|
Post by submarine on Oct 3, 2016 10:05:37 GMT 3
((Spyrreä odottaen.))
Kerran Azard oli mahtavin kaupunki maailmassa. Näin on kirjoitettu. Kerran, aikana joka on muuttunut kuolevaisille jo historiaksi, Azard myös hallitsi suurta osaa tuosta maailmasta. Kerrotaanhan vieläkin tuosta loiston ja mahdin ajasta, jonka veroista ei koskaan tulla enää näkemään. Azard oli loistelias ja mahtava kuin jumalten kuva maan päällä, näin sanotaan, ja sen kirkkain jalokivi oli kaupunki, joka sen nimeä kantoi ja josta käsin kaikkea tuota mahtia hallittiin. Ihmeet, joiden veroisia ei tästä maailmasta enää löydy, kohosivat taivaisiin ja täyttivät kadut. Eikä kukaan tuntenut nälkää tai kurjuutta. Azard hallitsi kaikkea, ja kaikkialta tunnetusta maailmasta virtasivat loisteliaat ihmeet Azardiin voidakseen kohottaa sen kunniaa ja ihmeitä yhä mahtavammiksi. Tieto, oppi ja ymmärrys kukoistivat Azardin viisaiden keskuudessa ja vauraus kulki sen kauppiaiden käsien läpi. Kuvanveistäjät kohottivat patsaita, jotka kestäisivät tuhat vuotta ja käsityöläiset loivat ihmeellisiä esineitä, joille ei tulisi koskaan olemaan vertaisiaan. Azardissa, sanotaan, ihmiset myös kesyttivät taikuuden salat ja ensimmäiset todelliset velhot syntyivät. Vaan kuten sanottua, kuolevaisille tämä on vain historiaa. Näin on kirjoitettu, ei nähty. Azard, joka muinaisista taruista löytyy, ei ole se Azard joka lännessä kohoaa. Se Azard on jotakin aivan muuta, eikä kukaan sitä ihannoi. Enää ei Azard hallitse maailmaa, eivätkä ihmeet ja loisto enää sieltä virtaa. Ainoa suuri ja mahtava asia Azardissa ovat sen rauniot. Kukaties ne ovatkin juuri niin vanhoja kuin tarinat väittävät, ja kukaties niistä pystyykin näkemään saman pohjattoman loiston ajan joista kirjoituksissa kerrotaan, mutta ikivanhat halkeilleet, arvometalleista ja jalokivistä ryövätyt patsaat ja romahtaneet rakennelmat eivät kerro enää loistosta, vaan rappiosta. Rappiosta, joka alkoi jo vuosisatoja sitten. Enää ei Azardin mahdista ole maailmassa jäljellä muita merkkejä kuin ikivanhat rauniot - samanlaiset kuin se itsekin. Mutta vaikka onkin pelkkä rappioitunut ranka, ei Azard ole kuollut.
Jos seuraa ikivanhoja, jo osittain täysin tuhoutuneita teitä jotka joskus kuljettivat loistoa ja matkalaisia Azardiin ja sieltä muualle, (näin on kirjoitettu), ja välttää kaikki pitkän taipaleen vaarat. Jos ei eksy sortuneiden monumenttien keskelle tai erehdy tutkimaan ikivanhoja hautoja tai akveduktien jäänteitä ja katoa sille tielleen (sillä Azard jätti jälkeensä monia rumia jälkiä). Jos rohkaisee mielensä ja luovii lävitse kaikista niistä henkipatoista (tempuntekijöistä, varkaista, haudanryöstäjistä, rammoista, huorista, vanhoista ja heikoista, joille ei muurien sisällä ole sijaa) jotka kaupungin ulkopuolella piileskelevät ja jäytävät muinaisia jäänteitä rikkauksien ja salaisuuksien toivossa. Jos maksaa tänään (tuskin enää huomenna) jotakin porttia hallussaan pitävälle koplalle vaaditun tietullin. Tai jos livahtaa sisään. Jos selviää matkastaan, voi vielä löytää Azardin, kaupungin joka tekee ikuista kuolemaa muttei koskaan todella kuole. Toiset ovat tulleet laivallakin ja kohdanneet yhtälailla vaaroja, jotka kertovat samanlaisesta rappiosta ja syöpäläisten juhlinnasta. Mikäli rujo ja pitkä matka ei ole jo karistanut kaikkia muinaisten tarinoiden haihatuksia ja kiiltäviä kuvajaisia, tekee Azard viimeistään sen itse. Siinä, missä tarinat kertovat loisteliaista torneista jotka kohoavat kohti taivaita, näyttää Azard jo kaukaa enemmänkin rujolta röykkiöltä, jonka huiput ovat pelkkiä kulmikkaita, sortuneita tynkiä. Siinä, missä katujen kerrotaan tarinoissa olleen suoria, täysin tasaisia ja loisteliaita, voi nyt nähdä vain resuisia, mutaisia, rikkinäisiä taipaleita, jotka mutkittelevat ikuisen rapistuman ja hajanaisten uusien rakennelmien välistä kapeina - ja joiden varsilla kerjäläiset, pelastusta lupailevat kultistit ja kaikenlainen paheen väki velloo. Ja muu väki, joka tarinoissa oli ylevää ja kirkasta, esittäytyy nyt vain epäluuloisena ja juonittelevana opportunistien ja hedonistien laumana. Tarinoiden Azard, to loiston ja yltäkylläisyyden kaupunki, on kuollut. Sen rapistuneessa raadossa elävät juonittelijat ja selviytyjät, ja siellä valtaa pitävät (nyt kun viimeinen yliherra on menettänyt järkensä, ja jonka tytär ei kykene juuri sen suurempiin kuin isänsäkään) kaikki kynnelle kykenevät pyrkyrit ja raakalaiset ja pahemmatkin. Matkalaisen, joka saapuu Azardiin, on parasta olla valpas; rahapussi ei ole läheskään pahin mitä näillä kaduilla voi menettää - puhumattakaan siitä, mitä niiltä pois eksyvää odottaa. Azard, loiston ja mahdin ihmeellinen muisto. Azard, rappion ja juonittelun synkeä sokkelo...
Tänäkin yönä Azard jatkoi loputonta vellontaansa. Kaupunki ei nukkunut koskaan, sen enempää kuin valvoikaan. Kukaties olisi jopa voinut sanoa, että yöllä se vain heräsi entisestään. Olihan pimeä varkaiden ja juonitteluiden ystävä - olkoonkin, että aurinko tuntui välttelevän Azardia kohti katsomista päivinkin ja piilotteli aina paksun udun tai synkkien pilvien takana. Tänäkin yönä monet konnantyöt odottivat eittämättä tekijäänsä. Oli tosin paikkoja, joista häikäilemättömimmätkin rosvot pysyttelivät kaukana. Paikkoja, joihin kukaan täysjärkinen ei noin vain kajoaisi. Yleisimpiä ja tunnetuimpia niistä olivat eittämättä velhojen asumukset. Todellisten velhojen, ei minkään surkeiden tempuntekijöiden. Tornit ja eristetyt kaupunkikartanot, jotka tuntuivat petollisen rauhansa ja ylhäisyytensä puolesta kuin kuvajaisilta jostakin toisesta maailmasta ja todellisuudesta. Suuri osa niistä oli peruja kaukaisilta ajoilta, ja niiden yliluonnollisten voimien säilyttämät kivet olivat varmasti aikanaan kuuluneet aivan erilaiseen näkymään. Nyt ne kohosivat muuttuneessa maisemassa paikoilla, jotka vaikuttivat romahtaneiden rakennusten ja mutaisten slummien keskellä mielettömiltä, mikä lopulta vain korosti niiden toismaallisuutta. Kukaan täysjärkinen ei olisi ollut valmis kapuamaan ylös mustia kiviä tai yli synkeän muurin, jos niiden takana vaani velho. Vain harva, joka koskaan rohkeni yrittää, palasi kertomaan siitä kenellekään. Siitä pitivät huolen kaiken järjen ja käsityksen ylittävät, kammottavat vartijat ja ansat. Velhot nauttivat yksityisyyttä ja koskemattomuutta, jota vain yliluonnollinen mahti ja sen pelko saattoivat tuoda. Jopa hiljaiseksi käynyt velhon asumus piti varkaita loitolla kuin raadonsyöjiä, jotka eivät nälästään huolimattakaan tohtineet koskea myrkyllisen eläimen ruhoon. Kukapa voisi sanoa varmasti, että asumus tosiaankin oli vailla herraansa? Tuntemattomia olivat velhojen aivoitukset, eikä pelkkä vaiteliaisuus todistaisi mitään. Aivan yhtä hyvin se saattoi olla vain uusi ansa...
Tälläkin hetkellä yksi tuollainen hylätty paikka oli kiinnittänyt Azardissa jo useankin huomion. Lähellä hautausmaata (tai sitä onnetonta aluetta, joka aikanaan oli ollut hautausmaa; nykyään suurin osa hautasi kuolleensa mieluummin jalkojensa alle tunneleihin kuin edes katsoi kohti tuota kammottavaa, onnetonta paikka) slummien yllä mäellä kohosi synkeä kartano, jonka yksinäisyys tiuhaan rakennetun, tuskaisan ahtaan sokkelon keskellä pisti silmään. Tiedettiin kertoa, että tuossa kartanossa, jota ympäröi mustasta raudasta taottu piikikäs aita, piti majaansa velho Murgo. Murgo, jonka kerrottiin pitävän suuresti kartanonsa sijainnista ja siitä, miten se häämötti kelmeiden kuoleman tarhojen yllä. Nekromantikko Murgo, jonka kartanosta liikkui loputon määrä hirvittäviä tarinoita, ja jonka harvat aitojen ulkopuolella koskaan näyttäytyneet palvelijat olivat luisevia ja haljuja kuin raadot itsekin. Ainoa hetket, jolloin kukaan oli nähnyt itsensä Murgon, kuuluivat uskaliaimpien mukaan olevan ne harvat kerrat, kun tämä laskeutui punaisina öinä hyytävän saattueensa kanssa alas mäkeä hautausmaalle, jossa kalmoiset pedot ulisivat. Jotkut tohtivat jopa väittää, että velho olisi vieraillut kaltaistensa luona ja kalunnut näiden kanssa ikivanhoja luita. Jotkut muut taas, että Murgo laskeutui ikiaikaisiin kryptiin kuulemaan kuolleiden järjenvieviä salaisuuksia voimanhimossaan. Joka tapauksessa oli ainakin varmaa, ettei velhosta liikkunut yhtäkään mieluisaa tarinaa - kuten ei monestakaan kaltaisestaan. Niin kauan kuin kukaan muisti oli tuo kartano seissyt hiostavana, piinaavana kauhuna slummien yllä. Ihmiset olivat pälyilleet sitä kohti varuillaan, peläten saattavansa koska tahansa nähdä vanhan velhon hahmon siinä sinertävässä, haudantakaisessa valossa, joka ikkunoista öisin loisti. Vaan ei enää. Kukaan ei voinut olla varma, milloin asiat olivat tarkalleen muuttuneet. Ensin se oli ollut pelkkä huomio, jota ei oltu uskallettu ajatella sen enempää. Pelkkä olkainkohautus. Mutta hitaasti ja itsepintaisesti asia oli työntynyt väen tietoisuuteen: Murgon kartano oli vaiennut. Enää sen palvelijat eivät toimittaneet synkeitä asioitaan. Öinen, kalpean hehku ei enää valaissut ikkunoita. Kuolemanhiljaisuus oli syventynyt entisestään. Asian olisi kukaties voinut vieläkin sivuuttaa, mutta kun kalmainen kulkue ei ollutkaan ilmaantunut täydenkuun aikaan kulkemaan hautausmaalle, oli tiedetty jotakin olevan vikana - tai oikein, vihdoinkin. Asiaan ei oltu reagoitu. Ei vielä. Jokainen odotti, että joku muu kokeilisi ensin. Varmaa kuitenkin oli, että kokeilunhalu alkoi väessä herätä. Sillä kerrottiinhan kauhutarinoiden muassa siitäkin, miten nekromantikko myös ryöväsi hautoja, joihin kukaan muu ei tohtinut edes kajota. Siitä, miten tämän talo oli täynnä aarteita ja ylimaallisia rikkauksia ajoilta, jolloin Azard oli ollut vielä täynnä niitä. Ja aivan toisenlaisissa piireittä huomattiin kuiskia, miten Mergo oli varmasti löytänyt haudoista ja sinetöidyistä arkuista salaista tietoa ja viisautta, jota niin monet janosivat - velhon todellisia salaisuuksia. Jo uskaltautuivat rohkeimmat puhumaan toisilleen siitä, miten kartanon ryövääjästä tulisi varmasti yksi Azardin rikkaimmista ja mahtavimmista saman tien.
Tänä yönä, jona kuu oli vähenemässä täydestä, tuntui joku päättäneen kokeilla onneaan. Yksinäinen hahmo, joka kyhjötti kartanon rautaisen aidan varjoissa erään kujan kulmalla ja tuijotti nyt sen läpi pahaenteiselle pihamaalle. Jos kukaan oli huomannut tätä, ei tämä ainakaan ollut tullut häiritsemään. Saattoihan olla, että varjoissa odotti monikin utelias, joka antoi jonkun muun tehdä mieluummin virheet. Jos yksi palaisi hengissä kartanosta, saattaisi toisellakin olla mahdollisuuksia. Siispä yksinäinen hahmo sai rauhassa pohtia ensimmäistä siirtoaan pelissä, jonka sääntöjä ei voinut edes arvailla. Ei mikään kadehdittava paikka kenellekään. Aidan edessä seisova hahmo ei kiirehtinyt tai tehnyt vielä elettäkään yrittääkseen ylittää sitä - minkä ymmärsi hyvin, kun näki sen lähempää. Mustista kaltereista roikkui vainajia. Nämä oli kierretty raudan ympärille, ja mustat köynnykset sitoivat kalmoja paikoilleen. Tyhjät silmäkuopat tuijottivat tappuran ja metallin keskeltä pahaenteisinä ja luiset sormet törröttivät sinne tänne kuin hamuten epätoivoisesti vapauteen. Koko kartanon ja sen pihamaan ympärillä aidassa kuolema odotti sitä elävää, joka tohtisi irvokasta lepoa häiritä. Ainoastaan suuri rautainen portti itse oli luuton - mutta lukossa sekin. Vaikea sanoa, kumpi olikaan pahaenteisempi. Näkymä luisevan aidan takaa tuskin rohkaisi mieltä sen enempää: mustanpuhuvasta kivestä veistettyä kartanoa ympäröi synkeä puutarha. Punaiset ja mustat ruusut heiluivat tarkkaan hoidetuissa riveissä kevyesti itsekseen, kuin jonkin toismaallisen tuulen voimasta. Niissä oli jotakin ylimaallista ja pahaenteistä. Kartanolle johtava polku oli tehty valkeasta hiekasta, joka oli kelmeää kuin vanhat luut. Ja polun päässä häämötti itse kartano, jonka ovi oli tiukasti kiinni. Ikkunoistakin ammotti vain yötäkin syvempi pimeys, puoleensavetävänä ja luotaantyöntävänä kuin pohjattoman syvä syöveri.
