|
Post by spyrre on Nov 11, 2016 16:54:24 GMT 3
Puutarhan hyytävä olemus seurasi heidän kulkuaan varovainen askel toisensa jälkeen kun kaksikko hivuttautui eteenpäin tämän poikki. Kukaties tuntemus ei ollut varsinaisesti mitään konkreettista josta olisi voinut saada kunnolla otetta mutta tätä taisi olla mahdotonta olla huomaamatta, ja eittämättä myöskin kissaihmisen olemus oli käynyt entistä jännittyneemmäksi ja varautuneemmaksi, huolimatta hänen toiveikkuutta tavoittelevista sanoistaan. Siltikään hän ei voinut olla luomatta pientä hieman hapanta vilkaisua Haekliin kun nuorukainen hyssytteli kauhistuneena hänen pohdintaansa. Cathryn puuskahti kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotakin mutta silmänräpäyksen tai kaksi emmittyään olento sulkikin suunsa vaieten. Rehellisesti, hiipiessään jossakin tällaisessa paikassa jonka luonnottomuutta kykeni lähes leikkaamaan veitsellä (ei sillä että häntä olisi varsinaisesti huvittanut yrittää), tuntuivat ajatukset kuoleman takaa takaisin kurottavasta velhosta häiritsevästi vähemmän kaukaa haetulta kuin olisi pitänyt moisiin noituuksiin perehtymättömämmillekin... eikä ollut vaikea nähdä että hänen tuntumassaan hiippaileva tumma nuorukainen pelkäsi tätä aivan tosissaan. Ja tuntiessaan luonnottoman hyytävän viiman niskassaan keskellä kuollutta puutarhaa heidän ylleen nousevan kartanon läpitunkemattoman mustien ikkunoiden tuijotuksessa, oli naisenkin pakko ainakin vaivihkaa myötäillä toisen ajatuksia, myönsi tämä mitään tai ei. Kiiluvat silmät kävivät pikaisesti suojaavia merkkejä tapailevassa nuorukaisessa ennen kuin kääntyivät takaisin puutarhan varjoihin, jääden jälleen epäluuloisesti haravoimaan näitä. Edes katilla ei lopulta tainnut tähän hätään olla varmuutta (taikka uhkarohkeutta) lähteä haastamaan Haeklin sanoja taikka mahdollisesti kuollutta velhoa sen enempää kuin heidän tarvitsi... tai sitä mitä tämä oli saattanut jättää jälkeensä. Hän ei lopulta tiennyt moisista asioista lähellekään tarpeeksi...
Vaikka pyrki pitämään oman olemuksensa viileänä, kissaihminen ei voinut siltikään olla aistimatta kaiketi paremmin perillä olevan Haeklin ilmiselvää kauhua ja hermostusta. Moinen ei ollut ainakaan omiaan rauhoittamaan oloa, ja tämä vilkuilikin nuorukaista muutaman kerran vaivihkaa silmäkulmastaan, sen verran mitä rohkeni irrottaa huomiotaan ympäristöstään. "....hmmh. No. Oli miten oli. Älä huoli, me vain etsimme mitä tarvitsemme ja häivymme. Se on varmasti enemmän kuin tarpeeksi. En usko että meistä kumpaakaan kiinnostaa jäädä vetelehtimään tänne" katti sihahti lopulta takaisin. Hiljaiset sanat oli osoitettu yhtä paljon hänelle itselleenkin, mutta olento pyrki pitämään epäilyksensä pinnan alla. Siltikin, vaivihkaa petomaiset leukaperät jännittyivät aavistuksen, samalla kun pitkät kynnet pysyivät hipomassa vyöllä riippuvan sapelin kahvaa. Hän käänsi ajatuksensa nopeasti takaisin konkreettiseen kun hytisevä Haekli kuiskasi nähneensä kartanossa taka-oven, joka kuulosti ainakin jossain määrin lupaavammalta reitiltä sisälle mokomaan noidanpesään. Cathryn myhähti hiljaa orastavaa epäilystä peitelläkseen kunnes nyökkäsikin ehdotukselle hyväksyvästi. "Olin näkevinäni jotakin samanlaista kierrellessäni. Kuulostaa ainakin hyvältä yrittää" hän myötäsi, silmäten uudemman kerran nuorukaista hieman silmiään räpäyttäen tämän mutistessa hermostuneena oudoista palvelijoista sekä muusta huomaamastaan kyseenalaisuudesta kartanon suhteen. Cathrynkaan ei voinut olla vilkaisematta jokseenkin epämääräisesti ympärilleen toisen huomauttaessa olemattomasta kaivosta luultavasti tajuten asian varsinaisesti vasta nyt, joka toikin nopeasti uuden kulmienrypistyksen olennon kasvoille. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä kovinkaan kauaa mitä moinen (tai mikään muukaan) tarkoitti, kun hiljainen mutta hyytävällä tavalla ilmassa häivähtävä vaikerrus iski heidän molempien tajuntaan.
Järkyttyneen Haeklin hyytyessä paikoilleen jähmettyi jo valmiiksi jännittynyt kissaihminenkin, refleksinomaisen hälytettynä ennen kuin ehti varsinaisesti edes kokonaan tajuta mistä oli kyse. Hölmömpi olisi saattanut epäillä vain kuvitelleensa aineettoman, tuuleen hiipuvan äänen... mutta kumpikaan heistä ei tainnut olla tarpeeksi luottavainen yhtään minkään suhteen täällä edes haaveillakseen moisesta autuaasta tietämättömyydestä. Oikeastaan ilme Cathrynin petomaisilla kasvoilla ei ollut edes varsinaisesti yllättynyt kun hänkin heitti nopean ymmyrkäis-silmäisen katseen rikostoveriinsa ennen kuin ehti estääkään itseään. Enemmänkin näytti siltä kuin hän olisi juuri astunut ansaan jota oli tehnyt parhaansa vältelläkseen, ja jopa kattikin osasi jo aavistella asioiden olevan parhaillaan romahtamassa hyvin epämiellyttävään suuntaan. Valitus hiipui, mutta uusi kuiskaava ääni häilyi tämän tilalle, samalla kun kylmyys kääriytyi heidän ympärilleen entistäkin pistävämpänä. Kissakin säpsähti ja tämän kuono rypistyi irvistykseen kun nainenkin jäi pälyilemään silmiään kireästi siristellen ympärilleen yrittäen löytää häiritsevän läheltä kuuluneen äänen lähteen sormet jo sapelin kahvalle tarraten.... tai oikeastaan tarkemmin ajatellen.... äänien? Kesti hetken verran tajuta tämä, mutta kuiskaus kaikui lähestulkoon kaikkialta heidän ympäriltään vaikka mitään ei näkynytkään. Cathryn sihahti kirouksen hampaidensa lomasta katse puolelta toiselle singahdellen kunnes nainen äkkiä säpsähti uudestaan Haeklin ähkäistessa kauhistuneena. Jotakin tosiaan liikkui varjoissa heidän ympärillään... eikä kyseessä selvästikään ollut mitään edes suunnilleen normaalia, saati armollisen luonnollista.
"Kirottua! Varo, ne--!" nainen töksäytti, kuitenkin joutuen itsekin äkkiä vaikenemaan yllättyneen terävän henkäisyn keralla kun kammottavat näkymättömät kädet alkoivat tavoitella tunkeilijoita otteeseensa. Luonnottomasti liikahtelevat varjot liikahtivat ja kurottivat äkkiä heidän suuntaansa ja Cathryn ei voinut olla kavahtamatta vaistonvaraisesti kun jokin hyytävän kylmä tuntui tarttuvan häneen... ja kaikesta päätellen myöskin Haekliin hänen tuntumassaan. Naisesta irtosi epämääräinen tukahtunut kissamainen sihahdus ja tämä harppasi rivakasti taaemmas ravistellen itseään kuin olisi yrittänyt kiskoa näkymätöntä tarraajaa irti itsestään. Rehellisesti hänellä ei ollut aavistustakaan oliko kyseessä hyökkävä haamu kuten nuorukainen oli kauhuissaan ähkäissyt vaiko jotakin aivan muuta... mutta hän ei myöskään oikeastaan halunnut jäädä ottamaan asiasta selvää. Yritti hän kuinka yritti, hän ei oikein vieläkään onnistunut saamaan hätäisesti ympäriinsä singahteleviin silmiinsä muuta kuin liikkuvia ja kurottelevia varjoja... joita koko puutarha tuntui olevan täynnä. Mutta oli tämä mitä oli, edes hän ei voinut väittää vastaan sille kuristavalle tuntemukselle joka tuntui parhaillaan yrittävän tarrata hänen kaulalleen varsin ikävällä tavalla. Tai sille, kuinka kauhistunut Haeklikin näytti jähmettyvän paikoilleen kuin saalis petolauman keskellä. "Egh! Piru vieköön koko---" Cathryn sähähti tukalasti, keskeyttäen lauseensa kuitenkin vain nopeaan, töksähtävään kiroukseen. Mitä ikinä tapahtuikaan tilanne ei selvästikään aikonut antaa heille aikaa pähkiä yhtään mitään... Kiireinen katse välähti olan ylitse kohti mustaa aitaa jonka yli he juuri hetki sitten olivat uhmakkaasti kavunneet ennen kuin kääntyi kuitenkin lähes samantien uudestaan eteenpäin hänen mieleensä hyökyvän adrenaliinin hätäisyydellä. Takaisin ei ollut enää kääntyminen, joten heillä oli käytännössä vain yksi suunta....
Kissaihminen ei jäänyt enää edes harkitsemaan, kun ilma heidän ympärillään tuntui hyökyvän lähestulkoon kiinteän jäätävänä heidän kimppuunsa. Nainen sähähti uudestaan henkeään haukkoen, kurottaen sitten kohti nuorukaista tarratakseen tätä jokseenkin epäkohteliaasti tämän vaatteiden niskamuksesta. "Ala tulla! Nopeasti!" Cathryn sihahti ja harppasi sitten eteenpäin hätäisellä rivakkuudella. Hän yritti parhaansa mukaan syöksähtää heitä ympäröivän aineettoman hyökkääjän (hyökkääjien?) ohitse ja kiskaista rikostoverinsa sekä itsensä näkymättömästä otteesta, paetakseen pimeän puutarhan poikki kohti kartanoa. Mitä he ikinä tekisivätkään seuraavaksi taisi jäädä sivuseikaksi, nyt heidän olisi päästävä kirottujen, vaikertavien haamujen kynsistä, tai... ainakaan nainen ei tahtonut edes yrittää nyt pohtia mitä tapahtuisi jos nämä onnistuisivat tekemään, mitä otukset ikinä yrittivätkään....
|
|
|
Post by submarine on Nov 15, 2016 4:46:51 GMT 3
Hetken Haekli oli jähmettynyt paikoilleen. Kukaties asiasta olisi voinut syyttää jotakin yliluonnollista, synkeää mahtia, mutta totta puhuen hänen tyrmistyksensä ja järkytyksensä tilanteen oivaltamisesta ajoi asian aivan yhtä hyvin. Kuolettava uhka oli joka puolella, kaikkialla, ja ennen kuin kaksikko oli edes tajunnut se oli jo iskenyt aivan liian kirjaimellisesti kyntensä heihin. Hän tunsi kuinka se puristi häntä, pureutui hänen lihaansa ja pyrki syvemmälle, kohti lämpöä ja elämää. Ja hetken, aivan liian kohtalokkaan hetken, hän oli vähällä musertua sen alle. Jalat tuntuivat heikoilta ja kuolema häälyi yllä. Hyvin nopeasti velhon kartano oli todistamassa kuolettavaa mainettaan. Irvistävä Haekli havahtui äkilliseen, terävään huutoon vieressään - kuten myös äkilliseen ja terävään kiskaisuun, kun joku toinen todisti olevansa paljon häntä itseään valppaampi. Nuorukainen itse osasi tuskin muuta kuin ähkäistä tukahtuneesti, ennen kuin terävä repäisy sai hänet horjahtamaan. Se kuitenkin riitti, ainakin sikäli kuin hän tarvitsi jotakin kiskomaan itsensä takaisin tilanteen tasalle. Ensimmäisen horjahtavan askeleen jälkeen varas löysi jo jalkoja alleen ja pakotti ne samaan hätäiseen tahtiin kuin rikostoverinsakin. "Nämä ovat henkiä! Kuolleita henkiä!" Haekli ähkäisi nopeasti, siitä huolimattakin että mokoma tieto taisi olla varsin yhdentekevää juuri nyt. Tässä kohtaa taisi olla aivan sama mikä heitä nyt ahdisti. Ainoa vastaus oli joka tapauksessa pakeneminen.
"Niitä on kaikkialla!" nuorukainen sihahti muutaman askeleen jälkeen sanojensa perään. Äkillinen pyrähdys pakoon oli kukaties helpottanut piinaa hieman, mutta se oli pelkkä armollinen hengenveto, ennen kuin näkymätön uhka kietoi heidät taas sisäänsä. Kuin valtava lauma, joka oli kaikkialla ja iski nääntyneen pedon nopeudella. Varjot kaksikon ympärillä olivat yhtä villiä riepottelua ja kammottavaa kuhinaa. Ne kietoivat heitä sisäänsä ja painoivat alleen. Silmät sumenivat ja voima hupeni jäsenistä. Vääjäämätön kuolema häilyi kaikkialla, eikä sitä selvästikään voinut juosta pakoon - tai kestää. Montako kertaa hän pystyisi vetämään henkeä ennen kuin se kiskottaisiin ulos hänestä? Montako sydämenlyöntiä hän vielä tuntisi, ennen kuin se pysähtyisi? Hän ei halunnut ottaa selvää. "Etuovi! Pakko ottaa se!" Haekli enemmänkin kirahti kuin huusi. Hän loikkasi yli mustien ruusujen niin ketterästi kuin vain pystyi, haparoi polun valkeilla kivillä ja ponnisti eteenpäin. Etuoven koettelu olisi sulaa hulluutta, hän tiesi sen, mutta vaihtoehdot olivat äkkiä käyneet vähiin. Siinä missä velhon etuovesta tunkeutuminen olisi lähestulkoon varma kuolema, hän ei elätellyt mitään toiveita heidän mahdollisuuksistaan kiertää talon ympäri etsien jotakin muuta sisäänkäyntiä. Melkein varma oli parempi kuin täysin varma. Ajatus siitä, miten vielä parempi olisi ollut kuitenkin pysyä poissa, välähti ajatusten halki, mutta ikävä kyllä sekin oli enää pelkkää jälkiviisautta. Perääntyminen oli tässä kohtaa ylellisyyttä, jota kaksikolle tuskin enää sallittiin; korkean aidan ylitse kiipeäminen murhanhimoisen henkien lauman jäytäessä heitä oli pelkkä itsemurha.
