenalaiseksi oliko tällä mitään väliä avoimella kadulla ja kaiken keskellä. Juuri nyt ei tainnut olla paljoa muutakaan mitä hän olisi voinut edes tehdä... varsinkin kun hämäristä rakennuksista kuului liikettä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 21, 2018 6:32:09 GMT 3
Mielipuoletkin ymmärsivät pelätä, kun demoni ulvoi. Pojan takaa-ajajat jähmettyivät aloilleen siinä missä tämäkin. Heidän silmänsä paistoivat valkoisina saastaisista kasvoista, ja keltahampaiset suut aukesivat pelokkaaseen mutinaan. Uusi, kammottava ääni kaikui kaupungin halki, ja yksi joukosta kääntyi pakoon. Muut eivät kuitenkaan tohtineet seurata, vaan pälyilivät ympärilleen ja loivat katseita sivuun kompuroivan pojan suuntaan. Heidän saaliinsa oli lähellä, mutta edes he eivät voineet uhmata lähestyvää kauhua noin vain. "Typerykset! Hakekaa poika!" kajahti joukkion keskeltä huuto. Pälyilevien joukossa seisoi suoraselkäinen ja pitkä mies. Tämä oli yhtälailla hullunkiiltoinen ja sairaalloinen, mutta miehen olemuksessa oli tiettyä lujuutta, joka sai muut pälyilemään ja kuuntelemaan. Tämän kourassa välähteli vanhatekoinen miekka, jonka ruosteen ja tahrojen läpikin kimalsivat ikivanhan kultaiset koristukset. "Hakekaa poika, tai teistä jokainen saa tuntea teräksen pureman! Hakekaa se, kurjat!" mies karjaisi ja heristi miekkaansa kyyristelevälle joukolleen. Tämä pyöräytti vanhaa terää päänsä yllä, ennen kuin kahmaisi ärähtäen otteen yhdestä mustakaapuisesta nopeasti ja armottomasti, kuin petolintu. Säälimättä tämä sysäsi kurjimuksen eteenpäin, ja kohotti varoittavasti miekkaansa muillekin. Ja lopultakin, kuin olisivat pelänneet enemmänkin tämän vihaa kuin terästä, osa joukosta haparoi kauemmas taakseen pälyilleen, ennen kuin lähti luikkimaan poikaa kohti.
Mustakaapuiset miehet luikkivat poikaa kohti sihisten samalla kirouksia - tälle tai kurjalle maailmalle, kuka tiesi. Kuumeinen kiilto oli palannut heidän silmiinsä, ja nyt he tavoittelivat taas saalistaan kuin raadonsyöjät suupalaa. Heidän johtajansa sanat olivat sytyttäneet taas kiihkon, joka ajoi pelonkin sivuun - mutta vain hetkeksi. Äkkiä tuho oli heidän yllään. Ensimmäinen miehistä kompuroi seisahduksiin ja jähmettyi paikoilleen kauhun jäykistämänä, kun ulvova demoni lopultakin paljasti itsensä - tai kun surkeat hullut paljastivat sen. Kaksi miestä, kevyesti varustettuja juoksijoita kumpikin, säntäsi esiin kulman takaa ja sukelsi välittömästi näkyvistä johonkin katseilta piilotettuun soppeen harjoitellun ketterästi. Heitä ei kuitenkaan katsonut kukaan, sillä eläimellinen kauhu pakotti huomion siihen, mikä heitä seurasi. Se oli muodoton kauhu, hirviö jonka mielipuolet kuolevaiset olivat härnänneet esiin unohtuneista syövereistä. Se oli kuhiseva massa, josta pystyi erottamaan hädin tuskin mitään todellisia piirteitä. Sen liha myllersi ja sykki, kuin jokin kammottava voima olisi riepotellut ja vääntänyt sitä. Mieli ja silmä kieltäytyivät ymmärtämästä sitä todella, ja se iski sieluun ja mieleen, mutta siitä huolimatta sillä oli kita, jolla ulvoa elonsa tuskaa ja vihaa... ja röykkiö silmiä, joiden avulla nähdä ne, joihin tuon kaiken saattoi purkaa.
Ensimmäiset miehet huusivat kauhusta ja ulahtivat horjahdellessaan taaksepäin, mutta heidän tuhonsa oli tullut. Hirviö oli valtava, mutta se liikkui ylimaallisella vauhdilla. Se päästi hirvittävän rääkäisyn ja pyyhkäisi kohti pakenijoita. Hirvittävät, muodottomat ulokkeet pyyhkäisivät heidän ylitseen ja kietoivat heidät otteeseensa. Miehet rääkyivät, kun kammottava voima rusensi kuolevaisia ruumiita ja raastoi lihan luista. Hirviö ei piitannut rakennusten tyvessä värjöttelevästä pojasta, ei vielä. Se tappoi, ja kuolevien huudot liittyivät sen groteskiin kuoroon.
Yhtäkkiä korviin iski hirvittävä räsähdys ja ilman halkaisi sokaiseva, polttava juova. Kammottavaan hirviöön iski salama, joka loikkasi ulos raunioiden varjoista. Se valaisi sokaisevalla loistollaan aseisiin tarttuneet soturit, jotka vihdoinkin iskivät pimeydestä. Hirviön liha repeili ja savusi ylimaallisen mahdin iskusta. Se ulvoi ja paiskasi murskatut ruumiit syrjään kuin räsynuket. Sen ruho värähti, ja se paiskasi itsensä karjuen ikivanhoja seiniä vasten. Sen muodottomat raajat iskivät kiveen, ja jokin hirvittävä voima sai kiven mustumaan niiden alta - kuten syrjään viskatut ruumiitkin olivat mustuneet...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 21, 2018 14:33:58 GMT 3
Hirviömäiset äänet jotka hyvin ilmeisellä tavalla lähestyivät hyvää vauhtia, olivat jättäneet nulikan karmivalla tavalla kahden tulen väliin. Pakoreittejä raunioiden välissä ei ollut jäljellä kun kumpikin suunta, kukaties suojaavat rakennukset mukaanlukien oli tukittu, ja hätäisestä pälyilystä huolimatta rähjäinen poika ei voinut oikein muutakaan kuin hakea kyseenalaista suojaa seinänsä tuntumasta. Hänen takaa-ajajansakin epäröivät, mutta eivät ikävä kyllä niin kauaa kuin olisi voinut toivoa. Nulikka rohkeni heittää kireän katseen taakseen ja sävähti itsekin kauemmas kun miekkaa puristava, pitkä mies ärjyi fanaatikkojaan eteenpäin. Kukaties olisi voinut toivoa että mikä ikinä aiheuttikaan epäinhimillisen ulvonnan olisi säikäyttänyt mielipuolet tiehensä... mutta näin ei selvästikään ollut tapahtumassa.