Velhon kartanoon murtautuminen oli hulluutta, eikä paikka millään tapaa rohkaissut siihen. Ja siltikin yksinäinen hahmo aikoi selvästi yrittää.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 3, 2016 15:24:31 GMT 3
((Here we go then. =I ))
Harva paikka maailmassa kykeni millään tavalla kilpailemaan Azardin kanssa siinä kontrastissa ja ristiriitaisuuksissa jotka vanhaan kaupunkiin liittyivät. Vieläkin, vaikkakin hyvin rajatuissa tapauksissa kulkivat täällä niin rappio kuin muinaiset, mahtavat mysteerit jos eivät aivan käsi kädessä, mutta suunnilleen yhtä matkaa... mutta siltikin, kyseessä olisi voinut aivan hyvin olla aivan kaksi eri maailmaa ottaen huomioon kuinka toinen näistä oli käytännössä lähestulkoon kaikkien mahtavan rauniokaupungin asukkaiden saavuttamattomissa. Lukuunottamatta hyvin harvoja mahtavia, pelättyjä ja näihin vanhoihin salaisuuksiin vihkiytyneitä; velhoja, jotka vieläkin elivät näillä raunioilla kaiken yläpuolella ja erillään kaduilla vellovasta rahvaasta saastasta. Ja myös rahvas pysytteli näistä erossa parhaansa mukaan... tai näin oli varmasti viisainta tehdäkin. Kuitenkin, siinä missä kylmäsi mieliä ja selkäpiitä, epäilemättä täysin perustellusti, tarjosivat velhojen ylimaalliset, mystiset asumukset myös uhkakuviensa lomassa suunnattomia mahdollisuuksia niille, jotka näitä rohkenisivat tavoitella... sekä niille jotka moisesta mielipuolisesta yrityksestä selviäisivät. Ja hyvin harva tarjosi parempaa tilaisuutta uskalikoille kuin mystisesti hiljentynyt massiivinen velhokartano. Kukaan tuskin osasi arvata mitä pahaenteinen, slummien ja hautausmaan ylle kohoava rakennelma piti sisällään saati sitä mitä täällä oli meneillään, mutta hyvin harva vähänkään tällaisista äänettömistä, viekoittelevista, mahdollisuuksia lupaavista kuiskutteluista kiinnostunut ei ollut laittanut merkille kartanon elottomuutta... tai siis, vielä ilmeisempää sellaista kuin aiemmin. Siltikin, vaikka vielä harvempi oli rohjennut yrittää onneaan tämän suhteen huolimatta siitä että paikan kammottava herra (kuten tämän kylmäävät palvelijatkin) tuntuivat kadonneen kuin haudan nieleminä, tuntui tämä seikka olevan viimein muuttumassa. Kuunvalon luomissa mustissa varjoissa luikkiva hiljainen hahmo oli viimein lähestynyt mustia, kuolettavia metallisia okaita jotka ympäröivät kartanoa... ja todentotta, Azardin hiljaisten ja rapautuneiden loputtomien raunioiden lomassa kiemurtelevien kujien kätköstä tämän ensimmäisen uskalikon liikkeitä seurattiin kiinteästi.
Yön hiljaisuutta rikkoi tuskin edes viileän, pahaenteisen viiman henkäys raunioiden lomassa kun yksinäinen hahmo tuntui arvioivan näkyä edessään. Pitkän tovin salakähmäinen hiippari saikin tutkailla kaikkea rauhassa kuun kalvakassa valossa. Siltikin, jos oli valpas, saattoi tämä kukaties tuntea hiljaisen katseen itsessään. Keskellä suorastaan henkeään pidättelevää hiljaisuutta pahaenteisen näkymän äärellä olisi moista saattanut päätyä epäilemään päätään nostavaksi vainoharhaksi hirvittävän vaarallisen yrityksen edellä kun mitään ei siltikään tuntunut tapahtuvan... ainakin siihen saakka kunnes pimeydestä viimein kantautui vaimea myhähdys, joka äkkiä taisi vahvistaa todeksi epäilyt siitä, ettei hiippari hiipparoinutkaan yksin. "Hmmh. Oletko vakavissasi yrittämässä tuonne sisälle? Yksinäsi?" tokaisi hiljainen ääni jostakin ylhäältä. Pimeää kujaa reunustavien raunioituneiden rakennusten päällä saattoi äkkiä erottaa tumman hahmon, joka kyyristeli kadun yllä. Solakka, tummiin pukeutunut olento oli erkaantunut kulmikkaista varjoista hieman toisen takana, tuijottaen nyt alas kadulle kiiluvanvihrein silmin. Jäi kyseenalaiseksi kuinka kauan uskalikkoa oli pidetty silmällä, mutta ainakaan outo hahmo ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä vaikka oli syystä tai toisesta tehnytkin läsnäolonsa tiettäväksi. Tämä tuntui mittailevan toista hetken hiljaa paikaltaan, ennen kuin korjasi aavistuksen asentoaan istumapaikallaan kohottaen näennäisen puolihuolimattomasti jalkansa ristiin toisen saappaan verhoaman säärensä poikki rakennuksen reunan ylitse. "Jokin tuollainen paikka vie hengen silmänräpäyksessä ellei pidä varaansa. Parasta harkita hyvin tarkkaan" sama naisen ääni lisäsi, nostaen viimein itsekin kiiluvan katseensa muukalaisesta katsahtaakseen kohti makaaberin aidan ympäröimää elotonta kartanoa. Elkeissä oli mietteliäisyyttä ja arviointia, mutta tämän pahaenteiset sanat olisivat luultavasti olleet huomattavasti vakuuttavampia ellei kuunvalo olisi paljastanut hahmon olalla riippuvaa köysikieppiä, jonka päässä näkyi roikkuvan varsin epäilyttävä haka. Kenenkään tuskin tarvitsi arvailla mitä kukaan teki hiipimässä varjoissa tällaisessa paikassa jos tiesi Azardista sekä tämän väestä vähänkään... tai olisi luultavasti tarvinnut muutekaan. "Sitäpaitsi, minä näin sen ensin. Olen pitänyt paikkaa silmällä jo joitain päiviä" hiippari ylhäällä jatkoi, laskien katseensa takaisin alas kadulle näköalapaikaltaan. Niin uskomattomalta kuin se eittämättä tuntuikin, näytti siltä että mokomaan kuolemanloukkuun oli jopa jonoa. Hulluja ilmeisesti oli kuin olikin moneen lähtöön, kuten vanha viisaus tapasi sanoa... tai ainakin jotakin sinne päin?
|
|
|
Post by submarine on Oct 6, 2016 10:07:00 GMT 3
Hän oli valmistautunut, tosiaankin oli. Suurin osa olisi väittänyt hulluksi sellaista, joka kehtaisi edes väittää valmistautuneensa ryöstöretkeen velhon kartanoon, mutta hän oli valmistautunut. Siinä missä tavallinen varas tarkastaisi välineensä ja kävisi läpi tietonsa talosta jonka aikoi ryöstää, oli hänkin valmistellut tätä hetkeä. Ensin vaivihkaa ja uskaltamatta myöntää asiaa itselleenkään, ikään kuin vain puuhaillen ja leikitellen ajatuksella. Hulluuttahan se olisi ollut, pelkkää hulluutta, mutta eihän pelkästä ajatusleikistä toki olisi vaaraa. Jos hänen olisi koskaan tarve lähteä mokomaan, hän olisi tehnyt noin tai näin. Ja tällaista tietoa hän olisi eittämättä siihen tarvinnut. Kyllä, pelkkiä viattomia ajatuksia. Eihän hän toki olisi niin hullu, että koskaan vakavissaan harkitsisi mitään tällaista. Eihän hän toki ollut mikään typerys. Ja tässä hän nyt sitten seisoi. Valmiina, haukkoen yhä henkeään ja uskaltamatta vieläkään edes aivan tajuta mitä oli tekemässä. Kuten usein kaikista uhkarohkeimpien ajatuksien kohdalla, hänen tuumansa oli muuttunut toimeksi äkkiarvaamatta, ilman varoituksia. Yhtäkkiä hän oli vain ymmärtänyt mitä todella oli tehnyt, mihin todella oli valmistautunut - miten hänellä ei ollut oikeastaan mitään syytä olla todella toteuttamatta tätä. Paitsi se, että tämä oli hullua ja vaarallista. Kuolettavan vaarallista. Mutta tajuamattaan hän oli valmistautunut, eikä hänellä ollut enää aikaa miettiä asiaa. Hän oli käynyt toimeen. Hänellä oli ollut välineet, taito ja tieto. Ja jos hänellä ei ollutkaan ollut tarpeeksi lujuutta suunnitelmiensa toteuttamiseen, oli hänellä kuitenkin sen verran vikkelyyttä, ettei hän ehtinyt enää tulla toisiin ajatuksiinkaan.
Ja niin Haekli sitten seisoi kartanon edessä, paikassa josta suurin osa yritti pysyä mahdollisimman kaukana. Hän tuijotti aidan läpi pihaa joka oli yhtä aikaa kaunis ja rauhallisuudessaan kauhistuttava, ja tunsi itsensä hyvin pieneksi. Ei, hän ei tosiaankaan ollut lähtenyt tähän halusta tai huvin vuoksi. Hän oli lähtenyt tähän koska hänen oli pakko - tai niin oli ainakin hyvä uskotella itselleen. Kukaties olisi pitänyt sanoa, että hän oli lähtenyt tähän koska ei kestänyt vaihtoehtoakaan, sitä ettei olisi tehnyt tätä. Joka tapauksessa, nyt kun hän tässä oli eikä voinut enää valehdella itselleen, hän tiesi että hänen oli tehtävä tämä. Toista samanlaista tilaisuutta tuskin tulisi. Tämä olisi hänen hetkensä. Sormet työntyivät hetkeksi olkalaukkuun, tunnustellen ja laskien yhtä jos toistakin. Hän oli maksanut paljon tästä kaikesta. Hän oli kolunnut läpi monen epämiellyttävän ihmisen kaupustelemaa rojua löytääkseen mitä halusi - ja varastanut mitä ei ollut löytänyt tai pystynyt maksamaan. Kasvava jännitys ja kiire olivat estäneet häntä nukkumasta montaakaan silmällistä aivan liian moneen yöhön. Vainoharhaiset kauhukuvat siitä miten joku saisi vihiä olivat raastaneet hänen hermonsa riekaleiksi. Mutta jollakin ilveellä hän oli kuitenkin valmistautunut. Hulluinta oli, että tämän kaiken keskelläkin hän oli vielä vakuutellut itselleen, ettei todella tekisi tätä. Vaan tekisipä kuitenkin. Hän tekisi sen, mitä harva Azardissa uskaltaisi edes harkita. Hän varastaisi velholta. "Teen tämän kaiken syystä", Haekli mutisi itselleen, kuin yrittäen vakuutella itseään - ja muitakin. Hänellä tosiaankin oli syynsä tehdä tämä. Jos hän vain onnistuisi, olisi hän yhdessä yössä saavuttanut enemmän kuin vuosien kitkuttamisella ja murusten haalimisella. Velhon kartano kätki sisäänsä kaiken sen mitä hän ikinä tarvitsisi, siitä hän oli varma. Jos hän vain onnistuisi. Jos taas ei...
Äkillinen äänenkohotus takaa kiskaisi Haeklin irti ajatuksistaan. Hän käännähti nopeasti kohti puhujaa, varuillaan ja säikyn valppaana kuin ainakin joku, joka oli yllätetty pahasti pahalla hetkellä. Azardissa herpaantuminen oli rikos, ja rangaistukset siitä nopeita ja rujoja. Kaupunkinsa asukkaana hän oli ottanut valmistautuvan sivuaskeleen ennen kuin oli edes täysin selvillä kuka puhui - tai mistä ääni edes tuli. Ensin hän heitti katseen taakseen, ja pyyhkäisi sitten nopeasti ylös tajutessaan mistä se oikeastaan tuli. Ylhäällä kattojen tasalla tosiaankin seisoi joku. Tai kyyristeli. Kukapa tässä kaupungissa ei olisi kyyristellyt. Kukaties oli jonkinlainen ansio, ettei nuorukainen juossut - vaikka aivan yhtä hyvin se olisi voinut olla merkki typeryydestä. Todennäköisesti kumpaakin. Joka tapauksessa hän jäi paikalleen ja tuijottamaan kohti katolla kyyristelevää, kovin rauhallisesti puhelevaa tulokasta kohti. Hän oli valppaana ja selvästikin varuillaan. Terävä katse yritti arvioida toista mahdollisimman nopeasti ja tehdä tästä elintärkeitä havaintoja. Varmaa oli ainakin, ettei hän ollut odottanut että hänelle tarjottaisiin tänä yönä keskustelua, ei ainakaan mitään näin rauhallista ja kepoista. Haekli itse mahtoi kadulla seistessään olla epämukavan paljon helpompi tarkasteltava, kuin ylhäällä kyyryssä oleva nainen. Toisaalta hänessä ei ensihätään ollut läheskään yhtä paljon tarkasteltavaa. Nopealla vilkaisulla hän olisi mennyt helposti kenestä tahansa muustakin kaupunkilaisesta - tai siis ainakin niistä, jotka eivät yrittäneet herättää liiaksi huomiota. Pelkkä nuorukainen arkisessa nutussa, harteillaan hieman nuhjuinen viitta. Toisin kuin paikalle ilmaantunut, ei hänellä ollut mukanaan edes sen suurempia varusteita - lukuunottamatta sitä, mitä hänen kantamassaan olkalaukussa mahdollisesti olisi. Aseitakaan hän ei suuremmin kantanut, vain veistä tupessa vyöllä. Työkalu ja syömäväline, ei sen kummoisempaa. Nuorukaisen piirteet olivat kukaties hieman mielenkiintoisemmat, kuin hänen yleisilmeensä muuten. Azardissa liikkui kaikenlaista väkeä, ja muinaiset juuret maailman joka kolkkaan näkyivät edelleen sen asukkaiden kasvoilta. Hänen ihonsa oli tumma, melkeinpä harmaa, ja hiuksensa punertavat vailla häivääkään oranssia. Kuin veri tai viini, enemmänkin. Hänen valppaasti tarkkailevat silmänsä olivat kuunvalossa väriä, jota olisi kukaties voinut kutsua kalpeaksi. Keltaista ja luuta. Hän oli laihanpuoleinen ja varsin lyhyt, mikä ei ollut kovinkaan outoa tässä kaupungissa. Harva sai Azardissa tarpeeksi syödäkseen. Kaiken kaikkiaan, Haekli näytti Azardilaiselta. Kaupunkinsa luomukselta, vaan ei rakastamalta.
Haekli tuijotti hahmoa vaiti ja varuillaan pidempään, kuin oli mitenkään hyvästä millään tavalla terävälle tai neuvokkaalle. Juuri nyt hän ei tosin tuntenut oloaan sellaiseksi muutenkaan, kun sanottavaa ei vain tuntunut syntyvän. Jokin toisen sanoissa kuitenkin tuntui sivuuttavan jopa hämmennyksen ja epäluuloisuudenkin, sillä hänen kasvoilleen oli piirtymässä melkeinpä hapan, tai vähintäänkin epämieltynyt ilme. Hänen suunsa painui mutruun ja kulmat kurttuun. "Et nähnyt. Et kyllä nähnyt tätä ensin. Minä olen katsonut tätä paikkaa koko ikäni... ja odottanut tällaista tilaisuutta melkein yhtä pitkään", nuorukainen puuskahti sitten. Kukaties hänen olisi pitänyt olla varovainen ja väistää selvästi vaarallisen muukalaisen tieltä mukisematta, mutta se sama tarmo, joka hänet oli ajanut valmistautumaan tähän kaikkeen, luimisteli nyt tälle tulokkaalle, joka yritti häntä syrjäyttää. Hän ei pitänyt tästä käänteestä. "Jos... jos olet täällä pelkän rahan takia, saat viedä vaikka kaiken. Ei se minua kiinnosta. Minä olen täällä muista syistä", Haekli jatkoi. Hän otti hieman sovittelevamman sävyn. Asiasta puhuminen edes näin suoraan tuntui jokseenkin hirvittävältä, mutta samalla hänen oli ehdottoman pakko näyttää nyt vakuuttavalta. Siltä, että tiesi mitä teki. Muuten hänet syrjäytettäisiin saman tien. Hän otti hieman tukevamman asennon ja veti kätensä puuskaan.