Haekli ei vaivautunut edes hapuilemaan tiirikkaa. Hän ei edes yrittänyt löytää itsestään voimaa, jolla olisi voinut yrittää murtaa ovet auki. Kartanon jykevät ulko-ovet olivat varmasti lujempaa tekoa kuin hän, ja nopeasti ehtyvälle nuorukaiselle oli täysin selvää jo nyt, ettei hän koskaan, mitenkään, pystyisi tiirikoimaan niitä auki niissä muutamassa hetkessä jotka heillä oli - jos koskaan. Hän rynnisti ovia kohti, harpasi yhdellä huteralla askeleella portaat ylös, ja heitti kätensä kahvalle. Silmänräpäys tarraamisen ja vedon välillä tuntui ikuisuudelta. Mutta kun hän lopulta veti, helpotus ja paniikki tulvahtivat häneen yhä vahvempina: ovi raottui! Hän ponnisti repäistäkseen sen auki... ja horjahti sitä vasten kun se äkkiä pamahti kiinni. Tyrmistyksessään häneltä meni toinen silmänräpäys tajuta tapahtunut: joku oli tarttunut sisältä käsin oveen ja kiskaissut sen kiinni. Liikkeessä oli ollut inhimillistä (tai ainakin melkein inhimillistä) tuntua, hätäistä haparointia joka tuntui liiankin tutulta juuri nyt. "Auta! Joku pitää tätä!" Haekli melkeinpä parkaisi rikostoverilleen. Hän yritti kiskoa ovea auki kaikin voimin, ja se kyllä tutisi, mutta joku hangoitteli vastaan sinnikkäästi. Kaikesta päätellen ei kukaan kammottavan vahva, mutta kuitenkin liian vahva, että kalman ja varjojen näivertämä varas olisi kyennyt noin vain repäisemään oven tämän käsistä. Mutta kaksi...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 15, 2016 16:51:39 GMT 3
Jos ensimmäiset askelet velhon kartanon edustalla olivatkin tuntuneet liian helpoilta, korjasi tilanne itsensä varsin nopeasti. Kun kalmankylmä olemus sulki heidät sisäänsä tarraten heidän sisuksiinsa kammottavalla tavalla jota oli mahdotonta kunnolla kuvaillakaan, ei Cathrynkaan voinut olla tuntematta kauhun pyyhkäisevän ylitseen. Oliko mahdollisesti kuolleenkin velhon uhmaaminen ollut täyttä harhaista itsetuhoisuutta? Olivatko he juuri kalleuksien toivossa astuneet kuoleman kitaan, vain tuupertuakseen edes sisään pääsemättä mustan puutarhan kurottelevien varjojen keskelle? Mutta oli totuus juuri nyt mitä olikaan, puski kylmäävän kauhun ylitse kuitenkin nopeasti jotakin muutakin. Hyökyvä aalto eläimellistä adrenaliinia huusi hänen päänsä sisällä ajaen eteenpäin, ja jopa tässäkin tilanteessa kissaihminen oli kokenut tarpeeksi kuunnellakseen tätä. Näkymättömien sormien tarratessa ja raastaessa nainen sukelsikin eteenpäin ehtimättä edes kiittää onneaan siitä että ensimmäisen horjahtavan kiskaisun jälkeen Haeklikin tuntui jo seuraavan ilmeisestä kauhustaan huolimatta. Hetkeksi tukahduttava, elinvoimaa itseään raastava kylmyys hellittikin... mutta Cathryn tuskin ehti vetää henkeä kun tämä oli jälleen heidän kimpussaan, selvästikään aikomatta päästää viimein keskelleen eksynyttä saalistaan pakoon. Kissa kompuroi töksäyttäen uuden terävän kirouksen jossa särähti jo aavistus siitä luonnottomasta kauhusta joka velloi hänen sisällään, olennon kuitenkin löytäessä vaivoin jalkansa alleen, kukaties silkan itsepäisyyden voimin. Haeklin kauhistunut huudahdus siitä mitä heitä riepottelevissa varjoissa piili sai uuden kylmäävän aallon pyyhkäisemään hänen ylitseen, mutta nainen puri nopeasti hampaansa yhteen, pakottaen jo kammottavan voimattomat jalkansa eteenpäin lakastuneen kasvillisuuden poikki nuorukaista mukanaan kiskoen.
"Minulla ainakaan ei ole aikomustakaan jäädä tänne ja liittyä niiden joukkoon" hän pakotti kurkustaan uhmakkaan sihahduksen. Näkymättömän voiman kiskoessa hetki hetkeltä enemmän voimia hänen kehostaan petomainen nainen yritti jälleen epätoivoisesti ravistella tätä irti itsestään vain todetakseen tämän lohduttoman turhaksi. Kuten Haekli kauhuissaan kertoi tuntuivat nämä henget yltävän kaikkialle, eikä näitä selvästikään kyennyt ravistamaan irti kun nämä olivat saaneet otteen... jättäen heille vain yhden vaihtoehdon. Cathryn tuskin oli ehtinyt vielä ajattelemaan tarpeeksi pitkälle heidän seuraavaa siirtoaan rynnistäessään pakoon kohti kartanoa, mutta Haeklin hätäinen huudahdus sai silti naisen luomaan lyhyen, empivän vilkaisun nuorukaiseen rynnistyksensä lomassa. Kartanon pahaenteinen etuovi tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä vaihtoehdolta tunkeutua sisälle monestakin syystä, mutta hänkin tarvitsi vain silmänräpäyksen tajutakseen ettei heillä mitenkään ollut nyt varaa etsiä yhtään mitään muutakaan. Hänen jalkansa kompuroivat ja koko keho tuntui kylmältä ja voimattomalta jo nyt, eikä Haeklikaan voinut olla paremmassa kunnossa... Katti ähkäisi tukalasti ja irvisti, lopulta vain nyökäten hätäisesti toisen sanoille. Tumman nuorukaisen loikatessa polulle ja kompuroidessa kohti heidän edessään häälyvää ovea Cathryn seurasi, tuskaisesti henkeä haukkoen ja silmiään siristellen, mutta yhä uhmakkaan sinnikkäästi vaikka toinen olikin saanut aavistuksen verran etumatkaa. Jokin tällainen ei ollut sellaista johon saattoi varautua millään tavalla ja jo näiden lyhyiden hetkien aikana kissaihminen saattoi sanoa että tämä oli epäilemättä kammottavinta mitä hän oli koskaan kokenut, riippumatta siitä kuinka hän oli itseriittoisesti vain hetki sitten julistanut kuinka hän oli jo varautunut kaikkeen. Rehellisesti, juuri tällä hetkellä tämä alkoi tuntua jo hyvin typerältä, mutta heillä tuskin olikaan nyt aikaa pysähtyä katumaan sitä mihin he olivat jo ryhtyneet.
Cathrynkin tunsi jo silmiensä sumenevan hetkeksi kompuroidessaan Haeklin tumman hahmon jäljessä. Jäljellä oleva armonaika tuntui olevan jo lähestulkoon konkreettisesti laskettavissa vain sekunneissa tai sydämenlyönneissä, ja hetkellisesti hän viimein kompuroikin, horjahtaen polvilleen kalvakalle kivipolulle. Hän joutui puremaan leukansa kivuliaasti yhteen kyetäkseen kiskomaan itseensä tarpeeksi tolkkua kohottaakseen vielä päätään ja tajutakseen nuorukaisen saavuttaneen kartanon. Tämäkin huojahti jo uhkaavasti kurottaakseen tarraamaan oveen ja epätoivoisen silmänräpäyksen ajan Cathryn jo odotti uksen olevan lohduttomasti lukossa... mutta vastoin kaikkia odotuksia tämä liikahtikin kiskaisun voimasta. Tämä oli kaikki, mitä he nyt tähän hätään tarvitsivat ja tämän tajuaminen ajoi nopeasti uutta voimaa henkeä haukkovaan kissaihmiseenkin. Nainen sihahti ja ponnisti takaisin jaloilleen kun nuorukainen äkkiä horjahti huudahtaen, jääden epätoivoisesti kiskomaan ovea jota joku sisällä pidätteli. Cathrynillä ei ollut voimia vastata, mutta hän ei jäänyt pohtimaan kuka saattoi seisoa sisällä ja pidellä ovea saati sitä mitä tämä tarkoittaisi vaan muutamalla pitkällä ja hätäisellä askelella hän harppasi kartanon portaille. Hänkin enemmänkin horjahti eteenpäin kurottautuessaan tarraamaan oviin joita toinen jo kiskoi, nostaen sitten toisen jalkansa vasten viereistä ovea epätoivoista tukea hapuillen ja kiskaisten itsekin hupenevien voimiensa takaa. Naisen kurkusta karkasi uhmakas ärähdys, huolimatta jo melkoisen tuskaisesti kulkevasta puuskuttavasta hengityksestäkin. Hänellä ei ollut aikomustakaan antaa periksi niin murhaavalle puutarhalle kuin sille, kuka ikinä yrittikään pitää heitä ulkona... vaikka se hyvinkin saattaisi tarkoittaa entistä suurempaan kuolemanloukkuun ryntäämistä. Sillä tosin taisi olla hyvin vähän väliä heidän kannaltaan juuri nyt.
|
|
|
Post by submarine on Nov 21, 2016 8:59:45 GMT 3
Haeklilla ei ollut aikaa miettiä varsinaisesti yhtään mitään, mutta siltikin ajatus siitä, että hän oli kohtaamassa loppunsa tällä tavalla, ei suinkaan minkään velhon kammottavan kirouksen toimesta vaan koska joku piteli ovea kiinni, oli yhtä aikaa järjetön ja jopa turhauttava. Jos olisi pakokauhultaan ehtinyt, olisi hän kukaties voinut kirota ja solvatakin mokomaa. Kuolema jonkun ovenkahvassa roikkuvan, vieläpä hintelän oloisen vastaanhangoittelijan vuoksi olisi yhtä aikaa ollut järjetön ja aivan liian osuva loppu jollekin näin järjettömälle toimelle. Kaikeksi onneksi hänen ei tarvinnut kiskoa yksin pitkään, sillä muuten tuo loppu olisi melkoisella varmuudella myös koittanut. Oven pitelijä, olipa kuka nyt olikaan, ei tosiaan tuntunut olevan erityisen vahva. Jo pelkästään Haeklinkin nykäisystä raottunut ovi nytkähti nyt huomattavasti rajummin, kun kissamainen nainenkin tarttui siihen kiinni. Tämä kirvoitti sisältä äänen, jonka olisi kukaties voinut tulkita jonkinlaiseksi vastalauseeksi. Oven toisella puolella jäätiin nopeasti selvään alakynteen - joskaan tämä ei kuitenkaan saman tien antanut periksi. Äkkiä kiskomiseen tuli lisää voimaa, siihen malliin että kiskoja oli tukenut itsensä äkkiä jotakin vasten. Siitä huolimattakin rako ovensuussa kasvoi, joskin se teki niin kammottavan hitaasti; koko väännössä kului monta pitkää silmänräpäystä tilanteessa, jossa kaksikolla ei olisi ollut yhtäkään tuhlattavaksi. Kammottava, kurimuksen omainen kadotettujen sielujen myllerrys ympärillä jäyti kaksikkoa kuin kuolema itse, eikä Haekli enää edes tiennyt kiskoiko hän todella ovenkahvasta. Ensin korvissa oli kohissut ja suhissut, mutta nyt kaikki äänet olivat kadonneet. Hänellä oli niin kylmä, ettei sitä enää edes tuntenut. Ja sitten ovi aukesi.
Haekli raastoi ja repi minkä pystyi. Hän odotti ja toivoi oven aukeamista enemmän kuin varmasti mitään muuta koskaan elämässään, mutta siitä huolimattakin hän oli täysin yllätetty, kun se lopulta aukesi - ainakin osittain koska toisella puolella vastusteleva lakkasikin äkkiä kiskomasta vastaan ja kaikesta päätellen potkaisi tai töytäisi ovea kaikin voimin ulospäin. Se lennähti auki paljon nopeammin kuin nuorukainen oli osannut toivoa, iskeytyi häneen kovaa ja sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Hän oli vähällä horjahtaa alas portailta, eikä häntä pelastanut niinkään mikään nopea reaktio, vaan se tosiseikka että hän puristi ovenkahvasta jo valmiiksi kuin kuoleva oljenkorresta. Hetken hän roikkui pelkästään sen varassa portaiden reunalla kuin köyttä puristava rotkon edessä. Sitten hän kuitenkin löysi toisenkin kätensä ja tarrasi silläkin kahvaan, ennen kuin lopultakin riuhtaisi itsensä eteenpäin. Haekli ei niinkään astunut tai harpannut kuin kaatui sisään. Hän mätkähti sisään ovesta henkeään haukkoen ja velttona kuin kuollut kala. Kädet eivät ehtineet tielle, vaan hän osui maahan pää edellä - olkoonkin että hädin tuskin edes tunsi osumaa. "Ovi... sulje ovi!" nuorukainen ähkäisi hätäisesti ilmoille, tarkoittamatta sanojaan tähän hätään oikein kenellekään - joskaan paikalla ei ollut kaiketi kuin yksi, joka olisi voinut ne kuulla. Sen vahvisti ainakin villi pälyily, jonka hän heitti ympärilleen etsiessään katseellaan heidän piinaajansa, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla jossakin aivan lähellä. Hämyisessä aulassa ei kuitenkaan seissyt ketään. Vasta, kun jostakin ylempää kajahti pamahdus, tajusi hän nostaa katsettaan. Jossakin aivan hämärän rajamailla, suurten kivisten portaiden yläpäässä, ovi heilahti kiinni. Sen takaa hän ehti samein silmin erottaa kalpean hahmon juuri ennen kuin se katosi oven taakse. Ilmeisesti tämä oli hylännyt etuoven ja paennut...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 21, 2016 15:20:07 GMT 3
Tuntui epäilemättä vähintäänkin absurdilta kuinka he kamppailivat elämästä ja kuolemasta oven kanssa, mutta juuri sillä hetkellä kun aineeton aaveiden kurimus kuhisi jäätävänä heidän ympärillään ei tilanteessa ollut yhtään mitään kevyesti otettavaa. Kuten Haeklikin oli Cathryn tarrannut heidän tiensä tukkineeseen oveen henkensä edestä, mutta siltikin huolimatta heidän molempien epätoivoisesta ponnistelusta hangoitteli tämä silti vieläkin vastaan... vaikkakin tämän saattoi tuntea antavan hiljakseen periksi. Siltikin tämä kaikki tapahtui suorastaan raastavalla tavalla aivan liian hitaasti. Kissamainen nainen tunsi katseensa sumenevan joutuen hetki hetkeltä kamppailemaan entistä enemmän itsensäkin kanssa kammottavalla tavalla... mutta siltikään vaikka siltä saattoi tuntua, ei kaikki ollut vielä menetetty. Hän tuskin edes tiedosti kunnolla epämääräistä protestoivaa äännähdystä joka kantautui oven toiselta puolelta mutta vastasi tähän edes tajuamattakaan ahdistetun, hurjistuneen eläimen vaistomaisella ärähdyksellä... ja sitten äkkiä ovi äkkiä antoikin periksi. Tapa jolla uksi äkkiä heilahti voimalla ulospäin täysin odottamatta yllätti Cathryninkin täysin. Hänen päänsä sumeni jo uhkaavalla tavalla kun äkillinen horjahdus ravistelikin naiseen vielä tolkkua varsin suorasukaisella tavalla. Olennon kurkusta irtosi tyrmistynyt ähkäisy kun ovi jota he olivat kiskoneet voimiensa takaa heilahtikin voimalla heitä päin lähettäen naisenkin kompuroimaan yllättyneenä taaksepäin kun hänkin oli vähällä menettää tasapainonsa, jota seurasikin nopeasti kolahdus sekä uusi kivulias sihahdus. Hän huojahti uhkaavasti huterilla ja kammottavan elottomilla jaloillaan tuskin onnistuen tajuamaan kolauttaneensa juuri päänsäkin auki heilahtaneeseen oveen, mutta varsin nopeasti jo uhkaavasti haparoivaan mieleen pälkähti kuitenkin ajatus joka sai uuden hätäisen aallon adrenaliinia tulvahtamaan esille. Reitti oli nyt auki! Miksi ja miten, sillä tuskin oli juuri nyt edes väliä.