Raskaasti hengittävä poika ähkäisi ja haparoi kauemmas lähestyvistä miehistä seinäänsä myöten, uhmaten hetkellisesti jopa karmivia ääniä edestäpäin. Epätoivo kuristi jo rintaa armottomasti. Oliko kaikki tuska ja pakeneminen kuitenkin ollut turhaa? "Pysykää.... pysykää kaukana! Mä en tule enää takaisin!" tämä onnistui ähkäisemään katkonaisen uhmakkaasti vaikka ääntä värittikin melkoinen ahdinko. Hintelä, jo itsensä loppuun juossut nulikka saattoi kuitenkin vain seurata kun hullunkiiltoiset hahmot luikkivat lähemmäs... mutta yllättäen nämä eivät koskaan ehtineet aivan perille saakka.
Demoninen ulvonta tuskin oli voinut missään vaiheessa painua mielestä vaikka kirjaimellisesti selkä seinää vasten ahdistettu nulikka oli saanut enemmänkin murheita, mutta siltikin kun edessä kadulla alkoi viimein tapahtua säpsähti tämäkin hälytettynä. Mikään ei kuitenkaan voinut kunnolla valmistaa siihen mitä oli tulossa. Ensin esiin ryntäsi vähin äänin miehiä, jotka livahtivat näkyvistä... ja sitten näiden perässä seurasi jotakin, jolle tuskin oli edes sanoja. Ei ainakaan niin että hän olisi tiennyt. Koko välikohtaus kadulla hyytyi hetkeksi niille sijoilleen kun jokainen silmäpari kääntyi kauhistuneena vellovaan massaan silmiä ja huitovia, muodottomia raajoja. Jopa fanaatikot reagoivat tähän kauhulla, mutta se oli jo myöhäistä. Poika tunsi henkensä takertuvan kurkkuunsa kun kammotus kiskaisi huutavat miehet musertavaan otteeseensa korvia humaavan ulvonnan keralla... ja sitten tapahtui jotain muutakin. Jostakin rakennusten varjoista iski särähtävä kirkas valo suoraan petoon, juuri ennen kuin esiin alkoi puskea aseistautuneita sotureita.
Tähän saakka -niin karmivaa kuin kaikki oli ollutkin- hän oli sentään voinut suunnilleen uskoa olevansa perillä mitä tapahtui, mutta enää poika ei voinut väittää niin edes itselleen. Kerralla tapahtui aivan liikaa, ja hän oli jotenkin päätynyt aivan keskelle kaikkea tavalla, ettei hän kyennyt edes selvittämättään mistä olisi kauhistunut eniten. Vaikka olisikin ollut paremmassa kunnossa jäi kyseenalaiseksi olisiko hän rehellisesti kyennyt siltikään tekemään juuri nyt paljoakaan kauhun iskiessä ylitseen joka suunnalta. Lähestulkoon henkeään pidättelevä nulikka löysi itsensä jähmettyneenä kivisen seinän kyseenalaiseen suojaan kuin pelästynyt saaliseläin, tuijottaen kaikkea suurin silmin. Kaiketi jos ei muuta, niin mitä ikinä meneillään olikaan, kukaan ei tainnut kiinnittää juuri nyt huomiota häneen...
|
|
|
Post by submarine on Dec 22, 2018 5:55:53 GMT 3
Kaaos ja hävitys valtasivat kadun. Hirviö karjui ja ulvoi, kun kuolevaiset soturit iskivät sen ylimaallista voimaa vastaan. Raunioiden hämystä iskivät tuli ja salamat, jotka korvensivat sen lihaa - mutta eivät kuitenkaan saaneet sitä perääntymään tai kavahtamaan. Soturit rynnistivät kadulle, ja heidän sotisopiaan peittivät oudot, öljyisinä kimaltelevat viitat. Suurin osa heistä puristi käsissään pitkiä, julmia aseita, joiden kanssa hyökkäsi muinaisten aikojen kauhua vastaan. Hirviö ulvoi, kun ensimmäiset terät purivat sen lihaan. Sen lukemattomat, hervottomat raajat sieppasivat monta miestä kuolettavaan otteeseensa. Äkkiä peto kuitenkin ulahti ja viskasi saaliinsa pois, kuin nämä olisivat olleet polttavan kuumia. Miesten oudot viitat savusivat, ja yksi heistä jäi makaamaan hervottomana maahan, mutta muut vääntäytyivät ylös, kun muitakin liittyi hyökkäykseen. Kokonainen kourallinen miehiä yritti pidellä hirviötä aisoissa, vaikka sen iskut murskasivat näiden keihäitä kammottavalla, vaivattomalla voimalla. Tuskanhuudot ja hätäiset karjahdukset täyttivät ilman, kun soturit yrittivät hallita keskellään vellovaa hirviötä. Usea kaatui nopeasti, sillä murskaavat iskut eivät piitanneet oudoista viitoista tai muista epäluonnollisista suojakeinoista, joita he käyttivät. Sotureiden ja sekopäiden ruumiit lojuivat sinne tänne viskottuina ja runneltuina, ja ilmassa kaikuivat kuolettavan taistelun äänet.
Mustakaapuisten fanaatikkojen joukko häilyi epävarmana kauempana, painautuneena vanhojen seinien katveeseen. He olivat nähneet toveriensa kohtalon, eikä edes heidän mielensä synkistänyt hulluus kyennyt ajamaan loppuja yrittämään enää saaliinsa sieppaamista. Yksi heistä lojui jo kuolleena, ja heidän käskyttäjänsä ikivanha miekka oli tahriutunut punaiseksi, mutta muu joukko kyyristeli silti päitään pudistellen varjoissa. "Menkää, te kurjat! Menkää mikäli mielitte elää! Totelkaa, tai teitä odottaa kärsimys, joiden rinnalla tuo olisi armoa!" pitkä, luiseva mies karjui raivosta suunniltaan ja sivalteli kohti taistelunmylläkkää, jonka varjoissa poika yhä kyyristeli. Ja silti joukko pudisteli pelokkaasti päitään. Synkeä päällikkö kohotti miekkaansa uudelleen, ennen kuin karjaisi vimmaisesti ja heitti sen sivuun. Hänen kätensä laskeutui kohtalokkaasti jonkin muun ympärille. "Te tottelette, elävinä tai kuolleina! Heikkoutenne ei herramme tahtoa häpäise!" mies karjaisi. Hän puristi luisevissa, pitkissä sormissaan outoa, sinetöityä astiaa, jonka näkeminen sai kyyristelevät mustakaapuiset vaikertamaan ja lankeamaan polvilleen, kuin armoa anellen. "Tuokaa minulle poika! Mädätköön lihanne hintana typeryydestänne!" mies karjaisi ja paiskasi astian rikki vasten seinää, jonka varjoissa surkimukset värjöttelivät. Nämä ulahtivat hirvittävän tuskan raastaessa lihaa, kun astiasta purkautui sairaalloinen, musta usva, joka kietoi jokaisen heistä sisäänsä. Pitkä, laiha mies irvisti julmasti, kun tuskanhuudot katkesivat.