"Mutta minä olen menossa tuonne. Olen menossa sinne tänä yönä, enkä aio muuttaa suunnitelmiani", Haekli tokaisi vielä, kuin pisteenä koko lyhyelle sananvaihdolle. Toinen tuskin arvostaisi moista vastausta, mutta pelkällä kovistelulla hän ei sentään aikonut perääntyä tästä asiasta. Ei kun oli jo käytännössä polttanut useampiakin siltoja tätä varten...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 6, 2016 13:41:19 GMT 3
Odottamaton tapaaminen ei selvästikään ollut sellaista laatua, joka sai oikein ketään kovinkaan hyvilleen tässä tilanteessa. Jos oli odottanut jotakin tiettyä vastausta sanoihinsa, ei outo muukalainen kuitenkaan tuonut tätä ilmi kun hänen rysän päältä yllättämänsä nuorukainen lopulta protestoikin epäluulonsa seasta tieltä siirtymisen sijasta. Katon reunalla kyyristelevä hahmo liikahti kallistaen päätään. Hetken aikaa, aavistuksen liian pitkään tavalla joka varmasti kiristi ilmapiiriä entisestään, kiiluvat silmät tuijottivat toista vaiti. Petomainen katse mittaili nuorukaista eleettä ja ilmeisen arvioivasti, tavalla joka kieltämättä toi mieleen ties minkä vaanivan eläimen. Tovin verran ainoa mikä tuntui oudon naisen suunnalla liikkuvan vihreiden silmien lisäksi olivat pitkät sormet, jotka naputtelivat mietteliäästi köysikiepin tuntumassa tämän olalle asetetun, kuun valossa piirtyvän jousen kaarta, kieltämättä jokseenkin pahaenteiseen tapaan. Siltikään olento ei tehnyt elettämään vetääkseen asetta vaan tuntui punnitsevan nuorukaista ja tämän sanoja, kunnes epäilemättä hermostuttavan pitkän hetken päätteeksi ylhäältä viimein kantautui uusi, mietteliäämpi myhähdys. Kukaties toisen sovittelevampi sävy loppupuolella sai hänet aavistuksen harkitsevaksi siitä huolimatta ettei nuorukainen ollut selvästikään kaikkoamassa aiotuilta apajilta.
"...hmmh. Noh. Ainakin minä varoitin. Kaiketi tiedät sitten mihin olet ryhtymässä" nainen tokaisi lopulta, yllättävästi kuulostamatta edes erityisen ärtyneeltä vaikkakin hitunen happamuutta äänessään. Siitä huolimatta että kiiluva katse oli edelleen kiinteästi alhaalla seisovassa nuorukaisessa oli äänensävy oikeastaan varsin mitäänsanomaton, kuin tämä olisi lähestulkoon pohdiskellut itselleen varsinaisen keskustelun sijasta. Ainakin olento tuntui melkeinpä ohittavan nuorukaisen protestit, tai tällä ei ainakaan ollut kiirettä vastata näihin kun kävi selväksi ettei toinen ollut kavahtamassa moista nokittelua ainakaan tarpeeksi väistyäkseen... tai ettei hänen parin päivän kytistelyillään ollut paljoakaan sanottavaa toisen huomattavasti pidempään valmistautumiseen. Tosin, outo nainenkaan ei osoittanut aikeita liikkua minnekään vaikka tämä ei lähtenytkään inttämään hermostuneen mutta määrätietoisen nuorukaisen kanssa. "Olepa hyvä sitten ja tee mitä aioit, älä toki anna minun häiritä. Vaikka olet liikkeellä melkoisen kevein kantamuksin. Ties mitä hirviöitä se hiippari on jättänyt tuonne jälkeensä" tämä jatkoi samaan pohdiskelevaan sävyyn. Tummanpuhuva nainen kohotti hetkellisesti katseensa jälleen kohti hiljaista, pahaenteistä kartanoa ennen kuin huomio laskeutui jälleen takaisin nuorukaiseen kuin tämä olisi odottanut toisen käyvän kehotuksesta toimeen. Ainakin tapaus näkyi kohentavan jälleen asentoaan istumapaikallaan, jääden tuijottelemaan tarkkaavaisesti alas kuin aikoen jäädä lupia kyselemättä vain katsomaan mitä toinen aikoi, päätellen siitä aavistuksesta kyseenalaista uteliaisuutta jota vihreästä katseesta saattoi aistia... siitäkin huolimatta että tämä oli epäilemättä suurimmaksi osaksi lähinnä kiusallista. Ei sillä että mokoma hiippari olisi itse moista hoksannut... tai ainakaan piitannut. Oikeastaan tumma hahmo jopa kumartui aavistuksen enemmän eteenpäin katon reunan ylitse kuin nähdäkseen paremmin. Oli tämäkin, kun ei saanut enää edes tehdä hämärähommiaan rauhassa kuten olisi hyvien tapojen mukaan kuulunut...
|
|
|
Post by submarine on Oct 7, 2016 3:28:12 GMT 3
Vaikka tulokas ei tuntunutkaan millään tavoin sanoista hermostuvan, vaikka tämä tuntui jopa hyväksyvän vastalauseet, tuijotti Haekli tätä siltikin pitkän hetken epäluuloisesti. Tai kukaties juuri siksi. Jos toinen olisi osoittanut edes jonkinlaista todellista vastarintaa tai vihamielisyyttä, olisi tätä ollut paljon helpompi lukea. Mutta kun tämä tuntuikin ottavan asian kovin samantekevästi, kukaties enemmänkin jopa uteliaasti, teki se tästä vain epäilyttävämmän. Azardissa kukaan ei yksinkertaisesti vain antanut asioiden olla tällä tapaa tai antanut myöten näin sopuisasti. Ja olipa tämä tulokas mistä tahansa, Haekli oli Azardin kasvattama. Jos tikari ei tullut edestä, se tulisi takaa. Siispä hän tuijotti toista pitkään, tietämättä vieläkään mitä tehdä. Hän ei tosiaankaan ollut osannut ottaa tällaista välikohtausta huomioon suunnitelmissaan. "Tiedän todennäköisesti paremmin mitä odottaa kuin moni muu", Haekli tyytyi töksäyttämään melkeinpä napakasti epämääräisen rennolle ja rauhalliselle muukalaiselle. Totta puhuen mokoma taisi kuulostaa lähinnä mitäänsanomattomalta, mutta hän ei keksinyt juuri parempaakaan. Koko tuijotuskilpailu ja sanailu tuntui jättävän hänet pahasti häviölle, joten niine hyvineen - kun nyt oli siedettävän varma ettei ollut saamassa ainakaan veistä selkäänsä - hän kääntyi ympäri. Jokin onnenonkija tämäkin selvästi oli, ja hänen piti vain jättää tämä omaan arvoonsa... niin hankalaa kuin se ehkä olikin. Hän oli toivonut saavansa tehdä tämän kaiken rauhassa, ei yleisön edessä.
Joka tapauksessa Haekli yritti karistaa toisen ajatuksistaan ja keskittyä aitaan edessään. Sen mustaan, soroiseen pintaan ja köynnösten sitomiin luihin jotka sitä peittivät. Vainajien maalliset jäänteet tuijottivat takaisin häneen tyhjillä silmäkuopillaan, hiljaisina ja ankeina. Hän seisoi hiljaa paikoillaan ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle useammankin kerran. Suu vetäytyi taas kireäksi viivaksi. Hänen olisi pitänyt tehdä jotakin, mutta tähän hätään se tuntui huomattavasti hankalammalta kuin vielä äsken - ja hankalalta se oli tuntunut jo silloinkin. Nyt hänellä tosin oli yleisö, joka kaikella todennäköisyydellä seurasi hänen touhujaan uteliaana ja valppaana. Hänestä tuntui melkeinpä kuin jonkinlaiselta myrkynmaistajalta (jollaisia Azardissa oli paljon) juuri nyt. Kukaties toinen oli niin halukas päästämään hänet ensimmäisenä sisään nähdäkseen, millainen vaara hänen kohtalokseen koituisi. Se vaikutti uskottavimmalta selitykseltä. Riski ei ollut muuttunut miksikään, vaarat olivat aivan samoja, mutta nyt jonkun katsoessa ja kukaties suorastaan odottaessa hänen turmiotaan asia alkoi häiritä huomattavasti enemmän. Hän tuijotti, ja pihahti sitten. Hän vilkaisi taakseen. "Et sinä tästä hyödy. Minulla on... keinoni, joista sinä et varmasti ymmärrä mitään. Voit yhtä hyvin mennä muualle ja palata myöhemmin katsomaan heitinkö henkeni saman tien, jos sitä kärkyt. Minä... en tarvitse yleisöä tähän", Haekli puuskahti lopulta. Kärsivällisyys ja käytöstavat olivat harvemmin erityisen arvostettuja Azardissa muutenkaan, eikä hän tosiaankaan osannut etsiä niitä kovin tarkkaan juuri nyt, tilanteessa joka tuntui jo muutenkin melkein kuin jonkinlaiselta vinoilulta häntä kohtaan. Tämän oli pitänyt olla hänen yönsä. Hänen hullu, typerä yönsä.
Nopeasti Haekli tuli heittäneeksi ympärilleen vilkaisun. Puuttuikin enää, että jokin muu yöllinen kulkija huomaisi hänet (tai toisen, tai kummatkin) ja sotkisi koko tilanteen lopullisesti. Kuin se ei olisi ollut tarpeeksi sekaisin jo valmiiksi...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 7, 2016 16:52:25 GMT 3
Epämääräinen muukalainen keikkumassa katonreunalla pimeässä ei selvästikään herättänyt varautuneessa nuorukaisessa tippaakaan luottamusta, varmasti varsin ymmärrettävästi... mutta jos tiedosti tämän itse, outo nainen ei selvästikään antanut moisen häiritä itseään. Toisen tokaisu irroitti hiipparin suunnalta vain uuden pohdiskelevan hymähdyksen kuin tämä olisi vastaamisen sijasta jäänyt punnitsemaan mahtoivatko nuorukaisen sanat pitää paikkansa, samalla kun kiiluva katse seurasi tarkkaavaisesti toisen viimein rohkjetessa kääntyä kohti edessään kohoavaa, pahaenteistä aitaa. Kammottava, kirjaimellisesti vainajilla tilkitty kapistus ei varmasti houkutellut yhtään ketään varsinkin ottaen huomioon mitä tämän takana odottava kartano saattoi pitää sisällään... huhujen perusteella vaikka mitään varmaa tästä tuskin osattiinkaan sanoa, olisi tämä luultavasti ainakin jotakin vielä ikävämpää. Tummanpuhuva nainen ei voinut olla räpäyttämättä silmiään pimeässä aavistuksen vaikuttuneena kun nuorukainen ilmeisestä hermostuksestaan huolimatta tuntui todella valmistautuvan tekemään jotakin... ennen kuin tämä kuitenkin empi. Syy tähän ei tainnut kuitenkaan olla nyt varsinaisesti edessä odottava koitos, vaan painostavat silmät toisen selässä.
Pimeässä kytistelevä nainen tuntui valpastuvan puoli-uteliaasta, mitäänsanomattomasta tuijottelustaan kun tumma nuorukainen vilkaisi jälleen taakseen. Ainakin toisen epämukava tokaisu sai aikaan pienen silmienräpäytyksen jos toisenkin, ennen kuin nainen hetken hiljaisuuden jälkeen huokaisi ja kohotti aavistuksen kämmeniään kuin jostakin rysän päältä kiinni jääneenä. "Ah, älähän nyt. Olin vain utelias" tämä lausahti kuin jopa hieman loukkaantuneena opportunistisista syytöksistä. Varsin pian hiippari kuitenkin huokaisi uudestaan ja kohottautui sitten kiireettömästi istumapaikaltaan. Kuunvalo piirsi näkyviin solakan tummaan viittaan sonnustautuneen hahmon kun tämä jäi hetkeksi pudistelemaan vaatetustaan, vihreän katseen kuitenkin kulkeutuessa pian takaisin varautuneen nuorukaisen suuntaan. "En minä kenenkään kuolemaa kärky, ainakaan sinun. Ihanteellisintahan olisi jos kenellekään ei pitäisi käydä huonosti jossakin tällaisessa, eikö totta?" ääni jatkoi kohta, vieläkään varsinaisesti suurempia tunteita paljastamatta, mutta tuntuen kuitenkin nyt vakavoituneen aiemmasta. "Mutta saatat olla oikeassa siitä etten lopulta tiedä paljoakaan tällaisesta velhotouhusta. Rehellisesti olen jopa hieman empinyt tämän paikan suhteen, muuten olisin luultavasti ja yrittänyt sisälle. " Nainen vaikeni hetkeksi luodakseen hiljaisen, punnitsevan katseen alhaalla seisovaan nuorukaiseen ennen kuin käännähti lopulta kunnolla tätä kohti naputellen jälleen jousensa kaarta sormillaan mietteliääseen tapaan.