Cathryn vetäisi terävästi henkeä ja kiskaisi itsensä takaisin suunnilleen jaloilleen ovenkahvaa puristaen, enemmänkin refleksinä kuin tarkoituksella. Sumeahko katse kävi portaissa horjuvassa Haeklissa kun nuorukainen löysi itsestään kuitenkin vielä voimaa vetäistä itsensä takaisin, ja sitten sisälle ovesta. Hutera kissaihminenkin tuntui havahtuvan tästä aavistuksen verran enemmän ja nainenkin harppasi huojuen eteenpäin purren leukojaan tiukasti yhteen, enemmän tai vähemmän hoiperrellen itsekin ovelle. Hän oli vähällä kompastua lattialle retkahtavaan nuorukaiseen luultavasti onnistuenkin potkaisemaan tätä mennessään, hätäisen ajatuksen ajaessa naista kiireesti eteenpäin hänen sisintään jo kylmäävän kuoleman kourista. Toisen huudahtaessa kiireisesti nainen horjahti uudestaan, tajuten kurottautua kiskaisemaan paniikinomaisella tarmolla suuren oven kiinni perässään kaikin voimineen mitä hänellä oli vielä jäljellä. Ulko-ovi kolahti lopullisesti hänen takanaan, Cathrynin kuitenkaan ehtimättä jäädä murehtimaan tätä sen enempää kuin luultavasti Haeklikaan. Kissaihminen huojahti vieläkin henkeään haukkoen, jokainen karva turkissaan epäilemättä pystyssä sojottaen vasten viereistä seinää, enemmän tai vähemmän valuen tätä myöten alas lattialle. Hänen vapisevat jalkansa eivät enää jaksaneet kannattaa painoa ja hänen hampaansa kalisivat eikä olento heti saanut edes katsottua kunnolla mihin he olivat rynnänneet. Ensimmäiset hetket hän lähestulkoon odotti voimattomalla kauhulla että aineettomat haamut vain seuraisivat heitä ovien ja seinien lävitse jo saaliisiinsa innokkaasti takertuneina, kunnes jostakin ylhäältä kuuluva äkillinen kolahdus sai petomaisen naisen säpsähtämään ja nostamaan hämärässä tilassa kiiluvan katseensa. Joku oli liikkunut ylhäällä... leveiden portaiden yläpäässä, jotka hän oikeastaan vasta nyt hahmotti. Nainen siristi silmiään, antaen sitten viimein katseensa kiertää epäluuloisesti koko aulatilan, kuin vasta nyt varuillaan aavistellen etteivät he ehkä sittenkään olleet kuolemassa. Ehkä? Olo oli silti väkisinkin varsin kammottava... mutta siltikin... he olivat selvinneet kuolemaa tihkuvan mustan puutarhan poikki.
Hetken aikaa Cathrynkaan ei voinut kuin kokoilla itseään seinään raskaasti nojaten mutta hiljakseen hänen katseensa alkoi jälleen löytää kohdetta sekä mieli jonkinlaista tolkkua. Vihreät silmät kuljeskelivat ympäröivässä näkymässä hiljakseen koherentimmin käyden portaiden yläpäässäkin jokseenkin epäluuloiseen sävyyn, ennen kuin laskeutuivat lattialla retkottavaan nuorukaiseen. "Hei. Me olemme sisällä" tämä totesi viimein ykskantaan raskaan hengityksensä lomasta. Voipuneessa ja vieläkin jokseenkin jäykässä äänessä häivähti kuitenkin aavistus jonkinlaista voitonriemua, siitäkin huolimatta että taisi olla varsin aikaista jollekin tällaiselle. Mutta joka tapauksessa.... he olivat vielä elossa, ja he olivat sisällä. Esiin pyrki epämääräinen tukahtuneen katkonainen ääni joka saattoi olla naurahdus, ennen kuin nainen laski katseensa takaisin nuorukaiseen. "Oletko... oletko kunnossa?" tiedusteltiin pienellä viiveellä, kissaihmisen hoksatessa vasta nyt tunnustella millaisessa kuosissa itsekään oli. Olento irvisti ja vääntäytyi hieman pystympään seinään edelleenkin nojaten, jääden hetkeksi tarkastelemaan voimatonta olemustaan ja hieroen vaimeasti kiroten luita ja ytimiä myöten hyytäviä raajojaan. Äskeinen oli ehdottomasti jotakin mitä hän ei missään tapauksessa halunnut kokea uudestaan... ties millaisia seurauksia moinen kokemus saattaisi joka tapauksessa jättää jälkeensä. Hiljakseen tolkkuuntuva katse nousi viimein luomaan uuden epämääräisen varautuneen katseen ylös portaiden suuntaan, jääden hetkeksi mittailemaan näkymää täällä. Hän tarvitsi vielä hetken saadakseen itsensä jälleen kunnolla tolkkuihinsa... mutta nyt saadessaan jälleen henkeä ilman että uhkasi tuupertua niille sijoilleen, muistui hänen mieleensä nopeasti se kolahdus, joka oli kantautunut ylhäältä oven viimein avauduttua. Mistä ikinä olikaan kyse, he eivät olleet yksin täällä...
|
|
|
Post by submarine on Nov 27, 2016 10:23:16 GMT 3
Ja niin nuo kaksi hölmöä olivat päässeet sisään kuolonloukkuun, jonne hulluinkaan mielipuoli ei olisi tunkeutunut vapaaehtoisesti - totta tosiaan, he olivat epätoivoissaan pakottaneet tiensä sisälle. Ja nyt, ankaran pyrähdyksen ja väännön jälkeen, heitä odotti... hiljaisuus. Kuolema oli raivonnut heidän ympärillään vain hetki sitten ja veri kohissut heidän korvissaan kuin valtava hyöky, mutta nyt heidät sulki sisäänsä hirvittävä hiljaisuus - kuin se hauta, jonka lepoon ulkopuolella myllertäneet piinatut sielut kaipasivat. Kaikki ääni oli jäänyt ulkopuolelle, lukuunottamatta niitä vaivaisia, jotka murtovarkaat olivat tuoneet tullessaan. Edes äskeisestä pakenijasta ei kuulunut enää minkäänlaisia ääniä, kuin kartano olisi nielaissut tämänkin sen siliän tien syvyyksiinsä. Ja mitäpä nämä kaksi typerystä nyt tekisivätkään? Aivan ensiksi kaiketi Cathryn puhui. Haekli vastasi siihen ensin säpsähtämällä, ja sitten vaimealla yskäisyllä. Hän värähti, ennen kuin sitten työnsi itsensä pystyyn lattialta. Hetken hän pidätti hengitystään, kuin odottaen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kaikki oli kuitenkin haudanhiljaista ja synkeän liikkumatonta. Äskeisen jälkeen ja kaikkien hänen pelkojensa mukaan jotakin olisi pitänyt nyt tapahtua, jotakin kammottavaa ja kuolettavaa, mutta sen sijaan kaikki oli hiljaista. Epämukavan hiljaista, mutta silti hiljaista. Niin hiljaista, että se pakotti hänet lopulta puhumaan¨. "... kunnossa", nuorukainen sihahti lopulta, irvistäen omalle äänelleen joka uhmasi hiljaisuutta. Kukaties hän puhui kuitenkin liian nopeasti, sillä kun hän loi katseensa alas, levisivät hänen silmänsä. Varovaisesti hän kohotti kättään ja jäi tuijottamaan sitä. Hänen kämmenensä poikki, kuin leikaten sen keskeltä halki, kulkivat hampaanjäljet. Eivät minkään eläimen torahampaiden jättämät ammottavat haavat, vaan tylppien hampaiden jäljet. Ihmishampaiden jäljet. Rivi ruhjeisia painaumia, jotka näkyivät selvästi hänen tummaa ihoaankin vasten. Hän keräsi hetken rohkeutta, ennen kuin koskeutti sitä varmistaakseen sen todellisuuden. Siinä se oli, kosketeltavana ja kipeänä. Sirppi, jonka merkitys oli paljon sen todellista vahinkoa hirvittävämpi.
"... olen kaiketi onnekas. Ja niin olet sinäkin", Haekli lopulta mutisi, ennen kuin laski kätensä näkyvistään. Hän vilkaisi rikostoveriaan varuillaan, ennen kuin äkkiä säpsähti ja heitti ympärilleen uuden katseen. Hiljaisuus kartanon sisällä oli niin rikkomaton, että hän oli ollut jo vähällä unohtaa, etteivät he tosiasiassa olleet yksin. Hän siristi silmiään ja tuijotti pitkän hetken ovea, josta tuo tuntematon talon asukas oli paennut. Aulan yläosaa reunusti tasanne, jonne johtivat portaat. Ovi oli aivan portaiden edessä. Sen kummallakin puolella oli muitakin ovia, mutta pitkän hetken hän tuijotti ainoastaan sitä. Pakenija oli kiskaissut sen kiinni perässään, eikä hän parhaalla tahdollakaan, yrittipä miten paljon tahansa, olipa koko kartano miten hiljainen tahansa, erottanut minkäänlaista ääntä sen suunnalta. Ei mitään. "... se ei ollut mikään velho. Eikä se kyllä käyttäytynyt kuten velhon palvelijakaan", nuorukainen mutisi lopulta kulmat kurtussa. Hän ei voinut uskoa, että kyseessä tosiaan olisi ollut velho, tai kukaan sellainen joka olisi voinut luottaa tämän auktoriteettiin. Jos he tosiaan olisivat rynnistäneet velhon kartanoon kiivettyään tämän aidan yli, olisivat he jo kuolleita. Tai jos kyseessä olisi ollut edes jokin velhon palvelija, olisi tämä kaiken järjen mukaan vain hakenut apua. Mutta ei. Tämä oli temponut ovea kiinni hetken ja rynnännyt sitten pakoon. Kuin joku, jolla ei ollut toivoakaan mistään sen paremmasta vastarinnasta. Oliko kartanossa sittenkin jo jokin toinen tunkeutuja?
"... ainakaan kukaan ei ole tulossa meidän kimppuumme", Haekli lisäsi hetken perästä. Niin outo kuin äskeinen kohtaaminen olikin ollut, tuntui ainakin edes suunnilleen oikeutetulta olettaa, että se tarkoitti heidän olevan jossain määrin selvemmillä vesillä. Tai ainakaan he eivät olleet aivan niin välittömässä kuolemanvaarassa. Oivalluksen turvin hän uskalsi lopulta vilkaista ympärilleen hieman tarkemminkin, tutkien nyt ympäristöään ensimmäistä kertaa... sikäli kuin siinä paljoa tutkittavaa nyt oli. He olivat hämyisessä aulassa, jota valaisi ainoastaan sameista ikkunoista työntyvä kuunkajo. Ympärillä oli vain suljettuja ovia, eikä juuri mitään tavaraa. Paljailla seinillä ei ollut tauluja, eikä lattialla mattoa. Kaksi ovea vasemmalla puolella ja yksi oikealla portaiden vieressä, ja edessä suuremmat pariovet. Kaikki kiinni. Koko tila näytti suoranaisen riisutulta ja kaikkea muuta kuin vieraitaan tervetulleeksi toivottavalta. Sen tuskin oli tarvekaan. Nekromantikko Murgon tiedettiin kutsuneen vieraita luokseen kovin, kovin harvoin. Vielä harvemmin nuo vieraat palasivat. "Meidän pitäisi varmaan mennä sen perään", Haekli henkäisi. Hän vilkaisi samalla Cathrynia, etsien jonkinlaista vahvistusta ajatukselle. Heidän pitäisi varmasti ottaa selvää mistä tämän kanssa oli kyse, etenkin jos tämä saattaisi yrittää jotakin uudelleen. Toinen syy taisi kuitenkin olla se, että jos mokoma ryntäilijä oli selvinnyt hengissä portaiden yläpäähän ja vieläpä ovesta sisäänkin, ei se reitti voinut olla ainakaan loputtoman vaarallinen. He olivat nyt velhon kartanossa, olipa se miten valvomaton tahansa, eivätkä he voineet olla varmoja mistään täällä. Eivät ovista eivätkä edes paljaasta lattiasta. Edes kuollut velho ei ollut vaaraton...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 27, 2016 15:36:31 GMT 3
Kaiken äskeisen suorastaan infernaalisen kuhinan jälkeen kääriytyi paksu hiljaisuus heidän ympärilleen, outona ja eittämättä pahaenteisenä... mutta siltikään Cathryn ei voinut olla tuntematta että tämä rauhallinen hetki oli silti juuri nyt äärimmäisen tervetullut. Enteili aavemainen hiljaisuus mitä hyvänsä niin ainakin heillä oli nyt tovi koota itsensä (sekä hermonsa) äskeisen jäljiltä. Tyhjässä, hämärässä aulassa kaikui enää vain heidän oma, puuskuttava ja raskas hengityksensä, eikä mikään tuntunut olevan tunkeutumassa heidän peräänsä seinien ja ovien lävitse huolimatta suorastaan vainoharhaisesta kuulostelusta. Olo oli kaikkea muuta kuin hyvä juuri nyt, mutta siltikin katti tunsi suupieliensä nytkähtävän aavistuksen verran ylöspäin vaikka hänellä tuskin oli tähän hätään voimia kiskoa itsestään ulos ymmärrettäviä sanoja. Haeklin kömpiessä varuillaan ylös lattialta kissamainen nainen vilkaisi nuorukaista arvioivasti, ennen kuin nyökkäsi voipuneesti tämän lyhyelle vastaukselle. Oli suorastaan vaikea uskoa että he olivat kunnossa äskeisen koettelemuksen jälkeen hänen saattaessa vieläkin lähestulkoon tuntea kammottavat jäätävät sormet itsessään... mutta siltikin tunto ja elo oli hiljakseen palautumassa hänen kehoonsa. Hänen voimattomia raajojaan pisteli kuin hypotermian jäljiltä ja Cathryn irvisti yrittäen hieroa jalkojaan näitä virvoittaakseen. Kuitenkin tumman nuorukaisen kohottaessa kättään järkyttynein elkein nainenkin kohotti katsettaan, voimatta olla itsekään säpsähtämättä tajutessaan pienellä viiveellä mitä näki. Toisen ihoon painautuneet hampaanjäljet lähettivät kylmän väreen hänen selkäänsä ja kissankin kurkusta karkasi epämääräinen sihahdus. Tuskin kellään joka oli joutunut kokemaan mitään äskeisen kaltaista olisi saattanut epäillä kuinka vaarallinen tilanne oli ollut, mutta viimeistään tämä alleviivasi entistä kammottavammalla tavalla kuinka täpärästi he olivat juuri paenneet kirjaimellisesti kuoleman kynsistä... tai kaiketi hampaista.
Edes Cathrynilla tuskin oli minkäänlaista vastaanväitettävää Haeklin varautuneeseen mutinaan. He olivat äärimmäisen onnekkaita sen suhteen että he olivat selvinneet puutarhan poikki ja että ovi oli avautunut juuri silloin kuin se oli... muussa tapauksessa... no, kissamainen nainen ei rehellisesti halunnut edes ajatella tätä liian tarkkaan. Olento nyökkäsi toteamukselle laskien epäluuloisen katseensa nopeasti takaisin itseensä. Aineettomien hampaiden jättämät jäljet oli hankalampi nähdä mustan (ja parhaillaan varsin sojottavan) turkin seasta, mutta ei tainnut jäädä epäilystäkään että hänkään oli päässyt ainakaan helpommalla kuin Haekli. Nainen sihahti ja irvisti juoksuttaessaan sormiaan ranteensa ylitse ja päätyen pyyhkäisemään jokseenkin tukalasti kaulaansakin. "Nälkäisiä pirulaisia. Ainakaan ne selvästikään eivät ole tulossa meidän peräämme" tämä jupisi hiljakseen tasaantuvan henkensä lomasta, ennen kuin alkoi myös hiljakseen kömpiä vaimeasti kiroten jaloilleen lattialta. Jalat huojuivat mutta tuntuivat sentään löytäneen jälleen tarpeeksi voimia kannattaakseen painoa. Katti venytteli kinttujaan hetken vilkuillen samalla nyt huomattavasti terävämmin ympärilleen hiljaisessa ja oikeastaan varsin autiossa aulassa. Kiiluva katse kiersi seinät ja ovet, seuraten sitten leveitä portaita ylös, ja jäikin mittailemaan ylätasannetta varsin punnitsevasti. Cathrynkaan ei selvästikään ollut unohtanut sitä, mikä ikinä olikaan paennut yläkertaan yritettyään teljetä oven heidän nenänsä edestä, ja tämä nyökkäsikin varautuneesti myhähtäen kun nuorukainen huomautti ettei pakenija selvästikään ollut ainakaan velho itse... tai kaiketi oikein kukaan muukaan minkä olisi voinut olettaa piileskelevän tällaisessa paikassa. Nainen rypisti kulmiaan ja häntä tämän takana heilahti terävästi kuin jonkin varsin epämiellyttävän ajatuksen löytäneenä.