"Tuokaa poika!" mies toisti ja survaisi sormensa kohti tuhoa ja sekasortoa, joka raivosi kadulla. Mustakaapuiset hahmot laahustivat savusta, mutta heidän liikkeensä olivat vimmaisia ja pakonomaisia. He kouristelivat ja nytkähtelivät ja ulahtelivat, kun harppoivat sormen osoittamaan suuntaan. Oli, kuin tuskainen ruoska olisi ajanut tahdottomia ruumiita eteenpäin. Kaapujen alta pilkottava, kalpea liha halkeili ja näivertyi silmissä, mutta jokin hirveä voima ajoi kurjia silti eteenpäin. "Herramme tahtoa ei uhmata!" mies huusi tahdottomiksi käyneiden kätyriensä perään - mutta yhtä hyvin tämä olisi voinut huutaa ne suoraan pojalle - sinne, mihin surkeat hahmot harppoivat nyt; keskelle taistelua, joka raivosi sekasortoisena ja hirvittävänä.
Hirviön ulvaisut täyttivät kuolleen kaupungin samalla, kun sen veri ja kuolevaiset ruumiit tahrasivat sen ikivanhoja kiviä.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 22, 2018 14:20:33 GMT 3
Kun helvetti puhkesi rauniokaupungin kaduille ei tämä varmasti ollut oikea paikka yhtään kenellekään... varsinkaan hintelälle ja rähjäiselle nulikalle kaiken keskellä. Siltikin, hän saattoi viimein nähdä minkä vuoksi soturit olivat kaiketi väijyneet rakennusten varjoissa kun nämä ryntäsivät nyt hurjina esille. Vastoin kaikkea järkeä nämä iskivät hirvittävän olennon kimppuun vaikka monen murskatut ruumiit viskattiinkin vaivatta sivuun, samalla kun jokin iski korventavia salamoita raunioiden lomasta. Nulikka tuijotti tätä tyrmistyneenä henkeään haukkoen... kunnes havahtui siihen että kauempana tapahtui tästä kaikesta huolimatta vielä jotain.
Hän onnistui vaivalloisesti kiskomaan huomionsa taistelusta edessään kun takaapäin kantautuvat -melkoisesti vaimeammat mutta silti hyvin pahaenteiset- äänet iskivät pojan tajuntaan kaiken muunkin lomasta. Fanaatikkojen joukko oli hetkeksi vetäytynyt... mutta ei kadonnut, ja pitkä mies yritti vieläkin julmasti ajaa väkeään eteenpäin. Nulikka siristi silmiään epäuskoisesti mutta ähkäisi pian uudestaan kauhusta. Karmivan miehen ärjyessä käskyjä joukko mustakaapuisia hahmoja laahusti pahaenteisen savun seasta kohti. Näiden elkeet olivat aiempaakin holtittomampia ja poika tajusi nopeasti ettei edes hirvityksen läsnäolo enää pidätellyt näitä. Hän säpsähti pelästyneenä kun jälleen yksi soturi paiskautui vasten vanhoja kiviä hänen edessään, mutta heitti silti uuden hätäisen katseen taakseen kohti lähestyviä hahmoja ja taustalla häälyvää miestä. Poika epäröi tukalan silmänräpäyksen ennen kuin puri leukansa yhteen ja pakotti kivistävät jalkansa vielä liikkeelle. Hirviön ja soturien huutojen repiessä korviaan hän hivuttautui niin rivakasti kuin kykeni (ja rohkeni) seinäänsä myöten eteenpäin. Ilmeisesti tämä oli tullut tulokseen ettei hänelle ollut vieläkään muuta kuin yksi suunta....
Rähjäinen nulikka kiskaisi kuumeisesti huomionsa lähestyvistä mielipuolista kadulla vellovaan painajaismaiseen näkyyn. Kaikki oli yhtä väkivaltaista, huitovaa kaaosta sekä veren ja ruumiiden tahrimia mustuneita kiviä, ja jokainen vaisto hänen päässään huusi parhaillaan millaista hulluutta tämä oli. Massiivisen hirviön ohitse kapealla kadulla tuskin tulisi olemaan viisas yritys... mutta rehellisesti hänellä ei nyt ollut varaa sellaisiin ylellisyyksiin. Otuksen huomio oli nyt ainakin muualla eivätkä soturit eivät piitanneet hänestä... ja hän saattoi ainakin elätellä toivoa ehtivänsä luikahtamaan jostakin ovesta sisälle pois pahimmasta kaaoksesta... jos pääsisi sinne saakka. Holtittomasti lähestyvät fanaatikot olisivat kukaties selvempi kohde kaaoksen keskelläkin riehuvalle pedolle kuin luikkiva nulikka seinän vieressä, joka ehkä viimein pysäyttäisi nämä. Jos ei, niin.... kaiketi poika koki tämän silti paremmaksi vaihtoehdoksi. Ainakin tämä heitti tilanteesta huolimatta uhmakkaan katseen taakseen pitkän kaavutetun hahmon suuntaan joka seisoi kaiken taustalla, kuin nurkkaan ajettu joka oli aikeissa astua kallionreunalta tyhjyyteen takaa-ajajiensa edestä. Kävi miten kävi, hän ei aikonut palata takaisin.... ja kaiketi mielipuoletkin menettäisivät sen mitä tavoittelivat. Tai niin hän ainakin toivoi.
|
|
|
Post by submarine on Dec 23, 2018 5:08:59 GMT 3
Kaaos ja hävitys vallitsivat, ja kuolleet kivet todistivat pitkän hiljaisuuden jälkeen uutta helvettiä, kun soturit myivät henkensä kalliilla hinnalla jokaisesta saastaisesta pisarasta, jonka vuodattivat raivoavasta hirviöstä. Kukaan ei huomannut pakenevaa poikaa, eikä kukaan välittänyt. Se oli tämän onni, mutta myös epäonni, kun pitkät aseet sohivat ja miehet horjahtelivat - ja kun valtava ruho teutaroi sekopäisesti. Uusi mies iskettiin maahan, ja tusinan soturia oli äkkiä puoli tusinaa. Ja seuraavassa hetkessä se oli viisi, kun yksi miehistä parkaisi ja kääntyi pakoon kauhu suurissa silmissään vilkkuen. Tahto ja sisu jättivät tämän, ja mies kiiruhti huutaen pakoon, välittämättä suunnasta tai päämäärästä. Tämä olisi varmasti paennut painajaismaista kauhua kunnes jalat pettivät, tai kunnes jokin muu unohdettujen herrojen kaupungin kauhu saisi tästä saaliin, mutta pako katkesi jo muutaman askelen jälkeen. Vahva käsi iskeytyi miehen hartiaan, paiskaten tämän melkein kumoon, ja kiskaisi voimalla seinää päin. Kailam, sotureiden käskijä, muttei koskaan herra, naulitsi hänet paikoilleen ensin kourallaan, ja sitten teräksisellä katseella. "Pakenijoita odottaa vain kuolema! Jos rauniot eivät vie sinua, mestarin viha on ylläsi!" Kailam karjaisi vasten typertyneen soturin kasvoja, ja kiskaisi tämän maahan. Mies putosi nelinkontin ja jäi tuijottamaan avuttomana. Silmien takana ei ollut todellista tahtoa, mutta niihin oli silti herännyt uusi pelko. "Mestari antaa ja ottaa elämän! Taistelkaa!" Kailam karjaisi ilmoille kuuluvammin. Hänen ei tarvinnut huutaa kuin mielipuolinen fanaatikko, kuten mustakaapuinen mies oli tehnyt - hänen tarvitsi vain muistuttaa. Sanoissa ei ollut mitään uskollisuutta tai voimallista vakaumusta. Ainoastaan julma totuus - se sama, joka sitoi häntäkin.