"Hmmh. Sinä taas... taidat tosiaan tietää mitä teet, vaikka et vaikuta itsekään liian varmalta. Kenties me voisimme päästä tästä jonkinlaiseen sopimukseen? Kukaan ei lopulta hyödy mitään tällaisestakaan paikasta jos ei selviä elossa uloskin siitä sotkusta minkä se velhoilija luultavasti jätti jälkeensä. Myönnettäköön että en ole paikallisia, mutta tiedän silti tarpeeksi ollakseni vain ryntäämättä tuonne" olento lausahti viimein itsekin harkitsevaan sävyyn. Nainen katsahti pikaisesti ympärilleen näköalapaikallaan kunnes astahti eteenpäin kohti katon reunaa. Hetkessä tämä pudottautui ketterästi kadulle päästäen vain pienen tömähdyksen saappaidensa kohdatessa rapautuneet katukivet. "Mitä sanot? Jos olemme kuitenkin kumpikin menossa tuonne, olisi hyvästä olla joku vahtimassa selustaa tällaisessa paikassa, eikö? Tuskin joutuisimme kumpikaan palaamaan siitäkään huolimatta tyhjin käsin jos vain löydämme jotakin. Ja onhan kaksi päätä aina parempi kuin yksi, hmm? Mahdollisuutemme ovat varmasti paremmat jos puhallamme yhteen hiileen" Tummanpuhuva nainen tokaisi suoristautuen ja käännähti sitten kohti nuorukaista, kallistaen odottavasti päätään. Hämmentävästi vieläkin vaikka tämä ei enää häälynytkään jossakin ylhäällä vasten kuunvaloa hiipparin hupun alta häämötti vieläkin lähes pelkkää mustuutta, kiiluvia, tarkkaavaisia silmiä lukuunottamatta. Tässä oli jotakin varsin kissamaista... oikeastaan suorastaan kirjaimellisestikin, viimeistään siinä vaiheessa kun naisen kasvoilla käväisi kevyt hymyntapainen joka toi esiin tylpän, mustan kuonon terävine valkoisine hampaineen. Tämä taisi jo lähestulkoon odottaakin jonkinlaista mahdollista hämminkiä nuorukaisen suunnalta, eikä olento ainakaan yrittänyt hoputtaa vastausta vaikka olikin jäänyt silmäilemään toista valppaasti pienen matkan päästä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2016 7:48:39 GMT 3
Asiat olisivat olleet omalla tavallaan eittämättä helpompia, jos asioihin mukaan tuppautunut muukalainen olisi suostunut vain käyttäytymään kuten Azardissa sopi odottaakin. Suora uhkailu tai edes juonittelu olisivat olleet paljon ymmärrettävämpiä, ne olisivat sopineet edes jotenkin suunnitelmiin, mutta tällainen sovitteleva, vilpittömän oloinen lähestyminen olikin jotain aivan muuta. Haekli ei rehellisesti ollut aivan varma mitä mokoman kanssa olisi pitänyt edes tehdä. Kun tämä tosiaankin alkoi sovitella asioita ja järkeillä tilannetta muutenkin, ei hän osannut saman tien sanoa oikein mitään. Tavallaan tällainen oli vielä epäilyttävämpää, mutta samalla hänen oli vaikea uskoa, että tämä tosiaan yritti mitään vilpillistä juuri nyt. Ei tämän olisi tarvinnut. Azardissa harvempi joutui peittelemään kataluuttaan. Oli tosiaankin helppo nähdä, ettei tulokas ollut täältä päin. Jossakin muussa tilanteessa Haekli olisi kukaties säälinyt muukalaista, joka oli löytänyt tiensä tällaiseen paikkaan, mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Kun ei osannut tarttua tilanteeseenkaan, pysyi Haekli vaiti kun toinen puhui. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, eikä muutenkaan kyennyt täysin liikuskelematta hermostuneesti. Hän oli suunnitellut jo tämän kaiken, tai ainakin niin suuren osan siitä kuin nyt pystyi, ja nopeasti nuo suunnitelmat olivat säröilemässä pahasti. Viisainta olisi ollut vain häipyä ja yrittää uudelleen myöhemmin... mutta se ei käynyt enää päihinsä. Ei kun hän oli laskenut niin paljon tämän varaan. Ei kun tämä uusi tulokas saattaisi viedä kaiken hänen nenänsä edestä. Monistakin syistä ei... olkoonkin, että epämukavan moni niistä liittyi myös aivan muuhun kuin pelkkään käytäntöön. Tämä oli hänen yönsä.
Haekli havahtui, kun muukalainen äkkiä astahtikin alas katolta ja pudottautui ällistyttävän ketterästi hänen eteensä. Azardissa oli monia varkaita, joidenkin mukaan täällä ei mitään muuta ollutkaan, mutta harva näistäkin olisi pystynyt yhtä vaivattomaan suoritukseen. Liikkeen kepeys ja helppous sai hänet tuijottamaan hetken, ennen kuin hän viiveellä tajusi ottaa askelen taaksepäin. Lähelle aitaa, niin että ei ollut ainakaan miekan tai minkään muunkaan kantamalla. Muukalainen itse ei kuitenkaan tuntunut edes tiedostavan äskeistä, vaan jatkoi sujuvasti jutusteluaan - ja ehdotti äkkiä jotakin, johon nuorukainen ei kaikesta huolimattakaan ollut aivan osannut varautua. Liittoutumista. Hän räpäytti silmiään ja tuijotti toista taas hetken kovin vaiti. Toisaalta mokoma oli taas hämmentävän suoraa... vaikka toisaalta, tässä sentään oli kukaties jotakin siitä Azardilaisesta tolkusta, jota hän oli inhokseen jopa kaivannut. "... rikostoveri, siis. Minä en ollut suunnitellut sellaista, enkä varannut mukaani tarpeita siihen. Sitä paitsi kaksi on helpompi huomata kuin yksi", Haekli tokaisi. Hänen äänensävyssään oli tiettyä puolustelevaisuutta ja itsepintaisuutta. Osa siitä oli vilpitöntäkin. Olihan tämä kaikki jo tarpeeksi vaarallista ilman uusia, sotkevia seikkojakin. Mutta samalla osa siitä oli myös sitä tiettyä kovapintaisuutta, jollaista Azardissa oli pakko olla. Ei hän voinut myöntääkään, että harkitsi mokomaa vakavasti jo nyt. "... mutta ehkä et ole aivan väärässäkään. Minulla on keinoni, mutta niin toisaalta sinullakin. Niistäkin voi olla hyötyä... ja sitä paitsi kohtaloni kiinnostanee sinua enemmän jos olet samassa veneessä", Haekli töksäytti. Tämäkin oli Azardin tapa. Pehmeät eivät selvinneet pitkään. Oli oltava kovapintainen.
"Mutta jos aiot tosiaan tula mukaan, sinun pitää kuunnella ja uskoa mitä sanon. Jos lähdet harhailemaan omille teillesi tai teet jotakin typerää, et todennäköisesti enää tule ulos tuolta", Haekli tokaisi sitten. Nyt hän ei yrittänyt edes kovistella, vaan sanat olivat vilpittömän rehellisiä. Hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, mitä holtittomuudesta seuraisi. Nuorukainen heitti nopeasti uuden katseen olkansa ylitse kohti kartanoa. Se häämötti hänen takanaan kaikkea muuta kuin lupaavana. Oli pakko myöntää, että sitä katsellessa liittolainen ei tuntunut enää yhtään niin huonolta ajatukselta. "Tuolla sisällä joutuu varmasti näkemään kaikenlaista. Sinun pitää kuitenkin tehdä kuten sanon. Minä olen täällä ryövärinä, myönnän sen. Ja siksi en aio ainakaan alkaa murehtimaan siitä miten joku muu pärjää", nuorukainen jatkoi. Hän otti jo hieman napakamman asennonkin. Vaikka tilanne oli odottamaton, ei hänen kuitenkaan kuulunut pitää itseään minään altavastaajana. Jos tämä tulokas halusi sisään, oli tämän toimittava hänen ehdoillaan. Hän oli se joka tiesi miten täällä toimittiin. Siispä hän oli se joka myös saneli miten edettiin. "... ja lisäksi minä saan valita saaliista ensimmäisenä kun se jaetaan. Minä otan ensin ja sinä sen jälkeen. En ole täällä rahan perässä, joten minun pitää ottaa ensiksi välistä se mitä tarvitsen. Voit aivan rauhassa pitää kaiken joutavan kullan mitä vain haalit kasaan. Minä olen täällä muista syistä", Haekli totesi vielä. Hän ei varsinaisesti halunnut alkaa paljastelemaan tarkoitusperiään jollekulle muukalaiselle, etenkin kun niistä voisi hyvinkin tehdä kaikenlaisia päätelmiä, mutta tästä hän halusi toisenkin olevan ehdottomasti selvillä. Ensioikeus saaliiseen kuuluisi hänelle, selvästikin.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2016 14:50:00 GMT 3
Muukalaisen outo ja odottamaton lähestyminen nappasi toisen selvästikin yllätyksellä, eikä nainen itsekään voinut olla huomaamatta tätä. Kuitenkin tämä jatkoi samaan tapaan epäröimättä kuin ei olisi mokomaa edes tiedostanut, ennen kuin jäi nuorukaisen eteen odottamaan, tätä hiljaa pimeällä kadulla silmäillen. Vastalauseet tuskin olisivat olleet mitenkään odottamattomia kun jokin muukalainen tuppautui tällä tavalla seuraan, ja kun tämä viimein tapahtuikin yllättyneen nuorukaisen päästyä suunnilleen mukaan siihen mitä edes oli meneillään, päätyi vaiteliasuuteen hetkeksi vajonnut olento kallistamaan päätään aavistuksen toisellekin puolelle. "Noh, minusta se kuulostaa aavistuksen karkealta, mutta turhia sitä kaiketi kiertelemäänkään" katti myönsi, ja tämän tumma hahmo kohautti hieman olkapäitään. "En tiedä mitä tarpeita tarkoitat, mutta en minäkään täällä tyhjin käsin ole. Ja niin kauan kuin sinä et paljastu, niin en minäkään. Toivottavasti tuolla ole jäljellä paljoakaan joka meitä enää edes huomaisi, vaikka mistä sitä tällaisista koskaan tietää" kissankasvoinen nainen huomautti kun nuorukainen protestoi nihkeästi, kuitenkaan tuntumatta hetkahtavan moista suuremmin. Rehellisesti tämä kuulosti aavistuksen itseriittoiselta varsinkin toisen lauseensa kohdalla, mutta siltikin olento päätyi luomaan uuden vakavamman ja mietteliään vilkaisun kohti pahaenteistä kartanoa. Itsevarmuutta löytyi selvästi häneltäkin mutta siltikin tämä tuntui siitä huolimatta edes tajuavan kuinka vaarallinen paikka edessä odotti. Ohimennen hiippari liikahti jälleen hieman paikallaan jotta hänen viittansa lieve liikahti sivummalle ja taputti ohimennen tummalla, pitkäkyntisellä kädellään pienehköä olallaan riippuvaa laukkua joka häivähti tämän alta näkyville. Mustista varjoista huolimatta naisen vyöllä häivähti muutakin, mutta eniten erottui epäilemättä pari sapeleita jotka riippuivat huotrissaan molemmin puolin. Kankaan lieve peitti nämä nopeasti jälleen uudestaan, ja katti tuntui jäävän odottelemaan.
Kuitenkin, vaikka kuulostikin aluksi vastahankaiselta alkoi tumma nuorukainen pian empiä ja vaikuttaa jopa harkitsevalta. Muukalainen tarkasteli tilannetta kiireettä paikoillaan vihreät silmät vuoroin toista, vuoroin kartanoa ja tämän pahaenteistä aitaa taikka ympäröiviä varjoja arvioiden. Kun punahiuksinen nuorukainen viimein jatkoi huomattavasti myötäilevämpään sävyyn, kallisti kissaihminenkin jälleen päätään, tällä kertaa aavistuksen tyytyväisesti toisen töksähtelevistä ja suorista sanoista huolimatta. Taisi olla selvää että uudella toverilla oli epäilyksensä sekä ehtonsa ja petomainen nainenkin jäi hetkeksi maistelemaan näitä samalla kun kiiluva katse mittaili nuorukaista. Toinen oli löytänyt ymmärrettävän hämminkinsä jälkeen enemmän jämäkkyyttä itsestään ja tovin verran kattikin tuntui punnitsevan tätä. Olennon kurkusta pääsi pieni mietteliäs äännähdys ja viitan alta heilahti jotakin joka vaikutti epäilyttävästi pitkän hännän päältä, ennen kuin hän viimein kohautti harteitaan myötäävästi. "Toki, toki. Olen iloinen että sinäkin näet tässä järkeä" tämä lausahti, huokaisten sitten aavistuksen periksiantavasti ja raaputtaen varjoista pilkistävän kuononsa pieltä kynnellään. "Noh... Tuollainen paikka tuskin antaa paljoakaan tilaa virheliikkeisiin... toivottavasti sitten tiedät mitä teet. En tarvitse lapsenvahtia, mutta jätän noitatemput ja vastaavat suunnitelmat suosiolla sinulle" nainen myöntyi, vihreiden silmien seuratessa valppaasti jämäkämpää asentoa hakevan nuorukaisen elkeitä. Tämä ei tuntunut rehellisesti erityisen innostuneelta kun rikostoveri saneli ehtonsa joita vaati seurattavan tarkalleen, mutta vaikka moinen saikin selvästikin mietteliääksi kissaihminen ei lopulta protestoinut, edes saaliinjaon kohdalla vaikka tämän pohtimiseen käytettiinkin hetki.
"...hmmh. Etsit jotakin tiettyä? Kaiketi se on sitten reilua. Kunhan muistat pitää lupauksesi, niin minäkin pidän toki omani." Kissa katsahti silmäsi toista tasaisen arvioivasti, ennen kuin ilme olennon kasvoilla keveni näennäisesti tyytyväisemmin ja tämä astahtikin lähemmäs. "Hienoa että pääsimme yhteisymmärrykseen, se varmasti helpottaa meidän molempien tilannetta melkoisesti. Olen muuten Cathryn." Pikaista, lähestulkoon puolihuolimatonta esittäytymistä seurasi jokseenkin kursailematon kädenojennus, kuin katti ei olisi nähnyt moisessa mitään kyseenalaista. Tämä odotti puoliuteliaasti hetken josko tähän tartuttaisiin ja mitä tästä seuraisi. Eh, no, ainakaan rehelliset, suoraselkäiset ryövärit eivät olleet vielä kuolleet sukupuuttoon tällaisestakaan paikasta, tai jotakin sellaista..? Tosin vaikka näin ei kävisikään olento tuntui unohtavan moisen pikkuseikan nopeasti, ja tarkkaavainen katse kohosi jälleen kuolemaa notkuvaan aitaan heidän edessään. "Noh, parasta kaiketi mennä ennen kuin joku ehtii ennen meitä, hmm? Ylitse vaiko alitse?" Cathryniksi esittäytynyt olento tokaisi mittaillen pahaenteistä näkyä, kohottaen jo kättään kohti olallaan riippuvaa köyttä sekä hakaa. Kaiketi tällä oli ainakin näkemys siitä mitä seuraavaksi olisi parasta tehdä, tai sitten tämä mahdollisesti kaavaili kokeilevansa kepillä jäätä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 22, 2016 1:39:31 GMT 3
Haekli pystyi kukaties hengittämään ainakin hieman rauhallisemmin nyt. Eipä niin, etteikö hän olisi edelleenkin ollut varuillaan ja epäluuloinen, mutta mitäpä muutakaan tässä kaupungissa olisi voinut olla? Muukalaisen aivoitukset olivat kuitenkin suunnilleen selvillä, eikä suunnitelmakaan ollut vielä pilalla... joskaan se, millaisia mutkia matka oli saanut jo alkutaipaleellaan, ei ainakaan rohkaissut. Ikävä kyllä hänelle ei tainnut juuri olla valinnanvaraa; aseistautuneen, valmistautuneen ja selvästikin kaikkea muuta kuin hentoisen ja pelokkaan tapauksen pelottelu tiehensä oli melkeinpä yhtä typerä ajatus, kuin koko tämä ryöstöretki itsessäänkin. "Kuten sanottua, saat minun puolestani kahmia kaiken muun taskuihisi. Minä olen täällä muista syistä", nuorukainen töksäytti vahvistukseksi ja työnsi leukaansa eteenpäin mahdollisimman napakan näköisesti. Tästä hän pitäisi kiinni, ja äkillisen rikostoverinkin oli parempi tietää se. Sanoissa saattoi totta puhuen olla hieman liian ilmeinen nyrpeä sävy, sellainen joka kertoi ettei hän varsinaisesti arvostanut näitä puuhia ollenkaan. Outo ja vähintäänkin ristiriitainen näkemys selkeältä varkaalta, mutta kaiketi oli hyvä uskoa edes johonkin. Mitä muutakaan tässä paikassa oikein oli jäljellä? Parhaansa mukaan luomasta olemuksestaan huolimattakin Haekli tuli kuitenkin empineeksi hetkisen kun hän kohti äkisti ojennettiin käsi. Epäilyttävän raajan seurassa liikkui vieläpä esittelykin. Se sai hänet luomaan toiseen totta puhuen varsin epämääräisen katseen. Azard oli raadollinen ja käytännönläheinen paikka, mutta tiettyjä asioita senkin asukkaat kavahtivat. Yksi niistä olivat nimet. Harva kertoi nimensä vapaaehtoisesti ja ilman todellista tarvetta. Syynä oli toki käytäntökin, nimetön oli useimmiten myös tuntematon, mutta yhtälailla väki karsasti moista myös ylimaallisemmista syistä. Nimissä oli voimaa, ja tässä mustien salaisuuksien kaupungissa liian moni myös tiesi tuosta voimasta...