"Se ei varmasti ollut ainakaan velho" tämä kannatti ääntään madaltaen hetken pohtivan hiljaisuuden jälkeen. "...kirottua. Onko joku kuitenkin ehtinyt ennen meitä" kissaihminen sihahti lopulta, jännittynyt ilme hänen kasvoillaan huomattavasti synkentyen. He olivat uhmanneet kuolemaa ja ties mitä muutakin tunkeutumalla tähän kirottuun paikkaan... ja vain löytääkseen että joku muu oli jo odottamassa..? Ajatus ei selvästikään miellyttänyt, ja Cathryn sihahti uudestaan, ennen kuin sylkäisi lattialle ja astahti sitten eteenpäin kohti nuorukaista ja edessä kohoavia portaita, selvästikin kannattaen toisen ehdotusta etsiä mystinen hiippari käsiinsä. "Kuulostaa hyvältä. Minäkään en halua mitään tuollaista hiippailemaan selkäni taakse... ja haluan muutenkin vaihtaa pari sanaa sen kanssa tuosta äskeisestä" nainen tokaisi, astellen sitten huomattavasti rivakoitunein elkein hallin poikki. Adrenaliini huokui jälleen hänen lävitseen lämmittäen yhä epämukavasti pisteleviä raajoja, mutta katti työnsi kaiken tämän mielestään harppoessaan jo ylös portaita. Kaiketi tämäkin oli tullut tulokseen että äskeinen hiippari oli kaikesta päätellen selvinnyt ehjin nahoin yläkertaan... ainakin toistaiseksi. Pitkäkyntiset sormet nykäisivät ohimennen olalla riippuvaa reppua sekä jousta parempaan asentoon ennen kuin laskeutuivat sapelin tuntumaan, samalla kun nainen lähestyi varautunein, hiljaisin askelin ovea portaiden yläpäässä. Hän seisahtui vaiti tämän taakse kuulostelemaan, ennen kuin loi vilkaisun kohti Haeklia... ja napautti sitten ovea lähestulkoon kokeilevaan sävyyn rystysillään. Kaiketi tämä katsoi parhaaksi lähestyä heidät lähestulkoon tapattanutta muukalaista kohteliaaseen sävyyn.... tai sitten halusi nähdä mitä moinen saisi aikaan. Oikeastaan, ilme kissamaisilla kasvoilla oli vieläkin kaiken äskeisen jäljiltä kaikkea muuta kuin millään tavalla ilahtunut....
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2016 22:05:18 GMT 3
Kaksikolla ei ollut aikaa levätä tai miettiä tilannetta sen suuremmin - ei jos he eivät halunneet jäädä äkillisen vastustajansa armoille tai odottaa, että jotakin muuta tapahtuisi. Tässä paikassa tuo jokin ei voinut varmasti olla mitään millään tavalla hyvää. Haekli oli liikkeellä yhtä hanakasti ja nopeasti kuin Cathrynkin, ja häkin tarkasti omalta osaltaan varusteensa. Niitä ei ollut paljoa, ainakaan päällepäin, eivätkä ne olleet yhtä räikeitä kuin naisen kantamat aseet. Tosiaan, hän ei kantanut mitään näkyvää asetta. Siltikin hän työnsi kätensä kantamaansa laukkuun ja antoi sen tunnustella varovasti sisällön läpi, kuin varmistuakseen ettei äskeinen ryntäily ollut rikkonut mitään, ja että kaikki oli yhä tallella. Lyhyen hetken ajan hän keskittyi ja teki päänsä sisässä tarkistuksia ja laskelmia, ennen kuin totesi itsensä kaiketi valmiiksi. Ja sitten ei ollut muitakaan vaihtoehtoja kuin liikkua. "Meidän pitäisi silti olla varuillamme. Tässä kaupungissa moni muukin tekee tehtävänsä, ei siihen velhoja tarvita", nuorukainen tokaisi varovaisesti eteensä astuneelle naiselle. Oli pakko myöntää, että nyt kun äskeistä pystyi miettimään ilman välitöntä kuolemanvaaraa, ei tämä tuntematon tapaus tosiaankaan vaikuttanut miltään Azardin vaarallisimmalta salamurhaajalta - olkoonkin, että varomattomuus oli kehno tapa heittää henkensä. Varmaa oli, että hän oli tässä paikassa koko ajan varpaillaan - niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Totta puhuen hänen takaraivossaan takoi edelleenkin ajatus siitä, että he saattaisivat koska tahansa kohdata kohtalonsa. Niin olisi kuulunut tapahtua jo äsken. Kaikki nyt tuntui melkeinpä laina-ajalta.
Haekli ei ollut varsinaisesti ylpeä asiasta, mutta hän antoi kissamaisen naisen mennä kuitenkin edellään - eikä vain siksi että jonkun oli tehtävä se. Hän jätti väliä kaksikin askelmaa, kun he lähtivät kiipeämään portaita. Vaikka joku olikin jo kulkenut tästä kiireessä, antoi hän toisen mieluummin kuitenkin varmistaa. Kelmeässä kuunvalossa jokainen varjo paljaassa, kivisessä aulassa näytti uhkaavalta ja aavemaiselta. Portaiden kulmat olivat teräviä ja jollakin tavalla luotaantyöntäviä, eikä mikään koko paikassa tuonut mieleen, että täällä olisi todella elänyt ketään. Hän pystyi erottamaan portaiden yläpäässä, aulaa reunustavan puolikerroksen seinillä, joitakin tauluja ja kynttilänpaikkoja, mutta kummatkin niistä näyttivät laiminlyödyiltä - siltä kuin kukaan ei olisi katsonut tai käyttänyt niitä pitkään aikaan. Hän ei pystynyt edes erottamaan, mitä tomuisille, ajan näivettämille kankaille oli maalattu. Kun Haekli tarkkaili ympäristöään, onnistui Cathryn selviytymään portaiden yläpäähän ja oven eteen hengissä. Hän seisahtui hetkeksi varuillaan, ennen kuin astui nausen taakse. Nuorukainen heitti ympärilleen vielä nopean vilkaisun, ennen kuin keskittyi myös oveen. Yläkerrasta johtivat käytävät talon kummallekin sivulle, mutta kuten alhaallakin, ei näkyvissä ollut varsinaisesti mitään. Koko rakennsu oli harmaa, paljas ja kylmä. Kivi imi lämpöä ja valoa ja tarjosi vastineeksi vain kylmyyttä ja hiljaisuutta. Mutta ainakaan mistän suunnasta ei ollut tulossa mitään heitä kohti. Kaikki oli yhä suorastaan epäilyttävän vaitonaista. Se ei suinkaan tarkoittanut, ettei vaaroja ollut - vaan että ne vaanivat jossakin syvemmällä. Se antoi heille myös erinomaisesti aikaa kaivaa ne esiin aivan itse.
Haekli keskittyi nopeasti taas käsillä olevaan asiaan, kun Cathryn lopulta varsin koruttomasti kohotti kättään ja yksinkertaisesti koputti oveen. Hän vilkaisi naisen takaraivoa jokseenkin epämääräisesti, selvästikin kaikkea muuta kuin vakuuttuneena elkeen järkevyydestä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Ei todellakaan tohtinut juuri nyt. Kumpikin kaksikosta eittämättä odotti jonkinlaista reaktiota... ja todennäköisesti myös valmistautui johonkin vähemmän mukavaan. Mutta kuten kaikki muukin tässä kartanossa, tarjosi oven taakse paennut armollisen vastauksen, minkälaisen vastauksen tahansa, sijaan vain hiljaisuutta. Hiljaisuutta, joka pitkittyi ja venyi. Haekli tuijotti mitäänsanomatonta ovea vaiti pitkän hetken kasvavalla valppaudella. Lopulta hän kuitenkin sihahti. "Jos se on siellä, se ei aio tulla ulos", nuorukainen kuiskasi paljonpuhuvasti. Ilmeisesti heidän oli aivan itse tehtävä typerätkin päätöksensä, jos he halusivat mitään tapahtuvan... joskaan hän ei aikonut olla se, joka tarttui nyt toimeen. Nuorukainen vilkuili hetken niin ovea kuin naistakin, kunnes tämä armollisesti vetäisi oven auki. Olisi ollut kaiketi asiaankuuluvaa, että kahvassa olisi roikkunut taas joku vastaanhangoittelija, mutta tällä kertaa ovi antoi kuitenkin periksi ilman mitään taisteluita. Se aukesi... ja varsin nopeasti Haekli toivoi, ettei niin olisi ollut. Hämyssäkin, toisen takaakin, hän erotti liian hyvin mitä huoneessa oli. Ja vaikka hän olikin säälimättömän Azardin kasvatti, hän kavahti kuitenkin.
Nopealla silmäyksellä olisi voinut luulla, että huone oli täynnä jonkinlaisia patsaita. Ihmismäiset hahmot reunustivat seiniä erilaisissa asennoissa. Mutta yöhön tottuneet silmät paljastivat kyllä nopeasti asioiden oikean tolan: huoneessa ei seisonut patsaita, vaan ruumiita. Niitä roikkui katoista langoilla kuin irvokkaita nukkeja, ja jotkut niistä oli tuettu asentoihinsa pitkillä tikuilla. Kalmot oli viritetty erilaisiin, kylmäävän paljastaviin ja pelkistettyihin asentoihin; ne levittelivät käsiään tai paljastivat joitakin tiettyjä puolia itsestään kuin tarjotakseen katsojalle paremman näkymän. Suurin osa niistä oli myös paloiteltu tai nyljetty jossakin määrin, kuin jonkinlaisiksi eläviksi malleiksi ihmisruumiin saloista. Raaka, riisuttu, kylmästi purettu liha hyökkäsi kasvoille ja tajuntaan. "... ne on laitettu esille", nuorukainen sihahti pitkän hiljaisen hetken jälkeen. Hän oli nähnyt ruumiita ennenkin, mutta ei tällä tavalla. Ei... käsiteltyinä, tarkoituksela. Vasta nyt hän alkoi edes tajuta, ettei huoneessa näkynyt oikeastaan pisaraakaan verta, eikä sieltä leijaillut minkäänlaista kuoleman löyhkää. Ovesta työntyvässä vähässä kuunvalossa ruumiit olivat kalpeita ja turmelemattoman säilyneitä kuin posliininuket. Sen olisi pitänyt varmasti näyttää groteskilta ja irvokkaalta, mutta jollakin kammottavalla tavalla se kaikki näytti lähinnä... puhtaalta ja mitäänsanomattomalta. Kuolemaa tavalla, jollaista hän ei ollut uskonut olevan olemassakaan. Jotakin kuoleman jälkeistä, jotakin pidemmälle työstettyä. Jotakin väärää.
"... ne ovat kaikki vain esillä", Haekli toisti. Hänen äänensä kohosi hieman, ja hetkeksi hän unohti että tässä irvokkaassa huoneessa oli heidän odotustensa mukaan joku muukin... olkoonkin, ettei hän ollut edes varma missä tämä olisi voinut olla. Huone oli jossakin määrin vähemmän riisuttu, mutta se tarkoitti vain, että sen lattialla oli matto, ja että sen kaukaisemmalla seinällä, ikkunan vieressä, oli jonkinlainen suuri, aukivedettävä kaappi, jota hän ei erottanut sen tarkemmin näin kaukaa. Ja kaksi ovea, yksi kummallakin sivuseinällä. Muuten huoneessa ei ollut muuta, kuin monia, monia ruumiita, jotka kaikki antoivat aivan liian pelkistetyn ja siistin näkemyksen ihmisruumiista. Keppiensä ja lankojensa päissä ne näyttivät tosiaankin järjettömältä nukketeatterilta. Se, että näky kaikessa peittelemättömyydessään oli liian outo että hän olisi osannut edes todella kokea kuvotusta, tuntui kukaties suurimmalta irvokkuudelta.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 29, 2016 16:21:18 GMT 3
Jos portaita ylös harppova nainen laittoi merkille tavan jolla Haekli päästi hänet edelle varsin tarkoituksenmukaisesti, ei tämä ainakaan kommentoinut asiaa millään tavalla... tai oikeastaan edes antanut koko asian viivyttää itseään kun hän suuntasi kintut vieläkin aavistuksen huojahdellen mutta joutuisin askelin kohti ylhäällä varjoissa häämöttävää ovea. Oikeastaan pitkä häntä olennon takana piiskasi parhaillaan jokseenkin paljonpuhuvasti puolelta toiselle joka tuskin oli vieras näky kenellekään joka oli koskaan ollut tekemisissä edes pienempien kissaeläinten kanssa... ja tämä harvoin enteili mitään kovin hyvää näidenkään suhteen. Hän ei vaivautunut vastaamaan toisen varoitukseen tyytyen vain nyökkäämään tälle vaiteliaasti... mutta samaan aikaan jollakin tapaan jokseenkin närkästyneeseen sävyyn. Odottamaton hiippari kartanossa oli selvästikin mutkistanut asioita naisenkin kannalta, eikä tämä ottanut moista asetelmaa kovinkaan innokkaasti vastaan. Joka tapauksessa alkoi vaikuttaa siltä että ainakaan yläkertaan pyrkiminen ei vielä laukaissut mitään kammottavaa ansaa heidän niskaansa, ja pian kumpikin seisoikin näennäisesti mitäänsanomattoman oven takana. Taisi jäädä pieneksi mysteeriksi mitä Cathryn varsinaisesti oli toivonut puolikohteliaalta koputukseltaan mutta joka tapauksessa hän jäi kuuntelemaan varsin tarkkaavaisesti tämän seurauksia, vetäen ohimennen hupunkin päästään luotuaan vielä epäluuloisen silmäyksen kumpaankin suuntaan jossa käytävä näytti jatkuvan hiljaisena ja pimeänä jonnekin syvemmälle kartanon uumeniin. Päähineen alta paljastuvan, suurimmaksi osaksi lyhyeksi kynityn, harjasmaisen kuontalon seasta pilkistävät repaleiset kissamaiset korvalehdet kääntyilivät hetken, ennen kuin nainen puuskahti vaimeasti ja vilkaisi viimein Haeklia nuorukaisen puhuessa. "Hmmh. Täytyy kaiketi tehdä tämä sitten hieman vaikeamman kautta" tämä tokaisi ääntään madaltaen, ennen kuin laskikin katseensa tarkastelemaan itse ovea. Käytettyään vielä joitain silmänräpäyksiä nainen viimein ojensi kätensä tarttumaan kahvaan, ja veti sitten uksen hitaasti auki. Vaikka hän oli mielessään jo lähestulkoon odottanutkin jotakin kyseenalaista, kissaihminenkään tuskin oli saattanut varautua siihen näkyyn joka hämärässä, kuun valaisemassa huoneessa odotti.
Noin silmänräpäyksen verran hän lähestulkoon ehti katua sitä että oli edes kurkistanut sisälle, kun näkymä pienellä viiveellä viimein iskostui tajuntaan. Petomainen nainen jähmettyi ovenrakoon tyrmistyksestä sanattomana. Pörröinen häntä pysähtyi paikoilleen ja jopa renkailla puhkotut korvat painuivat taaksepäin kun kiiluvat silmät pyyhkivät karun huoneen seinustoja... sekä näille aseteltuja makaabereja hahmoja. Erottaessaan kalpeat, paikalleen ripustetut olennot hän pystyi elättelemään toivoa siitä että he olivat astuneet jonkinlaisten patsaiden keskelle vain hetken ennen kuin karmiva totuus iskostui hänenkin mieleensä. Nämä eivät olleet mitään veistoksia, ja tämä kävi hyvinkin ikävällä tavalla selväksi jo hieman kauemmaskin, olisivat he halunneet tai eivät. Cathrynin kasvoilla kävi vastenmielisyydestä kielivä irvistys ennen kuin hän ehti hillitä reaktiota, olennon osaattamatta kuin ravistaa epäuskoisesti päätään yhtälailla järkyttyneen nuorukaisen sanoihin. "Ne... nuo eivät ole mitään patsaita" nainen vahvisti ääntään madaltaen, samalla kun petomainen kuono rypistyi aavistuksen, jääden nuuhkimaan epäluuloisesti ilmaa. Jollakin tapaa tämä kaikki jähmettynyt, kuunvalossa seisova asetelma tuntui äärimmäisen luonnottomalta.... ja asiaa tuskin auttoi tippaakaan se, kuinka vähän kalmot edes vaikuttivat siltä kuin ruumiiden olisi kuulunut. Yksikään ei löyhkännyt taikka mädäntynyt, kuin jokainen edesmennyt olisi huolella säilötty... ennen asetteluaan ja suorastaan akateemista ruumiin avaamistaan. Ei tainnut olla epäilystäkään että tämä kaikki oli tehty äärimmäisen tarkoituksellisesti tavalla, jonka silkka näkeminen kylmäsi selkärankaa ja pahasti. Kaikki ruumiit oli muutettu pelkiksi näyttelyesineiksi tavalla, joka selvästikin tavoitteli jonkinlaista tekijänsä esteettistä vaikutelmaa.