Miehet taistelivat, kuulivatpa sanat tai eivät. Kailam heitti nopean silmäyksen hirviöön ja sen ahdistelijoihin, mutta hänen huomionsa oli muualla. Hän oli kookas ja pitkä mies. Kypärä peitti hänen päätään ja kasvojaan ja sotisopa hänen ruumistaan, mutta jäntevyys ja voima olivat silti ilmeisiä siitä tavasta, jolla hän kantoi painonsa ja miekan, jonka oli vetänyt toiseen käteensä. Kypärään oli maalattu valkoinen juova, kuin joksikin merkiksi, ja hänen katseensa näytti sitä vasten pistävältä. "Vuodattakaa turha veri ulos siitä!" Kailam ärähti miesten suuntaan, mutta hänen katseensa oli jo muualla. Hän harppasi liikkeelle jäämättä katsomaan, mitä maassa retkottanut mies tekisi. Valitkoon kohtalonsa; muita vapauksia ei heille ollut sallittu, eikä hän aikonut viedä tätä yhtä ainoaa kohtalotoveriltaan. Hänellä ei ollut mestarinsa julmaa halua alistaa, mutta muuta murehdittavaa sitäkin enemmän.
Kammottavan taikuuden ajamat, mustakaapuiset fanaatikot harppoivat korahdellen ja kouristellen pojan perään, piittaamatta kuolettavasta taistelusta, joka odotti samalla suunnalla kuin näiden saalis. Hirvittävä, tahdon murskannut aine runteli lihaa samalla, kun pakotti nämä kiirehtimään tuhoonsa. Yksikään ei epäröinyt hetkeäkään seurata poikaa, kun tämä yritti epätoivoisesti livahtaa taistelukentän halki. Eikä yksikään tajunnut kookkaan soturin harppovan sivusta kohti, ennen kuin hän oli jo heidän keskellään. Kailam hyökkäsi epäröimättä tai miettimättä syitä. Hän survaisi miekkansa läpi mustista rääsyistä, ja jakoi iskuja kummallekin puolelleen nopeilla, armottomilla vedoilla. Järkensä valon menettäneet kurjat eivät edes ymmärtäneet mikä näiden keskelle iski, ennen kuin moni lojui jo ikivanhoilla kivillä. Loput horjahtelivat kuin udussa, mutta kohottivat kuitenkin vähäisiä aseitaan hyökkääjänsä vastaan. Kailam ärähti ja kahmaisi yhden hintelistä fanaatikoista vapaan kätensä otteeseen samalla, kun jakoi miekallaan nopeita sivalluksia muita kohti. "Poika! Pysy lähellä!" Kailam karjaisi taakseen kypäränsä alta. Hänen vastustajansa eivät olleet todellisia sotureita, eikä järjettömien ja hintelien fanaatikkojen teurastus tuonut mitään ylpeyttä, mutta kurja joukko olisi seuraavassa silmänräpäyksessä teutaroinut päin sotureita. Hän ei aikonut menettää henkeään mielipuolten väliintunkemisen vuoksi... eikä hän perustanut suuremmin ajatuksesta, että tämä joukko nappaisi mitään keskenkasvuisiakaan.
Mies Kailamin otteessa oksensi sisuksistaan veristä saastaa, ja hän paiskasi tämän maahan kaltaistensa joukkoon inhosta ärähtäen. "Tahdottomat raadot!" hän ärähti vasten loppuja, jotka yrittivät puskea hänen lävitseen päästäkseen pojan kimppuun. Miesten surkea, tahdoton tila toi sapen hänen suuhunsa. Nämä olivat pelkkiä nukkeja mahtavamman lankojen päässä - ja hän erosi näistä kurjista vain sen puolesta, ettei ollut vielä itse ehtinyt mädäntyä omien lankojensa päässä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 23, 2018 14:11:49 GMT 3
Pojalla ei ollut oikeaa aikaa seurata hirvittävän taistelun käänteitä, mutta hänkin saattoi kyllä nähdä ettei tämä ollut sotureiden raivokkuudesta huolimatta menossa hyvään suuntaan. Moni viskattiin saastaisille kiville tai murskattiin ja aseet murtuivat kammottavan pedon teutaroidessa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minkä vuoksi tämä väki edes kävi moisen hirviön kimppuun, mutta hän ei voinut silti olla kokematta kauhistunutta värähdystä näidenkin puolesta. Taistelussa oli ilmeinen epätoivoinen sävy, vaikka panssaroitu pitkä mies piti kaiken keskellä vielä komentoa... mutta oli miten oli, hän tuskin saattoi kuin luoda nopeita suurisilmäisiä katseita näiden suuntaan. Ulvova hirvitys ei ollut huomannut häntä eivätkä soturit piitanneet... jotkut muut puolestaan tekivät niin näidenkin edestä.
Kaavutetut fanaatikot hoipertelivat teurastuksen poikki häntä kohti, pakottaen pojan nopeasti jälleen liikkeeseen. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen etsien henkeä haukkoen reittiä josta livahtaa edes pahimman kaaoksen ohitse senkin uhalla että saattaisi hyvinkin joutua vielä pahemmin kaiken keskelle, mutta mahdollisuudet jäivät vähiin. Kuitenkin taustalla tapahtui pian jotain, mikä tuli epäilemättä yllätyksenä kaikille. Kuumeisesti pälyilevä nulikkakaan ei ehtinyt tajuta paikalle harpponutta soturia ennen kuin tämä oli jo keskellä mielipuolisia, hoipertelevia hahmoja. Tällainen käänne sotki hetkeksi täysin hänenkin ajatuksensa ja poika kavahti itsekin typertyneenä kauemmas silmät ymmyrkäisinä. Luonnottoman hulluuden ajamat fanaatikot kaatuivat mutta eivät kuitenkaan väistäneet edes panssaroitua miestä vaikka tämä iski näitä vaivattomasti maahan. Näky oli vähintäänkin kammottava muun verilöylynkin tuntumassa. Oli hyytävää nähdä kuinka pakonomaisesti nämä pyrkivät eteenpäin, ja vaikka näitä kohtaan olikin vaikea kokea oikeaa empatiaa nulikka ei voinut olla tuntematta melkoista kuvotusta.