"...minä olen Haekli. Meidän on paras käydä toimeen", Haekli vastasi lopulta emmittyään tarpeeksi pitkään. Hän tarttui käteenkin, vaikka puristus olikin tottumaton ja hieman haparoiva. Hän yritti nousta kaiken tämä yläpuolelle, kaiken tämän saastan ja juonittelun ja kyräilyn; hänen oli parasta myös käyttäytyä sen mukaan. Se, miten hankalaa tämä lopulta oli sai hänet kiristelemään hampaitaan. Kaikeksi onneksi kumpikin heistä tuntui olevan yksimielinen, ettei kannattanut enää jahkailla. Tuumasta toimeen, ja kaikki tällainen jääkööt. Nuorukainen kääntyikin ympäri kohti porttia, katsoen sitä nyt uudemman kerran. Hän kostutti hetken huuliaan ennen kuin puhui. "Menemme ylitse, mutta emme noin vain. Joskus muinoin tällä aidalla oli kammottavia voimia. Niin on kirjoitettu. Aitaan sidottujen vainajien kalmot ja henget repivät luvattomat vieraat kappaleiksi ja sitoivat heidätkin ikuisiksi ajoiksi siihen. Pakottivat vartioimaan sitä mitä joskus havittelivat", Haekli sanoi. Hän vilkaisi taakseen tavalla, jossa ei ollut ainakaan mitään vitsikkyyttä tai muutakaan vihjettä, että hän ei olisi uskonut kertomaansa. Tuskinpa toinenkaan olisi epäillyt, jos olisi tiennyt mistä hän tietonsa hankki. Kukaties parempi ettei niin ollut. "Mutta niistä ajoista on kauan. Jos kirjoitukset yhä pitäisivät paikkansa, ei luiden alta enää edes näkyisi rautaa. Meidän ei tarvitse pelätä henkemme edestä... mutta ei se niin helppoa kuitenkaan ole. Nämä ovat velhon palvelijoita. Ja vaikka ne eivät meitä ahmisikaan, ne vartioivat varmasti edelleen", hän jatkoi. Nuorukainen vaikeni ja alkoi kaivaa jotakin esiin laukustaan. Se mitä hän kiskoi eroon ei näyttänyt juuri sotkuista kangasnyyttiä kummemmalta... eikä sitä seuraava savinen kuppi sen erikoisemmalta kuin minkä tahansa Azardilaisen kerjäläisen astia - tyhjyyttään myöten. Pelkkä likainen riepu, mutta jokin siinä tuntui saavan yön hiljaisuuden syvenemään. Kuin jokin, jonka läsnäoloa ei aikaisemmin edes huomannut, olisi äkkiä pidättänyt hengitystään. Aita itse, tai sen muinaiset vainajat kukaties.
"Tämä on käärinliina syvimmistä katakombeista, ja sen sisään on piilotettu maata Azardin muinaisista haudoista. Tämä on avaimemme ja kulkureittimme. Mikäli näissä vainajissa mitään voimaa asuu, ja minä olen varma että asuu, eivät ne voi vastustaa sitä mikä niiltä on evätty. Ne uinuvat, ja me ylitämme aidan", Haekli selitti. Hän piteli myttyä käsivarrenmitan päässä, ennen kuin laski savisen kupin aivan aidan viereen, ja asetti sen siihen. Tulukset jotka hän veti esiin seuraavaksi olivat eittämättä paljon vähemmän epäilyttävät kuin koko muu toimitus kaikkineen. Nuorukainen ei juuri jäänyt katsomaan rikostoverinsa ilmeitä tai elkeitä ennen kuin raaputti niistä muutaman kitkuttavan kipinän. Samalla hetkellä alkoi hirvittävä musiikki, kun jokainen aidan kalloista alkoi louskuttaa leukojaan kuin innostunut eläin. Ne tutisivat ja niiden mädät hampaat napsuivat vastakkain kuin ne olisivat innokkaasti kuiskineet keskenään. Kuiva, hapero käärinliina syttyi vastahakoisesti ja paloin pienellä, näivettyneellä liekillä. Se näytti koko ajan siltä kuin olisi ollut aikeissa sammua, mutta samalla siitä kohosi suhteettomasti paksua, raskasta savua. Se ei kohonnut vain ylöspäin, vaan kiemurteli hitaasti ja vaivalloisesti. Sen lonkerot kiertyivät aidan ympärille ja pujottelivat sen luisten jäänteiden lomasta. Savu viipyili luissa kuin ne olisivat vetäneet sitä puoleensa... tai haalineet sitä itselleen jollakin näkymättömällä ja käsittämättömällä tavalla. Näkyikö kiehkuroissa jotakin aineetonta, kuin ne olisivat silloin tällöin pyyhkineet hahmoja, joiden ei olisi pitänyt olla siellä? Jotkin kysymykset eivät tarvinneet vastauksia.
Hampaiden louskutus lakkasi, kun yksi toisensa perään jokainen kallo rauhoittui liikkumattomaksi. Jokaisen lihaton kita ammotti nyt auki. Haekli odotti vielä hetken, ennen kuin nyökkäsi sitten melkeinpä vain itselleen ja katsahti taakseen. "Heitä se hakasi, mutta varo. Me emme saa koskea yhteenkään niistä kun kiipeämme. Me emme halua herättää niitä. Ne tulevat olemaan raivoissaan tästä petoksesta", Haekli totesi. Hän ei totta puhuen näyttänyt erityisen tyytyväiseltä temppunsa jäljiltä - eikä kyse tainnut olla pelkästään siitä, mikä heitä vielä odotti. Siinäkin taisi tosin olla tarpeeksi mutristeltavaa; aidan yli kiipeäminen koskematta yhteenkään sen vainajista, joita oli melkeinpä minne vain katse päätyikin, olisi saanut monet mestarivarkaatkin epäröimään... ilman lupausta kostonhimoisista vainajistakin.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 22, 2016 16:24:50 GMT 3
Jos nuorukaisen vastahankaisuus sekä vastenmielisyys heidän ilmeistä ryöstöretkeään kohtaan kuulsi läpi tämän uhmakkaista sanoista, ei tämä tuntunut vieläkään suuremmin hetkauttavan kissamaista naista tämän edessä. Päin vastoin olennon mustaturkkisille kasvoille levisi jälleen pieni terävähampainen virneentapainen kun tämä kohensi hieman reppunsa asentoa olallaan. "Toki, toki. Kuulostaa hyvältä minusta" katti myötäsi oikeastaan edes epäröimättä. Ilmeisestikin lupaus siitä että hän saisi viedä suurimman osan mitä sattuisi löytämään miellytti, vaikka nuorukainen selvästikin havitteli jotakin joka selvästikin jätti kaikki mahdolliset rikkaudet varjoonsa. Jos naisella oli jotakin aavistuksia asiasta tämä ei ainakaan sanonut mitään, sen sijaan ojentaen kätensä kohti uutta (vaikkakin vastahakoista) rikostoveriaan, joka tuntui selvästikin nappaavan nuorukaisen jälleen pienellä yllätyksellä. Siitäkin huolimatta katti odotteli hetken kunnes hänen esittäytymiseensä lopulta vastattiin, ja toinen ojensi jopa kätensäkin. Varovaiseen puristukseen vastattiin huomattavasti vähemmän varovaisella vaikkakin yhtälailla puolihuolimattomalla vastaavalla, joka viimeistään taisi kertoa ettei kissaihminen tosiaan ollut täältä päinkään. Saattoi hyvinkin olla ettei nainen ollut Azardin ulkopuolisena tarpeeksi perillä velhotouhuista tietääkseen ettei nimeään kannattanut heitellä ympäriinsä näin huolettomasti, mutta ainakin vastaus toi petomaiselle kuonolle jälleen pienen hymyn ennen kuin toisen sanoille nyökättiin ja tämä käänsi itsekin huomionsa heidän ensimmäiseen esteeseensä joka kohosi pahaenteisenä varjona heidän ylleen.
Tumman nuorukaisen jäädessä hetkeksi tarkastelemaan kammottavaa aitaa päätyivät Cathryninkin kiiluvat silmät vilkaisemaan toisen suuntaan, kuin jopa hieman odottavasti. Pitkäkyntiset sormet jäivät lepäämään köysikiepin päälle ja nainen kallisti aavistuksen päätään kun Haekli arvioi näkyä. Toinen oli selvästikin puhunut totta sanoessaan että tiesi tästä paikasta enemmän kuin suurin osa muista (mukaanlukien epäilemättä kissaihmisenkin), ja mustaturkki päätyikin räpäyttämään silmiään kerran jos toisenkin nuorukaisen puhuessa. Olento käänsikin kiiluvan katseensa kiinteän kiinnostuneesti nuorukaiseen ja tämän puuhiin kun tämä kävi penkomaan jotakin laukustaan. Ainakaan tämä ei epäillyt ääneen mitä toinen kertoi vaan jäi seuraamaan Haeklin aikeita, kohottaen kuitenkin aavistuksen kulmiaan nähdessään mitä tämä otti esille. Petollisen tavanomaisen näköiset esineet eivät epäilemättä ensisilmäyksellä tuntuneet mitenkään erikoisilta, mutta outo muutos ilmapiirissä eittämättä vihjasi nopeasti että jotakin oli tekeillä vaikka ainakin kissalta taisi kulua hetki huomata tämä. Nainen rypisti kulmiaan ja tämän varjoista pilkistävät kissamaiset viikset värähtivät epämääräisesti tämän suodessa Haeklin selitykselle lähestulkoon vain jokseenkin mitäänsanomattoman mietteliään hymähdyksen kun hän tarkasteli aavistuksen epäluuloisesti tumman nuorukaisen outoja toimia yhtälailla oudon käärinliinan äärellä... kunnes kaikkiin mahdollisiin epäilyksiin äkkiä vastattiin varsin odottamattomalta suunnalta kun jokainen karmivaa aitaa koristavista kalloista äkkiä havahtui.
Vainajien äkillinen ja luonnoton louskutus sai kaikkea sivusta puoliuteliaasti seuranneen Cathryninkin hätkähtämään ennen kuin nainen ehti varsinaisesti varautua mihinkään tällaiseen. Olennosta karkasi pieni yllättynyt henkäisy ja tämä jännittyi välittömästi vihreän katseen singahtaessa kohti aitaa samalla kun kädet laskeutuivat refleksinomaisesti kohti viitan alta pilkistäviä sapeleita, ennen kuin katti hoksasi ettei nuorukainen itse näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä moisesta touhusta, kuin tämä olisi hyvin pitkälti ollut mitä tämä oli odottanutkin. Eh, ymmärsi poppaskonsteista mitään tai ei paljasti nopeakin katse kuitenkin että jotakin todella tapahtui kun kituuttavalla liekillä palavan, kuolemalta löyhkäävän rievun huokuva outo savu kurotti kohti innokkaasti louskuttavia vainajia. Kissamainen häntä naisen takana heilahti terävästi puolelta toiselle ja tämä katsoi parhaaksi astahtaa pitkän askelen kauemmas pitäen kuitenkin tiukasti silmällä luonnotonta tapahtumaa edessään, ymmärrettävän varautunein elkein. Oli epäilemättä kammottavaa seurata kuinka jo ennestään groteskin aidan vainajat louskuttivat ja liikehtivät ilman enää yhtäkään lihasta itsessään.... ja kuinka nämä sitten pysähtyivät savun pyyhkiessä itseään, kuin olisivat todellakin vaipuneet uneen kuten toinen oli selittänyt. Kissa rypisti kuonoaan varautuneesti kunnes todettuaan mitä tapahtui irrotti viimein katseensa hetkeksi kammottavasta näkymästä luodakseen vaivihkaa jokseenkin vaikuttuneemman katseen rikostoveriinsa.
"...hmh. Kätevää. Outoa, mutta kätevää. Olet tosiaan selvästikin lukenut näistä paljon" Cathryn totesi kuin ohimennen lähestulkoon jonkinlaisena puolittaisena tunnustuksena, suoristautuen sitten aavistuksen kiusallisesti varautuneesta kumarasta johon oli hetkeksi painunut kuin toivoen ettei tätä oltu huomattu. Yksi toisensa jälkeen ruumiit asettuivat paikoilleen, mutta vaikka kammottava louskutus olikin loppunut oli näky silti varmasti kaikkea muuta kuin rohkaiseva, varsinkin kun nuorukainen vielä varoitti ettei yhteenkään näistä saanut koskea heidän kavutessaan ylitse. Nainen vilkaisi jälleen Haeklia huppunsa varjoista, kuitenkin kurottaen kätensä uudestaan kohti hakaa olallaan vain silmänräpäyksen harkittuaan. Jokin tällainen ei selvästikään ollut vielä tarpeeksi säikäyttämään niin nuorukaista kuin kissaihmistäkään tiehensä vaikka tämä antoi itsekin katseensa pyyhkiä kammottavan näkymän ylitse, ja pienen ohihäivähtävän hetken ajan olennon kasvoilla viivähti aavistus synkkyyttä joka erosi melkoisesti aiemmasta näennäisestä kepeydestä. Hetki meni kuitenkin ohitse lähestulkoon silmänräpäyksessä, vaikka se mistä tällainen kieli ei selvästikään miellyttänyt kattiakaan. "Se kirottu haaskansyöjä" Cathryn sihahti hampaidensa lomasta tuskin kuultavasti, epäilemättä kirouksena kartanon omistajan suuntaan, kunnes nainen vetikin hakasen koukkuineen käsiinsä.
"Hmmh. Vaatii hieman tarkkuutta, mutta eiköhän se onnistu. Vaikka tämä koko kirottu kapine olisi parasta vain polttaa maan tasalle" tämä tokaisi sylkäisten siltikin ohimennen maahan viimeisen virkkeensä kohdalla ja antaessaan katseensa vielä kerran kulkea epäluuloisesti nyt hiljaisten vainajien ylitse. Siitäkin huolimatta että kyräili ruumiita varuillaan kissaihminen ei kuulostanut vieläkään varsinaisesti epäilevän (ainakaan näennäisesti) arviotaan ilmeisen itsevarmana kyvyistään, ja pian tämä astahtikin kauemmas nostaen kiiluvan katseensa pimeässä siristellen kohti aidan huippua. Tovin tämä mittaili etäisyyttä viiksiään liikutellen kunnes nainen lopulta tarttui tiukemmin otteessaan riippuvaan köyteen. Haka pyörähti ilmassa suuntaa ja voimaa hakien, ennen kuin lennähtikin yötaivaan poikki kohti kohdettaan. Kuului vaisu kalahdus kun koukut iskivät mustaan rautaan ja jäivät kiinni, Cathrynin vielä nykäisten varmistavasti köydestä tottunein elkein. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta kun petomainen nainen teki jotakin tällaista... vaikka tämä ei voinutkaan olla luomatta vielä varautunutta katsetta lukuisiin vainajiin jotka kurottivat mustan raudan ja mystisen savun lomasta.