"Kuka kirottu edes.... Se mies on ollut täysin järjiltään" Cathryn onnistui viimein sihahtamaan hampaidensa lomasta. Nainen pudisti uudemman kerran päätään ennen kuin kiskoi katseensa irti läheisistä kalmoista joita oli harhautunut tuijottamaan. Näky oli kammottava lähestulkoon kaikin mahdollisin tavoin... mutta kissa joutui muistuttamaan itseään että nämä olivat siltikin vain ruumiita... eivätkä nyt se syy, minkä vuoksi he olivat täällä. "Ole varuillasi. Äläkä koske mihinkään" hän varoitti hiljaa, ennen kuin astui verhotun vastentahtoisesti peremmälle huoneeseen ja antoi huomionsa pyyhkiä kaiken muun kuin itse kammottavan näyttelyn ylitse. Tässäkään huoneessa ei kalmojen lisäksi tuntunut olevan paljoakaan, lukuunottamatta paria ovea sekä kaappia kauempana. Nainen silmäsi näitä kaikkia punnitsevasti kiertäen katseellaan myös huoneen hämärät nurkat sekä varjot. Hän oli täysin varma että joku oli paennut tänne vain hetki sitten.... eikä huoneessa ollut montaakaan paikkaa minne tämä olisi voinut piiloutua. Oliko hän kuullut toisen oven käyvän kun he olivat lähestyneet...? Taisi olla lopulta vain yksi tapa ottaa selvää, halusi hän peremmälle tähän makaaberiin näyttelyhuoneeseen tai ei. Eikä katilla ollut aikomustakaan ainakaan myöntää kenellekään sitä, kuinka pahasti jokin tällainen häiritsi jopa hänenkin mieltään. "Pidä silmällä tuota ovea, varmuuden vuoksi. Käyn tarkistamassa nuo muut" olento kehotti tuskin vilkaisemattakaan nuorukaista. Hän yritti pitää äänensä mahdollisimman vakaana, ennen kuin viimein astahtikin eteenpäin. Vaikka pyrkikin keskittymään vain huoneeseen ympärillään Cathryn ei voinut olla luomatta tuon tuostakin epämääräisiä, vastentahtoisia vilkaisuja lähellään seisoviin makaabereihin asetelmiin seuraten ohimennen katseellaan jopa ylös kohoavia lankoja joilla kalmot oli kiinnitetty paikoilleen. Kiusaus vain katkaista kannattimet ja päästää ruhot putoamaan huomattavasti luonnollisemmin lattialle oli melkoinen mutta olento vastusti tätä ainakin toistaiseksi, suunnaten aistejaan terästäen huoneen poikki. Pitkäkyntinen käsi oli puristunut vaivihkaa sapelin ympärille varsin tiukasti samalla kun hiljainen kissaihminen hivuttautui eteenpäin varjoja kiiluvalla katseellaan pyyhkien. Tämä vilkaisi ohimennen kyseenalaista komeroa varsin punnitsevaan sävyyn ennen kuin kuitenkin suuntasi kohti ovia. Hiljaa hän kuunteli näiden takana kunnes kokeili molempia aikeenaan kurkistaa sisälle jos nämä aukeaisivat, ennen kuin viimeiseksi askelet suuntautuivat hetken punninnan jälkeen takaisin kohti komeroa toistaakseen saman, jos hän ei saanut vielä silmiinsä mitään muuta erityisen raskauttavaa.... siis kylmäävän ihmis-näyttelyn lisäksi. Oli vaikea uskoa että ovea heidän edessään pidellyt hiippari oli vielä ehtinyt kovinkaan kauas ainakaan mitään meteliä pitämättä, ja vaivihkaa pitkät kynnet jo naputtelivat hiljaa sapelin kädensijaa kuin suorastaan odottavasti. Epäilemättä kaikki tämä oli varsin omiaan saamaan varmasti kenen hyvänsä hermot varsin kireälle, vaikka vieläkin hyökyvä adrenaliini terästikin hänen olemustaan entisestään... joka kaiketi olikin edes hyödyllistä tällaisessa tilanteessa. Kukaties se tuntui aivan vain hyytävästä näyttelytilastakin että kaikki muukin täällä tuntui hyvin paha-enteiseltä, mutta lähestyessään ovia ja komeroakin jäykän varautunein askelin ei Cathryn osannut aavistella minkään näistäkään takana odottavan ainakaan yhtään mitään hyvää...
|
|
|
Post by submarine on Nov 30, 2016 3:20:07 GMT 3
"Tätä ei tehnyt mies, vaan velho. Velhojen varjot ovat pitkiä ja tavoitteet käsittämättömiä", Haekli vastasi varsin synkeästi Cathrynin tyrmistyneisiin sanoihin. Totta puhuen hän ei vaikuttanut ollenkaan niin tyrmistyneeltä tai järkyttyneeltä itse teon todellisuudesta nyt, kun oli selvinnyt pahimmasta alkujärkytyksestä sen näkemisen suhteen. Näky itsessään oli tehnyt paljon suuremman vaikutuksen kuin se, että joku tosiaan teki jotakin tällaista - ainakin kun kyse oli velhoista. Oltiinhan nyt Azardissa, jossa velhot olivat totisinta totta ja näiden teot niin hirvittävien kauhutarinoiden kuin todellisempienkin kertomusten aihe. "Tässä kaupungissa väkeä katoaa. Toisinaan sen takana ovat orjakauppiaita ja murhamiehiä synkeämmät kätyrit", nuorukainen lisäsi epäselvänä muminana. Velhojen manaaminen yhden sellaisen omassa kodissa ei varmastikaan ollut viisasta, mutta kukaties kissamainen tulokas tarvitsi vielä hieman selkeytystä siitä, mihin oli oikein sotkeutunut... olkoonkin ettei tällä tainnut olla enää mahdollisuuksia perääntyäkään. Joka tapauksessa, Haekli itse oli ainakin varsin tosissaan juuri nyt. Ja toisin kuin toinen, hän hullu typerys ei voinut edes vedota siihen, ettei ollut ymmärtänyt velhojen todellista, kokonaisvaltaista kammottavuutta. "Heitä ei kukaan kuolevainen hallitse tai rajoita. Heidän tietonsa ja tutkimuksensa eivät ole meidän säällisyytemme määrittelemiä", hän lisäsi vielä, ennen kuin vaikeni. Vaikka hän olikin selvästi hermostunut ja kaikkea muuta kuin ihastunut edessä häämöttävään, jokseenkin karmaisevan käsittämättömään näkyyn, sanoissa kareili silti tiettyä vähemmän yksioikoisen kuvoksuvaa painotusta. Kuin ainakin sellaisella, joka oli pohtinut juuri tällaisia asioita enemmänkin.
"... en ainakaan näihin", Haekli myöntyi ilman suurempia epäröintejä toisen itsestäänselvälle käskylle olla koskematta mihinkään. Hän seurasi varuillaan ja hermostuneesti toista sisään huoneeseen, jälleen kaksi askelta jäljessä ja jälleen kovin varuillaan. Hän tarkkaili kaikkea ympärillään hyvin, hyvin tiukasti. Mikään huoneessa ei suuremmin liikkunut eikä mistään myöskään kuulunut mitään, jos heidän askeleitaan, hengitystään ja sydämenlyöntejään ei laskettu, mutta juuri nyt se tuntui täysin yhdentekevältä seikalta. Se, että huone oli hämärä ja tyhjä ei nyt tuntunut lohdulliselta, ainoastaan painostavalta. Tilan takaosasta oli vaikea erottaa edes kovin hyvin yksityiskohtia, sillä kuunvaloa ei työntynyt käytännössä ollenkaan sisään huoneen peräseinän suuresta ikkunasta, vaan pelkästään ovesta heidän takanaan. Pimeälle puolelle jäänyt ikkuna näytti enemmänkin valtavalta, ammottavalta aukolta tyhjyyteen. "Täällä ei ole ketään..." nuorukainen huomioi hiljaa, olkoonkin että mokoma oivallus ei varmasti ollut mennyt ohi toiseltakaan. Jollakin tuntemattomalla ja karmaisevalla tavalla säilötyt ruumiit kurottelivat heidän puoleensa joka suunnalta hermostuttavasti, joskus raajoilla jotka eivät olleet edes kiinni ruumiissa, mutta samalla alkoi käydä ikävän selväksi, ettei huoneessa kuitenkaan ollut ketään. Varjot olivat syviä huoneen toisella puolella, mutta eivät niin syviä että niihin olisi voinut todella piiloutua... ei ainakaan hämärään tottuneen varkaan tarkoilta silmiltä, ja tuskin kissankaan. Haeklikin teki nopeasti samanlaisia päätelmiä kuin eittämättä toinenkin: joko heidän hakemansa oli paennut jo huoneesta... tai sitten tämä piilotteli suuressa kaapissa.
"Varuillasi", Haekli tuli muistuttaneeksi yhdellä sanalla, kun toinen otti asioikseen varmistaa mahdolliset piilopaikat. Hän ei tosiaankaan valittanut, vaan jäi seisomaan keskelle huonetta, vilkuillen ympärilleen joka suuntaan keskelle asioita, joista hahmotti lopulta ikävän (tai armollisen) vähän. Hänellä ei ollut esimerkiksi aavistustakaan, mikä huoneen seinälle kiinnitetty, lasipäällysteinen taulu oikeastaan oli tai mitä se kuvasi. Sen sisässä ristesi vain litistettyä, hentoista punaista verkkoa. Siinä sivussa hän tuli vilkaisseeksi myös huoneen peräpäässä, ruumisrivin loppupuolella olevaa kalmoa, joka tovereistaan poiketen oli ilmeisesti irronnut pidikkeistään ja kaatunut seinän viereen maahan. Se oli kuitenkin aivan yhtä liikkumaton ja aivan yhtä kalmankalpea (ja vaatettamattoman paljas) kuin muutkin. Sen värinen, kuin kuollut liha. Kukaan ei vain ollut tullut nostamaan sitä takaisin pystyyn. Joko ketään ei kiinnostanut... tai sitten kukaan ei enää ollut tekemässä sitä.
Kun Haekli vahti, paljastivat muut ovet salojaan niiden taakse vilkaisevalle. Taaskaan naista ei alettu sen suuremmin estellä tai vitkuttaa, kun tämä kohotti kätensä ensimmäisen oven kahvalle ja työnsi sen auki. Takana oli vain lisää hiljaisuutta ja lisää outoja, vaitonaisia näkymiä. Oikeanpuoleisen oven takana odotti jonkinlainen entistäkin synkempi tila, jonka seinät oli peitetty harsomaisilla verhoilla. Ne hulmusivat hämyssä aavemaisesti, kuin jonkin toismaallisen tuulen vietävinä. Mutta mitään sen suurempaa ei näkynyt tai kuulunut. Ei myöskään toisen oven takaa. Siellä odotti tosin pienempi huone, joka ainakin nopealla vilkaisulla vaikutti hämärässäkin jonkinlaiselta työhuoneelta. Pöytä, tuolit ja kirjahyllyt antoivat ainakin vihiä mokomasta - kuten myös ne monet huterat ja osittain levinneetkin muistiinpanojen pinot, joita oli kasattu käytännössä kaikkialle. Niitä oli niin tiuhasti, ettei huoneen poikki varmasti olisi edes voinut ryntäillä kiireellä kaatamatta niitä. Ja sitten olikin jäljellä vain kaappi. Haekli jännittyi kun Cathryn alkoi siirtyä sen suuntaan. Jos pakenija ei ollut mitenkään ilmeisesti missään muualla, saattoi tämä hyvinkin piilotella juurikin siellä. Ja tässä kohtaa tämäkin varmasti tiesi jo jääneensä kiinni, jos vain niin oli. Edessä saattoi siis hyvinkin olla kohtaaminen, joka voisi äityä ikäväksikin. Tummahipiäinen nuorukainen jäi tarkkailemaan valppaasti, sivullaan roikkuvaa laukkuaan pidellen, kun nainen lähestyi sitä. Nyt hän ei uskaltanut enää edes heittää mitään aivan liian ilmeisiä varoituksia. Hän vain odotti. Ja kun toinen lopulta kiskaisi kaapin auki, hän henkäisi uudelleen. Se oli hyvin samanlainen henkäys kuin aikaisemminkin, samalla tapaa tyrmistynyt pelkästä näyn voimasta.
Jo silmäyksellä näki, että heidän etsimänsä pakenija ei mitenkään voinut olla kaapissa, sillä se oli täynnä jotakin aivan muuta. Kun nainen veti ovet auki, jonkinlainen mekanismi kaapin perällä työnsi sen sisästä jonkinlaista koroketta eteenpäin, kuin kohottaen esille ja esiteltäväksi kaiken sen sisällön. Tuo sisältö, kaikessa kammottavuudessaan, oli kiinnitetty tuohon kohokkeeseen ja myös kaapin oviin itsessään. Epäsäännöllisiä, outoja kappaleita, joiden todellisen luonteen ja muodostaman kokonaisuuden käsittämiseen meni pieni hetki, mutta jotka iskivät tajuntaan sitäkin kammottavammalla tavalla: siinä missä ympärillä seisovat ruumiit tarjosivat paljastettunakin vain päällisiä, yksipuolisia kuvia saloistaan, oli kaappi omistettu niille täysin. Näkymää hallitsi sen keskeiseltä korokkeelta päätön, raajaton torso. Kelmeä nahka pilkisti sen hartioiden takaa, mutta etupuoleltaan se oli nyljetty täysin paljaaksi. Kun kaapin ovet aukesivat, levittivät ne esiin kohoavan ruumiin kylkiluita kuin kammottavia hämähäkinjalkoja, paljastaen kaiken mitä kätkivät taakseen. Eikä tuo sisältökään pysynyt paikoillaan, vaan hiuksenhienot, hopeiset langat kohottivat niitä paikoiltaan, niin ettei mikään jäänyt piiloon. Kuin koko auki revitty, levitetty ruumis olisi kurottanut kohti avaajaan, tarjoten tälle täyden ja esteettömän näkymän... tai kuin yrittäen kurottaa tämän ympärille ja vetää mukanaan kaapin syvyyksiin. Haekli haukkoi henkeään, ja yhä ainoaa hetkeä myöhemmin hän ähkäisi uudelleen kun tajusi, ettei tässä ollut vielä kaikki. Ensimmäisen korokkeen alta, nyt kun se oli nostettu, oli kohoamassa etualalle toinen, pehmeästi ja hienovaraisesti kuin kalleinkin aarre. Torson yläpuolelle kohosi... pää. Kasvot olivat yhtälailla vailla ihoa, ja nyt ne asettuivat ilmeettöminä kohti kattoa. Liike ei kuitenkaan pysähtynyt korokkeen liikkeeseen, vaan jokin näkymätön mekanismi jatkoi sitä, ja äkkiä kasvot halkesiat keskeltä, kummankin puolen työntyessä auki kuin irvokkaasti kaapin ovien liikkeitä matkien. Jokainen pään sopukka, jokainen uurre ja poimu joka kallon sisällä ja sen kätkemässä harmaassa massassa piili, tuli näkyviin. Se, ettei noita yksityiskohtia erottanut täysin heikossa valossa, ei tosiaan tuntunut miltään suurelta armolta juuri nyt.