Mistä ikinä olikaan kyse, oli tämäkin välikohtaus selvästi kiinnittänyt kuitenkin huomiota. Rähjäinen nulikka seinän vieressä säpsähti kun soturi ärähti hänen suuntaansa joka saikin tämän refleksinomaisesti jähmettymään paikoilleen. Poika ei osannut hetkeen kuin tuijottaa neuvottoman pelokkaana kaikkea, ennen kuin heitettyään vastahakoisen vilkaisun ensin hirviöön ja sitten fanaatikkoja pidättelevään soturiin, hän kirskautti hampaitaan ja nyökkäsi. Oli kyseenalaista näkikö mies edes, tällä selvästikin oli muutakin huolehdittavaa juuri nyt, mutta... jos tämä oli oikeasti aikeissa astua väliin, nulikalla tuskin oli minkäänlaista varaa väittää vastaankaan. Hänkin kavahti inhonsekaisesta kauhusta kun yksi fanaatikoista lysähti maahan nykien ja oksentaen veristä massaa sisuksistaan, mutta ei voinut silti olla heittämättä äärimmäisen epäluuloista katsetta vielä kauemmas kadulle, kohti mustakaapuista miestä kaiken takana. Tämäkin oli epäilemättä viimeistään nyt nähnyt mitä tapahtui, eikä poika ollut varma mitä mies päättäisi tehdä... vaikka kauhea hirviö teutaroikin vieläkin aivan liian lähellä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 24, 2018 7:18:18 GMT 3
Kailam murskasi katkoi luita ja halkoi lihaa miekallaan, särki kalloja ja iski raajoja poikki. Hän taisteli kurinalaisesti mutta armottomasti, valiten paikkansa tarkkaan ja päästäen raakuuden ja väkivallan valloilleen noina hetkinä. Järkensä valon menettäneet sekopäät eivät kyenneet vastustamaan hänen iskujaan, mutta soturi ei kyennyt riemuitsemaan. Tahdottomat, jaloilleen mätänevät miehet hädin tuskin edes ymmärsivät taistelevansa, eivätkä kavahtaneet tai pelanneet kuten kuolevaisen sopi, kun miekka lennätti verta kiville tai avasi sisukset koko maailman nähtäviksi. Hän teurasti ruumiita, taistelusta oli turha puhua. "Paetkaa takaisin sinne, mistä ryömittekin!" Kailam ärähti jakaessaan viimeisiä iskujaan. Sanat olivat voimalliset ja painavat, mutta siitä huolimattakin ne paljastivat hänen haparointinsa. Tahdottomat synkkien voimien orjat tuskin olisivat perääntyneet, vaikka hän ei olisikaan iskenyt jokaista näistä maihin. Kukaties edes surkean joukon johtaja tajuaisi häipyä. Kailam päästi viimeisen miehen tuskistaan, mutta ei ehtinyt kuitenkaan vilkaista, miten asian laita oli. Hirviö takana karjui yhä, ja jokin sen äänessä sai hänen päänsä kääntymään.
Soturit, yhä jäljellä olevat, taistelivat vieläkin. He survoivat kerta toisensa jälkeen pitkiä aseita epämuodostuneeseen lihaan ja yrittivät pysytellä poissa hirviön ruhon ja murskaavien raajojen tieltä. Sen liikkeitä oli mahdotonta ennakoida, eikä siinä ollut mitään inhimillistä tai tunnistettavaa, mikä olisi paljastanut sen aikeet ennalta. Vain vikkelät liikkeet pitivät soturit hengissä. Mutta äkkiä hirviö päästi hirvittävän ulinan, joka kaikui ikivanhojen raunioiden halki, ja sen kidasta pyyhkäisi sotureiden ylitse haiseva kuumuus. Kailam näki vain väreilevän ilman, mutta yhtäkkiä kolme miehistä lankesi rääkyen polvilleen, huutaen ja kynsien itseään kuin mielipuolet. Hän ärähti ja oli vähällä astua nostamaan miehiään jaloilleen, kun näki hirvittävän voiman, joka raastoi heidän lihaansa. Miehet huusivat tuskissaan, ja heidän sotisopiensa raoista, kypärien sisästä ja viittojen alta karisi tummaa saastaa. Kailam kirosi inhosta, kun tajusi sen olevan tuhkaa. Hän näki, kuinka miesten liha mureni olemattomiin ja hajosi tuhkaksi ja savuksi, kuin nämä olisivat olleet pelkkiä hiilenpaloja, joita säälimättömät kourat mursivat.
Liha mureni luiden ympäriltä, ja yhdessä silmänräpäyksessä luutkin hajosivat pitkin katua, kun raunioiden epäjumala murskasi ne tieltään. Sen ruho kääntyi, ja Kailam näki sen ammottavan kidan, josta kajasti heikko, verinen hehku ja jossa väreili yhä sama kammottava mahti. Hän ärähti ja yritti harpata sivuun, etsi suojaa, mutta hirviön henkäisy oli nopea kuin myrskytuuli. Viimeisenä toivonaan hän heitti tielle vasemman kätensä, jossa kimalteli oudon koristeellinen ja raskas käsisuojus. Hirviön synkkä taikuus pyyhkäisi hänen ylitseen, ja yhden mustan noituuden näivettäma ruumiiden liha mureni tomuksi Kailamin jalkojen ympärillä. Hirviön henkäys ei tehnyt eroa elävien ja kuolleiden välille, mutta samalla hirvittävällä hetkellä, kun hän tunsi oman lihansa poltteen, leimahti hänen kohottamansa suojus, ja sen pinnassa välähtelivät oudot, syvään kaiverretut merkit. Se sykki valoa, joka pakotti kuolettavan henkäyksen sivuun. Kailam piteli sitä edessään. Hän joutui sulkemaan silmänsä hohteelta, joka hänen mestarinsa langettamista loitsuista iski. Valo oli sokaiseva, mutta se pyyhki pois kuoleman tuulet. Äkkiä raskas suojus helähti kuin murtuva lasi. Kailam ehti tuntea poltteen kätensä ympärillä, ennen kuin valtaisa voima paiskasi hänet sivuun ja rusensi päin raunioiden ikivanhoja seiniä. Hän lankesi maahan, ja hänen vasen kätensä oli savusi. Suojus sen ympärillä oli kadonnut olemattomiin. Mestarin loitsut olivat antaneet suojansa, mutta maallinen esine ei ollut kestänyt niiden voimaa.