"Oletko varma etteivät ne... huomaa? Tai mitä tuollaiset ikinä tekevätkään" tämä varmisti vielä, seuraten aiottua reittiään katseellaan kohti aidan huippua, ennen kuin laski katseensa punnitsevaan sävyyn kohti nuorukaista ja ojensi sitten pitelemänsä köyden pään kohti toista. "...hmmh. Kukaties parempi että sinä menet ensin. Tiedät selvästikin mitä teet, mutta parasta että sinulla on joku hakkaamassa sinut irti noista jos jotakin menee pieleen" Cathryn huomautti kuin olisi puhunut ikävästä säästä, kohauttaen sitten olkapäitään. "Uskoakseni olen ketterämpi, joten kunhan sinä selviät ylitse, niin minulle tuo tuskin tuottaa suurempia ongelmia" hän arveli, tasaiseen sävyyn josta ei ainakaan kuultanut edes suurempaa itsekehua... joka tosin saattoi vain saada moisen kuulostamaan entistä enemmän juuri tällaiselta. Joko olento oli tässäkin tapauksessa varsin varma itsestään... tai tosiaan halusi nähdä että asiat tosiaan menisivät kuten pitikin. Vaikka eittämättä nuorukaisen tiedot olivat tähän mennessä tuntuneet pitävän paikkansa hämmästyttävän hyvin... mutta siltikin... "Voisin tosin myös hakata tielläolevat palasiksi nyt kun ne eivät liiku. Se voisi helpottaa asioita melkoisesti" lisättiin pikaisen silmäyksen jälkeen, ja katti laski harkitsevasti kätensä kohti sapeliaan. Rehellisesti ajatus edes luonnottomasti uinuvien vaijajien ylitse kapuamisesta tuskin houkutteli ketään, tai ainakin moinen vain kuulosti katin mielestä loogiselta.
|
|
|
Post by submarine on Oct 25, 2016 8:50:08 GMT 3
Ylpeys kävi lankeemuksen edellä, niin sanottiin, mutta Haekli olisi ollut hullu jos ei olisi kokenut edes hieman ylpeyttä äskeisestä. Vaikka hän ei kuuna päivänä olisi ollutkaan valmis sitä myöntämään, oli rikostoverissa kaiketi puolensakin - kuten se, ettei tällainen teko jäänyt näkemättä. Siltikin hän yritti parhaansa mukaan näyttää siltä kuin ei olisi itse edes ajatellut koko asiaa. Aidallinen levottomia henkiä, mitäpä moisesta? Toisaalta, jos niikseen, ei hänellä ollut muutenkaan liiaksi aikaa jäädä ihmettelemään asiaa. Kuten sanottua, heidän oli parasta lähteä liikkeelle. Siitä huolimattakaan hän ei tosin pystynyt aivan sivuuttamaan uuden toverinsa nopeaa huomautusta asiasta. "Niin. Kyllä, olen tosiaankin lukenut", nuorukainen tokaisi. Se ei totta puhuen ollut edes mitenkään erityisen omakehuista. Tämä tieto, salattu tieto, oli se kaikki mihin hän monella tavalla oli tähdännyt koko elämänsä - tai ainakin käytännössä kaikki ne osat siitä, joilla oli väliä. Jos hän jostain tiesi mitään, niin sitten tästä. Edes tästä. Ja monella tapaa tämä yö oli sen kaiken huipentuma... tai jos oltiin toivottoman toiveikkaita, kaiken paremman alku. "Tämä aita ja tämä kartano mainitaan ensimmäisen kerran jo muinaisissa teksteissä. Ajalta, jota tämä mätä kaupunki ei enää muista. Ainoastaan tämän kartanon herra itse osaisi kertoa meille enemmän... ja häntä me emme halua kohdata", Haekli jatkoi. Hän värähti ja vaikeni kuin peläten, että pelkkä velhon mainitseminenkin saattaisi manata tämän paikalle ja murtaa hatarat, epätoivoiset suunnitelmat kuin herkimmän lasin.
Suunnitelmia ja pelkoja tai ei, vaikeni Haekli kuitenkin vain katsomaan, kun kissamainen nainen heilautti valtaushakansa liikkeeseen. Hän seurasi hiljaa kun se viskattiin ilmaan, ja kun se sitten sai otteen korkeasta, synkästä aidasta. Hetken hän melkeinpä pidätti hengitystään odottaessaan seuraisiko siitä jotakin. Yhdenkään kallon leuat eivät kuitenkaan alkaneet louskuttaa, eikä mikään muukaan aidassa tuntunut havahtuvan. Sieltä, missä heilahtava köysi häiritsi savua, saattoi melkein aistia jonkinlaisen pienen liikkeen, melkein kuin jonkin aineettoman kääntävän kylkeään häirityssä unessaan, mutta hiljaisuus säilyi silti rikkomattomana. Kukaties varomattomasti nuorukainen uskaltautui taas hengittämään hieman kevyemmin ja vastaamaan rikostoverinsa kysymykseenkin. "Ne eivät huomaa, jos me emme anna niille syytä huomata. Nämä piinatut henget saavat nyt hetken maistaa sitä, mikä niiltä on ikiaikoja evätty. Ne eivät halua huomata mitään muuta. Jos me emme anna niille syytä, ne eivät välitä meistä... vaikka ne tulevatkin olemaan raivoissaan jos niin tapahtuu. Ja kun tuo savu väistyy. Mutta ainakaan ne eivät paljasta meitä nyt", Haekli mutisi. Tällaiset konstit harvemmin olivat aukottomia; ylimaallisten asioiden ja henkien kanssa sellaisia ei yksinkertaisesti ollut. Siltikin hän oli ilmeisen varma keinoistaan - mikä ei tosin millään tapaa vähentänyt sitä nihkeyttä, jolla hän vilkaisi toista kun tämä siten ehdotti, että hän kokeilisi keinojensa turvallisuutta ensin itse. Haekli tuijotti toista epämukavan pitkän hetken vaiti ja haluttomasti. Hänen toinen suupielensä nykäisi hermostuneesti ja hetken hän näytti siltä, kuin olisi ollut aikeissa väittää vastaan. Sitten, kuitenkin, nuorukainen huokaisi ja nyökkäsi. Loppujen lopuksi se oli täysin kohtuullinen pyyntö. Tai vaatimus. Tai mikä olikaan. Joka tapauksessa, se oli kohtuullista... vaikka hän irvistikin tämän ehdottamille hätäkeinoille pahasti.
"Selvä, selvä. Minä menen ensin. Mutta... pidä ne miekat huotrissaan. Et selvästikään ole ollut Azardissa pitkään. Ellei teräksesi leikkaa henkiäkin, pidä se piilossa. Muuten tuomitset meidät kummatkin", Haekli puuskahti lopulta. Suorasukainen ehdotus siitä, miten nainen voisi vain hakata luut palasiksi ja pois tieltä, sai hänet irvistämään melkoisen näkyvästi ja pahasti. Selvästikään asiat eivät olleet aivan näin suorasukaisia - ikävä kyllä. "Minä menen kyllä. Mutta odota ja pidä aseesi piilossa", hän vielä toisti, ennen kuin otti askeleen kohti aitaa ja siitä roikkuvaa köyttä. Pieni kiire ei todennäköisesti ollut niinkään äkillistä intoa leikkiä hengellään kuin jo aivan liian pitkäksi venähtäneen ihmettelyn sanelemaa pakkoa - ja kukaties myös pelkoa siitä, että toinen tosiaan kävisi muuten tarpeeksi kärsimättömäksi kokeillakseen kuitenkin aseitaan. Haekli loi vielä viimeisen silmäyksensä aitaan, ennen kuin kumartui. Hän kosketti maata ja hieraisi mutaista, tomuista katua. Kahdella sormella hän veti likaisen juovan ohimolleen, ennen kuin kohottautui pystyyn, veti henkeä ja tarttui lopulta köyteen. Hänen ei tarvinnut kokeilla sen kestävyyttä liiaksi varmistuakseen, ettei luja rauta niin aidassa kuin koukussakaan ollut antamassa periksi - ja solmukin tuntui ajavan asiansa.
Vaikka Cathryn saattoi hyvinkin olla oikeassa siinä, että oli Haeklia ketterämpi, ei hän selvästikään ollut tekemässä jotakin tällaista ensimmäistä kertaa. Pitkä, piikkiharjainen rauta-aita olisi ollut hankala kiivettävä jo muutenkin, eivätkä siinä roikkuvat luut ainakaan auttaneet asiaa. Hän kuitenkin kiskaisi itsensä kokeneen oloisesti ylös köyden varassa ja painoi jalkansa ensimmäiseen paljaaseen kohtaan. Ja sitten seuraavaan. Nuorukainen oli laihanpuoleinen ja kukaties jopa kitukasvuinen, mutta hänellä oli pitkät ja karaistuneet sormet, jotka eivät selvästikään olleet kirpoamassa köydestä saman tien - ja tottuneet jalat. Hän kiipesi nopeasti ja ketterästi, pakottaen jalkansa varmoiksi ja otteensa riuskaksi. Useammankin kerran kengänkärki käväisi pelottavan lähellä kelmeää kalloa tai aitaan sidottua luuta, mutta näin vähän tilan puitteissa niiden oli pakko. Vasta jo melkein huipulla Haekli hapuili ja horjahti. Rauta tuntui pakenevan hänen jalkansa alta ja hän lipesi silmänräpäykseksi köyden varaan. Hän oli vähällä heilahtaa vasten aitaa ja siitä roikkuvia luita, mutta survaisi viime hetkellä toisen kätensä aitaa vasten kuin olisi iskenyt sitä nyrkillä. Jykevä rauta hädin tuskin edes kolahti, mutta hänen oli purtava hampaitaan yhteen toden teolla ettei olisi inahtanut kivusta. Nopea korjaus kuitenkin riitti, ja hän löysi taas jalat alleen. Seuraavassa hetkessä hän olikin jo aidan harjalla ja sen toisella puolella. Äskeisen kiipeämisen rinnalla muutama vanha rautapiikki ei ollut kovinkaan suuri este. Huomattavasti helpompi oli myös matka alas; kallot olivat ulko- eivätkä sisäpuolella ja paikkoja oli helppo löytää. Toinen hetki tai muutama, ja hän oli jo maassa - siellä, minne kenelläkään ei olisi pitänyt olla mitään asiaa.
"Pidä kiirettä. Tuo suitsuke ei kestä loputtomiin", Haekli tyytyi kuiskaamaan aidan läpi. Hän yski haudansavua keuhkoistaan ja pälyili ympärilleen aavemaisella pihamaalla.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 26, 2016 18:04:15 GMT 3
Oli mitä mieltä olikaan Haeklin vähintäänkin kyseenalaisista keinoista sekä löyhkäävistä noitasuitsukkeista, ei näiden aikaansaannoksia ollut kuitenkaan kenenkään kieltäminen. Petomainen nainen tarkasteli hiljentynyttä näkymää valppaasti ja varautuneesti, mutta kun yksikään kallo ei enää värähtänytkään paikaltaan kirposi naiselta toinen hiljainen mutta aavistuksen vaikuttuneempi hymähdys tumman nuorukaisen toteamukselle vaikka tämä ei voinut olla vilkaisematta toista kun tämä mainitsi kuinka kauan kirottu kartano aitoineen oli kohonnut paikallaan. Tämä taisi olla jotakin josta Cathryn ei ollut ollut tietoinenkaan... jos tällainen tutkimustyö nyt olisi ollut ulkopuoliselle edes mahdollista samalla tavalla kuin Azardin kasvatille joka oli joutunut elämään pahaenteisen rakennuksen varjossa koko ikänsä. "Muinaisissa teksteissä jopa? Hmh. Kukaties on sitten aikakin että joku uhmaa tätä kirottua hirvitystä ainakin tämän verran" nainen tuhahti huppunsa varjosta, rypistäen silti kuonoaan aavistuksen Haeklin mutinalle pahaenteisen kartanon herrasta. Epäilemättä kysymys siitä mitä kammottavalle velholle oli varsinaisesti tapahtunut oli varmasti nostanut päätään kenen hyvänsä mielessä joka ei ollut täysi typerys, ja hetken verran jopa kissaihminenkin mittaili näkyä mietteliään hiljaisena kuin punniten, vastaamatta nuorukaisen sanoihin. Moinen tosin tuskin sellaista tarvitsikaan sillä kumpikin voroista oli varmasti varsin tietoisia siitä millaiseen vaaraan he olivat juuri astumassa, eikä edes itsevarmuutta huokunut Cathryn ollut tarpeeksi hölmö ottaakseen loitsijoita sekä mitä tahansa mitä tällainen voisi jättää jälkeensä kevyesti.
Joka tapauksessa, tuntui heillä silti olevan nyt puolellaan tietoja, joita ilman kaikki olisi voinut olla vieläkin hullunrohkeampaa. Rehellisesti oli varmasti melkoinen helpotus heistä kummallekin ettei aidan harjalle viskattu köysi hakoineen aiheuttanut hiljaisissa luurangoissa enää minkäänlaista (ainakaan silmin nähtävää) liikettä. Cathryn soi nuorukaiselle pienen varautuneen nyökkäyksentapaisen tarkasteltuaan kaikkea hetken verran varsin kiinteästi, varmistuakseen siitä että vainajat todellakin uinuivat nyt mystisen savun lomassa kuten toinen uskoi. Ainakin toisen keinot tuntuivat näennäisesti toimineen... Siltikään Haeklia tuskin saattoi syyttää millään tavalla siitä pitkästä ja vastahakoisesta katseesta jonka nuorukainen loi kattiin kun nainen tarjosi köyttä toiselle. Reaktio ei tullut yllätyksenä Cathrynillekaan vaikka kissaihminen pitikin tuntemuksensa tasaisen kuorensa alla, ja hetkeksi vihreät silmät jäivätkin tarkastelemaan vastahakoista nuorukaista punnitsevasti kuin lähes uumoillen tämän saattavan harata vastaan. Kuitenkin huolimatta ilmeisestä hermostuksestaan tummahipiäinen nuorukainen viimein myöntyi ilman vastaväitteitä, saaden katinkin nyökäyttämään aavistuksen verran päätään. Varoitus olla turvautumatta sapeleihinsa joita nainen jo lähes harkitsi tavoittelevansa oli ilmeisesti tosin jo epämieluisampi, mutta vaikka pitkä häntä heilahtikin jälleen epämääräisen terävästi ja pitkäkyntiset sormet viipyivät miekkojen tuntumassa, olento vain puuskahti tyytymättömästi. Tämä loi uuden vaivihkaisen punnitsevat katseen niin Haekliin kuin mustaan rauta-aitaankin ennen kuin kädet siirtyivätkin pois asevyön ääreltä. "...no, jos uskot että niin on parempi. Kaiketi meidän ei kannata kokeilla onneamme enempää ennen kuin on pakko" mustaturkki myöntyi pitkin hampain, voimatta kuitenkaan muuta kuin suoda pienen alistuneen henkäisyn ja olkapäiden kohautuksen huomautukselle ettei hän selvästikään tuntenut Azardia tai hänen teränsä purreet henkiin. Kukaties tämä lopulta oli varsin totta, varsinkin verrattuna johon kuhun joka oli selvästi paikan kasvatti. Hän tyytyikin vain huokaisemaan uudestaan nuorukaisen suunnatessa jo varoituksensa keralla kohti aitaa.