Kauhukseen Haekli ymmärsi, ettei ollut vielä tajunnut edes pahinta. Se tuli vasta kammottavaa hetkeä myöhemmin - joskaan tuskin yhtä nopeasti kuin kissalle, joka näki tuon kaiken paljon lähempää. Irvokas kokonaisuus liikkui. Ei vain yksioikoisesti avaamisen vapauttamien mekanismien myötä, vaan paljon peruslaatuisemmalla, groteskimmalla mekaniikalla. Sydän nytkähteli, kuin yrittäen pumpata verta jota siinä ei enää kulkenut. Jotkin muista elimistä tutisivat kuin niiden kai kuuluikin. Mikään ei niitä kaiken järjen mukaan liikuttanut, ja ne oli kaikki kiinnitetty paikoilleen paksuilla, hopeisilla neuloilla, mutta lävistettyinäkin, säilöttyinäkin, elimet liikkuivat. Elämä, tai jokin joka näytti aivan liiaksi elämältä, oli yhä tässä ruumiissa. "Ei tuo..." nuorukainen aloitti. Ja sitten hän suoraan sanottuna parkaisi. Yksi ainoa ajattelematon vilkaisu ympärille riitti kirvoittamaan hänestä äänen, kun hän tajusi jotakin ympärilläänkin: jokainen ruumis heidän ympärillään, jokainen avattu ja säilötty kalmo, tuijotti heitä. Ne eivät liikkuneet tai äännelleet, eivät tehneet mitään, mutta ne tuijottivat kaksikkoa. Niillä oli silmät, ja nuo silmät olivat iskostuneet heihin. Eivätkä ne näyttäneet lasisilta tai vain sattumalta näin asetetuilta. Ne todellakin, aivan varmasti, tuijottivat heitä.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 30, 2016 16:35:01 GMT 3
Edessä avautuva makaaberi näkymä veti väkisinkin hiljaiseksi, ja tovin verran taisi Cathrynkin joutua punnitsemaan mielessään kuinka valtavan virheen hän oli mahdollisesti tehnyt ryhtyessään johonkin tällaiseen. Kuitenkin Haeklin puhuessa tämä lopulta tuntui havahtuvan enemmän, luoden jopa pienen hieman epämääräisen katsahduksen olkansa ylitse toiseen kuin huomaten oudon sävähdyksen tämän äänessä. "Oli se mikä hyvänsä, tämä on hirviömäistä" hän tokaisi, pinnallisesti viileässä äänessä viimein välähtäen annos suoranaista halveksuntaa tätä ilmeistä hirmutyötä kohtaan. Kukaties velho oli pitänyt itseään (kenties jonkinlaisella oikeutuksellakin) pelkkiä kuolevaisia ylempänä, mutta ainakaan tämä ei ansainnut moisilla teoilla minkäänlaista kunnioitusta Cathrynilta, vaikka tämä olisi kaiketi saattanut olla viisasta. Oli yhdentekevää mitä velho sitten ikinä olikaan ajanut takaa kokoelmallaan, siitä ei kuitenkaan päässyt mihinkään että tämä oli teurastanut kaikki nämä ihmiset... ilmeisestikin vain näyttelyään varten, kuten Haeklikin antoi ymmärtää mutistessaan siitä kuinka Azardissa katosi väkeä tuon tuostakin... Kaikesta päätellen he olivat juuri ikäväkseen löytäneet ainakin osan näistä. "Toivon todella että se mielipuoli on saanut ansionsa mukaan aivan omillaan, tai sitten minä joudun tekemään sen" petomainen nainen sihahti lopulta hampaidensa lomasta. Häntä heilahti jälleen terävästi ennen kuin olento sylkäisi uudemman kerran lattialle ja astahti sitten peremmälle, lähestulkoon uhmakkain, varautunein askelin. Ainakin nainen oli vakavoitunut entisestään kertaheitolla, vaikka tämä ei ollut vieläkään unohtanut mitä varten he olivat täällä....
Jos hänen varsin uhkarohkeat sanansa epäilyttivät olentoa itseäänkin, oli tämä jo hyvää vauhtia kiskomassa viileää pintaa jälleen päälleen suunnatessaan kylmäävän näyttelytilan halki. Cathryn oli astunut edelle suorastaan tarkoituksenmukaisesti kuin jonkinlaisena alleviivauksena, ja hän hädin tuskin vilkaisi taakseen vaikka nyökkäsikin jälleen ohimennen hermostuneen nuorukaisen varoitukselle merkiksi että oli ainakin kuullut. Naisella ei selvästikään ollut aikomustakaan ottaa mitään näkemäänsä kevyesti, ja toinen käsi oli jo puristunut sapelin kädensijalle kun hän viimein seisahtui varjoissa odottavien ovien taakse. Kun hän raotti molempia varuillaan ei kummankaan kätköistä kuitenkaan paljastunut ainakaan ketään piilottelijaa. Vihreät silmät siristyivät epäluuloisesti kissaihmisen jäädessä hetkeksi punnitsemaan näkyä kummankin takana, ennen kuin tämän kurkusta karkasi jonkinlainen puuskahdus ja hän pudisti päätään taaempana odottavalle Haeklille. Vaikka etsitty ei ainakaan ensivilkaisun perusteella ollut täällä loi katti silti pitkän, arvioivan katseen kumpaankin epäilyttävään huoneeseen ennen kuin perääntyi näiden ääreltä takaisin ruumisnäyttelyn keskelle. Hän jätti ovet kuitenkin auki suunnatessaan viimein kohti komeroa, ja seisahtuen hetkeksi kuuntelemaan tämäkin eteen. Eittämättä jokin tällainen piilopaikka tuntui lähestulkoon liiankin ilmeiseltä mutta Cathryn ei aikonut silti antaa tämän harhauttaa itseään varovaisuudesta, ja kun nainen tarttui tähänkin oveen vetäisten tämän auki, veti toinen käsi jo samalla terää uhkaavasti esiin huotrastaan.... varsinkin, kun paljastuvassa hämärässä näytti samantien liikkuvan jotakin. Sapeli sihahti välähtäen hänen eteensä valmiina ties mihin, mutta kun vihreä kiiluva katse silmänräpäystä myöhemmin tajusi mikä hänen eteensä levittäytyi, ei nainen voinut olla ähkäisemättä tukahtuneesti ja jähmettyvän uudestaan, siitä huolimatta että oli mielestään varautunut.
Kun se mikä kaapissa piilotteli alkoi suorastaan nousta ja levittäytyä esille, oli Cathryn jo vähällä silkkana refleksinä iskeä liikettä, ennen kuin tajusi ettei kyseessä ollut mitään elävää... ainakaan enää. Nainen jännittyi ja astahti taaksepäin, siristäen ja räpäyttäen sitten silmiään hoksatessaan ettei se suunnilleen inhimillinen hahmo joka hämärästä erottui näyttänyt alkuunkaan oikealta... ja sitten mystiset mekanismit jo vetivät, asettivat ja levittivätkin sisältönsä huomaavaisesti esille. Katti harppasi toisen pitkän askelen taaksepäin jääden tuijottamaan uudella voimalla esiin hyökyvällä järkytyksellä näkymää, oivaltaen viimein kauhukseen mitä hän oikein katsoi. Hänkin oli, epäilemättä, nähnyt ruumiita sekä lähestulkoon kaiken näiden sisällön ennenkin... mutta ei tällä tavalla. Ei näin, huolellisesti ja tarkoituksellisesti esille aseteltuna, kuin jonkinlaisen kiehtovan kokoelman. Kaapin oudot mekanismit ja langat vetivät ilman suurempia kaiken auliisti hänen eteensä, eikä nainen voinut kuin antaa katseensa pyyhkiä tämän kaiken ylitse. Kaiken keskelle asetettu raajaton ja päätön torso toimi kuin jonkinlaisena kammottavana keskiönä kaikelle muulle joka vetäytyi esiin sivuun kääntyvien kylkiluiden takaa... ja tämäkään ei selvästikään ollut tarpeeksi. Petomainen nainen säpsähti uudestaan kun jokin vielä liikkui kaapin perällä, kohottaen näkyville vielä jotakin. Hän ei kuitenkaan tarvinnut enää kuin vilkaisun (jota katui samantien) huomatakseen että tämä oli ruumiin puuttuva pää... kuorittuna ja mahdollisimman näkyville aseteltuna. Kun hän tarkkaili tyrmistyneellä järkytyksellä sekä epäluulolla tämän liikkeitä, tuntien niskavillojensa nousevan pystyyn kuin hyytävästä sähköiskusta kun kallokin äkkiä avautui ja paljasti sisältönsä. Hän tuskin ehti täysin edes tajuta sitä kaikkein kammottavinta seikkaa, sitä, että kaikki esille säilötyt elimistön osat liikkuivat vielä kuin jonkin elämän irvikuvan voimasta, kun hän kurotti kiireellä kohti ovia tempaistakseen kaapin uudestaan kiinni nenänsä edestä. Katti tuskin piittasi tähän hätään siitä että menetti epäilemättä aimo-annoksen viileää pokerinaamaansa rivakalla toiminnallaan, joutuen kaikesta huolimatta vetämään vielä henkeään kerran jos toisenkin hermonsa kootakseen ennen kuin kääntyi ympäri.
"Se... ei se hiippari ainakaan tuolla ole" hän töksäytti viimein aavistuksen epämääräisesti, olennon kuitenkin vaieten nopeasti hoksatessaan Haeklin kauhistuneen reaktion. Cathryn räpäytti silmiään ja seurasi nopeasti jännittyen nuorukaisen katsetta, tuntien olemuksensa jälleen lähestulkoon hyytyvän tajutessaan saman kuin toinenkin. Tyrmistyneen, jähmettyneen hetken verran kissakaan ei osannut muuta kuin tuijottaa ympärilleen aseteltuja ruumiita joiden hän tajusi kauhukseen vastaavan katseeseen... kunnes nainen lopulta päästi tukahtuneen ähkäisyn ja harppasi eteenpäin. "Me... Ei se täällä enää piilottele. Jatketaan matkaa" Cathryn sihahti voimatta yrityksestään huolimatta varsinaisesti edes piilotella järkytystään kun kissa porhalsi huoneen poikki. Rivakat askelet suuntasivat kohti ensimmäistä päämäärää jossa ei odottaisi joukkoa tuijottavia ruumiita, joka taisi tähän hätään olla aukinainen työhuoneen ovi heidän edessään. Katti ei ainakaan enää viivytellyt napaten ohimennessään kiinni suunnilleen nuorukaisen käsivarresta kiskaistakseen tämän mukaansa kun olento harppoi sisälle huoneeseen ja lämäytti uksen kiinni jälkeensä ennen kuin edes katsoi tarkemmin ympärilleen. No... kaipa tuo kaikki oli periaatteessa tutkittu...? Eikä kumpikaan heistä varmasti halunnut jäädä groteskiin näyttelyyn enää hetkeksikään. Vain silmänräpäyksessä oli jo ennestäänkin kammottava näyttely muuttunut entistäkin hirvittävämmäksi...
|
|
|
Post by submarine on Dec 4, 2016 6:18:20 GMT 3
Haekli ei lopulta ollut millään tapaa pahoillaan, kun Cathryn varsin hätäisesti alkoi tehdä lähtöä huoneesta ja kiskoi hänetkin perässään. Hän ei vastustellut kun tämä tarttui häntä kädestä ja lähti kiskomaan häntä perässään kohti erästä huoneen ovista - kunhan säpsähti. Mikään huoneessa ei ollut kaiketi käymässä heidän päälleen (vaikka hän ei tosiaankaan olisi lukenut sitä mahdottomaksikaan, edes hetken viiveellä), mutta juuri nyt hän oli mieluummin melkein missä tahansa muualla. Nuorukainen löysi nopeasti omiakin jalkoja alleen ja käänsi katseensa pois huoneen rujoista näyistä. Siitä huolimattakin ne tulisivat varmasti kummittelemaan pitkään hänen ajatuksissaan. Tällaista ei aivan heti unohtaisi. Jo näin lyhyessä ajassa hän oli päässyt todistamaan oikein hyvin, että velhoista kerrotut kauhutarinat pitivät paikkansa. Tämän jälkeen hän uskoi kyllä ne kaikki muutkin... mikä ei totta puhuen tainnut lupailla mitään hyvää kaksikolle. "... kiitos. Tuolla ei ollut mitään meille", Haekli tuli mutisseeksi, kun Cathryn sulki karmaisevan huoneen oven heidän jäljessään. Hän heitti ympärilleen nopean vilkaisun uudessa huoneessa, jota ei ollut nähnyt edes yhtä hyvin kuin toinen aikaisemmin. Nyt sen katselu oli tosin vielä hankalampaa, sillä se vähäkin kuunvalo, joka kaikkien kulmien kautta oli kiemurrellut heidän takaansa sisään, jäi nyt oven taakse. Tällä puolella taloa ikkunasta ei työntynyt sisään oikeastaan mitään valoa. Jopa azardilaisen varkaan tarkoille silmille koko huone oli pelkkiä epätarkkoja ja -määräisiä muotoja. "Odota. Minulla on valoa", nuorukainen totesi varovasti, ennen kuin alkoi kaivella jotakin laukustaan.
"... meidän ei varmaan pitäisi enää yrittää mennä sen toisen perässä. Se voi olla missä tahansa. Kunhan pääsemme hengestämme. Ollaan varuillamme mutta keskitytään siihen mitä tehdään", Haekli sanoi yhä varsin hiljaa. Hetken perästä hän löysi kuin löysikin etsimänsä, ja veti tavaroidensa joukosta esille jotakin. Kuului naksahdus, kun jokin avattiin, ja äkkiä huoneeseen levisi pehmeä, tasainen hehku. Ei kuten kynttilän tai lampun kanssa, vaan tasaisempi ja jatkuvampi. Nuori varas piteli käsissään jotakin lyhdyn näköistä, lasista astiaa, johon oli kiinnitetty metallinen rengas kantamisen helpottamiseksi. Sen ympäriltä oli kohotettu suojus. Sen sisällä ei kuitenkaan tuonut valoa tuli, vaan jonkinlainen... aine. Lasin takana velloi hieman vihertävää, kirkkaudessaan melkein valkoista massaa, joka liikahteli hieman. Se ei hölskynyt kuten vesi, vaan enemmänkin valui kuten jokin huomattavasti paksumpi. Juuri muuta se ei tehnytkään, kunhan työntyi lasia vasten. Haekli tarkasteli sitä hetken, ennen kuin kohotti sen valaisemaan huonetta paremmin. Hän vilkaisi naiseen vierellään. "Kaupungin alisten tunneleiden limaa. Sitä näkee siellä usein. Se houkuttelee yleensä vain pieniä eläimiä ruuakseen, mutta joskus tätä kertyy niin paljon, että se on jo vaaraksi. Siitä saa hyvän valon... kunhan ei ruoki sitä liiaksi. Tai päästä astiaa rikkoutumaan", Haekli selitti lyhyesti toiselle, joka tuskin oli tutustunut yhtä hyvin kaupungin outouksiin. Lampun sisällä lima pulputti ja velloi kuin olisi jotenkin aistinut lämpimät ruumiit sen ulkopuolella. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hänen huomionsa oli hyvin nopeasti kiinnittynyt huoneeseen, joka nyt aukeni heidän edessään.