Kailam vääntäytyi toisen kätensä varaan ja puisteli päätään. Hänen päässään kohisi veri, ja hän oli varma, että ilman kypäräänsä se olisi kohissut pitkin lähintä seinää. Luut ja lihakset valittivat. Hän heitti villin, utuisen katseen ympärilleen, ja ähkäisi kun lähellä yhä seisova hahmo osui hänen silmiinsä. Poika, jolle kukaan ei ollut ehtinyt antaa mitään varoitusta, ja jota hänen suojuksensa ei varmasti olisi varjellut, seisoi yhä aloillaan, yhtä nuhjuisen koskemattomana kuin tähänkin asti. Kukaties hän vain houraili. Kailamin typertynyt mieli vakuutteli häntä jo siitä, että pojasta ei ollut todellisuudessa jäljellä muuta, kuin röykkiö heikkoja luita. Mutta se ajatus karisi nopeasti, kun jokin paljon valtavampi ja todellisempi valtasi hänen näkökenttänsä. Hirviö vyöryi häntä kohti. Sen rappeutunut mieli ei ihmetellyt hänen tapaansa, miten joku oli selvinnyt sen voimilta. Se tuli, ja mies ärähti ja hapuili miekkaansa. Samalla hetkellä hän sai silmiinsä teräksen välähdyksen. Miekka oli lentänyt iskun voimasta sivuun ja lojui nyt siinä saastassa ja veressä, jonka oli hänen kädessään vain hetkeä aikaisemmin levittänyt.
Hirviön valtaisa ruho hyökyi Kailamin ylle, ja hänen onnistui hädin tuskin työntää itsensä polvensa varaan. Hänen vyöllään oli vain tikari, jota kammotus tuskin edes tuntisi - toisin kuin hänen miekkansa. Se oli tehty tätä varten. Ja nyt hän oli menettänyt sen. "Poika! Miekka!" Kailam karjaisi samalla hetkellä, kun muinaisten herrojen villiintynyt palvelija upotti hänet alleen. Hän ei ehtinyt miettiä, oliko paikoillaan seisoneen keskenkasvuisen hahmo todellinen vaiko pelkkä houreinen muisto, mutta se oli yhdentekevää. Hänen miekkakätensä kurotti kiinni tarttuvien raajojen ja valtaisan ruumiin alta, tavoitellen viimeisillä voimillaankin miekkaa, jolla iskeä tätä groteskia menneisyyden varjoa vastaan...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 24, 2018 14:34:36 GMT 3
Hirvittävä teurastus jatkoi kaikkialla ympärillä kaoottisena, verisenä mylläkkänä. Tämä iski sivustakatsojankin päälle hyytäen paikoilleen kauhusta ja ylikuormittaen jo valmiiksi rajoilleen venytetyn mielen. Rähjäinen keskenkasvuinen pälyili ympärilleen henkeään haukkoen, kykenemättä edes sulkemaan silmiään ympäröivältä verilöylyltä. Hän ei tiennyt miksi yksi sotureista oli harpannut tovereidensa luota päin fanaatikkoja, mutta mies iski mielettömiä hahmoja maahan vaivattomasti ja julmasti, ilman että nämä kykenivät edes vastustamaan. Tämä olisi epäilemättä ollut vaikuttava näky missä tahansa muussa tilanteessa... nyt tosin ei ollut aika sellaisille ajatuksille. Rehellisesti hänkin oli elätellyt hataraa toivoa että edes osa kultisteista pakenisi lopulta... vaikka poika kaiketi tiesi kuinka turhaa moinen oli. Jokainen pyrki mielipuolisesti eteenpäin mätänevän lihan löyhkän hyökyessä näistä, kunnes julma miekka iski viimeisenkin katukiville. Näky oli kuvottava ja pistävä löyhkä sai silmät vettymään mutta nulikka nieleskeli pahoinvointiaan heittäessään epäluuloisen katseen takaisin tulosuuntaansa.
Lähes samantien pojankin huomio kiskaistiin muualle ja hänkin käänsi kavahtaen katseensa samaan suuntaan kuin panssaroitu soturikin. Oli kaiketi ollut typerää jättää kammottavaa hirviötä edes tämän verran taka-alalle mielessään edes tässä tilanteessa, ja tämä kostautuikin. Korviahuumaavan ulvahduksen lomasta kantautui vielä hyytävämpiä, kuolevien sotureiden tuskanhuutoja jo ennen kuin ehti edes nähdä mitä tarkalleen oli tapahtunut. Pojasta irtosi tyrmistynyt, kauhistunut äännähdys kun tämäkin tajusi miesten kirjaimellisesti murenevan panssareidensa sisällä... ja sitten peto jo kääntyi ympäri. Hän ei ehtinyt reagoida senkään vertaa kuin yllätetty Kailam... ei sillä, että sillä olisi luultavasti ollut mitään väliäkään vaikka hän olisikin tiennyt mitä odottaa. Armoton, kuolettava tuuli pyyhkäisi heidän ylitseen ja sitä seurasi sokaiseva valo.
Polttava henkäys iski hintelän nulikan raskaasti taaksepäin kivistä seinää vasten silkalla voimallaan. Hän onnistui saamaan ilmoille vain uuden tukahtuneen älähdyksen ennen kuin se takertui hänen kurkkuunsa. Vanhat kivet hänen takanaan (ja allaankin) rutisivat halkeillen ja koko hänen kehoaan korvensi... mutta tuskallisuudesta huolimatta hänkin saattoi etäisesti tajuta miten jokin piti kaiken kasassa. Kauhistunut poika ei kuitenkaan pystynyt nyt saamaan otetta moisista mietteista vaikka olisi tajunnut yrittääkin. Hän puristi silmänsä kiinni pistävää valoa vastaan kykenemättä liikahtamaankaan paikaltaan. Korventuvan lihan käry sekoittui vereen. Poika oli jo varma että heistä jokainen palaisi tuhkaksi niille sijoilleen, mutta jotakin raskasta paiskautui äkkiä kiville. Jotakin, mikä ei kuulostanut hervottomalta ruumiilta tai tyhjältä panssarilta. Hän ähkäisi ja kavahti vääntäen kivistävät silmänsä auki, nähdäkseen äskeisen soturin haparoivan maassa. Mies liikkui vielä ja nulikka ei voinut olla tuijottamatta tätä hetken typertyneenä, kunnes havahtui kun hurjistunut hirviö vyöryi tätä kohti.