"...no olkoon. Älä huoli. Pidän sitten vain selustaasi silmällä. Älä kiirehdi liikaa" Cathryn sihahti toisen jälkeen ääntään madaltaen. Hän ei voinut täysin kätkeä pientä jännittynyttä värähdystä itsessään, joka tosin tuskin oli tarpeenkaan ottaen huomioon mitä he olivat parhaillaan yrittämässä. Vaikka nyt riippuivat aloillaan liikkumattomina kuin todelliset vainajat saivat mustaan rautaan kääriytyneet luurangot siltikin lähestulkoon pidättelemään hengitystään kuin tosiaan varoen herättämästä nukkujia unestaan, ja petomainen olento jäikin hiljaa tarkkailemaan niin Haeklia kuin aitaakin. Hän hypisteli vaiteliaana toisen sapelinsa kädensijaa kuitenkaan aseeseen tarttumatta kun nuorukainen keräsi itseään hetken verran, ennen kuin viimein tarttui köyteen pienen kaiketi rohkeutta hakevan rituaalinsa jälkeen. Vaikka ei näennäisesti tehnytkään mitään kohensi Cathrynkin jännittyneesti asentoaan pimeällä kadulla samalla kun Haekli viimein alkoi kiskoa itseään ylös köyden varaan. Huolimatta varsin itseriittoisista sanoistaan että olisi luultavasti toista ketterämpi sai nainen jälleen kohottaa aavistuksen kulmiaan seuratessaan hiljaa toisen yllättävän tottunutta kapuamista. Harmaahipiäinen nuorukainen löysi askel askeleelta jalansijan aina ylempää ja ylempää, täpärästi raudasta pilkistävät luut (sekä ajoittain näiden lomasta häivähtävät aineettomat aavistukset jostakin muusta) ohittaen. Alkoi näyttää siltä että Haekli saavuttaisi ongelmitta huipun jossa mustat piikit kohosivat kohti taivasta kuin keihäät, kunnes tämä äkkiä horjahti uhkaavasti. Cathryn terävöityi silmänräpäyksessä ja oli jo vähällä harpata eteenpäin käsi sapelinsa kahvalla varoituksista huolimatta, kuitenkin säpsähtäen pysähdyksiin kun nuorukainen kiirehti korjaamaan hätäisesti tasapainoaan. Täpärä hetki kirvoitti henkäisyn katinkin kurkusta, mutta viimein toinen kuitenkin kapusi toiselle puolelle, eikä kulunut kauaakaan saavuttaa jälleen maata jalkojensa alle luisevien vartijoiden jäätyä mustan teräksen toiselle puolelle.
"Kas. Hyvinhän se meni. Olit oikeassa, ne eivät hievahtaneetkaan" kissaihminen sihahti takaisin tummalle nuorukaiselle aidan lävitse kun tämä saavutti määränpäänsä. Tosin hänen sanojensa voitonriemua vähensi epäilemättä se, että toisen jälkeen oli hänen vuoronsa tehdä sama... mahdollisesti samalla arvaillen kuinka monta hetkeä lisää kammottavat vainajat vielä suostuisivat uinumaan hänen jalkojensa alla. Mutta joka tapauksessa, toinen oli osoittanut että tämä oli mahdollista... Olento loi viimeisen vilkaisun toiseen aidan lävitse ennen kuin irvisti aavistuksen itsekseen ja nosti katseensa nyt ajankohtaisemmiksi käyneisiin vaaniviin luurankoihin. Nainen epäröi silmänräpäyksen kunnes kuitenkin nyökkäsi irrottamatta katsettaan näkymästä, ja astahti sitten itsekin lähemmäs. Pikaisella liikkeellä tämä heitti niin viittansa liepeet kuin reppunsakin kokonaan selkäänsä jousensa keralla ja kurotti sitten kätensä pahaenteisesti odottavaan köyteen. Tässä olisi luultavasti ollut viimeinen mahdollisuus muuttaa mielensä ja kääntyä takaisin, mutta kissaihminen kiskaisi itsensä köyden varaan, rivakkuudella joka ei antanut enää tilaa empimiselle... mahdollisesti tarkoituksellakin.
Jos ei muuta, olento oli tainnut edes puhua totta siitä ettei itsekään tehnyt tällaista ensimmäistä kertaa. Petomainen nainen oli solakka ja jäntevä, ja tämän askelet olivat kaikesta huolimatta tasaiset ja määrätietoiset kun tämä harppoi luiden lomassa. Hän ei rohjennut pysähtyä tai viivytellä mutta pidätteli silti itseään kiirehtimästä hakiessaan tyhjiä paikkoja jaloilleen pyörteilevän savun sekä luurankojen peittämästä aidasta. Olivat hänen aiemmat tokaisunsa kaikesta vaivattomuudesta olleet uhoa tai eivät, löysivät lähes äänettömät askeleet silti sijansa. Mustan turkin peittämät kulmat olivat painuneet keskittyneille rypyille kun vihreä katse pyyhki tiellä kurkottelevien luisevien hahmojen ylitse... ja viimein rautaiset piikit nousivat hänenkin edessään. Naisen keuhkoista karkasi pieni, lähes äänetön puuskahdus kuin tämä olisi pidätellyt henkeään tähän saakka. Tämä loi viimein nopean vilkaisun olkansa ylitse vainajiin joiden ylitse oli juuri kavunnut ennen kuin alkoi vetää itseään aidan toiselle puolelle. Samalla hän tarttui rautaan kiinnittyneeseen hakaan toisella kädellään vetääkseen kapineen irti paikaltaan mukaansa, valmistautuen pudottautumaan itsekin odottavalle (tai kukaties vaanivalle) pihamaalle jolla Haekli jo seisoi. Ensimmäinen este taisi olla pian takana... joka itsessään taisi olla jo askel odotettua pidemmällä? Ainakin ajatus sai aavistuksen jännittynyttä odotusta häivähtämään Cathrynin mielessä. He olivat jo lähestulkoon sisällä... kukaties jokin tällainen oli kuin olikin mahdollista... kuten hän tietysti oli aavistellutkin!
|
|
|
Post by submarine on Nov 4, 2016 9:04:16 GMT 3
Haekli ei voinut iloita onnistumisestaan liiemmälti. Kaksikko ei ollut vielä edes sisällä kirotussa paikassa, jonne kaiken järjen vastaisesti yritti. Aita ja sen kuolemaa kirjaimellisesti uhmaava kiipeäminen tulisivat eittämättä olemaan pienimpiä haasteita tänä yönä, eikä nuorukainen toista odottaessaan voinut olla murehtimatta olivatko he haaskanneet liikaa aikaa jo tähänkin. Hän vilkuili ympärilleen hermostuneesti ja liikahteli kuin olisi yrittänyt sulautua hieman paremmin pihamaan varjoihin... joita totta puhuen oli huolestuttavan paljon näin avoimelle paikalle. Varjot olivat kuitenkin hänen pienin murheensa. Näkyikö kadun toisella puolella pimeässä ikkunassa juuri hahmo kuunvaloa vasten? Jos näkyi, välittäisikö tämä? He olivat kuluttaneet jo aivan liikaa aikaa näkyvillä. Hänen oli pitänyt vain kiivetä yli ja livahtaa näkymättömiin. Tämä kaikki oli sotkenut suunnitelmia. Jollakin tavalla tämä vielä kostautuisi... Moni samankaltainen ajatus pyöri hermostuneen varkaan päässä vielä silloinkin, kun kissamainen nainen laskeutui hänen viereensä. Hän säpsähti ja vilkaisi tähän epämukavasti. Sitten hän kuitenkin rauhoittui, vetäisi henkeä ja nyökkäsi. Oli parempi toimia nopeasti. "Mennään. Tuo suitsuke ei kestä kauaa. Meidän on parempi olla kaukana kun aidan vartijat havahtuvat", Haekli mutisi, ennen kuin käänsi mustalle raudalle ja ikivanhoille luille selkänsä. Nyt hän katsoi ensimmäistä kertaa edessä odottavaa kartanoa ilman, että välissä oli oikeastaan mitään. Eikä hän tosiaankaan pitänyt näkemästään. Tai tuntemastaan.
Kaiken järjen mukaan kaksikko ei ollut varsinaisesti lähestynyt kartanoa kuin muutaman askeleen, mutta jo nyt se tuntui kohoavan heidän ylleen paljon uhkaavampana ja välittömämpänä. Kookaampana ja synkempänä. Todellisempana. Kuin se olisi jollakin ylimaallisella tavalla hiipinyt lähemmäs kun he olivat katsoneet muualle. Se oli nyt läsnä. Ja niin olivat, totta puhuen vielä paljon välittömämmin, myös puutarha ja pihamaa, jotka sitä ympäröivät. Haekli liikahti uudelleen epämukavasti samalla kun antoi katseensa kiertää synkeällä pihalla, jota kuunvalo tuskin edes valaisi. Kaikki täällä näytti kuin suorastaan varjoihin kietoutuneelta. Kuin ilmassa olisi häilynyt todellista pimeyttä, jota mikään valo ei todella pystynyt häätämään. Mustat, kuoleen näköiset istutukset kohosivat penkeistään, ja niiden lomassa mutkittelivat luunkelmein kivin päällystetyt polut. Edes vaaleat kivet eivät näyttäneet millään tavoin kirkkaammilta, vaan synkeiltä ja jollakin tapaa kuolleilta nekin. Kaiken yllä leijui ikiaikaisen kalman ja suorastaan tuonpuoleisen haljuuden tuntu. "... tästä puutarhasta ei juuri puhuta. Jo muinaisina aikoina tämä oli kuolevaisten ulottumattomissa", Haekli mutisi samalla, kuin kiskoi virtynyttä nuttuaan paremmin ylleen. Kylmyys, joka nyt puri kaksikkoon, ei ollut samaa kuin Azardin niljaiset tuulet. Siinä oli jotakin peruslaatuisempaa ja terävämpää. Tässä puutarhassa puhalsivat eri tuulet. Tuulet, joita elävien ei olisi pitänyt joutua kokemaan. "Meidän pitää jatkaa. Tämä ei ole hyväksi", nuorukainen ähkäisi sanojensa jatkoksi, ennen kuin lähti luikkimaan eteenpäin. Puhumattakaan nyt siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että ilman näkösuojaa kuka tahansa pystyisi huomaamaan heidät... jos ketään nyt edes kiinnosti. Kukaties he olivat jo kuoleman omia, kuten kaikki velhojen koteihin tunkeutuvat. Järkevä katsoisi muualle.
Haekli eteni epävarmasti kauemmas aidasta, varuillaan ja epäluuloisena kuten vain joku, joka tiesi olevansa jo kuoleman oma, mutta ei vielä miten tarkalleen. Kaikki mitä hän oli oppinut kertoi, että sen olisi pitänyt jo tapahtua. Se ettei näin ollut oli jo itsessään hyvä syy pelkoon; toiveikkuudelle ei ollut ainakaan sijaa. Se, miten hän käveli nyt sileiden pienten kivien polkua kuin mitä tahansa taipaletta, tulematta estetyksi tai kohtaamatta minkäänlaista loppua, hämmensi häntä suuresti. Jotakin tässä paikassa tosiaan oli meneillään, eikä kenenkään kuolevaisen olisi varmasti pitänyt tietää asiasta sen tarkemmin. Nuorukainen pakotti häilyvän pakokauhunsa kauemmas ja keskitti huomiona nyt ympärilleen ja etenkin eteensä, kohti kartanon synkeitä ikkunoita ja hiljaisia kolkkia. Hän ei nähnyt mitään liikettä missään, ei mitään merkkiä että heitä olisi huomattu... tai edes, että kartanossa olisi elänyt mikään. Tai siis, liikkunut mikään. Ei merkkiäkään mistään. Hän pysähtyi ikivanhan, lehdettömän ja käkkäräisen puun luokse ja kyyristyi hieman. Arvioi tarkemmin nyt kun vaikutti siltä, ettei hän tosiaan ollut heittämässä henkeään tällä silmänräpäyksellä. "Ei ketään. Täällä ei ole ketään... tai ainakaan ketään joka ehtisi murehtia meistä", Haekli kuiskasi - ja säpsähti kuitenkin sitä julkeutta, jota sanojen sanominen edellytti. Kuin hän olisi tosiaankin ollut haastamassa ikiaikaisen vanhaa velhon asumusta. Kuin hän olisi todellakin ollut tarpeeksi julkea.
"... emme me silti voi tuosta etuovesta mennä. Meidän pitää löytää jokin toinen sisäänkäynti", Haekli lisäsi hetken kuluttua. Kuin moiset paikkailevat sanat olisivat mukamas jotenkin tehneet tästä kaikesta vähemmän julkeaa.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 5, 2016 15:50:31 GMT 3
Kukaties musta rauta-aita luisevine vartijoineen oli ollut vasta ensimmäinen este heidän matkallaan, mutta siitäkin huolimatta ettei tämän tietäminen varsinaisesti tuonut mukanaan ainakaan turvallisuudentuntua, oli Cathrynin silti pakko tuntea häivähdys jonkinlaista saavutusta kun hän pudottautui ketterästi aidalta toiselle puolelle. Huolimatta kammottavista, luonnottomista vartijoista hän... siis he, olivat nyt sisällä... mikä oli luultavasti pidemmällä kuin monikaan oli koskaan rohjennut.... ja epäilemättä enemmän kuin olisi odotettu. Haekli säpsähti selvästi hermostuneena hänen saapumistaan mutta siitäkin huolimatta kissa soi tälle pienen pikaisen virnistyksen jonka oli kaiketi tarkoitus olla jollakin tavalla rohkaiseva. Nuorukaista ei rehellisesti ollut syyttäminen, hänkin saattoi heti pihamaalle loikattuaan tuntea oudon hyytävän tunteen selkärangassaan, joka ei johtunut silkasta jännityksestä vaaran edessä. Jo vain näivettyneessä pimeässä puutarhassa jonka reunalla he nyt esteettä seisoivat oli jotakin luonnotonta joka sai niskakarvat (sekä kenties muunkin osan turkista) nousemaan pystyyn. Kuitenkin nainen veti syvään viileää ilmaa keuhkoihinsa antaessaan katseensa pyyhkiä näkymää viiksiään valppaasti liikutellen, ennen kuin suoristautui hitaasti paikallaan, nyökäten aavistuksen Haeklin vaisulle kehotukselle. "Hmmh. Kaikeksi onneksi nuo tuskin ainakaan lähtevät peräämme" hän myhähti hiljaa, kääräisten sitten köytensä takaisin kiepille olalleen samalla kun loi viimeisen vilkaisun olkansa ylitse aitaan sekä uinuviin luurankoihin... ja mahdollisesti myös katuun takanaan. Oli lähestulkoon absurdia kuinka näky Azardin pimeistä kaduista saattoi tuntua kuin viimeiseltä häivähdykseltä turvaa eikä Cathryn voinut olla hymähtämättä itsekseen lähestulkoon pilkallisesti, vaikka pistävä tuuli hänen niskassaan oli vähällä tappaa uhmakkaan äännähdyksen hänen kurkkuunsa. Nuorukainenkin näytti luovan viimeisen silmäyksen taakseen, samalla kun kissa puolestaan veti tunteensa parhaansa mukaan viileän pintansa alle ja käännähti sitten harppaamaan edelle antamatta niin jaloilleen kuin mielelleenkään aikaa epäröidä vaikka pitkä häntä nytkähteli olennon takana jännittyneesti puolelta toiselle. Edessä oli koitos, jonka hän kuitenkin aikoi kohdata... tuskin kukaan odotti enää tässä vaiheessa että yritys tulisi olemaan helppo, ja hän oli jo varautunut siihen. Tai niin hän ainakin vakuutti itselleen.