"... tämähän on jokin työhuone", Haekli henkäisi varsin vaikuttuneen oloisena. Hän heitti ympärilleen varovaisen, valppaan katseen, ennen kuin otti askelen eteenpäin. Huone oli paljon ahtaampi kuin sen olisi pitänyt varsinaisen kokonsa puolesta olla. Sen seinustoja reunustivat sekaiset, täydet kirjahyllyt, ja sen lattiaa peittivät erilaiset muistiinpanojen ja paperien pinot, kuten aikaisemmin oli voinut jo nähdä. Paperipinojen väliin oli jätetty kapea, kaikkea muuta kuin helppokulkuinen polku, joka vei sen toisella puolella olevan oven luokse. Paperipinojen ja kirjahyllyjen lisäksi ainoa varsinainen yksityiskohta huoneessa oli suuri kirjoituspöytä synkeän ikkunan edessä. Se näytti melkein kuin jonkinlaiselta saarekkeelta paperien meressä - joskin senkin pinta oli kuumeisesti tehtyjen, kiireesti sivuun työnnettyjen, sekaisten kirjoitusten peitossa. Näky olisi varmasti ollut monelle varkaalle aivan yhdentekevä, mutta Haekli tuijotti sitä vaitonaisena kuin jonkin suuren aarteen edessä. "Meidän... meidän pitää käydä tämä huone läpi. Ties mitä täällä voi olla piilossa. Ties mitä... aarteita", Haekli ähkäisi äkkiä, ennen kuin otti nopean askeleen peremmälle huoneeseen. Hän pälyili ympärilleen tavalla, joka ei ollut niinkään varovainen kuin häkeltynyt. Kuin hän olisi äkkiä löytänyt tosiaankin jonkinlaisen aarreaitan. Äskeiset kauhut tuntuivat unohtuneen kovin nopeasti, kun hän kävi tutkimaan paperipinoja lähempää. "Tutki... vaikka tuo pöytä. Siellä voi olla jotakin arvokasta", nuorukainen heitti hajamielisesti toisen suuntaan, melkein kuin olisi vain yrittänyt keksiä tälle jotakin tekemistä. Hän tuskin malttoi edes osoittaa kohti suurta työpöytää. Vaikka sen pinnalla tuskin mitään muuta olikaan kuin vain lisää papereita, oli sen alla kuitenkin laatikosto. Kukaties velho tosiaankin oli jättänyt jotakin arvokasta sinne?
... olkoonkin, että Haekli näytti omasta mielestään löytäneensä jo aivan tarpeeksi arvokasta saalista.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 5, 2016 3:10:35 GMT 3
Enemmän tai vähemmän pikainen vetäytyminen groteskin huoneen poikki ei tainnut jäädä kovinkaan hienovaraiseksi, mutta edes Cathrynilla ei ollut aikaa pohtia moista tähän hätään. Kissaihminenkin katsoi että oli ehdottomasti heidän etujensa mukaista olla nyt aivan missä tahansa muualla, ja sopivaksi moiseen osoittautuikin ensimmäinen ovi heidän tiellään jonne nainen kiskaisi nuorukaisenkin mukaansa. Vasta kiskaistuaan oven kiinni jäljessään ja suljettuaan heidät keskelle varsin pimeää huonetta ehti kattikin vetää kunnolla henkeä, ja luoda kiiluvilla silmillään hieman paremman (vaikkakin jokseenkin kiusaantuneen) vilkaisun ympärilleen. "Mmh. Ei aavistustakaan miten jokin.... tuollainen on edes mahdollista. Kukaties meidän täytyy edes leikata alas ja yrittää polttaa nuo piruparat ennen kuin lähdemme...." puuskahdettiin synkeästi, ja nainen astui varuillaan aavistuksen peremmälle. Hän oli vähällä tönäistä kumoon yhden lattialle kasatuista pinoista ja katti manasi puoliääneen, ennen kuin käänsikin päänsä kohti Haeklia nuorukaisen ilmoittaessa että tällä oli valoa mukanaan, ja tämä sai kissaihmisenkin kohottamaan päätään. Olento puuskahti epämääräisesti nyökäten samalla jokseenkin tuskastuneesti tummahipiäisen nuorukaisen sanoille ja jääden odottamaan kun tämä etsiskeli jotakin kantamuksistaan. Kun toinen mutisi mystisestä pakenijasta heilahti naisen häntä jälleen varsin terävästi ja tämä vilkaisi toista jälleen jopa pimeässäkin varsin epämieltyneesti... ennen kuin lopulta puuskahti uudemman kerran. Hiipparin perään taisi olla jo varsin turha enää lähteä ja kaiketi hänenkin oli se myönnettävä... vaikka tämä kieltämättä saikin varsin happaman ilmeen kissan kasvoille jonka saattoi lähestulkoon aistia jopa pimeässä huoneessakin.
"Taidat olla oikeassa. Kaiketi sen itsensä on parasta vain toivoa ettei enää eksy tiellemme. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin etsiä sitä hiipparia" olento mutisi samalla kun antoi katseensa kiertää lähestulkoon täyteen kasattua työhuonetta. Hän oli nähnyt vilauksen tästä kaikesta jo aikaisemmin vaikka ei ollutkaan jäänyt tiiraamaan mitään sen tarkemmin, ja nyt heillä ei ollut valoa senkään vertaa kuin mitä viereisestä huoneesta oli kajastanut. Hänen silmänsä erottivat sentään jonkin verran mutta tuskin tarpeeksi varsinaisesti tutkiakseen mitään, ja kun Haekli viimein veti esille jotakin joka näytti melkoisesti lyhdyltä, oli tämä varsin tervetullut. Kuitenkin kun kapineen suojus naksautettiin syrjään ja tämä alkoi luoda vaaleaa, tasaista kajoa ympärilleen ei äkillisessä valossa siristelevä Cathryn voinut olla luomatta jokseenkin kyseenalaista katsetta kapineeseen tajutessaan ettei tämän sisällä palanutkaan tulta. Kyseessä oli selvästikin jotakin muuta, jonka Haekli pian selittikin kuin naisen vilkaisun hoksaten... vaikka selitys saikin kaikkea muuta kuin ihastuneen ilmeen olennon kasvoille. Lyhdyn lasin takana hyllyi... mötikkä hohtavaa limaa? Katti irvisti mielenosoituksellisesti kumartuen kuitenkin aavistuksen lähemmäs tarkastellakseen mokomaa ilmestystä epäluuloisen uteliaaseen sävyyn. "Egh. Inhottava otus. Vaikkakin yllättän käytännöllinen" nainen tokaisi, suoden kuitenkin suorastaan hyväksyvän nyökkäyksen toiselle sanoistaan huolimatta kapinetta hetken silmäiltyään. Outo tai ei toimi lyhty kuitenkin varsin hyvin, ja pian kattikin jätti mokoman sikseen kääntäen huomionsa tämän sijasta huoneeseen heidän ympärillään... kunhan oli varmistunut siitä ettei hanakasti lasin takana pulputtava tökötti tosiaan päässyt mönkimään ulos.
Täyteen ahdetun työhuoneen sisältö erottui valonkajastuksessa nyt huomattavasti paremmin, vaikka kissa itse olikin ollut ainakin suunnilleen perillä mitä täällä odotti. Haekli tosin taisi nähdä kaiken vasta nyt, ja nainen päätyikin vilkaisemaan toista uudemman kerran hieman silmiään räpäyttäen kun nuorukainen suorastaan henkäisi hämmästyksestä hoksattuaan missä he seisoivat. "Siltä näyttäisi. Mutta ole silti varuillasi" Cathryn myötäsi aavistuksen varautuneena kun toinen astui eteenpäin ympärilleen tuijotellen, kohottaen sitten aavistuksen kulmiaan nuorukaisen vaatiessa että huone olisi ehdottomasti käytävä tarkkaan läpi. Vihreät silmät kävivät toisessa luoden sitten uuden, jonkin verran punnitsevamman katseen ympäröiviin hyllyihin sekä paperipinoihin, laittaen merkille myös kauempana odottavan ovenkin. Ei ollut vaikea tajuta että Haekli oli ilmeisen vaikuttunut siitä mitä parhaillaan näki kuin olisi jo lähestulkoon löytänyt aarteen jota oli tullut etsimään, ja mustaturkki loikin aavistuksen puolittaisen silmäyksen nuorukaiseen kun tämä hoputti häntä työpöydän suutaan jotakin arvokasta etsimään, samalla kun itse tuskin sai silmiään irti edessään levittäytyvistä kirjahyllyistä. Cathryn epäröi aavistuksen päästäen toisen kuitenkin edelle, ja kohauttaen lopulta hieman olkapäitään. Rehellisesti mikä hyvänsä joka oikeutti sen ettei heidän tarvinnut palata ainakaan samantien äskeiseen hyytävään näyttely-huoneeseen tuntui tähän hätään tervetulleelta, ja katti päätyikin astelemaan varuillaan huoneen poikki kohti pöytää. Haekli ei selvästikään ollut tuntunut pitävän tätä lähellekään yhtä suuressa arvossa kuin lukuisia täyteen ahdettuja hyllyjä, mutta huonekalu näytti siltikin jonkinlaiselta keskiöltä koko huoneelle... ja tämäkin oli lukuisten papereiden peitossa. Väistellen tielleen sattuvia paperi- ja kirjakasoja parhaansa mukaan Cathryn hivuttautui pöydän luokse, jääden hetkeksi silmäilemään kaikkea punnitsevasti.
Häntä saattoi luonnehtia kaikeksi muuksi kuin asiantuntijaksi moisten velhotouhujen suhteen, mutta siitäkin huolimatta kissamainen nainen kumartui lähemmäs antaen katseensa pyyhkiä outojen papereiden ylitse. Hän tarkasteli pöytää ja tälle kasattua sekasortoa siirrellen ja nostellen arkkeja sekä kirjoja varovaisin elkein, jopa poimien käteensä erään silmäänsä pistäneen paperin ja jääden hetkeksi silmäilemään tätä. Kaiketi nainen toivoi kykenevänsä ottamaan edes jotakin selkoa tästä kaikesta, mutta taisi olla varsin oma asiansa riittäisivätkö hänen kykynsä aivan tähän... Mietteliäs katse kävi jälleen ohimennen Haeklinkin suunnassa kuin varmistaen mitä nuorukainen oikein puuhasi ennen kuin katti viimein kurotti kätensä vetämään auki työpöydän laatikoita nähdäkseen oliko sisällä mitään. Rehellisesti hänkään ei oikeastaan tainnut odottaa täällä piilevän mitään suurempia aarteita mutta taisi olla parasta silti vain tarkastaa... vaikka vihreä katse tuntuikin seurailevan valppaammin vähän matkan päässä omaa tutkimustaan suorittavaa nuorukaista. Toinen oli sanonut etsivänsä tästä kirotusta paikasta jotakin tiettyä, mikä ei ollut rahaa taikka arvotavaroita.... oliko tumma nuorukainen jo löytänyt hakemansa? Ainakin toinen oli tuntunut kovasti haluavan päästä käsiksi hyllyihin ja hätistää hänet kauemmas joka herätti väkisinkin mielenkiinnon... vaikka Cathryn oli siltikin suostunut tutkailemaan pöydän ympäristön jonkun oleellisen varalta. Mitä sitä koskaan tällaisista tiesi mitä saattaisi vielä löytää... vaikka saattaisikin hyvinkin olla että arvokkain sisältö piilikin kirjahyllyissä joiden kimppuun nuorukainen oli jo pyrkimässä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 10, 2016 5:36:39 GMT 3
Kukaties oli outoa ja paheksuttavaa, miten nopeasti Haekli tuntui olevan valmis unohtamaan äskeisen huoneen kauhut löydettyään velhon tomuisen työhuoneen ja sen sisältämät muistiinpanot. Tai kukaties, jos suopeampia oli, se oli vain luonnollista ja ymmärrettävää; tokihan kuka tahansa mieluusti keskittyi mihin tahansa muuhun kuin oven taakse jääneisiin näkyihin ja takertui mihin tahansa verukkeeseen unohtaa sen kaiken? Kukapa tiesi. Ainakaan nuorukainen ei jäänyt pohtimaan asiaa, vaan siirtyi nopeasti peremmälle huoneeseen, silmäillen ympärilleen jännittyneenä ja valppaana, yrittäen omaksua mahdollisimman paljon näkemästään kerralla. Niin valtavat määrät kirjoituksia, jokainen lukemattomista papereista täynnä pienen pientä, tarkkaa riipustusta. Niiden kaikkien seikkaperäinen läpikäyminen olisi vienyt varmasti lukemattomia unettomia öitä. Kuinka kauan niiden kirjoittaminen olikaan vaatinut? "Velhojen mustaa kirjoitusta. Sanotaan, ettei kuolevainen kykene sitä lukemaan, ja että sitä tarkemmin katsova menettää järkensä tai että kirjaimet palavat hänen tajuntaansa ja sokaisevat hänet ikuisiksi ajoiksi", Haekli mutisi puoliksi kuuluvasti. Hän tuijotti hetken verran erästä kirjoitusten pinoa, ennen kuin äkillisesti paljasti ensimmäistä kertaa melkeinpä tyytyväisen, huvittuneen ilmeen ja tarttui päällimmäiseen paperiin - kuin ainakin joku, joka tiesi paremmin ja vastasi tähän haasteeseen empimättä. Kun hän nosti sen silmiensä eteen, ei hänen järkensä valo tosiaan sumentunut, eivätkä hänen silmänsä revenneet lieskoihin. Lukukelvottomuuskin taisi olla kyseenalaista kun otti huomioon sen, miten hänen silmänsä kulkivat tekstiä pitkin ja hänen suunsa liikkui sanoja maistellen. Ei kukaties lukukelvotonta, mutta totta puhuen asialla tuskin oli väliäkään suurimmalle osalle kuolevaisista; harva, hyvin harva, tässä maailmassa osasi lukea velhojen salaista kirjoitusta, joka merkittiin ylös ankarin, melkeinpä julmin merkein, joille ei tunnetussa kielessä ollut edes nimiä. Äänet ja sanat joita tuo muinaisen mahdin kieli muodosti, olivat varmasti melkeinpä mahdottomia edes lausua. Nuorukainenkaan ei sanonut mitään ääneen. Ainoastaan maisteli lamppunsa tasaisessa, pulpahtelevassa valossa. Maisteli pitkän, hankalan hetken.
"... tämä ei ole mitään järkevää. Minusta tuntuu, että tämä on vain osa jotakin... hyvin pitkällistä tekstiä, eikä se selitä mitään järkevää. Se tuntuu viittaavan itseensä tai... johonkin muuhun teokseen, ehkä. Muistiinpanoja, jotka tarkoittivat jotakin todennäköisesti vain kirjoittajalleen", Haekli lopulta totesi ääneen. Hän kuulosti jossain määrin pettyneeltä - siitä huolimattakin, että oli tavalla tai toisella onnistunut juuri varsin nopeasti päättelytyössä, johon harva kuolevainen yleisesti ottaenkaan pystyisi. Ei varmaankaan vähiten siksi, että mokoma tieto ja taito antoivat kenelle tahansa velholle jo itsessään tarpeeksi syytä surmata syypää vain salaisuuksiensa suojelemiseksi. Velhot olivat ankaria ja vainoharhaisia. Haekli ei kuitenkaan miettinyt sitä, vaan päästi paperin putoamaan kädestään takaisin suunnilleen sinne mistä oli sen ottanutkin. Ilmeisesti hän etsi jotakin... käyttökelpoisempaa? Jotakin parempaa kuin vain loputonta lyhenteiden, viittausten ja järjettömien huomautusten sarjaa? "Nämä muut näyttävät aivan liian samanlaisilta", nuorukainen mutisi. Innostus oli nopeasti muuttumassa tappioksi. Hän vilkuili ympärilleen, etsien muistiinpanojen joukosta jotakin erilaisen oloista. Nopea silmäys ei kuitenkaan paljastanut mitään. Kurtistaen kulmiaan hän siirtyikin kohti kirjahyllyjä itsessään. Niihin oli sentään laitettu kirjoja, jotka ainakin toivottavasti pitivät sisällään jotakin selkeämpää. Ne saivat kuitenkin hänetkin empimään hieman, tai ainakin harkitsemaan ja varomaan. Kirjat olivat jotakin paljon kokonaisempaa ja eheämpää kuin yksinäiset liuskat. Jos velho oli mielinyt piilottaa kirouksia tai kuolemaa johonkin tekstiinsä, olisi se eittämättä kätketty juurikin kirjoihin. Hän katseli pitkään, kierteli ja tutki varuillaan. Jos hänellä kuitenkaan oli mitään oikeaa tapaa havaita moisia vaaroja, ei se näkynyt ainakaan päällepäin. Hän vain katseli ja mietti.