Seuraavassa hetkessä soturi taisteli kammottavalla tavalla elämästään kun epämuodostunut massa pyyhkäisi miehen alleen tämän vastusteluista huolimatta. Tämä tavoitteli hätäisesti tikaria vyöltään ja jopa pyörällä päästään oleva poika tajusi ettei pieni terä olisi millään tavalla hyödyksi. Nulikka henkäisi tukahtuneesti mutta sävähti terävästi kun mies ärähti viimeisillä voimillaan hänen suuntaansa. Jotain... miekasta. Poika räpäytti silmiään tajuten sitten äkkiä aseen maassa, keskellä nyt tuhkaksi hajonneita teurastuksen jäänteitä. Hän ei tiennyt olisiko miekastakaan enää oikeaa apua jos mikään tähänkään mennessä ei ollut kaatanut valtavaa epäsikiötä... tai olivatko he kaksi jostain syystä ainoat enää elossa, mutta aikaa miettiä ei ollut. Nulikka ähkäisi ja epäröi silmänräpäyksen, kunnes kiskaisi itsensä irti seinästä ja kompuroi sitten parhaansa mukaan kohti asetta työntäen kehonsa valitukset mielestään miten saattoi. Liikkeet olivat eittämättä vähintäänkin paniikinomaisia ja kömpelöitä mutta hintelä poika rynnisti kadun poikki haparoiden miekkaa käsiinsä saastan keskeltä. Hän irvisti ja ähkäisi kiskaistessaan raskaan terän ylös, ja pyörähti sitten kohti kamppailevaa soturia sekä tämän yllä häälyvää hirviötä. Pelkkä näky hyysi verta ja hän joutui nielaisemaan uuden pahoinvoinnin aallon, ennen kuin kiristi leukaansa ja rynnisti järjenvastaisesti kohti taistelua. Ehkä mies onnistuisi edes taistelemaan itsensä vielä vapaaksi...
"Äh... tässä!" poika onnistui ähkäisemään vaivalloisesti tyrkätessään hätäisenä aseen kahvaa kohti hapuilevaa kättä, yrittäen samaan aikaan sulkea parhaansa mukaan järkensä vastaväitteet mielestään. Tämä tosin ei rehellisesti ollut kovinkaan helppoa kun valtava, ärjyvä peto huitoi epämuotoisia raajojaan kaikkea kohti murskaavalla voimalla.
|
|
|
Post by submarine on Dec 26, 2018 0:02:32 GMT 3
Turmeltuneen lihan epäjumala murskasi Kailamia ruhollaan ja raajoillaan, joita kietoi hänen ympärilleen. Vaikka hän puski kaikin voimin vastaan, ei musertava paino väistynyt. Hän tunsi epäluonnollisen lihan poltteen ihollaan; ilman mestarin suojaavia loitsuja pelkkä kosketuskin olisi riittänyt kärventämään hänet kuten muutkin hirviön uhrit. Se oli kuitenkin yhdentekevää, sillä hänen ruumistaan puristava hirveä voima riittäisi silti runtelemaan hänet. Kailam ärähti ja huusi kirouksia hirviön sisuksiin. Se oli tyhjää uhkaa, kun kammottava demoni ei edes ymmärtänyt hänen sanojaan. Hän tarvitsi todellisemman, kouriintuntuvamman tavan iskeä hirviötä vastaan, ja sen saapuminen tuntui hetki hetkeltä epätodennäköisemmältä. Hänen toinen kätensä haroi yhä ilmaa, mutta hirviön sohivat raajat väänsivät sitäkin alleen. Hänen ylitseen vyöryi turmeltunut hyöky, eikä hän uskonut enää näkevänsä pintaa.
Seuraavassa hetkessä kaikki oli toisin. Kailam tunsi kuolettavan, teräksisen painon kädessään, ja hänen sormensa kiertyivät miekan kahvalle kuin laukeavan ansan leuat. Hän karjaisi uudestaan, uhmakkaammin ja voitonriemuisemmin. Miekka ja sitä pitelevä käsi katosivat näkyvistä, ja samassa silmänräpäyksessä rappeutunut hirviö ulahti. Sen valtava ruho kavahti ja miehen huuto kajahti selvemmin sen alta. Hänen miekkansa terästä kohosi savua, joka yhtyi hirviön uusista haavoista kohoavaan savuun. Salaisella alkemialla valmisteltu terä puri raunioiden synkeään hirviöönkin tavalla, jonka sekin ymmärsi, ja tahtomattaankin se perääntyi. "Se on sinun kuolemasi, peto!" Kailam ärähti. Hän iski demonin höllentyneitä raajoja katki, jättäen jälkeensä vain savuavia tynkiä ja haisevia nesteitä. Kammotuksen ruho vetäytyi korventavien iskujen tieltä, mutta mies ärähti ja harppasi sen perään. Hän ei aikonut antaa sille aikaa toipua. "Minä kaivan sydämesi esiin tällä!" hän huusi ja upotti miekkansa syvälle groteskiin lihaan.
Hirviö tempoi ja teutaroi. Kauempana viimeisen henkiin jääneet soturit vääntäytyivät hitaasti pystyyn hävityksen keskeltä. Kukaan ei ollut tulossa auttamaan yksinäistä soturia tähän hätään, mutta se ei selvästikään saanut häntä epäröimään. Miekka kohisi ja sihisi lihassa, eikä sitä käyttelevä soturi haparoinut...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 26, 2018 13:49:44 GMT 3
Poika ei varmasti tiennyt enää itsekään mitä edes odottaa epätoivoisessa tilanteessa joka näytti lähenevän karua loppuaan kun hän kompuroi kohti hirviön alta haparoivaa käsivartta. Katukivien ja demonisen otuksen väliin murjottu soturi kamppaili vielä, mutta massiivinen peto haroi koko ajan parempaa otetta lukuisilla raajoillaan. Siltikin hän järkensä äänestä huolimatta kiirehti näiden luokse, tyrkäten raahaamansa miekan ojennettuihin sormiin. Groteski, ärjyvä peto ei huomannut -tai piitannut- murjomansa miehen jo hurjemmasta huudosta kun tämä tavoitti jälleen aseensa, mutta äkkiä kavahti ulvaisten taaksepäin. Nulikkakin älähti ja horjahti sivuun kun yksi epämääräinen raaja huitaisi aivan liian läheltä häntä. Siitäkin huolimatta hän ei voinut olla tuijottamatta tyrmistyneenä kun otus perääntyi, paljastaen altaan jälleen raivosta huutavan miehen. Tämä oli upottanut miekkansa kammotuksen sisuksiin... ja tämä selvästikin sai aikaan melkoisesti enemmän kuin olisi olettanut.
Löyhkä ja korvia vihlova rääkynä (hurjistuneiden huutojen saattelemana) pyyhkäisi hänen kasvoilleen ja ajoi nulikan kompuroimaan kauemmas hyytävästä kauhistuksestaan huolimatta. Siltikin, pedosta nyt irtoavat tuskaiset äänet ja rimpuilu sekä savuavat vammat herättivät viimein toivoa siitä että tämä kamppailu ei kukaties ollut aivan niin tuhoontuomittua kuin miltä oli vaikuttanut. Poika haparoi etäämmäs kadulle, mutta seurasi epäuskoisena katseellaan kun hurjistunut soturi iski yksin hirviön kimppuun, ärjyen ja survoen irti harovia, epämuotoisia ulokkeita. Miekka raateli savuten ja saastaa roiskuttaen syvälle massiiviseen ruhoon samalla kun mies ajoi perääntyvää petoa taaksepäin. Aikaisemmin kammotus oli murskannut niin sotureita kuin aseita vaivattomasti tieltään, mutta tämä terä puri kevyesti läpi luonnottomasta nahasta tavalla, jonka jopa poika tajusi.