Siltikin, jo näiden muutamien uhmakkaiden askelten jälkeen tuntui outo ilmapiiri kääriytyvän heidän ympärilleen kun synkkä kartano kohosi heidän eteensä synkän puutarhan keskeltä. Viima puri luihin ja ytimiin vieden aavistuksenverran sitä aiempaa varmuutta jopa kissamaisen naisen askelista, eikä Cathryn voinut olla hidastamatta vauhtiaan edelle harpottuaan kun edessä odottava rakennus tuntui äkkiä huomattavasti konkreettisemmalta kuin aidan takaa silmäiltynä. Oli kuin kartano olisi suorastaan vaaninut niitä typeryksiä jotka edes rohkenivat haikailla lähemmäksi... kuten myöskin synkkä puutarha jossa he nyt seisoivat. Katti nuuhki viileää ilmaa huppunsa varjosta nykäisten itsekin ohimennen viittaansa nyt paremmin ympärilleen. Hän liikkui nyt varautuneesti, kokeillen askeliaan ja tarkkaillen jokaista varjoa sekä pensaikkoa kuin epäluuloinen eläin. Kuitenkin naisen elkeissä oli nyt jotakin... tasaista, jännittynyttä määrätietoisuutta ja vakavuutta joka teroitti kaikkia aisteja kuin tämäkin olisi valmistautunut hetkellä millä hyvänsä tapahtuvaan väijytykseen. Kukaties hän ei osannut olla aivan yhtä kartalla kaikesta noitatemppuihin liittyvästä kuin Haekli mutta ainakin pitkäkyntiset sormet viipyivät jälleen sapeleiden tuntumassa... naisen kuitenkin päätyessä hätkähtämään aavistuksen nuorukaisen puhuessa. Tämä räpäytti silmiään vilkaisten toista kuin muistaen kaiken keskellä Haeklinkin olemassaolon, ja luoden sitten varautuneen katseensa jälleen varjojen peittämään puutarhaan arvioiden itsekin näkymää nuorukaisen sanojen valossa. "Tässä kaikessa on kieltämättä jotakin mätää" hän myötäsi jännittyneiden hampaidensa lomasta epäröiden hetken. Vakava katse kävi jälleen Haeklissa olennon nyökätessä myös vaisusti toisen hiljaiselle mutinalle siitä että heidän oli jatkettava matkaa, jonka jälkeen katti käänsikin terävän huomionsa jälleen eteensä ja ympärilleen. Puutarha näytti liikkumattomalta ja hiljaiselta, mutta kuka tiesi mitä petollinen pinta saattaisi kätkeä alleen...
Kuollut puutarha kaikessa pahaenteisyydessäänkään ei tainnut lopulta olla loputtoman laaja, mutta siltikin tämän poikki kulkeminen tuntui vievän pienen ikuisuuden... varmasti aivan sen jännittyneen varovaisuudenkin vuoksi jonka molemmat heistä tunsivat itsessään. Cathryn eteni varjojen lomassa luikkien jäntevin, epäluuloisin askelein, jokaista hahmoa, ääntä taikka ilmavirtaa tarkastellen. Nainen tuntui jopa karttelevan kelmeälle kivetylle polulle astumista kulkien enemmänkin tämän tuntumassa kuin päällä, niin päätään kuin korviaankin jatkuvasti käännellen. Siltikin, huomion varasti väkisinkin kaiken ylle nyt entistä uhkaavampana kohoava pimeä kartano, niin varuillaan kuin hän pyrkikin keskittymään välittömimpään ympäristöönsä. Heidän lähestyessään painuivat Cathryninkin kulmat hetki hetkeltä enemmän kurttuun kun tämä pyyhki massiivista rakennusta katseellaan. Oli kuin kumpikin heistä olisi aavistellut ansaa ja yrittänyt epätoivoisesti selvittää mistä oli kysymys ennen kuin se laukeaisi heidän niskaansa, ja nainen vilkaisikin nuorukaista jälleen vaivihkaa huppunsa varjosta kun tämä mutisi hermostuneesti. "...se velhokin joka täällä pesi on joskus ainakin ollut ihminen, eikö totta? Ainakaan kukaan ei ole vielä yrittänytkään kunnolla pysäyttää meitä, tai tehdä mitään muutakaan. Jos onnemme jatkuu, niin kukaties joko aika tai jokin sen omista noituuksista on saattanut hyvinkin ottaa sen hengiltä aivan omia aikojaan" nainen pohti, kukaties niin toiveikkaasti kuin tässä tilanteessa saattoi, mutta äänessään siltikin häivähdys joka kieli ettei hän itsekään ollut varma kuinka vakuuttunut oli moisesta onnesta. Asetelmassa oli jotakin mätää ja hän saattoi aistia sen... mutta ei turhautumisekseen silti vainuamaan mistä moinen kuvainnollinen löyhkä oikein nousi. Ja sanoistaan päätellen ei ikävä kyllä kyennyt Haeklikaan. Cathryn pörhisti viiksiään ja siristi kiiluvia silmiään seisahtuakseen hetkeksi kuivuneen, vääntyneen puun varjoon. Hän vilkasi ohimennen nuorukaisen suuntaan kuin varmistaen jotakin ennen kuin nosti huomionsa arvioimaan melkoisesti kasvanutta rakennusta edessään, tutkaillen niin tämän edustaa kuin synkeää julkisivuakin. Ikkunoissa ei ainakaan häilynyt niin liikettä kuin valoakaan mutta siltikään kissaihminen ei voinut olla huomaamatta niskavillojensa nousevan kuin tuntien jonkin pahansuovan tuijotuksen itsessään. Siltikään tämä ei antanut katseensa väistää rakennusta jatkaen tämän tarkastelua ja mittailua, kuin suorastaan uhmakkaasti yrittäen sulkea mieltään jäytävän vainoharhaisen tuntemuksen pois konkreettisuutensa tieltä.
"Hmmh. Olet luultavasti oikeassa. Tuossa paikassa on varmasti pienempiä sivuovia tai jokin muu sisäänkäynti jota voimme käyttää. Ikkunoita selvästi ainakin riittää" nainen vastasi hetken verran näkymää arvioituaan. Hän yritti kuulostaa mahdollisimman tasaiselta ja järkähtämättömältä, viitaten sitten hieman yleisesti ympärilleen kartanon edustalla. "Katsellaanpa hieman ympärille mitä löydämme. Kerro, jos huomaat jotakin muutakin... outoa jossain." Cathryn vaikeni vetäen vielä syvään henkeä kissamaiset viikset väristen, ennen kuin vilkaisi toista merkitsevästi viimeisen lauseensa kohdalla ja lopulta luikahti aistejaan terästäen eteenpäin varjojen poikki, suunnaten koko huomionsa niin vaanivaan kartanoon kuin puutarhaan ympärillään. Tähän saakka kaikki oli tainnut olla vielä verrattain helppoa... mutta hän oli valmis kohtaamaan sen mitä mokomalla hökkelillä oli heidän varalleen. Vain yksi auki keploteltava ovi taikka ikkuna riittäisi mainiosti.... kuinka vaikeaa sellainen voisi olla? Niin häiriintynyt tapaus kuin epäilemättä olikin eläessään(?) ollutkin, ei ainakaan vaikuttanut vielä siltä että velhoilija olisi muurannut vihamielisiä vainajia talonsa seiniinkin... toivottavasti ainakaan.
|
|
|
Post by submarine on Nov 11, 2016 7:12:18 GMT 3
Olipa puhunut mitä hyvänsä syistään yölliseen ryöstöretkeensä, ei tainnut olla epäilystäkään oliko Haekli varas vaiko ei. Hän oli kauhuissaan omasta julkeudestaan ja siitä missä nyt oli (puhumattakaan siitä mitä kohti hän juuri kulki!), mutta tapa jolla hän liikkui ei kuitenkaan jättänyt epäilystäkään asiasta. Tumman hipiänsä ja -vaatteidensa turvin hän oli pelkkä varjo yössä, ja niin hän myös liikkui, mukaillen ympäristöään ja sen häilyvää pimeyttä. Hänen jalkansa liukuivat ääneti kivien ylitse. Synkällä kujalla hän olisi voinut ohittaa pahaa-aavistamattoman kulkijan aivan vierestä ilman, että tämä olisi koskaan edes huomannut tätä - tai osannut ihmetellä äkillistä kepeyttä kukkaronsa paikkeilla. Hän liikkui kuin varas, ja kauhistunut keskittyminen muuhun vain korosti sitä; nyt hänellä ei ainakaan ollut aikaa teeskennellä mitään muuta. Taidot eivät kuitenkaan tuoneet tässä tapauksessa varmuutta. Nuorukainen eteni toisen muassa kaikkea muuta kuin vaivattomasti tai kepeästi. Hän värisi tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä kylmyyden kanssa - tai ei ainakaan minkään tavallisen kylmyyden. Jokin tässä paikassa hyysi häntä paljon peruslaatuisemmin. Tapa, jolla puutarha tuntui heittävän varjoja sinne tänne ilman mitään järjellistä syytä, ja se miten ne liikkuivat näennäisen järjettömillä tavoilla ajoi häntä hyvin nopeasti vainoharhaiseksi. Kuin kaikkialla kaksikon ympärillä olisi liikkunut hahmoja, joista saattoi nähdä vain näiden varjot. Kuin kaikkialla olisi vaaninut hiljaisia uhkia. Toisen suorastaan rienaavan toiveikkaat ajatukset kartanon herran mahdollisesta kohtalosta eivät ainakaan rauhoittaneet häntä millään tapaa.
"... pidä kielesi. Me emme tarvitse minkään kuolleen velhon kirousta päällemme. Et ole ollut täällä pitkään, mutta usko minua: velhoista ei ole varaa puhua noin", Haekli sihahti toiselle hätäisesti. Hän vilkaisi ympärilleen kuin olisi tosiaankin pelännyt epäilyttävän olemattoman velhon tosiaankin ilmaantuvan jostakin pelkän rienauksen kutsumana. Mokomaa ei nähtävästi ollut tapahtumassa, mutta se ei rauhoittanut häntä juurikaan. Hän irvisti ja teki kädellään merkin, joka ei voinut olla mitään muuta kuin yritys suojautua pahuudelta. Kukaties useampikin sellainen yhtä aikaa. Yhtä nopeasti hän kuitenkin myös laski käden takaisin sivulleen aavistuksen turhautuneesti, kuin olisi tiennyt elkeen hyödyttömäksi jo sitä tehdessäänkin. "Kukaties joskus jokin velho on... poistunut elävien joukosta. Kukaties joskus. Mutta se ei kuulu kuolevaisille. Eikä velho koskaan kuole todella. Eivät ne, jotka istuvat torneissaan ja kartanoissaan. Minä en halua tietää mitä sille on tapahtunut. Minulle riittää, että sen huomio on muualla", Haekli mutisi. Hän oli pysähtynyt hetkeksi ja liikahteli varuillaan. Aiheesta puhuminen sai hänen tarkoituksellisen välttelynsä rakoilemaan ikävästi, eikä hän tosiaankaan halunnut muistaa liian hyvin minne oli juuri nyt tunkeutumassa. Asian sisäistäminen mitenkään tarkemmin olisi todennäköisesti sortanut hänet maahan samoin tein. Ei, hän ei tosiaan halunnut lähteä leikkimään kyseenalaisella onnellaan ja manaamaan velhoja esille yhtään sen enempää, kuin oli pakko. Edes silloin, kun asteli jo moisen etupihalla pahat mielessään. Tietty todellisuuden välttely oli pakollista tällaisessa tilanteessa.
"... mutta kyllä. Muita reittejä on varmasti. Minä... olen nähnyt takaoven. Sivusta, kaukaa. Aidan tuolta puolen. Ehkä palvelijoiden ovi. Ehkä keittiön ovi. Kuka tietää. Koetetaan sitä", Haekli kuiskasi sitten. Hän ei halunnut jatkaa velhoista yhtään tämän enempää, ja käsillä olevaan keskittyminen tuntui hyvältä tavalta välttyä mokomalta. Niin vähän kuin tällaisesta paikasta pystyikään tekemään mitään oletuksia, tuntui ajatus palvelijoiden takaovesta huomattavasti paremmalta kuin esimerkiksi etuoven koettelu tai jonkin ikkunan rikkominen. Azardissa hyvin harva ikkuna oli ehjä, ajan jos ei minkään muun vuoksi, ja tämän kartanon jokainen ikkuna oli sileä ja eheä - musta ja rikkomaton kuin tuore, petollinen jää. Siihen oli eittämättä syynsä. Kartanon palvelijat olivat sentään kuolevaisia olentoja, tai ainakin lähimpänä sellaista tässä paikassa, ja jostakin näiden oli kuljettava. "Silloin harvoinkaan kun tämän kartanon palvelijat ovat liikkuneet kaupungin kaduilla, eivät he ole tuoneet koskaan ruokaa tänne. Eivät koskaan. Tässä paikassa ei syödä tai juoda. Ei ainakaan mitään ulkopuolelta tullutta. Täällä ei ole edes kaivoa", Haekli töksäytti jokseenkin äkisti ja jännittyneesti ilmoille. Ajatus ei ollut uusi, hän oli ehtinyt käydä senkin läpi moneen kertaan (ja lukea sen jälleen yhdeksi niistä syistä, minkä vuoksi tähän paikkaan ei olisi koskaan pitänyt tulla), mutta se oli jo hyvän hetken vaatinut päästä ilmoille. Kartanon rääkyvä epäluonnollisuus vaati tulla sanotuksi ääneen. Hän vilkuili varuillaan mustia ikkunoita lähestyessaan rakennusta varjojen turvista. Ei vieläkään mitään.
"Ei ruokaa. Ei juomaa..."
Haekli jähmettyi niille sijoilleen, silmät levällään ja henkäys sisälleen vedettynä. Hän ei tiennyt oliko todella kuullut äänen korvissaan, mutta hän ei epäillyt hetkeäkään sen todellisuutta. Se oli ollut hiljainen, suorastaan vaivainen, mutta samalla se oli leikannut hiljaisuutta kuin veitsi. Kammottava, valittava ääni, joka häilyi olemattomana mutta siltikin niin pelottavan todellisena. Oli vaikea sanoa mistä se tarkalleen oli tullut. Mutta läheltä. Aivan liian läheltä. Kylmyys ympärillä oli nopeasti muuttumassa paljon terävämmäksi. "Ei valoa. Ei lämpöä..." olematon, mutta siltikin aivan liian todellinen ääni vaikersi. Sillä ei ollut selvää lähdettä... tai, kuten Haekli tajusi kauhukseen ennen kuin oli ehtinyt edes ajatella asiaa sen suuremmin, sillä oli liiankin monta lähdettä. Liian monet varjot kaksikon ympärillä olivat alkaneet liikehtiä nyt voimakkaammin, tarkoituksellisemmin. Kuin piinattu, kärsimätön lauma nälkäisiä eläimiä. Sen pystyi melkein tuntemaan heidän ympärillään. Ei eloa... äänet kävivät kiivaammiksi. Ne olivat epätoivoisia ja vaativia... ja niissä oli tarkoitusta. Tarvetta. Kuin ne olisivat tienneet, mistä pystyisivät saamaan tuota kaikkea. Kylmyys hyysi Haeklia ytimiä myöten. Se ei enää ollut vain tunne ympärillä, vaan jotakin aineellisempaa. Kuin näkymättömät sormet, jotka puristuivat lihaan. Hän irvisti ja inahti.
"Henkiä... haamuja... joka puolella!" Haekli ähkäisi. Hän kohotti järkyttyneen katseen toisen suuntaan, muttei osannut tehdä mitään. Kuin hiiri, joka oli pelännyt lähestyä käärmettä, ja tajusi vasta aivan liian myöhään olevansa todellisessa kyynpesässä. Kylmyys puri elävään lihaan ja imi siitä lämpöä. Aineettomat sormet kietoutuivat lihallisten kurkkujen ympärille tukahduttaakseen kaunaisesti henkäisyn, jota ne eivät enää pystyneet ottamaan. Niin monta. Lukemattoman monta...
Kuihtuneet ruusut heijasivat kuoleman tuulissa.
|
|