Haekli oli varmasti odottanut vaarojen iskevän kirjoista, mutta loppujen lopuksi ne tulivatkin aivan muualta. Kirjoituspöydän laatikko ei ollut varoittanut itsestään millään tapaa, mutta nyt kun Cathryn kiskaisi ensimmäisen auki nopsaan, vain tarkastaakseen sen läpi, sai hän kuitenkin huomata ettei mikään tässä synkeässä paikassa ollut sitä miltä näytti. Laatikko kirskahti kun se kiskaisiin auki, ja hetkeä myöhemmin kirskahti myös jokin sen sisällä. Jokin, joka häviävän pienen pysähtyneen hetken ajan antoi itsestään näivettyneen, etovan vaikutelman. Otus päästi korisevan rääkäisyn ja hamusi kissan kättä kellertävien hampaiden rivillä. Se louskaisi tätä kohti, ennen kuin tarrasi kiinni kirjoituspöydän pinnasta ja potkaisi itsensä ulos laatikostaan sellaisella voimalla, että tuli samalla singonneeksi koko muuten tyhjän laatikon ulos pöydästä. Yhtenä huitovana, sekaisena vilskeenä harmaa otus kipusi pöydälle. Se potki ja viskoi papereita pois tieltään ja paiskoi niitä joka puolelle, mutta etenkin häiritsijäänsä kohti. Ja yhdessä hirvittävän nopeassa hetkessä se olikin jo loikannut ylös pöydältä, huoneen poikki. Haekli hätkähti ja perääntyi ähkäisten askeleen, kun hirvitys pamahti vasten kirjahyllyä ja takertui sen reunaan kiinni. Se jäi roikkumaan siitä kuin apina, miltä se totta puhuen näytti hieman muutenkin... samaan tapaan kuin myös vainajalta. Se oli näivettynyt, kalmonharmaa hahmo, pieni ja kasaan kuihtunut. Kukaties se oli joskus ollut ihminen, tai jokin sen kaltainen, mutta nyt se näytti kasaan painuneelta. Sen raajat olivat kuitenkin pitkät ja niillä se puristi nyt kirjahyllyn reunaa. Rujo otus viskoi naamaansa joka suuntaan, mutta sen naamassa ei ollut silmiä, ainostaan tyhjät, ammottavat silmäkuopat. Melkein yhtä ammottavat, kuin tasainen, pyöreä reikä, joka koristi sen kasaan painunutta päälakea. Tyhjäpäinen sanan varsinaisessa merkityksessä.
"Tokoloshe - velhon palvelija!" Haekli ähkäisi. Hän tuijotti ylleen roikkumaan jäänyttä otusta jokseenkin häkeltyneenä - ennen kuin joutui suojautumaan, kun äänen valpastuttama hirvitys päästi leveästä kidastaan ruman äänen ja kiskaisi hyllystä kirjan, jonka paiskasi häntä kohti. Se ei osunut, mutta valpastutti kuitenkin. Nuorukainen horjahti askeleen taaksepäin ja potkaisi samalla epähuomiossa kumoon useammankin paperipinon. "Se tietää varmasti asioita tästä paikasta! Meidän pitää ottaa se kiinni!" nuorukainen huudahti melkein innostuneena - ja sitten kohotti vapaata kättään uudelleen päänsä ylle huomattavasti vähemmän innostuneena, kun raskas kirja pamahti jo aivan liian lähelle. Otus kirskui ja louskutti epämiellyttävän leveitä leukojaan. "Velhot lähettävät tuollaisia joskus vihamiestensä tuhoksi. Varo - jos se puree sormen tai varpaan irti, sinut valtaa kuolettava sairaus ja kirous!" Haekli ähkäisi. Vasta tässä kohtaa hän tuntui itsekään tajuavan sanojensa merkityksen - ja ottikin nopean askeleen taaksepäin juuri ajoissa, kun ilmestys loikkasi alas kirjahyllystä. Se oli vihdoin saanut hänen tarkan paikkansa selville, ja mätkähti nyt lattiaan aivan liian lähelle häntä. Näivettynyt otus kirskahti, ennen kuin paiskasi tunkeilijoita kohti uuden joka suuntaan pöllyävien papereiden pinon...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 10, 2016 16:25:58 GMT 3
Jos äskeinen näky vainosi mieltä vieläkin, ei Cathrynkaan tuntunut olevan halukas enää ainakaan ottamaan tätä puheeksi. Kammottavat ihmispatsaat vaativat epäilemättä melkoisesti sulattelua silkalla olemassaolollaan eikä kissamainen nainenkaan osannut lopulta nyt tehdä muuta kuin vetää tunteensa viileän, käytännönläheisen pintansa alle ja astua kohti kauempana varjoissa odottavaa työpöytää tätä tutkiakseen... vaikka kiiluvanvihreä katse kieltämättä silmäilikin tuon tuosta vaivihkaa kohti varsin jännittynyttä Haeklia. Nuorukaisen varautuneen innokas olemus kertoi epäilemättä mitä varten toinen oli ryhtynyt koko vaaralliseen ryöstöretkeen kun hänen rikoskumppaninsa tarkasteli valtavia paperiröykkiöitä ja kirjahyllyjä. Cathryn ei tainnut olla aivan varma kuinka olisi tulkinnut tämän, mutta ainakaan nainen ei sanonut mitään vaikka pitikin silmällä niin pimeää työhuonetta heidän ympärillään kuin Haeklinkin toimia. Repaleiset korvat liikahtivat aavistuksen epämääräisesti kun nainen loi uuden katseen olkansa ylitse toiseen ennen kuin käänsi huomionsa pyyhkimään pöytää jonka ääressä seisoi. Ymmärsi mitään velhotouhuista tai ei vaikutti tämä kaikki epäilemättä vähintäänkin arkaluontoiselta hänestäkin. Kissa tarkasteli hetken aikaa silmiään siristellen käteensä poimimaansa arkkia ennen kuin joutui myöntämään tappionsa, ilmeiseksi turhautumisekseen. Outo teksti oli jotakin jollaista hän ei ollut koskaan edes nähnyt... mutta yllättäen samaa ei voinut sanoa hänen rikostoveristaan. Cathryn oli hetkeksi harhautunut omiin toimiinsa kun Haeklikin tarkasteli puolestaan mystisiä muistiinpanoja edessään. Nainen päästi puolittaisen, tuskastuneen myhähdyksen kurkustaan pitelemälleen paperille kunnes tuntui pienellä viiveellä vasta tajuavan mitä nuorukainen mutisi.
Velhoista ja näiden saloista liikkui epäilemättä yhtä jos toistakin juttua ja kauhutarinaa, mutta kissaihminen tuskin oli painanut kaikkea mieleensä kovinkaan tarkasti ja nuorukaisen pohdiskelu silmät sekä järjen vievistä mystisistä teksteistä saivat olennon hätkähtämään nopeasti, kuin vasta nyt siihen havahtuen ettei se mitä hän parhaillaan teki tainnutkaan olla viisasta. Petomaisella kuonolla kävi pikainen irvistys ja nainen pudottikin paperin kiireesti käsistään. Silmänräpäyksen verran Cathryn ehti jo odottaa päänsä kukaties räjähtävän tai jotakin muuta varsin häiritsevää, ennen kuin hän viimein oivalsi ettei nuorukainen hänen takanaan vaikuttanut oikeastaan kovinkaan huolestuneelta... tai ettei mitään oikeastaan tuntunut olevan tapahtumassa. Hän rypisti kulmiaan luoden varautuneen katseen Haeklin suuntaan, päätyen sitten räpäyttämään silmiään nuorukaisen äkilliselle virneelle kun tämä tarttui itse ilmeisen huoletta papereihin edessään. Kissaihmisen kulmat nytkähtivät aavistuksen ja tämä kallisti päätään, harhautuen hetkeksi vilkuilemaan toista olkansa ylitse. Haekli tuntui tietävän tarkalleen mitä oli tekemässä... ja tämän lisäksi mystisten paperien selailun sijasta toinen näytti jopa... lukevan näitä? Jokin tällainen ei selvästikään ollut jotakin mitä Cathryn oli odottanut vaikka tämä kukaties olikin uumoillut ettei tumma nuorukainen selvästikään ollut tavanomainen varas... Katti ei voinut olla luomatta uutta varsin kyseenalaista katsetta pöytää peittäviin käsittämättömiin papereihin, ennen kuin silmäsi löytämiinsä teksteihin pettynyttä nuorukaista uudemman kerran. "Sinä... ymmärrät näitä?" tämä lopulta lähestulkoon totesi. Vihreät silmät tarkastelivat nuorukaista hetken vaiteliaan arvioivasti kun toinen jätti sekavat muistiinpanot sikseen ja siirtyi halukkaammin kohti kirjahyllyjä... kuitenkin selvästikin huomattavasti varovaisemmin elkein. Oli hyvin eri asia haikailla velhojen voiman perään kuin oikeasti ymmärtää näiden päälle jotakin, ja katti heilauttikin häntäänsä ristiriitaisesti. Omassa hämmingissäänkin hän ei osannut olla aivan varma miten suhtautua johonkin tällaiseen ja toista vilkaistuaan olento laskikin huomionsa kohta epäluuloisesti kohti pöytää jota oli tutkinut. Pyyhittyään vielä kertaalleen (vaivautumatta enää varomaan outoja papereitakaan) läpi tätä peittäneen roinan, kurotti hän viimein kättään kohti laatikoita kolutakseen läpi loputkin.
Vaikka olikin käynyt hyvin hanakasti kiinni kirjoituspinoihin, näytti nuorukainen jäävän kuitenkin empimään itse kirjahyllyjen edessä. Haekli tuntui äkkiä käyneen huomattavasti varovaisemmaksi kuin epäillen jonkin ansan mahdollisesti vaanivan kirjojen lomassa, ja tämä saikin nopeasti myös kissaihmisen huomion... vaikka nainen pääsikin nopeasti katumaan harhautumistaan. Hän olisi varmasti sättinyt itseään typerästä varomattomuudestaan jos olisi ehtinyt kun viimein veti auki yhden työpöydän laatikoista, huomionsa kuitenkin enemmän kohti Haeklia keskittyneenä. Kuitenkin äkillinen outo ja varsin vertahyytävä ääni sai olennon reagoimaan refleksinomaisesti, ennen kuin hän ehti edes tajuta mistä tämä oli tullut. Jokin laatikon pimeydessä kirskahti kun täältä kantautui äkkiä luonnoton rääkäisy ja jokin louskautti kohti terävin hampain. Yllättänyt sähähdys karkasi kissaihmisen kurkusta ennen kuin hän ehti hillitä itseään ja nainen kavahti tyrmistyneenä kauemmas laatikosta kun jotakin pientä ja näivettynyttä hyökkäsi huitoen esille. Kukaties otus ei ollut valtavan suuri mutta ei tarvinnut nähdä tästä kuin vilahdus tajutakseen ettei tämä ollut mitään normaalia, ja lähestulkoon samassa silmänräpäyksessä Cathryn oli jo kiskaissut sapelinsa esille, potkaisten siinä sivussa kumoon useammankin paperikasan. Laatikko kolahti lattiaan kun pieni hirviö ponkaisi raivokkaasti ulos eikä nainen ehtinyt murehtia tippaakaan niitä kirjoituksia tai kirjoja joita mahdollisesti juuri polki jalkoihinsa perääntyessään ilmestyksen tieltä kun otus huitoi esille tavaraa joka suuntaan viskoen... ja loikkasi sitten kohti kirjahyllyjä sekä Haeklia ennen kuin hän tuskin ehti edes muistaa kauempana seissyttä nuorukaista.
"Varo! Se aikoo---!" hän ehti huudahtaa vain hätäisen, puolittaisen varoituksen ennen kuin ilmestys jo hyökkäsi huoneen poikki pienenä, vastenmielisenä vilahduksena ja tarrasi kirjahyllyyn pitkillä raajoillaan. Kissaihminen pyörähti ympäri pientä hirviötä seuraten, voimatta kuitenkaan olla jäämättä hetkeksi tuijottamaan tätä levinnein kiiluvin silmin sapelinsa ohitse kun viimein näki tämän kunnolla. Nahistunut, ilmeisen kuollut mutta silti hyvin vihamielisen liikkuvainen otus oli vähintäänkin vastenmielinen, ja tämän epämääräisen inhimillinen muoto lähetti varsin kylmäävän väreen hänen selkäänsä kun pieni hirviö jäi keikkumaan hyllyyn sokeaa (sekä kuvottavan tyhjää) päätään ärhäkästi käännellen. Kesti silmänräpäyksen verran ennen kuin hän ehti edes tajuta ettei otus kaikesta päätellen nähnyt heitä mustilla, tyhjillä silmäkuopillaan, mutta tämän taisi tehdä viimeistään selväksi hyvin nopeasti tapa jolla tämä äkkiä valpastui kuullessaan Haeklin äänen altaan. Nuorukainen ilmeisestikin tunnisti jopa tämän hirvityksen... mutta tämä ei selvästikään lepyttänyt otusta itseään vaan usutti rumiluksen paiskomaan rääkyen kirjoja alas kohti nuorukaista. Mutta vaikka moinen pakottikin toisen perääntymään, tuntui tämä äkillinen "löytö" kauhistuttavan tummaa nuorukaista huomattavasti vähemmän kuin olisi voinut olettaa. "Mitä-- Kiinni? Tuo? Oletko vakavissasi?" Cathryn sihahti tyrmistyneenä kun Haekli tuli nopeasti johtopäätökseen siitä mitä moiselle hirviölle pitäisi tehdä. Tämä ei selvästikään mennyt yksiin sen kanssa mitä kissamaisen naisen mielessä liikkui, ja olento loi yhden jos toisenkin äärimmäisen nihkeän ja epäluuloisen katseen niin nuorukaiseen kuin tämän yllä riehuvaan otukseenkin varsinkin varoituksen kuullessaan. Mikään tällainen ei ymmärrettävästi rohkaissut tippaakaan tulemaan yhtään lähemmäksi moista muutenkin vastenmielistä ilmestystä... edes kaiketi nuorukaista itseäänkään, kun tämä pienellä viiveellä tajusi itsekin asemansa. Petomainen nainen päästi ilmoille nopean, hätäisen kirouksen kun nahistunut rumilus viimein loikkasi alas hyllystä kohti nuorukaista tavaraa raivokkaasti mennessään viskoen... ja tämä viimein ajoi hänetkin liikkeelle.
Niin vähän kuin moinen häntä miellyttikään, ei nyt tainnut olla niin aikaa kuin tilaisuuttakaan jäädä ähmimään mokomaa kovinkaan pitkäksi aikaa. Otus ei ollut erityisen valtava ja tämän viskomat esineet tuskin aiheuttivat paljoakaan muuta kuin päänsärkyä ja vaivaa, mutta jos se mitä Haekli oli tästä varoittanut piti paikkansa, oli kyseessä silti jotakin muuta kuin harmiton otus... varsinkin kun tämä näytti nyt tavoittelevan nuorukaista louskuttaviin leukoihinsa. Ainakin rumiluksen sokea huomio tuntui kiinnittyneen nyt pääasiassa meteliä pitäneeseen Haekliin, ja Cathryn harppasi itsekseen sihahtaen eteenpäin. Nainen ponkaisi lattian poikki kuin ties mikä saalistava kissa, tähdäten saappaansa kaikkea muuta kuin varoen kohti lattialla riehuvan pienen hirvityksen selkää, muitta mutkitta runnoakseen tämän koko painollaan alas. Sapeli seurasi perässä metallisena välähdyksenä, kuitenkin vähemmän murhaavasti kuin nainen olisi luultavasti halunnut. Hän ei lopulta näyttänyt varovan rumilusta paljoakaan mutta yrittävän silti enemmän iskeä tämän lattiaan niin jaloillaan kuin sapelinsa lappeella kuin halkaista mokoman siihen paikkaan... vaikka rehellisesti hän ei osannut olla tippaakaan vakuuttunut että mokomasta hirviöstä olisi ainakaan minkäänlaista hyötyä. Mutta kiinni tämä oli joka tapauksessa saatava.... taikka edes sivallettava päin lähintä seinää ennen kuin otus hyökkäisi jonkun naamalle, jos pirulainen olisi liian vikkelä vain napattavaksi. Kaikkeen sitä joutuikin jonkun kirotun noidan pesää kolutessaan...
|
|