Hänen oli pakko nostaa kätensä korvilleen nousevaa kakofoniaa vastaan, samalla kun pakotti huojahtelevat jalkansa vielä kiskomaan itsensä kauemmas. Hän ei tiennyt mikä hulluus ajoi panssaroidun soturin tuollaisella raivolla yksin päin demonia, mutta hän ei voinut olla tuijottamatta häkeltyneen vaikuttuneisuuden vallassa. Siltikin, välikohtausta seurattiin pelokkaalla kireydellä. Voisiko yksi mies nujertaa moisen kammotuksen itsekseen, joka oli jo koitunut niin monen turmioksi? Hän sattui vilkaisemaan hetkellisesti ympärilleen, huomaten äkkiä vielä muutaman soturin kömpivän jaloilleen katukiviltä. Pian hän myös hoksasi ettei yksikään näistä näyttänyt olevan aikeissa liikkua kohti kamppailevaa toveriaan, hitaista, tukalista liikkeistä päätellen. Kukaan näistä tuskin oli enää hyvässä kunnossa, mutta siltikin poika heitti näihin jokseenkin hätäisen katseen. "Hei, tehkää nyt jotain! Auttakaa sitä! Ennen kuin tuo... otus tekee... jotain uudestaan!" tämä huudahti katkonaisesti, heiluttaen kättään kohti kamppailua. Oli kai kyseenalaista kuuluiko tämä hirvittävän metelin seasta selvistä elkeistä huolimatta tai kiinnostiko ketään ruhjotuista sotureista, mutta... saattoiko hän tehdä muutakaan? Hintelällä, viimeisillä voimillaan sinnittelevällä pojalla tuskin ainakaan olisi ollut mitään tekoa tällaisessa tilanteessa ja tämä tajusi sen katkerana häivähdyksenä itsekin perääntyessään.
|
|
|
Post by submarine on Dec 27, 2018 7:17:26 GMT 3
Muutama henkiin jäänyt soturi kömpi vaivalloisesti pystyyn kauempana taistelusta, mutta yksikään heistä ei tehnyt elettäkään rynnistääkseen herransa avuksi. Kammottavan demonin voimat olivat muraneet nämä miehet, ja nyt jokainen pälyili pelokkaasti ja päättämättömästi huutavan pojan ja taistelun suuntaan. Miehet eivät uskoneet toverinsa mahdollisuuksiin sen enempää kuin poikakaan. Lopulta yksi heistä huusi ponnettoman kirouksen pojalle ja koko hullulle pyrkimykselle ja säntäsi silmittömässä kauhussa jonnekin raunioiden varjoihin. Muut kaksi vilkuilivat tämän perään, mutta eivät tohtineet seurata. Eivät mitään muutakaan.
"Surkeat, vetelät pelkurit! Pahaisella nulikallakin on enemmän sisua!" Kailam karjaisi ilmoille, mikä oli kaikki millä hän pystyi juuri nyt osoittamaan raivoaan sivussa värjötteleville raukoille. Hän iski ja löi, survoi ja silpoi, piteli valtaisaa hirviötä parhaansa mukaan poissa kimpustaan noidutulla miekalla ja nopeilla liikkeillä. Mutta polttavan vimmansa läpikin hän tunsi vellonnan päässään ja poltteen jänteissään. Kovat iskut vaativat veroaan, ja tuskastaan huolimatta menneiden aikojen epäjumala iski ja murskasi ympäriinsä kuin rajumyrsky, holtittomasti mutta kuolettavasti. Se ei suostunut kuolemaan, vaikka sen lihaa aukoivat jo lukemattomat, valtaisat viillot ja pistot - niin hänen miekastaan kuin sotureiden peitsistäkin. "Kuole pois kuten kaupunkisikin!" soturi ärähti kammotukselle hampaidensa välistä ja kypäränsä alta. Se ei varmasti ymmärtänyt sanaakaan. Sen sijaan se vastasi karjaisemalla ja avaamalla taas valtavan kitansa. Kailam näki sieltä kajastavan, sairaalloisen hehkun. "Sinun päiväsi ovat yhtä pahasti takana!" hän jatkoi, kaiketi omaksi rohkaisukseen, samalla kun horjahti taaksepäin riuhtoen voimalla kypäräänsä. Sen reunat raapivat kasvoja, mutta yhdellä ainoalla vedolla hän raastoi sen päästään ja paiskasi demonin valtavaan, ammottavaan kitaan. Hirviö kouristi, mutta ei suostunut tukehtumaan tai edes sulkemaan suutaan. "Järsi tätäkin sitten, senkin muotopuoli!" Kailam ärähti vielä, ja paiskasi kaikin voimin miekkansa kypäränsä perään. Se kolahti sitä vasten, ja hirviö sätki, mutta kuolema oli yhä liikaa vaadittu siltä. Sen leuat rutisivat, mutta ruho vyöryi yhä päin.
"Tule sitten, jos tuokaan ei riitä! Minua et ainakaan ahmaise!" Kailam huusi, ennen kuin käännähti kannoillaan ja rynnisti äkkiä pahasti kärsineelle, hämyiselle sivukujalle raunioiden välissä. Peto karjui, kuin miehen uhma ja kiusa olisivat herättäneet siinä todellista vihaa, ja lähti jahtaamaan. Se hädin tuskin mahtui ahtaaseen koloon, mutta puski silti sinne. Kailam katosi näkyvistä sen taakse sekainen hiuspehko hulmuten. Samalla hän kirosi hänet pulaan jättäneet miehet ja surkean mestarinsa, joka tuskin uhrasi ajatustakaan täällä tänään kuolleiden uhrauksille - ja ennen kaikkea itsensä, monesta syystä ja monella tavalla.
"Hei sinä! Tule tänne! Siellä on vaarallista!" kuului huuto peloissaan värjöttelevien soturien suunnalta. Se oli selvästi tarkoitettu pojalle. Rauniosta oli astunut ulos kevyttekoisempi hahmo, jolla ei ollut suurtakaan taisteluvarustusta tai mainittavia aseita. Tumma hahmo, joka ei totta puhuen näyttänyt hirvittävän huolestuneelta. Huuto oli melkein kuin viaton ehdotus.
Hieman kauempana, yhä melkein samalla paikalla, vain hieman paremmin varjojen suojissa, seisoi yhä pitkä, laiha, mustiin kaapuihin kietoutunut mies. Tämä tuijotti tätä kaikkea tuimasti, katse yhä tiukasti poikaan iskostuneena. Kuin kapinen haaskalintu, joka kärsivällisesti odotti oikeaa hetkeä livahtaa saaliinsa kimppuun. Soturi ja hirviö olivat jo väistyneet, ja poika häämötti kaiken keskellä melkeinpä yksinään. "... herraamme ei paeta, astia", mies kähisi hiljaa kaapujensa uumenista. Toinen käsi hamusi uusia kauhuja, jotka vapauttaa vastustelijoiden niskaan...
|
|